IV.
Niilo Sturen joulujuhlat.
Steen-herra alkoi heti etsiskellä laulua neito Päivänsäteestä, eikä säästänyt aikaa eikä varoja sitä löytääksensä. Ensimmäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli iloinen aseenkantaja, joksi Hollingeria kutsuttiin tyhjentymättömän laulu- ja satuvarastonsa vuoksi. Mutta laulua neito Päivänsäteestä ei Hollinger osannut. Mutta hän oli kuitenkin kuullut puhuttavan, että eräs mustaveli munkki oli suuri laulujen ystävä ja kopioitsi niitä pergamentille.
Ritari kiiruhti heti luostariin ja pyysi saada tavata kysymyksessä olevaa munkkia, jonka nimi oli Laurentius. Kun tämä kuuli ritarin asian, sanoi hän hyväntahtoisesti naurahtaen:
"Te olette erehtynyt, Steen-herra, sellaisia lauluja en kokoile… Katsokaa, voitte sen itse nähdä", sanoi hän ottaen esiin suuren runoja täyteen kirjoitetun kirjan. "Katsokaa, tämä on tosin laulua, mutta toista laatua, tämä on ruotsalainen riimikronikka. Ainoastaan osan siitä olen minä kirjoittanut, ja siitäkin on minun kiittäminen vanhaa isäntääni, Tuomas-piispaa Strengnäsissä, Jumala antakoon hänelle levon taivaassa!"
"Antakaa minulle sitten anteeksi, että tarpeettomasti olen aikaanne tuhlannut, hurskas isä", lausui Steen.
"Odottakaapas kuitenkin, ritari!" huudahti munkki, "minä muistelen, että kerran autuaan herra-vainajani luona näin muiden muassa tuonkin laulun… Katsokaas, piispa-vainaja oli suuri laulujen ystävä ja sepittelipä hän niitä itsekin, niinkuin hyvin tiedätte."
"No… ja tuo laulu?"
"Niin, minä näin sen, muistan sen nyt aivan selvästi… mutta minne se on joutunut, aha… niin, se kokoelma, jossa tuo laulu oli, ei ollutkaan piispan, vaan Svärdsjön kirkkoherran Taalainmaassa, johon Tuomas-piispa kerran tutustui täällä Vesteråsissa."
"Hyvä, hyvä, hurskas isä… kiitän teitä suuresti!" lausui nyt ritari vilkkaasti ja näytti niin iloiselta, ettei vanha munkki voinut olla hymyilemättä.
Kukaan ei nyt kiivaammasti kiiruhtanut Taalainmatkaa, kuin Steen-herra, joka tavatessaan nyt Ingeborgin näytti niin luottavalta ja läpionnelliselta, että neito hyvin voi huomata hänen olevan laulun jälillä, vaikka hän, siitä kysyttäessä, käänsi koko asian leikiksi.
Matka Taalainmaahan kului ilman seikkailuja, ja Niilo-herra tuli sattumain johdosta käymään Svärdsjön pappilassa. Mutta aluksi oli niin paljon puuhia siinä tehtävässä, jota varten miekat nyt oli paljastettu, että Steenillä tuskin oli aikaa ajatella sydämmensä asioita. Oli neuvoteltava taalalaisten kanssa Siljan ympäristö-pitäjissä. Sillä tähän saakka olivat Niilon joukot olleet pääasiallisesti vuoristolaisia. Hänen avoin ja jalo olentonsa, hänen taitonsa selvästi ja helppotajuisesti esittää isänmaan hätää ja kuninkaan ahdinkotilaa, vaikutti suuresti noihin rehellisiin miehiin. Näissä puuhissa viipyivät hän ja Steen Sture täällä aina joulun tienoille saakka.
Silloin ratsastivat he etelään Falunin yli Svärdsjöhön, täällä juodakseen jouluoluensa.
Juuri jouluaattona, kylmänä talvipäivänä, ratsastivat he Svärdsjöhön korkeiden lumikinosten välitse hiljaisen korpimetsän läpi. Siellä synnytti heidän tulonsa suurta iloa, ei ainoastaan Briita-rouvassa ja lapsissa vaan myös muutamissa vuorimiehissä, jotka Niilo oli kutsunut joulun viettoon luoksensa. Heidän joukossaan oli vanha Pentti-ukko kahden poikansa kanssa.
Olli Råd oli myöskin siellä. Hän oli tullut muutamien miesten kanssa tuomaan sanaa valtionhoitajalta Niilo-herralle. Viipyi kuitenkin kauan ennenkuin hän pääsi puheille. Sillä Niilo-herralla oli, heti kun hän oli tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan, tärkeä neuvottelu ystävänsä Steen-herran ja vuorimiesten kanssa.
Olli meni siksi aikaa alas pihalle väentupaan. Mutta siellä oli hän aivan hiljainen ja harvasanainen, eikä miehet häntä mielellään joukossaan suvainneet, koska jokainen tiesi kuinka lähellä hän oli herraansa valtionhoitajaa, ja sentähden osoitti hänelle ikäänkuin vasten tahtoansa jonkunlaista kunnioitusta. Ja kaikkein kasvot kirkastuivatkin, kun hän viimein nousi ja meni ulos.
Samalla kertaa kun tämä tapahtui, tuli eräs kirkkoherran piioista tupaan ja kysyi olko siellä aseenkantaja Faste. Tämä vastasi myöntävästi, jolloin piika pyysi häntä seuraamaan itseään kirkkoherran luo, ja Faste lähti.
Ollilla ei tietysti tämän asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta hän lähti kuitenkin ulos samalla kertaa.
