Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

by C. Georg Starbäck

IV.

Kaarlo-kuninkaan palaaminen.

Kristian-kuningas koki mahdollisimman kauan puolustautua, sittenkuin taistelu Harakerin kirkolla oli näyttänyt hänelle hyökkäämisen mahdottomaksi. Hänen marskinsa, tanskalainen herra Klaus Rönnow ja ruotsalainen herra Ture Turenpoika (Bjelke), olivat silloin hänen toimeliaammat auttajansa. Mutta siltä nyt näytti, että onni oli hyljännyt Tanskan kuninkaan ja hänen miehensä. Juhannuksen aikana täytyi kuninkaan lähteä Tukholmasta ja purjehtia Tanskaan keräämään enemmän väkeä voidakseen paremmilla voimilla tulla takaisin.

Mutta talonpoikain joukko oli Tukholman ympärillä. Sen leiri oli molemmin puolin kaupunkia sekä Pohjois- että Etelämalmilla, viimemainitussa yhteinen pääleiri. Kaupunki ei ollut vielä antautunut, mutta päivä päivältä huomasivat äsken mainitut herrat, joiden hallussa linna oli, yhä selvemmin, etteivät sitä kauan voi pitää. Siellä oli, kuten kaikissa Ruotsin isommissa kaupungeissa joukko saksalaisia; puolet kaupungin neuvosmiehistä olivat niitä, ja sitäpaitsi oli niiden hallussa useita tuottavia kaupungin virkoja, kuten pormestarin-, kaupunginkirjurin- ja tullikirjurinvirat, joiden sekä rikkautensa avulla heillä oli suuri vaikutusvalta kaupungissa. Nämä saksalaiset juuri olivat muukalaiskuninkaan tukena ja linnanherrain luotettavimpina kannattajina. Mutta ruotsalainen väestö toivoi Kaarlo-kuningasta takaisin. Se talonpojista lähtenyt huuto, "ettei Ruotsi ole mikään päämieslääni eikä papintila, vaan kuningaskunta, ja on sinä pysyvä kuten ennenkin", — se huuto oli herättänyt kaikua kaupungissakin, ja talonpoikain leireissä oltiin varmoja, että jos kuningas palaisi, saisivat ruotsalaiset porvarit senverran aikaan, että kaupunki omasta ehdostaan avaisi porttinsa.

Kului kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin kuninkaan takaisin kutsumisesta mitään tuli. Olikinhan selvää että arkkipiispan ystävät, vanhat unioonimiehet, tekisivät vastarintaa. Arkkipiispa oli tosin saattanut viimemainitut isänmaan asian puolelle saattaessaan heidät taistelemaan unioonikuningasta vastaan, mutta tietystikin he panivat kaikki voimansa liikkeelle estääkseen miehen palaamista, joka oli suuremmassa määrin arkkipiispan vihollinen kuin Kristian-kuningaskaan. Aluksi, niinkauan kuin Kettil-piispa ja hänen arvokkaimmat kannattajansa kulkivat maakunnissa kokoomassa vahviketta Tukholman edustalla majailevaan pääjoukkoon, ja vielä silloinkin, kun taistelu Mälarin ympärillä oli jo täydessä käynnissä, pysyi rahvas jokseenkin rauhallisena. Mutta kun Kristian-kuninkaan oli täytynyt lähteä Tukholmasta, uudistuivat kasvaneella voimalla huudot ruotsalaisen Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta.

Nyt joutuivat arkkipiispan ystävät vaikeaan asemaan. Mutta Kettil-piispa teki asialle ratkaisun. Heinäkuussa laadittiin kaksi kirjettä, toinen kansalta, toinen herroilta, ja luotettava sanansaattaja lähetettiin Danzigiin viemään niitä Kaarlo-kuninkaan käsiin.

Kun piiritys ei oikeastaan ollut muuta kuin kaupungin sulettuna pitämistä, ja kun Kristian-kuninkaalla oli monta kannattajaa siellä täällä maassa, erittäinkin Länsigötanmaalla, läksi Kettil-piispa sinne, ja moni muukin herroista läksi leiristä. Talonpoikain leirissä odotettiin jännityksellä kuninkaan vastausta ja häntä itseään, sillä ei kukaan epäillyt, ettei hän tulisi. Kaupungissa, jossa vastakkaiset tunteet olivat aina rinnakkain, oli pelvon ja toivon tunnusmerkit selvästi huomattavissa. Linnassa sitävastoin oli pelkästään vastaisia toiveita kuin talonpoikaisleirissä. Ja kaikissa näissä paikoissa tähysteltiin, kun rupesi olemaan aika Kaarlon tulla, innokkaasti odotellen merelle päin. Linnassa toivottiin Tanskasta saapuvan aluksia tuoden vahviketta joukoille, malmeilla odotettiin Kaarlo-kuninkaan haaksien pistäyvän saariston solukoista näkyviin, ja kaupungissa olivat saksalaiset yhtä mieltä linnalaisten kanssa ja ruotsalaiset rahvaan kanssa.

