III.
Kuningas vai talonpoika?
Viimeiset tapahtumat levotuuttivat kauan Niilo Sturea. Alinomaa ajatteli hän viheriän ritarin viimeisiä sanoja. Muisto toisensa perään menneiltä ajoilta sukeltui esiin uiden lummekukan lailla aatosten aaltoloilla, saattaen hänen mieleensä sen, mitä hänellä oli ollut arvokasta ja rakasta maailmassa. Sillä viheriän ritarin muistoon liittyi Engelbrektin, Tuomas-piispan, hänen äitinsä, kotinsa ja punaruusunsa muisto, ja kaikki nämä olivat erottamattomasti yhdistyneinä hänen pyrkimyksiinsä ja tulevaisuuden toiveihinsa.
Pieni, viheriä smaragdisydän, joka nyt oli kuolleen sydämen kohdalla, oli Niilon ajatusten ja tunteitten keskustana. Sen ja siihen piirrettyjen nimien ympärille kutoutui hohtavina säteinä kaikki, mitä hän nyt ajattelikin. Yksin silloinkin, kun hän mietti aivan toisia asioita, kuten kuninkaan pahuutta tai hänen tyttärensä pelastamista, tuli smaragdisydän hänen mieleensä, ja siitä johtuivat hänen aatoksensa taasen siihen samaan kysymykseen, jonka hän teki itselleen luostarituvassa: kumpaa hän enemmän rakasti, kuningasta vai talonpoikaa? Se väikkyi tulikirjaimilla hänen silmissään, niin kysyvänä ja samalla niin salaperäisenä kuin tähdet sydänyön taivaalla, ja kuta enemmin hän koki tunkeutua epäselvyyden ja hämäryyden läpi vastausta saadakseen, sitä apeammaksi kävi hänen mielensä.
Uskollisuus, jonka hän oli huomannut taalalaisissa, osoitti, että hän voisi läheisessä tulevaisuudessa heidän avullaan jotakin toimittaa, ja yhä äänekkäämmin kaikuivat hänen korvissaan vainajan sanat: sinun, Niilo, pitää Ruotsia johtaa! — ja kuin unessa kuvastui hänen eteensä kunnian ja suuruuden loisto. Hän kulkee uutena Engelbrektinä puhdistamassa valtakuntaa kaikesta muukalaisesta ja vieraasta, valmistaen tietä sille, joka oli tuleva ja jota Ruotsin laki tahtoi, ruotsalaiselle kuningasvallalle, ja hänen nimeään huutavat tuhannet ja taas tuhannet ihaillen ja riemuiten.
Kun hänen ajatustensa lento oli tähän asti saapunut, muistuivat äkkiä hänen mieleensä sen kuninkaan kasvojenpiirteet, joka jo oli valittu ja kruunattu valtias ja jolle hän itse oli uskollisuutta vannonut. Ja silloin hänelle tuli aina ahdistavana mieleen kysymys: onko talonpoika sinulle rakkaampi kuin Kaarlo-kuningas? Hänestä tuntui kuin olisi vielä seisonut Hirven kannella ja tarvinnut viheriän ritarin kaltaista perämiestä päästäkseen eheänä näiden äärimmäisyytten ohi. Hän tunsi sydämensä kuristuvan, ja hänet valtasi tuska, joka muuttui melkein epätoivoksi.
Mutta keväiset tuulet lehahtelivat häntä vastaan, kuta kauemmaksi hän tuli kaupungista, ja leivoset visertelivät taivaan sinilaella. Päivä oli niin rauhaa ja suloa täynnä, että se tunkihe synkimpäänkin mieleen, kuten auringonsäde, joka pilkistää pienimmästäkin raosta pimeään huoneeseen, koettaen levittää valoa ja lämpöä sinne. Niinpä valkeni Niilo Sturenkin musta mieli lopulta, vaikka se valo oli noita välivärejä, jotka syntyvät kahden yhtä voimakkaan päävärin yhteen sulautumisesta. Se ei ollut punaista eikä keltaista eikä sinistä, vaan viheriää tai sinipunervaa. Synkät aatokset taittuivat valoisata taustaa vasten synnyttäen kaihomieltä, joka lähentyi varsinaista raskasmielisyyttä.
