X.
Arkkipiispan sanansaattaja.
Oli kulunut jo hyvä pala iltapäivää Niilo Suren saapuessa majataloonsa. Juuri porttia lähestyessään kohtasi hän Hollingerin, joka saapui vastaiselta taholta ja näytti tulevan tavallista iloisemmaksi tavatessaan herransa.
"Nyt olen sen keksinyt!" sanoi hän hyvin varman näköisenä.
"Minkä?" kysyi Niilo.
"Hän se oli… minä tunsin hänet heti; minulla on oikeat haukansilmät."
"Kenestä puhut, hyväseni?"
"Gummesta, Hammarstadin Briita-rouvan hovimestarista, hänestä, jonka näimme menevän torin yli, kun kuningas oli lopettanut puheensa ja kansa rupesi vetäytymään torilta laivasillalle päin."
"No, mitäs siitä sitten, mitä hänestä huolit, Hollinger?"
"Sitä vaan, jota joka ihminen tekee käärmeen nähdessään… polkea sen kuoliaaksi!"
"Herran tähden poika… jos sinulla on jotakin häntä syyttääksesi, niin tulee sen tapahtua lain mukaan, jos pidät palveluksessani pysymistä jonkun arvoisena… Mutta sanoppa nyt, mitä mies on tehnyt, kun olet hänelle niin kiukuissasi?"
"Se ei koske minua, vaan isääni, joka palveli kuninkaan kartanossa ja sitä ennen marskin luona… Muistattehan sen ajan, herra Niilo, jolloin ensiksi opitte minut tuntemaan, kun olin Hirvellä peränpitäjänä ja annoin sen hypätä syrjään Kristofer-kuninkaan raskaan aluksen tieltä… Sinä yönä, kun olimme eileisin jättäneet kauppalaivan, jossa ritari ja neidot olivat, Musta Joutsen oli sen nimi… muistanette sen herra Niilo… sinä yönä huusi perää pitävä mies minut luokseen pyytäen minua sijaansa, minkä teinkin, sillä kuulin hyvin, että se oli vitaliveljes. Hän hinasi itsensä laivasta mereen ja ui maalle erään vanhan vitaliveljen luo, joka asui yksinäisellä saarella siinä. Mutta sitä ennen hän sanoi, missä tapaisin isäni, jota en ollut nähnyt moneen Herran vuoteen. Hän sanoi hänen olevan marskin luona, joka oli silloin tullut Turusta Tukholmaan kuninkaan käskystä."
Niilo oli jo useita kertoja aikonut keskeyttää miestä, mutta hänen kertomuksessaan oli niin paljon, mikä selitti kohtia, jotka olivat hänelle itselleen hämäröitä, vaikka viheriä ritari olikin kuollessaan yleisesti valaissut näitä asioita, jonkavuoksi Niilo antoi hänen jatkaa.
"Tulin heti maihin tultuamme teidän luoksenne ja pyysin päästä Tord-herran ja teidän mukananne Tukholmaan… sen te lienette unhottanut, vaikka se on jäänyt minun muistiini… En tiennyt, että isäni oli niin lähellä minua, kuin hän oli; hän oli ollut peränpitäjänä Tord-herran laivalla. Minä tulin sitten Tukholmaan ja pääsin marskin palvelukseen. Vähän ajan kuluttua tuli isänikin, ja sitten me olimme yhdessä, kunnes hän seilasi sitä hyvää tietä, joka vie meitä tästä elämästä pois… Mutta siitä en nyt aikonut puhua…"
"Ei, etpä suinkaan… mutta perämies, joka meni siihen saareen…?"
"Oli viheriä ritari; luulin, että te sen tiesitte, vaikken minä itse saanut sitä tietää, ennenkuin rupesin eri seikkoja kokoomaan yhteen ja vertaamaan toisiinsa nyt hänen kuoltuaan. Hänellä oli kummallinen taito tehdä itsensä tuntemattomaksi. Näin usein valkean viitan käyvän isäni luona, sillä isäni oli enemmän ritarin kuin marskin asemies, tämän kuninkaaksikin tultua, mutta en koskaan tuntenut häntä siksi nauravaksi herraksi, jonka omituisuuksille koko maailma hymyili. Mutta jos voisitte arvata, millainen valta hänellä oli isäni yli! En tiedä mitään, jota isäni ei olisi tehnyt, jos ritari olisi käskenyt… he olivatkin yhdessä kulkeneet koko maailman läpi, sekä kristityissä että pakanamaissa."
"Nyt tiedän, että hän oli se mies, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, joka minua auttoi sekä Hirvellä että monessa muussa tilaisuudessa", virkkoi Niilo. "Mutta kerro minulle enemmän hänestä ja isästäsi!"
"Niin, te käsitätte hyvin, että minussakin syntyi häntä kohtaan sama kunnioitus kuin isälläni oli, ja kuollessaan vannotti isäni minulla kalliin valan, että kaikissa tottelisin valkeata miestä… Siksi, herra Niilo, täytyi minun auttaa häntä estämään kuninkaan viestin saapumista Penningebyhyn, vaikka se kirvelti sydäntäni ja sai minut tuhannesti kyselemään itseltäni, olisiko isäni tuossa tapauksessa vaatinut minun täyttämään hänen käskyänsä."
"Minua ihmetyttää kuitenkin, Hollinger, ettet koskaan näinä monina vuosina havainnut, että valkea ja viheriä olivat sama henkilö."
"Jos olisin joskuskin nähnyt hänestä muuta kuin silmät, olisin ehkä sen huomannut, mutta samoin pää käärittynä kuin Hirvelläkin oli hän aina isäni luokse tullessaan, kun minä olin läsnä. Näinpä pari kertaa, tullessani odottamatta heidän luokseen, että hän häthätää kääräisi verhon kasvoilleen…"
"Isäsi tunsi hänet siis perinpohjin?"
"Niin hän tunsi… mutta minulle hän kertoi, että ritari oli joskus antanut ritarikuntalupauksen tai ollut sen antamaisillaan, mutta ei ollut katsonut voivansa pitää sitä, kuten ritarikuntalaisen tulee, ja oli siksi luopunut siitä. Hän oli kuitenkin antanut lupauksen, jonka hän piti yhtä pyhänä, ja sen merkkinä piti hän valkeata ritariviittaa, vaikka ilman punaista ristiä."
"Jumala suokoon hänelle iloa taivaassa!" sanoi Niilo tehden hartaasti ristinmerkin, ja Hollinger teki samoin. Sitten Niilo lisäsi, "minulle hän oli uskollinen ystävä!"
"Se hän oli täysimmässä määrässä", sanoi Hollinger, "sen kyllä tiedän, koska kuletin monta teitä koskevaa salaista viestiä häneltä isälleni ja päinvastoin. Kaarlo-kuningasta ja hänen kuningatartaan hän myöskin hyvin helli, ja yleensä hän rakasti kaikkea hyvää ja puhdasta yhtä paljon kuin hän vihasi kaikkea saastaista ja pahaa. Siksi hän oli kerran iskemäisillään mujuksi sen miehen, jonka minä tänä päivänä näin…"
"Gummenko?"
"Niin, Briita Olavintyttären palvelijan… Kun marski oli tullut kuninkaaksi, ja te olitte meidän suruksemme hänestä erotettuna, tuli Gumme eräänä päivänä isäni luo… ja hänen asiansa oli sellainen, ettei hän eikä kukaan muukaan voinut arvata siinä petosta piilevän. Isäni oli nuoruudessaan oppinut vaskeen ja muihin metalleihin piirtämisen taitoa. Hän oli kuitenkin pian jättänyt sen ammatin, koska halusi merille. Pian hän tulikin sitten niiden lukemattomien merirosvojen joukkoon, joita silloin parveili kaikilla merillä näiden valtakuntain vaiheella. Hän oli kuitenkin säilyttänyt piirustustaitonsa ja istui monta hetkeä, joina olisi voinut istua toveriensa kanssa iloisessa seurassa, piirrustin kädessään ja uurteli kauniita koristuksia, kukkia ja eläimiä ja nimiä aseille tai muille arvo-esineille. Mistä Gumme oli saanut korviinsa tämän isäni taidon, en tiedä, luultavasti sattumalta vaan, ja niinpä hän astui eräänä päivänä linnantupaan ja pyysi puhutella isääni."
