XI.
Raseporissa.
Lähellä Tammisaarta on erään Pohjanlahdesta pistävän vuonon pohjalla jäännökset eräästä ympärysmuurista ja soraksi luhistuneesta linnasta. Ne ovat Raseporin rauniot. Talonpoika kyntää peltoaan ja tuon pienen kaupungin asukkaat hyörivät kiireisissä touhuissaan, ja merimies levittää ulapalla purjeitaan — elämä kulkee vaihtelevaa rataansa, mutta linnanrauniot ovat vaiti, vaikka niiden muurein sisällä on useammin kuin kerran ihmissydän paisunut ylpeydestä ja vallasta, tahi on ollut musertumaisillaan surujen ja epätoivon painosta.
Nyt on linna itse katoovaisuuden kuva, soraläjänä se muistuttaa meitä vaan kuolemasta ja maallisen suuruuden lyhytikäisyydestä.
Kerran eli siinä mies, joka itse oli langennut suuruus. Nyt ei häntä kukaan muista. Mutta oli aika jolloin oltiin kiitollisia yhdestä silmäyksestä, yhdestä hyväksyvästä hymystä häneltä, jolloin häntä ylistettiin taivaisiin asti. Mutta oli taas aika, jolloin hän eli surujen ja murheiden elämää, jolloin hän oli vihan ja unhotuksen ylenkatsottu esine. Silloin hänestä puhuttiin, häntä surkuteltiin. Mutta mikä on korkeata, tulee alhaiseksi ja mikä on alhaista, tulee korkeaksi, niin juoksee elämän virta, ja ihmiskunta ja ihminen on kehno muistamaan entisyyttä, se muistaa vaan kulloinkin kuluvan päivän.
Tähän syrjäiseen seutuun, tähän linnaan, joka oli Viipuriin, Turkuun tai Hämeenlinnaan verraten perin mitätön, tänne oli Ruotsin kuningas nyt karkoitettu, niin sanoaksemme, rangaistusta kärsimään. Hän, joka oli ennen niin rikas, että se yksinään jo herätti kateutta, joka oli kerran niin mahtava, että sai nostetuksi Ruotsin kuninkaankruunun päähänsä ja sen lisäksi vielä Norjankin, oli nyt tänne joutunut. Hän sai iloita, kun hänelle suotiin hengen pitimiksi pieni linna jossa herrasmies tuskin viitsisi elää — ja siitä hän sai olla vielä kiitollinenkin, sittenkuin aarteensa oli häneltä ryöstetty.
Ja tämänkin viimeisen turvan köyhyytensä ja onnettomuutensa suojaksi oli hän hädin tuskin saanut ainoastaan erään miehen avulla, joka huolimatta kunnianhimostaan ja niistä salajuonista, joihin näemme hänen joskus kietoutuneen, säilytti kuitenkin aina eräänlaisen ritarillisuuden tuntomerkkinään. Tämä mies oli Eerik Akselinpoika. Heti Ruotsista tultuaan sai kuningas tietää, ettei Turun piispa, Knuutti, jolle Kristian-kuningas oli antanut Raseporin linnan läänitykseksi, suostuisi millään muotoa siitä luopumaan. Kuningas ei tiennyt missä löytäisi tyyssijan, ja ellei hänelle olisi suotu Turun Mustaveljesluostarissa asuntoa, ei hänellä olisi tyttärineen ollut, mihin päänsä kallistaisi. Kuningasvanhus joutui vielä tappeluunkin, jossa oli vähältä henkensä menettää. Lopuksi hän kuitenkin sai linnan haltuunsa, kun piispa saatiin huomaamaan, että Tukholmassa tehdyt päätökset kuitenkin olivat Kristian-kuninkaan läänityskirjaa tehoisammat — ja sen oli Eerik-herra saanut aikaan.
Niin kertoi ainakin Klaus Lang kuninkaalle, jota hän oli eräiden harvojen joukossa seurannut Ruotsista.
