Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

by C. Georg Starbäck

XII.

Kosintaa ja harkintaa.

"Mitä siihen sanotte, Niilo", sanoi kuningas, kun he olivat saapuneet linnan suurimpaan huoneeseen, ruokasaliin. Se oli kuninkaan oman huoneen vieressä, ja siinä oli hänen tapana kävellä edestakaisin ajatusten myllertäessä hänen mieltään. "Mitä siihen sanotte,… tehän tiedätte, mikä onnettomuus tytärtäni kohtasi, hänen ollessa rouvanne luona Penningebyssä?"

"Tiedän!" vastasi Niilo. "Ja niin kurjaa tekoa ei Ruotsissa voine tehdä kuin yksi ritari…"

"Kuka…?"

"David Pentinpoika, mahtavan arkkipiispan veli!"

Tästä kummastui kuningas suuresti. Hän ei ottanut aluksi oikein uskoakseen ritarin sanaa. Mutta Niilo sai sen pian hänelle selväksi. Hän kertoi myöskin, miten itse oli koettanut vapauttaa kuninkaantytärtä, kunnes vihdoin kuuli hänen olevan Tukholmassa.

Tämä kertomus, joka osoitti todeksi Magdalena neidin arvelun, teki kuninkaaseen vaikutuksen, jonka merkitys oli tavallaan ratkaiseva hänen tyttäreensä nähden, jota se koski. Hän huomasi kerrassaan, kuinka syvästi oli loukannut Akselinpoikain sukua, ja Eerik-ritari, Turun linnan herra, kohosi suuresti hänen silmissään.

"Mutta kuka sitten on se mies, joka on voittanut tyttäreni sydämen?" kysyi kuningas äkkiä hetkisen äänettömyyden perästä.

"Ettekö sitä tiedä, Kaarlo-kuningas?" kysyi Niilo takaisin jonkunlaisella kummastuksella.

"En… en tiedä sitä!"

"Entä tyttärenne… eikö hänkään?"

"Ei tyttärenikään…! Tiedättekö te sen, Niilo?"

"Tiedän, Kaarlo-kuningas!"

Kuningas tarttui ritarin käteen ja sanoi innolla, joka tuntui melkein tyydyttämättömältä:

"Hyvä, hyvä, Niilo… sanokaa se minulle! Te ymmärrätte, kuinka se on sydämelläni. Tyttäreni onni on minun kädessäni, ja tuskin tiedän, onko minulla sydäntä riistää häneltä ainoata, mikä hänellä enää on… Kuka hän on, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"

"Hän sanoo sen itse, Kaarlo kuningas… olen luvannut, etten sano hänen nimeään!"

"Oih!" huokasi kuningas laskien Niilo Sturen käden.

Mutta samassa tuli kuninkaan tytär huoneeseen, ja puhe kääntyi muille aloille. Hetkisen kuluttua avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.

"Täällä on eräs kauppasaksa, joka haluaa puhutella teitä, kuningas!" sanoi päällysmies.

"Ei, ei!" huudahti kuningas lyöden käsiään kiivaasti yhteen. "Hän tulkoon toisen kerran… Tänään en tahdo puuttua sellaisiin seikkoihin…"

"Minä en luule…" virkkoi Klaus tahtomatta lausua Niilo Sturen läsnäollessa ajatustaan loppuun.

"Mitä et luule?… Sano pois, tiedä ettei minulla ole mitään salaisuuksia tälle ritarille."

"Hm!" yski Klaus, joka kuninkaan vakuutuksesta huolimatta tiesi, että eräät asiat saattoivat hänet aina hämilleen, nimittäin raha-asiat, "en luule, että hän tulee samoilla asioilla kuin muut ovat tulleet!"

"Eikö?"

"Ei!… luulen joskus nähneeni hänen uljaat kasvonsa toisenkinlaisen päähineen alta!"

Nyt saivat kuninkaan kasvot toisen ilmeen. Hänen vanhoihin piirteisiinsä tuli eloa, ja hänen silmänsä säihkyivät entisiä aikoja muistuttavalla tavalla. Kuninkaan tytär vapisi kuin haavan lehti. Hän uskalsi tuskin hengittää.

"Anna hänen tulla sitten!" käski kuningas.

Klaus Lang meni, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua saapui huoneeseen kauppasaksa, jolla oli uljaat kasvonpiirteet.

Hän oli suurikasvuinen mies, komean ja ritarillisen näköinen. Heti näki, että hänen oli vaikea käyttäytyä alhaisen kauppasaksan tavalla. Hän tervehti kuningasta ritarillisesti.

Neiti ei rohjennut katsoa ylöspäin tunnettuaan ensi silmäyksellä miehen siksi, jolle oli antanut rakkautensa. Hän tiesi tosin, että kosijansa oli hänelle soveliaasta säädystä, sillä hän oli niin sanonut, mutta saattoihan hän, kaikkein asiain tultua tietoon, ollakin vaan uhkarohkea nousukas, joka oli käyttänyt hänen kokemattomuuttaan hyväkseen. Niin, hän olisi antanut henkensä, ettei olisi tarvinnut tuota miestä milloinkaan nähdä; ja kuitenkin kun hän nyt katsoi hänen vapaata, korkeata otsaansa, näki hänen kirkkaat silmänsä, joista hän aina uneksi, kun hän ajatteli, kuinka mies häntä rakasti, ja kuinka jalo ja ylevämielinen hänen täytyi olla, koskapa oli juuri nyt kuninkaan onnettomuuden aikana tullut osoittamaan, että pysyi sanassaan, niin se valtasi neidon mielen siihen määrään, että hän olisi antanut kaikkensa, henkensäkin, saadakseen kuulua hänelle.

