VII.
Eräs näky.
Samana yönä makasi Niilo Sture miehineen eräässä talonpoikaistalossa Linköpingin ja Norrköpingin keskivälillä. Hän oli Iivari Akselinpojalle antamansa lupauksen mukaan tehnyt kaikkensa löytääkseen ryöstetyn kuninkaantyttären, mutta turhaan. Hän oli silloin tavannut Iivarin veljen, Äke Akselinpojan Hjulebergissä, ja Iivarin itsekin. Hänen pyynnöstään hän lähettikin Brodden viemään sanaa ja kirjettä herra Filip Akselinpojalle Tukholman linnaan, tultuaan varmaksi siitä, ettei sananvienti koskenut muuta kuin Iivari-herran kosintaa.
Ollessaan tällä asialla Tukholmassa oli Brodde, jonka tarkka äly oli aina valveilla, saanut kaniikki Helmichiä seuraamalla tietää, että etsitty kuninkaantytär oleskeli Klaaran luostarissa. Hän oli urkkinut yhtä ja toista muutakin tietoonsa, senkin, miten kuningas oli Iivari-herran ilkityöstä julmistunut, sekä sen että Helmich-kaniikki ja David-herra tekivät kaikkensa kuningasta harhaan johtaakseen. Että hän itse oli siten joutunut kaniikin huomion esineeksi, sen hän tiesi, mutta siitä hän vähän välitti. Toimitettuaan asiansa riensi hän minkä ennätti kohtaamaan herraansa tämän veljen, Svante Bonpojan luona Ekesjössä.
Heti tästä tiedon saatuaan lähetti Niilo Sture Hollingerin viemään siitä sanaa Iivari-herralle, joka nykyisin oleskeli Lillön linnassa koillisessa Skånessa. Itse hän läksi pohjoiseen päin Brodden ja Erkin kanssa, ja silloin matkallaan oli hän aivan lähellä Linköpingiä kohdannut arkkipiispan seurueineen. Vasten arkkipiispan luuloa oli hän tuntenut hänet heti, kun hän avasi suunsa. Ja varmasti olisi juuri se tapahtunut, jota arkkipiispa ei mielellään olisi suonut, että kuningas nimittäin saisi ennen aikaansa vihollisensa tulosta tiedon, ellei Niilo-herra olisi yhä vieläkin ollut saman epävarmuuden ja levottomuuden vallassa siihen nähden, mitä tekisi ja mihin ryhtyisi, johon hän jäi lähtiessään Enköpingistä viheriän ritarin ruumiin äärestä.
Tämä levottomuus oli, jos mahdollista, vielä lisääntynyt, senjälkeen kuin hän kohtasi arkkipiispan. Oli selvää, että pian koitti se hetki jona Ruotsin kohtalo ratkaistaisiin. Taistelu oli syttyvä, mikä oli hänen paikkansa siinä? — Tähän kysymykseen, joka ennen oli hänellä niin selvillä, ei hän nyt voinut mitään vastata. Hänestä tuntui, kuin olisi loihdittuna ajatellut ja toiminut. Väliin tuntui hänestä, ikäänkuin valittavaa ei enää olisikaan. Hänen täytyi astua näiden äärimmäisyytten väliin ajamaan Ruotsin, ajamaan rahvaan asiaa niin tarmokkaasti, että maat ja vuoret kajahtelisi.
Nyt varsinkin valtasi tämä ajatus hänet, kun hän arkkipiispan kohdattuaan ratsasti öistä matkaansa. Tullessaan yötä viettämään mainittuun talonpoikaistaloon, oli hänen päänsä näitä ajatuksia täpötäynnä, ja veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan.
Unta ei hän saanut silmiinsä. Syntyvä päivä näytti makaavan sentnerinpainoisena hänen rinnallaan, ja joka kulunut hetki lisäsi sen painoa.
Lopuksi hän vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, tuollaiseen unen ja valveilla-olon välitilaan, jossa sielu on kuin pyörän kehällä, alttiina sekä unen haavekuvain että päivän todellisuuden vaikutuksille.
Myrsky ulvoi ulkona, ajaen pilviä taivaalla, joten sieltä täältä alkoi vilkkua sinitaivasta ja tuikkivia tähtiä. Ritarin sielussakin riehui myrsky. Hänestä tuntui kuin hän keinuisi laivan kannella. Meri pauhasi hurjasti, pilvenkorkuiset aallot murtuivat laivan yli, laivan liitokset natisivat, ja joka hetki oli se syöksymäisillään irvistäviin salakareihin. Yö oli synkkä ja kylmä, ja hänen korviansa viilsi laivalta kuuluvat hätähuudot. Silloin hänestä näytti, kuin paikkaa lähestyisi korkea haamu, kuninkaallinen kruunu päässä ja valtikka kädessä, samassa ratkesi pilvikatto, ja kuu valaisi myrskyävää merta, kuohuvia aaltoja, epätoivoista laivaväkeä ja korkeata haamua — joka oli Kaarlo-kuningas. Mutta kuinka leppeä olikaan hänen katseensa, kuinka kärsivä, kuinka suruja ja huolia täynnä koko hänen olentonsa! Ja hänen suuret, ennen niin loistavat ja ylväät silmänsä katsoivat häneen, ja hän ojensi häntä kohden kätensä sanoen: "Niilo Sture, pelasta minut!"