Mutta huolet eivät loppuneet sillä, että kuningas sai Raseporin. Tuontuostakin saapui hänelle tilastaan huomautuksia, ja monet Ruotsista ja Suomesta tulevat velkomukset olivat aivan murtaa hänet. Hän kantoi kuitenkin kärsivällisyydellä kohtaloaan. Hän olisi voinut, jos olisi tahtonut, synnyttää paljonkin meteliä valtakunnassa. Mutta hän eli mieluummin hiljaisuudessa, ja kun kerran levisi huhu, että hänellä oli uusia aikeita, kirjoitti hän siitä kuultuaan Tukholman maistraatille, "että hän oli kahdesti lähtenyt Ruotsista sellaisella tavalla, ettei hänellä ollut halua kolmatta kertaa samoin lähteä."
Itsekseen hän nyt kuitenkin muisteli elämänsä kirjavaa tarinaa. Klaus Lang, joka nyt oli hänellä kaikkena kaikessa, hovimestarina, päällysmiehenä, asemiehenä, vieläpä asepoikanakin, auttoi häntä siinä, muistuttaen, lisäten ja oikaisten, mitä kuninkaalta oli unhottunut.
Käyhän vanhuudelle laatuun tyytyä katkeraankin elämään. Mutta toista on, kun ihminen on täynnä hehkuvaa elämän intoa, kun ei ole vielä mitään saanut kokea, ja kun sen lisäksi vielä tietää, että kaikki onnen parhaat lahjat, kunnia, arvo, loisto ja valta olisivat voineet tulla elämässä osaksi. Kuninkaantytär, kaunis Magdalena, itki katkeria kyyneleitä Raseporin parvikamarissa. Eikä häneltä ollut yksistään elämän ulkonaiset onnen ehdot hävinneet. Hänen rakkautensakin täytyi kuolla. Nuori sydän voi paljon kestää, paljon kärsiä, mutta kuolettaa rakkautensa, luopua toivostaan saada sen, joka on hänen toiveittensa ja elämänvaatimustensa hellä keskus — sitä hän ei voi.
Kuningas näki tyttärensä surun, ja se lisäsi hänen huoltaan, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Jos hän ottaisi sanansa takaisin, sillä tyvenesti arvostellen täytyi myöntää, että herra Iivari Akselinpoika oli kuitenkin ritari, joka rikkautensa, valtansa ja korkean syntyperänsä vuoksi kylläkin ansaitsi saada kuninkaantyttären puolisokseen, niin olisi sangen epätietoista, uudistaisiko tämä ritari tarjoustaan kruunuttomalle kuninkaalle, köyhyyteen vaipuneelle miehelle. Vanhuksen sydän oli pakahtua, kun hän näki, millä ponnistuksilla tyttärensä koetti tukahuttaa tuskaansa ja näyttää isälleen iloiselta.
Nähdessään kyyneleen salaa putoovan neidon neulomukselle, laski vanhus välistä kätensä hänen päänsä päälle lausuen:
"Murheellakin on, lapsi, hyvät puolensa, mutta sateen jälkeen antaa
Jumala tavallisesti auringon paistaa!"
Ja silloin katsoi jalo neiti suurilla, ihanilla silmillään isäänsä, hymyillen hänelle niin suloisesti, niin lämpimästi, että hänen täytyi kääntyä selin koettaakseen estää raskasta huokausta tulemasta rinnastaan.
Näin kuluivat päivät, ja neidon poski kävi yhä läpikuultavammaksi ja kalpeammaksi.
Eräänä aamuna hän jäi huoneeseensa. Kuningas meni silloin hänen luokseen kuullakseen ja nähdäkseen itse, kuinka hän voi. Hän oli kalpea kuin lumpeen kukka, mutta hän hymyili kuitenkin isälleen ojentaen hänelle kätensä. Hän istui syvässä ikkunakomerossa katsellen vuonoa, joka välkkyi hymyilevänä aamuauringon hohteessa. Luonnossa vallitsi rauha ja riemu. Joka aaltonen, joka kukkanen rannalla hymyili lemmekkäästi, auringon sitä suudellessa, ja joka lintu viserteli Jumalan voimasta ja kunniasta.
Mutta linnassa, jossa kaunis kuninkaantytär oli, oli kylmää kolkkoa ja synkeätä. Kun hän hymyili isälleen oli hymyilykin kuin tähdenlento talviyönä.