Kuningas taasen tunsi varsin pian, ken hän oli. Mutta vaikka hän oli juuri tullut toiselle mielelle Akselinpoikiin nähden, kuultuaan, ettei Iivari-herralla ollut mitään syytä hänen tyttärensä ryöväämiseen, niin tympäisi häntä kuitenkin, että ritari tuli hänen luokseen tuollaisessa puvussa eikä sopulin- tai näädännahalla päärmätyssä hartialevätissä. Se oli hänen heikkoutensa, joka on aina herkin loukkautumaan.

"Terve teille, Kaarlo-kuningas", alkoi Iivari-herra, "ette suinkaan ole odottanut minua luoksenne."

"Myönnän sen!" lausui kuningas, mutta niin kylmällä ja vieraalla äänellä, että hänen tyttärensä vapisi kuin läähättävä kyyhkynen, joka ei luule voivansa välttää haukan raatelevia kynsiä.

"Sanoinkin teille suoraan, kuningas", jatkoi ritari, "etten aluksi ollut leppeänä teitä kohtaan… Mutta kuultuani, että teitä oli häijysti petetty, annoin vihani mennä… ja nyt tulen itse samalle asialle, jonka veljeni jo esitti puolestani teille Tukholmassa… tulen kosimaan teidän tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä!"

"Puhutte rohkeasti, ritari", vastasi kuningas, "rohkea on tekonnekin, ellei ole nykyään aivan uusi tapa, jota en tunne, tulla kuninkaan luokse puvussa, joka kuuluu alhaisimman säädyn miehille!"

"Tätä pukua pidän kuitenkin komeinta ritaripukuani parempana, sillä siinä puvussa olen, herra kuningas, saavuttanut kalleimman aarteeni maan päällä, tyttärenne sydämen!"

"Kuinka, herra Iivari!" huudahti kuningas katsoen terävästi ritariin ja sitten tyttäreensä, joka lennähti isän häneen katsoessa purppuranpunaiseksi, "tekö sitten olitte…?"

"Niin, Kaarlo-kuningas, minä saavutin tyttärenne lemmen, ja valan, jonka hänelle silloin tein, minä tahdon pitää, sanokaa te puoleen tai vastaan. Sillä Magdalena-neiti on tuleva vaimokseni tai ei kukaan, niin totta kuin armias Jumala ja neitsy Maaria ja kaikki pyhät minua auttakoot!"

Kuningas seisoi kotvasen kuin ritarin sanoja punniten, mutta sitten hän astui tyttärensä luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi:

"Tunnetko tätä miestä, tyttäreni!"

Mutta neidolta ei tarvittu sanoja ritarin puheen todistamiseksi. Kuninkaan olisi tuskin tarvinnut kysyä, sillä niin selvästi säteili rakkaus neidon kauniilta kasvoilta.

"Annan siis tyttäreni teille avioksi, herra Iivari… suokaat anteeksi ne epäluulon sanat, jotka tulivat vanhan, nyt niin monesti petetyn, sydämeni pakotuksesta. Antakoon Herra teille paremman kohtalon, kuin minun kohtaloni on ollut!"

Samassa tempasi ritari auki nahkavyön, joka piti pitkää, avaraa kauppamiespukua kiinni, ja sen pudottua lattiaan näkivät he hänet loistavassa, kullalla ja säihkyvillä kivillä koristetussa ritaripuvussa.

Hän lankesi sitten polvilleen suudellen kuninkaan kättä. Kuningas nosti silloin hänet ylös sulkien sekä hänet että tyttärensä syliinsä.

"Ja nyt kerron teille, kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi ritari sitten, "ja senvuoksi juuri astuin tässä asussa eteenne, että näkisitte ja huomaisitte, mitä petoksellani tarkoitin…! Ritarikunniani vaati mielestäni, että esiintyisin juuri siinä puvussa, jossa saavutin elämäni onnen, ja saada juuri sellaisena eikä muunlaisena kuulla kohtaloni ratkaisun!"

Kuningas vastasi puristamalla ritarin kättä. Tämä kääntyi nyt Niiloon päin, joka nautti kuninkaan ja hänen tyttärensä onnesta aivan yhtä paljon kuin nämä itsekin.

Klaus Lang seisoi ovella. Kyynel toisensa perään vieri hänen poskelleen ja parralleen, vaikka hän näytti niin äreältä ja tuimalta kuin mahdollista. Sen hän teki kunnioituksen vuoksi. Sillä hän olisi häpeästä punastunut, jos olisi luullut jonkun huomanneen hänen liikutuksensa. Hän oli senvuoksi pyyhkimättä kyyneleitään, ettei kukaan niitä äkkäisi.

"Sallikaa minun puristaa teitä rintaani vasten, herra Niilo!" huudahti
Iivari. "Te olette ritari oikeaa maata, ja ellen olisi Iivari
Akselinpoika, en tahtoisi koko maailmassa vaihettaa osaani kenenkään
muun kuin teidän kanssanne!"

Tyyni Niilo-herra hymyili ylen onnellisen Iivari-herran avomieliselle tunnustukselle, mutta vastasi lämpimästi hänen tunteenpurkaukseensa.

"Käykäämme nyt vihdoinkin sitten katsomaan tulevaa puutarhaa!" sanoi kuningas aivan toisella mielin kuin äsken sekä katsoi hymyillen Niiloon.

Kaikki lähtivät isosta salista linnanpihalle. Iivari-herra riensi silloin hevosensa luo, ja otti matkakapineistaan joutsen ja nuolen, jonka kärkenä oli suuri pallukka. Se kädessään käski hän erään paistinhuoneen vieressä olevan palvelijan tuoda sytytetyn soihdun hänelle ruusulehtoon.

He menivät, ja Kaarlo-kuningas näytteli innolla, miten aikoi järjestää ja laatia linnan ympäristöt tehdäkseen ne kauniiksi. Niilo ei voinut olla surumielisesti hymähtämättä muistaessaan, mitä kuningas teki Viipurin linnanherrana ollessaan, ja ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli nyt saada aikaan pientä osaakaan siitä, mitä hän oli mielessään sommitellut. Hän kuunteli kuitenkin kuninkaan ehdotusta näöltään mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella.

