V.
"Mustassa mullassa."
Läpi yöt ja päivät kuletti Olli Råd Ingeborg Åkentytärtä Tukholmaa kohti, koettaen täyttää kaikki huolellisen ja nöyrän palvelijan tehtävät ja kaikin tavoin ilahuttaa neidonmieltä. Mutta kaikki hänen vaivansa olivat turhat. Ingeborg ei näyttänyt vähintäkään tahtovan kuunnella häntä.
Hänet valtasi kokonaan yksi ainoa ajatus, nimittäin se, että hän nyt vetäytyi pois elämästä ja valosta pimeään ja kuolemaan. Kenties hän vasta nyt sai selville, että hän rakasti. Ei hän koskaan ollut nähnyt jaloa Steen ritaria sellaisessa valossa kuin nyt, kun hänen täytyi erota hänestä hetkenä, jolloin vaarat ja kuolema piirittivät häntä kaikilta puolin. Juuri tämä seikka laskeutui synkkänä pilvisenä viimeksi kuluneen ajan ylitse, — sittenkin juuri tämä seikka antoi tuolle ajalle silmiä häikäisevän kirkkauden. Jokainen sana, jokainen merkityksettöminkin teko esiintyi nyt kirkkaampana ja selvempänä, ikäänkuin tehdäkseen eron niin katkeraksi, kuin mahdollista. Ja keskellä tätä vanhojen asiain ja tapausten muistelemista, juolahti hänelle aivan vastakkainen ajatus mieleen: se, että rakastikohan ritari todellakin häntä, jospa hän olikin vaan leikkinyt hänen kanssaan, ajankulukseen vaan pilaa tehnyt.
Enemmän kuin kuukauden aikana eivät he olleet nähneet toisiaan, ja kun Steen viimeinkin tuli, ei hänellä ollut sanaakaan sanottavaa paitsi aivan pakotettuna, silloin kun hän huusi hänelle pihalla, ja minkätähden…? Joululeikin tähden.
Oi, kuinka sydän parka kärsi tuota ajatellessa. Jospa hänellä olisi ollut tallella entinen iloinen varmuus, jospa hän olisi tietänyt, että Steen herra oli ratsastanut miesten kanssa — kuinka ihanana hänen sankarinsa kuva silloin olisi säteillyt! Nyt oli hän mennyt yksinään talosta — yksinään, ja joululeikkeihin. Kuolema taistelussa olisi täyttänyt hänen sydämensä surulla, mutta mitä olisi tuo suru verrattuna siihen, joka tulisi olemaan hänen rakkautensa kuoleman seurauksena?
Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen päässään paloi, ja veri virtasi kuin kuumeessa hänen suonissaan. Hänen ympärillään oli synkkää, kylmää ja autiota, ja korkeat hongat lumisissa käärinliinoissaan seisoivat kuin jättiläishaamut tien vieressä. Hänestä tuntui, kuin vietäisiin häntä kuolemaan, kuin hänet haudattaisiin mustaan multaan, ja hänen mieleensä juohtui setänsä sanat Vesteråsin rannalla, kun hän puhui neito Päivänsäteestä:
Ja käärmekuningas neidolle taikajuoman toi
Ja neitosen posket ne vaaleni… voi.
Ja hän toistaa mielessään, kuinka he laskivat neidon mustaan hautaan, ja kuinka käärmekuningas kaivoi hänet ylös ja vei kuolleena kotiinsa. Siinä on siis laulun loppu ainakin hänelle.
Yö kului ja aamu tuli ja auringon säteet kimaltelivat niin kauniisti lumikentällä, mutta neidon mielestä ei tuolla raittiilla talvipäivällä ollut mitään kauneutta. Se ainoastaan muistutti häntä talvesta, joka oli laskeutunut hänen lempensä kauniiseen ruusutarhaan, ja auringon kullassa kimaltelevat lumikristallit olivat kuin kylmiä kuolonruusuja,. ainoastaan muistona siitä riemusta, joka oli mennyttä.