"Kyllä minä toivun", sanoi hän nyökäten ystävällisesti kuninkaalle, "kyllä minä toivun päivemmällä! Älkää minusta huolehtiko, isä rakas… Käräjiltä palatessanne olen terve taas."
Kuningas kohotti lempeällä väkivallalla hänen vaipunutta päätään nähdäkseen hänen silmiinsä ja ne olivat kyyneleitä täynnä. Silloin vanhus hymyili surumielisesti laskien hänen päänsä taasen alas.
"Tyttäreni, tyttäreni", sanoi hän, "sinä suret kuoliaaksi itsesi täällä yksinäisyydessä isäsi luona!"
"Älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, isä!" keskeytti neito kiihkeästi. "Sillä te teette tuskani kaksinkertaiseksi!"
"Minulla on kuitenkin vielä ystäviä, joiden luona voit kuten sisaresikin katsella maailmaa ja nauttia niitä iloja, joita ikäsi vaatii. Enosi, jalo herra Kustaa Kaarlonpoika, tahi lankosi, herra Eerik Eerikinpoika… niin, kummankin heidän luona voit aina löytää kodin!"
"Voitteko te, isä luulla, että minulla olisi yhtäkään iloista hetkeä tuolla maailmassa, enemmän kuin täälläkään sinun luonasi…? Voitteko luulla, että minä jaksaisin kuulla tuon kammottavan arkkipiispan valtaa ja kunniaa ylistettävän ja kehuttavan, ja teitä itseänne halvennettavan ja moitittavan? Sitä ehkä monestakin tekisivät semmoiset, jotka kerran ovat suudelleet kättänne teiltä saamansa hyväntyön palkaksi. Luuletteko, että sydämeni sitä kestäisi? Eikö se vaan lisäisi suruani?… Ei, ei, rakas isä, paljon, paljon mieluummin jään sinun luoksesi… niin kauan kuin voin iloksi olla. Ehkei vaellukseni tässä maailmassa tulekaan pitkäksi…"
Hän puhkesi itkemään, ja kuningas istuutui hänen viereensä ikkunapenkille vetäen hänet luokseen ja puristaen häntä rintaansa vasten.
"Itke, itke, lapsi", sanoi hän äänellä, jonka piti olla hyväilevä, mutta joka oli sortunut hänen oman sisällisen liikutuksensa vuoksi, "se keventää sydäntä!… Näen hyvin, että suret häntä, joka on voittanut rakkautesi, ken hän lieneekin ja Jumala tietää, että minun puolestani saatte kernaasti toisenne, kunhan hän vaan näyttää, että kilpimerkkinsä on vanhaa aatelia…"
Vielä vuolaammin virtasivat neidon kyyneleet näiden sanain johdosta.
Hän risti lohduttomana käsiään helmassaan.
"Minusta näyttää", jatkoi kuningas, "että voit olla hyvässä toivossa, rakas tyttäreni!… Puhuessamme viimeksi Tukholmassa tästä asiasta, sanoit hänen sanoneen, ettei hän ole mikään kauppasaksa, vaikka hän siltä näyttää… Siksi voit odottaa, tyttäreni…! Jos hän on kelpo ritari, niin hän kyllä tulee! Eräs viisas mies opetti minulle kerran tämän vanhan neuvon:
"Hupsu on, ken yön hetket valvoo ja huoliaan hautoo; hän väsynyt on silloin, kun aurinko nousee; ja suru yhä jäytää."
Kuninkaan sanat ja vielä enemmän niistä ja hänen katseestaan huokuva lämmin rakkaus vaikutti rauhoittavasti ja lohduttavasti neitoon. Hän nousi ylös, ja mieto hymy ilmestyi hänen hienoille, täyteläisille huulilleen.
"Meille on kuitenkin molemmille lohdutuksena onnettomuudessamme", sanoi kuningas hetkisen kuluttua, "etteivät vihollisemme tunne oikeata miestä, vaan luulevat häntä Iivari Akseliupojaksi… Heillä olisi vielä yksi syy vahingoniloonsa, jos tietäisivät, että kauppasaksa on voittanut Kaarlo-kuninkaan tyttären sydämen!"
