XIV.
Kotiintulo.
Härstäken luona erosivat Eerik-herra ja Niilo Sture toisistaan. Edellinen kulki saariston kautta eteläänpäin Nyköpingiin järjestämään häävalmistuksia. Jälkimmäinen siirtyi omaan laivaansa purjehtien pohjoiseenpäin Penningebytä kohti. Brodde, joka oli ritarin poissa ollessa ollut Penningebyn ylimpänä käskynhaltijana, oli laivan lähtiessä Tukholmaan mennyt mukaan herransa vastalle, kun harvain talossa olevain miesten kuitenkin täytyi lähteä pois, eikä vaaraa ollut mitään pelättävissä.
Heidän aluksensa kulki hyvää vauhtia lounaistuulessa. Tultuaan kahdenkesken Brodden kanssa sai Niilo aikaan kysellä puolisostaan ja lapsistaan ja Penningebyn oloista ja tapahtumista hänen poissa ollessaan, ja Brodde antoi suotuisat vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Pari viikkoa sitten oli Briita-rouva lähtenyt lasten kera Iliana-rouvan luo tämän tilalle, joka oli Hammarstadin lähellä, mutta Hollingerista ei ollut mitään kuulunut.
"Nyt on toista tulossa", sanoi hän, "nyt on, Brodde, minun hetkeni tullut, ja nyt tarvitsen uskolliset mieheni mukaani… Mitenkähän mielialain laita on nyt Taalainmaassa?"
"Hyvin!" vastasi Brodde. "Siihen saatte täydellisesti luottaa, herra
Niilo!"
Niilo-herra ei lausunut tähän mitään ja Brodde lisäsi hetkisen kuluttua:
"Ettekö sitten odota, herra, Briita-rouvan ja lasten tuloa?"
"En, Jumala paratkoon, Brodde, minulla ei ole siihen kylliksi valtaa!"
Hän kertoi sitten, millainen kohtaus oli Bykirkon sakaristossa ollut hänen ja arkkipiispan välillä. Hän mainitsi vielä muutamin sanoin, mitä Raseporissa oli tapahtunut osoittaakseen koetellulle palvelijalleen, kuinka välttämätöntä oli nyt kiireesti toimia.
Brodde katsoi luottamusta täynnä herraansa.
"Älkää epäilkö yhtään, herra!" sanoi hän. "Saatte nähdä, että vielä löytyy rehellisiä miehiä, jotka voivat taistella ja kuolla sen edestä, jota rakastavat."
Mutta tässä oli nyt elämän ratkaiseva kohta käsissä ja Niilo tiesi, ettei siitä askeleesta, joka hänen nyt piti ottaa, riippunut ainoastaan hänen onnensa ja menestyksensä, vaan se vaikutti koko kansan kohtaloon. Ja silloin täytyy rohkeimmankin ja miehekkäimmänkin mielen tuntea omituisia valtaavia tunteita. Ja se hetki, jona kauan vaalittujen ja hitaasti kypsyneitten jalojen ajatusten hedelmä on poimittavaksi kehkeynyt, se hetki, jona päätös on tehtävä, on pyhä hetki totuuden ja oikeuden herran palveluksessa, ja silloin on tunteen syvyys suorassa ja välittömässä suhteessa siihen aikaan, jonka sielu on tarvinnut päätökseen tullakseen.
Niilo Sturella oli elämänsä kaikissa vaiheissa ollut selvänä päätös ja halu uhrata kaiken, uhrata itsensä kokonaan isänmaalleen. Se oli hänen nuoruutensa unelma, hänen lupauksensa tulevaisuudelle astuessaan elämään… Nyt oli tullut lupauksen täyttämisen hetki. Hän tunsi sen, ja siitä oli hänen sydämensä niin täysi, ja siitä syystä oli niin syvä vakavuus hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan.