Elokuun alussa, noin kuukautta myöhemmin kuin Kaarlo-kuninkaalle oli lähetetty mainitut kirjeet, tuli Tukholman saaristosta laivasto, joka asettui kaupungin edustalle ankkuriin. Linnassa laukaistiin kanuuna ilon merkiksi, ja sieltä levisi ilo kaupungin saksalaisiin porvareihin. Tulija oli Kristian-kuningas apujoukkoineen, siitä ei ollut mitään epäilystä. Linnasta oli huomattu Dannebrogin heiluvan, ja kaupungissa tiettiin, että erään sanantuojan oli onnistunut pujahtaa piirittäjäin välitse, ja hän oli vahvistanut tiedon, että tulija todella oli Kristian, niin että uusi päivä nyt muka koittaa heille.

Ja yhtä suuri kuin saksalaisten ilo oli ruotsalaisten suru ja harmi, ja heiltä se levisi piirittäjäin leiriin. Täältä riennettiin kukkuloille katsomaan saariston salmia ja väyliä.

Pentti-ukko oli eräs innokkaimpia saamaan selvää, miten saapuneen laivan laita oikeastaan oli. Hän astui veneeseen ottaen mukaansa yhden pojistaan ja sousi ulapalle. He kulkivat hyvin liki etelärantaa, etteivät suotta antautuisi vaaraan, jos laivasto olisikin Kristian-kuninkaan; he tahtoivat vaan nähdä Dannebrogin.

He kulkivat kappaleen ketään kohtaamatta, mutta pistäytyessään erään niemen ohi, näkivät he erään toisen venheen tulevan kaupunkia kohden. He jäivät odottamaan, ja silloin nousi vieraan veneen perästä eräs mies seisoalleen ja huusi hyvällä ruotsinkielellä:

"Kuulkaa, hyvät miehet… onko selvä kaupungissa?"

Se oli Olavi Ingenpoika, joka oli lähtenyt viemään kirjeitä Kaarlo-kuninkaalle. Pentti-ukko tunsi hänet hyvin ja vastasi, että leiriin sopii hyvin tulla, sekä kysyi samalla, minkä vastauksen hän toi kuninkaalta.

"Souda vähän kauemmas, niin näet vastauksen!" huusi venemies lähtein kaupunkiin päin. Hieman mietittyään läksi ukko poikineen vastaiseen suuntaan. Sillä Kaarlo-kuninkaan laivastohan siellä nyt ainakin oli.

Soudettuaan kotvasen ja kulkien paljoa joutuimmin kuin äsken, koska he nyt kulkivat niemenkärjestä niemenkärkeen, näkivät he vihdoinkin laivaston — alus aluksen vieressä, suuria, komeita laivoja — mutta Dannebrogia ei missään näkynyt.

"Souda reippaasti, Lassi", sanoi ukko kun poika lepuutti airoja katsoessaan laivoja, "jos se on kuningas, niin on hauska nähdä, miltä hän nyt näyttää."

Poika sousi, ja vene viilsi terävästi aaltoja. Tultuaan ensimmäisen laivan ääreen, hiljensivät he vauhtiaan ja katsoivat sen korkeille reunoille sekä huusivat lopuksi, mutta eivät saaneet vastausta. He näkivät tosin rivin päitä tirkistelevän laidan yli, mutta ne olivat aivan outoja naamoja. He sousivat silloin pitkin laivan sivua ja kääntyivät sen perästä toista laivaa kohden; sielläkin he huusivat, mutta nytkään ei heidän huutonsa saanut enempää vaikutusta aikaan.

He tulivat kolmannelle.

"Onko kuningas mukana?" huusi Pentti-ukko.

Viipyi hetkisen. Pää tuli näkyviin, sitten toinen, sitten kolmas.
Laivalla syntyi liikettä, ja ukko toisti kovemmin kysymyksensä.

"Onpa niinkin!" vastattiin hyvällä ruotsinkielellä, ja samassa tuli neljäs pää näkyviin. "Kuka olet?"

"Olen vuorimies Pentti Hedemorasta, kukas sinä olet?"

"Klaus Lang on nimeni."

"Sinäkö vanhan drotsin otit kiinni Räfvelstassa?"

