ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Metsä.
Ensimmäinen kohtaus.
Matti ja Risto (talonpojan puvussa; makaavat nurmella, jälkimmäinen syöden).
MATTI. Noo, käypä kaupaksi!
RISTO. Älä kummeksi. — Minä vakuutan: Kun puolitoista vuorokautta täytyy hiipiä pensaasta pensaasen, piiloitellen itseään ihmisten silmistä, saamatta edes haistaakkaan ruokaa, — silloin ei enää liikoja herkkuja vaadi. — Äsken, kun sinut tapasin, oli minun niin hirmuinen nälkä, että olisin ollut mies syömään sinutkin suolinesi, sorkkinesi. Mutta älä toki pelkää, sen teen ainoastaan vihon viimeisessä hätätilassa.
MATTI. Niin, "syöpi nälkäinen jänistäkin."
RISTO. Kas niin, kiitoksia vain ruuasta!
MATTI. Terveydeksi! — Annas pussi tänne sitten.
RISTO. Älä vaivaa itseäs minun tähteni. Kyllä minä pidän sen, niin pääset sinä turhasta puuhasta.
MATTI. Älä hemmetissä! — Tiedätkö mitä, — siinä on minun ruokani!
RISTO. Pyyhi leukaas! Nyt se on minun! Ja annoinhan mä sulle siitä jo makson, sekä rahaa että tavaroita.
MATTI. Niin kai, ihania tavaroita! Ja ne kaksi markkaa, ne sinä varmaankin kaappasit joltakin matkustavalta.
RISTO. Enpähän; ne minä kunnialla kerjäsin kruunun palveluksessa, tiedä se. Äläkä halveksi tavaroitakaan: Minun univormuni oli vielä vallan puhdas ja eheä; ja entä tuo rautanen sukkanauhani, mitäs siitä sanot?
MATTI. Hm, mokoma pieni kahleenpätkä, — mitä minä sillä teen?
RISTO. Hyi, häpeä, Matti: Sinä olet kiittämätön kappale! Sitä kahletta olen minä laahannut muassani pilkat matkat, ja aivan sinun tähtesi. Sillä kun Venkka-Jussi heitti rautansa suohon, mietin minä itsekseni: rauta on rahan arvoinen, ja tosin ovat ystävät hyviä kapineita hätätilassa, mutta ne eivät — piru vie — anna mitään ilmaiseksi. Eikö totta, Matti?
MATTI. Saattaapa niinkin olla, — Mutta mitäs sinä nyt ai'ot, minulta et ainakaan enää saa mitään.
RISTO. Kuuleppas, Matti, minä ai'ou nyt, mitä pikemmin sitä parempi, pötkiä tipotieheni. Minä heitän hiiteen koko nykyisen ammattini, se ei lyö leiville kauvan. — Aamulla — vähää jälkeen kuin sinulta sain nämät ryysyt — mietin, näet, tilaisuutta päästäkseni pois näiltä mailta. Samassa tapasin vanhan tuttavan, joka nyt on tyyrmannina Engelsmannin laivalla. Luottamuksella kerroin hänelle koko aikeeni. Mutta, kuultuaan asian oikean laidan, hän alkoi vikurrella ja pistellä esteitä, vaikka prikillä nyt juuri kuuluu tarvittavan mies lisää. Hän on ahnas koko mies, sen tiesin, senvuoksi lupasin hälle kaksikymmentä markkaa ja — kas, se auttoi!
MATTI. Mutta mistä sinä nyt ai'ot siepata nuo kaksikymmentä markkaa?
RISTO. Ne sinun pitää heilahuttaa mulle.
MATTI. Erehdyt, veikkoseni, siinä olet laskenut vallan väärää lukua.
RISTO. Enpähän. Sun täytyy! — Sinun avuttasi joudun minä kiikkiin, mutta sitten en ai'o säästää sinunkaan turkkiasi. Minä osaan oikeudessa kertoa yhtä ja toista sinustakin, ystäväiseni.
MATTI. Niin, mutta sinäpä et ilmaisekkaan minua.
RISTO. Ilmaisenpa, kuin ilmaiseukin. — Ellet nyt vain auta minua, pääset itse heti kruunun vormuun.
MATTI. Mitä vielä! Sittehän ei sulla enään olisikaan olopaikkaa, kun jälleen pääset irti.
RISTO. Hmhm! Sinä näytät tuhmemmalla, kuin todella olet. Sinulta minä tosin kernaammin tahtoisin rahat; sillä kun niitä ottaa oudoilta, herättää se aina huomiota. Mutta olkoon sitten! — Mikä on teidän nimismiehen nimi?
MATTI. Mikäkö hänen nimensä! Niin, — sitäpä min'en muista; mutta falleksmanniksi ne häntä haukkuvat.
RISTO. Onko se muuten kelpo mies? Tarkka poliisi?
MATTI. Niin no — kelpo mies — — saattaa olla. — Mutta ei hän niin vaarallisen tarkka poliisi ole, sillä hän on niin saakelin tuhma. Rouva oikeastaan toimittaakin kaikki virkakomennot.
RISTO. Sepä hyvä. Hän siis pian saadaan harhateille. Mikä on tuo suuri kartano tuolla metsän takana?
MATTI. Sekö? Se on meidän kartano — Väinölä; se jossa komesrooti asuu.
RISTO. Mikä komesrooti?