Hän mietti sitä, jota moni muukin ajattelee, että hänen olisi jo aikoja ennen pitänyt täyttää lupauksensa, jonka hän olisikin voinut tehdä. Mutta hänen käsityksensä ritarin kunniasta eivät olleet sitä sallineet. Vähemmin tuntehikas mieli olisi saattanut katkoa ne siteet, jotka häntä pidättivät, varsinkin kun tarkoitus oli niin pyhä ja ylevä — isänmaan vapauttaminen itsevaltaisten suurmiesten mielivallasta ja muukalaisten sorrosta, mutta hänestä ne olivat niin pyhät, että hän olisi mieluummin uhrannut henkensä kuin unhottanut yhdenkään niistä. Hänen koko elämänsä oli sellaisen tosi ritarin, pelottoman ja moitteettoman, esikuva, joista satumme ja kansanlaulumme kertovat. Hänellä oli elämänsä tarkoitus selvänä edessään, mutta hän ei tahtonut sitä saavuttaa muuten kuin kunnian tiellä, voittamalla vaikeudet, ei niitä kiertämällä eikä yli hyppimällä. Hän tahtoi pysyä lupauksilleen uskollisena, ei ainoastaan sille, jonka yli Engelbrektin kuva sädehti, vaan sillekin, jonka kuoleva kuningatar oli häneltä saanut. Hän tahtoi olla kuninkaalleen uskollinen, silloinkin, kun unhotuksen öinen lintu laski siipensä heidän välilleen, niin että kuningas saattoi solvatakin häntä.
Tässä hiljaisessa kamppailussa oman kohtalonsa kanssa on suuruutta, mutta sellaista suuruutta, jota ritarin oma aika ei voinut käsittää. Ja ehkäpä kaikki nämät taistelut oman itsensä ja maailman kanssa olivatkin olleet tarpeen, että sen miekan terä tulisi moitteettomasta teräksestä, jota nyt tarvittiin. Hänelle muistui Engelbrekt mieleen ihmeellisessä majesteetillisyydessä. Hän välähtää, loistaa ja katoaa kuin salama etäisyydessä, mutta sen, joka tahtoo hänen teitään kulkea ja hänen töitään toimittaa, täytyy vähitellen kehittyä hänen kaltaisekseen. Hänen tulee olla hänen kaltaisensa ei ainoastaan kansan ja valtakunnan asian käsittämisessä, vaan tätä tarkoittavan tahdon kehittymisessä, hengen ylevyydessä, pontevuudessa, maltissa ja tyyneydessä ja itsensäuhraavaisuudessa.
Tuuli pullisti purjeita, ja aallot loiskivat laivan kokassa. Kohta se kääntyi Penningebyn pitkään lahteen, ja sen keula halkoi nopeasti kotirannan tuttuja laineita.
Niilo seisoi kokassa, Brodde vierellään, laivan laskiessa tavalliseen maallenousupaikkaan. Kumpikin katsoi länteen päin metsän yli, jossa Penningeby oli, ja kumpikin silmäili paksua, korkeata savupatsasta, joka nousi suoraan metsän yli, ikäänkuin siellä olisi metsänpalo syntynyt.
"Mitähän tuo lienee?" kuului Niilon huulilta.
"Jumalan nimessä, herra Niilo!" huusi eräs miehistä juosten heidän luokseen, ennenkuin Brodde ehti mitään lausua, "Jumalan nimessä, luulen, että kartanossa on tapahtunut onnettomuus!"
"Saammehan sen pian nähdä", sanoi Brodde, "mutta älkäämme sitä ennen ruvetko levottomiksi pelkän savupatsaan tähden!…"
"Sukkelaa maihin ja ratsaille!" käski Niilo-herra, eikä joudettu odottaa edes portaan panemista, vaan miehet hyppivät maalle. Brodde huusi eräälle heistä, että hän juoksisi lähimpään torppaan sanomaan, että huovit hevosineen rientäisivät rannalle.
"Me tulemme kotiin aikaisemmin, kuin he ovat odottaneet", sanoi hän
Niilolle, "ja siksi ne kait viipyvät hevosineen tuolla tuvan ääressä."
Mutta Niilo oli innokas pääsemään perille. Hän huusi senvuoksi miehelle, jonka piti rientää hevosia noutamaan, että he tulevat perässä, ja sitten lähtivät kaikki miehet, joita ei tarvittu laivan hoitamiseen, jalkaisin astumaan Penningebytä kohden.
Kaikki kävelivät äänettöminä ritarin ja Brodden perässä, jotka astuivat niin kiivaasti kuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä, He eivät ehtineet kauas, ennenkuin mies tuli juosten takaisin.