Silloin loppui neuvottelu Niilo-herran luona, ja Olli näki Steen Sturen rientoaskelilla kulkevan pihan yli kirkkoherran huoneeseen päin, ja sen sijaan, että hän olisi mennyt Niilo-herran luo toimittamaan asiansa, kiiruhti hän Steen-herran perään.
"Herra Steen", sanoi hän, kun oli hänet tavoittanut, "tahdotteko suoda minun hetken puhella teidän kanssanne?"
Steen-herra ei katsonut ollenkaan lempein silmin aseenkantajaa, joka niin äkkiä oli tullut hänen tielleen, mutta pysähtyi kuitenkin ja antoi hänelle merkin puhua.
"Minun asiani teille on sitä laatua, että meidän pitäisi olla kahden kesken. Se koskee nimittäin neiti Ingeborgia", hän sanoi tämän niin hiljaa, että ainoastaan ritari saattoi häntä kuulla, "luulen ettei minun tarvitse enempää sanoa suostuaksenne pyyntööni… paitsi sen, että puhun tässä asiassa teille herrani puolesta… niin ettette katsoisi sitä julkeudeksi, mikä on ainoastaan herrani käskyn täyttämistä."
Ritari viittasi miestä seuraamaan itseään toiseen päähän pihaa, jossa hänen huoneensa oli. Kun he olivat astuneet sisään ja Olli huolellisesti lukinnut oven, alkoi hän esittää asiaansa niin hienotunteisella ja kohteliaalla tavalla, että jo ulkonaisella esiintymisellään näytti puolelleen voittavan sen miehen, jonka kanssa hän puheli. Hän kertoi, että valtionhoitajan tietoon oli tullut Steen herran mieltyminen hänen sisarentyttäreensä, kauniiseen Ingeborgiin, ja että Eerik-herralla ei ollut mitään tuota vastaan, päinvastoin hän mielellään näkisi, että neito tulisi naimisiin niin vanhaan ja ylhäiseen sukuun. Mutta samalla sukulais-rakkaus ja neidon isän poissaolo kehoittivat häntä ottamaan neidon huostaansa ja katsantonsa alaiseksi, ettei panettelijoilla olisi mitään puhumista.
"Minä pyydän sentähden herrani nimessä ja puolesta teidän sanomaan, herra Steen, minnepäin teidän mielenne on, ja onko teillä vakava aikomus koettaa saavuttaa neiti Ingeborg omaksenne." — Niin lopetti Olli Råd puheensa.
"Jos vaan neito itse ei pane vastaan on minun vakaa aikomukseni hänen isältään pyytää hänen kättään", vastasi Steen-herra.
"Niin luuli Eerik-herrakin", sanoi silloin Olli tyytyväisen näköisenä, "ja hän iloitsee suuresti saadessaan sukulaisekseen niin urhoollisen ritarin kuin te olette. Vielä tahtoisin kuitenkin sanoa teille erään asian, jos vaan tietäisin, ettette sitä panisi pahaksenne…"
Hän katsoi liehakoivasti ja puoliksi tuttavallisesti hymyillen ritariin, joka vähän kärsimättömästi pyysi hänen vapaasti sanomaan, mitä hän tahtoi.
"Neidolla on paljon kosijoita", virkkoi hän silloin. "Ja joll'ette tahdo menettää häntä, niin on minun ajatukseni, että mikä on tapahtuva, se tapahtukoon heti… te tarkoitatte sitä yritystä, joka teillä nyt on käsillä", kiiruhti hän lausumaan, kun ritarin katse äkkiä synkistyi, "minä tahdon kiinnittää teidän huomionne siihen, että jos te saatte herrani, Eerik-herran myöntymyksen, niin voitte olla varma neidon isän, Åke-herran suostumuksesta… Lopuksi pyydän minä, ettette panisi pahaksenne, mitä nyt olen teille sanonut! Sen olen tehnyt sentähden, että olen ollut huomaavinani neiti Ingeborgin olevan teihin mieltyneen, ja minä kuulun vähän niinkuin hänen sukuunsa."
Steen herra nyökkäsi ystävällisesti aseenkantajalle, joka tuon sanottuaan kumarsi hyvästiksi. Myöskin Steen herra lähti yhtaikaa huoneesta ja kiiruhti nyt kaksinkertaisella nopeudella kirkkoherran huoneeseen, samalla kun Olli meni Niilo-herran luo.
Kun Steen astui sisään huoneeseen, jossa kirkkoherra oli, tapasi hän tämän huolestuneen näköisenä puhumassa eräälle Niilo Sturen aseenkantajalle, tuolle tuhmalle Fastelle. Ulkona oli jo hämärä — Niilo oli seurueineen vasta noin puolenpäivän aikaan tullut taloon — mutta takassa loimusi valkea, jonka loiste valaisi pienen huoneen ja teki tuon nurkka-penkillä istuvan kunnianarvoisan vanhan pappismiehen sen näköiseksi kuin olisi hän kuulunut toiseen maailmaan, samoin kuin hän kuului toiseen aikakauteen.
Heikko mielihyvän hohde ilmestyi noille uurteisille kasvoille nuoren, voimakkaan ritarin sisäänastuessa.
"Jumalan rauha, arvoisa herra", tervehti tämä.