"Sanot häntä Briita-rouvan palvelijaksi… oliko hän jo silloin hänen palveluksessaan?"
"Brodden tietojen mukaan oli hän silloin hänen isänsä, Olavi-herran palveluksessa. Hän kuletteli salaisia viestejä hänen ja hänen tyttärensä välillä. Sellaisella matkalla näki Broddekin hänet Hammarstadissa, palatessaan vankeudestaan Nyköpingin linnasta, silloin kun hän kohtasi teidätkin, kuten muistatte."
"Sen ajan muistan hyvin… no, Gumme tuli isäsi luo linnantupaan?"
"Niin, ja hän osasi siinä puhella sinne ja tänne ja sai isän suostumaan lopulta kaivertamaan herra Erengisle Niilonpojan sinetin… Gumme oli muka lähetetty viemään sitä Erengisle-herralta Briita-rouvalle ja oli sen tiellä hukannut, josta nyt oli aivan epätoivoissaan, ja kun hän tiesi, isäni voi häntä auttaa, jos vaan tahtoi, niin pyysi hän nyt sitä…"
"Tuo käärme!"
"Niin, sanokaa muuta, herra Niilo… Mutta te ette tiedä vielä kaikkea."
Hollingerin kasvot osoittivat mitä syvintä tuskaa.
"Gumme sai sitten sinetin käsiinsä?" kysyi Niilo.
"Niin, ja vielä toisenkin, jonka sama Gumme nimenomaan tilasi
Erengisle-herraa varten."
"Se nyt ei kaiketi niin vaarallista ollut kuitenkaan."
"Ei, ei muuta, kuin että se herätti isässäni epäluuloja, jotka hän ilmaisi viheriälle ritarille…"
"Epäluuloja, kuinka niin, Hollinger?"
"Niin, nähkääs, herra Niilo… Erengisle-herra tilasi nimittäin herra Tapani Ulfinpojan sinetin, mutta se piti tapahtuman niin salaa, että isänikin piti luvata tehdä sitä työtä ainoastaan öisin."
"Ja sitten…?"
"Sitten sai viheriä ritari tietoa konnanjuonesta, jota valmistettiin, ja silloin isäni kieltäytyi sitä tekemästä, eikä Tapani Ulfinpojan sinetin teosta tullutkaan siis mitään."
"Mitä viheriä ritari sitten sai tietoonsa?"
"Että Briita-rouva käytti herransa ja miehensä sinettiä tämän tietämättä omiin juoniinsa, ja että hänellä oli useiden muidenkin miesten sinettejä, joita hän käytti tarpeen mukaan, sillä hän on ahne nainen, tuo Olavi väärintekijän tytär, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä hänkin, tuo mahtava herra, on nyt kuollut!"
"Kuollut, sanot… Visborgin herra, Olavi Akselinpoika?"
"Niin kerrotaan, olen kuullut sen eräältä Briita-rouvan omalta palvelijalta… hän on kuollut aivan äskettäin."
Se oli tärkeä uutinen. Jos se oli totta, vaikuttaisi se suuresti valtasuhteisiin maassa, erittäinkin mitä Kaarlo-kuninkaaseen tulee. Sillä nyt tulisivat Akselinpojat vielä lähempiin tekemisiin hänen kanssaan kuin tähän asti. Heidän suhteensa Kristian-kuninkaaseen tulisi myöskin toiseksi, ja se muuttaisi epäilemättä melkoisesti heidän menettelytapaansa sekä karkoitettua kuningasta että arkkipiispa Jönsiä kohtaan.
Niilo ei antanut tämän tiedon kuitenkaan johtaa mieltään asiasta, jota nyt ajatuksissaan hautoi ja joka myöskin sangen paljon koski edellistäkin. Sillä herra Akseli Pietarinpojan suvun kaikki jäsenet olivat siksi läheisesti toisistaan riippuvia etuihin ja vaurioihin nähden, että Briita-rouvan sinetinväärennyksistä voi tulla hyvä ja terävä ase heidän ylöspäin pyrkivää mahtiansa vastaan, jos he rupeisivat esiintymään vihamielisinä Ruotsin valtakuntaa vastaan.
"Isäsi ei siis enää tehnyt niitä töitä Briita-rouvalle?" kysyi Niilo senvuoksi.
"Jumala paratkoon, Niilo-herra!" huudahti Hollinger pannen molemmat kätensä silmäinsä eteen ja nyyhkyttäen äänekkäästi. Häntä liikutti niin, mitä hänen nyt piti kertoa.
"Sepä oli kummaa, Hollinger… miten se on mahdollista?"
"Olen varma, että se sinetti, joka Kaarlo-kuninkaan täytyi tänään tunnustaa omakseen, oli väärennetty!" änkytti Hollinger.
"Ja se oli isäsi tekemä?"
"Niin, herra… En voi muuta uskoa!"
Miehen suru oli niin suuri, ettei Niilolla ollut sydäntä lausua edes kummastustaan. Hän oli vaiti, ja vasta kun Hollinger oli jonkunverran tyyntynyt, lisäsi hän:
"Saatte kuitenkin olla varma siitä, että isäni todella luuli silloin tekevänsä kuninkaalle työtä… Niin, se oli tilattu kuningasta varten; tilauksen oli tehnyt herra Jost von Bardenvleth, että isäni oli hyvässä uskossa tekevänsä rehellistä ja kunniallista työtä. Tosin hän hiukan ihmetteli, että tämäkin ritari tahtoi lahjoittaa kuninkaalle sinetin, kuten Erengisle-herrakin muka oli aikonut Tapani Ulfinpojalle lahjoittaa… mutta isäni sanoi voivansa joskus kysäistä kuninkaalta itseltään, miten sinetin laita oli, joten kuningas ja hän voisivat ottaa asian selville, jos se petosta olisi."
"Entä viheriä ritari… eikö isäsi saanut tilaisuutta häntä puhutella?"
"Viheriä ritari ei ollut silloin saatavilla, herra Niilo… Se tapahtui silloin, kun Tord-herra oli Länsigöötanmaassa valtaamassa Axevallaa ja pistämässä Ture-herran Varnhemiin; ja nyt voinkin ymmärtää, mikä silloin jäi minulle arvoitukseksi… viheriä ritari seurasi silloin teitä. Hän oli varmaan sama munkki, joka tuli yöllä Varnhemista pelastamaan arvoisaa neitoa, josta sittemmin tuli Tord-herran rouva…"
"Niin, niin, olet oikeassa", virkkoi Niilo huoahtaen, "muistot viheriästä ritarista ovat todellakin kuin kukat siroteltuina menneiden tapahtumain joukkoon!"
"Kuten sanotte, herra, ja pyhimykset suokoot, että hän olisi ollut täällä Tukholmassa siihen aikaan… silloin olisi isänikin saanut vaeltaa muutamia vuosia kauemmin tässä maailmassa!"
Hollingerin katkera suru muuttui nyt äkkiä vihan purkaukseksi, joka herätti Niilossa suurta kummastusta.
"Pahaa seuraa usein vieläkin pahempaa, Hollinger", sanoi hän, "oliko niin laita kuninkaan sinettijutunkin?"
"Olipa niinkin, herra Niilo… isäni murhattiin… murhattiin samana yönä, jona hän sai kuninkaan sinetin valmiiksi!"
"Ja murhamies?"
"Häntä ei saatu ilmi, ja kuninkaan sinetti hävisi… Te ette voi muistaa, että minut lähetettiin siihen aikaan sanaa viemään Tord-herralta kuninkaalle… Tultuani tänne Tukholmaan oli isäni ruumiina. Epäilin kohta Jost-herraa, ja Jumala ja Jumalan äiti antakoot minulle anteeksi riemun, jota tunsin tietäessäni, että juuri minun miekkani kaatoi sen kavalan konnan silloin yöllisessä tappelussa Axevallan edustalla."