Niin he saapuivat Tukholmaan. Kaupungin muurit ja linna niiden takana kohosivat korkeina ja kolkkoina. Mutta se oli niinkuin pitikin olla — siellä tulisi hän elämään aikansa muistoissaan, ikäänkuin suuressa hautaholvissa. Kenties ei tuota kestäisi kauan, vaan hän saisi muuttaa siitä oikeaan hautaan.
Tukholman linnassa eli herra Eerik Akselinpoika vaimonsa, rouva Helena Kustaantyttären (Sturen), Steen Sturen isän serkun kanssa. He ottivat ilolla sukulaisensa vastaan ja Helena-rouva koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla tehdä elämän hänelle suloiseksi ja keveäksi.
Mutta Eerik-herra meni kohta yksityiseen huoneesensa, kuulustellakseen aseenkantajaltaan, mitä tietoja hän toi Niilosta ja taalainmiehistä. Ja Olli kertoi tarkkaan kaiken, minkä hän oli voinut kokea oleskellessaan Taalainmaassa aina viimeiseen iltaan, jouluaattoon, saakka, ja myöskin tuosta arkkipiispan väen toimeenpanemasta kavalasta hyökkäyksestä.
"Se oli Kaarle Ragvaldinpoika", sanoi Eerik-herra, "minä tiedän hänen aikoneen mennä Gestriklantiin ja siellä on hänellä ollutkin menestystä, sen mukaan kuin eräs talonpoika eräänä päivänä minulle kertoi… Mutta", lisäsi hän katsellen miettiväisen näköisenä eteensä ja samalla laskien kätensä pöydälle ja etusormellaan sivellen edestakaisin erään kokoon taitetun paperin reunaa.
"Mitä tahdoitte sanoa?" kysyi Olli.
Mutta Eerik-herra näkyi tarvitsevan pitkän ajan tullakseen ajatustensa perille.
"Minusta näyttää", sanoi hän viimein, "että sinulla oli silloin kova kiire päästä pois talosta, Olli!"
"Minä ajattelin ainoastaan sitä, mikä oli teille tärkeintä…"
"Ja arveletko minulle olevan vähemmän tärkeää", keskeytti Eerik, "tietää, onko Niilo-herra elossa vai ei?"
"En, herra Eerik, sitä en tarkoita", vastasi aseenkantaja, "minähän sanoinkin tärkeintä…"
"Ja se olisi —?"
"Että voitatte herra Steen Sturen puolellenne, ja arvelenpa, että jos ritari ei ole täällä yön ja päivän kuluttua, niin en minä ymmärrä ollenkaan mitä rakkaus merkitsee…"
"Mutta tuo samahan olisi minun arveluni mukaan saavutettu, joskin sinä nyt olisit tuonut minulle varman tiedon Niilo-herrasta."
"Siinä erehdytte, herra Eerik… Kun olin puhunut ritarin kanssa oli minun sovitettava asiat niin, ett'ei hän enää saisi puhella neiti Ingeborgin kanssa, ennenkuin täällä Tukholman linnassa. Jos he olisivat tavanneet toisensa, niin voitte olla varma siitä, että he olisivat selvitelleet asiansa, ja sitten olisitte turhaan tarkastellut ikkunasta nähdäksenne kolmella lumpeenlehdellä varustetun kilven lähestyvän Tukholman linnaa. Sitävastoin on pian tiedusteltu, mikä kohtalo Niilo-herraa on kohdannut, onko hän tullut takaisin noista joululeikeistä vai ei."
Eerik-herra istui ääneti, sormellaan yhä edelleen paperia painellen, samalla kuin ajatukset liitelivät edestakaisin Gestriklannin rajalla tapahtuneiden joululeikkien ja hänen itsensä välillä.
"Kuollut?" sanoi hän viimein rypistäen kulmakarvojaan, "hän oli kuitenkin ritari, jommoisia on harvassa… kuollut! — Jos hän olisi kuollut?"
"Jos Niilo-herra on kaatunut", lausui Olli innokkaasti, "niin on teillä, herra Eerik, yksi este vähemmän ja yksi lankku enemmän laskettuna sille sillalle, joka vie Ruotsin kruunuun. Se ainakin on varmaa, että rahvas teidän täytyy saada puolellenne, ja sitä ette saa, niin kauvan kuin Niilo-herra on elossa. Mutta kun hän on poissa ja te olette yhdistänyt itseenne Steen-herran, — silloin arvelen minä, on tie valmiina ratsastaaksenne Kaarlo-kuninkaan kruunulle."
