VI.
"Nyt on puoliyö!"
Kettil-piispa käveli kiivain askelin huoneessaan Linköpingin piispantalossa. Hän oli nähtävästi mitä kiihkeimmässä jännitystilassa. Se näkyi hänen kasvoistaan ja niistä katkonaisista sanoista, joita häneltä tuolloin tällöin pääsi. Hän pysähtyi väliin kesken kävelyään, ikäänkuin jotakin kuunnellen, väliin hän astui ikkunan luo kadoten sen syvennykseen. Hän nojausi niin kauas kuin ulettui akkunaa vasten ja tuli taasen lattialle jatkaen entistä vaellustaan, pysähtyen heti, jos vanha kattolaudoitus naksahti tai pieninkin ääni kuului.
Hän oli heti Kaarlo-kuninkaan paluusta tiedon saatuaan rientänyt Tukholmaan, mieli täynnä iloisia toiveita, kun pyrkimyksensä olivat vihdoinkin vieneet toivotuille perille. Silloin oli hän Kolmårdenissa. Krokeksin luostarin lähellä tavannut herra David Pentinpojan, ja silloin luhistuivat hänen toiveensa kerrassaan maahan.
Haavoitettuna jalopeurana tuli hän silloin Kaarlo-kuninkaan luo, eikä tämä ollut vielä konsanaan kuullut keneltäkään sellaisia sanoja kuin piispa nyt lausui kuninkaalleen.
"Häpeää ja vaurioita olette te tuottanut Ruotsin maalle", niin hän oli lausunut. "Me olemme, minä ja sukulaiseni panneet veremme ja omaisuutemme alttiiksi kutsuaksemme teidät vieraalta maalta, mutta mitä te olette tehnyt, Kaarlo-kuningas?… Surulla olemme kuullut, että olette suostumuksettamme laskenut menemään Ruotsin viholliset; ei milloinkaan Ruotsi saa niin monta ja rikasta ja mahtavaa herraa valtaansa kuin he, ei koskaan! Ja me heidän saartajiaan kuitenkin olimme, ettekä te! Emme konsanaan saa siitä vahingosta korvausta, se täytyy minun sanoakseni, että niin suuri on vahinko ja häpeä, että saamme sylkeä ja sanoa hyi!"
Kuumaverinen piispa ei ollut saattanut hillitä vihaansa eikä kuningas voinut häneen mitään vaikuttaa. Piispa osoitti niin suurta välinpitämättömyyttä häntä kohtaan, että hän loukkasi tällä puheellaan itse asiassa sitä mahtia, joka oli kuninkaan tukena, nimittäin rahvasta. Hän sanoi sillä melkein itsensä irti uskollisuudesta Kaarlo-kuningasta kohtaan. Ja kuningas oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut itse asiassa mitään oppinut eikä mitään unhottanut seitsenvuotisen maapakonsa aikana.
He erkanit äkkiä toisistaan ja rakkaus sammui kerrassaan,
sanoo suuri riimikronikka antaen rakkauden kuningasta kohtaan sammua. Eikä hänen juolahtanut mieleenkään ryhtyä mihinkään varokeinoihin, vaikka hänen kruununsa oli vaarassa, samassa kuin sitä rankaisematta uhattiin.
Asiat olivat sitten menneet, kuten viekas kaniikki oli aprikoinut. Piispa kutsutti omasta ehdostaan tanskalaiset herrat takaisin, ja he tulivatkin, kun piispa oli uhannut muuten tuottaa heidät väkivallalla. Ja silloin sovittiin ja vahvistettiin piispan ja tanskalaisen marskin kesken, mitä oli jo ennen vahvistettu edellisen ja Helmichin kesken, ja piispa läksi sitten Tukholmasta matkustamaan hiippakuntaansa.
Mutta siellä hän oli siitä alkaen vaeltanut kuin nokkosilla. Kaarlo-kuninkaan käsissä oli nyt kuitenkin valta, ja hän voi jos niin tahtoi, tehdä yhtä ja toista estettä piispalle. Pahinta oli, että rahvas näytti olevan hänelle täysin taattuna tukena. Uplantilaiset ja etenkin taalalaiset olivat hänelle vilpittömän uskollisia. Puuttui vaan, että Tukholman linnakin joutuisi vielä hänen käsiinsä. Sillä sen oli herra Ture Turenpoika (Bjelke) osannut pidättää itselleen, tanskalaisen marskin antautuessa Kaarlolle, joten tämä ei antaumisesta voittanut rahtuakaan. Oli tuskin luultavaa, että Ture-herra jaksaisi kestää arkkipiispan tuloon asti, jos nimittäin Kristian-kuningas puolestaan katseli asioita samoilla silmillä kuin Kettil-piispa ja marski.