Kirkkoherra sanoi ritarin tervetulleeksi, mutta kohotti ikäänkuin varoittaen sormensa kääntyen ja samalla Fasteen sanoi: "katsele viisaasti eteesi poika!… Näinä aikoina on, ennenkuin ryhtyy toimeen, ensin kaksi kertaa mietittävä asiata ja kolme kertaa katsottava taakseen. Minä en tunne tuota Pietaria, mutta koska hän on minun kauttani tahtonut lähettää sanansa sinulle, niin olen täyttänyt hänen pyyntönsä, vaikka minusta näyttää epäilyttävältä se, ettei veli Pietari itse ole tänne tullut, kun hän ei ole kauvempana…"
Äänetön aseenkantaja lähti, ja nyt kääntyi kirkkoherra Steen-herraan, jolle hän juurta jaksain selitti, kuinka hänen renkinsä, joka oli ollut asioilla Falunissa, oli tavannut munkin, joka oli tahtonut saada tarkat tiedot pappilasta ja siellä oleskelevista ihmisistä, ja lopuksi antanut rengille toimeksi pyytää kirkkoherraa sanomaan aseenkantaja Fastelle, että tämä hankkisi itselleen loman ja tulisi häntä kohtaamaan. Steen-herrastakin tuntui tuo kummalliselta, mutta hänen päänsä oli nyt aivan toisenlaisia ajatuksia täynnä, ja nämä virtailivat hänessä sitä suuremmalla voimalla, kuta kauvemman niitä oli pakotettu lepäämään rauhassa.
Sentähden heittäytyi hän niin äkkijyrkästi aivan toiseen asiaan, että vanhus katseli aivan hämmästyksissään häntä.
"Te olette vanhain laulujen ystävä, arvoisa herra?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
"Olen!"
"Tunnetteko siis laulun Päivänsäde-neidosta?"
"Tunnen!"
"Onko teillä tuo laulu kirjoitettuna?"
"On, on, uljas ritari… mutta Herran nimessä, missä teidän ajatuksenne on!"
"Minun täytyy saada laulu neiti Päivänsäteestä… Se on pyörinyt ajatuksissani aina siitä lähtien kun viimeksi lähdin Vesteråsista, ja siellä sanoi hurskas Laurentius-isä Mustaveljesten luostarissa, että hänen vanhalla herrallaan, piispa Tuomas vainajalla, oli tuo laulu ollut lainassa teiltä."
Ritarin kysymykset olivat sataneet niin kiivaasti toinen toisensa perästä, ettei kirkkoherralla ollut aikaa lähemmin niitä tarkastella, ja ritarin koko olento näytti niin tuliselta, kuin tulta veren asemasta olisi hänen suonissaan virtaillut. Tämä kiivaus yhdessä äkillisen muuttumisen kanssa tuosta vakavasta asiasta, joka täytti vanhuksen ajatukset ja jonka hän oli ilmoittanut ritarille yhdessä hänen kanssaan siitä tuumaillakseen, vakuuttivat häntä siitä, että tuota nuorta ritaria oli kohdannut joku tauti, joka juuri nyt oli puhkeamaisillaan.
"Jumalan ja Pyhän Eerikin tähden, nuori herra", sanoi hän ja näytti niin säikähtyneeltä ja samalla niin hyvää tarkoittavaiselta, "Jumalan tähden rauhoittukaa, rauhoittukaa!"
"Rauhoittua?" puhkesi Steen sanomaan, voimatta ymmärtää syytä vanhuksen pelästyneeseen näköön, "minun rauhani riippuu Päivänsäde-neidon laulusta, ja nyt rukoilen minä teitä antamaan se minun käsiini voidakseni ottaa siitä jäljennöksen, sitten saatte sen takaisin!"
Joku raotti hiljaa ovea, mutta ei kumpikaan, ei kirkkoherra eikä Steen-herra sitä huomannut. Edellinen, joka selvästi huomasi, että hänen täytyi täyttää ritarin pyyntö laulusta, että hän palajaisi järkiinsä, kysyi aivan rauhallisesti:
"Mistä tuommoisia ajatuksia olette saanut, nuori herra… pelkäänpä, että jotakin pahaa on tiellenne tullut. Mielelläni tahdon täyttää tahtonne. Mutta kuinka voi teidän rauhanne riippua Päivänsäde-neidon laulusta?"
"Minun rauhani, arvoisa herra", huudahti Steen yhä innokkaampana, kun varmuus laulun saavuttamisesta toi hänen silmiensä eteen Ingeborgin kuvan, "minun rauhani… koko elämäni onni riippuu tuosta laulusta! Ja minä olen siunaava teidän muistoanne koko elinaikani, arvoisa herra, jos autatte minua saamaan sen."
Kirkkoherra astui lattian yli vastapäisen seinän luo. Siellä seisoi suuri arkku komeine leikkauksineen, hän aukaisi raskaan kannen ja kumartui alas löytääkseen sieltä kirjojen joukosta laulukokoelmansa.
Sillävälin avautui ovi aivan hiljaa ja Faste pisti päänsä sisään. Hänen rauhalliset ja laiskannäköiset kasvonsa näyttivät nyt levottomilta, ja silmät vilkkuilivat ympäri huonetta. Kirkkoherra oikaisihe juuri silloin kumartuneesta asennostaan ja piti muutamia paperia tulen edessä paremmin nähdäkseen niiden sisällön. Steen-herra käveli edestakaisin lattialla, ja kun hän silloin kääntyi oveen päin, huomasi hän Fasten kasvot.
"Mitä sinä tahdot mies!" huusi hän.
"Katsokaas, tässä on laulu neiti Päivänsäteestä", sanoi kirkkoherra ja katsoi ylös paperista, mutta varmuuden vuoksi luki vielä kerran päällekirjoituksen ja ensimmäiset rivit, "laulu neiti Päivänsäteestä… ja neito hän kuvansa lähteessä huomas', kun nuori mä oon… niin, tämä se on."
