XIII.
Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.
Tukholman linnassa oli arkkipiispa Jöns. Oli eräs syyskuunpäivä 1466, oikea syyspäivä, synkkä ja myrskyinen. Sade pieksi pieninä, mutta sitä itsepäisempinä ja kiusallisempina pisaroina ikkunoita ja olo tuntui raskaalta ja tukalalta.
Arkkipiispaan ei kuitenkaan näyttänyt voivan mikään ulkomaailman vaikutuksista tehoa. Hän istui isossa nojatuolissaan suuren takkavalkean ääressä, toinen jalka heitettynä toisen yli, ja kasvoillaan omituinen, selittämätön hymy. Hän katseli liekkien liehuntaa, hänen oikean kätensä etusormi liikkui kuin tajuttomasti puolikehässä hänen polvellaan, jota peitti kallis, violavärinen, sopulinnahalla sisustettu nuttu. Hänen ylpeäin, mutta synkkäin ja kylmäin kasvojensa pääsävy oli itseensä tyytyväisyys, ellei se ollut hymyn synnyttämä. Mutta sen takaa loisti käskevää uhkaa, itsekylläistä levollisuutta, joka johtui todellisen mahtavuuden tiedosta. Hän muistutti aarteitaan vartioivaa lohikäärmettä, joka istuu vuorella päivänpaisteessa nauttien toisella silmällään kultiensa loistoa, jotka on levittänyt kätköistään vuoren laelle, ja toisella silmällään vaanien, rohkenisiko kukaan tulla ryöstämään häneltä niitä.
Eräs asepoika tuli ulommasta huonesta käyden pehmeää mattoa myöten herransa luokse. Tämä katsahti ylös, odottaen vastausta kysymättä.
"En ole voinut löytää häntä!" sanoi asepoika ja lisäsi hetkisen kuluttua, "mutta jos niin tahdotte lähden ratsastamaan hänen vastalleen…"
"Mihin ratsastaisit sitten?" kysyi arkkipiispa.
"Eteläänpäin, herra… Kaarlo Ragvaldinpoika näki hänet siellä eilen!"
"Ei, ei", sanoi arkkipiispa, "ei ole tarpeen."
Poika läksi, arkkipiispa-valtionhoitaja näytti taasen nauttivan samaa tyyntä kaikista huolista vapaata hetken lepoa, kunnes ovi avattiin ja huoneeseen astui tummiin vaatteisiin puettu kumarainen, yskivä mies. Hieno käden vavahdus ainoastaan ilmaisi, että umpimielisen prelaatin sisässä tapahtui jotakin.
Tulija oli Helmich-kaniikki.
"Te tulette Nyköpingistä, Helmich… mitä uutta sieltä?" kysyi arkkipiispa nyökäten alentuvasti uskotulleen.
Tämä katsahti hieman kummastuneena herransa kellankalpeisiin, vakoisiin kasvoihin koettain samalla turhaan ehkäistä kiihkeätä, vaivaloista yskänpuuskaa.
"Tulen Nyköpingistä, kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa!" sanoi hän, "olen ollut siellä teidän asioillanne… Mikäli voin suuressa yksinkertaisuudessani havaita, käypi maitten yli tuulenpuuska… se voi ehkä loppua ja vaieta, mutta se voi myöskin kasvaa myrskyksi. Tiedän tosin kyllä, että te olette kaikkea vastaan vahvistettu, ettei mikään voi teitä hämmästyttää. En mahtane sen vuoksi olla teille vaivaksi turhanpäiten. Sitten Kettil-piispan kuoleman, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, olette te yksin herrana Ruotsin valtakunnassa!"
"Ymmärrän, mitä tarkoitatte, Helmich, mutta uskokaa minua", lausui arkkipiispa, "en voinut mitään siinä asiassa tehdä, käsitätte sen itsekin. Sitä piispanistuinta ei voitu ottaa Henricus Tidemannilta, hän oli siihen kuin itsestään oikeutettu…"
"Mikäpä on teille mahdotonta, kunnianarvoisa isä Jumalassa, teille, joka olette arkkipiispa ja maan ruhtinas samassa persoonassa?" keskeytti Helmich happamen imelästi hymyillen, ja hänen äänensä osoitti tarpeeksi, kuinka herkkänä tämä asia oli hänen sydämellään.
Arkkipiispa ei puolestaan suuttunut siitä epäluottamuksesta hänen hyvään tahtoonsa, joka kaniikin puheeseen ilmeisesti sisältyi, minkä voi selittää siten, että hän nyt tarvitsi apulaistaan. Niin sen Helmichkin selitti ja sovitti puheensa sen mukaan antamatta arkkipiispan valtaavan tyvenyyden ja järkähtämättömän varmuuden häiritä itseään.
