KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäisen näytöksen huone.
Ensimmäinen kohtaus.
Pettersson. Briita.
PETTERSSON JA BRIITA (tulevat eri ovista).
PETTERSSON. No tämäpä suloista! Kuulepas Briita, minä olen sydän pivossa odottanut sinua.
BRIITA. No no, mitä nyt taas on tapahtunut?
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saata päähäni. — Tiedätkös, minä sain kirjeen maisteri Sairiolta.
BEIITA. Maisteri Sairiolta, — kuka se on?
PETTERSSON. Niin, sitäpä min' en saa päähäni. Mutta hän kirjoittaa noista karanneista rosvo-lurjuksista. Katsopas. Se on oikein kohtelias herra.
BRIITA (lukee). "Täten saan kunnian ilmoittaa, että jotenkin varmaan luulen nähneeni nuo kaksi pahantekiää, Juhana Peltolan ja Risto Marttisen, jotka minä jo ennaltaan tunnen, lähellä Teidän asuntoanne. Rosvot olivat jalkamatkalaisten, herrasmiesten, puvussa: Kesä-palttoot, olki-hatut j.n.e." — Mitä ihmeitä? — Niillä oli siis samanlainen puku kuin Heiliöllä ja Salmelallakin.
PETTERSSON (mietiskellen). Heiliöllä ja Salmelalla — —.
"Kesäpalttoot, olkihatut — — j.n.e." — Ne ne ovatkin!
BRIITA. Mitkä niin?
PETTERSSON. Kummallista, ett'en minä sitä heti päähäni saanut!
BRIITA. Heiliö ja Salmelako? —
PETTERSSON. Ne junkkarit juuri, siinä on Venkka-Jussi ja
Risto-sihtieri. Ne ne ovat, älä kielläkkään.
BRIITA. En, en! (Lukee). "Kuten olen kuullut, ovat ne varastaneet useammassa kohdin näillä tienoin, varsinkin puutarhoihin kuuluvat ne murtaneen itsensä, joista ovat hedelmiä korjanneet. — Iloni on täten ilmoittaa tämä K.K. Herralle! — Suurimmalla kunnioituksella — Samuli Sairio. Viis.-tiet. maisteri". — (Äänettömyys).
PETTERSSON. Niin, — mitäs sanot?
BRIITA. Voipi olla siten, mutta voipi olla tätenkin. — Kuka sinulle tämän kirjeen toi?
PETTERSSON. Talonpoika — Uudelta-maalta.
BRIITA. Mikä talonpoika?
PETTERSSON. Antti.
BRIITA (nauraa hohottaa).
PETTERSSON. Mutta min'en saa päähäni, mitä sinä naurat.
BRIITA. Sinua on joku klippari vetänyt nokasta. — Mikä sen talonpojan nimi oli?
PETTERSSON. Antti; sanoinhan sen jo,
BRIITA. Missä tuo sun Anttis nyt on?
PETTERSSON. Missäkö? — Poissa.
BRIITA. Poissa! Ja sinä päästit sen kynsistäs? Voi sua kovan onnen miestä! Päästää varkaan kynsistään — —
PETTERSSON. Mutta eihän se mun kynsissäni vielä ollutkaan. — Antti on tuonut meille monta paksua kinkkua ynnä lihavia pässin-pöksyjä. Etkös muista, se, jonka asiata minä ajoin 1869-vuoden talvi- ja syyskäräjissä — —
BKIITA (kiihkeästi). Turhaa kaikki — —!
PETTERSSON. Luuletko niin, — sitenpä luulen minäkin. (Itseks.). Huh!
Taivas! Suo päivösen jälleen paistaa!
BRIITA. Asiata pitää tutkia!
PETTERSSON. Tutkia, tutkia, tietty se! Lain ja oikeuden mukaan. — Yksi todistus minulla on vielä. — Mutta missähän nuo niin kutsutut ylioppilaat nyt lienevät?
BKIITA (osoittaa ulos). Hss!
Toinen kohtaus.
Entiset. Srömberg.
STRÖMBERG (tulee; nauraa kovaa). Hehehe! Hehee!
BRIITA. No, sepä hyvä, että tulitte — —
PETTERSSON (osoittaen ulos). Hss!
STRÖMBERG (kuin ennen). Mitä nyt, — hehehee!