"Rahvas täytyy saada puolellensa", oli ainoa vastaus, minkä Eerik-herra antoi uskottunsa loistavalle tulevaisuuden kuvitelmalle.
Mutta Olli jatkoi:
"Niin, rahvas täytyy teidän saada puolellenne ja siinä ei saa viivytellä kauvan. Arkkipiispan sukulaiset ja ystävät tulevat myöskin tekemään kaikkensa houkutellakseen rahvasta… ja sen lisäksi ei ole unohdettava, että sellaisia miehiä, kuin tuo kavala petturi teidän veljenne häissä, löytynee useampiakin arkkipiispan palveluksessa. Se mies on semmoinen, jos muuten tunnen hänet oikein, ettei hän kammoksu minkäänlaisia keinoja, jotka vaan vievät häntä lähemmäksi päämaalia. Onni oli sillä kertaa Akselinpojille suosiollinen, mutta ei aina löydy hullua munkkia, joka seuraisi kavaltajaa hänen salapoluilleen."
Herra Eerik nyökkäsi miettiväisenä päätään merkiksi, että hän myönsi
Ollin sanat tosiksi.
"Kohta saanemme nähdä", sanoi hän senjälkeen, "miksi asiat koituvat. Minä odottelen sanaa veljeltäni, Iivari-herralta… kun se tulee, silloin on aika tehdä varmempi päätös. Mutta, niinkuin sanot: rahvas täytyy saada puolelleen. Se on minunkin ajatukseni… ja sentähden mene sinä maaseuduille, ota muutamia kunnollisia miehiä mukaasi ja kuuntele ja puhele parhaasi mukaan."
Samalla kun tämä keskustelu oli Eerik-herran luona, istuivat Helena-rouva ja Ingeborg-neiti naisten tuvassa piikojen kanssa. Keskustelu ei kuitenkaan tahtonut päästä alkuun. Helena-rouva huomasi selvästi, että hänen sukulaiseltaan puuttui jotakin sellaista, jota ei niinkään ilman muuta voinut ilmoittaa. Ja sentähden antoi hän neidon olla rauhassa tarpeettomilta kysymyksiltä, mutta puheli itse kaikesta, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kun he viimeksi olivat yhdessä olleet.
Mutta illalla, kun hän hyvää yötä toivottaen suuteli tuota äänetöntä neitoa, sanoi hän:
"Sinulla on sydänsuru, Ingeborg!"
Ja hän näytti niin lempeältä ja hyvältä, kun hän samalla tarttuen
Ingeborgin molempiin käsiin lisäsi:
"Minä olen jo vanha, mutta sydämeni on nuori… usko surusi minulle!"
Jää Ingeborgin sydämessä suli tuommoisesta lämmöstä. Hän nojasi päänsä tuon jalon rouvan olkapäille ja puhkesi valtavaan itkuun. Ja Helena rouva sulki hänet sydämellisesti syliinsä ja silitti hänen kaunista, kiharaista päätänsä.
Hän ei kuitenkaan kysellyt mitään enempää, vaan suuteli neitoa lempeästi otsalle, kun tämä oli tointunut itkustaan, ja niin erosivat he sinä iltana. Eikä seuraavana päivänäkään lempeä Helena-rouva kysellyt sukulaiseltaan, mikä hänen surunsa sai aikaan, ja samalla tavalla kului pitkä aika, niin ett'ei heidän kesken puheltu mistään muusta, kuin jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista. Tämä ja varmuus, joka yhä enemmän sai aikaa kypsyä Ingeborgissa, että nimittäin Helena-rouva ainakin oli hänen täysin luotettava ystävänsä, vaikutti häneen hyvin rauhoittavaisesti. Ja lopulta alkoikin hän itse ikävöidä keskustelua sydämensä asioista.
