TOINEN NÄYTÖS.
Huone nimismies Petterssonin luona.
Ensimmäinen kohtaus.
Risto (yksin).
RISTO (tulee, puhuen talonpoikaisella murteella ulospäin). Jassoo, vai pitää mu'v vartoo't tääl'? (Luonnollisella äänellään). Paljon olen minä tosin elämässäni uskaltanut, mutta tämä on toki hävyttömin kaikista konnantöistäni. Varas käy visiitillä poliisin luona, joka juuri nuuskielee häntä. — Kuolema ja kiusaus! On tämäkin juoni! Mutta se pisti päähäni kuin salama — enkä minä milloinkaan laske hyvää juonta sivuitseni. Ja kyllä se onnistuukin, — kun varas vain on sukkela ja poliisi on tuhma. — Näinhän minä nimismiehen äsken ajavan pois puolisoinen ja palajavan yksin takaisin. Hän on siis tällä hetkellä ilman vaimoa tai, toisin sanoen, ilman tutkimis-älyä. — Kun vain saisin hyvin kauvas venytetyksi häntä nenästä ja siten hänen huomionsa poispäin itsestäni, niin olispa pirua, ellen minä — — —
Toinen kohtaus.
Risto. Pettersson.
PETTERSSON. Päivää, päivää! Sinäkö tahdoit puhutella minua?
RISTO (koko kohtauksen ajan talonpoikais-murteella). Ei, teirän herramaisuuten', emmää sunkaan.
PETTERSSON. Etkö? No, mutta mitäs sinä tahdoit sitten?
RISTO. Mu'm piti vaan antaman tää preivi teitil'.
PETTERSSON. Kuka sinä olet? Mistä sinä olet kotoisin?
RISTO. Mää olen se Leppärlän Antti, — kyl' mää tuolt' Uurelt maalt' kotosin olen kans'.
PETTERSSON. Vai Uudeltamaalta, — vai niin. Keltä on tämä kirje?
RISTO. Ja kelt' se o'? — — Jaa, sitä mar' e'm mää tiera.
PETTEESSON. Etkö tiedä? No, miten sinä olet sen saanut sitten?
RISTO. Pitääk' mu'n sanoman se?
PETTERSSON. Pitää, pitää.
RISTO. No, vaik' vaa'n, kyl' mää sen tairan kans'. — Kas, se o'n ny's sil' viisii, et' mul' o'm piea' trekooli'm muotonen kans', ja mää sain siit' muutaman tikkelperi'j, ja sit' mää aatteli'm: Mitäs mää niil' ny't tee'n? Kukaties vois' niist' saara muutamat pennin kans', mää aattlin: taitais olla paras vierä'n ne kaupunkiij. Ja meirän muijaki'm plätisi siit' ain' kans'. Ja sit' mee'h pantiin tikkelperit kahtee'n suuree'n korii'j ja sit' mää lährin' niiren kans' kaupunkii'.
PETTERSSON. No, ja sitten sinä tulit kaupunkiin?
RISTO. Ei maar', — e'm mää sin' niin koht' sentään tullu'm; mul' oli ny'n ne kaks' suurta korii traksittavana kans'. Mut' kyl' mää sin' lopuit' tulin sentää'j ja'.
PETTERSSON. Ja sitte möit sinä voaraimesi, — — eikö niin?
RISTO. E'm mar', kuulkaas, e'm mää niit' myyny'.
PETTERSSON. Mitenkä? Etkö saanutkaan vaaraimias myydyksi?
RISTO. Ei, — kas kun ei mul' ollukka'n faaramii, ku'n tikkelperei vaa'.
PETTERSSON. No, sama se. Eikö sun tikkerperis käyneetkään kaupaksi?
RISTO. Ooja', kyl' ne lopult' meni kans' — —
PETTERSSON. No, entäs sitten?
RISTO. Sit' mää träffäsin toril' meirän pitäjän hantelsmanni'n kans, ja hä'm pyysi mun tuleman kuormaa ottamaan Turust' ja sil' matkal' mää nyt olen.