Siitä riippui nyt kaikki, ja Kettil-piispa oli uuttera huolehtimaan Ture-herralle riittävästi elintarpeita. Eräs Söderköpingiin poikennut laiva oli lähetetty sieltä pohjoiseen päin viemään Ture-herralle apua Tukholman linnaan. Piispa oli saanut siitä varman tiedon ja oli heti lähettänyt luotettavan miehen Tukholmaan saadakseen kuulla, kuinka yritys oli onnistunut.
Tätä miestä piispa nyt odotti. Kuusi päivää oli jo kulunut, eikä häntä vielä kuulunut, ja koko ajan olivat tavalliset syysmyrskyt — oli marraskuun puoliväli — riehuneet hurjemmin kuin koskaan. Nytkin ulvoi myrsky jättiläiskeuhkoin vinguttaen katolla olevaa tuuliviiriä, joka heilui edestakaisin yhtä levottomana kuin piispa itse.
Tämä jatkoi kävelyään. Väliin hän luuli kuulevansa hevosen laukkaamista, ja silloin hän riensi ikkunalle nähdäkseen, että oli kuullut väärin. Väliin hän taasen oli selvästi kuulevinaan miehen huutavan portin takana — hän oli varma, ettei se nyt ollut erehdystä, jota se oli kuitenkin. Siten hän kulki edes ja takaisin ajatusten hurjasti harhaillessa.
Silloin kajahti kumeasti kellojen soitto Pyhän Laurin tornista ilmoittaen puoliyötä.
"Nyt on puoliyö!" huokasi piispa ja pysähtyi tirkistämään ikkunasta sysimustaan yöhön.
Oli jonkunlainen keskeytys myrskyn lomassa, ja nyt kuuli piispa varmasti hevoskavioiden kapsetta.
Piispa sävähti, ja koko hänen olemuksensa näkyi keskittyvän kuulo- ja näköaistimiin.
Hän kuuli huudettavan ja kolkutettavan portille, ja silloin hän vetäytyi äkkiä huoneeseensa.
Hänelle tuli äkkiä mieleen, että tulijat voivatkin olla kuninkaan väkeä. Hän muisti, miten hänen isoisänsä kävi Räfvelstassa, ja veri hyytyi silmänräpäyksessä hänen suonissaan.
Mutta kolkutusta kesti, ja samalla palasi piispan luontainen rohkeus. Hän riensi lähimpään huoneeseen, herätti toisen siellä nukkuvista asepojista ja käski hänen mennä portille kysymään, ken siellä oli.
Poika pukihen kiireesti ja juoksi unimielissään portaita alas, mutta piispan hovimestari oli ollut huolekkaampi kuin piispa luulikaan. Poika kohtasi portaissa hovimestarin, joka pisti sytytetyn soihdun hänen käteensä käskien hänen mennä ylöspäin. Itse hän johdatti syvimmillä kunnianosoituksilla isoon saliin tummapukuista miestä, jota seurasi muutamia herroja.
Nyt tuli Kettil-piispa tulijoita vastaan.
"Terve, hovimestari!" sanoi hän koettaen soihdun häilyvässä valossa eroittaa, keitä tulijat olivat. "Terve, mitä vieraita saatatte luokseni keskellä yötä?"
Mutta tummapukuinen mies otti hatun päästään ja heitti tumman pääverhon taaksepäin; niiden alta ilmestyi kummastuneen piispan nähtäviin Ruotsin arkkipiispan, Jöns Pentinpoika Oxenstjernan synkät, kylmät ja tunteettomat piirteet.
"Pyhän Laurin kello ilmoitti uuden päivän alkaneen pysähtyessäni teidän portillenne, piispa Kettil! Olkoon se samalla uuden päivän alkuna meille kaikille ja meidän asiallemme!"