"Murhaaja tai ei, niin miekkasi teki siinä hyvän palveluksen, Hollinger… En kuitenkaan oikein usko, että Jost von Bardenvleth oli isäsi murhaaja, mikäli olet itse kertonut ja mikäli olemme asian jälille tulleet."
"Kuten sanotte, Niilo-herra… olen tänä päivänä tullut toisiin ajatuksiin, ja siksi voittekin ymmärtää kiukunpuuskani tuota mustaa koiraa kohtaan, joka on Briita-rouvan palveluksessa… Ja isäni muiston kautta vannon, etten enää tahdo olla teidän, ritareista uljaimman palveluksessa, ellen saata tätä asiaa valkeuteen, tehden sillä entiselle herralleni, Kaarlo-kuninkaalle palveluksen, samalla kuin kostan isäni puolesta!"
"Tuosta puheesta minä pidän, Hollinger… niin tahdonkin asemieheni toimivan. Anna lain tuomita!"
Tämä nyt ei tosin ollutkaan aivan Hollingerin mielen mukaista. Sillä hän oli saanut käsityksensä oikeasta ja väärästä ja siitä, että kosto oli ei ainoastaan oikeutettu vaan vielä kunniakaskin, oleskellessaan hurjain merirosvojen joukossa. He pitivät nimittäin yhä vieläkin — joitakuita poikkeuksia löytyi — siitä kiinni, että olivat kaikkein vihollisia, mutta, kuten mielellään sanoivat, Jumalan ystäviä. Hän antoi kuitenkin herransa mielipiteen määrätä sekä siitä syystä, että tiesi tämän harrastavan hänen todellista parastaan, että pääasiallisesti siitä syystä, että rakasti Niilo Sturea koko sielustaan, kuten kaikki muutkin, jotka tulivat lähempiin tekemisiin tämän ritarin kanssa.
"Meillä ei ole kuitenkaan vielä mitään todistuksia käsissämme", lisäsi
Niilo hetkisen perästä.
"Mutta jos te minua autatte, Niilo-herra, niin en lepää ennenkuin olen niitä hankkinut?" sanoi Hollinger innolla. "En vielä tiedä, miten se oikein on tapahtuva, mutta sen tiedän jo, kuinka alotan…"
"Kuinka alotat sitten?"
"Purjehtiessaan vihamielisissä saaristoissa tai odottaessaan vihollista avoimella merellä pitää vitalilaiva tarkkaa vartiota… Niin minäkin aion tehdä. Teidän langollanne, Tord-herralla oli muiden talojen muassa muuan pieni kartano lähellä Hammarstadia… Sen otan mastokorikseni, ja olkaa varma, että huolellisesti vartioin…"
"Se käy helposti laatuun… talo kuuluu nyt Tord-herran leskelle,
Iliana-rovalle…"
"Ja on aivan Briita-rouvan nenän edessä… Ellei sukulaisuus olisi ollut estämässä, niin luulen, että hän olisi jo aikoja sitte juonitellut talon Iliana-rouvalta itselleen", lausui Hollinger, täynnä iloa siitä, että herransa oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa.
"Mutta mitä sinä asemiehenäni luulet voivasi muuta toimittaa niin varovaisia ihmisiä kohtaan, kuin Briita-rouva ja hänen hovimestarinsa ovat, kuin pitää heitä silmällä?" kysyi Niilo.
"Siinäpä solmu juuri onkin, herra Niilo… Kuka sen on sanonut, että minä sinne tulen teidän asemiehenänne?… Ei, ei niin! Minulla on toinen neuvo…. Minä menen sinne Iliana-rouvan voutina… Niin se pitää tehdä, herra Niilo! Vouti on nuori mies, eräs Tord-herran miehiä… Nyt voitte pyytää Iliana-rouvalta häntä johonkin tehtävään palveluksessanne, sitä hän ei kiellä, ja sitten ehdottakaa minut sinne tilalle lähetettäväksi… Saatuani asiat valmiiksi, voimme taasen vaihtaa… Voudiksi tahdon päästä taloon, ainoastaan silloin voin tehdä kuten tahdon ja kuten aikeeni vaativat."
Niilo harkitsi tarkasti miehen sanoja.
"Lienetpä oikein ajatellut", lausui hän sitten, "ja heti Penningebyhyn tultuamme harkitsemme tätä asiaa yhdessä Brodden kanssa… Tällä kertaa ei meillä olekaan enää mitään tekemistä Tukholmassa; huomenna lähdemme täältä… Olen yhtä innokas kuin sinäkin saamaan tämän asian selville ja jos mahdollista helpottamaan kuninkaan rasitettua tilaa."
Siihen loppui heidän keskustelunsa, ja Niilo lähetti Hollingerin Harmaaveljesluostariin noutamaan kuninkaan kanslerilta noita kallisarvoisia muistiinpanoja. Hänen poissa ollessaan tulivat Brodde ja Erkki, joille Niilo ilmoitti päättäneensä lähteä huomisiin Penningebyhyn. Miehet tiesivät kertoa yhtä ja toista linnasta, erittäinkin niistä uhkeista pidoista, jotka Ture herra oli valmistanut arkkipiispalle.
"Ja teidän tarvitsee nyt tuskin pelätä mitään vainoa arkkipiispan puolelta, herra Niilo", sanoi Brodde sitten, "siitä päättäen mitä kuulin seisoessani muiden herraspalvelijain joukossa."
"Hauskaa kuulla", vastasi Niilo, "samaa voin tuskin sanoa omasta puolestani hänen suhteensa."
"Sen kertoi eräs arkkipiispan asepojista", jatkoi Brodde, "hän tuli kotvaseksi seisomaan aivan lähelle minua, ja silloin tuli hänen luokseen toinen poika, joka kertoi nauraen, että David-herra ja arkkipiispa olivat puhelleet teistä. David-herra oli varoittanut arkkipiispaa kehottaen häntä ottamaan teidät pian huostaansa… Toinen pojista kysyi silloin, mitä siinä oli nauramista, niin poika kertoi vielä arkkipiispan sanoneen nauraen veljelleen: 'turvetta, jonka yli voimme astua, emme huoli tieltä raivata!'"
"Hm… sattuu kuitenkin väliin käymään", lausui Niilo, "kuten vanha sananlasku sanoo, että nimittäin suuretkin vaunut kaatuvat, jos tielle sattuu turve, jonka alla on multaa. Kukapa tietää kuinka siinä oikeastaan käypi, kun mahtava Jöns-arkkipiispa ja minä kohtaamme toisemme?"
"Sitäpaitsi on minulla täällä eräs kapine, oli arkkipiispa vielä lausunut veljelleen kaulaansa viitaten, joka takaa menestyksen."
Niilo katsahti ylös, ikäänkuin aivan uusi ajatus olisi hänen mieleensä juolahtanut: mutta samassa hän taasen laski katseensa, ikäänkuin pitäen ajatusta mahdottomana, ja hieno hymy ilmestyi hänen huulilleen.
"Ja pitopöydässä oli hän aivan sen näköinen", jatkoi Brodde, "kuin hän olisi nyt kuningas Ruotsin maassa ja pöydässä olevat iloiset herrat puhuivat valtakunnan linnoista ja lääneistään kuin yksityisomaisuudestaan ikään. Jumala paratkoon, herra Niilo, minä pelkään nyt, että viimeinen villitys tulee ensimmäistä pahemmaksi; siitä panen henkeni pantiksi, että jos viheriä ritari nyt eläisi, niin hän olisi ensimmäinen mies vääntämään vallan arkkipiispan kädestä… Saatte nähdä, Niilo-herra, että tästä tulee herrasvalta, maalle paljoa pahempi ja vaarallisempi, kuin koskaan olisi voinut tulla Kaarlo-kuninkaan valtaistuimella ollessa. Ja lopulta ei kuitenkaan ole ketään, joka takaa, ettei arkkipiispa kuitenkin, vaaran oikein uhatessa, tee uudestaan sitä temppua, että kutsuu tanskalaisen kuninkaan valtakuntaan taas!"