— "Minä olen Ruotsin mies, Kaarlo-kuningas!" vastasi ritari. Ja myrsky pauhasi, ja laiva natisi, niin että jokainen selvästi näki sen viimeisen hetken tulleeksi. Ja toisen kerran ojensi surullinen kuningas kätensä Niilo Sturea kohden ja sanoi viitaten valtikallaan laivaa: "Katso Ruotsia… se huokaisee kuolemantuskissaan pelastusta huutaen… pelasta Ruotsi, Niilo Sture!" Mutta ritari oli kuin loihdittuna, hän ei voinut kättänsä eikä jalkaansa liikuttaa. Silloin tuli suuri, musta varjo myrskyn siivillä lentäen, se tiheni, se kasvoi himmentäen taivaan ja meren, ja kaksi käsivartta ojentui siitä, ja kaksi miekkaa välähti, toinen kuningasta, toinen Niiloa itseään vastaan, ja samassa kuului ääni, niin kylmä, niin kolkko kuin Jöns Pentinpoika Oxenstjernan ääni huutaen: "kuole!" — Samassa kalpeni kuningas vaipuen maahan, ja laiva murtui räiskyen ja hajoten pirstoiksi karille. Mutta kuollessaankin katsoi kuningas vielä Niiloon, ja hänen vapisevat huulensa lausuivat: "liian myöhään, Niilo Sture!"
Niilo heräsi ja avasi silmänsä. Kylmä hiki virtasi hänen otsaltaan, ja hänen täytyi katsella ympärilleen, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä, ettei ollutkaan hukkuvan laivan pirstojen keskellä, eikä edessään ollut kuninkaan surulliset rukoilevat kasvot.
Mutta taivas oli kirkas ja Brodde seisoi ovella ilmoittaen, että hevoset olivat satuloituina ja lähtöön valmiina. Niilo ei tarvinnut monta minuuttia ollakseen valmiiksi puettuna ja varustettuna. Hänelle teki hyvää päästä ratsastamaan hurjassa myrskyssä oriillaan ajaakseen siten jäytävän levottomuuden mielestään.
Kolmantena päivänä siitä ajoi hän siltaa myöten Penningebyhyn.
Mutta levottomuus vainosi häntä kasvaen yhä suuremmaksi, kuta vaikeammalta hänestä tuntui astua Kaarlo-kuningasta vastaan, kuta elävämmin hän muisti Kaarina-kuningatarta, Tuomas-piispaa ja kaikkia rakkaitaan. Hän oli sanatonna ja umpimielisenä, ja hänen rakas vaimonsa, joka otti osaa kaikkiin hänen huoliinsa ja joka tiesi, kuinka syvälle suru oli koskenut hänen sydämeensä, kärsi myöskin paljon ja koetti turhaan etsiä keinoa, jolla saisi kirkastetuksi hänen surevan, sumuisen mielensä.
Pian alkoi taistelu arkkipiispan ja kuninkaan välillä. Edellinen lähetti sanoja ja kirjeitä yli maan yllyttääkseen rahvasta. Moniaalla hänen aikeensa onnistuikin, rahvasta nousi paljon Kaarlo-kuningasta vastaan. Ainoastaan taalalaiset ja uplantilaiset pysyivät lujasti kuninkaan puolella, vaikka arkkipiispa julisti hänet kaikilla asianomaisilla seremonioilla pannaan.
Siten kului vuosi loppuun, ja uunna vuonna marssi arkkipiispa, Kettil-piispa, herra David Pentinpoika ja monet muut mahtavalla sotajoukolla Tukholmaa vastaan, jota he kohta koettivat rynnäköllä vallata.
Heille ei kuitenkaan menestynyt kaupungin valloitus. Pian kuului myöskin sanomia, että taalalaiset olivat tulossa kuninkaan avuksi, ja että Uplannin talonpojat varustautuivat yhtymään taalalaisiin hyökätäkseen yhdessä arkkipiispan kimppuun, joka oli leirissä Tukholman edustalla. Tuontuostakin saapui Penningebyhyn viestejä tapahtumista, ja Niilon miehissä oli se käsitys vallalla, että heidän herransa odotti vaan taalalaisten tuloa, lähteäkseen niiden johtajana kuninkaan avuksi. Heidän luulonsa varmistui vielä, kun Penningebyhyn saapui eräänä päivänä muutamia taalalaisia, joilla oli pitkä keskustelu Niilo-herran kanssa. Broddelle yksinään oli Niilo selittänyt kaiken, joten hän siis täydellisesti tiesi, kuinka mahdoton Niilon itsensä oli päättää, mitä ja miten toimisi, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä herransa kanssa.