On vaikeata kuvata, kuinka avomielisen Kettil-piispan kasvoinilme vaihtui, kun hän näki, ken tulija oli. Levottomuus haihtui ja hänen silmänsä säteilivät ilosta. Hänelle se oli uuden päivän alku sanan täydessä merkityksessä, ja hän riensi avosylin palannutta sukulaistaan vastaan.
Mutta tämä oli entisensä kaltainen, mahdollisesti vielä hiukan jäykempikin ja luokseen laskemattomampi kuin ennen. Kuten talvinen tuuli joskus syleilee juuri puhjenneita kukkasia, niin tervehti arkkipiispakin nyt alapiispaansa. Tämä ei voinut olla sitä huomaamatta, mutta hän oli vieraansa tulosta siksi iloissaan, ettei pannut siihen sen enempää huomiota.
"Olkaa tervetullut, rakas isä!" lausui hän sydämellisesti. "Olkaa tervetullut valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas on piankin taas tieltänne väistyvä!"
"Kaarlo-kuningas ei olisi milloinkaan polkenut Ruotsin maata", sanoi arkkipiispa, mutta jätti äkkiä tämän asian lisäten: "Jos teillä on luotettavaa miestä, sukulaiseni, niin antakaa hänen astua hevosen selkään ja ratsastaa hiljaa matkatoverini perässä… haluan tietää, aikooko tuo jalo ritari matkustaa suoraa päätä kuninkaan luokse."
"Matkatoverinne?" kysyi piispa kummastuneena.
"Sain tässä yön seutuna matkatoverin, jota kaikkein vähimmin odotin… jalon ritarin, Niilo Sturen."
"Niilo Sturen?"
"Niin, hänen, hän ratsasti piispankaupunkiinne samalla kuin minäkin… Teettekö siis minulle sen palveluksen, että hankitte minulle tiedon, onko hän jatkanut matkaansa vai hakeeko hänkin yömajaa jostakin tässä herranilmassa."
Piispa huusi luokseen asepojan, joka oli sytyttänyt tammipöydällä olevat suuret vahakynttilät ja teki paraikaa tulta salin isoon takkaan. Hän riensi heti esiin ja kuunteli tarkkaavasti herransa käskyä lähtien salista.
"Nyt jalo sukulaiseni", sanoi arkkipiispa sitten, tullen hiukan puheliaammaksi, mikäli saliin levisi valoa ja lämpöä, "nyt vasta ryhdymme työhön taas ja leikimme saman joululeikin kuin seitsemän vuotta sitten Kaarlo-kuninkaan kanssa… Hän saa vielä muistaa Räfvestata, jossa minun äidinisäni ja teidän isoisänne sai sortua hänen paisuvan kunnianhimonsa edestä."
Kettil-piispa ei ollut mikään Kaarlo-kuninkaan ystävä, ja nyt hän oli erittäinkin sydäntyneenä häntä kohtaan siitä, että hän oli laimiinlyönyt vankina olevan arkkipiispan asian. Mutta nyt, kun tämä oli ilmielävänä hänen edessään, samana kylmänä, jäykkänä ja arvoituksenomaisena kuin ennenkin, tunsi hän kerrassaan vihansa kuningasta kohtaan haihtuneen sekä pelkonsa, jota oli tuntenut sekä omasta että arkkipiispan puolesta. Sitäpaitsi tunsi hän, tai luuli ainakin tuntevansa, paremmin mielialan maassa kuin vastatullut, jolle hän senvuoksi tahtoi sitä ajoissa huomauttaa.
"Minun nähdäkseni meidän täytyy kuitenkin tehdä jonkunlainen eroitus sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka seitsemän vuotta sitten täältä lähti ja sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka on nyt takaisin palannut!" sanoi hän.
"Mikä on siis eroitus?" kysyi arkkipiispa lyhyeen.
"Hänen takanaan on nyt Ruotsin rahvas."
Piispa kertoi samalla lyhyesti, kuinka kuningas oli kutsuttu takaisin valtakuntaansa; että oli kansan kesken syntynyt huuto, että Ruotsi oli aina ollut kuningaskunta eikä mikään päämiesalue, ja ettei piispa olisi saanut yhtäkään miestä mukaansa, sukulaistensa ja ystäväinsä asemiehiä lukuunottamatta, ellei tätä huutoa tyydytetty.
Arkkipiispa hymyili silloin kylmää hymyään.