Kaarlo-kuninkaan palaus oli hänen työtään, mutta jos hän oli sillä tuottanut maalleen enemmän vahinkoa kuin hyötyä, niin mitä oli hänen sitten tehtävä? Asettua Kaarlo-kuningasta vastaan… hän torjui inholla tämän ajatuksen, — yhtyä häneen… se oli yhtä vaikeaa, ja kukapa tiesikään paremmin kuin hän, mitä kaikkea tuo kuningas oli horjuvaisuudessaan ja heikkoudessaan valmis tekemään.
Vihdoin alkoi hänessä selvetä ajatus pysyä etäällä sekä kuninkaasta että hänen vastustajistaan, kunnes asiain kulku itsestään määräisi hänelle paikan tulevissa taisteluissa.
Litslenan kirkolla hän pysähtyi. Kukaan hänen miehistään ei ollut matkalla puhutellut häntä. He ymmärsivät viheriän ritarin kuoleman syvästi koskeneen häneen, ja he kunnioittivat hänen suruaan ja olivat senvuoksi vaiti. Nähdessään, ettei hän jatkanutkaan matkaansa Ekolsundin ohi, vaan pysähtyi kuin vasemmalle aikoen, tuumien nähtävästi kotiin menoa, ihmettelivät he suuresti, mutta eivät nytkään sanoneet mitään. Silloin tuli Steen Sture nelistäen Ekolsundista päin.
"Pyhän Eerik-kuninkaan nimessä, näenkö sinut taas, Niilo ystävä!" huusi hän kaukaa, ja lähelle tultuaan ojensi hän molemmat kätensä Niiloa kohden.
Tämä vastasi tervehdykseen, mutta hänen hymynsä oli niin surua täynnä, että Steen väistyi pelästyneenä takaisin.
"Mikä sinun on, Niilo?" sanoi hän. "Voitko, ja tahdotko sanoa surusi minulle?… tiedäthän, että suurin iloni on auttaa sinua… vaikka nyt tulinkin liian myöhään Ekolsundiin… Te olette reippaita miehiä", lisäsi hän kääntyen ja vilkkaasti päätään taivuttaen, "kolmen lumpeenlehteni kautta, toivoisimpa, että olisitte minun palveluksessani!"
"Kiitän sinua siitä, mitä olet tahtonut minulle tehdä", vastasi Niilo puristaen innolla ystävänsä kättä, "kun voin, olen sen sinulle palkitseva!"
"Mutta nyt me ensiksi annamme tuolle merirosvolurjukselle selkään… tule mukaan, Niilo, tule, lähtekäämme, nyt otellaan kohta melkein koko Mälarin laaksossa, ja kuningas on itsepintainen, vaikka annoimme hänelle oikein isän kädestä Harakerin metsässä… Tule mukaan, tunnin kuluttua saat nähdä hyvän David-herran notkistavan polviaan edessäsi… Hyvän miekkani nimessä, hän ansaitsisi hirsipuun, se roisto!"
"Jätä se asia nyt sikseen niin kauaksi", lausui Niilo, "nyt lähden kotiin Penningebyhyn."
"Penningebyhynkö?" huudahti Steen, joka ei voinut käsittää, mikä hänen urhollista, ritarillista ystäväänsä vaivasi.
"Niin, Penningebyhyn", vastasi tämä, "odotan hetkisen."
"Mutta miekkaasi tarvitaan, Niilo!"
"En luule."
"Kypsyneitä neuvojasi!"
"Niitä minulla tuskin on… Mutta kun rauha tulee maahan ja Kaarlo kuningas on tullut takaisin valtakuntaansa, niin odotan sinua Penningebyssä, ja silloin saat tietää, mitä nyt en voi sanoa. Hyvästi, Steen ystäväni!" Hän ojensi hänelle kätensä äkisti, melkein kiihkeästi, ikäänkuin olisi tuntenut itsensä hiukan epävarmaksi, jonkavuoksi tarvitsi tätä voimanosoitusta katkaistakseen kerrassaan itseltään mahdollisuuden astua sille tielle, jota tahtoi karttaa.
Steen Sture puristi äänetönnä Niilon kättä, ja katsoi kummastuksella häntä, kun hän ajoi nelistäen Upsalaan vievää tietä myöten pohjoiseen päin.