Ja kun hän nyt oli aivan varma, että se oli oikea, jätti hän sen hymyillen ritarille ja sanoi:
"Etsikää nyt rauhanne takaisin, niin voitte sitten kenties järkevästi puhella…"
Mutta vanhuksen ylenpalttiseksi hämmästykseksi tempasi ritari, jos mahdollista, vieläkin suuremmalla kiivaudella paperin, pisti sen nuttunsa povelle ja kiiruhti ovelle. Sen ulkopuolella oli vielä Faste ja Steen-herra, joka oli varma siitä, että tämä oli kuunnellut ja oli jo alkanut epäillä häntä kirkkoherran sanojen johdosta, tahtoi nyt panna nuorukaisen ankaran kuulustelun alaiseksi.
Sisällä seisoi kirkkoherra ja katseli ovelle, jonka kautta ritari oli kadonnut, joka silmänräpäys odottaen hänen uudestaan näyttäytyvän, mutta täydellisesti pettyen odotuksessaan.
Steen-herra ei ennättänyt sanoa sanaakaan, ennenkuin hänet keskeytti tuo tuhma aseenkantaja tekemällä kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: seuratkaa minua, minulla on jotakin teille puhuttavaa! Jotakin rukoilevaa oli hänen katseessaan, mutta samalla myös jotakin päättävää. Hän oli tuskin kaltaisensa. Ja Steen-herra seurasi häntä aivan hämmästyksissään.
"Ankara herra", sanoi aseenkantaja, kun he olivat tulleet yksinäiseen paikkaan pihalla, "minä olen varma, että täällä on tekeillä salajuonia…"
"Salajuonia!" huudahti Steen ja tarttui kiivaasti pojan käsivarteen.
Mutta samassa sai tämä takaisin entisen tuhman näkönsä eikä hänellä näyttänyt olevan enää mitään sanomista. Vasta sitten kun ritari heitti hänen käsivartensa irti, palasi äskeinen ilme nuorukaisen kasvoille.
Hän kertoi nyt, mitä hänelle oli tapahtunut Vesteråsissa, kuinka hän täällä useita kertoja oli kohdannut munkin, joka viimein oli häntä puhutellut, ja kuinka hän oli hänen kasvonpiirteistään, niin paljon kuin hän oli niitä voinut erottaa munkkipäähineen alta, ollut tuntevinaan saman miehen, joka pakeni Pyhän Yrjänän kappelista illalla ennenkuin Briita-rouva ja neiti Ingeborg tulivat. Lopuksi mainitsi hän viimeisestä kuulustelustaan munkin kanssa ja että hän oli varma kaiken alla piilevän kavalan petoksen.
"Arvelin sanoa tämän Niilo-herralle", lisäsi hän, "mutta sitte ajattelin, mitä Hollinger on minulle sanonut, ettei Niilo-herra koskaan tahdo kuunnella semmoista puhetta. Jos täällä olisi ollut Hollinger tahi Brodde, olisin sanonut sen jommallekummalle heistä, koskapa väki pitää heitä arvossa… Erkkiä olen etsinyt, mutta hän ei ole löydettävissä ja hetket ovat kalliita… sentähden päätin puhua teille…"
"Hyvä on, Faste", sanoi Steen ja löi nuorukaista hartioille, "sinä olet enemmän arvoinen, kuin ulkonäöstäsi voisi päättääkään. Hoitakaamme tuo asia omin neuvoinemme. Mene sinä kohtaamaan tuota kavalaa petturia… minä tulen perästä miesten kanssa, ja hyvän miekkani kautta — me tarjoamme heille joulunvieton, jonka he myöhään unhoittavat."
Nuori aseenkantaja riensi kiiruulla, jommoista kukaan ei olisi hänestä uskonut, linnalle ja kohta ulos hevosineen, samalla kun ritari meni väentupaan. Useimmat aseenkantajat olivat sisällä tuvassa ja nousivat ylös ritarin astuessa sisään.
"Jumalan rauhaa ja hyvää juhlanviettoa, miehet", sanoi Steen heille, "tahdotteko suoda sitä samaa Niilo-herralle?"
Miehet katsoivat kummastuneina ritaria, joka voi tehdä sellaisen kysymyksen, ja tämä, hyvin tietäen kuinka rakas heille oli heidän herransa, ei vaatinut heiltä mitään muuta vastausta, vaan lisäsi:
"Että sitä tahdotte, sen tiedän sekä minä että hän, niin täytyy teidän heti nousta ylös ja seurata minua, sillä vihollisemme punovat lankojaan pimeässä, ja jo tänä yönä aikovat he ottaa Niilo-herran vangiksi… Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ettei Niilo-herra itse sallisi yhdenkään miehistä lähtevän juomaan jouluoluen asemasta talvisen yön kylmyyttä, ainoastaan löyhän otaksumisen perustuksella, kun sitäpaitsi on tuskin todenmukaista että mikään vaara uhkaa… mutta minä olen varma siitä ja sentähden täytyy kaiken tapahtua hiljaa ja huomaamatta… Jokainen, joka tahtoo seurata minua, koetelkoon sentähden poistua talosta ilman melua, yksitellen… Mitä sanotte, miehet? Kuinka monta jää istumaan joulupöytään?"
Kaikki yhdestä suusta vakuuttivat tahtovansa uhrata henkensä ja verensä rakkaan herransa puolesta.
"No niin", lausui silloin Steen, "satuloikaa hevosenne; ja alkakaa heti vetäytyä pois talosta. Mäen alla olevan mökin luona seisattukaa….Siellä yhdyn minä teihin!"
