III.
Neiti Päivänsäde.
Seuraava päivä koitti ja lupasi tulla yhdeksi noista ihmeen ihanista syyspäivistä, joita pohjoismaat voivat tarjota, jolloin lämmin sää ja verrattomat värivaihdokset puiden kirjavissa latvoissa mieltä viihdyttävät.
Valtionhoitajan kortteerin edustalla olivat hänen seuralaisensa, nähtävästi valmiina ratsastamaan pois kaupungista, ja vähän matkan päässä heistä seisoi joukko aseellisia talonpoikia keskustellen keskenään, ja samalla aina väliin katseillaan tarkastellen noita ratsastavia aseenkantajia. Viipyi kauvan, ennenkuin valtionhoitaja näyttäytyi, mutta vihdoin hän tuli, komeilla näädännahkaturkeilla varustettuna, ja hänen komeasti varustetun hevosensa talutti sitä pitelevä hovipoika hänelle.
Kun hän huomasi talonpojat, tervehti hän ystävällisesti heitä, mutta he seisoivat hiljaisina eikä heillä näyttänyt olevan paljon halua vastata tervehdykseen. Ystävällinen ritari ei puolestaan ollut tuota huomaavinaan, vaan nousi nopeasti hevosensa selkään, joka ylpeänä pöyhisteli ylhäisen taakkansa alla.
Hiljaista ravia ratsasti valtionhoitaja katua eteenpäin, kun yht'äkkiä ratsumies tuli täyttä laukkaa meren puolelta ja kiiruhti hänen luokseen. Se oli Olli Råd.
"He tulevat, herra Eerik!" sanoi hän seisattuen valtionhoitajan rinnalle.
Tämä, jonka ajatukset olivat varmaankin toisissa asioissa kiinni, kysyi ihmetellen:
"Kutka tulevat?"
"Neiti Päivänsäde", sanoi Olli naurahtaen.
Nyt näytti Eerik herralle asia valkenevan.
"Ah", huudahti hän, "ratsastakaamme heitä vastaan!"
He ratsastivat alas järvelle, mutta muut seuralaiset jäivät herransa viittauksesta paikoilleen.
Siellä alhaalla lähestyi myötätuuleen suuremmanpuoleinen alus, jonka peräkeulalla näkyi kaksi naista ja kolme lasta, samalla kun etukeulalla kaksi uljasta miestä seisoi katsellen maata.
Toinen heistä jätti kohta paikkansa ja meni miesten luo, ja alus oli nyt jo niin likellä maata, että selvästi voi huomata sen suuren vaikutuksen, mikä hänellä oli nuorempaan naisista, kun hän heitä lähestyi. Hellempää neidon hymyilyä ei voi olla kuin se, minkä ritari osakseen sai. Vanhempikin naisista hymyili, mutta hänen hymyilynsä oli aivan toista laatua ja koski selvästi yhtäpaljon neitoa kuin ritariakin.
Nyt he katsoivat maalle ja Eerik-herra nosti kohteliaasti, tervehtien hattuaan, ja kohteliaasti hänen tervehdykseensä vastattiinkin, sitten hän laskeutui alas hevosen selästä heittäen ohjakset Ollille ja käveli alas maallenousupaikalle.
Veneessä olijat olivat rouva Briita Kaarlontytär lapsineen ja neiti Ingeborg Åkentytär (Tott), jotka nyt tulivat tervehtimään edellisen miestä, herra Niilo Sturea. Nuori ritari, joka näytti suuresti miellyttävän neiti Ingeborgia, oli herra Steen Sture. Aluksen etukeulalla, kun se laski rannalle, seisoi Brodde.
"Onneni salli minun viipyä niin kauvan kaupungissa, että sain tilaisuuden sanoa teidät tervetulleeksi, rouva Briita", lausui valtionhoitaja kohteliaasti, ojentaen kätensä Briita-rouvalle auttaakseen häntä ylös veneestä.
Briita-rouva otti tuon mahtavan herran ritarillisen palveluksen ylevällä ryhdillä vastaan. Steen-herra tarjosi käsivartensa Ingeborgille ja valtionhoitaja hymyili sille innolle, millä nuori herra koetti tehdä ylösnousun hänelle niin mukavaksi ja helpoksi kuin mahdollista.
"Nyköpingin hääleikit, arvelen minä, kestävät yhä vielä", lausui hän.
"Neiti Päivänsäde ei ole menettänyt sulhaspoikaansa!"
Hieno puna kohosi neidon liljanvaaleille poskille, ja hänkin hymyili katsahtaen kirkkailla silmillään Steen herraa, ennenkuin käänsi ne setäänsä.
"Teidänkin muistossanne, setä, näyttävät ne vielä olevan, koskapa muistatte nimen, jonka siellä sain."
"Niin ja kukapa voisikaan unohtaa sen pienen seppeleen, joka sulle hankki tuon nimen, arvelet kai Ingeborg… Minun tietääkseni olet ensimmäinen, joka olet koristanut kiharasi noilla pienillä kukkasilla, jotka näissä seuduin eivät ole arvoon päässeet… tarkoitan, että täälläpäin kutsutaan niitä pirunsilmiksi… otat kai tämän kiitokseksi, neiti Päivänsäde?"