Korkealle kohosi Penningebyssä ilo ritarin saapuessa kotiin. Talon vanha voutikin sai yhtäkkiä kauheasti hommaa. Hän juoksi edestakaisin miesten välitse tyrkkien niitä kiireissään, ja linnan rouva, nuori, kaunis Briita-rouva, riensi portaita alas tervehtimään herraansa ja miestänsä. Tukala raskaus poistui hetkiseksi ritarin otsalta, kun kodin raitis onnen ja rauhan hengähdys tuoksahti häntä vastaan. Hän tarttui puolisonsa käsivarteen ja astui hymyillen linnan portaita ylös.
Salissa tulivat lapset vastaan, ja niiden mukana Iliana-rouva ja hänen sisarensa, nuori Ingeborg, jotka olivat vielä Penningebyssä.
"Eikö viheriä ole mukanasi!" kysyi Svante, ja Mauri tarttui isänsä käteen kysyen samaa katseellaan.
"Ei lapset, hän on matkustanut pois, kauas."
"Hän on sitten lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen; hän sanoi lähtevänsä kohta pyhiinvaellusmatkalleen, ollessaan viimeksi täällä!"
"Niin, niin, hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen."
"Pyhälle haudalle… eikö niin?" kysyi Svante, "sinne minäkin tahdon kerran ratsastaa, että tulisin kelvolliseksi ritariksi, kuten sinä, isä, olet!"
Niilo otti pojan käsivarrelleen ja taputti hänen kiharaista päätään suudellen häntä otsalle.
"Entäs sinä, Mauri?" kysyi hän vanhemmalta pojaltaan.
"Minä olen mieluimmin kotona katselemassa Svanten asetemppuja!" vastasi leppeäluonteinen poika, jolla oli äitinsä kauniit piirteet, jotka olivat samalla niin lempeät ja pehmeät kuin luonto olisi aikonut hänet naiseksi syntymään.
Isä otti tämänkin pojan käsivarrelleen ja suuteli häntä; Briita-rouva katseli sitä iloisena, sillä hän pelkäsi aina, että esikoisensa menettäisi hennon luonteensa takia isänsä rakkauden. Mutta Niilo tarttui puolisonsa käteen taluttaen hänet saliin. Siellä hän puristi häntä rintaansa vasten katsoen häntä hellimmän rakkauden katseella, kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli hyvää huolta pitänyt kodista ja perheestä. Ritari ei kuitenkaan virkkanut mitään Iliana-rouvan läsnäollessa, jonka surulliset muistot se olisi helposti voinut eloon herättää.
"Missä on kuninkaantytär?" kysyi hän keskeyttäen äkisti hiljaisuuden, huomatessaan, että kälynsä tuli ankaran liikutuksen valtaan. "Mitä on tapahtunut rakas vaimoni… Unhotamme iloissamme, että onnettomuus on kohdannut sukulaistamme!"
Tämä kysymys avasi uuden keskusteluaiheen, ja Briita ja Iliana tekivät vuoroon selvää tapahtuman pienimmistäkin seikoista.
"Hän seisoi juuri tässä", sanoi Briita, "kun erosimme aamulla. Hän oli vähän surumielisenä, näytti minusta, ja hän halusi metsään kuuntelemaan paimentorven ääntä, sinne, tiedäthän, jossa on niin kova kaiku… Voi, muistan hyvin, kuinka usein istuin siellä kallion reunalla sitomassa seppeleitä kukkasista ja kuuntelin, kuinka vanha Marit soitteli torveaan metsässä."
Hän silmäsi suloisesti haaveksien kaunista maisemaa, joka näkyi ikkunasta, ja Iliana-rouva taputti häntä ystävällisesti kädelle. Hänkin muisti hyvin Maritin torven ja varastelevan harmaan haukan, joka oli siltä haltijattarelleen niin uskollinen, että syöksyi korkealta pilvistä hänen olkapäälleen, tuntien hänen äänensä, vaikkei ollutkaan pitkiin aikoihin häntä nähnyt.
"Niin", jatkoi Briita-rouva, "arvoisa neiti meni… meni yksinään eikä enää palannut."
Ingeborg tyttönen, joka seisoi sisarensa vieressä, itki ääneensä, eikä ruvennut tyyntymään, vaikka ritari otti hänet syliinsä ja asetti viereensä istumaan syvään ikkunankomeroon, johon Briita ja Ilianakin istuutuivat.