Niin erkani hän miehistä ja kulki taas pihan yli kiiruhtaen huoneeseensa pukeutuakseen varustukseensa ja kypäriinsä. Silloin näki hän naisen haamun häämöittävän suureen tupaan nousevilla portailla.
Oli mahdotonta eroittaa kuka siinä oli, ja sentähden ei Steen kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Sitäpaitsi vallitsi hänet kokonaan ajatus siitä vaarasta, joka uhkasi joka silmänräpäys syöksyä talon ja sen asukkaiden päälle, joiden joukossa yksi oli hänelle ennen muita kallisarvoinen, niin että häntä tuskin liikuttivat mitkään muut seikat.
Mutta silloin kuuli hän nimeänsä huudettavan, ja hän säpsähti. Tuon äänen olisi hän tuntenut satojen joukosta, se oli Ingeborgin ääni. Ritarilla ei ollut, sittenkun hän taloon tuli, ollut yhtään rauhaa, ennenkuin hän oli saanut tavata vanhaa kirkkoherraa, ja hän ei tahtonut tavata rakastettuansa, ennenkuin voisi jättää hänelle pantin lunnaiksi sen, minkä neito oli pyytänyt ja minkä hän itse oli sitoutunut hankkimaan. Ja sentähden oli sattunut niin ihmeellisesti, että kaunis Ingeborg oli turhaan koko päivän odottanut ritariansa, siksi kun hän nyt sattumalta sai nähdä hänen kulkevan pihan yli.
Steen kiiruhti hänen luokseen.
"Minne niin kiiruulla menette, uljas ritari", kysyi neito, mutta semmoisella äänenpainolla, joka ei ollenkaan osoittanut mitään erinomaista lämpöä?
"Joululeikkeihin, kaunis neito", vastasi Steen hymyillen, mutta niin nopeasti, että siitä päättäen voisi luulla hänen toivovan pikaista loppua kohtauksesta kauniin Ingeborgin kanssa.
"Joululeikkeihin", toisti Ingeborg.
Hän katsoi asiata aivan toisessa valossa. Hän piti ritarin käytöstä välinpitämättömyytenä, joka haavoitti hänen turhamaisuuttaan, samalla kun hän siinä oli myöskin näkevinään kylmyyden todistuksen, joka häneen koski. Puhe joululeikeistä oli selvästi ainoastaan tekosyy, tosin huonosti valittu, mutta kuitenkin sellainen, joka täytyi hyväksyä, koskapa hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta tiedustella Steen-herran matkoja. Kuitenkaan ei hän ollut suurempi herra tunteidensa yli, kuin että hän päästi huudahduksen: "joululeikkeihin", sellaisella äänellä, joka ilmaisi sekä kummastusta että harmia.
"Niin", vastasi Steen, "joululeikkeihin, joiden toivon käyvän meidän kaikkien iloksi… Olkaa rauhassa, uljas neito, minä olen voittanut yhden voiton ja tahdon nyt voittaa toisenkin… sitten on ilo nouseva kattoon asti, kun minä tulen takaisin Svärdsjön pappilaan."
"Te menette siis pois talosta, herra Steen?"
"En!" vastasi Steen, joka tuli levottomaksi, kun huomasi sanoneensa liian paljon, "mutta en voi tulla teidän luoksenne juhlatupaan ennenkuin myöhemmällä. Hyvästi, neiti Ingeborg, me näemme toisemme kohta jälleen!"
Sitten kiiruhti hän pois.
Ingeborg seisoi hetken hiljaa ja katsoi hänen jälkeensä. Kun hän tuli suureen tupaan, jossa Briita-rouva lapsineen istui takan ääressä, kiilui kyyneleitä hänen silmissään. Briita-rouva huomasi sen, mutta ei sanonut mitään, eikä sittenkään, kun hän näki, kuinka neito ylpeänä kohotti päänsä ja ilman muuta muutti kasvonilmeensä.
Nyt astui myöskin Niilo-herra sisään Pentti-ukon ja parin muun vuorimiehen kanssa, niin että huomio kääntyi toisaalle nuoresta neidosta, joka ei kauvempaa voinut säilyttää ylpeätä näköänsä, vaan äkkiä istui niin vaaleana kuin lumi, tuijottaen uneksivan näköisenä tuleen.
Niilo-herra astui vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä toivottaen onnellista juhlaa. Hänen otsansa oli tyyni ja kirkas ja katseensa toivoa täynnä. Omituinen rauhan ja turvallisuuden tunnelma levisi kaikkein mieliin. Vuorimiehet näyttivät niin kalliolujilta, että oikein tuntui voivan rakentaa heidän päälleen. Pentti ukko hymyili niin kauniisti, kun hän sattui huomaamaan Svanten, joka aivan pelotonna astui luo ja paiskasi ukolle kättä.
"Sinusta minä pidän, vanha paappa", sanoi poika, "sinä näytät minusta voivan tapella kymmenen edestä!"
Ja ukko nauroi niin katkerasti, että kyyneleet tulivat silmiin. Toisetkin vuorimiehet iloitsivat tuosta reippaasta pojasta. Hetken kuluttua saapui vanha kirkkoherrakin, ja nyt kokoontuivat kaikki huoneeseen. Kirkkoherra luki rukouksen kaikkien hartaasti kuunnellessa. Tuo vaalea impikin, joka istui niin liikkumattomana tulen ääressä, yhdisti suonenvedontapaisella kiihkolla kätensä ja toisti rukouksen sanat.
Senjälkeen avattiin ovi ja kirkkoherran renki ja pari nuorta talonpoikaa kirkonkylästä kantoivat sisään suuria oluella täytettyjä juomasaaveja. Mutta Niilo-herra lähestyi silläaikaa Ingeborgia ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä.