"Oletteko kuullut laulua neiti Päivänsäteestä, uljas ritari?"
"En", vastasi tämä kummastuneena ja lisäsi, "kuinka tulitte ajatelleeksi tuota laulua, herra Eerik?"
"Tuskin tiedän sitä itsekään", vastasi Eerik-herra nauraen, "kenties nimien yhtäläisyys saattoi minut ajattelemaan tuota laulua, jonka lapsuudessani monet kerrat kuulin… muistan ainoastaan muutamia säkeitä…"
"Ja ne kuuluvat?"
Keijukuningas rakasti neiti Päivänsädettä, mutta sitten tuli käärmekuningas ja teki lopun rakkaudesta, ja itku ja nauru tuli ilon ja riemun sijaan… Näin se kuuluu…
Käärmekuningas neidolle taikajuoman toi.
Kun nuori mä oon.
Ja neidolta poski se vaaleni… voi!
Niin lehdossa ratsastelen.
Ja hautaan tuo Päivänsäde mullattiin
Mut' käärmekuningas tiesi minne se haudattiin.
Ja neidon hän haudasta kaivoi pois.
Kun nuori mä oon!
Ja kuolleena linnaansa neidon hän toi.
Niin lehdossa ratsastelen.
"Ja siinäkö on loppu?" kysyi Steen.
"Siinä on loppu!" toisti Eerik-herra. "En muista enempää."
Sillä välin kun näin vähitellen kohottiin rannasta ylemmä, oli eräs miehistä kiiruhtanut linnaan ilmoittamaan Briita-rouvan tuloa ja nyt nähtiin Niilo-herra sieltä tulevan vaimoansa vastaan. Valtionhoitaja seurasi edelleen mukana ja Olli ratsasti herransa hevosen kanssa pikkusen matkan päässä takana. Mutta heti kun Niilo-herra oli saapunut, erosi Eerik-herra.
Kohtelias hymyily oli vielä hänen huulillaan, mutta äänenpaino, jolla hän puhui, oli kuitenkin huomattavasti kylmä. Niilo oli enemmän mieleltään surullinen, kuin hänen kenties olisi pitänyt olla tavatessaan kaunista vaimoansa.
Heti senjälkeen oli Eerik-herra taas yhtynyt seurueeseensa ja ratsasti nopeata ravia Tukholmaan vievää tietä myöten. Itse hän ratsasti hyvän matkaa miestensä edellä ja ainoastaan Olli Råd ajoi hänen rinnallaan.
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän palvelijalleen, "nuori mies on sidottu!"
"On kysymys ainoastaan siitä, ovatko kahleet kyllin lujia vetämään hänet Niilo-herran luota teidän puoleenne", lausui Olli hyvin epäilevästi.
"Ja minkätähden ne eivät sitä olisi…?"
"Niin, miksi… sitä on kyllä vaikea sanoa, mutta semmoisilta ne minusta näyttävät, nuo herrat, sekä Niilo että Steen, että he varmaan ennen luopuvat hengestään, kuin hylkäävät sen asian, jonka puolesta he taistelevat."
Eerik-herra ei vastannut siihen mitään, vaan ratsasti hetken äänetönnä katsellen jäykästi eteensä tielle, jota he kulkivat.
"Jotakin täytyy kuitenkin tehdä", sanoi hän viimein, "arkkipiispa ei lepää, ja meillä on itse asiassa kaksi vihollista, joista Niilo Sture epäilemättä on vaarallisempi, koskapa hänellä on rahvas puolellaan… Jotakin on sentähden tehtävä ja jos Steen herran voisi voittaa puolelleen, niin pidän sitä niin suurena asiana, kuin jo puoleksi olisin voittanut."
"Todellakin", täytti Olli, "olette puhunut totta, herra Eerik… sillä talonpojat eivät ole unohtaneet tuota nuorta ritaria, joka heitä niin miehekkäästi Harakerin kirkolla johti kuningas Kristiania vastaan. Jos voisi Steen-herran voittaa puolellenne, olisi totisesti jo puoleksi voitto meidän, sillä hän tuo varmaan mukanaan puolet rahvaasta."
"Niinpä niin, Olli", myönsi ritari vilkkaasti, "ja mikä on tehtävä, on tehtävä heti… Minun nähdäkseni, vetäytyy Niilo-herra jouluksi Taalainmaahan, ja ennen kevättä ei arkkipiispa ja hänen kuninkaallinen ystävänsä voi mihinkään ryhtyä… siispä on meidän nyt heti käytävä toimeen… Emmehän mitään menetä, jos koetammekin. Mutta asia on sitä laatua, ettei kuka hyvänsä saakaan sitä läpi ajetuksi…"
Herra Eerik piti jo vanhastansa arvossa tuota uskollista ja kelvollista palvelijaansa. Tämä huomasikin aivan oikein, minne hänen herransa tähtäsi, ja sanoi nauraen:
"Aijotte siis minut lähettää Niilo Sturen luo joulujuhliin."
"Ja kenenpä muutoin arvelet voivan siihen tehtävään kelvata?" kysyi ritari takaisin.
"Olkoon sitten niin, minä otan sen tehdäkseni", vastasi Olli hyväntahtoisesti.