"Seisokoon kuinka vankkana tahansa, piispa Kettil", sanoi hän, "hän on sittenkin kukistuva!"
"Jonkun täytyy kuitenkin olla kuninkaana Ruotsin maassa!"
"Kuninkaana tai muuna, mutta jonkun täytyy Ruotsia hallita!"
"Ei siis Kristian-kuningaskaan?" kysyi Kettil hieman tulisesti, sillä hän ei oikein käsittänyt, mitä sukulaisensa tarkoitti.
"Sitä tahtonee Ruotsi kaikkein vähimmän", vastasi arkkipiispa, "ja Ruotsin täytyy saada tahtonsa täytäntöön, niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik kuningas minua auttakoon."
"Toinen kuningas siis…?" kysyi piispa taas, "ja mistä hänet löydätte?"
"Nyt kysytte, kuten vanha Birger Jaarli kerran kysyi eräässä valtakunnan herrain ja miesten kokouksessa… oppinut historioitsijani, Ericus Olai, Upsalassa luki sen kerran minulle… tiedättekö, minkä vastauksen jaarli sai?"
"En!"
"Eräs mahtava mies, herra Iivari Sininen astui esille lausuen: senkin viitan alta, jota minä kannan, voi kuningas löytyä! Saman vastauksen annan nyt teille, kuitenkin niin ymmärtäen, ettei jokaisesta mahtavasta miehestä Ruotsissa ole kuninkaaksi ja hänen tekojensa täyttäjäksi."
"No, arkkipiispa Jöns, mitä tarkoitatte siis?"
"Hennot pajupensaat voi helposti sitoa yhteen, mutta paksuja tammia ei voi… jos ne ovat kasvaessaan pysyneetkin yhdessä, katkaisevat ne vankimmatkin siteet voiman vartuttua ja kasvun kartuttua… En tahdo muuta, kuin mitä luonto ja Herramme tahtoo; mitä hän on yhdistänyt, älkööt ihmiset eroittako, sanotaan… mutta minä käännän lauseen toisinpäin ja sanon: mitä Herramme tahtoo eroitetuksi, älkööt ihmiset yrittäkö yhdistää."
"Tahdotteko siis hajottaa Ruotsin valtakunnan pieniin…!"
"Tahdon rauhaa, piispa, rauhaa ja lepoa… Mikä näitä maakuntia sitten oikeastaan sitoo yhteen. Ei ole pitempi aika kuin miesmuisti siitä, kuin ne olivat niin vapaita ja itsenäisiä, että toisen asukkaat kutsuivat toisen asukkaita muukalaisiksi, — muuta yhdistäjää ei niillä ole kuin yhteinen kieli! No niin, pysyköön tämä side, mutta sitokoon se niitä yhteen synnyttämättä alinomaisia tappeluita. Kansa huutaa lakia ja vanhoja hyviä tapoja… niin, kansan tahto täyttyköön, vieläpä enemmänkin kuin se haluaa — maakuntalakien periaate tulkoon voimaan, ja sitä noudatettakoon!"
"Laamannit hallitsisivat siis maakuntiaan kuten kuninkaat?" kysyi
Kettil.
"Ei, ei, piispa… se aika on ohi! Yhden totuuden alle täytyy meidän alistua, totuuden, joka on ollut aina voimassa ja tulee aina olemaan… se totuus on, että kellä valta on, hän sen ottaa, ja Ruotsin kerroilla on nyt valta… ja he ottavatkin sen. Sitä työtä on tehty jo pitkiä aikoja… kuninkaanvalta on tyhjä kuori, se on niiden vankkain tammien yhteinen lehtikupu, joista olen puhunut; mutta olettehan huomanneet, että se on alkanut kellastua ja varistella vehreitä lehtiään, mikä on ollut seuraus pakosta. Nyt se on enää pelkkä kuori, se raukee… rautaside kätkee, ja eri rungot rupeavat rehottamaan vapaina ja itsenäisinä, kukin erikseen!"
Piispat olivat istuutuneet kahdelle, takan eteen asetetulle tuolille, ja muut olivat menneet hovimestarin mukana huoneisiinsa. Mutta nyt avattiin ovet, ja piispan palvelijat toivat hohtavissa hopea-astioissa virvokkeita, asettaen ne salin suurelle pöydälle.