PETTERSSON. Mutta minä en saa päähäni, mistä sinä sait tämän kirjeen — — —
RISTO. Orottakas vaa'n, se tulee koht'. — Ja tuol' vähä'm matka' pääs' tuli muu' vastaan yks' kun ajoi korkjaa'n hevosen kans' — meinaten selkähevosen kans' — hän kattos minu'm päällee'n ja sanos: "Kuuleks', mihes sää menet", hän sanos. "Turust' kotja", mää sanosi'. "Meneks' kirkonkylän kautta vai'," hän sanos. "Menen oikee'm", mää sanosi'. — "Kuuleks', tieräks' mitä", — hän sanos — "Voiks' sää vierä piene'm preivi'v fall'eksmannil'", hän sanos. — "Ooja' — miks'ei", mää sanosi'. Ja sit' hän otti yhren kirjan taskustas ja sit' hä'm pani sen hevoset niskaa vastaa'j ja sit' hän kirjotti siihe'j jotaa'j ja sit' ku' hän oli kirjottanu', reväsi hä'm plarin kirjastas ja sit' hä'm pani sen kokoo'j ja annoi mul' ja sit' hän sanos: "Toss o'm markka, toimitaks' sen ny'?" — "Kyl' mää sen toimita'm", mää sanosi'. "Hyväst' sit", hän sanos, ja sit' hä'l löi hevost' selkää'j ja sit' mää meni'n.
PETTERSSON. Annappas tänne se kirje.
RISTO (kaivelee laskuissaan). Juu, kyl' mää sen — orottakas vähäj — juu, kas täs' se o'n ny'! (Aikoo, mennä). Hyväst' sit', — kiitoksii paljo'!
PETTERSSON. Älä, — odotappas vähän! Pitää toki katsoa, mitä tässä on
(Avaa kirjeen). Maisteri Saariolta, — kukas se on? (Lukee hiljan).
Mitä kummia! (Lukee edelleen). Onko se mahdollistat (Ristolle). Oletkos
varma siitä, että tämä on totta?
RISTO. Helvetis' kans' — anteeks' vaa'n — — se o'm paljo'm mahrollist' et' se o'v valhet' kaik' tyy'.
PETTERSSON. Mitä sanot?
RISTO. Niin, kuinkas mää sen tierän, herr pe-falleksman, en sunkaa'm mää ol' preivii kirjottanu'.
PETTERSSON. Niin, se on totta se. — Mitäs nyt on tehtävä? (Huutaa). Briita! Briita! Brigitta! — — Kas, nyt vasta muistan, hänkään ei ole kotona — —! Hm, hm! — Oliko se fiini mies, joka kirjotti tämän?
RISTO. Jaa, fiini vai? — Niin, perkulek' sen tietää kuin fiini hän oli. Kyl' hän nii'v fiini kumminkin oli, ku' falleksmanniki. — Saank's mää mennä sit'?
PETTERSSON (julmasti mietiskellen). Älä vielä — (Its.). Jos minä ottaisin memoriaalin — (ään.) — no, mene vaan — ei, odotappas vielä — (Its.) onhan mulla kirje — niin, sinä, saat kyllä mennä.
RISTO. Suurkiitos! (Aikoo mennä). Hyväst' ny'.
PETTERSON. Ei, ei sentään, varroppas vähän! (Its.) Herran pohtimet, mitä mun nyt pitää tehdä? — Kunpahan vain Briita — —!
RISTO. Enk's mää saa mennäj jo?
PETTERSON. Et, et. Sinä saatat — — annappas olla! — (Its. ankarasti tuumaillen). Jos minä veisin kirjeen journaaliin ja siitä memoriaaliin — — ja — — memoriaalista — — — journaaliin — — —?
RISTO. Mul' on kiiru ja'!
PETTERSON. Briita! — Antti, piti sanomani — sinun täytyy ajaa minun kanssani varkaitten' — — ei, ei — vaimoni luo!
RISTO. E'm mää kerki, mun täytyy kaikel' muotoo olla koton' tänäpän' ehtool'.
PETTERSON (Koomillisimmalla pontevuudella). Siit' ei synny mitään!
RISTO. No, mut aatelkaas ny'k kumminkin! (Äänettömyys). No, saank's mä ny'm mennä'v vain?
PETTESSON. Kuuleppas sentään, ystäväni — —
RISTO. E'm mää kuul', enkä nää; enkä ol' falleksmannin ystäväkään, e'm mä mikään spitaakelikaan ol!
PETTERSSON. Älä ymmärrä minua väärin; Anttihan sun nimes oli?
RISTO. Jaa-ah, niin o'!
PETTERSSON (kirjoittaa sen muistiin). No, mene nyt sitte herran nimeen.
RISTO. Kyl' mää vaa'l luun' korjaan kans'. Hyväst' ny'k! Kiitoksii paljo'.
(Menee).
Kolmas kohtaus.