PETTERSSON (kuin ennent peloissaan). Hss!
STRÖMBERG. Oletteko hulluja? Tervetuloa! Hyv' iltaa!
BRIITA. Hiljaa, hiljaa! Muuten varkaat säikähtyvät!
STRÖMBERG. Varkaat?! Mitkä varkaat?
BRIITA. Heiliö ja Salmela.
PETTERSSON. Hss!
STRÖMBERG. Älkää hemmetissä! Hehehe.
BRIITA. Suuret syyt on heitä epäillä. (Antaa kirjeen). Lukekaa — —
STRÖMBERG. Hehehe. (Lukee), "Kesäpalttoot, olkihatut — j.n.e." — Niin, mutta — —. Tämmöisiä kirjeitä olen minä kuullut jossain varkaiden itsekkin kirjoittaneen. Hehehe.
PETTERSSON (mietiskellen). Varkaiden itse — —! Jos ne hunsvotit todellakin olisivat pitäneet kruununkäskynhaltiata narrinaan.
BRIITA. Muistatteko, kuinka Salmela, puhellessamme varkaista, puolusteli rosvoja, kuin itseään ainakin.
PETTERSSON. Hss! — Niin, ja minulla on yksi todistus vielä. — Mikko näki puutarhastamme juoksevan miehen, jolla oli kourat täynnä varastettuja viinimarjoja, ja jolla oli kesäpalttoo, olkihattu — j.n.e.
BRIITA. Ei, kyllä meillä on täydet syyt epäillä niitä herroja.
STRÖMBERG. Tulisko noista kelpo pojista noin vain yht'äkkiä rosmoja.
Kyllä se on kummallista. Hehehe?
PETTERSSON. Semmoisia tapauksia on minun aikanani monta ollut.
BRIITA. Ja ajatelkaamme vain Sutkia. Hän on monta nimismiestä pettänyt; on nimismiesten kanssa veljenmaljankin juonut, on niiden kanssa "pruuri" ollut.
PETTERSSON. Niin, ja miettikääpä nimismiestä vetänyt nenästä; esimerkiksi semmoista, kuin minä! Sitä min'en saa päähäni, — vaikka totta se on. — Mutta minun tarkan silmäni sivuitse ei Sutkikaan koskaan olisi päässyt. Sillä, kehumatta itseäni, miaä olen jo viisikolmatta vuotta tässä pyhässä virassa ollut. Kun varas vain minun luokseni tulee, niin kyllä se varas on.
STRÖMBERG (miettii). Hehehe, — Sutki. Kyllä vain minäkin jo pian alan epäillä noita kelpo poikia. — Mutta onko velikin aivan varma siitä, että nuo herrat todella ovat rosvoja?
PETTERSSON (vaipastellen). Aivan varma — — todella rosvoja — —? Hm,
— — Hss! — — Sitä min'en saa päähäni, mutta — — —
BRIITA. Kyllä ne ovat rosvoja!
PETTERSSON. Ovat, ovat, tietystikin!
BRIITA. Nyt täytyy ruveta niitä tutkimaan vain!
PETTERSSON. Tutkimaan, tutkimaan, tiettyä se. Lain ja oikeuden mukaan.
STRÖMBERG. Mutta se häpäsee koko tämän talon. Hehehe.
BRIITA. Eipä! Päinvastoin se kunnioittaa talon oikeuden harrastusta.
STRÖMBERG. No, koska te olette niin varma asiasta, niin — olen minäkin. — Mutta mitä se tutkinto hyödyttää? — Paiskataan ne teidän rattaillenne suorastaan vain. Hehehe. On kai meillä niin paljon voimia.
PETTERSSON. Mutta onhan koko talon väki tanssissa.
STRÖMBERG. Saakeli! Niin onkin. Ja ne tulevat vasta aamu-puolla kotiin.
Hehehe.
BRIITA. Miks'et sinä ottanut Mikkoa mukaasi?
PETTERSSON. Niin no, kun en tiennyt varkaiden olevan täällä.
BRIITA. Nimismiehen pitää tietää kaikki.
PETTERSSON. Kyllähän minä tiedänkin, mutta tätä min'en saanut päähäni.
— Mutta onhan useilla toki vähän apua, — herra Stenfors?
