Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

by C. Georg Starbäck

V.

Vaara kasvaa.

Linnaa piiritettiin voimakkaasti, ja koska sieltä pääasiallisesti puuttui elintarpeita, joiden saanti kävi vielä vaikeammaksi, sittenkuin kuningas oli saanut Tukholman haltuunsa, niin rupesivat linnalaiset sangen pian keskustelemaan Kaarlo-kuninkaan kanssa. Siellä olevista herroista oli tanskalainen marski, Klaus Rönnow, etevin. Hän olikin ehdottomasti aikansa terävimpiä päitä, ehkä ainoa, joka siinä suhteessa voi vetää vertoja Ruotsin arkkipiispalle. Linnassa oli tanskalaisten ritarien joukossa myöskin kaksi Akselinpoikaa, herra Filip, Eerikin ja Iivarin veli, sekä eräs nuori Eerik niminen herra, joka oli Åke Akselinpojan poika ja niinmuodoin Tord Bonden lesken ja nuoren Ingeborg-neidin veli.

Mutta samaan aikaan kuin tämä tapahtui Tukholmassa, oli Kettil-piispa yhä Länsigöötanmaalla piirittämässä lujaa Axevallaa ja puhdistamassa tätä suurta maakuntaa Kristian-kuninkaan kannattajista. Eikä siellä tietty vielä ensinkään Kaarlo-kuninkaan saapuneen takaisin maahan. Tämä puolestaan ei ollut erin halukas heitä tapaamaankaan. Sillä hän tiesi hyvin, että piispa ja muut herrat hänet tavatessaan heti vaatisivat hänen täyttämään vaikeinta ehtoaan, nimittäin kutsumaan takaisin arkkipiispa Jönsin. Se kävisi tosin jotensakin laatuun, kun hän saisi linnassa olevat tanskalaiset herrat haltuunsa, mutta toistaiseksi viihtyi hän varsin hyvin rahvaan ja sen päälliköiden parissa. Hän halusi vaan hartaasti saadakseen Tukholman melkein valloittamattoman linnan käsiinsä, että täällä oli kaikki valmiina, ennenkuin rupeisi täyttämään lupaustaan vangitun arkkipiispan vapauttamisesta.

Tällä kannalla olivat asiat, kun eräs mustiin puettu mies asteli elokuun 23 päivän aamuna kiireisesti katua myöten kaupungin kirkon sivu ja siitä ahdetta myöten erääseen taloon vanhan kaupunginmuurin vieressä. Mies oli hintelö ja laiha, ja käydessään hän yskiä köhisi heikkorintaisen kuivaa yskää. Talon edustalla odotti joukko asemiehiä, joiden punaisiin ja viheriöihin ihokkaisiin oli ommeltu keltaisella langalla sarvekas häränotsa. Mustapukuinen kysyi, oliko herra David Pentinpoika tavattavissa, ja kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, meni hän taloon ja tuli kohta tiedustelemansa luokse.

"En ollut odottanut näkeväni teitä täällä ennen itseäni", huudahti ritari käyden kaniikkia kohden. "Ei ollut kissaakaan hereillä, kun ratsastin tänne yöllä miehineni… Hyvä, että tavattiin! Saamme katsoa, miten voimme varovaisimmin toimia, ja teillä, Helmich on pää, jonka vertaa en ole Ruotsissa nähnyt veljeni, arkkipiispan päätä lukuunottamatta…!"

Helmich, jota nyt oli ruvennut vaivaamaan yhä vaikeampi rintatauti, mutta joka sittenkin sai säilytetyksi hengenvoimansa entisessä pirteydessään, kuunteli sangen suurella mielihyvällä ritarin kehua ja hymyili koettaen samalla estää rajua yskänpuuskaa esiin puhkeamasta.