Pettersson (yksin)
PETTERSSON. Tämä on toki hirveän hillimätöntä kansaa, jonka päälliköksi minä olen pantu. Mutta sentähden kai juuri minut tänne määrättiinkin. Miksikä ei suomalaiset ole ollenkaan sivistyneet, — sitä min'en saa päähäni. Enhän minäkään ole liiaksi koulua käynyt, mutta onhan minulla kuitenkin tarkka järjen-juoksu — paitsi välin, kun ei nuo pääklipparit tunnusta — — ja onhan mulla journaali ja memoriaalikin. — — Kas, kun olin unohiaa — — Hm, hm! Minä tiedän jo edeltäpäin minkä jyryn Briita nostaa siitä, ett'en pidättänyt tuota miestä. Mutta herran nimessä! Mitä voipi enää nimismieskään, kun toinen rupee hävyttömäksi — raa'aksi! Minun täytyy pistää pikku hätä-valhe, täytyy sanoa sen olleen vanhoja tuttujani, että se on meille monta siankinkkua tuonut. — Mutta mihin minä nyt ryhdyn? Sekä journaalissa että memoriaalissa on hirvittävästi työtä; mutta jos minä teen jotain, sanoo Briita heti, että olen tehnyt pukin. — Ja hänenkin piti nyt juuri mennä tuota pässiä noutamaan — niinkuin ei hällä ennaltaan ois semmoista. — Ja ellen minä paperejani tänään kuntoon saa, on huomenna kruununvouti niskassani. Voi minua, poloista miestä! — Ohhoo! Jollei mulla olisi niin kova pää, olisin jo aikoja sitte tullut hassuksi; sillä käsittämättömän tuskallista on olla nimismiehenä, kun oma vaimo on kuvernööri. Taivas kaikkia minun kaltaisiani suojelkon! Hohhoo — jaajaa!
(Menee).
Muutos.
Perältä näkyy järvi. Näyttämö puutarhana. Oikealla Väinölän asuinhuone-rivi. Pari ikkunaa näyttämölle päin. Seutu metsäinen.
Neljäs kohtaus.
Strömberg. Heiliö.
STRÖMBERG (tulee, kantaen nipussa kaloja).
HEILIÖ (seuraa häntä, kantaen onki-tarpeita).
STRÖMBERG. Hehehe! — Herra Heiliö, ettekö luule kalastuksen kesä-aikana olevan ihmisen suurin hauskuus?
HEILIÖ. Ompä kyllä, kalastus yleensä on hupaisata.
STRÖMBERG. Mutta tuo rauhallinen onkiminen on toki suloisin; ei tarvitse vaivata ruumistaan eikä sieluaan, istuu vain rauhassa sikarri hampaissa veneen kokassa, — ahvenet tulevat itsestään. Hehehe.
HEILIÖ. Toisinaan kiiskejä myöskin. — —
STRÖMBERG. Kiiskejä myöskin, — hehehe, tietty se. — (Panee kalat riippumaan pensaan haaraan). Herra Heiliö, hehehe, tulkaapa katsomaan mun uljaita kaalin-kupujani! — Vai, te ette taida niistä sentään pitääkkään, te kirjamiehet? Hehehe!
HEILIÖ. Tottapa toki! Kaikenlainen maanviljelys miellyttää minua, sillä minä olen maanviljeliäp poika.
STRÖMBERG. Vai niin, hehehe! (Mennessään) Minun apumieheni, hra
Stenfors on kummallinen, hän ei ollenkaan pidä kaalinpäistä. (Sivulle).
HEILIÖ (näyttämön ulkopuolella). Herra Strömberg! Mikäs tätä vaivaa, kuin on noin käpristynyt?
STRÖMBERG (ulkona). Se on kuivettunut. Hehehe. — Mutta kas täss' on aika vaari! Hehehe. Kas tuommoinen!
(Tulee esiin suuri kaalinkupu kädessä).
HEILIÖ (tullen esiin). Te näytte pitävän erinomaisen paljon kaalista.
STRÖMBERG. Niin pidänkin; ne ovat minun mielikasvejani. Hehehe. — Tiedättekös mitä? — Minä olen tullut siihen päätökseen, että tuommoinen suuri kaalinkupura on maisterien pään kaltainen. Hehehe. Kun sen levittää, näyttää se kirjalta, aivan kuin koko pää olisi suuri kirja. Hehehe?
HEILIÖ (nauraen). No, sitten on mulla vielä ääretön matka maisterin-arvoon, sillä minun pääni ei ole likimainkaan noin suuri.