STRÖMBERG. Hän oli jälleen laiskan-kipeä ja meni maata.
BRIITA. Täytyy herättää hän sitte.
PETTERSSON. Ei, ei, Briita! — Hm. — Me emme jaksa sittenkään.
BRIITA. Kyllä minä toisen pitelen.
PETTERSSON (epäilevästi). Luuletkos minun jaksavan hillitä toista? —
Ja kukas sitte Pollea ajaa, kun sinä rosvoa rutistelet?
STRÖMBERG. Hehehe. Paras lie jättää kaikki aamuksi. Kun miehet palajavat tanssista, ruvetkoot vahtimaan taloamme. — Min'en enää tahtoisi nähdä koko verkkasen poikia; sillä ne alkavat vähitellen kammottaa minua. Hehehe. — Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta minä vähän pelkään roistoja; piru ties, vaikka niill' olisi puukot ja revolverit.
PETTERSSON. Jätetään huomiseksi, jätetään huomiseksi!
STRÖMBERG. Saksan korkki! Mitä lempoa tästä vielä tulee?!
Kolmas kohtaus.
Entiset: Sievä.
STRÖMBERG. Sievä-tyttöseni, tiedätkös, missä varkaat nyt ovat? Hehehe.
SIEVÄ. Varkaat?
PETTERSSON. Hss!
STRÖMBERG. Niin, varkaat, — tai Heiliö ja Salmela?
SIEVÄ. Ovatko ne varkaita? — Hengellisessäkö vai aineellisessa katsannossa?
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta te olette älykäs neitonen, — me epäilemme niitä herroja — —
SIEVÄ (hymyillen). Varkaiksiko? (Veitikkamaisesti). Ja mistä te sen jo olette huomanneet?
STRÖMBERG. Tiedätkö mitä: Ne ovat nuo kaksi karannutta vankia. Hehehe.
SIEVÄ (katsoo heihin kummastellen; sitte jälleen veitikkamaisesti). Ne, ne varmaan ovatkin.
PETTERSSON. Tekin olette siis huomannut — — —?
BRHTA. Mitä minä sanoin — —!
STRÖMBERG. Sinä olet siis huomannut — — —?
SIEVÄ. Että Salmela varmaankin on Venkka-Jussi.
PETTERSSON. Vai hän se onkin? Mistä sen olette huomannut?
SIEVÄ. Siitä — että Heiliö ei voi olla Venkka-Jussi; sillä hän on varsin sorea-vartaloinen.
PETTERSSON. Niin, niin! Se onkin ihan luultavaa; sillä min'en saa muuta päähäni, kuin että Venkka-Jussi on saanut nimensä siitä, että hän on — Venkka-Jussi.
SIEVÄ. Hahaha! Mutta oletteko te aivan mielettömät — — —?
STRÖMBERG (antaa hälle kirjeen). Lue!
SIEVÄ (lukee, pudottaa kirjeen).
BRHTA. No, olenko minä nyt oikeassa vai väärässä?
PETTERSSON. Älkää surko, älkää surko! Kyllä minä teitä varjelen.
Luottakaa te vain lain jykevään käteen!
STRÖMBERG. Ties' vaikka ne jo olisivat puhdistaneet talon putisten puhtaaksi. Hehehe.
SIEVÄ (aikoo pois).
STRÖMBERG. No, minne nyt?
SIEVÄ (itkien). Minä menen katsomaan, onko kaikki hopeakalut jälellä vielä.
STRÖMBERG. Missä ne roistot nyt ovat, — hehehe?
SIEVÄ. Ulkona, aivan lähellä, tuolla.
(Menee).
PETTERSSON. Ellei ne vain olisi kuulleet!
BRIITA. Parasta lie mennä ulos niiden luo.
PETTERSSON. Niin, niin, mene sinä edellä; — me emme ole tietävinämme tuon taivaallista koko asiasta.
STRÖMBERG. Meidän pitää kahlehtia ne ystävyydellä, — vai kuinka — hehehe?
BRIITA. Tietysti, tietysti, niinkuin pässiä äsken — —
PETTERSSON. Hss! Ja huomenna pistämme ne kellariin!
KAIKKI (poistuvat koomillisen varovasti ulos).
Muutos.