"Juuri minä."

"Hyvä… vie minut nyt sitten kuninkaan luo!"

"Ihan paikalla!" vastasi Klaus.

Sitten laskettiin laivasta köysiportaat ja nuora, jolla sitoa ne veneeseen, ja sitten nousivat ukko ja Lassipoika valkean Kotkan kannelle. Se oli Danzigilais-laiva, joka oli saanut nimensä Puolan kuninkaan, Kasimirin, kunniaksi, jonka avulla kaupunki oli vapautunut saksalaisen ritariston rasittavasta ylivallasta.

Klaus Lang, Kaarlo-kuninkaan miesten vanha päällysmies, joka oli seurannut häntä maanpakoon ja sielläkin hoitanut samaa tointa kuin kotonakin, oli nyt poissa näkyvistä, mutta ilmestyi taas pian kannelle.

"Tule mukanani!" sanoi hän tarttuen hyväntahtoisesti tämän kunnianarvoisan vanhuksen käteen.

He menivät laivan perään ja astuivat portaita myöten huoneeseen, jossa Kaarlo-kuningas istui odottaen, sillä Klaus Lang oli hänelle jo ilmoittanut ukon tulon.

Asepoika kiinnitti paraikaa kuninkaan ylle loistavaa haarniskaa ja oli juuri saanut työnsä valmiiksi päällysmiehen tuodessa Pentti-ukkoa sisään.

"Kuka olet, vanhus, joka ensimmäisenä tervehdit minua synnyinmaahan tultuani?" kysyi kuningas, mutta lisäsi nähtyään tarkemmin vuorimiehen kasvot, "luulenkin, että olemme joskus ennenkin nähneet toisemme!"

Pentti-ukko oli melkein liikutettu nähdessään ijäkkään, harmaapäisen kuninkaan, jonka kasvonpiirteet, ehkä vielä kauniit, olivat kuitenkin kuihtuneet ja veltot puhuen huolista ja suruista, jotka olivat ehkä enemmän painaneet häntä kuin hänen kuusikymmentä ikävuottaan.

"Olettepa kylläkin nähnyt minut ennen", vastasi hän kuninkaan kysymykseen, "monta sarkkaa olette oluttani juoneet… minä olen Pentti Björninpoika, Hedemoran vuorimies…"

Nimen kuullessaan muisti kuningas varsin hyvin sekä miehen että hänen vaimonsa ja poikansa, ja kuultuaan toisen pojista olevan mukana, tahtoi hän puhutella häntäkin.

"Vanha on jo siis tuttavuutemme, Pentti", sanoi kuningas sitten, "ja hyvä olisi, jos kaikki olisivat olleet minulle yhtä uskollisia kuin sinä…"

"Sinä olet ehkä oikeassa, kuningas", vastasi ukko, "mutta muista, ettei uskollisuutta pidetty kummallakaan puolen!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Kaarlo hiukan kiivaasti.

Mutta ukko vastasi tyveneesti kuin omalle pojalleen.

"Niin, näes, Kaarlo-kuningas, ne, jotka sinusta enimmin pitivät, karkoitit sinä luotasi, ja niiden sijaan jäi ympärillesi pelkkiä kavaltajia… Se vei sinulta silloin Ruotsin kruunun. Voit nyt kuten silloinkin luottaa Ruotsin rahvaaseen… ja jos me olemme yhtä puolta, sinä ja talonpojat, niin tahtoisin nähdä, ken uskaltaa karvaakaan päästäsi taittaa. Tiedä myöskin, että ellei meitä talonpoikia olisi ollut ja muutamia sinun ystäviäsi, joita ennen ylenkatsoit, et konsaan olisi tullut takaisin valtakuntaasi, sen sanon minä, vanha Pentti Björninpoika, ja joka talonpoika Ruotsin valtakunnassa!"

Kuningas, joka oli alussa huomattavalla tyytymättömyydellä kuunnellut pelottoman vanhuksen puhetta, lauhtui sitä mukaa, kuin ukko jatkoi lausuntoaan, ja lopuksi ilmestyi hänen huulilleen hymy.

"No, sanoppa sitten, koska sinulla on niin hyvät tiedot", sanoi hän, "kuka ystävistäni on siis nyt saattanut minut taasen Ruotsin kuningasistuimen portaille?"

"Sen voin sanoa Kaarlo-kuningas… sen on tehnyt jalo ritari, herra
Niilo Sture."

Hymy kuninkaan huulilla ilmaisi nyt mitä syvintä surumieltä.

"Hän on siis nyt saanut parempia ajatuksia, tuo sukulaiseni,
Niilo-herra!" lausui hän, mutta enemmän itsekseen kuin ukolle.