"Joko tiedätte sen?" kysyi hän.
"Minkä?… niin, ei en tiedä mitään", lausui neito, ikäänkuin unesta heränneenä.
Niilo-herra hymyili. Sekä hän että Briita-rouva olivat hyvin huomanneet, kuinka rakkaus oli vallannut neidon sydämen, ja hän oli varma siitä, että hänen ajatuksensa viipyivät eräässä, jota ei vielä ollut näkynyt joulunvietossa.
"Teidän setänne aseenkantaja, Olli Råd…"
"Olli Råd, mitä hän tahtoo", keskeytti Ingeborg kiivaasti, ikäänkuin joku olisi tallannut maahan hänen kauneimman kukkansa.
"Hän on tuonut sanan sedältänne, että teidän, neiti Ingeborg, täytyy heti lähteä hänen luokseen Tukholmaan!"
Nyt loppui Ingeborgilta kaikki voima pysyä pystyssä. Hän tarttui ritarin käteen kiivaudella, joka selvästi osoitti, kuinka perin onnettomaksi hän tunsi itsensä, ja kysyi minkätähden hänen setänsä juuri nyt tahtoi saada hänet luoksensa Tukholmaan, ja eikö hän saisi viipyä siksi, kuin Niilo-herra itse lähtisi sinne.
Eikä koskaan olisi tämä sanoma sopimattomammalla ajalla häntä kohdannut, kuin juuri nyt. Hän tunsi itsessään, ettei hän ollut kohdellut Steen-herraa niinkuin olisi pitänyt; sen tahtoi hän korvata ja juuri nyt täytyisi hänen erota hänestä, kenties ainiaaksi. Mitä suurimmalla levottomuudella kysyi hän, milloinka hänen pitäisi matkustaa.
"Jo huomenna", vastasi Niilo-herra, ja lisäsi huomatessaan tuon ilmoituksen vaikutuksen, "voitte uskoa, että minä olen koettanut saada siinä muutosta meidän eduksemme, mutta setänne käsky on niin järkähtämätön, ettei hänen aseenkantajansa uskalla viipyä täällä silmänräpäystäkään kauvemmin, kuin on välttämätöntä."
"Jo huomenna", huokasi Ingeborg.
Niilo-herran huomio kääntyi nyt kirkkoherraan, joka oli tarttunut vaahtoavaan ollutpikariin ja kääntyen ritariin lausui ilonsa siitä, että oli saanut tarjota hänelle asuntonsa, ja samalla toivotti mitä lämpimimmästi menestystä sille asialle, jonka puolesta Niilo-herra taisteli.
"Levätköön Engelbrektin henki teidän ja Ruotsin kansan ylitse. Puhe herrojen sodista siellä alhaalla on kulkenut yli maan ja saapunut meidänkin seutuihimme, ja kaikilta heiltä ovat sanansaattajat käyneet meitä kehoittamassa auttamaan heitä toisiansa vastaan. Mutta sitä emme tahdo. Olemme saaneet kylliksemme herrojen riidoista Ruotsissa. Mutta tämän maan ja sen kuninkaan puolesta lähdemme me mies talosta, ja tähän saakka on voitto ja onni seurannut köyhiä Taalain miehiä. Ja juuri sentähden, että te taistelette Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan puolesta, juuri sentähden juon teidän maljanne, Niilo-herra, ja rukoilen teille Jumalan ja kaikkien pyhimysten siunausta."
Niilo kiitti noista ystävällisistä sanoista, pikarit täytettiin uudestaan ja mieliala oli mitä iloisin.
Silloin kuultiin jonkun kiivaasti juoksevan pihan yli ja portaita ylös, ja ovi avattiin pauhinalla. Ovella näyttäytyi Erkki, Niilo Sturen aseenkantaja.
"Jumalan tähden, Niilo-herra", huusi hän, "aseisiin, vihollinen on niskassamme!"
Turhaa olisi kuvata sitä hämmennystä, johon sisälläolijat joutuivat tuosta äkillisestä ilmoituksesta. Jos joku toinen, kuin Erkki, olisi sen tuonut, ei Niilo varmaankaan olisi sitä uskonut. Nyt oli hän vakuutettu, että vaara oli tulossa; mutta hän ei säikähtänyt, vaan säilytti koko mielenmalttinsa.
"Kiiruhda väkitupaan", käski hän, "ja aja mieheni liikkeelle."
Vanha kirkkoherrakin kiiruhti ulos ja huusi renkiään ja käski hänen kiiruhtaa kylään ja koota sieltä väkeä.
Kuoleman tuska valtasi Briita rouvan, ja hädin tuskin voi hän hillitä itseään, niin että hän näyttäytyi miehelleen kutakuinkin tyyneenä. Mutta tämä varmaankin ymmärsi, mitä hänen rakastetussa vaimossaan liikkui, sillä hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Elä pelkää, vaimoni, vaan ajattele sanoja, jotka vastikään kuultiin: ei varpustakaan putoa maahan, jollei Hän tahdo… Kenties onkin vaara paljoa pienempi kuin aseenkantajastani näytti."
"Niin uskon minäkin", sanoi Pentti ukko ja astui heidän luokseen, "ja olipa miten oli, niin on hyvä että meitä varoitettiin. Mitä taas Niilo-herraan tulee, niin tietäkää se, rouva Briita, että kaikki me täällä olevat annamme henkemme, ennenkuin hänelle mitään kuolettavaa sattuu."
Erkki tuli juosten sisään pahinta ennustavan näköisenä.
"Talossa ei ole yhtään miestä, Niilo-herra", lausui hän.