Huone Wäinölän ylikerroksessa. Kolme ovea. Ikkuna, joka on auki.
Valoissa kesä-yö.
Neljäs kohtaus.
Risto (yksin).
RISTO (tulee ikkunasta sisään). Kas niin! — Tuo varmaankin on mun rahamieheni ovi. — Oi! — Jospa toki saisin jättää tämän tekemättä! — Vaan ei! Mun täytyy! Säälimätön kohtaloni vaatii multa kaksikymmentä varastettua markkaa tahratun kunniani pesemiseksi. Siis — sukkelaan! (menee Stenforsin ovelle). Hän pani maata jo tunti sitte, — kaipa hän nyt jo nukkuu. — (Aukasee oven). Hän nukkuu! — Ja tuoll' on rahalompakko pöydällä. — Hiljaa! — Hiljaa! — (Menee Stenforsin huoneesen; palajaa heti). Tässä on rahat! — Täss' on avain, joka aukasee varkaalle parannuksen portin! — Nyt vain kymmenen askelta — ja minä olen pelastettu! — Hah! Joku tulee! — Mitä nyt! — Olkoon menneeksi, — syteen tai saveen!
(Pujahtaa takaisin Stenforsin huoneesen).
Viides kohtaus.
Strömberg. Heiliö. Salmela.
STRÖMBERG (kynttilä kädessä, johdattaa Heiliöä ja Salmelaa huoneesen). Tehkää hyvin, hyvät herrat! Hehehe. Täss' on Teidän huoneenne ja tuoss' on Teidän makuukamarinne. (Kynttilä pöydälle). Tämä on nyt niinkuin maalla olla voipi. Hehe.
HEILIÖ. Tämmöiseen mukavuuteen emme ole matkoillamme tottuneetkaan.
STRÖMBERG (Itseks.). Sen uskon sanomattasikin, sinä pää-rosvo!
HEILIÖ. Minne tuo ovi viepi?
STRÖMBERG (itseks.), Kas, kas! Joko tekee mieles naapurin taskuun! (Ään.). Se viepi herra Stenforsin huoneesen. Hehehe. Mutta hän on peloittavan herkkä, hän herää pienimmästäkin kokeesta, — hehe.
SALMELA. Kyllä me olemme hiljaa.
HEILIÖ. Kuulkaapa, herra Strömberg, — tiedättekö, kuinka paljon kello nyt on?
STRÖMBERG. Kyllä — — (ottaa kellon taskustaan, mutta pistää sen heti takaisin jälleen), — En sentään tiedäkkään — minull' ei olekkaan kelloa. Hehe.
HEILIÖ. Sievä-neiti pelkäsi varkaiden tulevan hätyyttämään meitä, kun koko talon väki on tanssissa.
STRÖMBERG (tarkoituksella). Hehe. Ne tulevat nyt juuri kotiin — olkaa varmat siitä — ne tulivat jo — hehe — ne tulivat jo! (Itseks.). Onpa ihminen oikein pulassa noiden roistojen kanssa! (Ään.). Hyvää yötä, — saakel — hyvät "herrat"!
SALMELA. Hyvää yötä! Sulimmat kiitokset tästä päivästä!
STRÖMBERG. Hehe, — ei kestä! Nauttikaa terveydeksenne, per. — —
(Kättelee), Hehe, — hyv' yötä, herra Heiliö! Hyv' yötä, herra Salmela!
— Nukkukaa nyt oikein makeasti ja uneksikaa menneistä riemuista!
(Menee selkä eellä; sulkee varovasti oven).
HEILIÖ ja SALMELA. Hyv' yötä, herra Strömberg, hyv' yötä!
Kuudes kohtaus.
Heiliö. Salmela.
SALMELA. Hän on yht'äkkiä muuttunut kummallisen naurattavaksi!
HKILIö. Sitä min'en huomannut. Hän on minusta oikein kunnon ukko, oikea verkkasen kelpo mies. — Noin ylimalkaan lukien, min'en ole vielä koskaan ollnt niin kelpo seurassa, kuin tän' iltana.
SALMELA. Mitä pidät kilvoitteliastamme, Stenforsista — —?