"Huomaan", sanoi arkkipiispa, "etten voi poistaa epäilyänne… Mitä sanotte Vexiöstä?"
"Vexiöstäkö…?" kysyi kaniikki epäröiden.
"Niin, Helmich, Vexiön piispanistuin on tyhjänä Laurentius
Mikaelinpojan jälkeen, sain eilen siitä kirjeen tuomiokapitulilta…
Mitä sanotte, haluatteko ruveta hänen seuraajakseen?"
"Pitääkö Helmichin vastata siihen kysymykseen arkkipiispa Jöns
Pentinpojalle?"
"Hyvä, hyvä, Helmich… asia on siis päätetty… Siellä ei tiellänne ole ketään, siellä on puoltolauseeni tepsivä, sinne te tulette piispaksi!… Oletteko tyytyväinen, Helmich, vai tahdotteko odottaa?"
"Siihen voin parhaiten, kunnianarvoisa isä Jumalassa, antaa vastauksen teille ollessani Vexiön piispana."
"Saatte itse laatia siitä kirjeen tuomiokapitulille, niin pääsette kaikista epäilyistänne!… Nyt tehkäät minulle selvää siitä pienestä tomupilvestä, jonka luulette voivan myrskyksi paisua."
"Ja syöstä kumoon suurimman ja mahtavimmankin rakennuksen… Niin, kerron siitä kohta. Pelkään vaan, ettette ylhäiseltä paikaltanne katsoen, arkkipiispa, ehkä oikein usko, että vähäpätöinen tuulenpuuska, joka kiitää vuoren juurella ikäänkuin piiloiten pöllyttäen tiellään olevaa tomua, voi mitään vaaroja tuottaa. Silloin on varoitukseni turha."
"Niinkö luulette, Helmich?… No, antakaa kuulua sitten, mitä siinä tuulenpuuskassa on!"
"Siinä on Niilo Sture, siinä on Eerik Akselinpoika…"
Arkkipiispa iski kämmenellään taivuttaen päätään sivullepäin.
"Siinä on vielä", jatkoi Helmich, "herra Iivari Akselinpoika ja hänen kuninkaallinen morsiamensa, Magdalena-neiti. Siinä on vielä hiukan Kaarlo-kuningastakin tai ehkä hän kokonaan, sillä korviini tuli tuulenpuuskasta ääni, joka selvästi kuiskasi Kaarlo-kuninkaan nimen."
"Kuvista asioihin, Helmich, mitä tarkoitatte täällä?"
"Niilo Sture on matkalla Turusta tänne Tukholmaan…"
"Mitä siitä?" kysyi arkkipiispa melkein kiihkeästi, ojentaen vasemman kämmenensä ja näpäyttäen oikealla kuin tomuhiukkasta siitä. "Tuonverran välitän siitä, mihin Niilo herra menee tai mistä hän tulee…! Mitä muuta, Helmich?"
"Näette ehkä tarkemmin ja kauemmaksi kuin minä", lausui Helmich hymyillen, "mutta minun nähdäkseni uhkaa suurin vaara sieltä…"
"Ja te, Helmich, voitte noin puhua, joka olette nähnyt ja kokenut kuin kuka tahansa, kuinka turhaan tuo ritari pahainen on koettanut asiaansa ajaa. Miten hän toimi nyt viimeksi yhdessä sukulaiseni, Kettil-piispan kanssa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja miten on hän toiminut ennen?"
"Mutta ehkäpä minä olen siinä asiassa nähnyt enemmän kuin te!"
Mutta arkkipiispa iski taas kärsimättömänä kämmenelleen sanoen:
"Säästäkää minua jo tältä asialta… Minä näytän tuolle pilviritarille tempun, että hän tulee ijäti muistamaan sekä minua että veljeäni, David-herraa… Onko teillä muuta kerrottavaa Akselinpojista… Mutta varttokaa hetkinen, saatte itse kuulla ja päättää, tarvitseeko minun valtani pelätä tuota Penningebyn haaveilijaa."
Arkkipiispa meni pöydän ääreen ja soitti. Asepoika ilmestyi taas.
"Käske Kaarlo Ragvaldinpoika luokseni!" sanoi hän. Poika lähti.
Jäntevin askelin ja silmät leimuten käveli arkkipiispa pariin kertaan lattian poikki, kunnes ovi avattiin ja Kaarlo Ragvaldinpoika astui huoneeseen.