MATTI. Min' en, tottamaar', tiedä, mikä komesrooti se on, mutta komesrooti se vain on, ja tääll' ei ole muita senlaisia. Suomalaiset sanovat häntä "Römpeliksi", mutta sitä hän ei voi kärsiä. Hänellä on rahoja yltäkyllin; sieltä sinä helposti saatat siepata ne kaksikymmentä markkaa.
RISTO. Tuskin vain. — Kuuleppas, Matti! Varkaan elinkeino on toki mitä saastaisin.
MATTI. Hahaha! Saattaa olla. Mutta miksikä olet sinä valinnut juuri sen keinon?
RISTO. Oi — älä puhu noin! Me, ihmiset, tulemme toki aina siksi, meidän pitää tulla. Sallimus — tai miksi häntä kutsutaan, jolla on ylimmäinen hallitus — se ei kysy neuvoa meiltä. Se panee meidät liekaan määrätylle tilkulle, jolla voimme liikkua ainoastaan liekanuoran mitan. Minä olen luonnoltani aina ollut suuritarpeinen, se ei ole minun vikani. Palkkani kauppakirjurina ei koskaan riittänyt. Pidin isäntäni häpeänä, että hänen palveliansa olisivat ryysyherroja. Siksipä otinkin kassasta lisäpalkkaa varsinaisen palkkani korvaukseksi. Mutta häpeätäpä siitä sain, enkä muuta.
MATTI. Niin, silloinhan sinua ensikerran nipistettiin varkaudesta.
Mutta miks'et sitte jättänyt koko oman luvan-kauppaa hornan nieluun?
RISTO. Jospa olisin voinut! Mutta usko pois, ystäväni, joka kerran on varkaanluolassa käynyt, se ei saata pysyä sieltä poissa; täytyy matkustaa pois koko maailmasta tai ainakin synnyinmaastansa, saattaakseen alkaa elämänsä alusta jälleen. Ja moiselle matkalle pitää sinun nyt auttaa minua.
MATTI. En!
RISTO. Voithan toki lainata mulle kaksikymmentä markkaa, sinä jöröpää; minä maksan ne sulle jälleen, ja kasvut, vieläpä kasvujenkin kasvut.
MATTI. En!
RISTO. No, mene sitte helvettiin!
MATTI. En!
RISTO. Min'en huolikkaan sinusta enää mitään, sillä sinä olet vain turhanpäiväinen jankuttaja.
MATTI. Oo, ainoastaan tarpeen mukaan.
RISTO. Ja mokoma lurjus saa käydä vapaana, kun meitä, jotka emme salaa ammattiamme, meitä ahdistetaan, kuni hiiriä.
MATTI. Niin, Ristoparka, kyllähän se on pirun ilkeätä.
RISTO. Matti hoi! Minä pyydän nyt viimeisen kerran: Anna mulle kaksikymmentä markkaa!
MATTI, En, en minä, — minun ei kannata, Risto!
RISTO. Varo itseäs, Matti! (Tarttuu Matin niskaan). Sinun käy huonosti!
MATTI. Ai — hoi! Päästähän toki irti! (Riistää, itsensä irti).
Hyvästi, Risto!
(Juoksee pois).
Toinen kohtaus
Risto (yksin).
RISTO. Hm — —! Se lienee toki ihmisen kurjin kohtalo, kun täytyy varastaa, saattaakseen olla varastamatta. Eikä ole ainoatakaan, jonka luoksi voisi mennä, sanoen: "Min'en tahdo enään olla varas, sillä minä tiedän sen olevan tuhminta, mihin ihminen voipi ryhtyä. Sentähden: — Tahdotteko pelastaa ihmis-hengen ja sielun, — se maksaa teille ainoastaan kaksikymmentä markkaa?" — Ei, eipä, jumal' avita, löydy sitä ihmistä, joka antaisi viisi penniäkään, heti odottamatta siitä markan edestä mairitusta, — sieluni kautta, semmoista ei löydy koko maan pinnalla! — Hahaha! Nyt on nuuskioilla hätä, kun tietävät Risto-sihteerin olevan tipo-tiessään! — Oi, jospa toki olisinkin kaukana, kaukana täältä! (kuultelee) Tuoll' on joku! — Vaanimaan, vanhus, — ehk' on kala apajassa.
(Menee).
Kolmas kohtaus.
Salmela (yksin).
SALMELA (kesä-matkapuvussa, valkoinen juuri-hattu päässä, matkalaukku kädessä, tulee). Täss' on viileä! — Ja tääll' on kaikki niin kaunista! — Tässä voin levähtää hetkisen rauhassa, (istuu). Kauvan olenkin jo kaivannut yksinäisyyttä. — Olen jo kokonaista pari päivää ollut Heiliön hilpeyden orjana. — Minä tunsin usein palavan halun vaipua oikein syviin ajatuksiin noissa jylhissä metsissä, joiden lävitse matkailimme, pohjastapitäin päästäkseni luonnon salaisuuksien perille; mutta Heiliön läsnä-olo ja ääretön puheliaisuus on aina pilannut jok'ainoan raittiin vaikutuksen. — Toivonpa nyt toki kestävän vähän aikaa, ennenkuin hän minut täältä löytää. — (Heittäikse pitkäkseen). Tuolta pilkistelee sininen taivas. Oi, minä saattaisin näin lepäillä koko päivän, tuijottaen tuonne puiden latvoihin, — — Mikähän lie tuo musta, joka istun tuolla? Varmaankin varis, — — Kas niin, nyt se lensi pois.