Tämä ikävöiminen lisääntyi sitä enemmän, kun hän oli erotettu kaikista ilmoituksista, mitä maassa tapahtui. Niilo Sturesta ja Briita-rouvasta ei hän tietänyt mitään, eikä kukaan muukaan. Herra Eerik oli ainoa, joka tiesi kuinka tuo yöllinen taistelu oli päättynyt, mutta hän ei kertonut sitä kellekään. Sitäpaitsi oli hänen aikansa linnassa oleskellessaan niin täperällä, ettei hän kohdatessaan Helena-rouvan ja sisarentyttärensä, tahtonut puhella mistään muusta, kuin kaikkein vähäpätöisimmistä asioista, kartanoittensa hoidosta, yhdestä ja toisesta sukua koskevasta asiasta, ja muusta sellaisesta. Rouva Helena oli sitä paitsi luonteeltaan niin hiljainen ja hyvänsävyinen, ettei hänelle koskaan juohtunut mieleen kysellä noista suurista ja tärkeistä ulkomaailman tapahtumista.
Niin menivät ja tulivat päivät aina samanlaisina. Eerik-herran matkustukset ja kotiintulot olivat ainoat jotakin vaihtelua tuovat tapahtumat, mutta linnan portit pidettiin sulettuina ikäänkuin sota-aikana. Ensimmäinen Ingeborgin ajatus linnaan tullessaan, että se muistutti suurta hautaa, tuntui siis likipitäin toteutuvan, ja laulu neito Päivänsäteestä kaikui alinomaa hänen korvissaan.
"Haudan pohjaan… hänet haudan pohjaan laskettiin!" näin voi hän huoaten itsekseen toistella seisoessaan yksinään jossakin linnan akkunassa ja katsellessaan vilkasta elämää Pohjoisportin edessä olevalla aukealla paikalla tahi Norrströmissä kimaltelevia aaltoja.
Talvikuukaudet kuluivat, kevät tuli, ja kaikki oli entisellään Tukholman linnassa, ainoastaan Eerik-herra näytti tulevan entistään levottomammaksi, ja olikin hänellä paljon enemmän huolta pidettävä. Aseenkantajia tuli ja meni, ja vihdoin näki Ingeborg eräänä päivänä, kuinka alhaalla linnanpihalla haarniskat ja kilvet välähtelivät.
Hän kysyi Helena-rouvalta, mitä tuo kaikki merkitsi, mutta tämä ei voinut antaa minkäänlaista selitystä. Hän koetteli tavata Olli Rådia, mutta se oli mahdotonta. Silloin päätti hän kysyä itseltään sedältä. Mutta sinä iltana ei tämä tullutkaan naisten tupaan.
"Ettekö siis tiedä mitään, rouva Helena, siitä, mitä noiden mahtavain herrain välillä tapahtuu?" kysyi Ingeborg levottomuudesta sykkivällä sydämellä.
"En, en, lapsi", vastasi Helena-rouva, "en mitään… enkä haluakaan tietää. Minun maailmani on toinen, kuin ritarien."
"Teidän läheisiä sukulaisianne on kuitenkin tuolla ulkona, ja heidän henkensä voi joka hetki olla vaarassa."
"Vaiti, vaiti", oli Helena-rouvan vastaus, "suru on suuri ja raskas, kun se tulee, sitä edeltäkäsin kutsumattakin."
Seuraavana aamuna astui Eerik-herra sisään, mutta puettuna täydelliseen sota-asuun. Synkkä pilvi peitti hänen otsansa. Hän tuli jättämään hyvästi. Hän aikoi ratsastaa miestensä kanssa ulos; linnaan jäisi ainoastaan niin paljon, kuin siellä juuri tarvittiin. Ingeborgin valtasi selittämätön pelko, mutta hän rohkaisi itsensä.
"Kuinka kauvan olette poissa, setä?" kysyi hän posket lumivaaleina.
"Niin kauvan kuin tarvitsen!" vastasi valtionhoitaja, mutta lisäsi lempeämmällä äänellä: "Miksi sitä kysyt, Ingeborg?"