Silloin oli kuningas jo ruvennut keskustelemaan vihollistensa kanssa. Kettil-piispa ja herra Iivari Gren olivat olleet panttivankeja vastaan kaupungissa keskustelemassa, ja niin suuri oli Tukholman ruotsalaisen väestön uskollisuus nykyään kuningasta kohtaan, että suuri kansajoukko oli hyökännyt piispan kimppuun, joka olisi ilman kuninkaan väliintuloa tuskin päässyt hengissä kaupungista. Penningebyssä tiedettiin myöskin ehdot, jotka piispa oli tarjonnut kuninkaalle. Hän saisi kuninkuudesta luopumalla Turun ja Raseporin linnat ja niihin kuuluvat läänit sekä pohjoisimman Pohjanmaan eli Norrbottenin. Kuningas oli jo melkein suostunut näihin ehtoihin, saadessaan äkkiä tiedon taalalaisten tulosta, mutta silloin hän heti keskeytti kaikki keskustelut.
Tällä oli kuitenkin ilmeisesti vaan sangen vähän voitettu. Arkkipiispa oli itse asiassa liian mahtava ja voi tulla vielä mahtavammaksi. Selvää oli myöskin, että Kristian-kuningas tulisi keväällä avuksi, jolloin kuninkaan hukka olisi ihan varma. Hän voi toistaiseksi hylätä, mutta ei poistaa uhkaavaa onnettomuutta, ja sillaikaa olisi valtakunta hyödyttömäin sisällisten riitain raatelemana.
Tällä kannalla olivat asiat, kun räikeät torventöräykset ilmoittivat eräänä aamuna vieraan ritarin pyrkivän Penningebyhyn. Tulija oli Eerik Akselinpoika, joka ratsasti vähän varrottuaan Penningebyn pihaan.
Hän tuli Suomesta. Hän oli tullut väkineen Ahvenanmaan yli Väddöhön, aikoen Tukholmaan, mutta oli päättänyt sivumennen pistäytyä Penningebyssä, jossa hänen molemmat veljentyttärensä, Iliana-rouva ja Ingeborg-neiti olivat ja jossa hän myöskin toivoi tapaavansa veljensä ystävän, herra Niilo Sturen.
Hän oli uljas ritari, ulkomuodoltaan suuresti Iivari-veljensä kaltainen, mutta häneltä puuttui tämän avomieliset piirteet ja haaveksiva katse. Noista terävistä, mutta tyynistä silmistä loisti nähtävästi harkitsevan valtiomiehen äly, ja poskien viivat, suun asento ja halkinainen leuka osoittivat suurta voimaa, kestävyyttä ja päättäväisyyttä. Aikansa hienoimman seurustelutaidon omisti hän mitä suurimmassa määrässä, antaen siitä runsaasti näytteitä astuessaan nyt Penningebyn ritarisaliin, jossa hän näki Briita-rouvan ja veljentyttärensä. Aamupäivä kului yleisistä asioista ja yksityisistä sukulaisuussuhteista keskustelemalla; tärkeimpään kysymykseen, Kaarlo-kuninkaan asiaan, ei koskettu. Mutta jälkeen puolenpäivän mainitsi Eerik-herra, että hänen miehensä voivat saapua minä hetkenä hyvänsä, ja siitä sai hän etsimättä aiheen siirtää keskustelun huomaamatta vakavampiin asioihin. Hän oli nyt kahdenkesken Niilo-herran kanssa, joten hän voi vapaammin ruveta keskustelemaan sellaisista asioista.
"Olette veljeni ystävä, herra Niilo", sanoi hän, "ja minä kiitän teitä hänen puolestaan siitä, mitä olette hänelle tehnyt… Opittuamme paremmin toisiamme tuntemaan, luulen, että ystävyytenne ulettuu minullekin!"
"Siihen voitte luottaa herra Eerik, niinkauan kuin olette Ruotsin mies", vastasi Niilo Sture.
"Ja kuka on siis mielestänne näinä aikoina Ruotsin mies, kun kaksi taistelee toistansa vastaan, ja kumpikin sanoo taistelevansa Ruotsin puolesta?"
"Ken voi unhottaa itsensä ja omat etunsa Ruotsin tähden, on Ruotsin mies!"
