NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäisen näytöksen huone. Lasi-ovet auki.
Ensimmäinen kohtaus.
Strömberg. Pettersson, Laura. Sievä.
PETTERSSON. Ovatko ne tuolla vielä?
STRÖMBERG. Ovat, sen pahempi! Piika vei niille kahvia äsken; ne eivät kuulu aavistavan mitään, sen pahempi. Hehehe.
PETTERSSON. Sanotteko "sen pahempi" siitä että varkaat pysyvät häkissään?
STRÖMBERG. Hehe. Jospa ne eivät milloinkaan olisi jalan astuneet huoneeseni.
PETTERSSON. Mitä pahaa siinä un?
STRÖMBERG. "Mitä pahaa", — hehe! Minä olen pitänyt niitä ihmisinä ja te saatte kunnian niiden vangitsemisesta. Hehe. Huomenna on koko historia sanomalehdissä. — Jokainen sitte puhuu tietysti minun yksinkertaisuudestani, mutt' ei kukaan hiisku mitään mun sisällisistä aavistuksistani; sillä kyllä minä jo alustapitäin arvasin, ett'ei ne olleet oikein rehellistä rotua. Hehe.
LAURA. Mutta isä-kulta, kuinka sinä voit luulla noita sieviä nuorukaisia ilkeiksi varkaiksi? Nyt, kun olen tarkoin kuullut koko jutun, on se mielestäni varsin naurattava.
STRÖMBERG. Merkillistä kyllä, että niillä on niinkin paljon ihmistapoja; mutta kyllä niiss' on raakuuttakin. Hehehe. Ja kyllä minä sen heti huomasinkin.
SIEVÄ. Mutta, setä, ethän sinä eilen ajatellut tuonnepäinkään.
STRÖMBERG. Eilen, — hehe. — Mistä sinä tiedät, mitä minä eilen ajattelin.
PETTERSSON. Neitosilla ei ole vähintäkään kokemasta tässä momentissa.
LAURA. Mutta eihän mokomata vielä ole kuultu kuuna kulloinkaan!
PETTERSSON. Hohhoo, — onpa kyllä! Minäkin tunnen sadottain tämmöisiä tapauksia virka-ajaltani. — Antakaas otan esimerkin. — Tuolla alhaalla maantien varrella asui suutari; se oli varsin kunnon mies, mutta ylen köyhä; sillä oli muun muassa hirveä lapsi-liuta, parikymmentä kappaletta, luulen ma, — ei, ei, — ei niitä sentään tainnut olla kuin noin viis-, kuustoista, mutta se ei muuta asiaa. — Niin, sitten — eräänä aamuna tulee Mikkolan Matti minun luokseni ilmoittamaan, että häneltä viime yönä oli varastettu lehmän vuota, eikä hän saattanut epäillä ketään erityistä. — Hm, mietiskelin minä, — kukas nyt tehdään varkaaksi? — Mutta yht'äkkiä pisti päähäni: Se on varmaankin suutari!
SIEVÄ. Mutta eihän herra Heiliö ja Salmela ole suutareja.
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta se ei muuta asiaa, sillä sittemmin tulikin ilmi, ett'ei suutari ollutkaan varastanut lehmän vuotaa, vaan — — —
SIEVÄ. Eihän se todista vieraitamme varkaiksi!
PETTERSSON. Sallikaa mun puhua loppuun! — Puhukaa te vasta sitte, kun olette ollut roistojen kanssa tekemisessä niin paljon, kuin minä virka-ajallani.
SIEVÄ. Ei, sitte minä mielemmin aina olen vaiti.
Toinen kohtaus.
Entiset. Beiita. Stenfors.
STRÖMBERG. No, herra Stenfors, onko rouva Pettersson kertonut teille — —?
STENFORS. On.
STRÖMBERG. Ja mitäs te siihen sanotte? Hehe.
STENFORS. Mitä minun siihen on sanottavaa?
STRÖMBERG. Vastatkaa ihmisiksi! Hehehe. Eikö meillä ole täysi syy ryhtyä ankaraan tutkintoon?
STENFORS. Eiköhän.
BRIITA. Ja herra Stenfors saattaa liittää syytöksen lisäksi vielä.
PETTERSSON. Sepä verratonta! Kaikki avunannit otetaan kiitollisuudella
Vastaan. Hahaha!
STRÖMBERG. Ja mitä teillä on sanomista?
STENFORS. Ei muuta kuin että lompakkoni on viime yönä pöydältäni varastettu.