Kumea kellonsoitto kuului samassa ilman halki. Se oli hätäkello, joka alkoi soida.
"Ei yhtään miestä!" toisti Niilo. "Mitä se merkitsee!"
Ingeborg juoksi esiin. Hänen silmänsä salamoivat ja syvä punastus peitti hänen poskensa. Yhdellä kertaa oli kaikki hänelle vaiennut. Nyt ymmärsi hän, mitä joululeikkiä hänen ritarinsa oli tarkoittanut ja hän kiiruhti esiin sanomaan, mitä hän tiesi. Mutta kun hän katsoi tuon ylhäisen ritarin vakaviin kasvoihin, pälkähti salamana hänen ajatuksiinsa kysymys, että tiesikö hän oikeastaan mitään. Ja koko tuo äskeinen selvä näky, kuinka Steen Sture miestensä edessä kiiti pois torjumaan uhkaavaa vaaraa, koko tuo taulu hävisi epäselvään sekamelskaan, niinkuin virvatulet niityllä, jotka tanssittuaan iloisena kuun loisteessa aamun tultua haihtuvat pilviksi ja vaeltavat pois pitkin ilman kantta. Siinä seisoi hän nyt sykkivin sydämin ja posket punaisina saamatta sanaakaan suustansa.
Neidon käytökseen ei kukaan kuitenkaan pannut suurta huomiota, vaan pidettiin sitä luonnollisena seurauksena hänen peljästyksestään, jota hän koetti voittaa.
"Entäs Steen herra?" kysyi Niilo.
Mutta ei häntäkään Erkki ollut löytänyt.
Ingeborgiin vaikutti ritarin lyhyt kysymys samoin kuin manaus. Koko tuo äskeinen kuviteltu taulu, — Steen-herra miehineen täyttä laukkaa syöksymässä kavalan vihollisen päälle, — palasi taas hänen mielikuvitukseensa.
"Steen herra", sanoi hän. "Steen herra on lähtenyt ulos…"
Häntä ei kuunnellut kuitenkaan kukaan. Niilo herra kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa, vuorimiehet olivat jo tarttuneet kirveisiinsä ja miekkoihinsa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tukahuttaa luontaisen arkuutensa, syöksyi koko joukko ulos huoneesta.
Ja kellojensoitto kuului kumeana ja raskaana ilman halki. Tuntui siltä kuin olisivat ne soittaneet kuolinsoittoa. Verta, verta soittivat ne, ja neito raukan hämmentyneessä mielikuvituksessa näyttäytyi koko lumikenttä veren tahraamalta ja Steen-herra kuolleena maaten vihollisläjän keskessä. Tuommoinen oli siis hänen joululeikkinsä!
Sydämen tuskassaan vaipui hän polvilleen Briita-rouvan viereen ja rukoili hartaasti ja sydämensä pohjasta Jumalan äitiä suojelemaan tuota jaloa ritaria. Juuri hänen rukoillessaan aukeni ovi ja kirkkoherra astui sisään.
Hän katsoi lempeällä vakavuudella noita rukoilevia naisia ja ojensi kätensä siunaten heidän ylitsensä. Kun he lopetettuaan rukouksensa nousivat ylös, tarttui hän heidän molempain käteen ja katsoi heitä rauhallisesti, tyynesti ja lohduttavaisesti silmiin puhellen heille kaiken ymmärryksensä mukaan sanoja, jotka voivat herättää toivoa ja rohkeutta. Nuo yksinkertaiset sydämellliset sanat vaikuttivatkin ihmeellisellä voimalla levottomiin sydämiin. Karttuvin voimin he taistelivat pelkoaan vastaan eivätkä tahtoneet mitään tietää uhkaavasta vaarasta, heidän mielensä muuttui, aina sen mukaan kuin ajatus ehti uuteen tottua, ja vaihtui voimaksi, joka voi nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle, ja vahvana hänen kauttansa kestää mitä tahansa tapahtuisikin.
Silloin astui sisään Eerik-herran aseenkantaja, Olli Råd. Hän näytti synkältä ja tuimalta.
"Nyt on aika, neiti Ingeborg", sanoi hän, "reki odottaa… valmistautukaa sentähden lähtöön, kuta pikemmin sen parempi!"
"Lähtöön, nyt… puhutteko täyttä totta, mies?" huudahti Ingeborg ja löi kätensä yhteen.
"Niin, neiti Ingeborg… puhun täyttä totta. Meidän pitäisi jo olla matkalla. Saisinpa tehdä tiliä sedällenne, Eerik-herralle, jos hän saisi tietää, että tarpeettomasti olen viivyttänyt teidän lähtöänne."
"Mutta Eerik-herra ei koskaan tahtoisi, että minä lähtisin juuri nyt, kun Briita-rouva mitä kipeimmin tarvitsee lohdutusta ja apua, jos hän vaan tietäisi tämän nykyisen hädän ja mitä kaikkea se voi tuoda mukanaan."
"Se on minunkin ajatukseni", vastasi Olli, ja hieno hymy vetäytyi hänen kasvoilleen. "Jos Eerik-herra olisi voinut aavistaa tällaisen joulujuhlan täällä olevan, niin olisi hän varmaankin sallinut teidän jäädä Briita-rouvan luo, mutta nyt on minulla hänen järkähtämätön käskynsä, ja annan nyt teidän itsenne päättää, arvoisa neiti, onko minulla oikeutta mielivaltaisesti sitä muuttaa."