"Hevoset?" huusi Brodde hänelle.
Mutta mies pudisti päätään ja näytti hyvin epätoivoiselta. Seisahtuessaan aivan hengähdyksissään herransa eteen, valahtivat hänelle kyyneleet silmiin.
"Viiden haavan nimessä, Niilo-herra… Penningeby palaa!"
Surun ja suuttumuksen varjo ilmestyi ritarin miehekkäille piirteille, mutta hän säilytti vallan itsensä yli ja kysyi hevosia. Siitä olisi mies tuskin voinut antaa mitään tietoa, sillä hän oli paikalla suuresta onnettomuudesta tiedon saatuaan syössyt suin päin sitä herralleen ilmoittamaan. Mutta lampuoti oli tullut hänen jälessään ja hän tunkihe nyt miesten välitse ritarin luo.
"Hevoset, herra", sanoi hän, "ne saatiin hädin tuskin pelastetuksi, mutta ne täytyi lähettää pohjoiseen, sillä täällä rannalla parveilivat murhapolttajat soihtuineen. Luulin yhteen aikaan, että he sytyttäisivät minunkin tupani."
"No, sitten lähdemme käyden!" virkkoi Niilo, ja silloin lähti koko joukko liikkeelle.
Rannalta oli koko pitkä matka Penningebyhyn, ja nyt se tuntui pitemmältä kuin milloinkaan, etenkin senvuoksi, ettei sanaakaan lausuttu koko matkalla. Sillä kaikkiin koski tuo kamala sanoma niin, ettei kukaan tullut kysyneeksi, miten ja milloin se oli tapahtunut, ja kuka oli sen tekijä.
Tultuaan metsästä ja saatuaan kartanon näkyviinsä pysähtyivät he. Hirveä taulu aukeni heidän nähtäviinsä, keskuksena tummat muurit, joiden yllä aaltoili liekkimeri ja sankka, mustanharmaa, pyörteilevä savupilvi. Oli ilmeisen selvää, ettei pelastamista kannattanut ajatellakaan. Palon täytyi jatkua, kunnes jälellä olisi vaan se, jota liekit eivät voineet niellä, tyhjä, otto kuori entisestä.
Nyt kutsui Niilo lampuodin luokseen ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi tapahtumasta.
"Jumala minua miesparkaa armahtakoon", sanoi tämä, "se tapahtui paria päivää myöhemmin kuin miehet ratsastivat rannalle mennäkseen teitä noutamaan laivalta, Niilo-herra, kuten olitte käskenyt… Samana päivänä, joka olikin eilen, läksin linnaan puhumaan vanhan voutinne kanssa, ja silloin, juuri silloin… me istuimme kaikki illallispöydässä miestuvassa, silloin ne petturikonnat tulivat…"
"Keitä ne olivat?" kysyi Niilo totisena.
"Vouti sanoi heidät nähdessään, että ne olivat arkkipiispan väkeä… minä en niitä tuntenut!"
"Arkkipiispan väkeä…?"
"Niin, niin hän sanoi, mutta ne tulivat portille asti, eikä ollut ketään puolustamassa. He ratsastivat pihalle, ja heidän päällikkönsä käski heidän kohta pistää tulen joka neljään nurkkaan… Me olimme kuin lammaslauma susijoukon keskellä; vanha vouti yksinään piti älynsä tallella. Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä se tuotti hänelle surman, siitä olen varma!"
Talonpoika pyyhki kätensä rystysellä silmiään. Tapahtuman muisto järisytti hänen mieltään.
"Se on kuitenkin oleva hänelle ikuiseksi kunniaksi!" lisäsi hän saamatta kotvaseen sen enempää suustaan.
"Ukkoseni!" sanoi Niilo silloin taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "näethän, että olen tyyni, vaikka olenkin kullasta ja omaisuudesta sinua köyhempi… heitä surusi!… kullakin on aikansa. Miten vanhan voutini kävi?"
Ritarin sanat pikemmin lisäsivät surua, mutta mies sai kuitenkin vihdoin senverran hillinneeksi liikutustaan, että voi änkyttää jotenkin eheän kertomuksen tapahtumasta.