Neljäs kohtaus.
Salmela. Heiliö.
HEILIÖ (Myöskin matkapuvussa, tulee viimeisten lauseiden aikana, kantaen jotain nenäliinassaan). Niin! anna sinä linnun lentää vain, hahaha!
SALMELA (hypähtää ylös närkästyneenä). Kas niin! Siihen meni rauhallinen yksinäisyyteni.
HEILIÖ. Hahaha! Aina haaveksiva.
SALMELA. Aina kuivakielinen…
HEILIÖ. No, no, vaari-hyvä! Ei sitä tarvinnut nenään pistää. Sinä olet, mielestäni, näinä kahtena viimeisenä päivänä muuttunut varsin naurettavaksi. (Totisena). Niin, minä olen melkein varma siitä, ett'et enään oikein kärsi minua.
SALMELA (ystävällisesti). Suo anteeksi! Tiedäthän — — —
HEILIÖ. Hiiteen koko historiat toistaiseksi, — ruvetkaamme nyt vain ruualle! (Istuu, levittää nenäliinan). Tee hyvin! Ota eteesi! Täss' on ruokalajit.
SALMELA. Viinamarjoja! Kuinka niitä olet saanut?
HEILIÖ (syöden). Olen varastanut.
SALMELA. Varastanut?
HEILIÖ (syöden). Varkain varastanut, niin! Noo, syö sinä vain! Sitä paremmalta ne maistuvat. Huomasithan kai tuon suuren puutarhan tuolla aivan metsän reunassa; ainakin minun nälkäinen vatsani, jonka tänään täytyi päivällisestä luopua, heti huomasi sen herkulliset marjat. Kun ei ollut puutarhassa ketään, jolta olisi saanut pyytää lupaa, otin ne omin luvin. Siinä koko juttu! No, syö sinä vain!
SALMELA (syöden). Mutta siitä saattais olla huonot seuraukset.
HEILIÖ. Se on minun asiani. Jalkamatkalla käypi kaikki kaupaksi, — viinamarjat myöskin. Mutta tottakin, — annappas nyt kuulla, miksikä äsken olit niin äkäinen.
SALMELA. No, herranpäivät, tiedäthän, että välin haluan olla yksinäni.
HEILIÖ. Niin, mutta mistäs se halu on tullut? Matkailumme ensi päivinä olit sinä yhtä iloinen, avosydäminen ja puhelias, kuin minäkin; sinä olit oikein maan-kuleksian humöörillä. Mutta nyt, — kun minä olen villaton, rupeat sinä suruiseksi; kun minun mieleni halajaa iltaruokaa, haaveksit sinä iltaruskoa (pistää viimeisen marjan suuhunsa) — terveeksi! — ja sen lisäksi olet sinä muuttunut niin riivatun syvämietteiseksi. Kaikkea pitäisi muka tarkastaa ihan joka taholta, perinpohjin kourin tunnustella; mutta siihenpä meill' ei ole aikaa ollenkaan.
SALMELA. Luonnon tarkastelemista vartenhan me juuri matkailemmekin,
HEILIÖ. Emmepä. Matkailumme tarkoitus on pyrkiä huvista huviin. — Heitä sinä hornan tuuttiin kaikki haaveksimisesi. Nyt pitää tarkasteltaman rahavarojen hallintoa. Siis — kassa auki, herra kassööri!
SALMELA (ottaa esiin lompakon). Täss' on lompakko!
HEILIÖ. Minä tarkastelen ensiksi ropomme — (ottaa pikkurahat
taskustaan) viisikolmatta penniä eli, toisin sanoen, "suutarin-markka!"
(Avaa lompakon). Nyt pitää tarkastaa, kuinka kauvas näillä päästään. —
Tämä lokkero on typi tyhjä, — ne lienevät tuossa naapuri-"osastossa".
— Se — se on myöskin tyhjä. (Naurattavalla toivottomuudella).
Salmela! Tääll' ei ole mitään!
SALMELA. Eikö mitään? Pitäähän siellä toki olla viidenmarkan seteli.
HEILIÖ. Pitääkö — —? Ei — tää — tää on myöskin autio ja tyhjä. —
Ehkä se on pudonnut sinun lakkariisi?
SALMELA. Ei, — siell' ei ole mitään. — — On tosiaankin, — tuo franskalainen kulta-raha.
HKTLIö. Niin, se ei meitä paljon hyödytä täällä talonpoikien joukossa; sinun olisi pitänyt vaihtaa se Naantaalissa. — No, entäs sitte! Mitäs nyt tehdään?
SALMELA. Niin, min'en tiedä muuta neuvoa, meidän pitää heti lähteä
Helsinkiin, — mutta millä sinnekkään päästään?
HEILIÖ. Eipäs! — Kiitoksia paljon! — Hiisikö nyt menis Helsinkiin, kun sieltä vain saa poissa olla. — Käykäämme vain jonnekkin tätä "franskalaista" suomentamaan.
SALMELA. Ei, siihen mull' ei ole halua.
HEILIÖ. Eikä mullakaan. — Mutta kuuleppas! Aletaanpas hieromaan tuttavuutta jossain perheessä tässä naapuristossa.
SALMELA. Ei, veliseni, — siihen minuss' ei ole miestä.