Samalla kun keskustelu tuosta asiasta oli valtionhoitajan ja hänen uskottunsa välillä, istui Niilo-herra vaimoineen ja lapsineen eräässä Vesteråsin linnansalissa.
He eivät olleet toisiaan kohdanneet senjälkeen, kuin Niilo keväällä matkusti Suomeen keskustellakseen Kaarlo-kuninkaan kanssa. Mitkä surun ja vastoinkäymisten okaat olivatkaan sen jälkeen ilmoihin puhjenneet ja heitä pistäneet! Heidän kartanonsa oli poltettu, itse Niiloa oli ajettu kuin pakolaista, kunnes hän taalalaisten päällikkönä voi tarjota vihollisilleen taistelua. Mutta vielä tällä hetkelläkin oli hänen asemansa semmoinen, että — niinkuin hän kirjeessään kuninkaalle oli maininnut — "joko hänen täytyi saattaa työnsä loppuun, tahi tulisi hän itse, hänen lapsensa ja jälkeläisensä kerrassaan turmioon syöstyiksi." Ja tähän tietoon yhdistyi vielä ajatus lasten kohtalosta, jos hänet itsensä sodan syöjätär pois hengiltä saattaisi, ennenkuin hänen työnsä oli alotettukaan, vielä vähemmin loppuun saatettu.
Tämä ajatus saattoi tuon surumielisen ilmeen hänen kasvoilleen, kun hän pitkän eron perästä sai nähdä vaimoaan ja lapsiaan, ja se oli yhä jälellä, kun he tulivat linnaan, vaikka hän koetti karkoittaa sitä ei ainoastaan kasvoiltaan vaan mielestäänkin. Mutta kun hän sitten sulki rakkaan vaimonsa syliinsä, valtasivat nuo surulliset ajatukset hänet vielä enemmän kuin ennen, ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, kun hän sanoi:
"Jumala sinua varjelkoon, vaimo, jos jotakin odottamatonta minulle tapahtuisi!"
Briita katsoi pelästyneenä ylös. Synkkä aavistus valtasi hänet ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän ei antanut itseänsä sen valtaan. Hän ei tosin voinut kieltää naisellista luontoaan, jonka täytyi saada oikeutensa, mutta muutoin katsoi hän vaaraa rohkeasti silmiin valmiina uhraamaan kaikkein kalleimpansakin sille pyhälle päämaalille, jonka siunattu taistelija hänen miehensä oli.
"Minut voisi kauhu vallata", sanoi hän katsoen luottavasti Niiloa silmiin, "ellen olisi tottunut ajatukseen, että sinä voit äkkiä tulla riistetyksi minulta ja lapsilta… Mutta luja uskoni on, että kaikkivoipa Jumala ei ole meitä hylkäävä… Ja yhtä varmaan kuin toivon kerran tapaavani sinut toisessa elämässä, yhtä varmaan tahdon kasvattaa poikasi seuraamaan sinun jälkiäsi."
Niilo ei puhunut mitään, hän vaan puristi vaimoaan lujasti itseensä. Silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas entisellään, ja tyyni rauha levisi hänen kasvoilleen ja Briita koetti samoin muusta huolimatta kiinnittää ajatuksensa jälleennäkemisen onnellisuuteen, ettei häiritseisi hetken juhlallisuutta, vaikka kauhunkuvat siitä, mitä mahdollisesti pian voisi tapahtua, kauvan hänen mieltään värisyttivät.
Samassa astui Brodde sisään, ja hän tunsi sydämensä kevenevän saadessaan silloin lähteä pois yksinäiseen huoneeseen. Siellä lankesi hän polvilleen ja hartaasti rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä varjelemaan kaikkia hänen rakkaitansa.
Kun hän uudelleen tuli saliin, jonne oli jättänyt miehensä ja Brodden, olivat nämä vilkkaassa keskustelussa keskenään, ja hän istuutui miehensä rinnalle. Myöskin Steen Sture tuli heti senjälkeen sisään, ja täällä pidettiin nyt neuvottelua, joka muodostui hyvin tärkeäksi, koskapa se suuressa määrässä tuli olemaan heti seuraavien tapauksien perustuksena.
Niilo-herra itse johti keskustelua, selitti asiat sekä esitti, mitä nyt yleensä olisi tehtävä. Ja hän osoitti siinä niin suurta sekä asioiden että henkilöiden tuntemista, että Steen Sture kuunteli häntä kuin opettajaansa.
Voi edeltäpäin arvata, että pian tulisi tapahtumaan hajaannus valtionhoitajan ja niiden välillä, jotka vanhastaan kuuluivat arkkipiispan puolueeseen. Sellaiset miehet kuin Ture Turenpoika (Bjelke), Iivari Gren — vanhan tanskalaismielisen Maunun poika — nuori herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja Trötte Kaarlonpoika — hän kuului sukuun, jota sukutilan mukaan kutsuttiin Eka suvuksi ja jolla kilvessään oli valkoinen palkki tahi ritarivyö sinisellä pohjalla — kaikki rohkeita, levottomia, sodanhaluisia ja rikkaita tavarasta sekä paljon vaikuttavia kukin seudullaan — sellaiset miehet eivät varmaan kauvankaan alistuisi kuulemaan käskyä herra Eerik Akselinpojalta, joka ei kuitenkaan koskaan, kuinka kauvan hän Ruotsissa oleskelisikin, voisi vapautua siitä muukalaisuuden karvasta, joka hänessä yhä oli. Näiden lisäksi tuli arkkipiispan läheisimmät sukulaiset, hänen kilpeään kantavat miehet, Oxenstjernat, herra Eerik Niilonpoika sekä David ja Krister Pentinpojat.