Eerik-herran kysymykseen ei oikeastaan ollutkaan aivan helppo vastata, mutta hänen nyt saamassaan vastauksessa oli semmoisenaan kärki, joka kiihdytti Eerik-herraa enemmän selvittämään asiaansa, samalla kuin se sisälsi opin, jota hän ei voinut käsittää. Hän oli kaikissa suhteissa aikansa lapsi, jonka aikeet olivat kokonaan itsekkäitä. Hän oli myöskin siksi kylmäverinen, ettei loukkaus ja solvaus saanut häntä — päätarkoitustaan unhottamaan. Solvaus ei häntä siis harhaan johdattanut, hän käytti sitä vaan keinona. Tällä kertaa se tuli hänelle aiheeksi hyökätä avoimesti Kaarlo-kuninkaan kimppuun.
Ettei hän siltä aikonut yhtyä arkkipiispaan, ymmärtää jokainen, ken muistaa hänen käytöstään Kaarlo-kuninkaan edellisessä karkoittamisessa. Silloinkin oli hän siinä yhtenä päämiehenä, ja valtahoitajana hän sitten läksikin Suomeen, arkkipiispan hommatessa emämaassa Kristian-kuninkaan kutsumista. Mutta ellei hänen tarkoituksenaan siis ollut arkkipiispan kunnian lisääminen, ja jos kuninkaan solvaus hänen veljeään kohtaan oli hänelle vaan tekosyynä, niin mikä oli hänen todellinen tarkoituksensa?
Niilo Sturella oli ollut riittävästi aikaa itsekseen miettiä ja punnita eri henkilöitä ja heidän suhdettaan siihen asiaan, joka hänelle oli kaikki kaikessa, ja Akselinpojat olivat tietystikin olleet niiden luvussa. Hän oli tarkasti harkinnut heidän luonteitaan ja tarkoituksiaan, mutta tyydyttävää vastausta hän ei ollut löytänyt tälle kysymykselle.
Eerik-herra puolestaan, joka oli ollut yksi Niilo Sturen halveksijoita, koska ei voinut käsittää hänen itsensä uhraamisen suuruutta, oli nyt muuttanut käsitystään hänestä huomattuaan hänet mieheksi, jonka uskollisuus oli mitä suurimman arvoinen. Keskustelussa koetti hän nyt kaikin tavoin karttaa omille pyyteilleen vähemmän tärkeiden kohtien koskettamista, mutta iski sitä innokkaammin asiaan, kun katsoi mahdolliseksi tutkia isäntänsä todellista ajatusta kuninkaasta ja arkkipiispasta.
"Olette oikeassa, herra Niilo", sanoi hän, "ritarin velvollisuus on uhrata kaikkensa maansa edestä… mutta sallitteko minun tehdä erään kysymyksen puhuessamme nyt näin ystävyksin toistemme kanssa, mitä arvelette nykyisestä taistelusta?"
Niilo ei heti vastannut, ja Eerik-herra lisäsi:
"Jos saan tehdä johtopäätökseni siitä, että te istutte rauhassa ja levossa täällä Penningebyssä, niin lienee teille yhtä epämieluisaa, kumpi tahansa voittaakin."
"Ja jos niin olisi?"
"Niin arvelen, että toivoisitte kolmatta, joka voisi oikein ajaa
Ruotsin asiaa?"
"Epäilemättä minä ja ken tahansa kunnon mies seuraisi sitä, joka voisi oikein ajaa Ruotsin asiaa, joka tekisi lopun näistä taisteluista ja veisi Ruotsin asiaa eteenpäin… siinä olette todella oikeassa, herra Eerik, mutta voitteko nimittää minulle miehen, joka siihen kykenisi?"
"Mahdotonta ei liene sellaista miestä löytää", vastasi Eerik-herra hymyillen sekä lisäsi, "entäs te itse, herra Niilo?"
Niilo säikähti kuin käärmeen puremana.
"Jumalan nimessä, herra Eerik", sanoi hän, "mistä olette tuon saanut?"
"Minusta näyttää", vastasi Eerik-herra, välttäen Niilon tekemän kysymyksen, "että olemme ainakin yhdessä kohdin yhtä mieltä, nimittäin siinä, että tämä nykyisyys on paha, joka on tavalla tai toisella korjattava, kuta ennemmin, sitä parempi… ja kun laita on sellainen, niin on meidän keksittävä paras keino tämän lähimmän tarkoituksen saavuttamiseksi."
"Ja tämän tarkoituksen olette keksinyt, ja siksi…?"
"Siksi, herra Niilo, lähden nyt piispoja auttamaan!"
"Olette ehkä oikeassa!" virkkoi Niilo, mutta niin vitkaan ja hiljaa, että melkein näytti kuin hän asettuisi tapahtumain ulkopuolelle, lausuen arvostelunsa mitään erittäin tarkoittamatta.
"No niin", jatkoi Eerik-herra, "saavutettuamme tämän lähimmän tarkoituksemme, on meidän…"
"Mitä on meidän silloin tehtävä?"