"Otatte sanat suustani, jalo ritari", sanoi hän, "tarvitsemme todellakin paljon huolta, voidaksenne, tahi oikeammin voidaksemme saada yrityksemme onnistumaan. Minun ymmärtääkseni on jokseenkin varmaa, että veljenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns, on täällä, ennenkuin aavistetaankaan… varovaisuutta vaan ja vähän kärsivällisyyttä, ja vielä…"

Kaniikki täydensi katseellaan ja eräällä liikkeellä lauseensa, ja ritari ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän nyökkäsi vilkkaasti ja sanoi:

"Ja Jumala ja neitsy Maaria sekä pyhä Eerik kuningas auttakoot minua, ellen näe kädessänne piispansauvaa ensimmäisessä avoimessa hiippakunnassa Ruotsin valtakunnassa, niinpian kuin olette auttanut veljeni tänne takaisin… se onkin vähin palkinto, jonka hän voi antaa niin uskolliselle palvelijalle… Tuomiokapitulin muihin herroihin ei veljelläni liene juuri luottamista!"

"Niinpä kyllä, Jumala paratkoon… kuten sanotte, herra David…! He valittavat surkeasti sitä vääryyttä, jonka arkkipiispa on heille tuottanut sillä, ettei pysynyt hiippakunnassaan. Pelkään, ettei Kaarlo-kuninkaalla ole Niilo Sturea lukuunottamatta mitään luotettavampaa liittolaista kuin arkkihiippakunnan tuomiokapituli."

"Mitä Niilo-herraan tulee, lienemme tarpeeksi hyvin sulkeneet häneltä tien… se hauki on tarttunut koukkuun ja ui nyt niin kaukana pääapajoiltamme, ettei hän tiedä vähääkään, mitä täällä nyt tehdään… Viekas apulaiseni on houkutellut Niilo Sturen yhä kauemmas… ha-ha-ha… hän ratsastelee nyt Hallannissa, ja kunhan vaan saamme varman sanan Kristian-kuninkaalle, niin tulee hänen matkansa sangen lyhyeksi…"

Kaniikki pudisti epäilevästi päätään.

"Niilo-herra on viisaampi kuin luulettekaan, herra David, minä näin hänen asemiehensä, kun eilen illalla kuljin talonpoikasleirin läpi."

"Hänen asemiehensä?"

"Kuten sanon… ja se osoittaa, että hän kohta ilmestyy sinne, mihin vähimmin häntä toivomme."

Tieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin paremmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen miesten kanssa.

"Jumalan nimessä!" huusi hän, "meidän täytyy auttaa tuota asemiestä sinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa, niinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä kuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian kuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä takaisin."

"Entä sitten?" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.

Ritari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin kuullut.

"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies näkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne…? Teidän syyksenne ei voida mitään todistaa… Kuninkaantytär on itse paras viattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette hänen pelastajansa… Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia seurauksia!… Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!"

"Mitä siis?"

"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa… Samassa kuin hän on täällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko tapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin."

Tästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään. Kaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta sikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi osoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja tarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin aina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa paljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä tarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja korkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen tuotti.

"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David", jatkoi hän, "ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden tähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan, vieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen punoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne ja minun korkean suosijani tänne takaisin."

"Minä ymmärrän", lausui ritari mahtavasti, "minä ymmärrän, nyt linnan antaumisessa olette pannut eräitä ehtoja… olette saattaneet kuninkaan myöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten herrain…?"

Kaniikki nauroi, mutta nauru tuotti yskän, ja yskä teki hänelle mahdottomaksi kotvaseen vastata.

"Te olette oiva ritari", sanoi hän vihdoin, "ja te olette tottunut katkaisemaan solmun miekallanne, silloinkin kun haluatte päästä kiertoteitä asianne perille. Mutta, nähkääs, jalo ritari, sen opin saatte minulta, että tarkoitus päästetään ainoastaan hätätilassa noin suoraan näkyviin… Se herättää vaan tarpeetonta huomiota, synnyttää epäluuloja ja kehottaa varovaisuuteen, viitaten vastustajaa ryhtymään toimenpiteisiin, jotka saattavat tehdä aikomukset ihan tyhjiksi, tai ainakin häiritsevät niitä ja usein tuottavat vastakkaisia tuloksia…"

"Mitä olette siis tehnyt, Helmich… Te jännitätte uteliaisuuteni kovin kireälle?"