Mutta hajaannus näiden ja Eerik Akselinpojan välillä toisi epäilemättä Kristian-kuninkaan maahan ja silloin olisi kysymys siitä, yhtyisikö herra Eerik Niiloon ja taalalaisiin. Että hän ei menisi tanskalaisen kuninkaan puolelle, oli aivan selvää jo siitäkin, että hänen veljensä Iivari oli melkein julki vihollisuudessa tuon kuninkaan kanssa. Mutta sitä vastoin voisi tapahtua, että hän veljensä kanssa yhdessä uskaltaisi ryhtyä sekä Niiloa että arkkipiispaa (kuningasta) vastustamaan, ja että siis Ruotsin ja Kaarlo-kuninkaan puolesta sotivilla olisi vihollisina sekä valtionhoitaja että tanskalaiset.
Kaiken voisi ratkaista aivan vapaasti, jos nyt ilman muuta voisi Mälarin laakson kautta marssia Tukholmaa vastaan. Mutta niiden tietojen mukaan, joita Brodde mukanaan toi, ei södermanlantilaisiin ollut ollenkaan luottamista, ja hän tiesi itsekin, että Uplannin talonpojat erittäinkin Fjädrundalannissa eli maakunnan läntisessä osassa, olivat vielä heitäkin vastahakoisemmat. Ajatella siis nyt Tukholmaan marssimista olisi ollut suurimmassa määrässä epäviisasta. Siihen vaadittiin kaikissa tapauksissa paljon suurempaa voimaa, kuin tätä nykyä oli käytettävänä.
Sentähden oli Niilo-herran aikomus jättää riittävä varustusväki Vesteråsin linnaan ja sitten vetäytyä Taalainmaahan jouluksi, osaksi sentähden, että siihenastinen edistyminen saisi kylliksi vaikuttaa, niin että kansa luottamuksella liittyisi häneen ja hänen toimiinsa, sekä myöskin sentähden, että voitaisiin Taalainmaasta koota suurempi sotajoukko. Sitten voisi myös sillä aikaa lähettiläiden kautta koettaa vaikuttaa muiden maakuntain asukkaisiin, erittäinkin niiden, joilla näinä päivinä oli ollut lähettiläitä Vesteråsissa.
Steen-herra piti tosin parempana uskaltaa viimeiseen asti ja ilman muuta lähteä Upsalaa ja Tukholmaa kohti, mutta Niilo huomautti hänelle, että tarkoitus oli paljon suurempi kuin pelkän ritarillisen urheuden osoittaminen. Koko Ruotsin valtakunta oli sen takana ja tulisi seisomaan tahi kaatumaan heidän mukanaan.
"Ole rauhassa, Steen ystäväni", lisäsi hän, "arvelenpa että saat tarpeeksesi siitä, kunhan tullaan kevääseen!"
Ja Steen-herra antoi myöten. Hänenkin luonteessaan oli varovaisuus suuresti vallalla rohkeuden ja uljuuden rinnalla, vaikka hänen nuorempi ja tulisempi verensä, kenties myös halu saada itsensä kuuluisaksi, yhteydessä hänelle rakkaan asian kanssa, vaikuttivat, että jälkimmäiset ominaisuudet olivat vallitsevina.
Kun tästä asiasta vielä keskusteltiin, astui asepoika sisään ilmoittamaan, että Neriken laamanni, herra Maunu Pentinpoika, halusi puhella Niilo-herran kanssa. Tämä katseli poikaa kummastellen, mutta käski hänen kuitenkin sanomaan Maunu-herran tervetulleeksi. Mutta ei ainoastaan Niilo pitänyt tätä käyntiä odottamattomana, myöskin Steen Sturen ja vielä enemmän Briita-rouvan kasvoista voi päättää, että he pitivät sitä sekä odottamattomana että kummallisena.
Niilo ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt Örebron kirkossa sinä iltana, jona piispa Tuomas siellä heitti hänelle hyvästinsä, eikä koskaan mainittu hänen lankonsa nimeä hänen näkemättä edessään parannuksentekijän, joka raateli ruumistaan yhtä raivoisasti, kuin kerran oli hyökännyt kansansankari Engelbrektin kimppuun. Useita vuosia oli siitä jo kulunut, eivätkä serkukset olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Niilo tiesi, että Maunu oli harhaillut joitakuita aikoja merellä. Se oli ollut ikäänkuin viimeiset mainingit kiihtyneen mielen sisäisistä taisteluista. Arbogan suuren kokouksen aikana, jolloin Kaarlo-kuningas ensi kerran oli huomannut olevansa kavaltajien ympäröimänä, antoi hän Maunu Pentinpojalle Brandeborgin, eli niinkuin sitä nyt kutsutaan Brandalsundin läänitykseksi. Siellä oli tuo onneton mies sitten elänyt rauhassa vuoteen 1461, jolloin hänen vanha isänsä, Pentti Steeninpoika, kuoli, ja jolloin hän tuli hänen seuraajakseen Neriken laamannina.