"Ryhdyttävä valitsemaan valtahoitajata tai kuningasta!"
Niilo pudisti suruisesti hymyillen päätään.
"Ei, te erehdytte, herra Eerik", sanoi hän, "jos siihen tullaan, on kaikki valmiina! Jos Kaarlo-kuningas on kerran voitettu, niin hallitsee arkkipiispa Jöns Ruotsin valtakuntaa!"
"Arkkipiispako?" kysyi Eerik-herra teeskentelemättömällä kummastuksella. "Te näytte siis, herra Niilo, haluavan väittää, ettei arkkipiispa enää ajattelisikaan kuninkaan vaalia?"
"Se on mielipiteeni!"
Eerik-herra laski miettivästi päänsä alas. Niilo Sturen sanat antoivat epäilemättä hänen ajatuksilleen toisen suunnan, ehkä pääasiallisesti uuden, koska hän näkyi ajatelleen asiain kehittyvän toisella tavalla.
Briita-rouva tuli samassa sisään antaen keskustelulle toisen käänteen, ja Eerik-herra esiintyi kaikin puolin kohteliaana ritarina. Kotvasen perästä tulivat hänen asemiehensä — niitä oli valtava joukko — ja ritari läksi Penningebystä eteläänpäin miestensä etunenässä.
Tapahtumat kehittyivät nyt nopeasti. Taalalaiset eivät koskaan saapuneet Tukholmaan. Kettil-piispa ja herra Eerik Akselinpoika menivät yhdessä heitä vastaan taivuttaen osaksi pakolla osaksi houkutuksilla heidät palaamaan. Uplannin rahvas, joka oli sillävälin hyökännyt arkkipiispan leiriin Tukholman edustalla, rupesi siitä epäröimään ja suostui helposti lähtemään tiehensä. Ja silloin ei Kaarlo-kuninkaalla ollut muuta keinoa kuin ryhtyä uudelleen keskusteluihin.
Briita-rouva vuodatti kyyneleitä kuullessaan Penningebyssä, että kuninkaallinen sukulaisensa, joka ennen oli niin rikas ja mahtava, sai polvistua arkkipiispan eteen henkeänsä kerjäten. Hän katsoi mieheensä, ja hänen katseensa oli rukoileva.
Niilonkin kasvoilla oli surun ja kärsimyksen piirteet nähtävinä, ja huomatessaan vaimonsa hiljaiset kyyneleet, viilsi se terävän miekan tavoin hänen sydäntään. Hän toisti itsekseen tuota vanhaa kysymystä, oliko menetellyt oikein vai väärin. Briita huomasi hänen taistelunsa, ja tarttui senvuoksi hänen käteensä lausuen:
"Kuninkaan henki on ehkä vaarassa, Niilo… ja hän on aivan yksinään!"
Niilo ei vastannut mitään, ja Briita jatkoi:
"Paljon olen itsekseni ajatellut, mitä sanoit minulle Ruotsin valtakunnasta, Kaarlo-kuninkaasta ja itsestäsi, lähteissäsi viime kerran Penningebystä. Paljon olen myöskin ajatellut jalon Fjalar ritarin kuolinhetkellään lausumia sanoja… Muistatko puuta, jonka näytin sinulle järven tuolla puolen, sitä suurta kaunista puuta, jonka latva näkyy kauas metsän yli?"
"Muistan, kyllä muistan!"
"Sitä puuta vertasin Ruotsiin, sinuun ja Kaarlo-kuninkaaseen…! Tiedätkö sinä, että sen puun runko, joka kannattaa sen korkeata latvaa, on laho ja ontto; siinä on hädin tuskin senverta elinvoimaa, että se voi synnyttää siihen kesiksi viheriöivän lehtipuvun, ja puu luhistuisi kerrassaan, ellei sen ympäri kasvaisi runko rungossa voimakkaita, viheriöiviä nuoria puita. Ne näyttävät kaikki yhteisesti etäämmältä yhdeltä puulta, mutta jos keskellä oleva vanha puu sortuisi, niin häviäisi ryhmältä kauneus kokonaan…"
"Mitä tahdot tällä selittää?" kysyi Niilo.
"Vanha puu on kuningas, Niilo… Hän ei ole enää sama kuin ennen, hän on pelkkä nimi vaan, mutta juuri sitä nimeä Ruotsi tarvitsee. Kuten Engelbrekt tahtoi, ja kuten rahvas tahtoo, ei tässä ole kysymystä, sakulaiseni kuninkuuden, vaan ruotsalaisen kuninkuuden, Ruotsin kuningaskunnan ylläpitämisestä. Jos Kaarlo-kuninkaan ympärillä nyt vaan olisi uskollisia miehiä, jotka todella harrastaisivat Ruotsin onnea, niin usko minua… he Ruotsia nyt hallitsisivat eikä hän. He näyttäisivät kaikki yhdeltä kuten tuo puu, ja emäpuun latva olisi kaiken hyödyksi eikä vahingoksi… Sano, Niilo, enkö ole oikeassa?"