Niilo tuli yhä miettiväisemmäksi Brodden puhuessa, ja hänen lopetettuaan syntyi pitkä äänettömyys. Sekä Niilo että Brodde että Erkki mietiskelivät, mitä nyt olisi tehtävä, ja heidän ajatuksensa liikkuivat pienemmissä tai suuremmissa piireissä, mikäli kukin pystyi oloja ja suhteita arvostelemaan. Erkin ajatukset tarkoittivat yksinomaan Niiloa itseään, mutta Brodde, joka tunsi enemmän kuin hän Niilon salaisuuksia, ymmärsi ottaa huomioon arkkipiispan, Kaarlo-kuninkaan ja mahtavan Eerik Akselinpojan.
Kuta enemmän Niilo mietti asiaa, sitä selvempänä ja pakottavampana tunkihe hänen mieleensä kysymys, tyytyisikö siihen, mitä jo tiesi arkkipiispasta, vai odottaisiko vielä jonkun aikaa nähdäkseen mikä tuon kirkkoruhtinaan korkein päämäärä oikeastaan oli. Tarkoittiko hän Ruotsin onnea vai oman vallanhimonsa tyydyttämistä. Hän mietti vielä sitäkin, menisikö suoraan arkkipiispalta pyytämään vastausta tähän kysymykseen, mutta senverran oli elämä häntä kuitenkin opettanut, että heti hylkäsi tämän ajatuksen. Hän ymmärsi, että se enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi häntä, ja saattaisi sitäpaitsi hänet tarpeettomasti vaaralle alttiiksi. Hänelle jäi siis valittavaksi: odottaa tai heti ryhtyä toimeen. Jälkimmäisellä oli omat vaikeutensa, sillä valmistuksiin tarvittiin aikaa, ja sitäpaitsi oli suuresti epäiltävää, olisivatko talonpojat halukkaat lähtemään sotaan juuri sieltä palattuaan.
Niin ollen näytti hänestä parhaalta ensiksi kuulustella rahvaalta, etupäässä tietysti taalalaisilta, mikä heidän ajatuksensa oli, ja vieläkö he pysyivät sanassaan, ettei Ruotsin valtakunta ole mikään papin tila, vai halusivatko he jäädä varttomaan.
Hän ilmaisi ajatuksensa miehille, ja he puhuivat siitä vielä Hollingerin palatessa Niilo Rytingin luota. Mutta miehet olivat yhtä mieltä kuin herransakin, ja siksi päätettiin, että Erkki lähtisi seuraavana aamuna Taalainmaahan Pentti-vaarin luo, ja Brodde ratsastaisi Siljanin seuduille keskustelemaan rahvaan kanssa. Oli kuitenkin meneteltävä kaikella varovaisuudella, ei pidettäisi mitään kokouksia eikä herätettäisi millään tavoin huomiota… yksitellen oli keskusteltava rahvaan miesten kanssa ja siten urkittava kansan mieli tietoon. Itse päätti Niilo jäädä Penningebyhyn elääkseen siellä maailman humusta erillään.
"Meilläkin on tänä aikana eräs tehtävä suoritettavana", sanoi hän nyökäten ystävällisesti päätään Hollingerille.
Tämä antoi hänelle erään hyvin käärityn, sinetöidyn mytyn, jonka oli saanut kanslerilta.
"Niilo-herra pyysi minun vielä sanomaan teille, että voitte kernaasti ottaa paperit mukananne Penningebyhyn. Ne ovat siellä yhtä hyvässä säilyssä kuin täälläkin, sanoi hän, ja sitäpaitsi koskevat ne enemmän Niilo Sturea kuin minua!"
"Hyvä!" virkkoi Niilo, "siitä luottamuksesta kiitän, ja mikäli minusta riippuu, ei kirjainkaan niistä ole häviävä."
Aikaisin seuraavana aamuna kapistelivat Brodden ja Erkin hevosten
kaviot kadun kivitystä. He läksivät kumpikin eteläportista kulkeakseen
Mälarin eteläpuolta Vestmanlantiin ja sieltä pitkää ahoa myöten
Taalainmaahan.
Pari tuntia myöhemmin ratsasti Niilo itse Hollingerin ja muiden asemiesten kera pohjoisportista siltojen yli tielle, joka johti Klaaran sisarluostarin ja Brunkebergin välitse pohjoiseen päin.
Penningebyssä oli kaikki paikoillaan, ja Briita-rouva ja lapset tervehtivä riemulla kotiin palavaa isäänsä. Iliana-rouva ja hänen sisarensa, nuori Ingeborg-neiti, jonka sulo päivä päivältä kasvoi, ottivat yleiseen iloon osaa. Penningebyhyn tuli rauhallinen ja iloinen ilta, ja sekä Briita että Iliana karttoivat kysymästä mitään, joka saattaisi hiukankin johtaa ajatuksia asioihin, mitkä karkoittaisivat onnen ja rauhan pois. Niilosta tuntui kuin olisi pitkän ja väsyttävän vaelluksen jälkeen koleilla ja kylmillä poluilla päässyt kerrassaan ruusutarhaan, jossa Jumalan aurinko synnytti kukkain tuoksua ja lintuin laulua ja jossa leppeät tuulet huokuivat rakkautta, uskoa ja toivoa.
Vasta seuraava päivä toi huolia, uusia ja vanhoja.
Niilo Sturen veljeltä, Svante Bonpojalta, oli tullut pyyntö, että Niilo lähtisi viipymättä hänen luokseen Ekesjöhön, jos suinkin pääsi irti tärkeistä toimistaan. Svante-herra tarvitsi hänen apuaan eräässä perintöriidassa, joka siis koski häntäkin, sekä vielä erään velkomisen selittämisessä, josta Svante ei sanonut voivansa suoriutua. Jälkimmäinen seikka herätti sekä kummastusta että levottomuutta Niilo-herrassa; hänen ajatuksensa johtuivat heti Hammarstadin Briita-rouvaan ja Kaarlo-kuninkaaseen. Häntä kummastutti, että hänen varovainen ja rauhallinen veljensä oli tehnyt velkaa, ja hän kävi levottomaksi, kun velka oli niin suurikin, kuin veljen kirje viittasi. Oli selvää, että hän tämänkin velan johdosta tuli ajatelleeksi Briita-rouvaa, niin uskomattomalta kuin tämä ajatus tuntuikin lähemmältä katsoen.
Niilo päätti tietysti viipymättä noudattaa veljensä toivomusta. Hän puhui kuitenkin ensiksi Iliana-rouvan kanssa hänen voudistaan, joka hoiti tuota pientä maatilaa Hammarstadin vieressä. Aluksi tuntui ritarin esitys Ilianasta kummalta, mutta hän suostui kuitenkin mielellään antaen Hollingerille käskyn hoitaa voutina maatilaa, sillaikaa kuin nykyinen vouti tulisi Niilon käskettäväksi. Niilo saisi nyt etelään ratsastaessaan kutsua hänet mukaansa.
Niilo ei ehtinyt tämän ja muiden hommainsa vuoksi lukea Niilo Rytingin antamia käsikirjoituksia, vaan vei ne salakamariinsa säilyyn toistaiseksi. Heitä kaikkia kalvoi myöskin suru karkoitetun kuninkaan tähden, joka olikin heillä seuraavana päivänä keskustelun aiheena. Seuraavana aamuna, kun Niilo valmistihe lähtemään, seurasi Briita-rouva häntä salakamariin ja kysyi, mikä paperimytty siinä oli, tarkoittaen noita muistiinpanoja.
"Vanha tarina", vastasi Niilo, "jonka luemme yhdessä kotiin palattuani!"