"Vouti kuiskasi minulle: väki pelastaa itsensä, mutta ritarin hevosista on pidettävä huolta… hiivi talliin. Ja minä tein kuten hän käski ja pääsinkin talliin parin asemiehen kanssa, jotka tapasin tiellä, vihollisen tyhjentäessä teidän latokartanotanne ja varastohuonettanne. Sieltä saimme hevoset, joilla läksimme ratsastamaan juuri kun liekit hulmahtivat kartanosta…"
"Ja vouti?"
"Häntä emme nähneet, elleivät ne toiset häntä tavanneet. Minä riensin kotiini hevosten laukatessa pohjoista kohti. Silloin oli jo ilta."
"On siis mahdollista, että hän on pelastunut… menkäämme nyt palavalle kartanolle, ehkä voimme siellä vielä jotakin toimittaa."
Hän riensi nopeasti eteenpäin asemiesten ja lampuodin seuratessa. Brodde ratsasti ensinnä herransa rinnalla. Hänen harminsa ja itsesyytöksensä ei tiennyt mitään rajoja, vaikkei hän sanallakaan sitä ilmaissut.
Pian he saapuivat palaville muureille. Liekit kuluttivat juuri viimeisiä puujätteitä. Näytti sillä kuin murhapolttaja olisi jäänyt levittämään paloa sytyttämällä kaiken, mihin tuli ei olisi muuten ulettunut. Tuuli oli ollut Niilolle suotuisa, se oli kuin varttavasten kiidättänyt Niilon alusta eteenpäin, että hän saisi omin silmin nähdä palavan kotinsa ja sen kuumuudesta lankeilevat muurit. Edellisenä päivänä oli arkkipiispan väki tullut ja nähtävästi vasta tänä päivänä lähtenyt palavalta kartanolta. Ylpeä arkkipiispa oli siis heitättänyt murhapolton soihdun vihollisensa taloon melkein samana hetkenä, jona hän heitti vasten tämän kasvoja syytöksen kavalluksesta.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin he kuitenkin huomasivat, ettei enää ollut mitään tehtävissä, vaikka miehet levisivätkin rohkeasti eri tahoille koettaakseen parastaan. Niilo itse meni talliin, johon lampuoti häntä seurasi.
Siellä makasi vanha vouti tallin kivikynnyksellä pääkallo murskana. Hänen kädessään oli vielä paljastettu miekka. Hän oli luultavasti asettaunut vartioimaan tallin pääovea lampuodin ja asemiesten kulettaissa hevoset erään päätyseinässä olevan pienemmän oven kautta pois.
Niilo katseli kotvasen äänetönnä ruumista. Sitten hän viittasi talonpoikaa auttamaan häntä kantamaan sitä pihalta sillan yli. He laskivat ruumiin eräälle rannalla olevalle kummulle, josta oli vapaa näkyala linnan ja liekkien yli, jotka rupesivat nyt asettumaan. Niilo lähetti lampuodin kutsumaan miehiä koolle.
Jäätyään yksin sai Niilo ikäänkuin paremmin ja selvemmin katselleeksi ja harkinneeksi tapahtumaa ja sen seurauksia. Erittäinkin vaikutti häneen arkkipiispan teon halpuus ja rumuus. Tämä teko oli täydellisesti samanarvoinen, ellei harkitsevassa ilkeydessä pahempikin, kuin arkkipiispan veljen, David Pentinpojan menettely ottaissaan vihollisensa vangiksi. Edellinen teko oli raaempi, kuten David-ritarikin oli oppinutta veljeään raaempi; jälkimmäinen oli hienompi, mutta syvemmälle tunkeutuva. David-herra tahtoi riistää viholliseltaan vapauden tai hengenkin, arkkipiispa tahtoi ottaa häneltä kaikki ei ainoastaan aikeittensa toteuttamisen keinot, vaan kaikki elämisenkin välikappaleet.
Hän olikin todella nyt yhtä köyhä ja avuton kuin se kuningas, jonka puolesta hän aikoi miekkansa paljastaa. Hänellä ei ollut muuta omaa kuin Penningeby, sillä Ekesjö oli hänen veljellään. Nyt oli se mennyt, ja nykyisillään ollen olisi hänellä tuskin varaa rakentaa sitä uudelleen ainakaan moneen vuoteen. Mutta sekään ei kyllin. Häpeä ja ylenkatse olivat silloin kuten ikävä kyllä kaikkina aikoina köyhyyden seurana, etenkin jos köyhä asettui käskijäksi ja suurten tekojen täyttäjäksi.
Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat nyt kodittomia ja köyhyyden katkeriin puutteisiin joutuneita samoin kuin hänkin, ellei enemmänkin. Täällähän hänen puolisonsa oli nähnyt päivän valon, täällä hän oli lapsuutensa viettänyt, täällä neidoksi kehittynyt ja ojentanut hänelle onnen punaruusun. Nämä ajatukset kiihdyttivät hänen katkeruuttaan sanomattomasti. Koko rakennus sisällyksineen ja muistoineen, jotka kuin huokailivat hänelle liekkien tanssista, irvistivät kamalan hirviön tavoin häntä vastaan. Tämä oli raisiolaisen ahon ruusu, punaisempana kuin milloinkaan, mutta juuri punaisuudessaan mitättömäksi raukeava, muodottomaksi jähmettyvä, eikä hän voi sormeaankaan sen pelastamiseksi kohottaa. Se oli hänen onnenketjunsa heijastus. Tuollahan, juuri tuolla se oli häneltä kadonnutkin, jossa tulenkehä nyt hohti paksuimmasta savupilvestä — ikäänkuin harmaa haukka olisi jättiläissiivin lennellyt Penningebyn yllä vieden pois hänen onnensa ijäksi päiväksi.
Mutta nyt hänen onnensa oli toinen kuin ennen. Nyt se oli kasvanut neidoksi, ihmeelliseksi, ihastuttavaksi neidoksi, jonka kaulassa hänen varastettu ketjunsa oli. Neito oli Ruotsin kansa, ja jos… jos tuo jättiläishaukka, joka nyt terävillä kynsillään tarttui hänen loistavaan kaulaketjuunsa, jos se nyt varastaisi, kuten silloin hänen onnensa taikapantin pois…?
Hän ei päättänyt ajatustaan. Mutta selvempänä ja varmempana kuin milloinkaan näki hän nyt päämääränsä. Hän näki sen niin selvästi kuin revontulten liekit olisivat kutoneet loistokehänsä sen ympäri avaruudessa. Oli kuin haukka olisi jättiläishaamussa palannut tuomaan takaisin hänen kaulaketjuaan ja laskenut sen ympäri koko Ruotsinmaan, että se sädehti hänelle samalla taikavoimalla kuin ennenkin, mutta tuotti nyt onnea koko valtakunnalle eikä enää yksin hänelle.
Nyt tulivat miehet takaisin palavalta talolta, ensin yksi, sitten pari muuta, kunnes kaikki olivat koossa herransa ympärillä. Brodde yksin oli poissa, mutta hän olikin kadonnut jo kartanolle tultua, heti kun oli huomattu ettei mitään voitu enää pelastaa.
Samassa lähestyi nopeata hevoskavion kopsetta etelästä päin, ja iltataivasta vastaan kuvastui etäämpää yksinäisen ritarin vartalo. Hän tuli täyttä laukkaa lähemmäksi ja pysähytti vaahtoisen hevosensa huomattuaan miesjoukon, joka esti Niiloa näkymästä.
Se oli Steen Sture.
"Missä herranne on?" kysyi hän miehiltä, mutta nämä astuivat syrjään, jotta hän näki kohta onnettomuuden kohtaaman ystävänsä ja riensi hänen luokseen.
Niilo ei ehtinyt astua häntä vastaan, ennenkuin Steen jo oli hänen kaulassaan koettamatta vähääkään hillitä liikutustaan, jonka ystävänsä ja tämän palavan kodin näkeminen hänessä synnytti.
"Tervetulleeksi en voi sinua nyt sanoa, Steen", sanoi Niilo tarttuen ystävänsä käteen, "sillä nyt ei minulla ole muuta kotia kuin Ruotsin valtakunta!"
"Ja sitä kotiasi, Niilo, ei vihamies voikaan niin maahan polttaa kuin Penningebyn… Muistan sen illan siellä, jona annoit minulle ystävyytesi… Ja niin totta kuin silloin vein huoneeseesi harmaan haukan, joka vei sinulta kalliin kaulaketjusi, niin totta tahdon sinua nyt hengelläni ja verelläni auttaa, en saattaakseni tämän kaulaketjun takaisin, sillä sitä en voi, mutta hankkiakseni sinulle kodin taasen, vaikkapa se olisi, kuten sanot Ruotsin valtakunta."