Nyt tuli mies tuoden päresoihtua.

"Mitä aiotte?" kysyi kuningas keskeyttäen selitystään. Hänellä olikin vaan Niilo yksin kuulijana, sillä Iivari herra ja Magdalena neiti olivat tietysti kahden erillään heistä, "mitä, Iivari herra, aiotteko nyt heti ruveta kaskettamaan ja panemaan minun suunnitelmaani toimeen?"

"Aion!" vastasi ritari reippaasti, "niin aion, kuningas. Luulen kuitenkin, että saamme kohta ruveta laatimaan puutarhoja toisaalla, teille paremmin soveliailla paikoilla kuin täällä!" Tätä sanoessaan hän sytytti nuolen päässä olevan pallon, jännitti jousta ja ampui suoraan ylöspäin.

Palava pallo nousi suhisten korkeuteen loistaen punaisella valolla. Tämä muistutti oitis Niilo Sturen mieleen harmaan haukan, joka vei kaulaketjun mennessään. Hän lausui:

"Jos täällä olisi nyt ollut harmaa haukka, emme olisi tarvinneet niin paljon vaivaa nähdä tuota varten."

Mutta nyt oli kuin nuoli palavine palloineen olisi sattunut kuninkaaseen itseensä. Hänen kasvonsa kävivät tuhkaharmaiksi ja hän kääntyi äkkiä toisaalle. Iivari herra ja kuninkaantytär olivat kääntyneinä rantaan päin eivätkä siis huomanneet sitä, mutta Niilo riensi kiireesti hänen luokseen luullen äkkinäisen pahoinvoinnin häntä kohdanneen. Kummakseen huomasi hän kuitenkin, että kuningas tarvitsi nyt vähemmin kuin koskaan hänen apuaan. Hän näytti melkein pikemmin haluavan sysätä häntä luotaan, vaikka hän heti seuraavana hetkenä ojensi hänelle kätensä ikäänkuin korjatakseen epäystävällisyyttään, saamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan.

"Menkäämme nyt rannalle!" huusi Iivari Akselinpoika, joka oli ruvennut neidon kanssa kiipeämään kalliolle, "menkäämme rannalle, niin saanemme nähdä, että nuoleni on saanut jotakin aikaan."

Tämä keskeytti suotuisalla tavalla kuninkaan tuskallisen mielialan, jonka valtaan hän oli nähtävästi joutunut. Niilo ojensi hänelle kätensä, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt aluksi tahtovan ottaa vastaan. Sitten he menivät rannalle.

He eivät olleet vielä tulleet kauaksi, ennenkuin näkivät uhkean laivan pistävän näkyviin erään kallion takaa. Mastot välkkyivät kuin kultaiset ja purjeet paistoivat auringossa kuin hienoin silkki.

"Se on Joutsen, Iivarin laiva!" huusi kuninkaantytär iloisella ihastuksella isälleen.

Tämä oli seisahtunut laivan nähtyään, ja hän silmäili mielihyvällä kaunista näkyä. Hän riensi rantaa alas ja antoi nyt mielellään Niilon tukea itseään vaarallisella kalliopolulla.

"Niin, se on minun laivani!" sanoi Iivari herra kuninkaan tultua rannalle, "ja minä kutsun teidät, Kaarlo kuningas, vieraakseni Joutsenelle. Se tulee Turusta, ja jos veljeni kokilla on hiukkaakaan omanarvontuntoa lihavassa ruumiissaan, niin luulen voivani tarjota kuninkaalle kuninkaallisia herkkuja!"

Kuningas hymyili varsin tyytyväisenä.

Laivasta laskettiin vene vesille, ja kullalla ommeltu matto, jolla oli peitetty penkeillä, ja veneen perässä olevat tyynyt loisti kuin komea kukka auringonpaisteessa.

Kuninkaantyttärelle tämä oli kuin unennäköä. Hän katseli pieniä aaltosia, jotka välähtelivät lahdella yhdistyen toisiinsa ja vaihtaen muotoaan, pysyen kuitenkin yhä samana säihkyvänä sädevyönä raittiin meren kirkkaalla selällä. Tämä vaikutti neitoon aivan ihmeellisesti, hänestä tuntui kuin olisi ollut taikamaailmoissa. Meri, joka oli nyt niin rauhallisena, mutta joka kuitenkin voi pauhata vuorenkorkuisissa aalloissa, oli neidon kaltainen, jonka nuoruuden riehakas veri on asettunut auringon lämpimän suudelman vaikutuksesta. Ja kuinka kernaasti hän kuitenkin uhrasi vapautensa hehkuvalle rakkaudelleen, ja mitä oli merenneidon sulhanen, joka ei milloinkaan tullut häntä sen lähemmäksi vaan kulki yhä rataansa taivaalla silmäten vaan alas rakastettuunsa, — mitä se oli hänen ritarinsa, Iivari Akselinpojan rinnalla?

Mutta samassa katosi säteilevä kultavyö, ja aaltoset kävivät korkeammiksi, tummemmiksi. Oli tukahuttavan kuuma iltapäivä, ja juuri venheen rantaa lähestyessä nousi taivaalle uhkaava ukkospilvi peittäen auringon, ja samassa kuului kumea jyrähdys.

Iivari herran katse synkkeni yhä, ja suuret, raskaat sadepisarat, joita alkoi samassa putoilla, eivät olleet omiaan poistamaan hänen pahaa tuultaan. Kuningas huomasi sen ja ehdotti, että syötäisiin päivällinen linnassa, mutta siihen ei Iivari herra mielellään suostunut laivalla valmistettujen herkkujen vuoksi.

"Joutsenella aterioiminen tällaisella ilmalla, kuten nyt näyttää tulevan", sanoi silloin Niilo herra, "ei tulle kovinkaan hupaiseksi. Jos siis sallitte minun antaa neuvoa, niin ehdottaisin, että antaisitte noutaa koko aterian sekä veljenne kokin laivalta linnaan, Iivari herra!"