Tämä kuuli kuitenkin selvästi kuninkaan sanat.

"Niilo-herra on aina ollut kelpo ritari, muuta ei kunniallinen mies voi koskaan hänestä sanoa, ja parempi olisi ollut, jos sinä kuningas olisit sitä miestä hänen ansionsa mukaan rakastanut."

"Se ritari jätti minut kuitenkin hädän hetkenä yksin, vaikka lähetin hänelle sanan toisensa perään."

"Ei, Kaarlo-kuningas, niin hän ei tehnyt… minä sen tiedän, jonka luona hän olosti, kulkiessaan meidän seuduillamme pitämässä kansan rakkautta sinuun yllä… Viestisi eivät koskaan tulleet ritarin käsiin, ja hän aikoi sitten nostaa talonpojat sotaan pakottaakseen arkkipiispan väkisin luopumaan Kristian-kuninkaasta ja sopimaan sinun kanssasi, ja siitä aikomuksesta luopui hän ainoastaan sinun omasta käskystäsi… Ja saat uskoa, että ellei Niilo-herraa olisi ollut, ei yksikään mies olisi mennyt virran ja pitkän nummen yli arkkipiispan ja Kettil-piispan tähden!"

Oli selvää, ettei tämä selitys Niilo Sturen pois jäämisestä kuninkaan viime taistelusta arkkipiispaa vastaan likimainkaan tyydyttänyt kuningasta. Olihan Niilosta itsestäänkin tuntunut melkein uskomattomalta, kun hänen ystävänsä, herra Steen vihdoin tuli kertomaan, mitä oli tapahtunut. Täytyihän sen siis tuntua kuninkaalle järkimahdottomalta, ettei hänen viestinsä ollut saapunut ritarin käsiin. Hän ei kuitenkaan ajatellut katkeruudella Niilon silloista käytöstä. Hän piti sitä päinvastoin hyvin ymmärrettävänä, vaikka aivan toisista syistä. Hän ajatteli nimittäin omaa suhdettaan mieheen ja kuinka monta kertaa oli syvästi häntä loukannut. Mahdotontahan oli Niilo Sturen niitä kerrassaan unohtaa, varsinkin kun kuningas tiesi olevansa Niilo Sturelle vieläkin yhdessä velassa, josta ei oltu korvausta annettu.

Näitä asioita ei vuorimies kuitenkaan voinut tuntea, eikä kuningas voinut niihin nyt kajota. Kaarlo pani arvoa ainoastaan siihen lämpöön, joka huokui vanhuksen puheesta ja koko hänen olemuksestaan antaen hänen pysyä erehdyksessään Niilo Stureen nähden.

"No niin, hyvä on", sanoi hän. "Ja kiitokseni teille siitä, mitä olette tehneet minulle ja valtakunnalle; teidän nimeänne muistetaan kunnioittain, niinkauan kuin Ruotsissa pidetään urheata tekoa arvossa!"

Hovipoika tuli samassa nopeasti sisään ilmoittaen kuninkaalle, että
Ruotsin sotajoukon päälliköt olivat saapuneet laivalle.

Kuningas puristi silloin vielä kerran rehellisen vuorimiehen ja hänen poikansa käsiä, pani kypärän päähänsä ja astui kannelle Klaus Langin ja parin muun päällysmiehensä seuraamana. Perässä tuli Pentti-ukko poikineen.

Kannella olivat herrat Krister Pentinpoika, Iivari Green ja taalalaisten päämies, Hannu Djekn, jotka olivat tulleet neuvottelemaan kuninkaan kanssa hänen kaupunkiin purjehtimisestaan, leiriin tulemisestaan j.n.e.

Kuninkaasta ei ollut hauskaa, että arkkipiispan veli ja vanhan tanskalaisten ystävän Maunu Greenin poika olivat ensimmäisinä Ruotsin herroista häntä kohtaamassa, mutta mitä hän lieneekin maanpaossaan unhottanut, oli hänellä ainakin täydellisesti jälellä kykynsä hallita kasvonilmeitään. Valmistukset oli pian suoritettu, koko laivasto purjehti kohta sievässä järjestyksessä kaupunkia kohden.

Sitten laskettiin vesille vene, johon kuningas ja mainitut herrat astuivat. Pentti-ukko astui myöskin poikineen omaan veneeseensä, ja sitten läksivät molemmat veneet maalle päin.