"Kenties!"
"Silloin täyttyisi myöskin viheriän ritarin ajatus, ja sinä saisit toimia jalon tarkoitusperäsi mukaan!"
Siihen ei Niilo vastannut mitään ja keskustelu vaikeni vähitellen.
Mutta illalla Niilo tarttui vaimonsa käteen lausuen:
"Briita, huomenna ratsastan Tukholmaan!"
Mitä puhtain ilo välähti Briitan kauneissa silmissä, ja hänen hienoille, kalpeille poskilleen levisi ihastuttava puna.
Niilo syleili häntä ja painoi suutelon hänen otsalleen.
Seuraavana aamuna ratsasti Niilo Tukholmaan, johon saapui myöhään illalla.
Mielet olivat siellä hyvin kuohuksissa, ja rakkaus kuningasta kohtaan suurempi kuin koskaan, ja arkkipiispaa kohtaan oli kasvanut suurta tyytymättömyyttä. Ericus Olai oli Tukholmassa, Niilo kohtasi hänet ja sai häneltä perinpohjin kuulla, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut. Varsin tärkeätä tiesi hän kertoa Upsalan tuomiokapitulista.
"Kapitulin herrat", sanoi hän, "ovat kovin tyytymättöminä siitä, ettei heidän arkkipiispansa pysy alallaan. He ovat ilmaisseet hänelle ajatuksensa sekä pelvon, että niiden surujen ja huolten lisäksi, joita he olivat saaneet Kristian-kuninkaan aikana hänen tähtensä kärsiä, heille nyt koittaisi vielä raskaammat ajat. Siksi he ovat pyytäneet ja kehottaneet häntä pitämään hiippakunnastaan huolta ja heittämään sikseen maallisen vallan, koska hänen pappiutensa oli ollut pelkäksi pahaksi edellisellä kerralla."
"Mutta arkkipiispa Jöns ei näytä paljoa välittävän kapitulinsa toiveista", lausui Niilo.
"Ei, Jumala paratkoon, ei todellakaan… Minua säälittää kuitenkin kuningasvanhus, jonka täytyy nyt toistamiseen lähteä valtakunnastaan, ja Jumala yksin tietää, mikä tästä lopuksi tulee."
"Milloin kuningas lähtee Tukholmasta?"
"Huomenna julistaa hän parvelta luopuvansa kruunustaan ja vallastaan, sitten hän menee herra Eerik Akselinpojan laivalle, joka lähtee heti merelle, jos on sopiva tuuli."
"Huomenna!" toisti Niilo.
"Niin, huomenna… ja pieni Raseporin lääni ja Korsholman lääni ovat nyt kuninkaan ainoat läänitykset, jotka Ruotsin ruhtinas ja valtakunnan hoitaja sekä neuvosto ovat hänelle suoneet."
"Ruhtinas… sanotte!"
"Niin, toisin sanoen Ruotsin arkkipiispa… Hän kutsuu itseään nyt Ruotsin ruhtinaaksi näinä päivinä vaihdetuissa kirjelmissä, olen itse nähnyt ja lukenut Kaarlo-kuninkaan luopumiskirjeen. 'Ruotsin ruhtinas' on siinä arkkipiispan arvonimenä, ja Kettil piispa kutsuu itseään 'valtionhoitajaksi'."
Hurskaan oppineen tiedot antoivat Niilolle paljon ajattelemisen aihetta, ja hän päätti varmasti tavata kuningasta. Nykyhetkenä ei tosin voinut mitään tehdä, mutta jos kuningas oli todella mieleltään muuttunut, — tahi jos hänen voimansa oli murtunut, ettei hän siis suinkaan tahtoisi työntää luotaan tai pakottaa miehiä, jotka rehellisesti harrastivat hänen ja Ruotsin menestystä, jos hän ottaisi heidät rakkaudella luokseen ja nimellään laillistuttaisi puhtaasti ruotsalaisen työn — niin oli Niilo saavuttanut mitä etsi, silloin olivat hänen päänsä ja sydämensä sopusoinnussa.
Ja hän päätti panna jo samana päivänä päätöksensä toimeen. Mutta kun hän ymmärsi, että kuningasta vartioitiin tarkasti, ei hän tahtonut itse mennä häntä etsimään, vaan lähetti Brodden ottamaan selkoa, kuinka kuninkaan asunto ja muut laitokset oli järjestetty, ja miten parhaiten pääsisi hänen puheilleen. Brodde meni ja tuli kotvasen kuluttua takaisin tiedolla, että kuninkaan puheille oli aivan mahdoton päästä herättämättä tarpeetonta huomiota, mikä vielä kääntäisi voittoisan arkkipiispan epäsuosion kokonaan Niilo-herraan.