HKILIö. Siitä ketun-silmästä? No — — — hän ei ole hullumpi, — tietysti kelpo mies; mutta pohjastaan hän on suuri lurjus. Vaan minäpä löylytinkin häntä illallispöydässä. Huomasitkos? Minun sanani olivat oikein purevia, — sen sanoi Sieväkin. Niin, sin'et tunne sitä tyttöä, mutta me olemme jo puhelleet kahdenkesken kaikenlaisista asioista. (Laulaen). "Sievä, Sievä, Sievä! Sä tunnet salaisuutein!"
SALMELA. Olehan nyt vähän hiljaa, höperö!
HEILIÖ. Älähän toki luonnottomia vaadikkaan! Min'en, peitturi olkoon, nyt voi olla hiljaa, vaikka — —! Kuule, tuleppas tanssimaan! (Laulaa). "Pois huoli, ja murhe nyt haihtukohon!"
(Ottaa häntä ympäriltä, pyörittää, rallittain valssia).
SALMELA. Kuule, kuule, raivio! Sinä olet saanut jotain kalloosi, luulen ma.
HEILIÖ. En tiedä, mutta minä olen vain niin surman iloinen — hei! — kuuleppas, oletko kuullut uusia? Mutta suu poikki: Minä olen hurjasti rakastunut!
SALMELA. Sinäkö?!
HEILIÖ. Minä juuri — aivan korvia myöden — ja vähän enemmänkin.
SALMELA. Oikeinko totta?
HEILIÖ. Niin, eikös se ole naurettavaa? — Sin'et usko minua, kun en käy pää nyykyksissä kuin torkkuva hevonen, murehtien, — niinkuin sinä teet. Mutta usko pois: Minun sydämeni on yhtä haaveksiva kuin sinunkin, — hahaha!
SALMELA. Onko tuo totta vai leikkiä?
HEILIÖ. Totta vai leikkiä! — Mietippäs, minä olen jo puolittain kihloissa; — mitäs siitä sanot?
SALMELA. No, joutavia!
HEILIÖ. Sinä nyt olet mokoma kovakuoriainen. Näetkös, me tulimme kumpainenkin siihen päätökseen, että se mahdollisesti voipi käydä laatuun, se historia. Mutta äläs huoli: Kuinka sinun historias on laita? Niin sinä oletkin vain pelkkää kirkkohistoriaa, koko mies!
SALMRLA. Minulla ei ole mitään kerrottavaa.
HEILIÖ. Eikö? Suo anteeksi, että luulin sinun huoleksivan silmäsi takertuneen Laura-neidin sydämeen, näetkös sinne vasempaan "herttakamariin." — "No no, suo anteeks', suutari!" Hahaha!
SALMELA. Älä noin ilvehdi, se tuskastuttaa mua.
HKILIö. Kuules ukko, sin'et ole oikein terve. Sin'et ole iloinen?
SALMELA. Min'en ole milloinkaa ollut niin iloinen, kuin tänään.
HEILIÖ. Voi, riemu ja polska, en minäkään! — Kuuleppas, oletko saanut tuoreen ruusun tuon surkastuneen — piti sanomani — käpristyneen sijaan? Niin, taivaalle kiitos, että nälkä pakoitti meidät kuokkavieraiksi tänne Wäinölään. Muutenhan sin'et olis saanut ruusua enkä minä Sievä-armastain! (Laulaa). "Voi, kuin nyt on sydämmen' köykäinen ja iloinen" — laulaa tuo näpsä rouva Aspegrén "Marin rukkasissa".
SALMELA. Hiljaa, sinä tuuli-viiri! Stenfors makaa tuolla, kuulithan sen.
HEILIÖ. Maatkoon vain! "Levätköön hän vahvas' rauhas'" — —
SALMELA. Mutta se on mahdotonta, kun sinä tuoten meluat.
HKILIö. Vai niin! — Hohhoo! Mennään maata sitten.
SALMELA. Minä jään hetkiseksi tänne; ota sinä vain kynttilä mukaasi.
HEILIÖ. "Olkoon menneeks' viiteen plootuun!" (Ottaa kynttilän).
Täytyyhän välin elää aineellisenkin maailman mieliksi — —
SALMELA. Nuku makeasti!
HEILIÖ. Kiitos! "Ei kestä!" (Kamarinsa ovessa; laulaen). "Nukkuos, sä armas jo — —!"
(Pujahtaa huoneesensa).
Seitsemäs kohtaus.