Tämän ehdotuksen hyväksyivät kaikki, ja veneen palatessa takaisin laivalle läksivät kuningas tyttärineen ja molemmat ritarit linnaan. Ukkonen alkoi jylistä yhä lähempänä, ja salamat leimahtelivat tummalla taivaalla. Pian saapui myöskin kaksi venettä rantaan, ja reippaat palvelijat kantoivat maukkaan aterian linnansaliin, jonka pöytä kohta notkui hopean ja kullan ja kaikenlaisten ruokain ja juomain painosta.

Lopuksi saapui eräs ritari yhtä loistavassa puvussa kuin Iivari-herrakin. Se oli hänen veljensä, mahtava Eerik-herra. Kuningas astui hymyillen häntä vastaan, ja ritari vastasi tervehdykseen kohteliaasti ja ylevästi, kuten häneltä sopi odottaakin.

Lyhyen, sisällöttömän keskustelun jälkeen istuttiin pöytään. Aluksi vallitsi seurassa hieman painostava mieliala, johon oli syynä osittain ukonilma, joka juuri nyt puhkesi rankasti sataen täyteen voimaansa linnan kohdalla, osittain se äkkinäinen muutos, joka nyt oli tapahtunut kuninkaan ja näiden ritarien keskinäisissä suhteissa. Jokainen seurassa olija tunsi sitä itse kohdastaan. Mutta mikäli aika kului, katosi kankeus puheesta ja käytöksestä, ja keskustelu muuttui lämpimäksi ja suoraksi.

Eerik-herra puhui Ruotsin tilasta arkkipiispa-valtionhoitajan aikana, huomauttaen, kuinka omituista lopultakin oli, että Ruotsin kansaa oli pappi hallitsemassa, ja kuinka oikeassa kansa oli huutaessaan, ettei valtakunta ollut mikään papintila. Kuningas yhtyi siihen, ja siten johduttiin vähitellen nykyoloista tulevaisuuteen.

Siinäkään ei syntynyt erimielisyyttä. Molemmat veljekset, Eerik-herra ja kuninkaan vävy, etenkin jälkimmäinen, puhuivat innokkaasti siitä, että muutos täytyi tapahtua. Kuningas myönsi sen. Hän oli nyt rohkeampi sekä viinin vuoksi että siitä syystä, että mahtavat Akselinpojat olivat nyt häneen yhdistettyinä.

Niilo Sture oli harvasanainen. Hän pysyi koko ajan vaan tarkkaavaisena kuuntelijana, kun ei saanut johdatetuksi puhetta toisille aloille. Eerik-herra ehkä huomasi tämän tai hänen tarkoituksensa oli saada Niiloa ottamaan tehoisammin keskusteluun osaa; hän kääntyi hänen puoleensa täytetty malja kädessään ja lausui:

"Te olette niin harvasanainen, ritari Niilo… luulen kuitenkin, että tekin olette saanut maistaa tarpeeksi arkkipiispan hallitusta toivoaksenne sitä loppuun?"

"Olenpa kyllä", vastasi Niilo, "olen siinä asiassa samaa mieltä kuin tekin!"

"Tahdon sanoakin teille, että saatte luottaa minuun, herra Niilo!"

Hän puhui kuin mies, joka tietää olevansa sekä vallaltaan että arvoltaan etevämpi, ja tuskinpa hän olisi niin auliisti luvannutkaan apuaan, jos olisi arvannut pitää pöytäkumppaniaan kilpailijanaan. Niilo ei ruvennut heittämään umpimielisyyttään, vaikkei Eerik-herran alentuvainen huomaavaisuus ollutkaan hänelle aivan mieleen.

"Rehellinen kiitos hyvästä lupauksestanne, herra Eerik", sanoi hän, "joko sitten puhunette vaan yleisesti, tai tarkoitatte jotakin erityistä asiaa!"

"Jälkimmäistä, herra Niilo… tietysti jälkimmäistä!"

"Mitä nyt… ette ole minulle siitä puhunut mitään, herra Niilo!" lausui kuningas. "Uhkaako teitä joku vaara vai…?"

Kuninkaan katse osoitti sekä kummastusta että levottomuutta, ja hänen äänensä oli epävarma ja vapiseva, kuin hän olisi pelännyt kuulla vastausta.

"Hänen armonsa arkkipiispa", vastasi Eerik-herra, "on manannut Niilo-herran eteensä… Siitä ymmärrätte, Kaarlo-kuningas, kuinka valtakunnan laita on, varsinkin kun jokainen tietää, ettei arkkipiispa lähetä sellaisia viestejä leikin ja pilan vuoksi."

"Niin on kuin herra Eerik sanoo", virkkoi Niilo. "Jöns-arkkipiispalta ei minulla liene odotettavissa muuta kuin pahaa."

"Hm!" huokasi kuningas ikäänkuin sanoakseen: "Niilo parka, Niilo parka!"

"Minua ihmetyttää kuitenkin, Eerik-herra", jatkoi Niilo, "että te tiedätte sen?"

"Minä tiedän sen", sanoi tämä, "ja tiedän senkin, että arkkipiispa on kauheasti vihastunut siitä, että olette häntä välttänyt."

"Soo-o… hän antaa siis minulle enemmän kunniaa kuin luulinkaan."

Eerik-herra heitti läpitunkevan silmäyksen Niiloon, mutta huomatessaan, että se oli ritarille vaivaksi, teki hän käänteen lausuen:

"Luulen kuitenkin, että Eerik Akselinpoikakin jotakin voi Ruotsin valtakunnassa, ja saatte luottaa minuun, Niilo Sture, saatte luottaa minuun. Jos, kuten arvaan, aiotte noudattaa arkkipiispan tahtoa ja mennä hänen puheilleen, niin tarjoudun teille seuralaiseksi, tässä on käteni siitä, herra Niilo!"