KAIKKI; Mitä ihmeitä?
STRÖMBERG. Voi niitä verkkasen verikoira-varkaita! Se on hävytöntä!
BRIITA. Niin! — Enkös minä sitä sanonut!
LAURA. Mutta kuinka te tohditte sanoa, että lompakkonne on varastettu?
Näittekö varkaan?
STENFORS. Hm, eihän sitä sitten olisi varastettukaan.
LAURA. Eikö siis olisi luonnollisempaa ja kauniimpaa otaksua, että se on pudonnut jonnekkin?
STENFORS. Taitaispa kyllä olla kauniimpaa, mutta vallan luonnotonta se on. Minä olen etsinyt joka nurkasta; se on kadonnut näkymättömiin. Ja minä panin sen eilen illalla pöydälle, joka on aivaa keskellä lattiata.
PETTERSSON. Mitä siinä lompakossa oli?
STENFORS, Noin parikymmentä markkaa ja pari kirjettä.
PETTEBSSGN (hieroen käsiään). Sepä verratonta! Nyt ne ovat kiini kuin naulitut!
SIEVÄ (huolissaan). Mitäs me nyt ajatellaan?
LAURA. Min' en voi koskaan luulla heistä pahaa.
STENFORS. Laura-neiti on ylenluonnollisen hyvä-aatteinen.
LAURA. Kohtapa jo selville saadaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä.
STENFORS, Te olette tosin lähemmässä tuttavuudessa noiden roistojen kanssa. Mutta kun meillä toki on päivänselvät syyt, on paras heti viedä ne arestiin. Siten pääsemme kaikista tutkinnoista.
PETTERSSON. Kun herra Strömberg vain antaa meille vaunut, niin päästään kohta niistä lurjuksista.
STRÖMBERG. Mutta jos kuitenkin tutkittaisiin niitä ensin? Hehe.
LAURA. Niin, eikö totta, isä, se olisi hyvä?
STENFORS. Laura-neidin esityksestä antakaamme niille suorastaan anteeksi.
LAURA. Hyi teitä! (Hiljaa). Teihin min'en luota enää milloinkaan!
PETTERSSON. Minä paiskaan ne siis heti rattaille — vai?
LAURA. Mutta jos ne ovat tästä talosta lompakon varastaneet, pitää niitä kai rikospaikassa tutkittamankin.
PETTERSSON. Niin kai, niin kai!
BRIITA. Tutkittaman niin — ja ankarasti; kyllä minä autan!
STRÖMBERG. Parasta lienee siis kohta käydä niihin käsiksi, kun ne vain tulevat alas? Hehehe.
PETTERSSON. Kohta, kohta! Ja kylläkai te sallitte minun johtaa tutkintoa; sillä roistot ovat niin sakramenskatun koukullisia. Pitää olla oikein riivatun tottunut kruununmies — — —
STENFORS (ilkeästi). Juuri semmoinen kuin te!
PETTERSSON (koomillisesti miehistäin itseään). Niin, niin — kyllä minä
Risto-sihteerin käpälälautaan pistän. Hahaha!
Kolmas kohtaus.
Entiset. Salmela. Heiliö.
SALMELA ja HEILIÖ (valmiina matkaan, tulevat).
PETTERSSON (säpsähtää). Hss!
(Kiiruhtaa sulkemaan lasi-oven).
SALMELA. Nyt on meidän kiittäminen teitä, herra Strömberg, vieraanvaraisuudestanne. Sen pahempi, aika kiiruhtaa.
STRÖMBERG (varsin ystävällisesti), Ai'otteko nyt jo lähteä? Hehe (Its.)
Menkää sen tulla ja viedä!
HEILIÖ, Niin, Salmela on yht'äkkiä saanut omantunnon vaivaa siitä, että hänen jumaluus-oppinsa rupee sammaltumaan. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin pääsee kirjojensa ääreen. Minä puolestani en ole likimainkaan niin moraalisesti siveellinen.
STRÖMBERG, Kylläpä se taitaa yhteen vetää; sillä minä huomaan, te olette erinomaisen siveellistä joukkoa — (its.) roistot! Hehe.
HEILIÖ. Herra suokoon! (Eriks. Salmelalle). Hiisikö tuota riivaa!
SALMELA. Siis sydämelliset kiitoksemme ja — jääkää hyvästi!