Niilo aprikoi kuitenkin, mitä tekisi. Arkkipiispan epäsuosiosta hän ei itse asiassa mitään välittänyt. Häntä pidätti vaan yksi asia, hän pelkäsi, ettei kuningas vastaisikaan hänen toiveitaan. Siksi hän vältti ajattoman sodanaiheen antamista arkkipiispalle, minkä hän kuitenkin oli varmasti päättänyt alottaa, jos tämä näyttäisi pienenkin merkin siitä, että aikoi uudelleen jättää valtakunnan Kristian-kuninkaan käsiin. Tämä epävarmuus sai hänet kuulemaan Brodden neuvoa, että jättäisi asian toistaiseksi sikseen. Voihan hän käydä kuninkaan luona tämän Suomeen saavuttua. Saattoipa vielä tämä viimeinen opetus, jonka kuningas nyt sai arkkipiispalta, olla joksikin hyödyksi sille korkealle tarkoitusperälle, jonka Niilo oli itselleen asettanut.
Hän ei kuitenkaan heittänyt kokonaan toivoa päästä huomisin kuninkaan puheille. Sitävarten käski hän illan tultua miestensä pitää tarkasti silmällä, mitä rahatalolla tapahtui, jossa kuningas yhä vielä asui. Niin alettiin vartion vartioiminen, jonka Brodde, Erkki ja Hollinger ottivat yön kuluella vuoroon toimittaakseen.
Aamulla eivät asiat kuitenkaan olleet sen etempänä. Arkkipiispan oma väki oli vartioinut rahataloa, ja heitä lähellä olivat hänen veljensä miehet olleet aseissa. Oli varattu kaikki keinot uskollisuudenosoitusten ehkäisemiseksi onnetonta kuningasta kohtaan, ja jos kaupungin porvarit sittenkin sitä koettaisivat, oltiin valmiit ne väkivallalla tukahuttamaan.
Suunnaton ihmisjoukko oli aikaisesta aamusta alkaen liikkeellä rahatalon ja raatihuoneen välillä, joka oli aivan lähellä Isoakirkkoa ja Isoatoria. Se oli oikea kansameri, etenkin torilla, jossa odotettiin levottomalla jännityksellä kuninkaan ilmestymistä raatihuoneen oheen rakennetulle parvelle. Ympärillä olevain talojen ikkunat olivat myöskin katsojia täynnä, kaikki tahtoivat nähdä ja kuulla vanhan — nyt rakkaaksi käyneen — kuninkaan jäähyväisiä. Oli liikkeellä sellaistakin huhua, että jotkut reippaat miehet olivat päättäneet tarttua aseisiin hänen puolestaan juuri kesken hänen vihamiestensä ylpeintä voitonriemua. Jotkut, jotka olivat tietävinään enemmän kuin muut, kuiskailivat vielä, että yöllä oli rahatalon seudulla liikuskellut arkkipiispan vartijain ympärillä tuntemattomia asemiehiä.
Tänne torille oli Niilokin lähtenyt. Hän asettui parvea vastapäätä toiselle puolen toria, josta toivoi näkevänsä ja kuulevansa kaikki, tarvitsematta siltä itse olla huomattavissa.
Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin kuningas tuli näkyviin; kansa alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Niilolle itselleen juohtui jo mieleen, että viime hetkenä oli ehkä tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt tyhjäksi arkkipiispan voiton.
Vihdoin syntyi kuitenkin torin toisella puolen liikettä, joka ilmaisi kuninkaan ja herrain lähteneen raatihuoneelle. Niilo ei voinut paikaltaan nähdä muuta kuin herroja ympäröiväin asemiesten pertuskankärjet.
Kului vielä hetkinen, jolloin kuoleman hiljaisuus levisi päiden yli, kuten meren aallotkin joskus myrskyn edellä asettuvat ja vaikenevat ihmetellen, mitä on tuleva.
Silloin ilmestyi kuningas parvelle, ja hänen takanaan seisoivat Oxenstjerna-veljekset synkkine, kylmine, uhkaavine kasvoineen, ja kauimpaa perältä välkkyivät taasen asemiesten pertuskat.
Kuningas oli kärsivän näköinen. Koko hänen vartalonsa, joka oli ennen lumonnut joukkoja majesteetillisyydellään, oli väsynyt ja riutunut, ja valkeiden hapsien ympäröimillä kasvoilla oli syvän, mutta tukahutetun tuskan merkit.