STRÖMBERG. Hehehe! Te olette leikkisä. Mutta on mulla täällä muitakin katsottavia. Hehehe.
HEILIÖ. On, täällä on erinomaisen kaunista, se kunnioittaa kartanon haltiaa.
STRÖMBERG. Hehehe! Mutta kyllä se maksaakin, — vaan ei tee mitään. Hehehe. Tämän tilan entinen omistaja oli huolimaton. Kun minä tänne muutin, huomasin heti, että kaikki oli rappiolla. Kaikkialta tunki rikkaruoho nokkansa esiin ja täällä oli niin hirvittävän metsäistäkin, että — että oli aivan kuin säkissä. Hehehe.
HEILIÖ. Te olette siis tehnyt varsin ihmetöitä.
STRÖMBERG. Niin, no, hehehe! — Teilläpä on tarkka silmä. — Kehumatta itseäni, kyllä tämä tila nyt on toisellainen, kuin viisi vuotta sitte. Mutta minä olen seurannut Taivahan Taaton käskyä, hehehe.
HEILIÖ. Taivahan Taaton käskyä?
STRÖMBERG. Niin, hehehe. Käsketäänhän raamatussa Aatamin möyrimään maata ja tekemään sen itselleen mukavaksi, hehehe.
HEILIÖ (nauraen). Vaikk' ei juuri noilla sanoilla — —
STRÖMBERG. Kuitenkin sinnepäin. — Kuulkaas, hehehe, — te olette sukkela mies. — — Mutta nytpä vasta huomaan, — missä toverinne, hra Salmela lienee?
Viides kohtaus.
Entiset. Sievä.
SIEVÄ (tuli rakennuksen takaa, kuuli viimeiset sanat). Herra Salmelan näin minä hetki sitte kävelevän rannalla.
STRÖMBERG. Teidän toverinne ei näy suurin välittävän maa-elämästä.
HEILIÖ. Sepä juuri hänen ihanteensa; mutta hän nauttii sitä enimmiten noin yksinään.
STRÖMBERG. Hän taitaa olla papin poika, hehehe?
HEILIÖ. Ei, vaan papin-kisälli tätä nykyä.
STRÖMBERG. Vai niin; — sen minä huomasinkin. Ne ovat suloista väkeä, nuo papit. Ne ovat uurmaakarin tapaisia: Kun ihmiskurjan sielun-värkki joutuu pilalle, puhaltavat ne vain pikkusen johonkuhun rattaasen, — ja paikalla on se käynnissä jälleen, hehehe! — Minä pidän paljon papeista; papit ja maanviljeliät ovat maailman selkäpiikki.
HEILIÖ. Ja kauppiaat sen jäsenet,
STRÖMBERG. Hehehe, — niin, käpälät, jotka selkäpiikkiä liikuttavat. Ja maisterit ovat sielu, joka käpäliä johtaa.
SIEVÄ. No, herra Heiliö, tuletteko mukaan nyt?
HEILIÖ. Kiitän, — mielelläni!
STRÖMBERG. Ja minne matka pitää?
SIEVÄ. Herra Heiliö halusi nähdä hevosiamme j.n.e.
STRÖMBERG. No, eikös vain! Lyödäänpä vetoa, teistä tulee vielä maanviljeliä. Hehehe!
HKILIÖ. Eipä taitaiskaaa olla hullumpaa?
STRÖMBERG. Ei suinkaan. Hehehe. Kunnollinen maanviljelys onkin viljelys, joka on kaikkien viljelyksien viljelys. — Hehehe, — te olette kunnon poika; — kuulkaas, ette suinkaan te tänään enää täältä lähde?
HEILIÖ. Minut saapi hyvin helposti jäämään.
STRÖMBERG. Toverinne pitää myöskin jäämän.
HEILIÖ. Häness' ei — luulen ma — vastusta, sillä hän on aivan hurmaantunut tähän kartanoon — ja minä myöskin.
STRÖMBERG. No, eikös vain, — hehehe. Sepä hauskaa. Mitä kauvemmin te täällä viivytte, sitä iloisempi minä olen. — Hehehe. Täällä on vielä paljon katseltavaa, joka kenties huvittaa teitä. Ja parempaa opasta, kuin pikku Sievä, ette saisi mistään; sillä — kehumatta itseäni — hän on veljenitytär ja oikein kelpo tyttö onkin, — hehehe.
SIEVÄ. Noo, — setä! Mitä tuo nyt on! — Kas niin, herra Heiliö, tulkaa sitte!
(Sievä ja Heiliö pois).