Talonpojissa syntyi riemua ja he riensivät tervehtimään kauan odotettua kuningasta. Tultuaan tiheäin rahvasjoukkojen läpi keskelle leiriä, pysähtyi hän ja puhui talonpojille, jotka lupasivat kädet kohotettuina hänelle uskollisuutta. Kaupunkiin lähetettiin airut kutsumaan siellä olevia neuvosherroja kuninkaan luokse, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin Vesteråsin piispa ja kaksi neuvosta saapuikin.

Kuningas puhui heille hieman terävänlaiseen.

"Odotan", niin hän päätti puheensa, "että te kaikki kokoonnutte tänne luokseni ja tunnustatte minut oikeaksi herraksenne ja kuninkaaksenne!"

Sillä tiedolla palasivat nämä kolme herraa kaupunkiin, ja kuninkaan puheen vaikutuksestako vai niistä toimenpiteistä, joihin heti senjälkeen ryhdyttiin kaupungin valtaamiseksi, vai ruotsalaisten porvarien halustako saada Kaarlo-kuninkaansa takaisin se lienee tapahtunut — mutta hetkisen perästä avattiin kaupungin portit, ja pormestari ja neuvosto tulivat arvokkaassa juhlakulussa leiriin kuninkaan luo jättäen hänelle kaupungin avaimet.

Nyt ratsasti kuningas kaupunkiin leirissä olevain ritarien ja palaavain pormestarien ja neuvoston seuraamana. Seurue kulki Rantatorin yli Mustaveljesluostarille ja sieltä katua myöten Isolle torille ja nykyiselle Isolle kirkolle eli "bykirkolle", joksi sitä silloin kutsuttiin. Mustaveljesluostarin kohdalla kuningas pysähtyi, kuin aikoen astua maahan tai kutsuttaa jonkun luostariveljistä luokseen. Hänen ympärillään olevat herrat, ja suuri osa katsojistakin, jotka olivat riemuhuudoilla seuranneet kuningasta leiristä asti, ymmärsivät hyvin, että kuningas muisti siellä olevaa aarretta, mikä sai hänet pysähtymään. Hän oli itse tietämätön siitä, että Kristian kuningas oli Tukholman herrana ollessaan otattanut pois ja lähettänyt Tanskaan ne seitsemän kalleuksilla täytettyä arkkua, jotka hän oli jättänyt sinne tohtori Pietari Laurinpojan huostaan.

Kaikki mukaansa ottamansa rahat oli kuningas antanut lainaksi osaksi Danzigin kaupungille, osaksi Puolan kuninkaalle, Kasimirille, joten hänellä ei nyt ollutkaan käytettävänään muita varoja kuin ne, jotka hän oli antanut säilyyn Mustaveljesluostariin, lukuunottamatta sitä rahasummaa, joka Tukholman rahamestarilla oli hänelle antaa. Ei ihmettä siis, että kuningas silmäsi pienellä levottomuudella synkän luostarin ikkunoihin.

Luostarin kirkossa soitettiin. Mutta sitä ei kuningas kuullut hälinän ja kansan kestäväin huutojen vuoksi sekä siitä syystä, että hän aina osoitti erityistä huomaavaisuutta henkilöitä kohtaan, jotka hän luuli kansan joukosta tuntevansa. Mutta nyt pysähtyessään kuuli hän sieltä syvää, kumeata ja juhlallista kellonsoittoa.

"Mitä!" sanoi hän herra Krister Pentinpojalle, joka ratsasti häntä lähinnä, "tuohan kuuluu kuolleen sielukelloilta, ja minä luulin, että Tukholman kellot soisivat tänään minun kunniakseni."

Krister-herra ei tiennyt mitään, mutta eräs vieressä seisova porvari rohkaisi mielensä ja astui kuninkaan luo.

"Se on tohtori Pietari Laurinpojan sielukelloin soittoa, herra kuningas!" sanoi hän. "Hän kuoli tänä aamuna."

Kuningas kalpeni äkkiä, mutta nyökkäsi ystävällisesti porvarille jatkain ratsastustaan ja kannustaen hevostaan, ettei huomattaisi, kuinka kuolonsanoma häneen koski.

Kirkon edustalla hän pysähtyi, nousi ratsultaan ja astui ritarien seuraamana paljain päin kirkkoon. Hän astui pääkuoriin ja polvistui alttarin eteen. Kun kuningas oli lopettanut rukouksensa, pidettiin messu ja laulettiin "Te Deum".

Illalla kävi kuningas vielä kerran leirissä ja sai sekä siellä että raatihuoneella rahvaalta ja porvareilta suosionosoituksia runsaasti. Sitten hän läksi rahatalolle, jonka oli valinnut asunnokseen, niinkauan kuin linnan piiritystä kesti. Mutta täällä kohtasi häntä uusi jobinposti. Rahamestarikin oli kuollut samana päivänä.