Salmela (yksin).
SALMELA. Niin, — Heiliö on tehnyt oikein. Minä kadehdin hänen rohkeuttaan. — Olenhan minäkin varma rakkaudestani! Ja Laura? Sallihan hän minun katsoa herttaisen sydämensä sisimpään syvyyteen. Semmoista tilaisuutta en kenties saa milloinkaan. — Voi, mua mieletöntä, kun en käyttänyt sitä silloin, kun se oli käsissäni! Jospa vain kerrankin vielä saisin semmoisen — — (Kolkutus). Kenpä se? — Astukaa sisään!
Kahdeksas kohtaus.
Laura. Salmela.
SALMELA. Laura-neiti!
LAURA (kynttilä kädessä). Tuloni nyt varmaankin kummastuttaa teitä; — mutta mun täytyy — minun täytyy saada puhua kanssanne sananen.
SALMELA. Te tahdotte puhua kanssani!
LAURA. Älkää, herran-tähden, puhuko niin kovaa! — Te olette hyvä ihminen, minä olen varma siitä. Minä olen luottanut teihin, — min'en saata epäillä teidän rehellisyyttänne. Mutta saattaisihan kuitenkin olla tapahtunut jotain, jotain — min'en sitä oikein ymmärrä — jotain, joka ei ole aivan lainmukaista. Ehkä olette laimiinlyönyt joitakuita ulkonaisia tapoja tai — — —
SALMELA. Min'en todellakaan ymmärrä teitä. Mitä olisi täällä saattanut tapahtua?
LAURA. Niin, sitä min'en tiedä; mutta nimismies puhuu syytöksistä tai jostain semmoisesta teitä ja herra Heiliötä vastaan, ja isä sanoo, että pitää asetettaman vahti huoneitten ympäri, jotta te ette pääsisi pakoon, ja Sievä itkee tuolla ulkona; — varmaankin on jotain tapahtunut.
SALMELA. Sepä merkillistä!
LAURA. Min'en usko teidän tehneen mitään pahaa; mutta saattaahan nuori ihminen helposti hairahtua. Ehkä olette syypäät johonkin varomattomuuteen, josta on huonot seuraukset, ja varsinkin täällä, kun nimismies on typerä — — —
SALMELA. Te olette varmaankin erehtyneet.
LAURA. Niinpä mietin minäkin; ja juuri sentähden tahdoinkin varoittaa teitä, että ajoissa pääsisitte pakoon, jos teillä olisi jotain peljättävää.
SALMELA. Minulla ei ole pienintäkään syytä pelkoon.
LAURA. Sananen vielä! Koko talon väki on poissa ja palajaa vasta noin tunnin päästä. Jos siis kuitenkin olisi jotain syytä, niin tuon ikkunan alla on puu, jota myöden pääsee alas. — Tämä oli sanottavani, — hyvää yötä!
SALMELA. Laura — neiti! Sallitteko minun pyytää teitä viipymään silmänräpäyksen vielä! — Kaikkityyni on pelkkää erhetystä. Se pian selviää. — Neitini! Tämä on ehkä viimeinen kerta kuin teidät kahdenkesken tapaan, kun huomenna jo erohetkemme lyöpi. Min'en saata teiltä salata tunnettani, joka sydämeni valtaa nyt: Minä rakastan teitä!
LAURA (its.) Oi, katkera suloisuus!
SALMELA. Te vaikenette, Laura? Oletteko suuttunut? — Älkää luulko tätä hetken vaikututseksi. Min'en ole huikentelevainen. Uskokaa minua, tämä on sydämeni totisinta, syvällisintä kieltä!
LAURA. Minä uskon.
SALMELA. Olenko siis käsittänyt väärin teidän käytöksenne minua kohtaan? — Te sanotte luottaneenne minuun; te tulette yönaikana pelastamaan minua. Laura — vastatkaa — olenko sen väärin ymmärtänyt?
LAURA. Te tulitte myöhään. Minä olen jo — — —
SALMELA. Kihloissako?
LAURA. Melkein kihloissa — Stenforsin kanssa.
(Menee kynttilöineen).
Yhdeksäs kohtaus.
Risto. Salmela.