Niilo tarttui tarjottuun käteen ja kiitti. Mutta se ei kuitenkaan tapahtunut niin lämpimästi kuin Eerik-herra olisi toivonut. Ritarin koko käytöksessä oli jotakin vaiteliasta. Mutta kuningas nyökkäsi ystävällisesti Eerik-herralle ikäänkuin kiittääkseen häntä avusta, jota hän tarjosi rakkaalle Niilo Sturelle.

Kuningas katseli nähtävästi Niiloa ja kaikkea, mikä häntä koski, sen etuluulon mukaan, joka häneen oli tästä ritarista ennen syntynyt. Niilo huomasi sen, ja se vaivasi häntä, mutta hänen käytöksensä pysyi yhtä tyynenä kuin ennenkin. Ainoastaan hieno punastus ilmaisi, että nyt kosketettiin hänen ritarikunniaansa niin läheltä, että hän tuskin voi sitä suvaita. Iivari huomasi sen ja tarttui nopeaan pikariinsa.

"Juon teidän maljanne, herra Niilo", sanoi hän, "ja tunnustan suoraan, ettei Kaarlo-kuninkaalla ole Ruotsin valtakunnassa niin jaloa, niin uljasta ritaria kuin te, ja minä pidän itseäni onnellisena sinä hetkenä, jona saamme toistemme rinnalla taistella, ja olen varma, että se aika pian koittaa."

"Siihen minä yhdyn!" lausui Eerik-herra innokkaasti ja nousi seisoalleen tyhjentäen maljansa pohjaan asti.

Kuningas katseli ihmetellen ympärilleen. Hän tiesi kyllä, katsellessaan tätä sukulaistaan ilman mitään etuluuloja, että hän oli aivan toinen mies, kuin minä hän oli tottunut häntä pitämään, mutta sitä hän ei olisi koskaan uskonut, että niin mahtavat miehet kuin Akselinpojat häntä näin korkealle kohottaisivat.

Niilo kumarsi ritarille ja sanoi, ennenkuin istui:

"Olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, että nimittäin kohta saadaan taistella, ja minä kiitän teitä hyvistä ajatuksistanne minusta. Aikanaan saataneen nähdä, vastaanko niitä vai en, mutta yksi asia on varma… se nimittäin, etten ennen lepää, ennenkuin te olette taasen tulleet valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas!"

Tätä sanoessaan katseli hän Eerik-herraa, ja oli huomaavinaan, että tämän kasvoilla väri hiukkasen muuttui. Kuninkaalla taasen oli kyyneleet silmissä, ja kun puhuja käänsi lopuksi katseensa häneen, ojensi hän vapisevan kätensä hänelle.

"Niilo, Niilo!" änkytti hän, "tämä on liian paljon, liian paljon!"

Mutta ei Niilo eivätkä muutkaan ymmärtäneet kuninkaan sanain tarkoitusta, eikä tämäkään antanut enempää tilaisuutta selittämisiin, sillä heti kun tämä malja oli tyhjennetty työnsi hän tuolinsa syrjään ja riensi sisempään huoneeseensa.

Muutkin nousivat pöydästä, ja kuninkaantytär kiirehti isänsä luo. Eerik-herra koetti alkaa uutta keskustelua Niilon kanssa. He puhelivat kaikkein yleisimmistä asioista, kunnes Klaus Lang astui kotvasen kuluttua saliin ja kävi suoraan Eerik-herran luokse.

"Pihalla on eräs asemies, joka haluaa puhutella teitä!" sanoi päällysmies.

"Eräs asemies", huudahti Eerik kiivaasti, "kenen hän on, ja mistä hän tulee?"

"Luulen, että hän on omianne, ja ellen väärin tunne, hän on Olli Råd."

"Olli Råd täällä!" huudahti Eerik-herra käyden samassa kärsimättömiksi, jota kuitenkin koki salata päättämällä lauseen, jonka päällysmiehen tulo oli keskeyttänyt. Hän lausui: "Haluaisin hartaasti keskustella kanssanne ja kuulla mielipidettänne eräissä asioissa, herra Niilo. Toivon senvuoksi, että suotte minulle jonkun hetken tänä iltana sitä varten."

"Noudatan mielelläni tahtoanne!" vastasi Niilo, jolloin Eerik-herra läksi.

Tämä riensi ensin linnanpihalle. Sade oli lakannut, ja taivas oli kirkas. Hän astui muutamia askelia, mutta samassa tuli hevostallista Olli Råd, hänen asemiehensä, häntä vastaan. Hän oli jykeätekoinen, vankkaruumiinen mies, hyvän ja neuvokkaan näköinen. Hän oli Eerik herran oivallisin palvelija. Nytkin hän oli ollut isomman osan kesää Ruotsissa valvomassa herransa etuja.

"Sinäkö, Olli?" kysyi ritari kummastuneena. "Sinulla mahtaa olla tärkeitä tietoja, sillä en sinua vielä odottanut."

"Saavuin Turkuun samana päivänä, jona te sieltä läksitte veljenne laivalla", vastasi mies, "ja kun ei kukaan tiennyt sanoa, milloin palaisitte, niin päätin ratsastaa tänne Raseporiin. Sillä se, mitä minulla on teille sanottavaa, ei voi tulla tietoonne liian aikaisin, mutta kyllä liian myöhään."

"Hyvä, Olli!… Olen hyvin halukas kuulemaan uutisesi."

Sitten kääntyi Eerik-herra linnaan päin aikoen mennä sisään taas, mutta
Olli tarttui hänen käsivarteensa lausuen:

"Voimmeko häiritsemättä keskustella siellä?… Muuten on parempi, että menemme avoimelle kentälle; siellä saa usein olla asiaankuulumattomilta kuulijoilta paremmin rauhassa kuin neljän seinän sisässä. Ja parempihan on olla ihan varma kuin epävarma."

"Se herättää tarpeetonta huomiota, Olli", lausui ritari, "luulenpa, että linnassa sentään löytyy huone, jossa kuninkaan vävyn veli saapi häiritsemättä puhella palvelijansa kanssa!"