"Älä sure, Ingeborg, kyllä me asiasta selvän otamme!" lohdutti Niilo.
"Ettekö muista, Niilo-herra", änkytti tyttö kyynelten vieriessä hänen hienoille, surusta kalpeille poskilleen, "ettekö muista neitoa, joka iltamessuun meni… ja tulikin vuoreen? Hän piti minusta niin, se ystävällinen kuninkaantytär… voi, kunpa minä olisin saanut hänen edestään kadota… ja nyt tulee kuningas kotiin, hänen isänsä, ja hän on poissa… suru surun lisäksi."
"Niin vaaralliseksi en asiaa kuitenkaan luule, Ingeborgiseni… vuorilla on kyllin kätkettävää, tarvitakseen kristittyä verta ahmia… Ei, ei, kyllä me neuvoja keksimme!… Mutta antakaa minun tietää, kuinka asia tapahtui."
"Muuta en tiedä", vastasi Briita, "kuin että hän katosi. Hän oli edellisenä päivänä saanut kirjeen, sanoo Ingeborg, mutta niitä hän sai muutenkin silloin tällöin, että se tuskin voi olla missään yhteydessä hänen katoamisensa kanssa."
"Kuka hänelle kirjeen antoi?"
"Sitä ei kukaan tiedä!"
"Ja milloin sinä häntä ensiksi kaipasit?"
"Puolenpäivän aikaan… ja silloin lähetin heti pari miestä metsään, mutta he eivät löytäneet häntä… kalliolta he kuitenkin löysivät naisen jalanjälkiä, jotka kulkivat syvälle metsään, jossa ne hävisivät kanervain ja sanajalkain sekaan… Heti kun he olivat tulleet kotiin, lähetin kohta väkeä ratsastamaan joka suuntaan, vanha talonvouti ratsasti aina Upsalaan asti, mutta kaikki palasivat tuomatta mitään tietoja, jotka olisivat meidän tuskaamme ja levottomuuttamme rauhoittaneet."
"Niin, niin… se levottomuus kestää kyllä koko elinajan", huokasi Ingeborg. "Jos hän saa juoda noitasarvesta, niin hän unhottaa kaikki, ja jos hän sitten tulee joskus tänne takaisin, niin on monta miespolvea ehtinyt kulua, eikä kukaan… ei kukaan enää häntä tunne…!"
Nyt kuului muutamia heikkoja paimentorven törähyksiä järven toiselta puolen, ja Svante juoksi huoneeseen ilosta hurjana.
"Nyt puhalletaan taisteluun… nyt ne asettuvat järjestykseen", huusi hän säihkyvin silmin, "ja ritareilla on korskuvat hevoset, tule, Iliana-rouva, tule minun kanssani, niin saat nähdä ja kuulla, kuinka metsä pauhaa ja kuinka kirkkaat haarniskat välkkyvät!"
Hän tarttui tulisesti Iliana-rouvan käteen ja koki vetää häntä penkiltä pois, mutta vanhempi veli laski vakavasti kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
"Ei niin, ei niin, Svante veliseni… anna olla, minä tulen kanssasi!"
"Sinäkö…! Sinäkö, Mauri, joka tuskin siedät jalkaisi hiukan kostuvan!
Ei, sinut tahdon mukaani, Iliana-rouva, ja sinun pitää kertoa
minulle urheasta enostani, Tord-marskista, jonka miekankärjessä
Kaarlo-kuninkaan onni oli."
Poika loi tätä sanoessaan silmänsä maahan, kuin olisi jotakin sellaista sanonut, joka ei oikein sopinut hänen iälleen. Mutta äkkiä hän käänsi katseensa vanhempaan veljeensä.
"Jaha, sinä… niin sanoi viheriä ritari monesti, että niinkauan kuin urhokas marski eli, oli Kaarlo-kuningas turvassa, ja kun hän ei enää ollut taistelemassa, niin raukesi kuninkaan onni ja kruunu putosi hänen päästään… Tule, tule nyt, kuule, kuinka paimentorvi mylvii; luulen, että paimen Olli on saanut tapella suden tai karhun kanssa, mutta älä pelkää, minä otan kirveeni mukaani!"
Pojan puhe tuntui sekä hyvältä että katkeralta. Mutta Iliana-rouva teki hänelle mieliksi lähtein mukaan. Mauri ja Ingeborgkin menivät, joten Niilo jäi kahden kesken vaimonsa kanssa.