"Käske viisikymmentä miestä astua ratsuille, Kaarlo Ragvaldinpoika", lausui hän tälle käskevällä äänellä. "Saat ratsastaa niiden kera Penningebyhyn… tänä päivänä, nyt heti… äläkä säästä hevosia! Ja vallatkaa kartano rynnäköllä, jos joku rohkenee vastustaa! Ja polttakaa se joka tapauksessa maan tasalle, ja jos sinulta kysytään, miksi, niin sano, että niin rankaisee Ruotsin valtionhoitaja jokaista, ken häntä ei tottele!"
Päällysmies kumarsi merkiksi, että oli ymmärtänyt arkkipiispan käskyn. Tämän viitatessa kädellään läksi hän mitään kysymättä ja koettamatta puolestaan estää tekoa, joka oli epäilemättä herättävä vihaa ja katkeruutta hänen herraansa kohtaan. Arkkipiispan miehet tiesivät aivan hyvin, ettei heidän herransa kuitenkaan milloinkaan antanut kiihtymystilassa käskyjä, joita sitten sai katua. Hänen sanansa olivat aina edeltäpäin punnitut ja harkitut, että niiden toimeenpano vaan oli jälellä. Jos käsky tulikin joskus odottamatta, että se näytti pikastukselta, ei laita kuitenkaan ollut niin.
Helmich tiesi tämän, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähältä keskeyttää korkeata esimiestänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Varoitushuudon sijaan, joka jo oli tulemaisillaan hänen huuliltaan, ilmestyi niille merkillinen, nöyrä ja kaksimielinen hymy. Hän ei puhunut mitään vaan pysyi vaiti ja hymyili sekä rupesi lopulta yskimään. Sen vaikutti joko se, että hänen silmissään väikkkyi piispansauva, tahi häneen oli niin syvään juurtunut tieto arkkipiispan vallan etevämmyydestä, ehkä nämä molemmat seikat.
Arkkipiispa katsoi häneen päällysmiehen lähdettyä tuolla turvallisella halveksivalla, surmaavalla tavallaan, joka oli hänen jäykille ja tylyille kasvoille ominainen, Se ei kuitenkaan voinut poistaa hänen käskystään verisen vihan ja piintyneen ylenkatseen värettä tuota vähäpätöistä ritaria kohtaan, joka osoitti selvästi sen olleen arkkipiispan ajatuksissa enemmän kuin hän tahtoi myöntää itselleenkään.
"No, mitäs nyt sanotte?" lausui hän pää kenossa tirkistäen jäykästi ja terävästi kaniikkiiin.
"En mitään, kunnianarvoisa isä Jumalassa!" vastasi Helmich nöyrästi.
"Toivon siis, ettei minun enää tarvitse kuulla muistutettavan tuosta
Niilo Sturesta!"
"Kyllä, teidän armonne, ellei vaan hän itse, Jumala paratkoon, muistuta itsestään!"
Arkkipiispa heitti vihaisen katseen kaniikkiin, mutta käännähti äkkiä ja meni entiselle paikalleen nojatuoliinsa tulen eteen.
"Tärkeämmistä asioista aioin tänään kanssanne puhua, Helmich", sanoi hän sovitellen itseään mukavaan asentoon, "asioista, joista toivon saavani teidän kauttanne tietoja… Ettekö tiedä että herroilla on Nyköpingissä kapinallisia tuumia mielessä, ettekö tiedä, että Iivari-herran ja Magdalena-neidin häiden pitäisi antaa armoisku Jöns Pentinpojan vallalle?"
"Tiedän sen", vastasi Helmich, "mutta olen siinä suhteessa teitä paljon yksinkertaisempi, kunnianarvoisa isä Herrassa, että pidän Niilo Sturea paljon vaarallisempana kuin Akselinpoikia… Mitä häihin tulee, on ajatukseni, että…"
"Antakaa kuulua, Helmich!… Ajatuksenne on, että…"
"Että ne voi helposti estää."
"Estää?"
"Ymmärtäkää minua oikein… Akselinpojat toimivat ainoastaan itseään varten. He tulevat senvuoksi olemaan aina yksinään. Teille tulee heistä vaaraa ainoastaan, jos he yhdistyvät Kaarlo-kuninkaan kanssa… senvuoksi, että Kaarlo Knuutinpoika on kaikesta heikkoudestaan ja viheliäisyydestään huolimatta yhä vielä kansan toivojen ja rakkauden esine. Ja sekin on vaarallista vaan senvuoksi, että tähän yhdistymiseen liittyy tuulahdus sitä vaaraa, joka uhkaa… niin teidän täytyy kuulla se, kunnianarvoisa isä… joka uhkaa Niilo Sturen puolelta. Hän valmistelee toisenlaatuisia häitä, suuremmoisia häitä, jossa kuningas ja kansa vihitään yhteen… Nyköpingin häät tulevat vaan näiden suurten häiden alkusoitoksi. Ja sitä mieltä olen, että te saatte varoa, kuinka voitte siitä pelastua…"
"Helmich!" huudahti arkkipiispa, ja hänen silmänsä paloivat terävästi kuin puukot, ikäänkuin hän olisi mielinyt katseellaan lävistää varjomaisen kaniikin.