PETTERSSON (on koonnut rohkeuttansa). Se — seis, mies! (Itseks., tuskissaan). Nyt olisin melkein kernaammin varkaana, kuin vallesmannina! (Ään.). Tuota — niin — —. Lakiin, paragrafeihin ja momentteihin nojaten — — min'en saa päähäni — — että — — minä olen tämän piirikunnan nimismies!
BRIITA. Ja minä olen hänen vaimonsa, — jaa-a'!
PERTERSSON (Hiljaa Briitalle). Niin, niin — jos nyt tulee hätä, niin — auta! Minä luotan kokonaan sinuun.
BEIITA. Älä pelkää — olenhan minä tässä!
PETTERSSON (naurattavalla uljuudella). — Näyttäkääs passinne!
HEILIÖ. Passimme? Mitä me niillä teemme?
SALMELA. Ei passia ennenkään ole omassa maassa tarvittu.
PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Se naula veti! (Ään.). Näyttäkää paperinne sitte.
HEILIÖ. Mitkä paperit?
PETTERSSON. Minä tarkoitan ristimä-, rokotus-, työ- ja papinkirjat — —
HEILIÖ. Käyvätkö ihmiset näillä seuduin papinkirja lakkarissa? Käyttekö tekin siten, herra Stenfors?
STENFORS. Ehkä oli mulla papinkirja lompakossani, joka viime yönä varastettiin. — Ette suinkaan te sattumalta ole huomannut vierasta lompakkoa taskussanne?
HEILIÖ. Kuulkaas nyt, herra Stenfors, veistäkää pois koiran-hampaat suustanne. Ja leikki pois, sillä — — —
PETTERSSON. Nyt onkin kysymys totisista: Eikö teillä ole minkäänlaista muuttokirjaakaan?
HEILIÖ. Emmehän me matkustavia kisällejä ole.
PETTERSSON (Strömbergille). He eivät ole matkustavia kisällejä, pistäkää se muistiin!
HEILIÖ. Mutta mitä tämä merkitsee, jos saan luvan kysyä?
BRIITA. Ja vielä hän kysyy! — Ää, sinä pääjunkkari! Hyvä, että kaikki on tietää saatu!
PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Ehkä alamme pienimmällä varkaudella, — sen ne tunnustavat helpommin. — Hm! Eräs mies näki toisen teidän näköisen miehen eräästä puutarhasta varastavan viinimarjoja.
HEILIÖ. Minä olen juuri tuo "toinen, itseni näköinen" mies.
LAURA. Mitä!?
PETTERSSON (Stenforsille). Kuulitteko, kuinka sukkelasti minä häntä pusersin?
STRÖMBERG. Vai niin, — te tunnustatte siis varkautenne? Hehehe.
HEILIÖ. No "varkauden", — olipa tuo nyt varkaus tai ryöväys, se lie yhdentekevä. Jos minä olisin nähnyt tuon "erään" miehen, olisin pyytänyt siltä lupaa, vaan kun ei ketään ollut näkösällä, niin — —
STENFORS. No, Laura-neiti, mitäs nyt sanotte?
LAURA. Onhan herra Salmela toki viaton?
HEILIÖ. Vieläkö mitä; kyllä hän on rikoskumppalini tuossa kauheassa sisäänmurtaumisessani. Hän söi samoja viinamarjoja, joita tiesi minun tuolla kauhistavalla tavalla hankkineen.
STRÖMBERG. Nyt ette saa kauvemmin joutavia lasketella, tiedättekö sen!
Hehe.
HEILIÖ. Mitä nyt?
SALMELA. Herra Strömberg! — — —
STRÖMBERG. Suunne kiini, te! — Nyt minä puhun teidän kanssanne. Hehe.
HEILIÖ. Olkaa hyvä — jatkakaa vain; alku oli kaunis!
STRÖMBERG. Te olette todellakin kauniita poikia! Hehe. Pahanilkiset!
Minä pidän näitä ihmisinä ja itseäni narrina ja nuo mokomat — — —
LAURA. Isäkulta, ethän sinä ollenkaan tiedä — —
STRÖMBERG. Ole vait, sinä! — Minä olen ottanut teidät kuppi-kuntaani, ja minun hyvyyttäni te pistitte poskeenne, kuin aika rehelliset miehet ainakin. Te olette juuri kauniita pappeja ja yli-oppilaita, te! kehtaatte hävyttöminä varkaina oleskella kristillisen miehen rehellisessä talossa! Hehe.
HEILIÖ. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enää voi nauruani pidättää, — haha!