Kului hetkinen kummankaan mitään lausumatta, mutta Briitalla oli nähtävästi sydämellään jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Niilo huomasi sen ja kysyi syytä siihen.
"Niin", vastasi hän, "minä tiedän vähän lisää… Talonvouti tapasi erään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen."
"Ken hän siis oli?"
"Herra Iivari Akselinpoika!"
Läheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen kälynsä välillä. — Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä — oli painanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt voutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti, että ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti surettaisi Ilianaa, arveli hän.
"Ja tuo Iivari-herra oli se kauppasaksa, joka toi kuninkaantyttären tänne, kun sinua kohtasi onnettomuus Krokeksin luostarissa!" lisäsi Briita tarttuen hellästi herransa käteen. Sitten hän lisäsi nojaten päätään hänen rintaansa vasten, — "Jumalan äidin ja kaikkein pyhäin olkoon kiitos, että sinä pääsit onnellisesti siltä matkalta ja että rukoukseni sinun ja tehtäväisi puolesta on kuultu."
"Anna sen surun unhottua!" vastasi Niilo tarttuen puolisonsa vyötäisiin ja katsoen kauan hänen uskollisiin, rakkaihin silmiinsä. "Ajallaan tulemme siitä puhumaan, mutta nyt on kuninkaantytär huolenani. Olen luvannut tehdä hänen puolestaan, mitä voin. Ja sen lupauksen olen antanut juuri…"
"Kenelle…?"
"Herra Iivari Akselinpojalle, kauppasaksalle!"
Briita-rouva löi kätensä yhteen eikä päässyt kummastuksestaan tointumaan. Siihen yhtyi vielä pelko siitä, että tässä oli juonia ja petosta tekeillä.
"Iivari Akselinpojalle!" toisti hän yhä uudestaan? "Tässä on varmasti petosta!"
"Niin, ja minä uskon hänestä hyvää, Briita… sitävastoin luulen, että se tieto on petosta, jonka voutini sai David Pentinpojan mieheltä."
Briita-rouva katsoi kysyvästi mieheensä.
"Sitten täytyy sanoani, kuten laulussa sanotaan", huudahti Briita rouva käsiään ristien, "että maailma on kavaluutta ja petosta täynnä, vaikka en sitä ole ennen huomannut!"
Niilo kertoi nyt kaiken vaimolleen, kuinka itse oli kulkenut, ja miten oli tavannut Enköpingissä Iivari-herran, ja tämä vakuutti Briita-rouvaa enemmän kuin mikään muu, että hänkin rupesi uskomaan miehensä ajatusta oikeaksi.
"On minulla kuitenkin vielä merkillisempi asia sinulle ilmoitettavana. Viheriä ritari on, kuten lapset sanoivat, lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle, jolta hän ei enää palaa…"
"Aikooko hän sitten, kuten sadut kertovat kuningas Olavi Trygvenpojan tehneen, päättää päivänsä erakkona pyhässä maassa?" kysyi Briita älyämättä vähääkään, että Niilon sanoilla oli syvempikin tarkoitus.
Mutta katsahdettuaan mieheensä, huomasi hän tämän tarkoittavan muuta kuin tavallista pyhiinvaellusmatkaa.
"Pyhä Jumalan äiti… onko hän kuollut?" huudahti hän, ja äänensä ilmaisi yhtä paljon surua kuin hämmästystä.
On olemassa luonteita, joita ihmiselämän tavalliset vaihtelut eivät näytä järkyttävän, ja niihin kuului jalo ritari Fjalar Orminpoikakin. Sellaisena, kuin hän oli ollut Penningebyssä, oli Briita-rouva nähnyt hänet siitä asti, kuin istui pikku tyttönä isän ja äidin polvella. Ritari oli ollut aina samanlainen, Briita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä toisenlaisena, paitsi viime aikoina joskus lasten parissa. Silloin oli hän näyttänyt aivan toiselta. Tavallinen, väliin ivallinen hymy oli silloin poissa ja hänen silmistään säteili niin lämmin rakkaus pienokaisia kohtaan, että se tuntui äidille oikein hyvältä.