Tällaisena näki Niilo nyt sen kuninkaan, joka oli mahtavuutensa ja onnensa kirkkaina päivinä häntä pilkannut ja solvannut, mutta joka oli kuitenkin sitten, kun ruumiillinen kauneus ja voima sekä tavattomat rikkaudet vielä antoivat hänelle loistoa, ojentanut hänelle sovinnon käden. Vaihtelevat ajatukset valtasivat hänen mielensä, mutta kaikilla oli sama suunta. Ruotsi ja Ruotsin maa oli niiden päämääränä. Hän unhotti aivan itsensä ja sen suhteen, joka oli hänen ja Kaarlo-kuninkaan välillä vallinnut; suuri, jalo tarkoitusperä oli vaan hänen mielessään. Hän oli kuin mies, joka työntää veneen rannasta. Hän voi silloin panna merkille ja ihmetellä sen kallion omituista rakennetta, jossa vene oli ollut kiinni, mutta se ei saa hetkeksikään hänen suuntaansa häirinneeksi, kun hän kerran on ottanut airot käteensä ja saanut veneen vauhtiin.
Kuningas puhui kansalle, tehden selvää siitä, mitä oli sovittu hänen ja valtakunnan herrain ja miesten välillä. Hän vaan ylimalkaan toisti kirjallisen sopimuksen sanat. Hän luopui julkisesti valtakunnasta ja vapautti valoistaan kaikki, jotka olivat vannoneet hänelle uskollisuutta. Hän lopetti seuraavin sanoin:
"Ja lupauksemme edellämainituille herroille ja miehille on, ettemme koskaan tästedes aio pyytää mitään valtaa Ruotsin valtakunnassa, muuta kuin minkä he ovat meille myöntäneet, jonka valtakunnan neuvosto ja ne, joilla valta Ruotsin maassa on, hyvästä suomastaan meille antavat."
Mutta tällöin oli hänen äänensä kaiku niin surullinen, ja hän näytti ikäänkuin kutistuvan kokoon jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut luotaan torjua. Eikä torilla ollutkaan monta, jotka eivät ymmärtäneet ja tietäneet, että tämä luopumus oli pakollinen. Luopumisen tavaton julkaisutapa, kun kuningas itse pakotettiin julistamaan oma häpeänsä, heitti myöskin tylyyden varjon mahtavan voittajan yli, joka siten paljasti kansalle oikean karvansa, ehkä pahemmin kuin oli luullutkaan.
Niiloon teki näky hyvin tuskastuttavan vaikutuksen. Kuullessaan tuon vanhan, tutun äänen puhuvan, tunsi hän sielussaan kaiun niistä sanoista, jotka vaimonsa lausui hänelle iltaa ennen hänen lähtöään Penningebystä. Kuninkaan sanat tuntuivat yhdistyvän samaan rukoukseen, ja samalla ne sisälsivät syytöksen jokaista rehellistä miestä kohtaan, joka oli sallinut hänen tulla tähän hätään nostamatta kättäänkään hänen puolustuksekseen. Ja tuon ijäkkään, murtuneen, onnen hylkäämän kuninkaan takaa avautui näkyviin koko avara Ruotsin valtakunta.
Niilo tunsi tämän Ruotsin puhuvan vaimonsa äänellä, itkevän hänen kyyneliään ja rukoilevan hänen katseellaan. Ja tuon kauniin kalpean olennon rukoillessa ja itkiessä tuli hänen mieleensä kuin loihduttuna näky, jossa näki kuninkaan kuvan juuri sellaisena, kuin hän nyt tuossa seisoi. Pelasta minut, pelasta minut! — huusivat vaot kuninkaan otsalla, samaa puhui hänen värisevä äänensä. Mutta synkkä arkkipiispa, joka oli kuin musta pilvi, myrsky helmassaan, pani ikäänkuin jonkunlaisella välttämättömyydellä kuninkaan huulille Niilolle yksin käsitettävät sanat: "liian myöhään!"
Niilo oli hyvin liikutettu. Noiden miesten välillä, heikon, horjuvaisen Kaarlo-kuninkaan ja pontevan, voimakkaan, mutta samalla tylyn ja kostonhimoisen arkkipiispa Jönsin välillä kieppui Ruotsin kohtalo.
"Miltä näyttää, Niilo Sture?" lausui puoleksi kuiskaten eräs ääni ritarin korvaan, ja käsi laskeutui hänen olalleen.
Se oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin nopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi uneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta. Kuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä, ja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä kalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; — ja samassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.
Silloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi Steen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita kuin Niilonkin.
"Tuollainen näky", virkkoi Steen, "saa luullakseni ajatukset äkkiä kypsymään miehen rinnassa!"
"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!" vastasi Niilo. "Mitä minuun tulee, olen tämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa."
"Ja päätökseen…?"
"Niin… päätökseen!"
"Tiesin sen", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä.
"Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!"
Hän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä likimailla.
Hän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä, mutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä syrjään ja hävisi.
Hän oli kaniikki Helmich Upsalasta.