"Olen kehottanut Kaarlo-kuningasta olemaan kokonaan mainitsematta arkkipiispaa antaumiskirjassa."

"Helmich!" huudahti ritari hypäten ylös selvästi mitä kiihtyneimmässä mielentilassa.

Kaniikki ei kiirehtinyt ensinkään tyynnyttämään ritaria eikä vastaamaan siihen moitteeseen, jonka hänen huudahduksensa sisälsi. Hän rupesi hyvin viattoman ja kummastuneen näköiseksi katsoen David-herraan.

"Uskotteko te sitten, herra David", sanoi hän sitten hiljaa, mutta kuitenkin selvästi, "uskotteko te, että Kaarlo-kuningas konsaan siihen ehtoon suostuu, jos se hänestä riippuu?"

"Juuri senvuoksi…"

"Juuri senvuoksi tulee sen tapahtua hänen tahtoaan vastaan…"

"Ajatelkaa, kaniikki, ettei tässä pelata päärynistä ja omenoista vaan Ruotsin valtakunnasta. Rehellisen kilpimerkkini nimessä hakkaan teidät paikalla maahan, jos huomaan että kulette petos mielessä."

"Kettil-piispa tulee kaupunkiin tänään eli huomenna", lisäsi Helmich ehkäistäkseen uutta kummastuksen huutoa, jota ritarin silmät uhkasivat, "kuulin sen äsken mainitsemaltani Niilo Sturen palvelijalta, jolla oli aikaisin aamulla keskustelu herra Filip Akselinpojan kanssa… niin, se on varmaa… Näette siitä, että olemme puhuneet pelkkää totta antaessamme kuninkaan tietää, että hänen rakas sukulaisensa, jalo ja ylevämielinen ritari, herra Niilo, seurustelee valtakunnan vihollisten kanssa… Mutta tämä ei merkitse mitään siihen tarkoitusperään nähden, joka edessämme nyt on, ei mitään. Sillä veljenne, arkkipiispa tulee kuitenkin takaisin… nyt tarvitsee meidän vaan tavata Kettil-piispaa!"

Viekas kaniikki kuletti ritaria kuin lasta nuorasta.

"Siinä asiassa ei taida vaikeuksia tulla", huudahti hän, "mutta mitä seurauksia tulee siitä kohtauksesta, kun antauminen on suoritettu ja tanskalaiset herrat menneet matkaansa… Jumalan nimessä, en voi unhottaa, Helmich, että te… te, joka olette veljeni ystävä ja joka saatte häneltä kaikkea odottaa, että te olette…"

"Teette oikein, herra David, kun ette lausu ajatustanne loppuun, sillä jos teillä on vähänkin kärsivällisyyttä, niin muuttuu ihmettelynne pian ihailuksi, että mä sen sanon… Kuten sanotte, tänään kirjoitetaan antaumissopimuksen alle, ja herrat menevät matkaansa, mutta huomenna on myöskin päivä, ja silloin he tulevat takaisin."

"Tulevatko he takaisin?"

"Mitä luulette Kettil-piispan sanovan tästä asiasta?"

"Hän sanoo samaa kuin minäkin ja jokainen veljeni rehellinen ystävä, ja Jumala armahtakoon Kaarlo-kuningasta, minä luulen, että hänen kruununsa riippuu nyt hiuskarvasta!"

"Niinpä riippuukin, mutta nähkääs, ankara herra, samaa mieltä on myöskin herra Klaus Rönnow, ja siksi on oleva Kettil-piispalle helppoa ratkaista asia niinkuin hän itse, te ja minä ja kaikki veljenne ystävät toivovat… Nyt kai ymmärrätte minua, vai kuinka, herra David?"

"Hän hankkii veljelleni vapauden takaisin?"