Nyt asui hän sukukartanossaan Göksholmassa.
Niilo nousi ylös, kun laamanni astui sisään, ja meni häntä ystävällisesti vastaan.
"Ette odottaneet, että Maunu Pentinpoika tulisi teitä tapaamaan", sanoi laamanni huulillaan hymy, jossa kuitenkin oli, ikäänkuin kukassa kuivuneella arolla, jotain surumielistä. "Kuitenkin tulen en ainoastaan sukulaisena vaan myöskin ystävänä, jos vähänkään minuun luotatte."
Näin lausuen tervehti hän Briita-rouvaa ja muita, ja niin pääsi taas keskustelu käyntiinsä. Briita-rouva poistui, ettei läsnäolollaan sitoisi vierasta, ja myöskin Steen ja Brodde kiiruhtivat seuraamaan hänen esimerkkiään, vaan laamanni esti sen sanoen:
"En tule millekkään salaiselle asialle, ja toivoisin, että koko maailma kuulisi sen, mitä minulla on sanomista… Ensiksi tahdon kiittää teitä, Niilo, siitä mihin olette ryhtynyt. Voi, kolmekymmentä vuotta sitten liikkui toiset ajatukset päässäni! Nyt ovat ne, Jumalan kiitos, poissa!… Ja tahtoisinpa antaa henkeni, jos vaan hetkeksikään voisin esiin loihtia tuon suuren hengen äänettömyydestään…"
Hän nosti kiivaasti kätensä silmilleen ja kääntyi ympäri, mutta jatkoi pian uudestaan, juhlallinen tyyneys kasvoillaan:
"Ihmeellisesti muuttuu miehen mieli, ja minä kiitän Luojaa ja pyhää Eerik-kuningasta, jotka vihdoinkin ovat antaneet minulle rauhan ja vahvistaneet minua siinä, mikä on hyvää… Ja sentähden tulen nyt ja tarjoan käteni siihen työhön, jonka te olette alkanut."
"Minä kiitän teitä, serkku", sanoi Niilo lämpimästi ja tarttui Maunu Pentinpojan käteen. "Arvelen teidän olevan meille suureksi hyödyksi, varsinkin kun herra Eerik Niilonpoika Örebrossa voi tulla hyvin vaaralliseksi. Mutta puhukaamme näistä asioista lähemmin sitten, kun ensin olette ollut vieraanani päivällisillä."
Tätä vastaan ei Maunu-herralla ollut mitään muistuttamista, mutta hän lisäsi:
"Yksi asia täytyy minun kuitenkin sitä ennen saada selville… Minulla on teille pyyntö, joka koskee poikaani…"
"Poikaanne?"
"Niin, poikaani Juhania… minä haluaisin, että hän tulisi teidän perheeseenne ja että te hänet kasvattaisitte oikeaksi ruotsalaiseksi ritariksi, niin että hän sodassa valtakunnan vihollisia vastaan voisi miehekkäillä ajatuksilla ja töillä kokonaan karkoittaa sen varjon, joka hänen onnettoman isänsä kautta on pimentänyt Natt och Dag suvun kilpeä."
Tuskinpa voi luotettavampaa todistusta antaa miehen tahdon ja tarkoitusten vakavuudesta ja suoruudesta kuin sen, että hän jätti poikansa Niilo Sturen haltuun. Tämä kuuntelikin sukulaisensa pyyntöä mitä sydämellisimmällä osanotolla.
"Poikanne on oleva minun poikani", sanoi hän, "ja on hän saapa kaiken hyvän, mitä minulla on antamista!"
"Kiitos, kiitos, Niilo hyvä", lausui Maunu liikutettuna. "Te ette tiedä, minkä ilon minulle saatatte noilla sanoillanne. Ja", lisäsi hän kohottaen katseensa korkeuteen, "niin voin minäkin toivoa, että minunkin haarani meidän vanhaa sukuamme on iloitseva täydestä päivänvalosta."
Hän keskeytti vähän puhettaan, ja jatkoi sitten kääntyen Niiloon:
"Kaikki, ei ainoastaan minun isäni, vaan teidänkin, tuo ankara Bo-herra, ja meidän setämme, herra Niilo Steeninpoika, kaikki ovat, he vetäneet miekkansa asian puolesta, joka ei ollut Ruotsin. Te olette, ensimmäinen, joka olette eronnut suvusta ja kohottanut kolmekruunuisen sotalipun. Antakoon Herra siunauksensa, että se olisi tapahtunut onnellisena hetkenä… Maailman mielestä se ei koskaan ole ollut vaarallisempaa kuin nyt, mutta siinäkin olette te osoittanut oikeata ritarin mieltä."
Niilon olisi ollut vaikeata kuunnella tuota, jollei puhujan liikutus olisi ilmaissut, että se virtasi vilpittömästä sydämestä.