Mieli synkkänä riensi kuningas portaita ylös ja sulkeutui erääseen sisähuoneeseen. Sitä hän tarvitsikin, kuningasraukka. Sillä näiden kuolemantapausten tuottamat vauriot olivat arvaamattomat, kun hän samassa ajatteli, minkä vaikutuksen tulee tekemään, kun hänen täytyy alottaa toinen kuninkuutensa säätämällä oitis uuden veron. Hän oli jo kirkosta tullessaan lähettänyt Klaus Langin luostariin kuulustamaan, miten hänen aarteensa laita oli, ja hän odotti kuumeisella jännityksellä päällysmiehen tuloa. Eikä kukaan päässyt hänen puheilleen, ei edes hänen vanha hovimestarinsa, joka oli samana päivänä tullut kaupunkiin Pyhän Yrjänän kokoustalosta Brunkevuorelta, jossa hän oli oleskellut siitä asti, kuin hänen herransa palaaminen oli varma.

Klaus Lang tuli vihdoin, ja nyt kuuli kuningas synkät aavistuksensa tosiksi ja varmoiksi. Kaikki oli mennyttä. Hän seisoi synkkänä, jäykkänä kuin jääksi muuttunut. Hän viittasi ainoastaan heikosti kädellään Klauta poistumaan.

Hänet aivan hervahdutti synkkä ajatus, ettei hänellä, joka oli ollut Ruotsin rikkain mies, nyt ollut tuskin markkaa omanaan. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja vanha, melkein satavuotias Erland astui huoneeseen.

"Herra… herra… Kaarlo-kuningas!" änkytti ukko ojentaen käsiään palannutta, hänelle niin rakasta miestä kohden, ja kyyneleet tulvivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan ja jääharmaata partaansa, ja ääni kieltäytyi tottelemasta hänen tahtoaan.

Mutta nuo sanat sekä uskollisuus, rakkaus ja kaikki vanhat muistot, jotka niistä huokuivat ikäänkuin vanhusta ympäröiden, uhkuivat lämpöä, joka sulatti jään Kaarlon sydämestä. Sekin oli kultaa, tuo omaa hyötyä etsimätön rakkaus, joka oli yhä vielä yhtä lämmin häntä kohtaan kuin ennen — jo aikoja sitten — kun hän oli poika ja nuorukainen.

Ja kuningas avasi sylinsä painaen vanhusta rintaansa vasten.

"Voi, kun saisin nyt täältä lähteä!" huokasi ukko, "nyt kun silmäni ovat taas nähneet teidät, herra kuningas, ja ennenkuin surut uudestaan palaavat…!"

"Ne ovat jo palanneet, Erland", lausui kuningas tarttuen vanhuksen käteen, "minä olen köyhä, onneton mies!"

Kuningas kertoi sitten, mitä oli tapahtunut, mutta ukko tiesi sen jo ennestään sekä ihmetteli, ettei kuningas sitä tiennyt, varsinkin kun hänen tietoonsa oli tullut sekin, että Kristian-kuningas oli anastanut kruunulle kaikki hänen tilansa ja talonsa ja myynyt ne sitten eri henkilöille, etupäässä Ture Turenpojalle.

"Fågelvik… Fågelvik!" änkytti ukko, joka ei vieläkään ollut saanut tunteitaan hillityksi, vaan yhä puhui entiseen tapaansa Fågelvikin onnellisesta ja rikkaasta herrasta.

Kuninkaan täytyi itse lohduttaa vanhusta, mutta se näytti tekevän aivan vastaisen vaikutuksen.

"Pahempaa… pahempaa!" nyyhkytti Erland.

"Puhu, puhu, rakas!" kehotti kuningas koettaen näyttää niin ystävälliseltä kuin suinkin. "Mitä tarkoitat… älä häikäile ilmaista surusanomaasi, jos sellainen on sydämelläsi… Näethän, että jaksan onnettomuuteni kantaa, suokoon Jumala, että olisin samoin voinut kestää myötäkäymiseni!"

"Sydäntäni särkee, että minun vanhan miehen täytyy tuoda teille pahin surun sanoma…"

"Joka on?"

"Tyttärenne, Magdalena-neiti, on kadonnut!"

"Kadonnut… tyttäreni!"

Tämä tieto teki kuninkaaseen vaikutuksen, joka pani tyhjäksi hänen vakuutuksensa siitä että hyvin jaksoi onnettomuuksiaan kantaa. Hän kävi jos mahdollista vieläkin kalpeammaksi ja hänen huulensa vapisivat surusta, harmista ja kiukusta. Ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla sai hän siksi hillinneeksi itseään, ettei puheellaan lisännyt uskollisen vanhuksen jo kylliksi suurta surua.