SALMELA. Herra Strömberg! Nyt huomaan selvästi, että kauhea hirmunne tarkoittaa muuta, kuin tuota mitätöntä viiniamarja-juttua. Olkaa siis hyvä, selittäkää!
BRIITA. Vai vielä selityksiäkin! — Pistäkää töppösenne kauniisti rautoihin vain, sillä — — —
STRÖMBERG. Kuka teidän käski varastamaan herra Stenforsin lompakon!
Hehe.
SALMELA. Mitä?!
BRIITA. Kas, kas! — No, joko myönnät olevasi kiikissä, veijari?!
HEILIÖ. Varastaneen lompakon? Kuinka sea voitte uskoa?
PETTERSSON. Noo, kun kerran olette tunnustaneet toisen varkauden, voitte samassa tunnustaa toisenkin.
HEILIÖ. Ei, mutta kuulkaapas nyt! Onhan tässä toki lemmon suuri hypähdys muutamasta viinamarjasta rahalompäkkoon, vai mitä?
STENFORS. No, moiset hypähdykset eivät lie teikäläisille varsin outoja!
HEILIÖ; Ei, ei suinkaan! Me olemme tietysti harjoitelleet murhapolttoja, postinryöväyksiä, lapsenmurhia ja luultavasti — itsemurhiakin — — —!
PETTERSSON, Oi, ihmetten ihmeitä! Semmoinen joukko rakkarin töitä!
(Toisille). Pitäkää ne muistossa!
HEILIÖ. Ja kaikki vain uskoo tuo hurskaasti viaton kruununpalvelia.
SALMELA. Mutta sallikaahan meidän toki selittää.
PETTERSSON. Mitä pitkistä puheista — —!
HEILIÖ. Niinpä niinkin! — Ei — lyökää te meidät heti rautoihin vain!
Tuhmaahan olisi mutkia tehdäkkään.
PETTERSSON, Ja tuo lurjus haukkuu minua vielä kaupanpäälle! (Toisille).
Älkää vain unohtako: minä olen tuhma!
BRIITA. Emme suinkaan!
STENFORS. Kukapa sitä unohtamaan ehtis!
PETTEESSON. Sinä pääset ensiksi putkaan, hyvä munsööri. Kyllä sinut tunnetaan, Risto-lurjus.
HEILIÖ. Ei minun nimeni Risto ole.
PETTERSSON. No, sama se, — olkoon Venkka-Jussi sitte.
HEILIÖ. Venkka- — hahaha! (Nauraa sydämestään).
SALMELA. Mitä sinä naurat?
HEILIÖ. Meitä pidetään noina kahtena karanneena vankina! — Hahaha!
STRÖMBERG. Noo, kyllä teidät kohta saadaan toisin tavoin nauramaan. —
Seuratkaa vain meitä! Hehe.
LAURA (Salmelalle). Olkaa varma, min'en usko teistä mitään pahaa.
STRÖMBERG. Suu poikki!
HEILIÖ. Mutta mitäs te sanotte, Sievä-neiti?
SIEVÄ. Kyllä minä mielelläni pitäisin teitä rehellisinä.
PETTERSSON (hääräten). Kas niin, kas niin, pojat! Nyt teidät pistetään kellariin, vilvoittelemaan vähäsen. — Ai, mutta niiden taskut ja kapineet pitää tutkittaman myöskin, tarkasti syynättämän.
STRÖMBERG, PETTERSSON, BRIITA, SALMELA ja HEILIÖ (pois).
BRIITA (mennessään). Kyllä minä tuon vahvan pönkän oven taakse.
Neljäs kohtaus.
Laura. Sievä. Stenfors.
LAURA. Miks'ette mennyt mukaan, herra Stenfors?
STENFORS. Siksi, että tahdoin puhua pari sanaa teidän kanssanne, neiti, — Te näytte olevan suuttunut minuun, ja syyttömästi minun tietääkseni. Mitä olen tehnyt? — Jos olen teitä sanoillani loukannut, niin oi, tunnettehan te minun raivokkaan, hillitsemättömän luontoni, joka usein vastoin tahtoanikin voittaa minut. Ja tiedättehän toki, ett'en minä todella olekkaan niin paha, jolta ehkä näytän.
LAURA. Minä tiedän.
STENFORS. Te tiedätte sydämeni tunteet, te olette sytyttänyt minussa toivon kipinän; — ettehän saattane minua toivottomuuteen syöstä.
LAURA. Suokaa anteeksi, vaan tällä hetkellä — jättäkää minut.