"Niin, hän ja Kristian-kuningas itse. Arkkipiispa Jöns on Kaarlo-kuninkaan vaarallisin vihollinen, mutta hänen vaarallisimman vihollisensa täytyy olla Kristian-kuninkaan ystävä, ja siksi on Kristian-kuningas laskeva vankinsa vapaaksi ilman mitään toimenpiteitä Kaarlo-kuninkaan puolelta. Sen osoittaa marski hänelle. Se on jo nyt marskin mielipide, mutta hän on sidottava sopimuksella jonkun kanssa vallanpitäjistä. Ja täksi on sopivin arkkipiispan oma sukulainen, Kettil-piispa, hän, joka ei itse asiassa ole kirkkoaan jättänyt ja miekkaansa paljastanut minkään muun kuin arkkipiispan vapauttamisen takia… Minä nyt sanotte, ritari David?"

Tämä pani molemmat kätensä kupeilleen ja veti syvään henkeään. Hänen ihmettelynsä oli ilmeisesti jo muuttunut ihailuksi, vieläpä siihen määrään, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen.

"Olemme siis taasen voitolla, jos pikaan silmäämme asemaamme", jatkoi kaniikki ilkeästi hymyillen, "ensiksikin on Kaarlo-kuningas taas ihan yksinään… Se riippuu siitä, miten Eerik Akselinpojan laita on Suomessa; luulen, että on jotakin senkaltaista tekeillä, että häntä ja hänen veljeään Iivari-herraa aiotaan vetää Kaarlo-kuninkaan puolelle, mutta siinäkin on eräs seikka esteenä…"

Yskä keskeytti taas suurella innolla puhuvan kaniikin. Sen sanottua kysyi David:

"Este, kaniikki, este?"

"Niin, este on noissa Akselinpojissa itsessään."

Sitä ei David-herra käsittänyt, mutta kaniikki käytti samoja syitä kuin edellä mainittiin, tehdäkseen sen hänelle selväksi, vaikkei hän voinutkaan silloin peittää väsynyttä ja välinpitämätöntä ilmettä kasvoillaan.

"Nuo Akselinpojat ovat, elleivät merkit petä, ottaneet suuren päämäärän itselleen… he tahtovat tulla ensimmäisiksi miehiksi Ruotsissa, ja kuten muistatte, olikin Eerik-herra jo valtionhoitajana yhdessä veljenne, hänen armonsa arkkipiispan kanssa kuninkaattomuuden aikana, ennen Kristian-kuninkaan maahan tuloa…"

"Nyt on Eerik-herra kuitenkin pysynyt aivan hiljaa Suomessa, vaikka hänelle tuskin sattuisi otollisempaa tilaisuutta kuin nyt pannakseen sellaiset aikeet toimeen!"

"Kun yritetään kiivetä torniin, ankara herra", sanoi Helmich, "ja kun joku tulee koettamaan siepata tikapuut alta, niin mitä silloin tehdään…?"

"Työnnetään tuo joku tieltä pois ja jatketaan sitten taas kiipeämistä!"

"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni, mutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta… ettekö tiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian rehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois…? Tämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen korkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä Kaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella — joka työskentelee siihen suuntaan, sen tiedän — ole käytettävänään voimia, joiden vaikutuksia en osaa harkita."

"Teillä on pää kullan arvoinen!" huudahti David-herra istuutuen ajatuksiinsa vaipuen.

Helmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa ritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:

"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu hänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se ainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista vihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista, että tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään… Mielipiteeni on, ettei olisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka välttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran kuoleman jälkeen… tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle."

"Mitenkähän olisi — te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän saapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä — mitenkähän olisi siis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?"

"Mainiota, herra David… sitä neuvoa minä kiitän!… Niin, ratsastakaa piispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille. Kun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä kuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee kuninkaan puheille."

"Niin minäkin luulen!"

Kaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten nousta satulaan.

Mutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja tanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan vieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen lybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja varrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin, mutta laivuri sai varttoa.

Viipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus Rönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että Filip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä hänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin. Ritarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan marskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen asiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra sanonut, ja siihen saatiin tyytyä.

Silloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen yskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.

"Jumalan rauha, jalot herrat!" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä yhtä ystävällisesti takaisin.

"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra", sanoi hän sitten, "sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin, koska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti…"

"Hyvä", huudahti Filip-herra, "ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen kuningas on antanut palvelijalleni?"

"Kuningas odottaa teitä", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti hymyillen, "mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en tiedä."