"Mutta jos tuo kauppasaksa olisi juuri herra Iivari Akselinpoika!" kuiskasi kuninkaantytär ajatuksissaan, ikäänkuin vaan itsekseen.
"Hänkö olisi…? Se ei voi olla mahdollista, tyttäreni!"
"Mitä sanoinkaan?" huudahti neito katsoen säikähtyneenä isäänsä.
"Sanoit, että hän voisi olla Iivari Akselinpoika… Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänhän juuri tahtoi sinut ryöstää, siitähän ei ole epäilystä, olethan itsekin siitä varma!"
"Niinpä, isä, mutta kun ajattelen sitä, niin näen sen kuin toisessa valossa. Miehet, jotka ottivat minut kiinni metsässä, puhuivat Iivari-herrasta enemmän, kuin heidän olisi tarvinnut. Minusta tuntuu, että he tahtoivat sillä antaa minun oikein perinpohjin tietää olevansa hänen lähettämiään. Mutta sitä he eivät luultavasti olisi tehneet, jos…"
"Jos, tyttäreni… jos?"
"Jos he todella olisivat olleet hänen miehiään!"
"Ja mitä luulet sitten tämän johdosta?"
"Ryöstö voi olla vihollistesi toimeenpanema juoni, isä!"
"Vihollisteni… mitä tarkoitat, tyttäreni?"
"He ovat ehkä saaneet varmasti tietoonsa, mitä minä en tiennyt, nimittäin kuka kauppasaksa oli. He ovat sitten käyttäneet sitä hyväkseen ryöväyttämällä minut hänen nimessään ja pelastamalla minut sitten omassa nimessään. Heille oli tietysti hyvin tärkeätä estää sinun ja Iivari-herran suvun yhdistymistä!"
"Mutta eihän kirje, joka sai sinut lähtemään lähteelle metsään häntä kohtaamaan, eihän se ollut kirjoitettu Iivari Akselinpojan nimessä?"
"Ne, jotka osasivat keksiä juonen ryöstää minut Iivari-herran nimessä, osasivat myöskin arvata, etten olisi lähtenyt kartanosta, jos kirje olisi ollut hänen nimessään kirjoitettu… He eivät luonnollisesti tietäneet, oliko kauppasaksan nimi minulla tietona, mutta se oli heistä välttämätöntä, että minä tulisin täydellisesti tietämään, kuka minut ryösti."
Kuningas vaipui mietteihinsä, ja neito seurasi levottomuudella hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.
"Saatat olla oikeassa!" sanoi Kaarlo vihdoin, "saatat olla oikeassa… kauppasaksa olikin ehkä herra Iivari Akselinpoika!"
"Jos se todella oli hän, rakas isäni?"
Kuningas viivytteli vastausta. Hän ajatteli, kuinka oli hyljännyt Iivari-herran kosinnan ja siten auttamatta sysännyt luotaan koko hänen mahtavan ja vaikuttavan sukunsa. Mutta hänellä ei ollut keinoja tytärtään lohduttaakseen. Sillä Iivari-herra ei suinkaan enää milloinkaan tulisi kosimaan hänen tytärtään, jos hän ja kauppasaksa todella olivat sama henkilö. Senvuoksi mietiskeli kuningas, miten saisi näytetyksi tyttärensä ajatusjuoksun mahdottomaksi kääntääkseen siten asian sekä hänelle että itselleen parhaaseen päin.
Silloin avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.
"Eräs ritari tulee ratsain linnaan!" sanoi hän. "Ja elleivät silmäni petä, on se Niilo Sture… Niitä oli kaksi, kun huomasin tornin huipulta niiden tulevan kaukaisuudessa. Toista en tunne. Hän jäi kirkon tuolle puolen ja hän on luultavasti ritarin palvelija, sillä olin näkevinäni matkakapineita hänen selkänsä takana hevosen selässä."
Kuninkaan poski kävi ensin valkeaksi ja sitten punaiseksi, kun hän kuuli päällysmiehen sanat. Hän istui kädet polviin nojaten ja katseli hetkisen suoraan eteensä.
"Niilo Sture, sanot… Niilo Stureko?" toisteli hän itsekseen.