"Siksi, että ikävöitsen pois täältä…"
Ritari katsoi kummastuneena tuota rohkeata tyttöä;, mutta ei vastannut hänelle mitään. Ingeborg oli kuitenkin huomaavinaan melkein surumielisen hymyilyn hänen huulillaan. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni ulos, ja hetken perästä julisti torvien toitotus, että hän ratsasti ulos Tukholman linnasta.
Ingeborg oli epätoivossa, mutta se ei auttanut. Hän vuodatti katkeria kyyneliä, mutta kaikki oli synkkää hänen ympärillään, kaikki oli sellaista kuin olisi hän ollut elävältä hautaan muurattuna.
Silloin kuuli hän askeleita takanaan, ja kun hän katsahti taakseen, huomasi hän Helena-rouvan lempeine kasvoineen ojentavan käsiänsä hänelle.
"Miksi ikävöit pois täältä, Ingeborg?" kysyi hän.
Ingeborg ei voinut vastata tuohon mitään, vaan Helena-rouva tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Tule tänne luokseni, lapseni, puhelkaamme yhdessä… Arveletko sinä minun olevan tietämätön siitä, mikä nuorta mieltäsi niin raskaasti painaa, Ingeborg?"
Neidon silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti puhujaa, joka näytti niin herttaisen hyvältä ja hyväätarkoittavaiselta.
"Katsoppas", jatkoi hän, "mitä sydän innokkaimmin haluaa, sitä joskus ei ihminen saavuta, mutta sellaista tulee hänen nöyrällä mielellä kärsiä."
"Ja mitä minä haluan?" kysyi Ingeborg.
"Sinä rakastat erästä nuorukaista!" lausui Helena-rouva, ja kun hän huomasi, kuinka kovasti neitoon koski, kun hän näki tahi paremminkin aavisti, ettei hänen salaisuutensa ollutkaan enää mikään salaisuus, lisäsi hän: "älä pane pahaksesi, lapseni, minunkin sydämeni sykki kerran rakkaudesta, jonka luulin ainoastaan itseni ja Jumalan äidin tietävän… Nuorukainen, joka omistaa sydämesi, on minullekin rakas ja myöskin Eerik-herralle. Me olisimme mielellämme nähneet teidän joutuvan toisillenne…"
"Kenestä te puhutte?" keskeytti Ingeborg. Hän tahtoi mitä kauvimmin säilyttää salaisuutensa eli pitää sitä säilytettynä, mutta Helena-rouvan puhe oli sellaista, kuin jo kaikki toivo olisi lopussa, ja se oli enemmän kuin hän voi kestää.
"Puhun sukulaisestani, nuoresta ritarista, herra Steen Sturesta!" vastasi rouva Helena.
"Onko hän sitten kuollut?"
"Ei… mutta…"
Hänen näytti olevan vaikeata täydentää ajatustaan, vaan Ingeborg tarttui kuumeentapaisella innolla hänen käteensä.
"Sano, sano, hyvä täti… hän ei ole kuollut, mutta… voi, tajuan sen… hän on kuitenkin kuollut minulle… eikö niin, sano, etkö juuri tahtonut sanoa? Elä pelkää, ole luja, voin kantaa kohtaloni, sano huoleti…"
"Niin", toisti rouva Helena ja kääri käsivartensa tytön vyötäisille, "ei tosin aivan niin, kuin sinä sanot, Ingeborg, mutta aivan sen kaltaista. Herra Eerik on odotellut ja odotellut Steen-herraa tulemaan kosimaan sinua, mutta hän ei ole tullut…"
"Mutta mitä tuo siis merkitsee?" kysyi Ingeborg ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Saat tietää", vastasi Helena-rouva, "että Olli Rådilla oli toimena, kun hän jouluna meni Taalainmaahan sinua noutamaan, tutkistella Steen-herraa tuossa asiassa. Ja hän sanoi hänelle, että jos hänellä oli vahva aikomus rakkaudessansa, niin ei Eerik-herralla ollut mitään sitä vastaan, ja Eerik-herra vastaisi isäsikin myöntymisestä… sinä voit nyt itse päättää, voiko ollenkaan luottaa Steen-herraan vai eikö!"