Tämä hyppäsi syrjään ja sai äkkinäisen yskäkohtauksen.
"Helmich!" huusi arkkipiispa toistamiseen. "Mistä te tiedätte, kuinka arkkipiispa Jöns aikoo toimia? Toisen aion polkea jalkoihini… toiset, nekin pakotan kuuliaisiksi, maksakoon mitä tahansa. Antakaa minun päättää, kumpiko on vaarallisempi, mutta teiltä vaadin apua niitä vastaan, joiden kautta en ilman sitä tule toimeen… Toivon, että olemme siinä suhteessa nyt selvillä? Tarjoon teille Vexiön piispanistuinta… te antanette siitä minulle, mitä teiltä vaadin."
Kaniikki kumarsi.
"Se yhdistyminen Akselinpoikain ja Kaarlo-kuninkaan välillä, joka nyt on syntymäisillään, ei saa tulla toimeen, vaikka minun täytyisi sitä estääkseni hajotuttaa koko hääjoukko miehilläni… Mutta ettekö, Helmich, keksisi toista keinoa, joka tekisi saman vähemmällä melulla, mutta yhtä varmasti… Sanokaa, keksittekö?"
Kaniikin kalpeat kasvot tulivat lyijyharmaiksi, ja hänen suupielensä vääristyivät tehden hänen näivettyneet kasvonsa inhottavan näköisiksi. Hänen hymyssään oli jotakin perkeleellistä, ja samalla siitä ilmeni pelkoa ja raukkamaisuutta, jota hän ei saanut estetyksi.
"Kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa Jöns…!" alkoi kaniikki änkyttävällä äänellä ja lyhyeen hengittäen, mutta arkkipiispa keskeytti hänet ratkaisten asian kerrassaan.
"Siinä on vaikeuksia… sen tiedän, älkäämme siis puhuko niistä. Luotan teihin niin, että annan koko tämän asian teidän huostaanne. Teidän täytyy tehdä tämä yhdistyminen tyhjäksi…! Mitenkäkö…? Sen jätän kokonaan teidän mietittäväksenne. Jos onnistutte, niin istutte lopun ikäänne Värendissä piispana, ellette, saatte vastata puolestanne… ymmärrättekö?"
"Puheenne on, kunnianarvoisa isä, siksi selvää, ettei sitä voi väärin ymmärtää… Mutta ennenkuin pidämme tätä asiaa aivan päätettynä, olisi minullakin vähän sanottavaa, jonka toivoisin myöskin teidän täysin ymmärtävän."
Arkkipiispa hätkähti ja kohosi pystyyn tuolissaan nojaten molempia käsiään kaidepuita vastaan ja katsellen terävästi kaniikkia, joka oli näöltään niin nöyrä ja vaatimaton, mutta kuitenkin itse asiassa niin rohkea.
"Tahtoisin muistuttaa teille, kuinka olen teitä palvellut, arkkipiispa Jöns, kuinka menestyksenne, valtanne, kunnianne on ollut kuin omanani. Mutta teidän kohotessanne alinomaa ja tasaisesti ylöspäin, olen minä pysynyt paikallani tahi mennyt taaksepäin, ja nyt… nyt, arkkipiispa, kun olen jo, sopii sanoa, haudan partaalla, nyt te viskaatte minulle Ruotsin pienimmän hiippakunnan…"
"Helmich… te unhotatte, ken olette!" keskeytti arkkipiispa jääkylmästi. "Muistakaa, että elätte armoelämää, että minä voin koska haluan kukistaa, musertaa teidät!"
"Kymmenen vuotta sitten, kunnianarvoisa isä", vastasi Helmich, "kymmenen vuotta sitten olisi tuo puhe minuun tepsinyt… Nyt ovat päiväni luetut, kuolema ei minua pelota… Antakaa asian siis olla, kuten ensin sanoitte, sallikaa minun laatia nimessänne kirjeen Vexiön tuomiokapituliin. Mitä Nyköpingin häihin taas tulee, on se eri asia, joka vaatii eri palkintonsa… Minun nähdäkseni, kunnianarvoisa isä Herrassa, olisi teillä valtaa tehdä Vexiön piispanistuimen omistaja mahtavaksi mieheksi, ehkei teillä olekaan valtaa tehdä hiippakuntaa niin suureksi, kuin se Kettil-piispan kuoltua jäi."