He menivät siis sisään, ja Eerik-herra tapasi isossa salissa Klaus Langin, jolle sanoi, mitä halusi. Tämä vei heidät silloin muutamaan syrjäiseen huoneeseen, jossa ei tarvinnut olla pelkoa kuuntelijoista eikä äkkinäisistä todistajista. Hän tarkasteli kuitenkin Ollin kanssa tyystin joka seinän ja joka raon, ennenkuin alkoivat keskustelunsa.

"Te puhuitte minulle kuninkaan vävystä, herra Eerik?" alkoi Olli katsoen iloisella hämmästyksellä herraansa.

"Niin, Olli", vastasi tämä, "asia on päätetty. Mutta siitä toiste. Nyt haluan kuulla, mitä meren takana on tapahtunut, koska olet itse tullut sieltä tänne."

"Jos luulette, ettei se koske ensinkään veljenne naimista, herra Eerik, niin erehdytte. Jos olen oikein päässyt arkkipiispan tuumain perille, niin olette juuri sillä tehneet ne tyhjiksi. Ja saatte olla varma, että ellei pian tapahdu, mitä tapahtuva on, niin ei sitä tapahdu ollenkaan!"

"Arkkipiispan tuumat tehty tyhjiksi… tyhjiksi veljeni kihlauksen kautta karkoitetun kuninkaan tyttären kanssa?"

"Kuten sanon, herra, ja minulla on täydet syyt olettaa, ettei minua ole viety harhaan… Tiedättehän, ettei palvelijallenne ole vielä konsaan sitä sattunut; nimeni ei ole suotta Råd [= neuvo]."

Mies näytti tulevan pahalle tuulelle herransa epäilyn johdosta, mutta oli sitä innokkaampi todistamaan tietojensa todennäköisyyttä.

"Kysymyksessä ei ole sen enempää eikä vähempää kuin jonkun Kaarlo-kuninkaan tyttärien kihlaaminen Kristian-kuninkaan pojalle!" selitti mies. "Sittenhän siirtyy valtakunta täydellä perintö-oikeudella Hannu-junkkerille ja sitten vielä täydellisemmällä perintö-oikeudella tämän tulevalle pojalle. Ja niinkauan kuin arkkipiispa elää, hallitsee hän Ruotsia valtionhoitajana. Miten asian laita lieneekin, varmaa on, että arkkipiispa on saanut tietää veljenne kosinnan, eikä hän ole millään hinnalla salliva teidän ja karkoitetun kuninkaan yhtymistä."

Eerik-herra vaipui ajatuksiinsa.

"Tiedän kyllä", sanoi hän sitten kuin itsekseen, "ettei arkkipiispa ole minun eikä sukulaiseni ystävä…"

"Ja nyt vähemmin kuin milloinkaan, herra Eerik", lausui Olli, "niin. eipä ole kaukana, ettei hän pidä teitä vaarallisimpana vihollisenaan. Varmaa on ainakin, että hänellä on selkoa yhdestä ja toisesta aikeestanne, sen näin selvästi mustan, yskivän Helmich-kaniikin puheista, joka on kuten tietty aina ollut arkkipiispan oikeana kätenä…"

"Mitä siis kuulit?"

"Sen, että te tavottelette Ruotsissa valtaa… Ensin pyritte valtionhoitajaksi, ja sitten… kun on kerran päässyt valtaistuimen portaille asti, ei ole enää vaikeata ottaa kuninkaankruunua, joka sen päällä riippuu, ja panna sitä päähänsä… Sen on eräs Ruotsin herroista tehnyt kerran ennen teitä. Kun veljenne sitten olisi niin läheisessä sukulaisuudessa tämän kanssa, olisi tarkoituksenne — niin he arvelevat — asettaa Kaarlo-kuningas valtaistuimelleen takaisin ja tulla sitten hänen seuraajakseen tai antaa Iivari-herran tulla hänen seuraajakseen, miten teitä vaan miellyttäisi."

"Hm! Noilla miehillä on terävä silmä!"

Eerik-herra pani kätensä selän taakse ja käveli pariin kertaan lattian yli.

"Nyt ymmärrätte", jatkoi Olli, "että kun huhu ehtii levitä siitä, että veljenne on saavuttanut kuninkaantyttären käden, on arkkipiispa joka hetki teitä vaanimassa… Äitelä kaniikki antoi minun vielä ymmärtää, että arkkipiispalla on vielä muutakin mielessä, ja vaikkei hän tahtonut sitä sanoa, niin olen sen kuitenkin saanut tietää Kettil-piispan mieheltä, joka on reipas nuorukainen, hänet ottakaa palvelukseenne… Hän kertoi, mitä se on…"

"No, mitä?"

"Jakaa Ruotsin valtakunta sen mahtavimpain herrain kesken!"

"Jakaa Ruotsin valtakunta!" huudahti ritari pysähtyen kesken käyntiään palvelijansa eteen. "Jakaa Ruotsin valtakunta, niinkö?"

"Niin, ja te tulisitte yhdeksi jakajista saaden osuutenne vaivasta."

"Olipa hänen armonsa, arkkipiispa, sillä kertaa hiukan liian hyvä!…
Keitä muita siihen tulisi?"

"Arkkipiispa itse tietysti, sitten Kaarlo-kuningas…"

"Kaarlo-kuningas?"

"Niin… hänpä ei kauan eläne, tuo vanha kuningas, mutta kaikkein hänen kannattajainsa suu on jollakin tavoin tukittava, erittäinkin Niilo Sturen, joka on nykyään arkkipiispan verisimmän vihan esine…"

"Hyvä, luulen, että Niilo herra kyllä puolensa pitää!… Sinä synnytät siis itse sodan, musta pappi. Hyvä, minä otan vastaan hansikkasi, ja pian saataneen kuulla, sinullako vai Eerik Akselinpojalla on Ruotsinmaassa enemmän sanomista… Teit hyvin, Olli, kun et viivytellyt näitten tietojen tuomista. Saat heti nousta ratsullesi ja lähteä Turkuun käskemään voutini panna laivat lähtövalmiiseen kuntoon. Varsin pian olen lähtevä niillä Ruotsiin… Millainen oli mielestäsi sekä herrain että rahvaan mielentila?"