Ingeborg katseli rukoilevasti milloin Briita-rouvaan, milloin kirkkoherraan, mutta ei kumpikaan heistä voinut auttaa häntä suostuttamaan aseenkantajaa. Päinvastoin huomasivat molemmat, että, jos tuho tulisi, Ingeborgille olisi parasta ajoissa sitä paeta. Mutta kumpainenkaan ei tohtinut lausua tuota julmaa ajatusta, joka sisälsi niin paljon sanomatonta tuskaa. Mutta Olli oli siinä vähemmän hienotunteinen.
"Kuinka tuo paraillaan oleva taistelu päättyy, sitä emme tiedä, mutta minun täytyy arvata pahinta… Ne ovat arkkipiispan väkeä, ja hän on eli tulee Eerik-herran viholliseksi aivan yhtä paljon kuin herra Niilo Sturenkin. Jos nyt sattuisi niin, että te joutuisitte heidän käsiinsä, niin tuskin voisin enää astua herrani eteen… Katsokaas, Niilo-herraa ympäröi urhoolliset miehet, jotka menevät kuolemaan hänen edestään, jos niin vaaditaan, mutta arkkipiispan miehet ovat sotaan tottunutta väkeä, ja… Älkää kuitenkaan pelästykö Briita-rouva", lisäsi hän nähdessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen, "kaikki voi käydä paremmin kuin me arvelemme… muistakaa Hällemetsää, jossa talonpoikain joukko voitti Kristian kuninkaan väen!… Mutta minulle, jonka täytyy vastata herralleni kaikesta mitä tapahtuu hänen sisarentyttärelleen, minulle se on toinen asia!"
"Entäs Steen-herra", huomautti Ingeborg, joka nyt ylenpalttisessa tuskassaan siitä, että täytyi lähteä pois, tarttui oljenkorteenkin pysytelläkseen sen meren pinnalla, jonka aseenkantajan järkähtämätön velvollisuuden tunne synnytti, "Steen-herra miehineen saanee kai myöskin jotakin aikaan!"
"Mitä miehiin tulee, niin tiedän minä yhtä vähän kuin kukaan muukaan, mihin päin he ovat menneet tänä jouluiltana, mutta Steen-herran näin yksinään poistuvan talosta, kun tulin Niilo-herran luota."
"Yksinään!" huudahti Ingeborg, eikä hän voinut estää äänen vapisemisen ja poskiensa kalpeuden ilmaisemasta äkillistä tuskaa, joka nyt uudestaan kahta suuremmalla voimalla valtasi hänen sielunsa. Ja hän lisäsi ikäänkuin itsekseen: "hän meni joululeikkeihin!"
Kummallista kyllä vaikutti tuo viimeinen ilmoitus neidon mieleen enemmän kuin kaikki se, mitä Olli sitä ennen oli puhunut taivuttaakseen häntä. Melkein kuumeentapaisella kiivaudella heittäytyi hän Briita-rouvan syliin ja heitti hyvästi.
Eikä kulunut monta silmänräpäystä, kun hän jo istui reessä, joka lähti liukumaan pois Svärdsjön pappilasta.
Nyt oli Briita-rouva yksinään lastensa ja kirkkoherran kanssa, joka yhä edelleen käytti kaiken voimansa pysyttääkseen hänen rohkeuttaan pystyssä. Mutta aika kului siitä huolimatta hitaasti, ikäänkuin se olisi tahtonut ärsytetyn mielikuvituksen kauhukuville antaa oikein hyvän tilaisuuden kasvaa jättiläiskokoisiksi.
Äkkiä hyppäsi hän ylös ja kuunteli. Vanha kirkkoherra ei kuullut mitään, mutta Briita-rouva väitti varmaan kuulevansa kopinata lähestyvästä ratsastamisesta, ja hänen povensa kohoili levottomana ja sydämensä löi ikäänkuin haluten murtaa vankilansa, kun hänelle selvänä juolahti ajatus, että sieltä voi tulossa olla voittanut vihollinen.
Ja kopina vahvistui aina enemmän tullen yhä lähemmäksi. Kohta voi kirkkoherrakin kuulla sen, ja hänetkin hetkeksi valtasi levottomuus, niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun on varma tieto siitä, että pitkän ja levottoman epävarmuuden perästä ratkaisun hetki on tullut.
Nyt kuului kovaa kavionkopsetta pihalta.
Silmänräpäys sen perästä näyttäyi kynnyksellä vaalea nuorukainen. Se oli Faste.
"Missä on Niilo-herra?" kysyi hän.
"Hänen vihamiehensä ovat hänen päällensä hyökänneet", vastasi kirkkoherra nopeasti, "mistä sinä tulet, poika… Missä ovat ritarin miehet?"
"He ovat kaikki täällä ulkona, ja herra Steen lähetti minut sisään kysymään Niilo-herraa, ennenkuin hän tahtoi laskeutua alas hevosen selästä."
"Pyhä kolmiyhteys olkoon ylistetty!" huudahti kirkkoherra ja kiiruhti ulos Fasten kanssa.
Hän kertoi Steen-herralle lyhyesti mitä oli tapahtunut, ja näytti tien, jota Niilo-herra ja vuorimiehet olivat lähteneet kulkemaan.
Silloin laukkasivat Steen ja miehet pois.
Mutta sisällä tuvassa oli Briita-rouva polvillaan palavissa rukouksissa kiittäen Jumalaa ja neitsyt Mariaa, jotka olivat avun lähettäneet. Nyt voi hän toivoa. Tosin oli synkkää hänen ympärillään, mutta toivo on niinkuin tähdet yössä. Ne ennustavat valoa keskellä pimeyttä.
Aamunkoitto viel' ei näy,
Taivaalla vain tähdet käy
Ja ennustavat poutaa.