"Mitä tarkoitatte, Helmich?"
"Tarkoitan että joku kruununlääni voisi täyttää puutteen! Piispanistuin täytyy tulla joka tapauksessa omakseni, mutta jos tahdotte minun ryhtymään Nyköpingin juttuun, niin pitää teidän antaa ei ainoastaan suullinen vaan kirjallinenkin vakuutus sen palkinnosta… Tämä oli minulla sanottavaa, ja te saatte valita, arkkipiispa Jöns… valita joko kuolemani tai palvelukseni, mutta palvelukseni tällä ehdolla."
Arkkipiispa katseli kauan ja tutkivasti uskottuaan, jota hän oli luullut pitävänsä niin täydellisesti käsissään. Nyt se luikahti niistä, kuitenkin vähemmin kuolemanhalveksimisensa vuoksi kuin siitä syystä, että oli oppinut niin perinpohjin tuntemaan mahtavan esimiehensä. Arkkipiispan kasvoilta ei kuitenkaan voinut nähdä, oliko hän taipuisa suostumaan vai ei, ne olivat yhtä liikkumattomat kuin ennenkin.
Mutta sallimus oli päättänyt, ettei kaniikin pitänyt saaman tänäpäivänä tietää arkkipiispan tahtoa, eikä edes sitä että se hänelle oikein selviäisikään.
Ovi avattiin ja arkkipiispan hovimestari astui huoneeseen ilmoittaen, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin. Hän oli lähettänyt erään asemiehistään ilmoittamaan arkkipiispalle tulleensa kohtaamaan häntä.
Kesti tietysti hetkinen, ennenkuin arkkipiispa ehti johtaa ajatuksensa siihen uuteen suuntaan, jonka tämä tieto aiheutti. Mutta sitten hän lausui hyisellä äänellään:
"Ritari tulkoon."
Mutta hovimestari sanoi silloin ritarin sanantuojan samalla pyytäneen häntä ilmoittamaan, että Niilo-herra pyysi arkkipiispan määräämään jonkun kohtauspaikan kaupungissa, jos todella tahtoi hänen kanssaan keskustella. Sillä heidän keskinäiseen suhteeseensa nähden ei arkkipiispa voinut vaatia, että hän itse suorastaan antautuisi mahtavan vastustajansa käsiin.
Arkkipiispa oli kotvasen vaiti ja lausui sitten:
"Huomenna kello 8 Bykirkon sakaristossa!"
Hovimestari meni, ja arkkipiispa viittasi Helmichille haluavansa olla yksin, mutta muutti äkkiä aikomustaan sekä astui kaniikin luo tarttuen hänen käteensä.
"Kyllä me toistemme kanssa sovimme, Helmich… meidän kohtalomme ovat niin lähellä toisiaan, että toisen onni on toisenkin onni, ja toisen tuho on toisenkin tuho!"
Sitten he erosivat siltä päivältä.
Seuraavana päivänä asettui rannassa laivasillalla ainakin sata hyvin varustettua asemiestä kiiltävissä haarniskoissa riviin erään isomman laivan eteen. Kerääntyi paljon kansaa katsomaan, mitä oli tekeillä, kun niin paljon miehiä nousi maihin. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut olla siitä epätiedossa, sillä pian astui laivasta rannalle kaksi kaikille hyvin tuttua miestä, nimittäin herra Eerik Akselinpoika ja herra Niilo Sture. Kaupunkiin oli levinnyt huhu, että ritarit tulivat ilmoittamaan vihatulle arkkipiispalle, lakkaavansa häntä tottelemasta, eikä muuta tarvittu panemaan puolen Tukholmaa liikkeelle.
Kansajoukko lisääntyikin yhäti joka askeleella ritarien käydessä. Ritarien heiluvat kypäritöyhdöt näkyivät korkealla yli asemiesten kiiltäväin rautaverhojen heidän kulkiessa lähimmän rantaportin kautta Isolletorille ja sieltä Bykirkolle, joka oli niinikään tullut väkeä täyteen. Täällä kansa kuitenkin pettyi, sillä ritarit menivät sakaristoon, ja miehistä jäi toinen puoli kirkonoven eteen, toinen puoli asettui sakariston ulko-ovelle.
Siellä istui ylempien ja alempien pappien ympäröimänä, vierellään dominikaanien priori ja fransiskaanein guardiaani, arkkipiispa Jöns koko kirkollisessa komeudessaan, yllään kaapu ja kädessään arkkipiispansauva. Hän oli ylpeänä ja juhlallisena, kankeana ja luoksepääsemättömänä kuin kohtalo itse.