HEILIÖ. Niin, mutta — mitäs nyt tehdään? (Lehdittelee lompakon muistikirjaa). Hm! Tännekkään ei ilmesty pienintä hituakaan. — Ei, — — hä? Kuivettunut ruusu?!
SALMELA (tavoittaen sitä). Ruusu! Annappas se tänne!
HEILIÖ (piilottaa sen). Kas vain! Vai kokoot sinä ruusujakin! — Mistä tämän olet saanut?
SALMELA. Anna se tänne!
HEILIÖ. Enpä, junkkari, ennenkuin täydellisesti olet ripittänyt itses.
Vai niin, — sinulla on siis ollut salaisia seikkailuja?
SALMELA. Ei salaisuutta eikä seikkailuakaan. Sinä päivänä, kuin söimme päivällistä tuolla naapuripitäjään kestikievarissa, ja sill'aikaa kuin sinä olit tuvassa vartioimassa kananmunain keittämistä, makasin minä metsässä maantien varrella, kun avoimet vaunut kulkivat sivuitseni — — —
HEILIÖ. Ja niissä —- —?
SALMELA. Istui monta ihmistä, joihin en suurin huomiotani kiinittänyt.
Mutta niiden joukossa oli tyttönen, kaunein kuin koskaan olen nähnyt.
HEILIÖ. No, ja hän kääntyi, luoden sinuun silmäyksen, joka — — —
SALMELA. Ei, — hän ei edes nähnytkään minua, mutta sitä rauhallisemmin saatoin minä iloiten ihaella hänen taivaallisen suloisia kasvojaan.
HEILIÖ. No, mutt' entä ruusu?
SALMELA. Se oli hänen kädessään toisien kukkien joukossa; hän kadotti sen aivan lähelle minua.
HEILIÖ. Ja sitte?
SALMELA. Siinä koko juttu.
HEILIÖ. Vai siinä koko juttu? (Antaa hänelle ruusun). Ole hyvä! Vai ei muuta! No, sellaisia seikkailuja ehkä sattuu joskus minullekkin, — Mutta etkö edes saanut tietää, mistä tuo tyttö oli kotoisin?
SALMELA. Eräs mies sanoi vaunujen olevan Wäinölän kartanosta.
HEILIÖ. Wäinölän! Ahaa, — sentähden sinä siis niin välttämättömästi tahdoitkin nähdä Wäinölän kartanon, joka muka on niin ihmeen ihanalla paikalla. Hahaha! Sinä olet oivallinen! — Ja sentähden tulit yht'äkkiä niiu riivatun juhlalliaeksi ja haaveksivaksi, — hahaha! Sepä hauskaa. — Niin, mutta totisiakin puhuen, — meidän pitäisi toki nähdä tuo Wäinölä, se ei liene kaukana tästä.
SALMELA. Niin, mutta mistä rahoja saadaan?
HEILIÖ. No, turha rahoista! Onhan sinun ruususi kokonaan käpristynyt, sinä tarvitset uuden. — Ken tuolta tulee?
Viides kohtaus.
Entiset. Risto.
RISTO (tulee). Päivää kans! Anteeks' ja'! E's sunkaan tee ol' nähny' yht' flikkaa täst' ohi juokseva'n?
HEILIÖ. Ken sen piti olla?
RISTO. Oo, ei ollu'k ku' Rantelli'n flikka vaa'n, ku'm mu'n piti hakemaa'n; se saakel' o'j jättänyt lampaat tonn' aira'v vieree'j ja menny't tiehees.
HEILIÖ. Häntä emme ole nähneet. Kuuleppas, saatatko sanoa, kuinka pitkä matka tästä on Wäinölän kartanoon?
RISTO. Wäinölää'v vai'. Juu, kyl' mää sen tierä'n. Olettek's tee' k kaupungist' vai?
HEILIÖ. Olemme. — Kuinka pitkä matka tästä on Wäinölään?
RISTO. Ommar' sinn' koko matka.
HEILIÖ. Kuinka pitkä? Onko sinne peninkulma?
RISTO. Eimar' sentään, ei sinne penikulmaa sentään ol'. — Vai nii'n — te olette menoss Wäinölää'n.
HEILIÖ (kärsimätönnä). Niin, niin! — No, onko sinne neljännes?
RISTO. Jaa, neljäsosa penikulmaa? —- ooja' — kyll' sinne'n neljäsosa penikulmaa sentään o'; se on tuoll' mettän toisell' puoll'.
HEILIÖ. Kuka on Wäinölän omistaja?
RISTO. Noo — vai nii'n — ettek's tee tunne' herraa?
HEILIÖ. Emme suinkaan me tuttuja kyseleisi. Kuka sen omistaja on?
RISTO. No he, komesrooti.
HEILIÖ. Kuka "komesrooti"?
RISTO. Jaa, sitämar' määkän en kuolemaksen' tiedä, mikä komesrooti hän' o'n, mutt' täällä ei ol' muuta semmost' ku' hä'n. Muutamat sanoo hänt' herr Römpeliks', mut' sitä hän ei oikei'v voi kärsii.
HEILIÖ (eriks. Salmelalle). "Komerserooti", Strömberg arvattavasti, — no, siinäpä heti jotain. (Ään. Ristolle). Minkälainen mies se muuten on?