SALMELA. Kihloissa! — Stenforsin kanssa! — Voi minuani! (Istuu tuolille avoimen ikkunan ääreen, peittää kasvoi käsiinsä. Äänettömyys).
RISTO (hiipii hetken kuluttua esiin). Nyt! — Tääll' ei ole ketään
enää! kaikki nukkuvat — Onnetar viittaa mulle! — Hiljaa! Hiljaa! —
Muutama askel vielä ja — minä olen vapaa! — Hah! Hän tuossa tuolilla!
— Minun täytyy mennä aivan hänen sivuitsensa! — Hiljaa! Hiljaa! —
Askel vielä — — —!
(Liikahuttaa toista tuolia astuessaan).
SALMELA (hypähtää ylös). Ken se?! (Tarttuu Riston kaulukseen). — Nytpä olettekin kiini, hyvä vieras!
RISTO. Päästäkää, päästäkää minut!
SALMELA. Mitä teill' oli täällä tekemistä? Mitä te tahdoitte?
RISTO. Minä tahdoin ulos jälleen.
SaLMELA (vieden hänet Heiliön ovelle). No, seuratkaa vain tänne! No!
RISTO. Älkää huutako niin kovaa!
SALMELA (ottaa Heiliön huoneesta palavan kynttilän). No, nyt näen kasvonne!
RISTO. Oi, armahtakaa! Laskekaa minut!
SALMELA. Mitä kummia! Tämänpäiväinen oppaamme? Kuinka te olette tänne tullut?
RISTO (itseks.). Olin unohtaa! (Ään., talonpoikais-murteella). Ei herra saa suuttuu'v vaa'm, mut ei se ollu'm muu'v vikaa'n. Kas, se o'n ny's sil' viisii et' — — —
SALMELA. Älkää muuttakokkaan puhettanne; kuulinhan minä teidän aivan hyvin taitavan samaa murretta, kuin minäkin. Vastatkaa ilman verukkeita, mitä te täältä tahdoitte?
RISTO. Hyvä herra, antakaa mun mennä jälleen!
SALMELA. Sanokaa, mitä te täältä tahdoitte!
RISTO. Minä tahdoin — (masennettuna) varastaa!
SALMELA. Vai niin! Hyväpä, että minä sen estin. Menkää samaa tietä, kuin tulittekin!
RISTO. Kiitoksia! Jumala teitä siunatkoon! — — Kiitoks. — — En!
Min'en kiitä teitä siitä.
SALMELA. Paras onkin. Menkää nyt vain tiehenne!
RISTO (menee ikkunan ääreen). Ja nyt te luulette olevanne jalomielinen. Mutta te ajattelette ainoastaan itseänne, senvuoksi tahdotte päästä minusta. Teidän jalomielisyytenne on pelkkää itserakkaotta. Hyvästi!
SALMELA. Odottakaa — te olette oikeassa!
RISTO. Älkää suuttuko!
SALMELA. Min'en tee teille mitään pahaa. Tulkaa vain lähemmäksi! Mitä ai'oitte täältä varastaa?
RISTO (haikeasti). Kaksikymmentä markkaa!
SALMELA. Ja kahdenkymmenen markan tähden olisitte ruvennut varkaaksi?
RISTO. Tiedättekö, minkä arvoiset ne kaksikymmentä markkaa minulle ovat? — Kun ei ihmiskurjalla ole muuta valittavaa, kuin joko varastaa tai syöksyä mereen, — mitä silloin pitää tehdä?
SALMELA. Semmoiseen tilaisuuteen ei ihminen koskaan joudukkaan. On vielä kolmaskin keino: Pitää kärsiä!
RISTO. Oletteko te koettanut sitä keinoa?
SALMELA (hämillään). En.
RISTO. No, jättäkäämme siis se pakina toistaiseksi. Hyvästi!
SALMELA. Te olette väärässä, minä tiedän sen, — mutta min'en tuomitse teitä. — Minä tiedän vielä neljännenkin keinon pelastukseen, joka kenties auttaa teitäkin. Kas tässä franskalainen kultaraha, joka on kahdenkymmenen markan arvoinen. Ottakaa se — älkääkä varastako enää!
RISTO (liikutettuna). Tätä en olisi odottanut! — Te saatatte minut hämmästykseen. Mutta ehkäpä minä saatan hyväntyönne palkitakkin. Minä kuulin viimeisen keskustelunne — älkää suuttuko, minä olin pakoitettu sen kuulemaan. Minä tiedän sydämenne ajatukset, ja voin ehkä auttaa teitä.