Niilo Sturen esiintyminen oli tyyntä ja rohkeamielistä, ennen kaikkea arvokasta, ja omituinen sisäisen tasapainon ilme antoi hänen avomielisille, jaloille kasvonpiirteilleen sellaisen ylevyyden, joka veti kaikkein huomion puoleensa. Eerik-herrakin oli esiintymiseltään Niilo Sturen arvollinen seuralainen. Mutta vaikka hän oli tässä varsinaisena turvana, joten häntä olisi oikeastaan tullut pitää päähenkilönä, oli kansa kuitenkin toista mieltä.
"Olette kutsunut minua, arkkipiispa Jöns", sanoi Niilo-herra, kun huoneessa oli tullut hiljaisuus, "ja minä olen totellut kutsumustanne, mitä tahdotte?"
Arkkipiispa ei pitänyt kiirettä vastatakseen, ja kuta kauemmin se viipyi, sitä enemmän jännittyi kuulijaan huomio.
"Teidän tapanne käsittää asioita", sanoi hän vihdoin, "voi kenties nimittää tätä kutsumukseni tottelemiseksi, mutta minä annan sille toisen nimen, minä sanon sitä uhkamielisyydeksi. Teen sen sitä suuremmalla syyllä, kun otan lukuun millä tavalla olette tänne saapunut. Niin mieslukuisena ette lähtene valtakunnan vihollista vastaan, kuin olette nyt tulleet rauhalliseen kokoukseen valtakunnan hoitajain kanssa… Mutta eihän ollut muuta odotettavaakaan niin pelkurilta mieheltä kuin te olette."
Kuka muu tahansa kuin Niilo Sture olisi paikalla näiden jääkylmällä ylenkatseella lausuttujen, syvästi häpäiseväin, sanain jälkeen menettänyt vallan itsensä yli ja unhottaen paikan pyhyyden heittänyt hansikkaansa tuon kultaan kudotun kirkkoruhtinaan jalkoihin vaatien hyvitystä heti. Solvatun ritarin poskilla hehkuikin punerva lieska, mutta hänen katseensa oli niin uljas ja ylevä ja todellista sielunaatelia todistava, ettei häpäisijä voinut sitä kestää.
"Teiltä, arkkipiispa Jöns", alkoi Niilo, "joka olette osoittanut voivanne riisua yltänne pyhän virkapukunne ja tarttua miekkaan ja kilpeen, kun olette sen hyväksi nähneet, teiltä voisin vaatia tuollaisista sanoista hyvitystä… Mutta en luullut, että olitte sellaisen asian takia minut kutsunut, vaan luulin teillä olevan jotakin Ruotsin valtakunnalle tärkeätä puhuttavaa minulle!"
"Ette puhu huonosti, mutta te unhotatte, Niilo Sture, seisovanne Ruotsin valtakunnanhoitajan edessä, jolla on siitä syystä suurempi valta kuin konsaan teidän Kaarlo-kuninkaallanne."
"Mitä siihen asiaan tulee, ei valtanne liene suurempi kuin Ruotsin laki myöntää… mutta siitä voinemme joskus toiste keskustella… Nyt kysyn teiltä vielä kerran, mitä tahdotte minulta.?"
"Heittäkää pois hyvä osa noista ylpeistä ja pöyhkeistä sanoistanne, Niilo-herra", lausui arkkipiispa, "ne eivät asiaanne paranne, ja vaikka te nyt olette niin upeana herra Eerik Akselinpojan turvissa, niin minä näytän teille kuitenkin, että minulla, Ruotsin päämiehellä, on valtaa teidän molempainkin yli… Minä syytän teitä kavalluksesta minua ja valtakuntaa vastaan, ja te saatte jättää heti miekkanne minun käsiini ja astua vankilaan, kunnes valtakunnan herrat ja miehet ehtivät kokoontua teitä tuomitsemaan!"
"Mitä puhutte Eerik-herrasta", sanoi Niilo Sture, "syyttää vaan teitä itseänne, arkkipiispa, ja osoittaa, mitä olitte aikonut minulle, jos olisin hyvässä luottamuksessa tullut luoksenne… Tällä kertaa en taida tulla vangiksenne, ja kaikki näkevän, kaikkivaltiaan Jumalan kädessä on, miten ensi kertaa tavatessamme käypi…"
"Mitä sanotte, herra Niilo!" ärjäisi arkkipiispa nousten seisoalleen. "Eikö mielestänne ole tarpeeksi, mitä jo olette puhunut? Vieläkö te uhkaatte röyhkeän julkeutenne lisäksi… Tahdon pian loppuun tämän pelin!"