"Älkäämme uudistako noita tuskallisia muistoja, jotka jo ovat umpeen kasvaneet", lausui Niilo, "isämme kuuluivat toiseen aikaan. Silloin tuskin ajateltiin, että Ruotsia oli olemassakaan ja jos tuo ajatus heille tulikin, niin luulivat he hyödyttävänsä tätä maata paraiten sillä tavalla, jonka he valitsivat… Kuka voi sanoa, mikä olisi tullut seuraukseksi, jos Niilo Steeninpoika, Jumala hänen sielulleen armollinen olkoon, olisi voittanut, kun hän Eerik-kuninkaan marskina Dannebrogia heiluttaen kuljeksi ympäri Itä-Götanmaata… tahi jos Kaarlo Knuutinpoika ei olisi voinut kestää paikoillaan vanhan Krister Niilonpojan ahdistaessa."
"Epäilemättä se, että Ruotsi olisi tullut tanskalaiseksi", huomautti kiivaasti Steen Sture.
Maunu Pentinpoika katsoi Niiloa silmillä, joissa ihastus ja kiitollisuus taistelivat vallasta; ihastus, koska koko hänen serkkunsa olennossa oli jotakin ylevää, — kiitollisuus, koska hän selvästi huomasi serkkunsa koettavan lempeimmässä valossa katsella noita vainajia, ja tämä valo lankesi jossakin määrin hänen itsensäkin päälle.
"Sinäpä sen sanot, Steen ystäväni", vastasi Niilo tämän huomautukseen. "Kuitenkin uskon, että se olisi ollut seurauksena tapausten pakosta yleensä, eikä siitä, että isäimme tarkoitus oli semmoinen. He olivat liian mahtavia antaakseen perään, mutta ei kyllin mahtavia tullakseen mahtavimmiksi Ruotsissa… Sitä pahempi", lisäsi hän, kääntääkseen ajatukset pois tuosta arkaluontoisesta asiasta, "on yhä senkin jälkeen löytynyt miehiä, jotka vallan puutteessa ovat heidän tavoin heittäytyneet vihollisten käsiin, ja arvelenpa, että arkkipiispa Jöns on näyttävä meille tuon näytöksen vielä kerran, ennenkuin hän herkiää tavottelemasta Ruotsin hallitusta käsiinsä."
"Aivan varmaan on hän sen tekevä", lausui silloin Maunu Pentinpoika, "jos minulle on viestit oikein ilmoitettu. Sillä niin on sanottu, että nyt uutenavuonna pitävät arkkipiispan ystävät kokouksen Vadstenassa ja että hän itse aikoo sitten lähteä Tanskaan kuningas Kristianille hätäänsä valittamaan."
Keskustelu kääntyi nyt aivan uudelle alalle, jossa itsekukin voi vapaammin liikkua, etenkin kun yhä selvemmin alkoi näkyä, että tuo entinen Engelbrektin vihamies oli aivan kokonaan mielipiteissään muuttunut. Ja koska hän oli oleskellut arkkipiispan puolueen keskuudessa, ja oli pidetty miehenä, joka ei kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan jota pitäisi houkutella, koska hänellä oli jonkunlaista vaikutusvaltaa, niin oltiin häntä kohtaan oltu vähemmän varovaisia kuin olisi ollut viisasta. Sentähden voi hän nyt Niilolle antaa useita tietoja, jotka hänelle olivat hyvin tärkeitä.
Asepoika tuli sitten ilmoittamaan, että päivällispöytä odotti, ja siellä kohtasivat herrat taas Briita-rouvan ja nuoren Ingeborg Åkentyttären. Keskustelu liikkui nyt yleisissä asioissa, sukulaissuhteissa, jotka koskivat Natt och Dagien sekä muita ylhäisiä sukuja. Myöskin haasteltiin huomattavista omituisuuksista erinäisissä suvun jäsenissä. Maunu-herra oli erittäinkin kotiutunut näihin asioihin, ja vielä enemmän hänen vaimonsa, rouva Ermegård Bylow, niin että hän usein ilmoitti hänet tietojensa lähteeksi.
Eräs pöydässä olijoista ei kuitenkaan näyttänyt hyvin huomiota panevan ritarin puheeseen. Se oli Steen-herra.
Ingeborg Åkentytär (Tott) muistutti monessa suhteessa sisartaan Ilianaa, sekä ulkonaisilta että sisäisiltä ominaisuuksiltaan, mutta kuitenkin niin, että hän, mitä edellisiin tulee, oli sisartaan paljon korkeammalla. Jos Iliana olikin kaunis, niin oli Ingeborg huikaisevan ihana. Säännöllisempiä piirteitä, kuin hänen, ei voi nähdä. Otsa oli valkoinen ja kirkas, ja hienojen kaarevien kulmakarvojen alta tuikkivat silmät ihmeellisellä, selittämättömällä loisteella, vilkkaasti vaihdellen ilmeitä aina sielun liikutuksien mukaan. Hienosti muodostunut nenä, uhkean punaiset huulet ja kaunis pyöreä leuka — kaikki oli niin täydellistä, että olisi ollut ihme, jos ei nuorukaisen sydän olisi syttynyt ilmiliekkiin hänet nähdessään.