Ritari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta ja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi ollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen nenäkkyyttään.

"Kosintaani?" huusi ritari. "Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?"

Marski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen läsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan mielensä liikkeeseen.

"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut", lausui kaniikki viattomasti ja makeasti, "en tiennyt, että teille on ollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan tytärtä, Magdalena-neitiä."

Ritari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen olla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt kuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä sentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia uskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin vahvistaisi kuin kumoisi sen.

Siksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää kysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich kahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.

"Toden puhuen, herra Klaus", lausui edellinen, "en ollut varma, arvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi."

"Mitä olette sillä sitten voittanut?" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla oli hymy vielä jälellä.

"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte uskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo Akselinpojat pyrkivät…"

Yskä keskeytti Helmichin, ja marski kävi paljoa vakavammaksi kuin hän oli tähän asti ollut.

"Nämä Akselinpojat pyrkivät…?" auttoi hän kaniikkia alkuun.

"Nämä Akselinpojat, joilla jo on Gotlanti ja joukko läänityksiä Tanskassa, sekä Skånessa että saarilla, pyrkivät nyt yhä lisäämään alueitaan… Katsokaahan vaan, herra marski, etteivät ne vaan ulota sitä niin laajalle, että osa siitä tulee Tanskan, osa Ruotsin kruunun alle!"

"Ne ovat mahtavia miehiä!" vastasi varovainen Klaus-herra, ei muuta.

"Niin, jopa liian mahtavia, herra marski, ja jos Iivari-herra saa Kaarlo-kuninkaan tyttären puolisokseen, on hän Ruotsin kruunua sangen lähellä… Mielestäni tekisi Kristian-kuningas viisaasti, jos ajoissa katsoisi, etteivät nämä herrat kasvaisi häntä päätä korkeammalle… Muuten, kuten ymmärrätte, ei tämä ollut asianani teille, herra Klaus…"

Tätä äkkinäistä käännettä asiasta toiseen seurasi pikainen, mutta terävä ja läpitunkeva katse marskiin. Arvattavasti oli tämä sen näköinen, kuin Helmich tahtoikin hänen olevan niin tärkeän viittauksen jälkeen. Hän jatkoi siis sitä mitä rauhallisemmalla tavalla jättäen sikseen Akselinpojat tuumineen kuin vähäpätöisimmän seikan maailmassa. Hän olisi tuskin voinut paremmin kiinnittää teräväjärkisen kuulijansa huomiota esittämänsä asian tärkeyteen, joka sitäpaitsi puhui jo semmoisenaankin tarpeeksi selvää kieltä Klaus Rönnowin veroiselle valtiomiehelle.

"Asiani on", jatkoi kaniikki kuiskaten, "ilmoittaa teille, ettei Kettil-piispa tule Tukholmaan ennenkuin huomenna… Mutta kaikki menee hyvin, kuten olen sanonut teille, jos Kristian-kuningas muuten panee jotakin arvoa Ruotsin kuninkuuden pitämiseen."

Oli kolme toisistaan läheisesti riippuvaa seikkaa, joiden eteen Helmich-kaniikki työskenteli, ja kaikki ne tarkoittivat samaa — arkkipiispan takaisin saattamista, mikä taasen tuottaisi hänelle itselleen piispansauvan. Ensiksikin hän tahtoi erottaa Niilo Sturen ja muut etevät suurmiehet, näiden muassa Akselinpojat Kaarlo-kuninkaasta. Toiseksi hän tahtoi vähentää Kaarlo-kuninkaan vastustusvoiman niin mitättömäksi kuin suinkin, mikä tapahtuisikin edellisellä keinolla. Kolmanneksi hän tahtoi rajoittaa noiden Akselinpoikain omaa valtaa, ettei heistä olisi omin neuvoin esiintymään arkkipiispaa vastaan.