Olli Råd nyökkäsi luottavasti ja rehellisesti herralleen, osaksi kuin vastaukseksi tämän antamaan kiitokseen, osaksi jonkinlaiseksi johdannoksi siihen, mitä aikoi sanoa.

"Mitä teihin tulee ja teidän aikeisiinne, herra Eerik, olen huomannut mielialat aivan suotuisiksi. Ja jos saatte avioliiton toimeen, niin auttaa se teitä päämääräänne lähelle, sillä sitenhän tulevat kuninkaan kannattajat teidän puolellenne ja sitäpaitsi kaikki ne, jotka ovat arkkipiispan hallitukseen tyytymättömiä, joita ei ole vähä!"

"Mitä avioliittoon tulee, lienee siinä nyt enää mahdoton tehdä mitään sinne tai tänne…"

"Kaikkea, herra", lausui Olli vilkkaasti ja vakuuttavasti, "kaikkea voi siinä vielä tehdä joka suuntaan, kun kerran on Jöns-arkkipiispa kysymyksessä!"

Klaus Lang tuli nyt huoneeseen keskeyttäen heidän salaperäisen keskustelunsa. Hän toi pyynnön kuninkaalta, joka halusi Eerik-herran kanssa keskustella. Tämä oli heti valmis suostumaan, kun Olli Rådkin oli jo ehtinyt tärkeimmät tietonsa antaa. Hänen oli kuitenkin vaikea vastata kuninkaan kaikkiin kysymyksiin siitä, mitä sanomia mies oli tuonut, joiden tärkeyttä todisti juuri heidän pitkä erinäinen keskustelunsa. Hän suoriutui niistä kuitenkin jotenkuten, ja kuningas oli koko päivän iloisemmalla ja hilpeämmällä tuulella, kuin Klaus Lang voi muistaa hänen olleen siitä asti, kuin arkkipiispa palasi takaisin vankeudestaan Tanskasta.

Ilman vähintäkään vaikeutta kummaltakaan puolen sovittiin avioliiton ehdoista ja päätettiin, milloin häät pidettäisiin ja kutka noutaisivat morsiamen. Sillä Eerik-herra tahtoi häät vietettäväksi Ruotsissa, joko Tukholmassa tai jossakin muussa isommassa linnassa. Kuningas suostui siihen sitä mieluummin, kun hän siten pääsi kaikista kustannuksista, joita häiden pitäminen Raseporissa olisi vaatinut. Myötäjäisistä ja maatiloista, jotka kuninkaantytär saisi, ei tällä kertaa paljon puhuttu.

"Meidän asiaksemme tulee", sanoi Eerik-herra jalolla ritarillisuudella, "antaa tukea niille neuvoston päätöksille ja kirjoille, jotka tunnustavat teille, Kaarlo-kuningas, omistusoikeuden kaikkiin niihin linnoihin, maihin, lääneihin, kruununpantteibin sekä osto- ja perintöomaisuuteen, jotka ovat nyt jonkun aikaa olleet teiltä riistettyinä."

Kun tämä oli valmiina, oli sekä kuningas että Eerik-herra mitä parhaimmalla tuulellaan. Jos joku olisi nyt sattunut osoittamaan edelliselle Niilo Sturea ja Eerik-herraa ainoiksi, joiden avulla hän voisi saada kruununsa takaisin, olisi hän varmaan epäröimättä viitannut Eerik-herraan ja kääntynyt hartioitaan kohauttaen pois Niilo Sturesta.

Illalla, Eerik-herran keskustellessa veljensä ja tämän morsiamen kanssa, kääntyi Niilo-herra kuninkaan puoleen. Hän arveli, että tämä nyt, kun hänen mielensä näytti olevan vanhasta surustaan päässyt, ottaisi helpommin ja rohkeammin kuullakseen hänen puhettaan.

"Huomenna, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "puhumme asiastani, johon odotan silloin vastausta…"

"Asiastanne, rakas sukulaiseni… mitä se koskee?"

"Se koskee Ruotsin kruunua!"

Kuningas katsoi häneen ja hänen katseessaan oli pelkoa, levottomuutta, epäröintiä ja jonkunlaista arkuutta omituisella tavalla yhdistyneinä. Hän laski puhuvalla liikkeellä kätensä Niilo Sturen olalle ja lausui:

"Jalo sukulaiseni, joko puhumme siitä tänään tai huomenna, emme. kuitenkaan tulle mihinkään tulokseen… Kääntykää Eerik-herran puoleen, hän eikä kukaan muu voi sen tehdä ja hän siihen kykenee! Tulkaa hänen ystäväkseen ja auttakaa häntä, niin luulen, että jotakin saadaan aikaan meidän ja Ruotsimme parhaaksi."

Salama lennähti Niilo Sturen silmistä.

"Kenen puoleen käännyn sitä työtä varten, jonka olen ottanut tehdäkseni, siitä pidän itse huolen, Kaarlo-kuningas… Sanokaa siis varmasti, mikä on tahtonne, sillä huomenna minun täytyy lähteä Raseporista."

"Älkää suuttuko, Niilo… ottakaa minusta oppia. Minäkin tunsin kerran vallan ja voiman suoniani paisuttavan, ja luulin heiluttavani Ruotsin kruunua miekkani kärjessä… Voi, kuinka petyinkään!"

"Te unhotitte aina tärkeimmän, kuningas… Te unhotitte Ruotsin rahvaan. Jos muistatte, sanoin teille kerran, että siinä juuri oli teidän kuninkuutenne tuki."