Eikä Steen-herrakaan näyttänyt katselevan ja kuuntelevan mitään muuta kuin kaunista Ingeborgia ja hänen sanojansa, kun tämä sitä vastoin, vaikka hän kyllä etusijassa lainasi korvaansa Steen herralle, kuitenkin voi myös toisiakin puhutella ja vastata heidän kysymyksiinsä. Sattuipa niinkin, että yhteen ja toiseen Steen-herran sanaan ei vastausta tullutkaan, ja tämä, kun se kolmannen kerran tapahtui, teki hänet aivan alakuloiseksi.
Päästäkseen kuitenkin joutumasta toisten huomion esineeksi antautui hän silloin hyvin innokkaasti yleiseen keskusteluun, niin että jalon Briita-rouvan täytyi salaa nauraa tuolle rakastuneelle nuorelle miehelle.
Kysymys, johon Ingeborg ei vastannut, eli johon vastaamasta hän pääsi kääntymällä Briita-rouvan puoleen, koski asiaa, joka oikeastaan koski Nyköpingissä vietetyitä häitä. Siellä oli leikitty myöskin panttileikkejä, ja panttien jakaja oli kerran pannut Ingeborgille suudelman pantinlunastajan palkaksi, mutta Ingeborg oli tehnyt pantinlunastamisen niin vaikeaksi, että se tuli mahdottomaksi, jonka hän myös leikin sääntöjen mukaan oli oikeutettu tekemään, ja niin muodoin tuli suudelmakin mahdottomaksi saavuttaa. Steen-herra tahtoi nyt tietää, oliko kaunis impi tiennyt silloin kun hän määräsi tuon mahdottoman pantin lunastuksen, että se oli ollut hänen panttinsa, joka oli lunastettavana.
Kolme kertaa uudisti hän kysymyksensä, ja joka kerta Ingeborgia joko itseään puhuteltiin, tahi puhutteli hän sitten muita pöydässä olijoita, mutta niin luonnollisesti ja teeskentelemättömästi, ettei kukaan muu paitsi itse tuo rakastunut ritari voinut huomata, että hänen kysymyksensä jäi vastaamattomaksi.
Vielä silloin kun noustiin ylös pöydästä, oli Steen mielessään alakuloinen, mutta Ingeborg ei ollut huomaavinaan siinä mitään, vaan liittäytyi Briita-rouvan seuraan, ja Steen näkyi kokonaan kadottaneen halun puhutella häntä, vaikka hänen silmänsä alati häneen pysähtyivät, niin pian kuin hän luuli, ettei häntä huomattaisi. Ja niin kesti sitä yhä edelleen.
Mutta joko nyt Ingeborg tahtoi sovittaa vihansa, tahi arveli hän ritarin kylmäkiskoisuuden menevän liian pitkälle, yhtä kaikki, hän huusi häntä luokseen. Ja samalla paloivat hänen kauniit silmänsä niin veitikkamaisesti ja huulilla oli niin vastustamaton hymy, että jo sekin oli kylläksi voittamaan lujimmankin.
Steen-herra kiiruhtikin heti hänen luokseen, ja hänen ihastunut katseensa osoitti kyllin selvästi, kuinka täydellisesti kaunis neito piti häntä vallassaan.
"Tahdotteko siis vastata minulle, kaunis Ingeborg", kysyi hän rukoilevalla äänellä.
Mutta Ingeborg hymyili viehättävästi ja sanoi:
"Miksi puhua menneentalvisesta lumesta, uljas ritari?"
"Sentähden… sentähden", änkytti Steen, "että tahdon uskaltaa mahdottomia voittaakseni…!"
"Varjelkoon teitä Jumala!" huudahti Ingeborg lyöden kädellään eteensä. "Ei, toisen koetuksen tahdon sille asettaa, joka tahtoo tulla minun ritarikseni…"
"Sanokaa se, sanokaa se, neiti Ingeborg."
Silmäys, joka puhui enemmän kuin sanat vastasi tuohon huudahtukseen, ja tuosta rakastuneesta ritarista näytti siltä, kuin olisi kaunis impi punastunut siitä silmäyksestä, jollei se ollut valo syttyneestä rakkaudesta, joka aikaansai muutoksen hänen poskillaan.
"Muistatteko laulun, josta setäni puhui", kysyi Ingeborg äkkiä ja lisäsi, kun ritari kummastuneena pudisti päätään: "Ettekö ole sitä koskaan kuullut?"
"En, en ole."
"Tahtoisin kuulla lopun tuosta laulusta… sillä minäkin ajattelen samoin kuin te, että se ei lopu siihen, mihin setä lopetti. Olen etsinyt koko laulukokoelmani läpeensä, mutta sitä minulla ei ole."
"Senkö asetatte panttini lunnaaksi, kaunis neito", kysyi ritari hymyillen.
Ingeborg löi häntä veitikkamaisesti kädelle.
"Jos voitte hankkia minulle laulun, niin tulette te eikä kukaan muu olemaan ritarinani", sanoi hän, ja taas näytti Steen-herrasta, että hienot posket punastuivat, ja vakava ilme muodostui hänen suunsa ympärille.