Kuudes kohtaus.
Strömberg (yksin).
STRÖMBERG. Tuo on todellakin sievä nuorukainen, tuo Heiliö! Saakeli, kuinka meill' oli hauska onkiretkellämme. Hehehe. — Hänellä on niin penturin tarkka silmä ja semmoinen into ja halu, että — — — niin, se on oikein kumma! Hehehe. — Mutta se toinen — pappi — — min' en tiedä varmaan, kumpainen minua enemmän miellyttää. — Ne ovat oikeita kunnon suomalaisia, — eikä semmoisia, kuin tuo pilkkakirves Stenfors. — Min' en enää huolisi koko miehestä, ellen häntä kipeästi tarvitseisi. Hehehe. — — Kas penturi!
(Ottaa kalanipun pois).
Seitsemäs kohtaus,
Risto (yksin).
RISTO (esille). Missähän nimismies-ystäväni viipynee? Tässä täytyy minun odottaa häntä, nähdäkseni mille suunnalle seikat kääntyvät. — Minä asuskelen tuolla pensaan juuressa; — se on mainio asuinpaikka minun säätyiselleni. Vähän ahtaan lainen se tosin on, mutta minä ai'onkin jo huomenna muuttaa sieltä, — ja muutankin niin etäälle, ett'ei Suomen risut silmiäni revi eikä poliisin silmä kannata sinne. — (katselee varovasti ympärilleen), Hah!
(Pujahtaa pensaasen).
Kahdeksas kohtaus.
Laura (yksin).
LAURA (tulee huoneesta). En tiedä mitä ajatella. Kun tuo nuorukainen puhelee kanssani, tuntuu mieleni niin kummalliselta. Onpa silloin melkein, kuin rakastaisin häntä. Mutta heti, kun hän on poissa, katoaa kaikki tunteet rinnastani. — Sydämetön pilkkaaja hän on, ja semmoiset ovat ilkiöitä. Hän on valmis loukkaamaan herttaisia vieraitammekin.
Yhdeksäs kohtaus.
Salmela. Laura.
SALMELA (tulee perältä).
LADRA. Herra Salmela!
SALMELA. Neiti!
LAURA. Oletteko käynyt rannalla?
SALMELA. Olen; siellä on ihmeen ihana paikka. Minun kotini on myös järven rannalla, senvuoksi aina hupaisina hetkinä mieleni sinne vetää. — Aaltojen hyrsky soittaa mulle äitini laulamia, suloisia kehto-laulelmia.
LAURA. Tuolla, oikealla, on pieni lehto aivan lähellä rantaa; siellä on mitä hauskin käyskennellä näin iltamalla.
SALMELA. Vasta kesä-illan hiljaisuudessa oppiikin maamme suloisuuden tuntemaan, sen ylevätä juhlallisuutta ihantelemaan. — Kun koko muu luonto uinailee, huokuu yhäti järvi, kuni i'äisesti levoton ihmis-sielu, ja sen hiljainen maininki kuiskaa korviini surun-sointuisia säveliä, raskaita kuni kaipauksen hengähdykset. — Niin, neitini, te olette onnellinen, kun saatte olla ja elää näin herttaisessa paikassa, rauhan ja yksinäisyyden helmassa.
LAURA. Myönnän kyllä; mutta yksinäisyyteenkin voipi ajanpitkään kyllästyä.
SALMELA. Suokaa anteeksi, — mutta minä olen luullut huomaavani, että juuri te olette luotu maaseudun yksinäisyyttä nauttimaan.
LAURA. Niin luulen itsekkin. Mutta minä olen nainen. Mies saattaa ehkä yksinomaisesti kiintyä kirjoihinsa, mutta tyttörukalle eivät ainoastaaa kuolleet kirjaimet ole kylliksi. Ja kun minä luen jotakin, on mulla sen johdosta aina niin ihmeen paljon kyselemistä.
SALMELA. Mutta ettehän te toki eläkkään erakon lailla.
LAURA. Melkeinpä kyllä. Isäni on aina kiintynyt toimiinsa, hän ei — —
SALMELA. Entäs orpananne?
LAURA. Hän tuli tänne vasta hiljakkoin, ja paitsi sitä, hän on vallan toisenlainen kuin minä, aina hilpeä ja vilpas; hän ei käsitä minun haikeuksiani. Ja minä luulen, että juuri sentähden pidänkin hänestä niin paljon.
SALMELA. No, eikö täällä käy vieraita?