"Sitä minäkin haluan, ja sanon tässä nyt suoraan näiden hengellisten ja maallisten herrain ja miesten kuullen, että olen tästä hetkestä alkain teidän vihollisenne, joka en ole tähän asti ollut… Olen nähnyt teidän rikkovan lupauksia ja valoja, olen nähnyt teidän pettävän kuninkaanne, pettävän maanne, enkä ole kuitenkaan kohottanut kättäni teitä vastaan, josta rukoilen Jumalaa, ettei hän sitä minulle synniksi lukisi. Mutta minä olen aina uskonut, että te kuitenkin lopultakin rakastitte isänmaatanne ja harrastitte sen onnea… Nyt huomaan, että minä ja jokainen rehellinen Ruotsin mies on pettynyt teihin nähden… Te kysytte, miksi? — Vastaan teille kahdella kysymyksellä takaisin: sopiiko sanoa, että sellainen mies pitää huolta hallitsemastaan maasta ja kansasta, joka tahtoo pirstoittaa sen moneen osaan, että se siten häviäisi ja haihtuisi kokonaan maan päältä?… sopiiko sanoa että sellainen mies pitää huolta maastaan ja kansastaan, joka ei salli sen laillisen kuninkaan hallita sitä rauhassa, vaan estää yksityisestä vihasta ja kostonhimosta hänet valtakunnastaan, jonka hallitsijaksi hän kuitenkin on valittu ja voideltu, ja antaa sen vihollisen käsiin?… Ei, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, sellaista miestä emme tahdo Ruotsin valtakunnan päämieheksi — hän on valtakunnan vihollinen, ja senvuoksi minä olen tästä hetkestä teidän vihollisenne…"
Arkkipiispa, tuo kylmä, tunnoton mies, oli kuin salaman iskemä ritarin sanain johdosta. Hänen kasvojensa väri vaihtui pari kertaa, ja hänen silmänsä tuijottivat synkästi ja kamalasti rypistyneiden kulmakarvain alta.
"Tuollaista röyhkeyttä ei ole vielä kuultu!" sanoi hän. "Käsken teitä, herra Eerik Akselinpoika, ja puhun Ruotsin valtakunnan haltijan vallalla, ottakaa kiinni tuo petturi… tässä ei tarvita todistuksia eikä oikeudenkäyntiä, hän on langettanut oman tuomionsa."
Kaikkein silmät kääntyivät Eerik-herraan, joka näytti noudattavan arkkipiispan omaa tapaa, sillä hän antoi heidän hetkisen odottaa, ennenkuin vastasi siihen väkivallantekoon, jota arkkipiispa-valtionhoitaja vaati. Ritarin katse oli puolittain moittiva, puolittain varoittava. Mutta Jöns Pentinpoika ei osannut kylmäverisyydestään ja suuresta maltillisuudestaan huolimatta tulkita tätä äänetöntä puhetta. Hän tunsi tai ainakin oli tuntevinaan suurta ylenkatsetta verraten vähäpätöistä Penningebyn ritaria kohtaan. Ja nyt kun tämän esiintyminen oli niin verrattoman miehekästä ja voimakasta, sai se hänen horjahtamaan tasapainostaan ehkä ainoan kerran elämässään. Senvuoksi paloivat hänen silmänsä niin — melkeinpä hurjasti, senvuoksi tulivat sekä hänen kasvonsa että liikkeensä uhkaaviksi.
Hän mittaili Eerik-herraa itseäänkin kiireestä kantapäähän, ja hänen ylpeän suunsa vihainen piirre näkyi kysyvän, aikoiko tämä todella hetkeäkään epäröidä vangitakseen niin ilmeisen petturin.
"Sallikaa minun kysyä teiltä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika", sanoi Eerik-herra vihdoin tukahutetulla äänellä, ettei muka muut kuin puhuteltu sitä kuulisi, "sallikaa kysyäni teiltä: ettekö ole antanut Niilo-herralle turvan ja rauhan lupausta? — Toisekseen ajatelkaa sitäkin, että jos todella teette tästä sanastanne totta, niin katsovat kaikki, ei ainoastaan tässä läsnäolijat, vaan jokainen rehellinen mies valtakunnassa ja muualla ihmetyksellä teidän valtaanne, joka on niin heikko, että teidän täytyy rikkoa suostutun kohtauksen pyhyyden raivataksenne epämieluisia henkilöitä tieltänne…"
Vihan salama lennähti arkkipiispan silmistä, ja hänen huulensa puristuivat kiivaasti yhteen. Jokainen odotti kohtausta, jollaista ei oltu ennen eikä jälkeen nähty. Mutta arkkipiispassa kuohuvain tunteiden hurjuus vaikutti jo sen, että hänen ajatuksensa johtuivat oikeaan suuntaan. Hänen kasvojensa jännittyneet lihakset asettuivat vähitellen, hänen silmiensä palo himmentyi, ja pureva, katkera, ivaava hymy jäi vaan jälelle ilmaisten, kuinka raivokas myrsky oli hänen sisässään riehunut eikä vieläkään ollut asettunut hänen sydämensä syvyyksissä.