"Kuinka se tapahtui, ukko vanhus?" kysyi hän.

"Herra Iivari Akselipoika on ryöstänyt hänet Penningebystä!"

Kuningas hämmästyi ja suuttui yhä enemmän, ja ukko kertoi juurta jaksain, miten ja miksi oli vienyt neidon Penningebyhyn, ja että nyt yleisesti kerrottiin kauppasaksan olleen juuri herra Iivari Akselinpoika, joka samainen oli kuninkaantyttären ryöstänyt.

Kaarlo istuutui pöydän ääreen laskien päänsä käden varaan. Sitten kului hetkinen kummankaan mitään puhumatta.

"Ja herra Niilo?" kysyi kuningas vihdoin.

"Herra Niilo oli poissa… hän oli poissa siitä asti, kuin me läksimme
Krokeksin luostarista."

"Poissa, sanot… millä asioilla hän sitten kulki?"

"Vanhan pääni on, herra, vaikea tehdä selkoa, mitä kaikkea tänä onnettomuuden aikana on tapahtunut, ja arvoisa neiti on ollut niin huolenani, etten ole paljon muusta lukua pitänyt. Siksi en todellakaan tiedä mitään sanoa jalosta ritarista, Niilo-herrasta… Toiset sanovat hänen ratsastaneen pohjoisessa kokoomassa helsinkeja juutilaiskuningasta vastaan, toiset taasen sanovat hänen olleen vankina…"

"Vankina?" huudahti kuningas kohottaen päätänsä.

"Niin kerrotaan."

"Ja kuka… kuka olisi siis pitänyt häntä vankinaan?"

"Herra David Pentinpoika, sanotaan, ja se on aina ollut minunkin ajatukseni. Hän katosi, kun olimme Krokeksin luostarin edustalla matkustaessamme pohjoiseen päin Penningebyhyn."

"Hyvä, hyvä… siitä asiasta saamme kyllä selvän päästyämme
Niilo-herran puheisiin."

Kuninkaalla oli paljon kyseltävää vanhalta uskotulta palvelijaltaan, ja keskustelu näytti tekevän kumpaankin terveellisen vaikutuksen, sillä toinen kysymys johti aina toiseen, ja kuninkaaltakin unhottuivat huolet ukon jaaritellessa rakkaita juttujaan, joita vanhukset aina niin kernaasti kertovat.

Mutta tuli yö, ja sen mukana palasivat huolet taas kuningasvanhukselle, joka makasi vuoteellaan saamatta hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin odotti häntä seuraavana päivänä uudet vastoinkäymiset, jotka toivat hänelle ruusuverhojen alla ehkä suurempia vaaroja kuin ne, jotka nyt häneltä unen riistivät. Mutta Kaarlo-kuningas ei ollut ainoa, joka on juonut vihamiehen tarjoamaa simaa ja pitänyt sitä ystävyyden juomana.

Aamulla oli useita herroja saapunut kaupunkiin, ja rahatalon suuri sali oli täynnä miehiä, jotka olivat saapuneet kunniaterveisille palanneen kuninkaan luo. Osa taasen oli tullut joitakin tietoja antamaan tai käskyjä saamaan.

Kuninkaan tullessa esiin kumarsi koko joukko yhtä syvään kuin ennen hänen pois lähtöään ja yhtä syvään kuin Kristian-kuninkaallekin, vaikka moni heistä oli juuri ollut häntä maasta karkoittamassa. Ensimmäisten joukossa oli herra David Pentinpoika ja vähän hänen takanaan, kaupungin kirkon kirkkoherran vieressä, oli kaniikki Helmich. Kuningas katseli edellistä tuokion, mutta ei vähääkään rasittavalla katseella, ainoastaan niin paljon, että ritari huomasi kuninkaalla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa hänelle persoonallisesti, ja David-herra näytti sen johdosta varsin tyytyväiseltä. Eikä hän pettynytkään.

Ratkaistuaan esitetyt asiat ja keskusteltuaan vähän jokaisen kanssa, ja kun seura salista alkoi vähetä, kääntyi kuningas David-herran puoleen.

"Teille, herra David, olisi minulla eräs kysymys tehtävänä… tuletteko mukanani tänne!"

He menivät sisähuoneisiin, ja heti oven sulettuaan kääntyi kuningas ritarin puoleen kysyen äkkiä:

"Oletteko te ottanut kiinni sukulaiseni, herra Niilo Sturen, David
Pentinpoika?"