Opittuaan nyt hänet lähemmin tuntemaan, koski hänen herkkään naissydämeensä syvästi tuon miehen hämmästyttävä jalous, joka rakkaudesta uhrasi oman rakkautensa ja elämänsä onnen ja joka piti uskollisena valansa ja lupauksensa huolimatta maailman pursuvasta pilkasta. Täytyihän sellaista miestä ihailla ja kunnioittaa kuin pyhimystä.
Mutta Niilo kertoi vielä, mitä kuoleva ritari oli viime hetkellään sanonut hänelle Kaarlo-kuninkaasta ja hänestä itsestään sekä yhteisestä isänmaasta.
Briita istui mykkänä. Hän vaan katsoi mieheensä keksimättä sanoja, millä ilmaisisi tunteensa.
Kuu paistaa veteen, sinä näet aaltojen kimaltelevan, ja riemuitset siitä. Mutta aurinko paistaa samaan veteen; hopea muuttuu kullaksi, hohtavaksi, välkkyväksi kullaksi, eikä silmäsi enää kestäkään katsoa siihen. Senlaatuinen oli kuolleen ritarin puhe, ja se teki saman vaikutuksen sekä Briitaan että Niiloon. He eivät saattaneet sitä kuulla, ja se veti kuitenkin heidän ajatuksensa puoleensa, sillä olihan sen takana elämä, joka oli kokonaan uhrattu totuuden ja hyvyyden puolesta. Se oli aurinko, joka paistoi häikäisevällä loistolla.
Ja tämän auringon valossa muutti se taulu, jossa Niilo itsekin oli toimivana henkilönä, kokonaan muotoaan. Hänen täytyi kuitenkin myöntää usein toimineensa liian vähällä itseluottamuksella. Hän olisi monessa tilaisuudessa voinut pontevammin ajaa asiaansa, ja ehkäpä se olisi estänyt paljonkin sellaista tapahtumasta, mitä nyt oli valitettavasti tapahtunut. Olihan hän tosin pelvotta puhunut totuuden, etuluulottoman ja omaa hyötyä etsimättömän totuuden sanoja Kaarlo-kuninkaalle, olihan hän vilpittä, järkähtämättä kulkenut rataansa miehenä ja ritarina. Mutta hän oli antanut liiaksi sitoa itseään, hän oli liiaksi antanut arvoa esteille, jotka olisi ollut tarpeellista raivata pois, esiintyen siten tosin jalona ja ylevämielisenä miehenä, mutta ei sellaisena, jota aika vaati. Hän oli kuin ruusulehdossa, jonka korkeat ja kauniit kukat estivät maailmaa hänelle näkymästä, että valtakuntakin voisi maahan sortua, hänen nostamatta pelkästä ritarillisuudesta kättäänkään sen puolustamiseksi.
Ajatukset kulkivat rataansa, mutta kuta etemmäksi ne ehtivät sitä avarammat ja autiommat alat aukenivat hänelle. Ne lensivät arkin kyyhkysten lailla maata hakemaan, mutta maata ei näkynyt; ne palasivat siis takaisin, ja tuska ja levottomuus painautui rintaan.
Äänettömyys kesti kauan, ja yhä kalpeammaksi muuttui Briitan poski, ja yhä synkempiin ryppyihin kävi Niilo Sturen otsa. Vihdoin lausui Briita katsoen kyyneltynein silmin taivaaseen päin:
"Surkuteltava, surkuteltava vanha sukulaiseni… en kysy sinulta, Niilo, mitä tahdot ja aiot tehdä; minä, joka tunnen sydämesi pienimmätkin ajatukset ja tiedän, mitä olet Kaarlo-kuninkaalle tehnyt, voin tuskasi ymmärtää. Rakkaus on tässä rakkautta vastaan — rakkaus häneen, joka uhrasi kaiken sinun onnesi hyväksi, ja rakkaus kuninkaaseesi, Ruotsin kuninkaaseen, ja molempain pohjana on sama, isänmaanrakkaus."
"Olet oikeassa, vaimo… edessäni on nyt kaksi tietä, ja kun en toista voi kulkea, on minun kuljettava toista."
"Ja kumpaa et voi kulkea?"
"Sitä, jolla hyvän kuningattaren rukous ja oma lupaukseni asettuvat vastaani paljain miekoin; sitä tietä, jossa minulle tulee välttämättömäksi tarttua aseisiin Kaarlo kuningasta vastaan."
"Mutta kuinka se voisi käydä välttämättömäksi?"