Muuta ei Briita-rouva kysynyt, joten paperimytty sai jäädä muiden paperien joukkoon takan vieressä olevalle hyllylle. Kauvaksi ei Niilo kuitenkaan luullut tarvitsevansa sitä jättää, sillä hän toivoi pääsevänsä kotiin jo ainakin muutamain viikkojen kuluttua. Sitten hän vielä uskoi Briitalle Brodden ja Erkin Taalainmaahan menon, antaen hänelle ohjeita, mitä olisi tehtävä, jos he sattuisivat palaamaan sieltä, ennenkuin hän itse ehtisi takaisin Smålannista. Sitten häh nousi ratsulleen ja läksi menemään, mukanaan Hollinger ja pari muuta asemiestä.
Matka luonnisti hyvin. Laita oli, kuten Brodde oli kuullut marskin pidoissa. Arkkipiispa piti Niiloa niin vähäpätöisenä, että hän voi pelvotta ratsastaa Tukholman läpi, jossa näinä päivinä pidettiin suurta neuvostokokousta, missä arkkipiispaa ja hänen ystäviään palkittiin mailla ja lääneillä. Niiloa kiukutti kuullessaan, kuinka itsekkäästi herrat menettelivät, ja kuinka vähän he huolivat valtakunnasta kokonaisuudessaan. Kristian-kuninkaan takaisin kutsumisesta ei hän kuitenkaan kuullut mitään puhuttavan. Mutta se ei antanut paljon lohtua, sillä paljon vaarallisempaahan oli valtakunnalle, jos arkkipiispa rupeisi aikeensa mukaan jakamaan sitä moneen osaan. Oli selvää, että vaikka arkkipiispa todenteolla asettuisikin Tanskan kuningasta vastaan, tämä pirstoitus kuitenkin helpottaisi sen joutumista kokonaan Tanskan saaliiksi. Paisti, jota ei voida kokonaisena niellä, leikataan pieniin palasiin, jotka ovat helpompia syödä. Raudanraskaina painuivat huolet hänen sydämelleen, ja hän alkoi jo kysellä itseltään, oliko odottaminenkaan enää oikeutettua.
Söderteljessä hän erosi Hollingerista aikoen siellä odottaa voutia. Tälle ei Hollinger saanut mainita herransa nimeä, että salaisuus paremmin säilyisi. Hänen tuli vaan antaa hänelle ohjeet, missä hänet tapaisi. Tämä kävikin aivan harkinnan mukaan. Tuolla pienellä maatilalla ei kukaan aavistanut että uusi talonvouti oli Niilo Sturen asemiehiä. Vasta jonkun ajan kuluttua ilmoitti Niilo entiselle voudille, mikä pelin tarkoituksena oli, ja tämä oli kelpo mies, jolla ei sitäpaitsi ollut mitään erityistä myötätuntoisuutta naapuritalon ylpeätä rouvaa kohtaan, ei suinkaan halunnut ennen aikaa lörpötellä olevansa Iliana-rouvan vouti, koska se olisi piankin voinut tulla Hammarstadin rouvan tietoon.
Ekesjössä odotti Niilon veli, lempeä Svante-herra, lukien levottomuudella päiviä, milloin Niilo mahdollisesti voisi saapua. Hänen ilonsa olikin siis suuri, kun eräänä kauniina päivänä seisoessaan ison salin ikkunassa, joka antoi satasyliselle sillalle, äkkäsi odotetun veljen tulevan ratsastain. Hän riensi vastalle ja näytti saavan itse voimaa ja rohkeutta nähdessään uljaan veljensä.
Kohta tuli selville, että velka, jota Svantelta vaadittiin, oli syntynyt hänen tietämättään. Hän oli edellisenä syksynä ostanut eräitä tavaroita muutamalta kauppasaksalta, joka kulki Jönköpingistä Kalmariin, mutta ei likikään niin suurella summalla kuin häneltä nyt vaadittiin velkakirjalla, jonka alla oli hänen oma Natt-och-Dagien kilpimerkillä koristettu sinettinsä. Niilo ei voinut vielä uskoa tämän saatavan olevan todellisessa yhteydessä Briita-rouvan kanssa, mutta ei voinut myöskään päästä täyteen rauhaan yhä palaavilta epäluuloiltaan.
Tarkan miettimisen perästä päättivät veljet tiedustella, niin kauas kuin suinkin, miten velkakirja oli tullut sen miehen käsiin, jolla se nyt oli, koettaen siten kaikilla luvallisilla keinoilla voittaa aikaa.
Tästä koitui kumminkin paljon vaivaloisempi työ, kuin he olivat luulleetkaan, joten Niilo tuli viipyneeksi koko kesän Ekesjössä.
Juhannuksen aikaan saapui Briita-rouvakin lapsineen, ja Svante toivoi heidän viipyvän niinkauvan kuin Niilo itsekin, ja huolistaan huolimatta oli hän pelkkää iloa; hän piti niin suurena onnena nähdä luonaan nämä sukulaisensa, jotka kävivät hänelle päivä päivältä yhä rakkaimmiksi. Brodde ja Erkki olivat eri aikoina palanneet Penningebyhyn, mutta he eivät olleet tuoneet sellaisia tietoja, kuin Briita-rouva oli toivonut. Ja arkkipiispa näytti panevan kaikkensa pysyäkseen hyvissä väleissä taalalaisten kanssa. Miehillä oli kuitenkin mitä parhaat toiveet palatessaan kumpikin taholleen Taalainmaahan.
Hollingerista ei kuulunut mitään. Mutta tärkeitä tietoja ei siltä puuttunut.
Elokuun lopulla saapui Ekesjöhön sanoma, että Kettil-piispa oli kuollut. Hän oli pitänyt herrainkokousta Teljessä elokuun 10 päivänä, ja sieltä hän oli lähtenyt Tukholmaan, mutta oli siellä sairastunut äkkiä ja kuollut ruttoon, joka raivosi siellä hirveästi kuten useimmilla muilla seuduilla valtakunnassa. Samana syksynä, jona Kaarlo-kuningas palasi, tempasi rutto aina 7000 ihmistä Tukholmassa, ja tuo vaarallinen tauti ei ollut vieläkään laannut uhreja viemästä. Urhea piispa oli erinnyt täältä murtuneella ja katuvaisella mielellä, kerrottiin. Hän oli surrut ja itkenyt pahoja tekojansa sekä luvannut parannusta, mutta kuolema ei ollut armahtanut. Hänen ruumiinsa vietiin Linköpingiin ja haudattiin pääalttarin eteen tuomiokirkkoon.
Niinmuodoin oli arkkipiispa Jöns nyt kaikin puolin yksin herrana Ruotsissa. Nyt saataisiin nähdä kuinka hän aikoi pitää lupauksensa, jotka oli antanut Ruotsiin ja Kristian-kuninkaaseen nähden. Niilo odotti myös jännityksellä aikoiko hän todella ryhtyä sensuuntaisiin toimeenpiteisiin, joita hän, Niilo Sture, enimmin pelkäsi. Tanskasta saapuvat tiedot lisäsivät hänen pelkoaan. Kristian-kuninkaalta saapui kirje toisensa perään selittäen, että hänen ja arkkipiispan välillä vallitsi mitä parhain sopu, ja samalla hän kehotti Ruotsin kansaa pysymään hänelle uskollisena. Tämä oli kuitenkin itsessään jokseenkin vähäpätöistä, varsinkin kun Tanskan kuninkaalla oli tekemisiä Slesvigissä ja Holsteinissa, jotka herttuakunnat hän oli perinyt.
Enemmän merkitystä oli sillä muutoksella, joka syntyi tänä vuonna Kristian-kuninkaan suhteessa Akselinpoikiin, joiden sukua pidettiin tähän aikaan Tanskan mahtavimpana. Kuningas oli nimittäin peruuttanut kruunulle takaisin Lillön ja Tranekärrin Olavi-herran kuoleman jälkeen. Ylpeä Iivari-herra, joka oli ottanut veljensä lasten holhoojana tämän läänitykset ja tilat haltuunsa, julisti siitä syystä kuninkaalle sodan. Lähin seuraus tästä oli, että Iivari-herran täytyi mihin hintaan hyvänsä hankkia itselleen liittolaisia, ja mistäpä hän niitä löytäisi ellei Ruotsista ja etupäässä Kaarlo-kuninkaalta.