Murhaavalla ylenkatseella lausui hän kääntyen Niilo Sturen puoleen:
"Sen turvan ja rauhan, jonka olen teille luvannut, saatte pitää, mutta kun ensi kerran tapaamme, niin tietäkää, että se on viimeinen hetkenne!"
"Asiani on ylevä ja oikea", vastasi Niilo katsoen vihastunutta pappia vapaasti kasvoihin, "ehkäpä on paljonkin muuttunut toiseksi ensi kertaa tavatessamme, ja ehkä tekin olette silloin tullut toiselle mielelle."
"Minä vastaan teoistani, olkaa te missä tahdotte, herra Niilo!" keskeytti julmistunut arkkipiispa hänet, kääntäen ritarille selkänsä ja astuen nopeasti sakaristosta pois.
Molemmat ritarit lähtivät myöskin mennen samaa tietä takaisin laivalle noiden sadan asemiehen ja riemuitsevan kansajoukon seuraamina. Sillä arkkipiispa ei ollut suinkaan rakastettu Tukholmassa.
Jo samana päivänä nostivat Eerik-herran laivat purjeensa keinuen suotuisalla tuulella ulapalle. Samassa lähti myöskin eräs pienempi laiva, joka kuului Niilo-herralle. Se oli tullut Tukholmaan häntä kotiin noutamaan hänen käskystään, jonka hän oli lähettänyt suoraan Ahvenanmaan yli Penningebyhyn eräällä miehellään.
Mutta arkkipiispa mitteli samana iltana kiivain askelin huoneensa matoitettua lattiaa linnassa. Asepojat kertoivat kuulleensa lakkaamatta herransa astuntaa niinkauan kuin olivat valveilla, ja tullessaan tavalliseen aikaan sinne, olivat he nähneet hänen kävelevän vielä samalla tavalla synkkänä, uhkaavana ja kylmänä.
Vähää myöhemmin lähetti arkkipiispa sanan Helmich-kaniikille, joka saapui niin pian kuin raihnainen ruumiinsa salli.
"Te saatte kuten tahdotte, Helmich", sanoi hän lyhyeen ja jyrkästi tälle, "mutta Nyköpingin häistä ei saa tulla mitään, ei koskaan… Ennemmin annan arkkipiispansauvani teidän käsiinne, kuin sallin tätä Akselinpoikain yhdistymistä Kaarlo-kuninkaaseen, jolla he aikovat kiivetä vallan ja korkeuden huipulle Ruotsissa. Olkaa valmis siis, Helmich! Kaiken, mitä pyydätte, annan teille!"
Kaniikki hymyili hienoa, perkeleellistä hymyään.
"Luulen, että se asia luonnistuu vallan hyvin", sanoi hän, "laatikaamme siis vaan keskinäiset välimme selviksi, pankaamme siis heti kaikki paperille… Sitten olen Nyköpingissä yhtä pian kuin Eerik-herrakin."
Arkkipiispa istui kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, ja hänen kätensä vapisi kynän liikkuessa rapisten paperilla. Kaniikki seisoi nöyrässä asennossa pöydän toisella puolen sanellen ehtojaan sametinsulavalla äänellä, jota ei nyt yskä ensinkään häirinnyt.
Kun paperi oli valmis, pani arkkipiispa sinettinsä sen alle ja antoi sen Helmichille.
Mutta jo ennenkuin tämä ehti poistua, huusi arkkipiispa erään asepojan luokseen käskien hänen kutsua yhden hänen asemiestensä päällysmiehiä luokseen, joka saapuikin moniaan silmänräpäyksen perästä.
"Sinä tiedät, mihin Kaarlo Ragvaldinpoika on ratsastanut?" kysyi arkkipiispa päällysmieheltä.'
Tämä myönsi.
"No, hyvä, sinä saat ratsastaa yhtä monen miehen kera Kaarlo Ragvaldinpojan avuksi, ja poltettuanne talon perustuksia myöten ajakaa yhdessä Niilo Sturea takaa ja tuokaa hänet luokseni elävänä tai kuolleena!"
Päällysmies kumarsi ja läksi. Kaniikki läksi myöskin kiireesti Tukholman linnasta, jossa arkkipiispa oli kohta yksinään pitäen kädessään kutsumuskirjettä Iivari Akselinpojan häihin.