LAURA. Käypi kyllä. Mutta ne eivät koskaan puhele kanssani totisia asioita. Kun joskus johdan puhetta vakavampiin aineisin, käännetään se heti pilaksi. — Oi, uskokaa, ei mikään ole niin inhoittavaa, kuin, odottaessaan totista vastausta, kuulee jonon jonkinjoutavia kohteliaisuuden sanan-parsia —- Mutta minä olen hupakko, kun rupean ripittämään itseäni ventovieraalle.
SALMELA. Tuttavuutemme on tosin lyhyt, mutta matkaavaisten kanssa tutustutaankin yht'äkkiä, — ja minä luulen ett' ette kadu minulle osoittamaanne luottamusta.
LAURA. Niin, te olette ainakin osoittanut ihmeteltävää kärsivällisyyttä, kuunnellessanne turhamaista pakinaani.
SALMELA. Minä olen kuullut, ja luulen ymmärtäneenikin sanelmanne, — Sallitteko minun vastata, sallitteko minun vähän ryhtyä erääsen asiaan — — —?
LAURA. Sydämestäni, — minä kiitän. Teissä on jotain, josta minä paljon pidän; te ette ole ollenkaan turhamainen ettekä pilkallinen. — Mutta kuuikaapa, sanoittehan tuolla rannalla löytäneenne suloisan paikan; jos suvaitsette, menemme sinne yhdessä?
SALMELA. Sydämestäni mielelläni!
LAURA. Mutta sitte teidän pitääkin puhella minulle kaikki-tyyni.
SALMELA. Teillä on valta käskeä.
(Menevät).
Kymmenes kohtaus.
Heiliö. Sievä.
SIEVÄ. No, nyt jo kai olette kyllästynyt ja väsynyt tähän herttaisuuteen.
HEILIÖ. Kuinka se olisi mahdollista, kun te olette oppaani.
SIEVÄ. Te pidätte siis maanviljelyksestä ainoastaan minun tähteni?
HEILIÖ. En — — enpä juuri; mutta teidän seurassanne pidän minä siitä kahdenkertaisesti.
SIEVÄ. Noo, hyi, miksi te noin sanotte? — Mutta kuuluu siltä, kuin ette olisi tyytyväinen siihen, mitä olette nähnyt. Ehkä haluatte jotakin vielä?
HEILIÖ. Jotakin? — Jos seikkoihin oikein pohjastapitäin ryhdymme, haluan minä todellakin paljon vielä.
SIEVÄ. Vai niin?
HEILIÖ. Tämän viimeisen puolentunnin ajan olen minä vain halunnut, toivonut.
SIEVÄ. No, eikös vain? — Niin, nyt minä sen jo tiedänkin.
HEILIÖ. Ette — — ettepä suinkaan.
SIEVÄ. Tiedänpä: Teidän on tullut jano ja nälkä — te tahdotte illallista.
HEILIÖ. En, — minun toivoni ulottuvat todellakin paljon kauvemmaksi. — Minä alan jo tulla järkevämmäksi, ja rupean tuumailemaan tulevaisuuttani.
SIEVÄ. Todellakin? No, se sopii teille, se. Mutta miksikä te puhutte noin syvällisiä asioita minun kanssani?
HEILIÖ. Neiti, te olette niin älykäs — — —
SIEVÄ. Hoho — —!
HEILIÖ. — — että minua hävettää, kun vielä olen ilman varsinaista tointa. Mutta nyt olen tulevaisuudestani päättänyt. Minä rupean maanviljeliäksi.
SIEVÄ. Vai niin?!
HEILIÖ. Minulla on aina ollut halu siihen. Mutta isä-vanhus sanoi yhä:
"Jahkahan tulet ylioppilaaksi ensin".
SIEVÄ. Oikein sanottu!
HEILIÖ. Minä olen jo suorittanut kaksi lakitieteellistä tutkintoa; mutta nyt, kun näin teidät, heräsi haluni maanviljelykseen uudestaan. Minä tunnen, ett'en saata ruveta yksitoikkoiseksi kirjatoukaksi, ja senvuoksi kirjotan huomenna isälleni, että tahdon mennä Mustialaan ja sitte ostaa tilan.
SIEVÄ. Ja muutatte sitte Savoon tietysti? Minun koti-seuduillani on juuri teille sopivia tiloja. — Mutta luuletteko isänne suostuvan siihen?
HEILIÖ. Se on kelpo ukko.
SIEVÄ. Niin, se näkyy jo pojastakin! — Vai niin — —? Vai tilaa te vain halusittekin?