"Mitä kysytte, kuningas?" vastasi ritari, "minäkö olisin ottanut kiinni Niilo Sturen…? sitä ei yksikään rehellinen mies voi todistaa, ja jos katselette ympärillenne, Kaarlo-kuningas, niin ymmärrätte, kuinka vähän olisin sillä hyödyttänyt sitä asiaa, jonka puolesta olen taistellut…"

"Te taistelitte, herra David, enemmän veljenne kuin minun puolestani, sitä ette voine kieltää, ja kun Niilo-herra on minun ystäväni, niin ei hän ollut veljenne ystävä, ja silloin ei minusta ole ensinkään kummaa, että tahdoitte tehdä hänet tehottomaksi… mihinkä hän sitten joutui erottuanne toisistanne Krokeksin luostarissa?"

"Krokeksin luostarissa?" kysyi ritari, ikäänkuin tapaus olisi häneltä peräti unohtunut. "Sitä en osaa teille sanoa, Kaarlo-kuningas, ritari jäi sinne minun jälkeeni, sen voi pihateini todistaa… Muuten tuntuu minusta ihmeelliseltä, että te pidätte niin suurta lukua Niilo Sturesta… En voi mitään omasta puolestani varmaan sanoa, mutta se, joka sen on minulle sanonut, on täällä ulkona, ja hänen puheensa mukaan ei Niilo-herra suinkaan näytä teidän ystävältänne ja minä uskon häntä… eipä häntä ole nähty teidän puolestanne taistelemassa…"

"Hyvin ymmärrettävästi, herra David, jos hän oli silloin teidän luonanne!"

"Olkoonpa niin, koska te niin tahdotte, mutta tultuaan vihdoinkin taas ihmisten ilmoille, mikä tapahtui jo niihin aikoihin, kuin Kettil-piispa sai voittonsa Harakerin kirkolla, ei häntä sittenkään ole minun tietääkseni kukaan nähnyt kertaakaan taistelemassa teidän puolestanne, ei täällä Tukholmassa eikä muualla… siitä voitte kysyä, keneltä tahdotte; niin on asian laita!"

"Mutta sanokaapa siis, missä hän oli, kun te ette ole sattunut häntä näkemään?"

"Hän oli läheisessä seurustelussa teidän vihamiestenne kanssa, kuningas."

"Mahdotonta, David Pentinpoika,… mahdotonta…! Teitä on petetty!"

Ritari yskähti ja näytti suuttuneelta, tietysti siitä syystä, kun kuningas saattoi olettaa, että hän antaisi pettää itseään. Kuningas puolestaan käveli kerran lattian poikki edestakaisin ja kääntyi sitten jyrkästi ritariin kysyen:

"Voitteko sanoa minulle jonkun vihamieheni nimen, jonka kanssa hän on seurustellut?"

"Herra Iivari Akselipoika!" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.

"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?"

"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä…"

"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä voi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja silloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen veljensä, Eerik, jo on."

"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut, ja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän vihollisenne…"

"Ja se syy on…?"

"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!"

Kuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja hänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen suonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo Sture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta kävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja oli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet tekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan ja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti kuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa syyllisyydestä.

"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?" kysyi kuningas.

"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa teille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava… Minä olen pelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin."

Nyt raukeni viimeinenkin suoja Niilo Sturen ympäriltä kuninkaan mielestä. Mutta niin rakkaaksi oli tuo jalo mies hänelle käynyt, ettei hän kaikesta huolimatta, mitä heidän sovintonsa jälkeen oli tapahtunut, ollut hiukkaakaan arvellut ottaa häntä ystävänä vastaan, ja nyt hän todella suri tätä alhaisen kostonhimon todistetta.

Melkein tuskalla hän siis tarttui David-herran käteen kiittäen häntä kaikista toimistaan. Sitten hän sanoi lähtevänsä heti luostariin katsomaan ja tervehtimään tytärtään.

Kuningas lähtikin ja tultuaan saliin näki hän siellä kaniikki Helmichin seisovan yksinään esille pääsyä odottain. Siitä tuli vaan ritarin alkaman keskustelun jatkaminen. Kaniikki osasi tietysti mitä oivallisimmin vahvistaa ritarin kertomuksen.

Yhä synkemmäksi meni kuningasraukan mieli ja yhä surullisemmaksi kävi hänen suurten silmäinsä tumma katse. Hän riensi pois kumartavan ritarin ja nöyrästi hymyilevän kaniikin luota, kuin luullen heistä päästessään pääsevänsä surustaankin ja epäluottamuksestaan ihmisarvon järkähtämättömyyteen.