Marski näki hänen tarkoituksensa, mutta ainoastaan lähimmän, ja siinä hän oli valmis kaniikkia auttamaan. Tosin hän selvästi näki suurella ihmistuntemuksellaan, ettei todellista sopua voisi koskaan syntyä niin erilaisten miesten välillä kuin arkkipiispa Jöns ja kuningas Kristian. Mutta hän tiesi myöskin mikä vaikutus itsensä säilyttämisvietillä on ihmiseen, ja hän näki päivän selvästi, että tanskalainen Kristian-kuningas oli vapautetulla arkkipiispalla ainoa keino, jonka avulla hän voi säilyttää asemansa Kaarlo-kuningasta ja hänen ystäviään vastaan. Samalla hän ymmärsi, että jos arkkipiispa pääsisi vapaaksi ilman mitään toimenpidettä Kaarlo-kuninkaan puolelta, oli hän kokonaisen sotajoukon arvoinen häntä vastaan.

Marskille ja Helmichille oli Filip-herran kosinnan tulos kuitenkin peräti tärkeä. Jos Kaarlo-kuningas antaisi suotuisan vastauksen, olisi kummallakin paljon pelättävää; jos päinvastoin kävisi, kääntyisi siltä taholta tuleva vaara etupäässä Kristian-kuningasta vastaan. Herrat olivat senvuoksi kiihkeässä jännitystilassa odottaessaan Filip-herran palaamista.

Tämä kohtasi heti majatalon ulkopuolella palvelijansa; hänen kanssaan tuli eräs Kaarlo-kuninkaan ritareita ja Klaus Lang, joiden tuli viedä Filip-herra kuninkaan luo.

Heidän tullessa rahatalolle oli siellä paljon kuninkaan miehiä, ja portaissa kulki edestakaisin ritareita ja korkeita kirkonmiehiä. Kuninkaalla oli sinä päivänä paljon tehtävää, mikä näkyi vielä paremmin, kun Filip herra saapui suureen saliin, jossa oli useita ritareita, kirkonmiehiä ja päällysmiehiä puheille pääsyä odottamassa. Nyt oli herra Krister Pentinpoika kuninkaan luona, ja he keskustelivat niin äänekkäästi, että se kuului saliin, vaikka ovi oli sulettu. Kesti ison aikaa, ennenkuin ovelle ilmestyi hovipoika avaten sen; sitten tulivat kuningas ja ritari saliin, kumpikin nähtävästi hyvin kiihtyneinä. Ritari, joka oli vienyt Filip-herran kuninkaan asuntoon, astui nyt esille saattaen tanskalaista ritaria kädestä ja sanoi, ken hän oli.

"Hyvä", virkkoi kuningas tuikeasti, "mitä tahdotte, herra Filip?"

"Tulen kosima-asioissa!" vastasi ritari jonkunverran vapaammin, kuin kuningas missään tapauksessa voi suvaita.

"Jos se on samaa laatua kuin veljennekin kosinta", vastasi kuningas, "niin panetan teidät tyrmään!"

"Mitä veljeni on tehnyt, siitä hän itse vastatkoon", vastasi ritari avomielisesti, "mutta se asia, jota tässä aion veljeni puolesta teille esittää, ei antane teille oikeutta heittää vieraan kuninkaan ritaria tyrmään. Saattaapa vielä käydä, että tarvitsette urheata kättä näinä riidan ja petoksen aikoina, ja olkaa silloin varuillanne, ettette työntäisi luotanne, mitä teille tarjotaan ystävyydellä ja luottamuksella…!"

"Mitä tarjoatte siis minulle, herra Filip Akselinpoika?"

"Veljeni, Iivari-herra, on lähettänyt minulle sanan ja kirjeen, jossa hän pyytää minua ennen Tukholmasta lähtöäni käymään hänen puolestaan kosimassa tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä, Kaarlo-kuningas… Ja tätä asiaa olen nyt tullut ajamaan!"

Kuningas sekä kalpeni että punastui tätä kuullessaan, ja hänen katseensa kävi niin kovaksi ja teräväksi, ettei hänellä näyttänyt olevan kyllin ankaroita sanoja ilmaistakseen kaiken sen vihan ja ylenkatseen, jota hän tänä hetkenä tunsi. Hän oli varma rahvaan ja kaupunkilaisten uskollisuudesta ja luuli sillä saavuttaneensa niin varman aseman, ettei hänen tarvinnut vihaansa hillitä, ainakaan silloin, kuin kysymyksessä oli ilmeinen vihamies, kuten nämä Akselinpojat.