Sitten hän nousi seisomaan koko pituuteensa, ja sai kerrassaan ankaran, milteipä tylyn ilmeen kasvoilleen. Hän oli taasen kuningas koko olennoltaan.
"Laske ritari linnaan, ja tuo hänet minun luokseni!" sanoi hän Klaus Langille. Hän oli nyt ryhdiltään sellainen kuin olisi ollut Tukholman linnan suuressa salissa, ympärillään ritarinsa ja kaikki rikkauden ja persoonallisen etevämmyyden loisto.
Mutta Magdalena-neiti hyppäsi ylös ja tarttui hänen käteensä katsoen niin rukoilevasti ja levottomasti häneen, että koko kuninkaallinen ylhäisyys ja ankaruus katosi hänestä melkein nopeammin kuin se oli tullut, ja hyvä hymyily ilmestyi taasen hänen huulilleen.
"Avaa linnan portit, Klaus", sanoi hän silloin, "Niilo Sture on minulle sydämestä rakas… Minä vanha hupsu", lisäsi hän päätään pudistaen. "Aina palaavat entiset asiat mieleeni… nyt se on mennyttä!"
"Minä tiedän, että te kuitenkin sitä ajattelette, isä", lausui neito. "Eräänä päivänä äsken näin teidän istuvan ajatuksissanne ja katselevan surumielissänne vuonolle, kuten minä nyt istuin, ja silloin kuulin teidän puhuvan Fågelvikista ja vanhasta Erlandista. Menin silloin pöydän ohi hiipiäkseni teidän luoksenne, kuten muistatte, ja silloin luin…"
"Mitä luit…?" kysyi kuningas hieman tyytymätönnä.
"Luin mitä te olitte juuri kirjoittanut:
"Ma Fågelvikin herrana rikas olin kyllin, ja mahtava, vaan kuninkaaksi kun tulin Ruotsin maan, yhä onnea nurjaa kantaa saan."
"Ne ovat Erland-vanhuksen sanat", virkkoi kuningas, "ne ovat tuon rakkaan ukon sanat puoleksi; jälkipuolta, tuota katkeraa totuutta nykyisestä tilastani, ei hän voinut koskaan ajatellakaan, vielä vähemmin sitä lausua… Onko toista niin köyhää nyt Ruotsin valtakunnassa kuin minä!"
Hän risti kätensä, ja silmänsä tuijottivat kankeasti lattiaan. Mutta neito hyväili häntä hellästi, josta hän tuli entiselleen taas.
"Köyhä kullasta, isä", sanoi hän, "niin olette, mutta sitä rikkaampi olette sydämenne puolesta!"
Nyt aukesi ovi, ja Niilo Sturen jalo vartalo ilmestyi kynnykselle. Hän heitti surumielisen, puoleksi kysyvän katseen kuninkaaseen, joka teki häneen omituisen vaikutuksen. Kuninkaan yllä oli kulunut nuttu haalistuneine kultaompeluksineen, mutta sitä tulija tuskin huomasikaan. Hän jäi katsomaan vaikeitten hapsien ympäröimiä kasvoja, joiden miehekkään kauniita piirteitä hän oli niin monesti ihaillut. Niiden vaikutus oli sellainen, että hän olisi tahtonut siitä päästä.
Mutta kuninkaalta unhottui nyt liikutuksen hetkellä kaikki sen ajatuksen tieltä, että vieraanaan oli nyt tämä ritari, vieraanaan juuri nyt, kun hätä ja köyhyys karkoitti kaikki hänen luotaan. Hän kokosi salaman nopeudella kaikki valonsäteet, jotka olivat näinä vuosina aika ajoin hänen mieleensä muistuneet Niilo Sturesta, ja näiden keräytyneessä valossa unhotti hän kaiken muun nähdessään edessään Ruotsin jaloimman, todella jaloimman ritarin.
"Tulit siis kuitenkin vihdoin, Niilo, sukulaisesi, vanhan kuninkaan luokse!" huudahti hän avaten sylinsä Niilolle.
Tämä riensi hänen luokseen, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistään.
"Jumala suokoon sinulle kaikkea sitä hyvää, jota ansaitset, Niilo!" sanoi kuningas vihdoin vetäen hänet mukaansa seinään kiinnitetylle penkille.