Niilo oli hetkisen epätietoinen tässä kohden. Hän ajatteli sitä häväistystä, jolla kuningas oli kohdellut tuon ylpeän herran kosintaa, ja siksi hän rupesi arvelemaan, että Iivari-herra voisi mahdollisesti yhtyä arkkipiispaan. Mutta arkkipiispa joko täydellä todella harrasti rauhan säilymistä, tahi toiselta puolen pelkäsi Akselinpoikain jo kyllin mahtavan vallan nousevan liian korkealle. Ja muuten oli tuskin luultavaakaan, että Akselinpojat itsekään rupeisivat apua pyytämään mieheltä, jonka tieltä erään heistä oli täytynyt väistyä, kuten Eerik-herra oli häätynyt tekemään valtionhoitajan toimeen nähden. Ei ollut siis luultavaa, että Akselinpoikain ja arkkipiispan voimat liittyisivät toisiinsa. Niinmuodoin jäi ainoaksi mahdollisuudeksi odottaa edellisten kääntyvän Kaarlo-kuninkaan puoleen, joka ei tosin itsessään aivan suuria merkinnyt, mutta jonka nimeä kuitenkin sopi käyttää, eivätkä hänen ystävänsä ainakaan olleet niinkään hyljeksittäviä.
Mutta jos Akselinpoikain ja kuninkaan välillä siis syntyisi liitto, niin oli ihan ilmeistä, että se vastustaisi yhtä paljon Ruotsin arkkipiispaa ja valtionhoitajaa kuin Kristian kuningastakin. Arkkipiispa Jöns voi laskea tämän yhtä hyvin kuin Niilokin. Ja seuraukseksi tulisi tietysti se, että arkkipiispa ja Kristian-kuningas lähentyisivät toisiaan, ellei edellinen nyt kerrassaan rupeisi toteuttamaan jakamisaiettaan vetäytyen siten syrjään koko leikistä.
Pian tulikin Ekesjöhön tieto, että Jönköpingissä pidettäisiin heti uudelta vuodelta seuraavana vuonna kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten herrain kesken. Tämä oli selvä lähentymismerkki arkkipiispa-valtionhoitajan puolelta Kristian-kuningasta kohden. Ääni kuninkaan kellossa rupesi samalla käymään yhä mahtavammaksi ja vaativammaksi, josta näki hänen tuntevan valtansa kasvavan ja käyvän Ruotsille vaarallisemmaksi. Tämä arkkipiispan lähentyminen voi kuitenkin olla vaan näennäistä. Hän saattoi sen ohella harjoittaa katalaa peliänsä Ruotsin jakamisesta, heittääkseen sitten kun asiat olivat valmiina peitteen syrjään jättäen kuninkaat ja maailman sikseen.
Miten asianlaita olikin, varmaksi jäi kuitenkin, että Ruotsi oli suuressa vaarassa, Suuremmassa kuin koskaan ennen, ja että nyt oli tarkoin pidettävä silmällä kaikkea ja kaikkia.
Niilo Sturen levottomuus kasvoikin päivä päivältä, kunnes Brodde vihdoin saapui Taalainmaasta tuoden suotuisia tietoja. Hänellä oli siten varma ankkuripohja, joten hän voi vielä jonkun aikaa odottaa myrskyä, ennenkuin ryhtyi toimiin. Erkki, joka saapui paria viikkoa myöhemmin toi yhtä lohduttavia sanomia. Vuorimies Pentti lähetti Niilo-herralle terveisiä kehottaen häntä olemaan rohkealla mielellä. Vuorimiehiin sai luottaa yhtä paljon kuin taalalaisiinkin. Mutta jokainen kulunut päivä sai sen päätöksen ritarissa yhä lujemmaksi ja järkähtämättömämmäksi, että tekisi maksoi mitä maksoi lopun levottomuudesta ja epäjärjestyksestä. Hän tahtoi vaan ensiksi panna toimeen jo keväällä tekemänsä päätöksen lähteä Suomeen tapaamaan kuningasta. Sitten hän aikoi ryhtyä tosi toimiin.
Sillä välin jatkettiin tutkimuksia Svante-herran velkajutusta. Vihdoin he tulivatkin toivottuun tulokseen sikäli, että saivat täydellä varmuudella tietää lähimmän velkojan pitävän yhteyttä Hammarstadin Briita-rouvan kanssa. Tämä seikka teki välttämättömäksi etsiä todistuksia Briita-rouvan rikollisuudelle. Siinä suhteessa Niilolla olikin mitä parhaimmat toiveet. Veljelleen hän niitä ei ilmaissut, sillä tämän lempeä ja säveä mieli olisi tuskin jaksanut pitää edes sitäkään salaisuutta. Svante-herran suureksi suruksi läksi siis hänen veljensä Ekesjöstä joulun edellisinä päivinä.
Oli ankara talvi ja keli mainio, joka teki sangen mieluisaksi matkan Itägöötanmaan ja Södermanlannin läpi Söderteljeen. Täällä aikoi Niilo-herra viipyä ehtiäkseen lähettää sanomaa Hollingerille, jota hän välttämättömästi halusi tavata. Sattui kuitenkin niin hyvästi, että tämä sattuikin olemaan kaupungissa. Hän astui Niilon majataloon, tämän juuri ollessa lähettämässä erästä asemiestä viemään sanaa hänelle.
Hollinger kertoi, kuinka kesä oli kulunut. Hän ei ollut mitään vaivoja säästänyt päästäkseen Briita-rouvan ja hänen hovimestarinsa jälille; mutta kaikki oli ollut turhaa. He olivat vanhoja ja harjaantuneita salaamaan konnantöitänsä. Kuta vanhempi kettu, sitä varovaisemmin sitä pitää pyytää. Päätettiin senvuoksi, että Hollinger jäisi vieläkin entiselle paikalleen.
"Mitä tietä aiotte nyt kulkea täältä mennessänne?" kysyi Hollinger lopuksi.
"Järven yli", vastasi Niilo. "Luulen, että se kantaa?"
"Kyllä se kantaakin!" vakuutti Hollinger hyvin tyytyväisen näköisenä, mutta lisäsi: "En sitä suotta kysynyt teiltä…"
"Miksi siis, Hollinger?"
"Tietäkää, että arkkipiispan silmät ovat auenneet, ja nyt hän koettaa saada teitä kiinni!"
"Minua kiinni?"
"Niin… ellei minulle ole väärin kerrottu, on hän jo useita kertoja kuulustellut, missä te olette."
"Hyvä, hyvä, Hollinger… toivon, etten enää lankea vihamieheni kaivamaan kuoppaan, vaikka se olisi toista mointa syvempi ja salaisempi kuin Krokeksin luona."
"Jumala suokoon teille onnea matkalle," lisäsi Hollinger. "En saa ennen oikeata rauhaa, kuin taas pääsen Penningebyhyn teidän luoksenne."
Hollinger läksi taasen Briita-rouvaa vaanimaan, ja Niilo lähti omaan suuntaansa.
Joko lienee Hollingerilla ollut huonot tiedot, tai arkkipiispa oli jättänyt huomioon ottamatta, että Niilo herra voi matkata järvenkin yli — mitään seikkailuja ei tapahtunut. Iliana-rouva, joka oli tämän ajan ollut Penningebyssä, otti sydämmellisellä ilolla vastaan sukulaisensa. Joulua vietettiin iloiten ja riemuiten yhdessä, kunnes Niilo rupesi varustelemaan lähtöään Suomeen kuninkaan luo.