SALMELA. Milä sanotte?
RISTO. Luottakaa minuun, te saatte kostan aiin täydellisesti, kuin tahdotte. Minä kostan puolestanne kilvoitteliallenne.
SALMELA. Min'en tahdo kostaa.
RISTO. Te ette usko minua. Kuulkaapa — minä puhun herra Stenforsista.
SALMELA. Min'en tahdo kuulla sanaakaan.
RISTO. No, mitäs te sitten ai'otte?
SALMELA. Minä valitsen mainitsemani kolmannen keinon: Kärsin ja jätän tämän talon niin pian, kuin suinkin. Ja saman neuvon annan teillekkin.
RISTO (liikutettuna). Älkää — älkää lykätkö minua luotanne — älkää hyljätkö minua! Min'en todellakaan ole niin paatunut, kuin te luulette, — Oi, minä olen paljon, paljon paatuneempi. — En minä nyt ensi kertaa varkautta harjoittanut, en — minä olen vanha, vanha hylkiö, — niin, mitä saastaisin. Mutta te, — älkää noin hyljätkö minua, min'en ole milloinkaan tavannut teidän kaltaistanne ihmistä.
SALMELA. No, mutta kuinka te olette joutunut — — (pysähtyy).
EISTO. Hylkiöksi, ai'oitte sanoa? — Oi, mistä minä sen tiedän? Minä olen kai ollut hylkiö syntymästäni saakka. Mutta miksipä minä sitä teille kerronkaan; te ette kumminkaan ymmärrä minua, te, kuin olette puhdas ja viaton.
SALMELA. En — viaton en minä suinkaan ole.
RISTO (ilolla). Oletteko tekin tehnyt pahoja töitä?
SALMELA. Varmaan! Kenpä on vapaa niistä?
RISTO. Oletteko rikkonut lakiakin?
SALMELA. Maallista lakia en ole rikkonut, mutta ehk'ei se ole minun ansioni; asemani ihmiskunnassa ei ole pakoittanut minua siihen. Vaan Jumalan edessä olen minä yhtä syntinen kuin tekin.
RISTO. Oi, te tuomitsette liian hellästi. — Minä kuulin teidän eilen puolustavan sellaista pahantekiä-parkaa, jota armoton kohtalo pakoittaa lisäämistänsä lisäämään syntikuormaansa. Mutta — älkää, suuttuko — min'en uskonut teidän sitä todella tarkoittavan. Min'en milloinkaan ole nähnyt muuta, kuin pahaa. Yksi ainoa ihminen on minua rakastanut, se oli äitini, ja — hänkin opetti varastamaan.
SALMELA (kättelee häntä). Kuulkaa! Vielä on teillä pelastuksen toivoa.
Te ette joudu kadotukseen, jos vain itse tahdotte pelastaa itsenne.
Oletteko milloinkaan rukoillut Jumalaa?
RISTO. Olen koettannt — kerran — silloin kun ensi kerran jouduin kiini varkaudesta. Mutta — min'en voinut rukoilla. — Minä luotan teihin. Sanokaapa — onko siitä mitään hyötyä? Saattaako Jumalaa rukoilla? — Oletteko te koettanut?
SALMELA. Eksynyt, harhaileva ihmisparka! Voitteko sitä epäillä?
RISTO. Ja luuletteko vielä minunkin kykenevän rukoilemaan?
SALMELA. Epäilemättä. Jumala ei hylkää teitä, jos teillä vain ou halu
Häneen rukoillen turvautua.
RISTO. Halu? Oi! — — Kuulkaa, — minä olen mietiskellyt keinoa päästäkseni täältä, kauas täältä, saattaakseni alkaa elämäni alusta jälleen — rehellisyyden perustalla. Minä luulin siinä olevan kylliksi. Mutta nyt huomaan, että on paljon muutakin tehtävää. Ja kaikki minä teen; — te saatte vielä iloa minusta. Eläkää onnellisena! Te olette tehnyt jalon työn. Taivas teitä siitä siunatkoon!
(Pakenee ikkunan kautta).
SALMELA. Hän on pelastettu! —