Kaunis tyttönen istui kuin kuvapatsas. Kaikki veri näytti kadonneen hänen kasvoiltaan. Kädet lepäsivät yhteenpuristettuina sylissään ja silmät tuijottivat lattiaan.
"Hän mustaan multaan haudattiin!" kuiskasi hän aivan hiljaa.
Hyväsydäminen Helena-rouva säikähti nähdessään sen tuskan, jonka hänen sanansa synnyttivät hänen sukulaisessaan, eikä hän tietänyt kuinka voisi häntä lohduttaa ja rohkaista.
"Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, Ingeborg", kuiskasi hän ja sulki tuon suloisen neidon syliinsä, "muutoin voi, lapseni, kaikki olla aivan toisin kuin me kuvittelemme. Saat olla varma siitä, lapseni, että on tuleva päivä, jolloin sinä huomaat, ettei voinut toisin olla kuin se nyt on."
Eikä hän lakannut puhumasta, ennenkuin sukulaisensa jossakin määrin oli tointunut katkerasta surustaan.
Tämän keskustelun perästä istuivat he usein yhdessä puhellen nuoresta ritarista, ja Ingeborg alkoi pitää Helena-rouvaa yhä rakkaampana ja uskoi itsensä kokonaan hänelle. Sillä tavoin kului aika jotenkin mukiinmenevästi, kunnes eräänä iltana Eerik-herra tuli kotiin.
Tämä tapahtui joulukuun lopulla,
Valtionhoitaja oli erittäin kiukkuisella päällä. Varmaankin oli käynyt vasten hänen pyrintöjänsä. Mutta kukaan ei saanut tietää, missä hän oli ollut tahi mikä oli hänen synkkämielisyytensä syynä. Ainoastaan sen kuuli Ingeborg hänen sanovan Helena-rouvalle, että hän viimeksi oli ollut Roslagenissa ja tuli nyt sieltä Tukholmaan, koska oli saanut tiedon, että arkkipiispa oleskeli tanskalaisen laivaston kanssa Itämerellä ja pyrki Tukholmaan.
Eikä kulunut monta päivää, kun jo linnan akkunoista voi nähdä vahvan laivaston purjehtivan sataman suulle ja asettuvan laiva laivan viereen linnan eteen. Väki laskettiin maihin ja suuria joukkoja tuli myös sisämaasta. Tukholma tuli kokonaan vihollisen piirittämäksi, sekä pohjoisesta että etelästä. Iivari Gren ja Eerik Niilonpoika (Oxenstjerna) johtivat joukkoja Norrmalmin puolella, Eerik Kaarlonpoika (Vasa) Södermalmin puolella, ja kumpaankin paikkaan asetettiin leiri. Ainoastaan Mälarin puoli oli edelleenkin avonaisena.
Nyt tuli eloa kaupunkiin ja linnaan, ja valtionhoitaja osoitti mitä suurinta viisautta ja tarmoa. Mälarin ylitse voi hän sekä saada tietoja että lähettää niitä sisämaahan, ja myöskin varustaa kaupunkia ja linnaa ruokatarpeilla. Kaikkein kasvot loistivatkin rohkeutta ja toivoa. Ainoastaan Eerik-herra itse, ollessaan yksin, kulki kulmakarvat rypyssä edestakaisin linnan suuressa salissa, josta voi nähdä vihollisen leirin Norrmalmilla ja ritarit, jotka siellä kuleksivat kiiltävissä sotapuvuissa heiluvine höyhentöyhtöineen.
Mutta eräänä päivänä, kun Ingeborg kulki huoneen läpi, näytti Eerik-herra aivan toisenlaiselta. Hänen silmänsä loistivat ja otsansa oli kirkas. Hän otti sisarentytärtään käsivarresta ja vei hänet akkunaan ja osoitti kädellään vihollisleiriä. Eräs mies seisoi siellä Brunkebergin kukkulalla kädet ristissä rinnallaan ja näytti katselevan virtaa ja muureja pitkin, linnan ja kaupungin ylitse. Tuuli leikitteli hänen pitkän viittansa kanssa; ja ohikulkevat soturit tervehtivät häntä kunnioittaen. Ingeborg oli tuntevinansa tuon synkän arkkipiispan, Jöns Pentinpojan.