RISTO. Hmh, se o'n hyvin korja mies, hyvin ystävälline'n mies. (Huomaa muistikirjan maassa). No, älkääs ny'h helretis', onk's toi kirja vai'? Siin o'n kultaaki'n pääll'.
SALMELA (ojentaa sen hälle). Se on mnistikirja, tahdotteko katsoa sitä? olkaa hyvä.
RISTO. Oo, vai o' se muistokirja? Vojk' siit' ottaa' p plarit pois' kans'? — Ohho'j jos ihmisel' sentään olis tommost' kultareunast' paperii!
HEILIÖ. Mihin sinä sitä tarvitsisit?
RISTO. Noo, — mää kirjoittaisi' v vaa'm piene'v värsy'm Maijal', — se o'm mu'm morsjameen.
HEILIÖ. Mitä? Osaatko sinä kirjoittaa värssyjäkin?
RISTO. Jaa-a' — (Luonnollisella äänellä its.). Onnettomasta kirjoitustaidostanihan minä tuon tunnetun "sihteerin" nimen sainkin! (Ään. jälleen murteella) Mul' o'n noi'n suur' kirja koton' kaunii värsyi täys'.
SALMELA. No, jos tahdotte lehden, niin olkaa hyvä! (Antaa hätte lehden).
RISTO. Suurkiitos, paljon kiitoksii!
SALMELA. Onko teillä millä kirjoittaa? Meillä on kaksi lyijykynää, te saatte toisen (Antaa sen).
RISTO. Kiitoksii, kiitoksii! Ho, koska te Wainölään tahrotte, nii'm menkää vaan ton mettän läpi, kyll' tee's siel' vastaanotetuks' tulette. Ja nyt mää saa'l luvan sanoo hyväst' ja'' kiitoksiipaljo'!
HEILIÖ. Kuule, odotappas, tarvitsethan toki muutaman pennin vaivoistasi — — — (Kourii taskujaan, eriks. Salmelalle). Kuuleppas, sinä veit "suutarinmarkan"!
SALMELA (antaa rahan Ristolle). Olkaa hyvä, kiitoksia kertomastanne!
RISTO (menee).
Kuudes kohtaus.
Salmela. Heiliö, (lopulla) Risto.
HBILIÖ. No, Salmela, mitäs nyt tehdään?
SALMELA. Lähdetään Wäinölään tietysti.
HEILIÖ. Bravo! Olethan toki tullut järkiisi jälleea!
SALMELA. Mutta kuinkahan me pääsemme tuttavuuteen siellä?
HEILIÖ. Se on helpointa. Voimmehan me pelata pikku komedian.
SALMELA. Ei, velikulta, siinä minä varmaankin pelaan itseni penkin alle; sillä min' en voi pelata muuta, kuin omaa itseäni.
HEILIÖ. No, mennään nyt vain! Ja tee sinä mitä tahdot; minä tiedän kyllä mitä minä teen.
(Menevät).
RISTO (tulee esiin; luonnollisella äänellään). Ja nytpä tiedän minäkin, mitä minä teen!
(Menee).
Muutos.
Huone Wäinölässä. Avoimista perä-ovista ja ikkunoilta näkyala merelle päin.
Seitsemäs kohtaus.
Laura. Stenfors (tulevat eri sivuilta).
STENFORS. Laura! No, taivaalle kiitos, että vihdoinkin tapasin teidät!
LAUEA. Minut? Olemmehan me olleet yhdessä koko päivän.
STENFORS. Sanotteko sitä yhdessä olemiseksi? Te olette istunut aivan äänetönnä, ja minun on täytynyt puhella isänne ja serkkunne kanssa, ja on ollut pakko näyttää iloiselta, peittääkseni levottomuuttani.
LAURA. Mutta te olette välin niin kummallinen. Kuinka te voitte aivan rauhallisena tehdä pilkkaa kunnianarvoisista ihmisistä, niinkuin esim. — — —
STENFORS. Älkäähän toki olko noin ankara! Mitä ihminen voipi, kun on pakoitettu puhelemaan, vaikk'ei ollenkaan ole halua siihen?
LAURA. Niin, mutta ei toki pitäisi antaa tyytymättömyytensä kohdsta varsin viattomia ihmisiä.
STENFORS. Te olette aivan oikeassa. Ja olettehan jo ennenkin huomauttanut mua tuosta rumasta viasta, ja minä lupaan itseni parantaa. — kunpahan te vain pitäisitte vähänkin minusta, — Laura, kun te vain pikkuisenkaan rakastaisitte minua.
LAURA (hiljaa). Olettehan te antanut mulle miettimisaikaa.
STENFORS. Minun asemani te tunnette. Miettikää viikko, — kuukausi, jos mielitte. Min'en tahdo häiritä vapaata valitsemistanne.
LAURA. Uskokaa, minä kunnioitan tuota jalomielisyyttänne. Mutta esityksenne tuli niin äkkiä, ja — — —
STENFORS. Ettehän mua toki synkkään toivottomuuteen heittäne — — —?
LAURA. Kunhan vain saisin rauhassa koota aatoksiani!
STENFORS. Te arvelette siis — — —
LAURA. Hyvästi!
(Menee).
Kahdeksas kohtaus.
Stenfors.