"Jos oikein tekisin. Filip Akselinpoika, niin ajattaisin sinua raipoilla pitkin Tukholman katuja rangaistukseksi röyhkeydestäsi… Veljesi harjoitti petosta Nyköpingin linnassa, silloinkuin minun täytyi lähteä valtakunnastani, rosvona ja murhaajana on toinen veljesi kierrellyt valtakuntaani ja viimeksi hän on petoksella ja kavaluudella yrittänyt varastaa minulta, mitä minulla on kalleinta maailmassa, tyttäreni, ja olisi siinä onnistunutkin, ellei eräs rehellinen ritari olisi miekkansa avulla häntä pelastanut…"

"Herra kuningas!…" uskalsi Filip-herra keskeyttää, "mitä nyt puhutte, ette sano rehellisenä ritarina, ja minä annan henkeni ja vereni siitä, ettei veljeni, Iivari-herra ole konsanaan tehnyt tekoa, jota hänen pitäsi hävetä… Ja mitä puhutte väkivallanteosta tytärtänne kohtaan, siitä sanon veljeni vapaaksi, niin totta kuin itse kuulen ensi kertaa siitä puhuttavan."

Ritarin uljas puhe ihmetytti kuningasta, ja olipa likeltä, ettei hänen puolustuspuheensa poissa olevan veljen puolesta tehnyt suurta vaikutusta häneen. Mutta tänä hetkenä oli asia kuitenkin niin selvä ja totuus niin varma, ettei voinut tulla kysymykseenkään, että Filip-herran ritarillinen esiintyminen pelkästään järkähdyttäisi hituakaan hänen saamaansa käsitystä. Senverta siitä kuitenkin seurasi, että kuninkaan ensi kiukku lauhtui, ja samalla jo myöskin sikseen uhkaus asettaa ritari sen hirveän häväistyksen alaiseksi, josta hän puhui.

"Puhutte hyvin veljenne puolesta, Filip Akselinpoika, mutta rosvolle en koskaan anna tytärtäni, siinä vastaukseni!"

"Mutta sitä ei voida koskaan todistaa, Kaarlo-kuningas!" lausui Filip, kuninkaan sanasta rohkaistuneena. "Helpompi on minun todistaa, että ne, jotka ovat veljestäni sitä sanoneet, ovat röyhkeitä valhettelijoita."

"Älkää pahentako asiaa!" vastasi kuningas, äänessään ja katseessaan taasen äskeinen ankaruus, "asia on todistettu ja yhtä varma kuin vastaus, jonka nyt toistamiseen annan teille: rosvolle en koskaan anna tytärtäni!"

Sitten viittasi kuningas luokseen pari muista herroista, mutta vielä viipyi Filip-herra eikä näyttänyt mielivän tyytyä saamaansa vastaukseen. Kuningas katsoi syvästi häneen.

"Onko tämä viimeinen sananne, Kaarlo-kuningas?" kysyi ritari, äänessään uhkaava sävy.

"On", vastasi kuningas, mennen sisähuoneeseen.