STENFORS. Kun te vain suotte mulle lempeän silmäyksen ja kun ette vain ole mulle suutuksissa; — lupaatteko sen?
LAURA. Lupaan.
STENFORS. Siis herää toivoni jälleen. Nyt olen lohdutettu!
(Menee).
Viides kohtaus.
Laura. Sievä.
LAURA. Olisiko se petosta? Sievä, luuletko hänen todella tarkoittavan sitä mitä lausui?
SIEVÄ. Kosioimistaan? Sehän oli päivänselvää.
LAURA. En, — min'en voi hämä rakastaa, nyt sen varmaan tiedän. — Oi, raitista ilmaa!
(Avaa lasi-ovet).
SIEVÄ. Kuuleppas, Laura, mitä nyt on ajatteleminen Heiliöstä tuon ilkeän viinimarja-jutun jälkeen?
LAURA. No, se oli aivan pieni vallattomuus, josta hänen luonteensa ei pienintäkään pilkkua saa. Hän on kelpo ihminen, luota minuun vain.
SIEVÄ. Voi voi, senpä minä niin mielelläni soisinkin. Sillä tiedätkös, me puhelimme niin paljon eilen kahdenkesken, ja minä luulen melkein, että hän kosi minua.
LAURA. Mitä sinä vastasit?
SIEVÄ. Herrainen aika, mitä taisin vastata? Enhän minä silloin vielä osannut aavistaakkaan, että hän oli rosvo, ilkeä varas.
LAURA. Ole huoletta, hän on se, joksi itseään sanoo.
SIEVÄ. Voi voi, taivas sen suokoon, — sillä min'en millään ehdolla soisi hänen olevan vanki. — Mutta miksi olet sinä noin suruinen? Kosk'et Stenforsia voi rskastaa, täytyy hänen kai tyytyä kovaan onneensa.
LAURA. Niin, mutta minä olen hänen tähtensä hylännyt toisen.
SIEVÄ. Salmelanko?
LAURA. Hänet!
SIEVÄ. Ja nyt luulet sydämestäsi rakastavas häntä?
LAURA. Luulen!
SIEVÄ. Helpostihan se on parannettu. Voithan sinä sanoa halle, että nyt rakastat — — —
LAURA, Minäkö sanoisin hänelle, — ei, se ei sovi. Minä hylkäsin hänet.
Huomasithan, kuinka kiire hällä oli täältä lähtemään.
SIEVÄ. Noo, se kyllä kohta korjatuksi tulisi, kuin vain olisin varma siitä, ett'eivät ne ole vankeja.
Kuudes kohtaus.
Entiset. Risto.
RISTO (näyttäikse ovessa). Olkaa huoletta!
SIEVÄ (huudahtaa hiljaa).
RISTO. Älkää peljätkö, neitiseni! Minulla on parhaat aikeet. Olkaa hyvä, tulkaa vähän tännemmäksi, sillä minä olen liian halpa astumaan keskelle huonetta.
LAURA (läheten häntä). Mitä te tahdotte?
RISTO. Minä tahdoin vain sanoa: nuo kaksi nuorta herraa ovat niin syyttömät kuin tekin siihen, josta heitä syytetään.
LAURA. Siitä olin minä jo ennalta vakuutettu.
RISTO, Niin, te olette kunnon ihminen; sitä minä aattelinkin. — Minä voin todistaa että nuo herrat ovat syyttömät.
SIEVÄ (läheten häntä). Niin, todistakaapa se!
RISTO. Vartokaa vähän; täss' on ensin muita seikkoja selvitettävä. — (Lauralle). Näettekö, minä tunnen osaksi teidän seikkanne, mutta mistä minä ne tunnen, sitä en nyt ennätä selittämään. — Varmaa on myöskin, että herra Stenfors on suuri hulivili, hän ei ole rehellinen teitä kohtaan. Hällä on toinen lemmikki Turussa.
LAURA. Mistä te sen tiedätte?
RISTO (näyttää punaisen kirjeen). Tästä. Katsokaa itse.
SIEVÄ (ottaa kirjeen). Kas, siinä se nyt onkin! Tämäpä verratonta!
LAURA. Ai'otko lukea ihmisten kirjeitä?
SIEVÄ. Hän antoi mulle luvan lukea sen, kun muka saisin sen käsiini.
Mutta yhdentekevä, tarvitaan tämä kuitenkin.
(Pistää sen taskuunsa).