STENFORS. Tuo on sievä tyttö, ja hänen teeskentelemisensäkin koristaa häntä. Joka kerta, kun näen hänet, kasvaa toivoni. — Hoo! Kun nyt vain pian päästäisiin päivälliselle; se on todellakin maaelämän ainoa huvi. — Jos tämä olisi minun kartanoni, elettäisiin täällä vallan toisella tavalla. No, no, — eipä tiedä, mitä vielä voipi tapahtua. Laura kyllä jo pian antautuu, kun vain säännöllisesti pidän häntä vireillä. Täytyy takoa niinkauvan, kuin rauta kuuma on. — Ja Aino? — — Ainolle pitää mun aikoinaan antaa viittaus; — huomaan nyt aivan selvään, että se rakkaus oli vain kuvittelua, — luulettelua.
Yhdeksäs kohtaus.
Stenfors. Sievä.
SIEVÄ. Herra Stenfors! Ettepäs osaa arvata, mitä minä nyt teille tuon.
STENFORS. Tiedänpä, Sievä-neiti — tiedänpä kyllä.
SIEVÄ. No, sanokaa sitte, — koska tiedätte!
STENFORS. Te suotte mulle suloisen silmäyksen.
SIEVÄ. Mitä pakinaa tuo! Kuinka niin luulette?
STENFORS. Kaikki naiset tekevät siten, niin — minä tarkoitan: Kaikki sievät naiset.
SIEVÄ. Ei mikään estä sievääkään olemasta järkevä. — Mutta koska te olette noin herkkä-uskoinen, niin ettepä saakkaan kirjettänne!
STENFORS. Saanpa! Lyödäänkö vetoa?
(Sieppaa sen hänen kädestään).
SIEVÄ. No — no! Vähän — siistimpiä tapoja, jos pyytää saan! — Niin, niin, kyllä te heti huomasitte, keltä se on, mutta — minä huomasin myöskin.
STENFORS. Vai niin?
SIEVÄ. Niin, näettekös, minulla on merkit, jotk'eivät koskaan petä. — Hahaha! — Näkeehän heti käsi-alasta, ett'ei se ole mies-puoliselta, — eikä teillä ole sisaria — — —
STENFORS. Tätiä sitä enemmän, jotka yhä laittavat mulle saarnoja — —
SIEVÄ. Mutt' ei ruusupaperille. Näettekös, siin' on pieni ero värissä — — —
STENFORS. Onko punainen teidän mielestänne niin ilkeä?
SIEVÄ. No, älkää ollenkaan olko olevinanne; ikäänkuin ette tietäisi punaisen aina merkitsevän rakkautta.
STENFORS. Vai rakkautta?
SIEVÄ. Ja katsokaapa, tuohon on tipahtanut lakkaakin syrjälle, se merkitsee, että kirje on tervetullut.
STENFORS. Ei, Sievä-neitiseni; nyt on terävä älynne vienyt teidät varsin harhaan; sillä tuo kirje sisältää jälleen varmaankin jonkun paastosaarnan, johon minulla ei ole tarpeeksi hartautta.
SIEVÄ. Oo, — älkää koettakokkaan narrata minua! — Antakaas kun katson — ainoastaan allekirjoitusta!
STENFORS. Olkaa hyvä, — jos saatte sen käsiinne, (pistää sen lompakkoonsa) mutta toistaiseksi pistetään se talteen!
Kymmenes kohtaus.
Entiset. Pettersson. Briita.
BRIITA (miehelleen). Sidoitkos Pollen kiini, ettei se — — —
PETTERSSON. Ei se karkaa, se on niin autuaallisen rauhallinen raavas.
STENFOES. Hauskaa jälleen nähdä herrasväkeäkin!
PETTERSSON. Niin, näettekös, minun tuli pikkuisen ikävä teitä, sillä — —
BRIITA. Noo, kas vain, Sievä-neiti! Kuinkas Silmukki jaksaa?
SIEVä. Kiitos kysymästä!
BRIITA. Joko se on ruvennut hyvin lypsämään?
PETTERSSON. Niin, näettekös, minun journaalistani on lehti päässyt irti; minä en saa päähäni kuinka se on päässyt irti, mutta irti se on — — —
STENFORS. Ehkä hiiret ovat sen nakertaneet?
PETTERSSON. Hiiret — —? Kas niitä peijakkaan piikki-nokkia! Niiden työtä se varmaan onkin! — Niin, — nyt min'en tiedä, kyllä tuo lehti vielä jälellä on, mutta min'en saa päähäni, miten se jälleen paikoilleen sijoitettaisiin — jott'ei vain häiriötä syntyisi. Jos te senvuoksi — — —
STENFORS. Aivan kernaasti, kun vain lopetan toimeni täällä — (its.) siihen, mistä aloitinkin — —
BEIITA (on puhellut hiljaa Sievän kanssa). Ettekös tekin, herra
Stenfors, myönnä, ett'ei turnipseista ole minnekkään?
STENFORS (alkaa käydä levottomaksi). Saokaa anteeksi, min'en ole niitä maistanut! (Its.) Missä se Laura viipynee? Hän oli äsken vähän kummallinen!
PETTERSSON (on näyttänyt ankaran mietiskelevältä). Hm! Hiiret? — —
Kaikenlaisia pahantekiöitä niitä sentään onkin!
BRIITA. Minun pitää nyt samalla hankkia alku tuommoisia puntari-päisiä lampaita täältä Wäinöläatä; ne kuuluvat olevan kelpo rotua.
PETTERSSON. Mutta kuinkas me nyt saamme lampaita muassamme kulkemaan,
Briitakulta?