HEILIÖ. Niin, — — ja sitten yhtä seikkaa vielä; mutta sitä min'en tohdi teille sanoa.
SIEVÄ. Sanokaa vain. Ettehän toki peljänne minua?
HEILIÖ. Nyt ei todellakaan aikaa kaunisteluihin. — Saanko lausua suoraan?
SIEVÄ. Suoraan, suoraan tietysti.
HEILIÖ. Te olette oiva neitonen.
SIEVÄ. Hyi, olkaa vaiti!
HEILIÖ. Mutta vastahan te juuri mulle annoitte luvan puhua?
SIEVÄ. Mutta ei noin; — muistakaa, nyt ei aikaa kaunisteluihin.
HEILIÖ. Totta, koht' on mulla matka eessä jälleen. Muisteletteko minua, kun olen poissa?
SIEVÄ. Saattepa nähdä!
HEILIÖ. Ja muistatte myöskin, että ystävyytemme — — —
SIEVÄ. Nyt on perustettu!
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Stenfors.
STENFORS. Hei, kas vain! Herrasväki on jo saapunut.
SIEVÄ. Niin, me tulimme viimeksi maitokamarista.
STENFORS. Maitokamarista! — Ai, ai, Sievä-neiti, siis on hän juonut teidän kermanne ihan kuiviin.
HEILIÖ. Ainakin niin paljon, ett'ei enään ole tippaakaan "hänen" varakseen.
STENFORS. Erhetys; Sievä-neidillä on sitä vielä yltäkyllin minua varten.
SIEVÄ. Onko?! (Heiliölle) Älkää uskoko tuota miestä!
STENFORS. Jos tahdotte, saapi se seikka olla vain noin meidän kesken.
SIEVÄ. Hyi, teitä, ilkiö!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Strömberg. Briita.
STRÖMBERG (Sievälle). Jos vielä tarvitset apua väeltä, täytyy sun kiiruhtaa vähäsen; minä annoin niille luvan mennä Könkkälän tanssiaisiin. Hehehe.
SIEVÄ. Sitte pitää mun heti mennä teetä valmistamaan.
STRÖMBERG. Varroppas vähän. Antti ja Matti pyysivät rahaa. Hehehe. Onko herroilla vaihtaa kahden kymmenen-markan seteli pieniksi?
HEILIÖ (kääntyy pois-päin; nolona, ei kuulevinaan).
STENFORS (ilkeästi). Ehk'ei herra Heiliöllä "satu olemaan pientä". —
Kyllä minulla on. (Ottaa rahoja lompakostaan) Kas tässä.
STRÖMBERG. Hyvä! — Kas niin, Sievä!
(Antaa hälle rahat).
SIEVÄ (pois).
BRIITA. Mitähän se ukko siellä nyt sanonee, kun minä viivyn näin kauvan? Kuinkahan se tullee toimeen?
STRÖMBERG. Mutta missäs herra Salmela on?
BRIITA. Niin, ja Laura, hän on myöskin poissa.
STENFORS. Ehkä nekin ovat maitokamarissa kermaa juomassa.
HEILIÖ. Kas, tuolta ne tulevatkin, — kävelyltä.
STENFORS (katkerasti). Vai niin!
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Salmela. Laura.
LAURA. Minä kiitän teitä sydämestäni!
SALMELA. Oi, mitenkäs minä sitte sanonkaan?
STRÖMBERG. Vai niin, te olette olleet kävelemässä? — No, se on oikein.
Hehehe.
STENFORS. Vai on se oikein!
STRÖMBERG. Olkaa kuin kotonanne täällä.
SALMELA. Tämä on suloisin paikka, minkä koskaan olen nähnyt.
STRÖMBERG. Noo, te laskette liikoja. Hehehe.
STENFORS. Enkös minä sitä sanonut!
STRÖMBERG (ärsyttäneenä). Mitä te sanoitte, hehehe! Tuhmuuksia tietysti!
STENFORS (ilkeästi). Mutta min'en käsitä, kuinka te tohditte laskea tyttärenne kävelemään yksinään hra Salmelan kanssa.
STRÖMBERG. Tohdin? Miks'en, — hehehe?
STENFORS (kuin edellä). Se voisi olla vaarallistakin.
SALMELA. Hyvä herra, minä vaadin selitystä!
STENFORS (k. ed). Oi, oi! Ettehän vain kaksintaisteloon vaatinekkaan, — se on liian vanhanaikuista "suomalaisille"!