Hän oli aikonut odottaa, mitä aivotusta Jönköpingin kokouksesta seuraisi. Mutta ilmoissa tapahtui muutos, joka teki mahdolliseksi päästä meren yli, ehkä vaikeudellakin. Siksi päätti Niilo viipymättä lähteä ja hän ilmaisi päätöksensä eräänä iltana Briita-rouvalle jäätyään tämän kanssa kahden kesken.
Briita-rouva säikähti ensiksi, mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tarttui miehensä käteen.
"Iloinen, enemmän kuin iloinen pitäisi minun olla", sanoi hän, "että tämä päivä koittaa. Sillä olen varma, että Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset suojelevat sinua lähteissäsi sellaiselle matkalle."
Hetkisen perästä hän lisäsi:
"Onnenketju on poissa, Niilo… Harmaa haukka sen vei, eikä tuone sitä takaisin. Mutta Jumalaan luottaen toivon voivani antaa sinulle kaulaketjun, joka on yhtä hyvä kuin äidinisäsikin ketju…"
"Mitenkä sen saisit?" kysyi Niilo tarttuen herttaista puolisoaan vyötäisiltä.
"Rukoukseni!" vastasi Briita vienosti.
"Sano rukouksemme, Briita!" huudahti Niilo suudellen häntä lämmöllä. "Minäkin toivon, että sydämestä lähtevät rukoukset voivat enemmän ja ovat kaikkivaltiaalle otollisemmat kuin kalleimmatkaan jalokivet. Mutta yksi muistakaamme… älkäämme rukoilko itsemme, vaan Ruotsin valtakunnan puolesta. Jumala on rukouksemme kuuleva, siitä olen varma!"
He seisoivat ikkunan ääressä isossa salissa. Taivas oli kirkas ja sininen, ja tähdet tuikkivat leppeästi.
Aamulla tuli Briita ennen eineelle kokoontumista muistuttamaan Niilolle noista vanhoista muistiinpanoista, joista hän oli puhunut ennen Ekesjöhön lähtöään. Niilo oli vähitellen ne unhottanut, kunnes Briitan puhe kaulaketjuista saattoi ne taasen hänen mieleensä. Nyt hän tarttui vaimonsa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan salakamariin.
"Lukekaamme ne yhdessä juuri nyt", sanoi hän, "muuten ne saattaisivat jäädä lukematta!"
Paperimytty oli paikallaan hyllyllä. Niilo otti ne sieltä, avasi nahkahihnan jolla se oli sidottu, ja laski nuo kellastuneet paperilehdet pöydälle. Muistiinpanot oli kirjoitettu päivittäin, kuten luostareissa oli tapa kirjoittaa suuret tapahtumat muistiin. Se hurskas munkki, joka oli nämä kirjoittanut, oli ottanut kirjoittaakseen muistiin vaan yksityisen miehen vaiheita ja erään yksityisen tapauksen siinä; tämä oli ainoa eroitus.
Ne alkoivat syksystä 1398. Syyskuun 29 päivälle oli kirjoitettu, että kuningatar Margareta Valdemarintytär ja kuningas Eerik saapuivat juhlallisesti Tukholman kaupunkiin.
Lokakuun 1 päivänä tuli luostariin hyvä Laurentius-veli, joka sai pääteinin luvalla oleskella luostarissa.
Seuraaville päiville oli merkitty joitakuita vähäpätöisiä seikkoja, vaikka ne näyttivät kylläkin olevan hurskaalle muistiinpanijalle tärkeitä.
Lokakuun 8 päivänä oli vieras pyytänyt muistiinpanijaa olemaan hänelle avuksi eräässä kauheassa rikoksessa. Mutta siihen tarvittiin suurinta varovaisuutta, ja siksi tuli hänen kalliilla valalla vakuuttaa tekevänsä kuten vieras sanoi eikä toisin. Munkki ei ollut suostuvainen, kun ei oikein tuntenut vierasta, vaikka olikin suuresti mielistynyt hänen kanssaan seurustelemiseen. Silloin oli vieras näyttänyt munkille sormusta kysyen, tunsiko hän sen entistä omistajaa. Hän tunsi. Se oli Fjalar Orminpojan sormus, munkki oli ollut läsnäkin, kun rakastettu Fjalar sai sormuksen äidiltään. Hän oli nimittäin oleskellut vanhan Orm-ritarin talossa hänen lastensa opettajana, kuten siihen aikaan oli joskus tapana. Viimeisenä hetkenään oli Fjalar antanut sormuksen vieraalle, joka oli hänen ystävänsä. Hän oli sanonut, että jos vieras joskus tulisi hänen kotimaahansa ja tarvitsi apua, niin menköön Tukholman harmaaveljesluostariin näyttämään sormusta Martinus-veljille.
Tämä muutti munkin päätöksen. Tiedusteltuaan ensin tarkoin kaikkea, mitä vieras tiesi Fjalarista, ja huomattuaan, että heidän välillään todella lienee vallinnut lämmin ystävyys, suostui hän ja vannoi valan.
"Ja tämä Laurentinus-veli oli", kysyi Briita-rouva, "Fjalar-ritari itse?"
Niilo myönsi jatkaen vaikeata lukemistaan. Sillä munkin kirjoitus, joka tosin oli vasten tämän ajan tapaa, kirjoitettu ruotsin kielellä, oli sangen visaista luettavaa sellaiselle, joka ei ollut erityisemmin kirjataitoon perehtynyt.
Hyvä Laurentius-veli kertoi silloin, että eräs ylhäinen nainen nimeltään Bengta oli saastaisesta ilkiän voiton pyynnistä petollisella tavalla hankkinut itselleen erään kaulaketjun, joka kuului ritari Sven Sturelle. Tämä nainen asui nyt Norrmalmin sisarluostarissa. Sinne pitäisi Martinuksen mennä. Hänen tulisi ottaa tarkoin selville, missä huoneessa Bengta-rouva asui, ja kuinka hänen luokseen helpoimmin pääsisi tarpeetonta huomiota herättämättä. "Ja minä tein niin." Tämä oli lokakuun 9 päivänä.
Bengta-rouva asui eräässä pienessä rakennuksessa luostarin puutarhassa, mikä helpotti melkoisesti munkkien työtä. Mälarin alitse oli nimittäin salainen käytävä luostarien välillä, ja tämä käytävä päättyi juuri tuohon pieneen puutarhassa olevaan rakennukseen. Kaikki riippui siis siitä, miten Bengta-rouva saataisiin sieltä poistumaan; silloin oli kaikki hyvin. Mutta siihen tiesi hyvä Laurentius-veli neuvon. Hän sanoi Martinukselle, että tämä menisi herra Krister Niilonpojan luokse, joka oli silloin Tukholmassa, ja sanoisi hänelle, että jos hän halusi päästä oikein onneen ja kunniaan, niin pitäisi hänen koettaa saada Bengta-rouva puolelleen, sillä hänellä oli eräs kallis kalu, joka tuotti sellaisia etuja. Sattui niin onnellisesti, että Krister-herralla oli pidot samana päivänä sen johdosta, että Margareta-kuningattaren ja Sven Sturen sovinto allekirjoitettiin silloin Almarestäkissä. Ja Martinus-veli toimitti asian niin hyvin, että Krister-herra läksi itse sisarluostariin ja kutsui Bengta-rouvan luokseen.
Ja Bengta-rouva meni, ja samaan aikaan meni hyvä Laurentius-veli maanalaista käytävää myöten luostariin. Hän tuli puutarhataloon, löysi hetkisen etsittyään lippaan, joka oli vitjoilla kytketty erääseen huoneessa olevaan pylvääseen. Mutta vitjat olivat pylvään ympäri ihan lattialla, jossa oli muutamia vaatekappaleita peittämässä sekä lipasta että vitjoja. Hetkiseksi joutui hyvä Laurentius-veli epätoivoon. Mutta sitten hän sieppasi äkkiä lyhyen miekan viittansa alta ja saikin sillä kangotetuksi lippaan auki.
Tämä tapahtui samana päivänä, jona Sven-ritari sopi kuningattaren kanssa.