Synkin mielin lähti Filip Akselinpoika Kaarlo-kuninkaan luota. Ei siinä kyllin, että hänen veljensä pyyntö oli hyljätty, siihen oli lisätty vielä loukkaus, ja vanhan Varbergin herran, Akselin, omituinen ritarillisuus oli mennyt hänen pojilleen perinnöksi. Omaa valtaansa levittäessään he tosin kyllä tekivät yhtä ja toista, mutta silloin he olivat miekka kädessä valmiit vastaamaan teoistaan, tulkoon seuraukseksi mikä tahansa. Vieläpä veljeksistä vanhinkin, vanha Olavi-herra Visborgissa, joka nykyään eli melkein merirosvona, katsoi hänkin toimivansa, kuten oivan ritarin tulee, ja nimeä "väärintekijä", joka hänelle oli annettu, piti hän kunnianimenä. Sillä kauppamies ei hänestä ollut mikään. Hän oli noita vanhan ajan ritareita, joka ei milloinkaan pelosta väistynyt siitä mitä piti oikeutenaan, mutta joka samalla oli sokea näkemään, että muillakin voisi olla sama oikeus kuin hänelläkin. Hän, joka oli katsonut ritarikunniaansa sen loukanneen, että oli kerran kohottanut hattuaan Eerik-kuninkaan rakastajattarelle, kauniille Cecilialle, hän ei pitänyt sopimattomana purjehtia merirosvona Itämerellä ja ryöstää jokaisen vastaan tulevan kauppalaivan. Tuulahdus vanhaa saksalaista rosvoritariutta oli tullut Pohjolaan; Gotlanti oli yhäti sen merirosvoelämän tyyssijana, jonka vitaliveljekset olivat alottaneet, ja jota maistaan karkoitettu Eerik-kuningas sitten jatkoi. Sellainen elämä ei himmentänyt yhtään ritarin kunniaa, ja jos joku olisi saanut Olavi-herran vakuutetuksi siitä, että hän sillä turmeli kaiken tosiritarillisuuden, olisi hän epäilemällä ollut heti valmis siitä luopumaan.

Mutta juuri siitä syystä, että tämä ritarillisuus oli näille veljeksille niin ominaista, koski Filip-herraan syvästi, kun hänen täytyi kuulla sellaisia sanoja mieheltä, jonka tyttären hänen veljensä oli aikonut naida. Ja solvaus vaati kostoa, oli se kuninkaan tai kenen tahansa tekemä.

Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan paljon tehtävää. Veljensä Iivari-herran toivoi hän tapaavansa Tanskaan tultuaan, mutta Eerik veljelleen Suomeen täytyi hänen lähettää tieto siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän pistäytyi senvuoksi rahatalolta mennessään erään saksalaisen kauppamiehen luo, joka hyvin tunsi sekä hänet että hänen veljensä, ja kirjoitti siellä kiireesti kirjeen Eerik-herralle ilmoittaen hänelle, mitä oli tapahtunut, sekä pyysi kauppamiehen pitämään huolta, että se saatettaisiin varmain kätten kautta Suomeen hänen veljelleen, Eerikille. Kauppamies lupasi tehdä sen, ja Filip-herra meni nyt vähän tyynempänä suoraa päätä rantaan, jossa löysi odottavan laivan ja muut herrat paitsi marskia, herra Klaus Rönnowia.

Eräs mies lähetettiin viemään sanaa hänelle, jonka luona kaniikki oli vielä.

Herrat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa kuullessaan, että Filip-herra oli majataloon poikkeamatta mennyt suoraa päätä laivarantaan. Marski, joka ei tiennyt, mitä kuninkaantyttärelle oli tapahtunut ja kuinka se oli suututtanut kuningasta, ei voinut niin täydellisesti selittää Filip-herran tekoa kuin kaniikki, ja siksi oli hänen katseessaan hiljainen kysymys. Mutta Helmich oli liian viekas antaakseen omalla katseellaan kaukaistakaan vastausta siihen. Hän antoi päinvastoin ritarin käytökselle selityksen, joka vielä enemmän varmistaisi marskia siinä, että Akselinpoikain kasvava valta ja kunnianhimoiset unelmat olivat ajoissa keskeytettävät.

"Minusta näyttää", sanoi hän, "että ankara ritari on saanut tukea ylpeydelleen, koska hän ei katso tarpeelliseksi tulla meille selittämään, miksi hänelle näin äkkiä kiire tuli."

"Tai päinvastoin!" lausui marski.

"Minusta olisi Filip herran luonteen mukaista", vastasi kaniikki, "tulla ensiksi tänne kiukkuansa purkamaan!"

Marski ei näyttänyt kuuntelevan. Eräs aseenkantaja tuli sisään ja auttoi hänen hartioilleen suopelinnahalla päärmättyä viittaa. Sitten hän oli valmis lähtemään laivalle.

"Te olette teräväsilmäinen mies!" sanoi hän mairittelevasti hymyillen sekä lausui jäähyväiset kaniikille.