"Niin, olette oikeassa, Niilo… Olette oikeassa, älkää suuttuko minuun… Niitä sanoja olen muistava testamentissani, jos milloinkaan sitä loppuun kirjoitan… Mutta nykyoloissa on parhainta, että käännytte Eerik-herran puoleen, ellei hän voi sitä tehdä, ei sitä voi tehdä kukaan!"

Sitten jätti kuningas Niilon astuen tyttärensä ja molempain
Akselinpoikain luokse.

Silloin ilmestyi Niilo Sturen kasvoille surumielinen hymy. Tuollainen horjuvaisuus, tuollainen sokeus omaa todellista etuaan kohtaan ei voinut herättää hänessä muuta kuin sääliä. Se oli ajattelematonta leikkimistä pohjattoman kuilun reunalla, mutta lapsella, joka siinä leikki, oli harmaat hapset. Siinä kasvava kukka oli Ruotsin kruunu, mutta jokainen voi hyvin nähdä, ettei hänen kätensä milloinkaan sitä saavuta.

Viheriän ritarin sanat muistuivat Niilon mieleen ihmetyttäen häntä totuudellaan. Kaarlo-kuninkaasta ei enää ollut. Mutta Niilon mieleen tuli tänä hetkenä hänen hurskaan vaimonsa kuva ilmielävänä, ja hänen sanansa kaikuivat ritarin korvissa. Heikkoa kuningasta, joka ei jaksanut itseään kannattaa, voi vahva ja uskollinen käsi johtaa, ja tässä täytyi johtaa vasten tahtoaankin. Ei hän ollut milloinkaan voinut niin selvästi nähdä kuninkaanvallan ja rahvaanvallan eroavaisuutta kuin nyt, ja hänen vuosia kestäneet mietteensä muodostivat nyt täydellisen soinnun.

Hän ottaa viedäkseen rahvaan avulla Ruotsin asiaa eteenpäin joko voittoon tai kuolemaan. Ja kun kerran hänen kädessään on Ruotsin kohtalo, niin saa Kaarlo-kuningas kuolla sen tiedon rauhoittamana, että Ruotsi saattoi elää itsenäistä elämää itse valitsemansa kuninkaan johdolla.

Illallisen jälestä pyysi Eerik-herra Niiloa saapumaan lupaamaansa keskusteluun, ja he läksivätkin samaan erillään olevaan huoneeseen, jossa edellinen oli jo ollut.

"Te tarvitsette apua, herra Niilo!" sanoi hän ihan ilman valmistusta käyden asiaan, sulettuaan ensiksi oven, "te tarvitsette apua, ja minä olen valmis antamaan sitä teille!"

"Tämä apu on vähän kiireistä, herra Eerik", vastasi Niilo vältellen.

"Niin, herra Niilo, tapani on lausua suoraan mitä sydämelläni on. Te saatte oppia tuntemaan Akselinpoikia, meillä on tapana auttaa toisiamme ja toistemme ystäviä sanoilla ja töillä… Tunnen suhteenne arkkipiispaan, ja sanon vielä kerran, että saatte luottaa minuun."

Oli selvää, että ritari harkitsi saavansa vasta-apua sanoilla ja töillä. Niilo oli ainakin siitä vakuutettu. Hän ei tosin voinut olla huomaamatta, mitä todellista etua ritarin ystävyys tuotti hänelle hänen ensi esiintymisessään, etenkin hänen kohtauksessaan arkkipiispan kanssa, jota hän ei ollut päättänyt karttaa. Mutta hän ei tahtonut antaa ritarille pienintäkään aihetta perustaa sille mitään semmoista, joka saattaisi häiritä ja ehkäistä Niilon omaa toimintavapautta vastaisuudessa. Sitäpaitsi oli Eerik-herran koko olennossa jotain mahtavammuutta, mikä ei ollut Niilon mieleen.

"Mitä arkkipiispaan tulee", sanoi Niilo senvuoksi, "niin toivon selviytyväni hänestä yksinäni, kenenkään avutta."

"Niinkö ajattelette, herra Niilo… varoitan teitä kuitenkin, sillä arkkipiispa Jöns on mies, joka ei tunne mitään arveluita, huomatkaa, ei mitään arveluita, kun hänen on raivattava tieltään vaarallinen tai vihattu vihamies!… Hyvä, kuten tahdotte! En luullut kuitenkaan teidän kunnianne siitä kärsivän, jos sallisittekin minun tässä asiassa määrätä. Lähden nyt heti Ruotsiin, ja kutsun teidät seuraani, tahdotteko!"

Tätä tarjousta ei Niilo voinut hyljätä loukkaamatta tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksia. Hän kiitti siis Eerik-herraa siitä.

"Arkkipiispaan ollaan tyytymättömiä, ja syystä, herra Niilo… mutta nyt on meidän korjattava se paha. Pankaamme toimeen herrainpäivät, ja minua haluttaa nähdä, rohkeneeko mahtava arkkipiispa asettua Ruotsin koko ritaristoa vastaan."

"Ruotsin koko ritaristoa…?" kysyi Niilo, joka ei oikein ymmärtänyt ritarin tarkoitusta.

"Niin, herra Niilo… Aion puhua Ruotsin puolesta Ruotsin herroille ja miehille, ja jos he kuuntelevat puhettani, kuten syystä otaksun, ei Jöns-arkkipiispalle jää muuta valittavaksi, kuin antaa oikeuden olla oikeutena, lain lakina! Mutta teidän tulee luottaa minuun, haluan lukea teidät ystäväkseni, kuten veljenikin tekee!"

"Jos tarkoitatte Ruotsin parasta, on luottamukseni teillä, hera Eerik, muuten ei!" vastasi Niilo.

"Kätenne, ritari!" huudahti Eerik tulisesti, "meistä tulee kuitenkin lopuksi ystävät!"

Niilo tarttui hänen käteensä, ja sitten he erosivat. Seuraavana päivänä ratsastivat he rinnakkain Raseporista, ja parin päivän perästä olivat he laivalla purjehtien Pohjanlahden ja Ahvenanmeren yli Tukholmaan.