Näiden poistuttua kumartui arkkipiispa eteenpäin laskien kätensä sukulaisensa polvelle sekä lausui puoleksi kuiskaten:
"Jos ajattelette oikein, sukulaiseni, mitä nyt olen teille sanonut, ja jos harkitsette sitä tyvenin mielin, verraten asioita toisiinsa, niin huomaatte, ettei kuvaukseni sisällä mitään uutta, paitsi sitä, minkä aika itse on uudestaan luonut, ja se meidän täytyy ottaa semmoisenaan vastaan…"
"Mutta ajatelkaa, mitä äsken sanoin kansan huudosta saada kuningas ja kuningaskunta!"
"Pyh… korppi rääkkyy aina sankarin kaaduttua, kun kenttä verestä höyryää… Jotkut ovat osoittaneet kansalle sortunutta kuningasta, ja siitä se kirkuu…"
"Mutta kansalla on muitakin miehiä johtajinaan kuin kuningas!"
"Niinpä niin, on olemassa monta Niilo Sturea… pelkkiä haaveksijoita, piispa!… He eivät maksa enempää kuin ne pölyiset, koinsyömät köydet, joiden varassa valtaistuimen katos riippuu, ja kun ne katkeevat, niin romahtaa koko kuninkaallinen komeus maahan, ellei ole jotakuta panemassa uusia köysiä vanhain sijaan!"
Nyt astuivat arkkipiispan seuruelaiset sekä hovimestari sauvoineen saliin. Tämä asettui ruokapöydän ääreen pitämään silmällä, että palvelijat tekivät tehtävänsä, ja ettei mitään puuttunut.
Piispat nousivat tuoleiltaan ja astuivat pöydän ääreen, jonka toiseen päähän palvelijat olivat asettaneet tuoleja. Muut asettuivat penkeille pöydän sivuille.
Yleinen äänettömyys vallitsi. Kettil-piispaakin, joka oli leikkisä mies ja tavallisesti ilon ylläpitäjä seurassa, istui nyt hiljaisena ja miettiväisenä. Arkkipiispa söi tapansa mukaan hyvin vähän, mutta kiitti piispan kokkia, joka oli osannut valmistaa niin erinomaisia ruokia.
"Juon teidän kunniaksenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns!" sanoi piispa tarttuen hopeamaljaan.
"Minä juon teidän maljanne tullaksenne Ruotsin valtakunnan valtahoitajaksi!" vastasi arkkipiispa lisäten: "me, te ja minä, alotamme nyt, ja pidämme ajasta vaaria!" Sitten hän tyhjensi maljansa.
Nyt avattiin ovi, ja aseenkantaja, joka oli lähetetty Niilo Sturen matkaa vaanimaan, astui saliin. Hän meni pöydän päähän arkkipiispan luo ja teki selkoa toimistaan. Ritari miehineen oli ratsastanut kaupungin läpi jatkaen matkaansa Norrköpingin tietä.
Arkkipiispa ei lausunut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat jonkunlaista tyydytystä. Kettil-piispa lausui silloin:
"Tieto näyttää olevan teille mieleen?"
"Tiesin kyllä, ettei hän minua tuntenut", sanoi arkkipiispa hymyillen, "tahdoin vaan saada täyden varmuuden, ja sen olen nyt saanut, sillä jos tuo oiva ritari olisi nähnyt, että arkkipiispa Jöns ratsasti hänen rinnallaan Linköpingiin, olisi hän varmaan pysähtynyt ottamaan lähempää selkoa hänestä, mikä olisi kuitenkin saattanut olla hyödytöntä…"
Niinpian kuin myöhäinen illallinen oli päättynyt, vei Kettil-piispa korkean vieraansa tälle laitettuun makuuhuoneeseen.
Aamun ensi hetket kuluivat Jöns Pentinpoika Oxenstjernan nauttiessa tarpeellista lepoa. Tuottaisivatko ne teot, joista hän uneksi, aamun ja päivän Ruotsin maalle, vai oliko hän tulevaisuusaatteineen niiden päivän ensi hetkien kuva, jotka vielä kuuluvat yöhön?
Mutta hänenkin päänsä yli kutoi ajatar lankojaan yhtä hiljaa ja yhtä varmasti ja ihmisharkinnasta riippumattomasti, kuin otava kääntää sakaraansa taivaalla.