Niilo tervehti huomaavasti kuninkaantytärtä, joka punastui kuin ruusu tuon uljaan ritarin edessä, jonka kartanosta hänet oli ryöstetty tavalla, josta pahoilla kielillä olisi ollut kylläkin kertomista.
Mutta ritarin mielessä oli nähtävästi aivan toisia ajatuksia.
"Suokoon Jumala, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "että olisin voinut kohdata teidät, kuten halusin; silloin olisitte ehkä säästynyt paljosta, jota olette nyt saanut kärsiä… Mutta tiimalasi ei ole vielä loppuun juossut, ja vieläkin voi tapahtua paljon, jota nykyiset valtijaat eivät aavista…"
Ritarin luja ja varma ääni sai kuninkaan katsahtamaan ihmetyksellä häneen.
"Mitä tarkoitat, Niilo?" kysyi hän.
"Tarkoitukseni on, Kaarlo-kuningas, että te olette vielä kerran kantava
Ruotsin valtakunnan kruunua ja valtikkaa!"
Kuningas hymyili päätään pudistaen.
"Liian myöhään, liian myöhään, Niilo Sture… Kaarlo Knuutinpoika ei ole enää sama kuin ennen, nyt on hänen voimansa murtunut, hän ei halua nyt muuta kuin rauhaa ja lepoa."
"Älkäämme sanoko niin", vastasi Niilo, "älkäämme sanoko niin, kuningas… Kuten asiat nyt ovat valtakunnassa, eivät ne saa sikseen jäädä. Kauan, liian kauan olen vitkastellut miekkaan tarttuakseni, mutta nyt kun sen teen, leimutkoon sen väike yli koko Ruotsin maan! Ja teidän nimessänne siihen nyt tartutaan, Kaarlo-kuningas, sitä ette kieltäne. Puhuakseni kanssanne tästä, ja kysyäkseni teiltä sitä olen pannut henkeni alttiiksi, kuningas…"
"Et ole pannut sitä ensi kertaa puolestani alttiiksi, Niilo!" keskeytti kuningas ja käänsi pois kasvonsa, joille tuli syvä, surullinen, miltei arka ilme.
Mutta kuningas oli nyt joko niin tunteidensa vallassa, tahi hän tahtoi pudistaa jonkun vanhan muiston mielestään, hän heitti taasen kysymyksen, joka johti pääasiasta pois.
"Tuletteko suoraan Ruotsista, Niilo?" kysyi hän.
"Tulen Gotlannista!" vastasi Niilo. "Näyttää kuin tuulet ja ilmat olisivat liittyneet yhteen estääkseen minua tulemasta kuninkaan luo… Sillä Ruotsista lähteissämme kohtasi meitä sellainen myrsky, etten ole mointa nähnyt siitä, kuin purjehdin Eerik-kuninkaan laivalla Visbystä Söderköpingiin… Laivani hyppi kuin pallo aalloilla, kunnes se kokonaan musertui wendiläisiä riuttoja vasten… Stralsundissa sain maata viikko viikolta, ennenkuin sain erään laivurin ottamaan minut miehineni laivalleen. Ja tuskin olimme tulleet hänen laivallaan merelle, niin se rupesi vuotamaan, joten pääsimme hädintuskin Visbyhyn."
"Ja nyt tulette sieltä… missä miehenne siis ovat, sukulaiseni?
Sanottiin, että muassanne oli vaan yksi Raseporia lähestyessänne."
"Mieheni jätin Turkuun."
"Turkuun?" kysyi kuningas, "sitten olette tavannut herra Eerik
Akselinpojan?"
"Niin olen!… ja luulen voivani vakuuttaa, että saatte lukea hänet ystäviinne."
"Tunteeko tämä Eerik-herra siis, missä asioissa olette nyt tullut luokseni, Niilo?"
"Luulen saavani vastata tähän, että hän ei sitä tunne, Kaarlo-kuningas, mutta sitävastoin luulen katsoneeni hänen lävitseen!"
"Mitä arvelet siis hänestä?"