"Merkillistä on", sanoi Niilo työntäen paperia luotaan, "mutta saatuaan kaulaketjun takaisin seurasi äidinisääni onni yhtä järkkymättä kuin se ennen oli häntä pettänyt. Enkä voi kieltää, ettei minunkin ratani ollut valoisampi niinkauan kuin tuo kaulaketju oli minulla…"
Briita-rouva istui vaiti, ja katseensa osoitti hänen vaipuneen mietteisiinsä.
"En kuitenkaan kadu päätöstäni, jonka kerran tein, että nimittäin luopuisin tuosta taikakalusta. Sillä niin se on, todellinen ritari luottaa ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaansa… Ja", lisäsi hän ojentaen kätensä ja tarttuen vaimonsa käteen, "tätä onnenketjua ei minulla kuitenkaan ollut silloin, kuin voitin elämäni suurimman onnen, kun voitin sinut, Briita."
Briita katsoi ylöspäin ja hänen silmissään kimalsi kyynel.
"Mutta nyt kun lähdet miekka kädessä taistelemaan Ruotsin valtakunnan puolesta, Niilo… nyt ei Briita voi paljoa, mutta kaulaketju ehkä olisi hyödyksi!"
"Entä rukouksesi, vaimoni?"
"Olet oikeassa, Niilo!" lausui Briita lämmöllä, ja Niilo sulki hänet rintaansa vasten.
Muutamilla luonteilla on synnynnäinen helppous siirtyä asiasta toiseen, vakavimmistakin mielentiloista jokapäiväisen elämän yksinkertaisiin kysymyksiin. Niinpä lausui Briita hetkisen kuluttua:
"En kuitenkaan voi saada mielestäni harmaata haukkaani, että se lensikin tiehensä vieden kalliin kaulaketjun mukanaan. Koska se ei ole tullut takaisin, niin täytyi se olla hänen viimeinen matkansa."
"Epäilemättä, Briita…! Luultavasti on se täällä jossakin vuorenonkalossa, ja olkoonkin siellä minun puolestani tuomiopäivään asti!"
"Mutta jos saisit sen takaisin, Niilo, niin mitä tekisit?"
"Jos saisin sen takaisin…? Täyttäisin vanhan päätökseni, lahjoittaisin sen jollekulle kirkolle tai luostarille. Jonkun pyhimyksen kaulassa olisi ketju hyvänä kaunistuksena! Aikomukseni oli antaa se uhriksi sille pyhimykselle, jota äidinisäni ystävä piti niin rakkaana ja kalliina. Jos se siis uudestaan joutuisi käsiini, kaunistaisi se Skaran Pyhän Kaarinan kuvaa!"
"Mutta jos joku metsästäjä on ampunut haukkani, ja sitten myynyt tai jollekin antanut kaulaketjun…? Onhan sekin mahdollista… kenenkä käsissä se nyt lienee?"
Niilo ei vastannut heti kysymykseen ja samassa koputti ovelle palvelija, jolla yksin oli lupa tähän huoneeseen tulla, nimittäin Brodde.
"Täällä on airut arkkipiispalta!" sanoi hän huoneeseen tultuaan.
"Arkkipiispalta!" huudahtivat Niilo ja Briita yhdestä suusta.
"Niin!" lisäsi Brodde, "ja hän tuonee merkillisiä viestejä tullessaan, sillä hän käyttäytyy aivan kuin Penningeby olisi hänen herransa oma eikä teidän, herra Niilo!"
"Hyvä, kuulkaamme sitten, mitä hänellä on sanomista!" sanoi Niilo nousten ylös sekä astui isoon saliin vaimonsa ja Brodden seuraamana, jotka pysähtyivät ovelle.
Tänne saliin oli jo tullut Iliana-rouva, Ingeborg ja lapset, ja raiskaavan tulen punaliekit levittivät mieluisaa lämpöä ja valoa huoneeseen. Ovella seisoi arkkipiispan synkkä airut.
Niilo tervehti ensin kälyään ja kääntyi sitten airueeseen päin.
"Mikä on asiasi, mies?" kysyi hän.
"Minulla on tuotavana herra Niilo Sturelle korkean herrani, Ruotsin valtakunnan haltijan ja arkkipiispan, herra Jöns Pentinpojan käsky, että teidän tulee viipymättä saapua hänen luokseen Tukholmaan!"
Säikähdys kuvastui naisten kasvoilla. He tiesivät kyllin, mitä tuollainen käsky saattoi merkitä. Mutta heidän vertaan kuohutti myöskin se loukkaava tapa, jolla mahtava arkkipiispa ilmoitti käskynsä. Niilo ymmärsi selvästi, ei ainoastaan että tämä käsky oli todistuksena siitä, kuinka vähässä arvossa arkkipiispa häntä piti — minkä hän oli jo kuullutkin — vaan myöskin että hän katsoi asiain tulleen jo sille kannalle, että vähäpätöisyyttenkin tieltä raivaaminen oli jo välttämätöntä.
Arkkipiispan käsky kehitti asiat huippuunsa. Niilolla oli edessään: joko noudattaa käskyä, jota seuraisi varmasti oikeudenkäynti, vankeus ja kuolema, tahi olla sitä noudattamatta, jota seuraisi yhtä varmasti maaheitoksi julistaminen. Edellisessä tapauksessa oli tietysti kaikki mennyttä, mitä hän oli aikonut Ruotsin hyväksi toimia, jälkimmäisessä tapauksessa oli työ suurimmassa määrin vaikeutuva. Olisi ollut hyvä, jos rahvas olisi nyt ollut koottuna. Silloin hän olisi voinut käydä arkkipiispaa vastaan kylliksi suurella miehistöllä tarvitsematta häntä pelätä. Mutta löytyipä eräs keskitie, jota Niilo muisti viipymättä käyttää hyväkseen. Hän päätti viivyttää arkkipiispan luokse menoaan.
Hän lausui:
"Tervehdä herraasi ja sano, että minä saavun hänen luokseen!"
Mutta mies vastasi vaan röyhkeästi suutaan vääntäen. Useinhan mahtavan miehen palvelijat katsovat turhaksi kumartaa päätään enemmän kuin herransakaan kumartaisi. Tämä tapahtuu varsinkin jos he tuovat, ei herransa viestiä, vaan hänen käskyään alempiarvoiselle, etenkin jos tämä on sellainen, jota hänen herransa ympäristössä on aina kuvattu vähäpätöiseksi ja vaarattomaksi mieheksi.
"Minä en sitä tervehdystä vie perille, vaan te itse, herra Niilo!" sanoi hän. Kun Niilo heitti häneen katseen, jossa kummastus ja suuttumus taistelivat keskenään, lisäsi hän, ikäänkuin kerrassaan osoittaakseen, että oli sopimatonta ja turhaa yrittää vastustella ja epäröidä, "herrani, herra arkkipiispa käskee teidän tulla heti hänen luokseen!"
Kaikella säveydellään ja tyyneydelläänkin oli Niilon nyt melkein mahdoton hillitä vihaansa.
"Oletko kuullut vastaukseni, mies?" kysyi hän, ja hänen katseensa ja äänensä pakottivat miehen vasten tahtoaankin luomaan silmänsä maahan.
"Olen!" vastasi mies.
"No… riennä sitten ilmoittamaan sitä herrallesi!"
"Mutta milloin, herra Niilo, milloin…?" kysyi mies taas.
"Siitä annan herrallesi tiedon!" vastasi Niilo.
Niilo-herra käänsi silloin miehelle selkänsä ja läksi salista pois. Mies seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen silmänsä vilkuilivat ympäri salia ja hänen huulillaan oli ilkeä hymy.
Mutta Brodde astui silloin hänen luokseen, avasi oven ja laski kätensä niin kovasti röyhkeän miehen olkapäälle, että hän lyyhistyi maahan.
Hetkisen perästä ratsasti hän Penningebystä pois parin muun huovin kera, jotka olivat hänen seurueenaan.
Niiloon vaikutti tämä käynti sen, että hän päätti jo seuraavana päivänä lähteä Suomeen.