STRÖMBEG (kiivaasti). Herra Stenfors, älkää olko hävytön, jos pyytää saan! Hehehe!
STENFORS. Minun sanoissani ei suinkaan ollut pikkuisintakaan loukkauksen siementä. — Oleskeleehan näillä tienoin nykyään kaksi karannutta vankia. Laura-neidille voisi olla kovin vaarallista kävellä ihan ilman turvaa rannalla.
BRIITA. Mitä vielä! Ja olihan herra Salmela hänen turvanaan.
STENFORS. Minun tietääkseni eivät papit tähän saakka ole olleet juuri erinomaisempia ruumiillisia sankareita.
SALMELA. Min' en ole pappi — vaikka olenkin teologi. Ja mitä sankaruuteeni tulee, en ollenkaan pelkää paria karannutta vankia. Niillä raukoilla on usein enemmän syytä peljätä meitä, kuin meillä on syytä peljätä heitä.
STENFORS. Raukoilla? Hm! Minä luulen, että te todellakin surkuttelette noita roistoja?
SALMELA. Niinpä juuri teenkin.
BRIITA. Te surkuttelette ihmiskunnan surkeata paatumusta; aivan kuin papilliset miehet ainakin.
SALMELA. Sentähden ei tarvinne varsituisesti pappi olla. Jokainen, jonka povessa ihmissydän sykkii, surkuttelee esim. semmoisia raukkoja, jotka tietämättään, vallan ehdottomasti ovat sekaantuneet rikoksiin, ja jotka, saatuaan silmänsä auki, ehkä tahtoisivat parantaa itsensä ja alkaa elämänsä uudestaan, vaan huomaavat parannuksen tien salvatuksi ja palajamisensa rehelliseen elämään mahdottomaksi. — Katkerata lienee nähdä itsensä pakoitetuksi tekemään pahaa, — vastoin tahtoansa olemaan roisto, kammoittava rosvo.
STRÖMBERG. Se on varma se! Hehehe.
STENFORS (ilkeästi). Mistä te sen niin varmaan tiedätte? — Pitäisi tietysti rakennettaman turvapaikkoja noille idealisille roistoille.
LAURA (Stenforsille). Älkää pilkatko tunnettanne; — noin pahasti ette voine ajatella.
STENFORS (Lauralle). Tunnettehan te minut.
STRÖMBERG. Herra Heiliö, te olette puolinukuksissa, luulen ma. Hehehe.
HEILIÖ. Hengellisesti, niinpä taidan ollakin.
STRÖMBERG. Mutta nyt meidän pitää ajatella, kuinka teidät majoitetaan.
Hehehe. Tahdotte kai ikkunoiden olemaan järvellepäin?
SALMELA. Kuten sopii. — Järvenpuolla on ilma tietysti raittiimpi,
STRÖMBERG. Näettekös noita ikkunoita tuolla yläkerrassa? Te saatte sen huoneen, se on herra Stenforsin huoneen vieressä. Hehehe.
STENFORS. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.
HEILIÖ. Mitä se tekee? Me emme kävele unissamme.
STENFORS (ilkeästi). Vannomatta paras on!
Neljästoista kohtaus.
Entiset, Sievä.
SIEVÄ (puhuu hiljaa Strömbergin kanssa).
STRÖBERG. Saakelin hyvä vain. — Hyvät herrat, hyvät naiset! Hehehe.
STENFORS (nauraen). Te ai'otte pitää puheen, luulen ma.
STRÖMBERG. Niin ai'onkin. Hehehe. — Arvoisat vieraat! koska nyt — — — hehehe; — — — illallinen odottaa!
STENFORS (taputtaen käsiään: huutaa). Hyvä! Hyvä! Bra!
STRÖMBERG. Hehehe. Miksikä te huudatte? Mikä hätänä? — Seuratkaa te vain rouva Petterssonia pöytään.
STENFORS (its.). Fy fan! (Ään.). Saanko minä suloisen kunnian — —!
BRIITA (ottaen häntä käsivarresta). Kas, me olisimmekin kuin luodut toisillemme.
(Nauraa hohottaa).
SALMELA (tarjoo käsivartensa Lauralle).
SIEVÄ (Heiliölle). Teidän täytyy tyytyä minuun!
(Menevät).
Viidestoista kohtaus.
Risto (yksin).
RISTO (astuu esiin). Niin, menkää te vain! — Nyt on asiani selvällä! — Nyt tiedän kenenkä taskussa pelastukseni hinta on! — Harhailuni päättyy! Vapauteni hetki lyö!