"Katsos, Ingeborg", sanoi Eerik-herra, "kohta on tuolla ulkona tyhjentyvä… viholliseni saa kohta toista tekemistä!"
"Kuinka niin, setä?" kysyi Ingeborg, ikäänkuin häneenkin olisi tarttunut se ilo, jota setänsä tunsi.
"Veljeni, Iivari-herra, on noussut maalle Nyköpingin luona ja on nyt täydessä marssissa Örebrohon!"
Ingeborg löi kätensä yhteen, ja setä taputti häntä ihanoille poskille; mutta hän, jonka pää oli täynnä aivan toisenlaisia ajatuksia arveli nyt tilaisuuden olevan soveliaamman kuin milloinkaan muulloin, sanoi aivan äkkiarvaamatta:
"Entäs herra Niilo Sture?"
Mutta silloin Eerik-herra heti vaikeni eikä nähtävästi tahtonut mitään sanoa. Sattuma johti myöskin Olli Rådin juuri samassa astumaan sisään, ja Ingeborg estyi sen kautta uudistamasta kysymystään.
Senjälkeen menivät taas päivät toinen toisensa perästä, Ingeborgin joutumatta puheisiin setänsä kanssa. Mutta sillä välin sai hän nähdä, kuinka ne joukot, jotka olivat leiriytyneet kaupungin ympärille, alkoivat toinen toisensa perästä lähteä pois. Ensin läksi herra Eerik Niilonpoika (Oxenstjerna) Norrmalmilta. Vähän senjälkeen poistuivat myöskin Iivari Gren ja Eerik Kaarlonpoika (Vasa).
Oltiin jo elokuun lopulla eikä Ingeborg vieläkään ollut saanut mitään tietoa Niilo Sturen, Steen-herran ja Briita-rouvan eikä lasten kohtalosta. Hän ajatteli monta kertaa, että Niilo-herra oli kuollut ja hänen vaimonsa ja lapsensa vankeina, kenties Tanskaan vietyinä; mutta tuon ajatuksen hän karkoitti, koska hän arveli, että jos jotakin sellaista olisi tapahtunut, olisi se varmaankin tullut hänenkin korviinsa, niin maailmasta pois suljettuna kuin hän elikin. Mitä taas Steen Stureen tulee, niin ei hän mitenkään voinut itselleen selittää, ei hänen katoamistaan jouluaatto-iltana eikä hänen poisjäämistään sitten, kun tie oli niin helppo siihen onneen, jota hän oli tavoitellut. Kun ensimmäinen tuska oli kerennyt laimistua, koetti hän katsella kaikkia tyynesti, mutta kuta enemmän hän ajatteli ja punnitsi tuota asiaa kaikilta puolilta, sitä selvemmin huomasi hän jonkin totuuden olevan rouva Helenan puheessa, että Steen Sture rakasti jotakin toista, ja niin tuli viimeinen tuska raskaammaksi kuin ensimmäinen.
Eräänä aamuna, vietettyään yönsä tavallista levottomampana ja saatuaan vasta myöhään unta, mutta unissaan elettyään uudestaan tärkeimmät tapaukset elämässään, niinkuin Nyköpingin häät, oleskelemisen Niilo-herran ja Briita-rouvan luona Vesteråsin linnassa ja Taalainmaassa, heräsi hän juuri kun raikuva torventoitotus kajahteli linnan pihalla.
Hänen huoneensa naisten puolella oli sinne päin, eikä hän voinut vastustaa uteliaisuuttaan, vaan kiiruhti ylös ikkunan luo, jonka raskaat varjostimet hän veti sivulle juuri parahiksi senverran, että voi nähdä ulos.
Alhaalla pihalla seisoi joukko miehiä, joista muutamat näyttivät olevan vankeina. Ingeborg oli juuri poistumaisillaan ikkunasta, ja päästi jo varjostimen irti, kun samassa hänen kasvonsa ilman muuta osoitti mitä vilkkainta ja jännitetyintä tarkkaavaisuutta ja hän taas katseli alas linnan pihalle.
Vankien joukossa oli kaksi, joiden kasvonpiirteet hän tunsi.