Briita kysyi tätä hehkuvin poskin ja levottomin katsein sekä tarttui innolla miehensä käteen.
"Jos Kaarlo-kuningas unhottaa, mitä Ruotsin kuningas ei milloinkaan saa unhottaa, että hänen kruununsa nimittäin nojaa kansan itseluottamukseen — tai oikeammin on tämän itseluottamuksen ilmaus — jos hän unhottaa olevansa lain ja vanhain tapain turvaaja, jos hän sallii meidän luokkaamme kuuluvain mahtavain pirstoittaa valtakunnan kappaleiksi, sallii heidän, jotka eivät muuta ajattele kuin itseänsä, temmeltää ja raastaa maata mielin määrin kuin omaa laiduntaan, ja jos siitä syystä tämä Ruotsin kansa — toisin sanoen talonpoika, Briita, — jos tämä kansa kuihtuu ja häviää kuin savu, ettei kukaan enää tiedä, missä ja miten se eli uurasta elämäänsä… niin silloin on aika kysyä, onko oikein ritarin ruostuttaa miekkaansa tupessaan… silloin voisin unhottaa lupaukseni ja kuningattaren rukouksen."
Briitalle avasi tämä tunnustus paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli tosin heti ritarivainajan ajatuksista kuullessaan aavistanut hämärästi, mitä taistelua Niilo taisteli, mutta nähdessään nyt asian selvänä kaikessa vakavuudessaan, alkoi häntä kauhistaa ja hänen sydäntään kouristi kuin kukkaa talven ensi kylmällä.
Katse ja ääni arkana kysyi hän:
"Ja toinen tie, Niilo?"
"Se on: odota!"
Briitan mieli oli vielä äskeisen vaikutuksen vallassa ja hänen täytyi itselleen myöntää, että herransa ja miehensä oli oikeassa. Hän tunsi, että olisi toiminut samoin. Mutta eräs ääni hänessä kuiskasi kuitenkin, että mikä nyt näytti oikealta, näyttäisi toisessa valossa päinvastaiselta, ja tämä hämärä, epämääräinen tunne purkausi huokaukseen ja sai hänen toistamaan sanat:
"Surkuteltava vanha sukulaiseni!" Sitten hän lisäsi: "Sinua lukuunottamatta lienee hänellä tuskin ainoatakaan vilpitöntä ystävää koko valtakunnassa!"
Iliana-rouva palasi lasten kera metsästä ja keskeytti keskustelun. Niilo nousi kotvasen perästä ylös lähtien katsastamaan taloushommia, puhelemaan talonvoudin kanssa ja tapansa mukaan myöskin miestensä kanssa. Brodde seurasi tietysti häntä, ja häntä pidettiin ja kohdeltiin enemmän ystävänä kuin palvelijana. Sama oli laita, vaikka vähemmässä määrin, Erkin ja Hollingerin.
Päivä kului ja tuli ilta, jolloin talonväki kokoontui vanhan hyvän tavan mukaan isoon saliin rukoukseen. Seuraavatkin päivät kuluivat tavallisuuden mukaan tyynesti ja rauhallisesti, vaikka levottomuus kalvoikin yhä syvemmin niiden sydämiä, jotka olivat keskuksena Penningebyn elämässä. Lasten laritus tuotti näinä aikoina ainoan todellisen ilon Penningebyn muurien sisäpuolelle.
Neljännen päivän iltana istuivat Niilo ja Briita myöhällä rinnakkain rukouskamarissa puhellen menneistä ja tulevista. Kumpikin karttoi kuitenkin koskettamasta sitä kohtaa, joka oli heidän sisäisen surunsa pääsyynä: viheriän ritarin jäähyväissanoja sekä Niilon ja kuninkaan välistä suhdetta.
Mutta oli eräs ala, josta he voivat puhua, ja josta he täysin mielin puhuivatkin ystävyyden ja rakkauden koko lämmöllä. Tämä asia oli kuninkaantyttären katoaminen ja hänen pelastamisensa. Siitä he tänä iltana puhuivat. Harkinnan päätökseksi tuli, että Niilon pitää ensiksi lähteä David Pentinpojan luo, ja senjälkeen tehdään mitä sitten parhaaksi huomataan.
Seuraavana päivänä lähtikin Niilo kahdeksan miehen kera Penniugebystä.