"Olen hankkiva teille laulun, jos se vaan on tästä kuningaskunnasta löydettävissä", lausui hän vakavasti, mutta lisäsi: "sanokaa minulle kuitenkin, mikä laulun nimi on!"
"Ettekö muista sen nimeä?" nauroi Ingeborg.
"Kyllä, kyllä minä muistan… ah, kuinka voisinkaan unohtaa
Päivänsäde-neidon?"
"Ei, ei… te olette auttamaton, uljas ritari!… Niin sen nimi tosin oli, vaan niin on minuakin tahdottu kutsua. Mutta minua ei teidän tarvitse etsiä, vaan laulua ja senkin nimi on: Päivänsäde-neito."
Steen-herra ei voinut muuta kuin nauraen vastata tuon kauniin tytön iloiseen oikaisuun. Ja varma on, ettei hän koskaan ennen niinkuin tällä hetkellä ollut antanut syytä kauniiseen nimeensä: Päivänsäde, jonka hän sai setänsä häissä. Päivä paistoi hänen silmistään, mutta samalla myös suloinen haaveksivaisuus, niinkuin hän olisi tahtonut lausua tuon pienen kukan toisen nimen: "älä unhota minua!"
Hienosta kultaketjusta hänen kaulansa ympäri riippui taiteellisesti tehty, lävistetty kultakoriste, jonka keskelle tuo kaunis kukka oli emaljiin kuvattu.
Kun hän nyt puhuessaan kumartui, putosi koriste hänen syliinsä ja kun hän tahtoi sen kätkeä takaisin ruumista myöten istuvan leninkinsä povelle, tuli kukan kuva näkyviin, ja Steen ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä katsellakseen taideteosta.
Hän katseli kauvan sitä, mutta mitä hän silloin ajatteli, jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Ingeborg viimein puoliksi vaivaantui ja tahtoi ilakoiden ottaa häneltä koristuksen.
Mutta silloin katsahti Steen ylös kostea kiilto silmissään ja sanoi:
"Tuo kukka on minulle rakas, se on isänmaani kuva. Yhtä köyhä ja unohdettu kuin tuokin, ja kuitenkin elää sen sisässä henki, jonka silmissä kuvastuu taivaan sini ja valoisan päivän aurinko."
Hän tarttui haaveellisessa innostuksessaan Ingeborgin käteen ja lisäsi:
"Jos tuo koristus olisi minun… kiinnittäisin sen kypäriini, ja muisto toisesta neiti Päivänsäteestä sulaisi yhteen rakkauden kanssa toiseen… Niin, Ingeborg, missä elänkin tahi kuolenkin, pysyn aina neiti Päivänsäteen ritarina!"
Sitten nousi hän äkkiä ylös ja meni pois, ja jos hän silloin olisi nähnyt uneksivan ilmeen neidon silmissä, joka istui ja piti koristusta kädessään, niin olisi hän aivan varmaan iloisemmalla mielellä katsellut rakkautensa tulevaisuutta.
* * * * *
Mutta samana iltana seisoi dominikaaniluostarin seinän pimeässä varjossa kaksi olentoa, joista toisella oli munkkikaapu toisella aseenkantajan puku. Aseenkantaja oli erittäin tyhmän näköinen ja näytti suurella kunnioituksella kuuntelevan munkin sanoja.
"Sinä ymmärrät siis, poikani, että minä katson sinun parastasi, niinkuin katson herrasikin parasta?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Ja suurimman siunauksen taivaasta sinun päällesi rukoilen, jos sinä uskollisella sydämmellä kuuntelet minun sanojani ja kätket ne siksi kun aika työhön on käsissä… Suuret, voittamattomat vaarat ympäröivät herraasi, mutta minä ja moni muu tahdomme valvoa hänen ylitsensä; sano nyt minulle, poikani, tahdotko sinäkin yhtyä meihin?"
"Tahdon!" vastasi aseenkantaja, mutta niin laiskasti ja yksitotisella äänellä, niinkuin tuskin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys, tahi niinkuin se olisi hänelle ollut aivan yhdentekevää.
"Muista siis, rakas poikani… siksi tahdon sinua kutsua, koska tunsin isäsi, silloin kun nuoruudessani olin Gotlannissa!"
"Oletteko ollut Gotlannissa?" kysyi aseenkantaja vähän vilkkaammasti.
"Olen, poikani, olin siellä nuoruudessani… ennenkuin mieleni kääntyi pois maailmasta ja kokonaan antauduin taivaalle… — hyvä, pane nyt mieleesi, poikani, että kun saat sanan Pietari-munkilta, niin on vaara herrasi oven edessä, mutta apukin on silloin lähellä, ja sinä saat viedä tämän avun herrallesi… Ymmärrätkö minua?"
"Kyllä, minä ymmärrän!"
"Mene siis herran rauhaan ja mieti tarkoin, mitä olet luvannut."
Munkki meni luostarin portista sisään, mutta aseenkantaja kulki hitain askelin pitkin joen rantaa sillalle, joka vei linnalle. Linnasta tuli muutamia aseenkantajia ja kun nämä huomasivat yksinäisen toverinsa, sanoivat he:
"Kiiruhda, Faste, linnanpäällikön luo, hän on sinua kysellyt!"