BRIITA. Kuinkas muuten kuin sylissä; sinä otat emälampaan, minä otan pässin.
PETTERSSON. Mutta kukas sitten ajaa Pollea?
STENFORS (kärsimätönnä). Pässi tietysti!
PETTERSSON. Briita, kuuleppas, pitihän meidän paluumatkallamme pistäytyä Nummi-Jakkoa pinnistämässä Ojalan junttivarkaudesta. Nyt kävisi sekin hyvin, kun sinä olet muassani.
STENFORS (ivalla). Vallesmanni käyttää siis yhä vielä, niinkuin ennenkin, rouvaansa käpälä-lautana, itsepintaisia konnia pusertaessaan? Haha!
BRIITA. Älkää pilkatko! Vaimoväki voipi toisinaan paremmin kuin miespuoliset masentaa vekkuleja; — ja se ei ole ymmärtäväiselle mikään naurun-asia.
STENFORS. Älkää lauseitani väärin ymmärtäkö. Minä tarkoitin, vallesmanni tekee perin oikein, aina käyttäissään rouvan rohkeutta, kun hänen omat voimansa uupuvat.
PETTERSSON. Mitä puhetta tuo on? Sitä min'en saa päähäni.
STENFORS. Minä tarkoitan: Tämä seutu on yleensä kovin pahamaineinen, senvuoksi tarvitaankin täällä yhä jykevämpää järjestyksenpitoa, ja kosk'ei — — —
PETTERSSON. Aivan oikein, perin oikein. Täällä vietetään peloittavan koiramaista elämää. Minua memoriaalini on täpötäynnä kurjuutta ja seka-sotkua.
STENFORS. Sepä surkea memoriaali!
PETTERSSON. Niin onkin, niin onkin! — Minä koetin ensin alussa kohdella noita veitikolta hyvyydellä, mutta se ei kauvan käynyt kontoon. Minun täytyi muuttua kovaksi — — —
STENFORS (yhä pilkaten). Ja sitä ne tottelivat tietysti!
PETTERSSON. Tietysti, tietysti! Mutta pahin pulma on, että kun ne ovat tehneet hunsvotin-metkuja, ei niitä koskaan saa millään keinoin tunnustamaan.
BRIITA (on yhä puhellut Sievän kanssa; Sievälle, nauraa hohottaen). Voi pöllöä! Miks'ei hän tarttunut lehmän sarviin? Niin minä olisin tehnyt!
STENFORS (ilkeästi ihmetellen). Vai ei herra Pettersson saa roistoja tunnustamaan?
PETTERSSON. En, sillä ne ovat merkillisen teräväpäisiä vikurtelemaan ja tekemään jussinkoukkuja. — Kerrankin tutkistelin erästä, joka oli varastanut Yllilän porsaan. Tepastelin ensin tunnin aikaa. Vihdoin jo alkoi pistää vihakseni veijarin itsepintaisuus. Virkamahdillani lausuin hyvin päättävästi: "Kuuleppas, sinä Klippari, minä luulen, että sinä olet varastanut Yllilän kiljun-pojan!" — Mutta arvaattekos, mitä hän tokasi vastaukseksi? — Hän lausui jyrkästi: "En!"
STENFORS (kuin edellä). Sepä todella kummallista!
PETTERSSON. Ja minä jouduin ymmälle. En tiennyt, mitä tehdä — —
STENFORS. Ettekö todellakaan tiennyt?
PETTERSSON. Tie — — kyllä, kyllä minä juuri tiesinkin, mutta vaimoni on erinomaisen kekseliäs, sen voitte uskoa.
STENFORS. Kyllä minä uskonkin!
PETTERSSON. Hän on sanomattoman kekseliäs. Minä kysyin: "Mitäs nyt tehdään, Briitakulta? Tuo jumalaton porsaanvaras ei tunnustakkaan." — "Kyllä neuvo keksitään," — vastasi hän heti; meni samassa roiston eteen ja sanoi — — niin, mitenkäs penturin lailla hän taas sanoikaan? — Kuuleppas, Briita, mitenkäs sinä sanoitkaan?
BRIITA (kuulematta sitä, jatkaen Sievälle). Sarvettomat pässit ovat parempia! — Kas Laura-neitiä vaan!
Yhdestoista kohtaus.
Entiset, Laura, (lopulla) Strömberg, Salmela, Heiliö.
LAURA (tulee). Hyvää päivää, täti, tervetuloa!
BRIITA. Onko isäsi kotona?
LAURA. Isä — (katsoen Sievään) — ei?
SIEVä. Hän on pellolla ojamiesten luona.
BRIITA. Kas, Sievästä tulee sievä talon-emäntä; hän tuntee tarkkaan talouden seikat. Siksipä hän aina onkin iloinen ja hilpä.
SIEVÄ. Niin, herra Stenfors sanookin minun aina nauravan, pait iltasin, kun olen uninen.
BRIITA. Niin, niin, — "illan torkku, aamun virkku — — —." Hän vangitsee vielä monen pojan sydämen.
PETTERSSON. Vangitsee — —? Kuulkaapas! Oletteko kuulleet että nykyään kaksi vankia on karannut Kakolasta?
SIEVÄ. Ai, ai, jos ei ne vain tulisi tänne!