"Kuten sanoin, Steen… tahdon valloittaa Ruotsin valtakunnan, mutta tahdon voittaa sen Kaarlo-kuninkaalle. Joko sen valloitan tai en, en isänmaaltani muuta pyydä kuin haudan itselleni, ja vaimolleni ja lapsilleni senverran, ettei heidän tarvitse nälkää nähdä."
Niilo oli masentunut. Tämän konnantyön kamaluus oli murtamaisillaan hänet. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja miehekkyys, jolla hän kantoi onnettomuutensa, teki valtaavan ihastuttavan vaikutuksen. Steen ei voinut pidättää silmistään kihoavia kyyneleitä.
"Niilo, Niilo", huudahti hän, "luota minuun, joko elät tai kuolet aikomallasi tiellä."
Tuli hetkiseksi hiljaisuus, jonka Steen keskeytti äkkiä. Hän muisti nyt, kun tunteet olivat ehtineet vähän asettua, mitä tarkoitusta varten hän oli niin kiireesti lähtenyt Penningebyhyn.
"Mutta nyt ratsaille, Niilo, ja lähde pohjoiseen päin minkä hevosesi jaksaa, sillä vihollisesi on kintereilläsi! Pyhän Eerikin olkoon kiitos, että hevoseni on niin hyvä, sillä muuten olisit ennen pitkää istunut Tukholman linnan tornissa, ja sinne tultuasi olisit tuskin enää saanut nähdä Jumalan kirkasta päivää… Viisikymmentä miestä lähti samaan aikaan kuin minäkin Tukholmasta käskyllä ottaa sinut kiinni elävänä tai kuolleena, ja tiellä tänne kohtasin ne viisikymmentä, jotka olivat sytyttäneet Penningebyn palamaan…! Jumalan nimessä, luulenpa että se nuotio polttaa vielä valtakunnan arkkipiispan käsistä, eikä suinkaan niitä lämmitä."
Steen puhui nopeasti ja varmasti, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että suurin mahdollinen kiireisyys oli tarpeen. Hänen suureksi kummakseen seisoi Niilo kuitenkin hiljaa ja näytti miettivän asiaa.
"Hyvä on!" sanoi hän vihdoin… "koetan pelastaa itseni viholliseni tieltä, vaikka se lienee vaikeata, kun en edes tiedä, missä hevosenikaan ovat… Mutta sitä ennen sanon teille, miehet, jotka olette tähän asti uskollisesti ja rehellisesti minua seuranneet ettekä milloinkaan ole antaneet minulle tyytymättömyyden syytä. Kiitos siitä teille… se on paha kyllä ainoa palkinto, jonka Niilo Sture voi nyt teille antaa… Mutta vastedes, jos onni kääntyy, saatte taas tulla luokseni, ja silloin palkitsen teille runsaasti rehellisesti suoritetut palveluksenne… Mielelläni ottaisin teidät mukaani, mutta kodittomalla on leipä kova, hyvästi siis… ja Jumala olkoon kanssanne!"
Surinaa kuului miesten joukosta, jotka seisoivat rypistynein kulmin ja alakuloisin katsein hänen ympärillään. Näki selvästi, ettei ritarin puhe heitä miellyttänyt, vaikka heidän oli vaikea ilmaista tyytymättömyyttään. Steen Sture katseli heitä puolittain kummastuneena, hän oli vähältä ruveta heitä kiivaasti moittimaan. Niiloakin ihmetytti hieman heidän epäröintinsä synnyttäen surumielisen hymyn hänen kasvoilleen. Sillä hän ei voinut uskoa, että yksikään hänen miehistään rupeisi hädän hetkenä jotakin häneltä vaatimaan.
Steen-herra käänsi pikaan selvällä tyytymättömyydellä miehille selkänsä ja tarttui Niilon käteen osoittain hevostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään puhua, ennenkuin miehistä vanhin astui askeleen eteenpäin ja alkoi puhua.