"Akselinpoikain ajatukset lentävät korkealle, Kaarlo-kuningas… Elleivät he tähtääkään kruunua, jota te olette kantanut ja vielä tulette kantamaan, niin aikovat he kuitenkin nousta Ruotsin valtakunnan johtajiksi… enempää en tiedä, mutta siitä ymmärrätte, että heidän täytyy olla arkkipiispan vihollisia, yhtä varmaan kuin he ovat Kristian-kuninkaan vihollisia, ja siksi täytyy heidän olla teidän ystäviänne."
"Minun ystäviäni…" matki kuningas, mutta hiljaa ja vapisevalla äänellä.
"Niin, Kaarlo-kuningas, sen sanon… Heidän täytyy olla teidän ystäviänne tai niiksi tulla, sillä päämääräänsä eivät he koskaan muuten saavuta!… Eivätkä he saavuta sitä sittenkään!"
"Kuinka, Niilo… mikseivät he sitä saavuttaisi?"
"Koska teillä on toinen ystävä, joka on heitä mahtavampi!"
"Kuka se ystäväni on?"
"Ruotsin rahvas!"
Kuninkaan kasvot kävivät ennemmin huolekkaiksi kuin iloisiksi ritarin puhuessa näitä voiman ja lohdutuksen sanoja. Tämä lyhyt aika joka oli kulunut siitä kuin hän läksi toisen kerran Ruotsista, tai paremmin, kuin hän jätti Tukholman katkeran vihamiehensä arkkipiispan käsiin, oli ollut niin huolia, suruja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä täynnä, että hänen entisestä jäntevyydestään oli jäännöskin kadonnut. Suuri olikin ero hänen ensimmäisen ja toisen vallasta karkoituksensa välillä. Hän oli kuitenkin Danzigiin lähteissään Pohjolan rikkain mies. Ja nyt lähtiessään Tukholmasta syrjäiseen Raseporiin oli hän sellainen, kuten kerran itse valittaen kirjoitti eräänä kaihon hetkenä:
"… onnea nurjaa kantaa saan."
Ja köyhyys…! Se olikin ehkä juuri se terävä hammas, joka jäyti rikki Kaarlo Knuutinpojan viimeisetkin hengenvoimat. Se ei tapahtunut niinkään senvuoksi, että hänen heikkoutenaan olisi ollut rikkaana oleminen, vaan senvuoksi, että tieto köyhyydestään tuli hänelle niin äkkiä. Se oli kuin linnan maahan kukistuminen, juuri kuin hän oli ollut aikeissa rakentaa vanhoille muureille uuden tornin.
Nyt oli vanha kuningas neuvotonna. Hän uskalsi tuskin kuunnella Niilo Sturen rohkeata puhetta. Hän ajatteli, mitä kaikkea vihollisensa voisivat ja uskaltaisivat tehdä häntä vastaan hänen voimattomuutensa aikana, ja silloin hän pakeni minkä voi vaaran tieltä. Oli kuin hän ei olisi uskaltanut ajatella kruunua, jonka tähden hänkin oli pannut niin paljon alttiiksi. Nyt kohosivat hänen mieleensä kummituksina entisyyden muistot, synkkinä, uhkaavina, pelottavina ja kylminä. Hän muisti Eerik Puken, hän muisti Broder Sveninpojan… olihan yksin se jalo ritarikin, joka hänelle nyt puhui, elävänä muistutuksena hänen horjuvaisuudestaan ja raukkamaisuudestaan. Tieto siitä, mitä mahtava voi jos tahtoo, täytti hänet pelolla, josta hän ei voinut vapautua, ja samalla hän tunsi vuorenraskaana sydämessään syytöksiä sen veren tähden, jonka vuodattamisen hän kuitenkin olisi voinut estää. Hänen toimintatarmonsa oli murtunut.
Senvuoksi tarttui kuningas Niilon käteen pyytäen häntä tulemaan katsomaan paikkaa, johon oli päättänyt rakentaa linnanpuutarhan vastedes. Hän oli siitä saavinaan sopivan aiheen kääntää mielen pois vaarallisesta kuninkaankruunusta ja rupesi puhumaan tyttärestään. Tämä jäi huoneeseen ja seurasi menevää ritaria katseillaan, ikäänkuin Niilon läsnäolo olisi valanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta hänen olemukseensa.