PBTTERSSON. Olkaa huoletta, neiti-näpykkäni. Minä kyllä suojelen teitä lain voimalla — — —
STENFORS. Ja vaimonne kädellä.
PETTERSSON. Niin, niin, — tietysti! Ne ovat muuten kaksi kuuluisaa ja
sukkelata pahantekiää, nimittäin Johan Peltola, myöskin tunnettu
Venkka-Jussin nimellä, kun hänellä on se luonnon-vika, että hän on
Venkka-Jussi.
STENFORS (ivaten). Merkillistä! Onko hän ihan varmaan saanut nimensä siitä?
PETTERSSON. Epäilemättä. Ja toinen on Kristoffer Marttinen, jota myöskin kutsutaan Risto-sihteeriksi, mutta min'en saa päähäni, mistä hän on saanut semmoisen liikanimen.
STENFORS (teeskennellyllä totisuudella). Ehkä hän on ollut sihteeri?
PETTERSSON (miettien). Sihteeri — — niin — ehkä! sitäpä min'en ollenkaan ole tullut ajatelleeksi. — Summa se, — nämät pahantekiät ovat karanneet Kakolasta, ja minä olen saanut varsituisen oortelin pitää silmäni auki; sillä niiden luullaan olevan näillä tienoin.
SIEVÄ. Taivaan Herra, sehän on kauheata!
PETTERSSON. Älkää ollenkaan peljätkö, luottakaa vain minuun. Minä teen kaikki, mitä ihminen voipi.
STENFORS. Se riippuu siitä, minkälaista ihmistä te tarkoitatte.
PETTERSSON. Herra Stenfors, suokaa anteeksi, — ettehän te vain tehnekkään pilkkaa minusta?
LAURA (eriks. Stenforsille). Kuinka te saatatte noin armottomasti pilkata hyväluohtoista miestä?
STENFORS (eriks. Lauralle). Laura, jos toki tietäisitte, kuinka vaikea minun on pitää vireillä tätä lörpöttelemistä!
PETTERSSON. Tottakin, otinhan minä noiden rosvojen tunnusmerkki-luettelonkin mukaani, jotta paremmin voisitte olla rauhassa (kourii taskujaan). Missä se nyt onkaan? (Briitalle) Onko se sinulla — (etsien) se — — se — — signalementti pahuus?
BRIITA. Ei, — itsehän sinä sen otit.
PETTERSSON. Sep' oli ilkeää! — Enhän minä vain lie kadottanut sitä.
— — Mitäs kummia sitte tehtäisiin?
SIEVÄ. Noo, — tunnemmehan me ainakin toisen, — Venkka-Jussin.
PETTERSSON. Hahaha! Niinpä kyllä, — ja toisen tunnemme kirjoituksestaan — hahaha — koska hän on sihteeri!
STENFORS (ilkeästi). Niin, eihän verrattoman älyn sukkeluutta mikään voita. Hahaha!
PBTTERSSON. Ei, haha — —! Niin, mutta tottamaar sekin, meidän täytyy toki heti kotiin jälleen.
SIEVÄ. Ai'otteko nyt jo lähteä?
LAURA. Minä luulin teidän jäävän tänne iltaa viettämään.
STENFORS. Kuinkas rouvan pässin nyt käypi?
BRIITA. Te saatte tulla sen kanssa!
SIEVÄ. Kas tuolla kävelee kaksi vierasta sedän kanssa — — —
KAIKKI (rientävät uteliaina ikkunan luoksi).
SIEVÄ. — — Kaksi nuorta herraa. Oi, jospa ne toki tulisivat tänne! — — Kas, kuinka kauniisti tuo hymyilee puhellessaan, — tuo, joka kävelee sedän toisella puolella! — setä on näköjään mieltynyt häneen — — —
LAURA. Minä pidän enemmän tuosta toisesta. — —
STENFORS. Ja minä soisin niiden kävelevän selkä tännepäin.
SIEVÄ. Voi, ne tulevat tänne, se on verratonta! Mekin saamme kerran vieraita! Oi, oi!
STENFORS. Sievä-neiti ei koskaan saa kylliksi vieraita.
SIEVÄ. Saapa kyllä, kun vain tulee hauskoja vieraita.
PETTERSSON. Kuulkaapas, herra — — te — — minä olen tullut siihen päätökseen, että ne ovat tuommoisia luu-herroja, jotka kaivelevat kunniallisten ihmisten hautoja ja kolistelevat rauhallisten sielujen pääkalloja ja sääriluita.
STENFORS. Kyllähän ne saattavat muitakin rosvoja olla.
PETTERSSON. Rosvoja —? Niinpä saattavatkin! Voi, minua poloista! Tuo saaturin signalementti — Briita — journaali — memoriaali — hm, tuossahan ne jo ovatkin!
STRÖMBERG (näyttäikse avonaisessa ovessa Heiliön ja Salmelan kanssa).
Olkaa hyvät, astukaa sisään vain!
PETTERSSON (its., varsin neuvotonna, nolona). Kas niin! Siinä ne nyt ovat! (Vieläkin hädissään etsiskellen). Voi, voi! Signalementti!!
STRÖMBERG. Hehe. Kas tässä oikeita kunniavieraita meille. Kaksi kelpo poikaa, he: Maisteri Heiliö ja Salmela.
PETTERSSON (hermona). Tätä min'en saa päähäni — — —
STRÖMBERG. Minä tapasin heidät tuolla maantien varrella.