"Jumala suokoon, että voisin sanoa, mitä täällä on", sanoi hän iskien nyrkillään rintaansa, "mutta kunhan vaan minua ymmärrätte, Niilo herra, olen tyytyväinen… Kerron senvuoksi teille, että nyt Tukholmassa ollessamme teitä odottamassa tuli eräs mies laivalle ja tarjosi kahta vertaa suurempaa palkkaa kuin te, jos menisimme teiltä arkkipiispan palvelukseen… 'Ei!' hän meiltä sai vastaukseksi, ja ellei Brodde olisi vienyt häntä niin turkaista vauhtia laivasta, olisimme varmaan merkinneet nyrkeillämme keltaisella ja sinisellä eimme hänen selkäparkaansa. Nyt on luuloni, että seuraamme teitä kaikki mihin tahansa, joko tahdotte tai ette… Te olette nyt niin köyhä kuin mekin, mutta me tahdomme osoittaa, että pidämme jotakin muuta kultaa kalliimpana. Jos te olette ollut hyvä isäntä onnenne päivinä, niin me tahdomme olla teitä kohtaan yhtä hyviä onnettomuutenne aikana. Niin minä tuumin… En tiedä muiden aikomuksista, mutta kun minä olen puhunut", hän kääntyi muihin päin, "niin antakaa kuulua!"
"Samoin me!" huusi kahdeksan miestä yhdestä suusta, "me annamme henkemme Niilo-herran edestä!"
Steen Sture ei voinut pidättää liikutustaan nähdessään ja kuullessaan miesten rakkauden herraansa kohtaan. Tämä taasen katsoi heitä silmät ja otsa ilosta hohtaen.
"Kiitos!" huudahti hän ojentain käsiään heitä kohden. "Olen siis nyt köyhyydessäni rikkaampi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt tiedän, että yhdeksän rehellistä sydäntä ei seuraa minua palkan vuoksi vaan rakkaudesta… Kiitos! Nyt luulen, että voimme aikaansaada jotakin hyvää ja kelvollista yhdessä!"
Niilo puristi vuoroon joka miehen kättä ja käski yhden heistä lähteä etelään hänen vaimonsa, Briita-rouvan luokse kertomaan, mitä oli tapahtunut sekä että hän itse oli lähtenyt Taalainmaahan.
"Ja nyt pois täältä!" huudahti hän viimeiseksi ojentaen kätensä
Steenille.
Mutta silloin kuului hevoskavioin kopsetta, metsän takaa tuli kokonainen ratsujoukko. Kaikki seisoivat kuin kivipatsaiksi muuttuneina.
"Ota minun hevoseni, Niilo, ota minun hevoseni!" huudahti Steen Sture. "Minä olen rauhoitettu, ja sinun miehesi saavat myöskin olla rauhassa… Jumalan nimessä, ota hevoseni, Niilo… silmänräpäyksen kuluttua se on myöhäistä!"
"Ei!" vastasi Niilo, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen loisto. "Ei, en tahdo lähteä kuin ajettu hirvi poltetusta talostani. Jos Herra on valinnut minut välikappaleekseen Ruotsinmaan hyväksi, niin voinen hyvällä miekallani raivata itselleni tien täältä… ellei, niin päättyköön ratani tähän. En väisty askeltakaan. Tähän kaadun uskollisen voutini viereen, jos niin on määrätty."
Vielä hänen puhuissa tulivat ensimmäiset hevosenpäät puiden takaa näkyviin. Tuli juhlallinen hiljaisuus, jota keskeytti vaan ritarien ja asemiesten miekkain kalina, jotka he paljastivat.
Mutta sotahuudon sijaan kohosi riemuhuuto taivahille. Tulija olikin Brodde, joka toi pelastettuja hevosia. Hän oli ymmärtänyt, että kiireinen lähtö Penningebystä oli välttämätön, ja siksi hän läksi pohjoiseen päin hevosia etsimään heti, kun näki, että tulipalosta ei mitään voinut pelastaa. Niitä hän nyt toi.
Aikaa ei ollutkaan enää siekailla.
"Ensiksi Lännaan viemään voutini ruumista", käski Niilo, "ja sitten täältä pois!"
Kaksi miestä nosti varovasti ruumiin erään hevosen selkään. Ritarit ja asemiehet nousivat ratsuille ja läksivät tietä myöten Lännan kirkolle päin.