RISTO. Ja teitä, neiti, pyydän minä sanomaan herra Salmelalle terveisiä siltä roistolta, jonka hän eilen tapasi.
LAURA. Mitä se merkitsee?
RISTO. Täyttäkää vain tämä pyyntöni! Ja sanokaa, että minä olen pannut hänen sanansa sydämelleni, että olen koko yön mietiskellyt niitä, ja että varmaan luulen vielä voivani tulla kelpo ihmiseksi. Hän saapi vielä joskus kuulla minusta hyvääkin. — Lupaatteko sanoa hänelle tämän?
LAURA. Lupaan!
RISTO. Ja sitte — teidän pitäisi pitää hänestä vähäsen, — kuuletteko! Hän on kelpo poika, se on varma; hän ansaitsee teidän suosionne paremmin kuin kukaan muu.
LAURA. Mutta kukas te olette?
RISTO. Odottakaa — me tulemme siihen kohta.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Pettersson.
SIEVÄ. Kas, nimismies kiiruhtaa tänne!
RISTO. Hyvästi sitten! Ei, malttakaa — yhdentekevähän voipi olla.
PETTERSSON. Kuka tuo? Ahaa, sinä olet tuo Uudenmaan Antti, — eikö niin?
RISTO (talonpoikaisella murteella). Juu-u'!
PETTERSSON. Peijakkaan hyvä vain — että tulit; ne veijarit ovat niin saaturin kovaluontoisia. Min'en saa niitä tunnustamaan vaikka — — —
RISTO. Ei, kas mu'm piti juur' tulla's sanomaa'n, ett' siin' on ollu pien' erhetys. Kas, ei ne olekkaan oikjat, — varkaat meinaten.
PETTERSSON. Mitä saakelia? Kuinka sinä sen tiedät?
RISTO. Juu, kas Venkka-Jussi otettii'n kiin' eilän ehtool' Raisios'.
PETTERSSON. Hyi, perhana, sitä onnettomuutta! Sepä hävytöntä!
RISTO. Ja sit' mu'm piti tuomaan tää kirja kans'. Se varastettiin täält' mennet' yön'.
PETTERSSON. Mitä? Stenforsin lompakko?
RISTO. Juu, se se kuuluu oleva'.
PETTERSSON. Onko siinä kaikki rahatkin jälellä vielä?
RISTO. Jok' ikine'r ropo.
PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, — kukas sen nyt takaisin laittaa?
RISTO. Se ku' sen o'v varastanukki'.
PETTERSSON (hämmennyksissään). Vai — mut — minä — min'en saa sitä päähäni — sinä — sinä sanoit taanoin että Venkka-Jussi otettiin kiini, mutta missä — missä on Risto-sihteeri?
RISTO. Näättek's tee't tota paattii tuol' noin'?
PETTEESSON. Näen kyllä, onko hän siellä?
RISTO. Ei viel' vartokaas vähä': — näätteks' tee't to'l laivan kans'
PETTERSSON. Näen, näen! Mutta — miksi sitä kysyt?
RISTO. Juu, kas nyt mää mene toho'm paattii' jja sit' mä'ä seilaan tonne' llaivaa'n!
PETTERSSON. Mutta minkätähden?
RISTO. Juu, sentähren et' — (omalla äänellään) minä olen
Risto-sihteeri!
(Entää ulos. Hetki äänettömyyttä).
Kahdeksas kohtaus.
Laura. Sievä. Pettersson.
PETTERSSON. Seis! Seis! — Voi voi! Siell' ei ole ketään, joka kuulisi huudon. Ja hän juoksee myötämaata. Voivoi, kutsukaa ne toiset tänne, minä pidän tuota roistoa silmällä niinkauvan. Voivoi! Minua miesparkaa! Sinne meni minulta hyvä meriitti hukkaan! Voivoi, kutsukaa ne toiset tänne!
LAURA. Missä toiset nyt ovat sitten?
PETTERSSON. No, pitäkää te sitte varasta silmällä, minä juoksen etsimään toisia. (Juosta relluttaa ulos). Voivoi!
LAURA. Taivaalle kiitos! Nyt hän on jo kohta venheessään.
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Pettersson. Briita. Strömberg. Stenfobs.
PETTERSSON. Voivoi! Tul — tulkaa katsomaan!
STRÖMBERG (hädissään). No, mikä nyt on hätänä, hehehe?
PETTERSSON. Voi, katsokaa nyt kuinka hiton kauvas hän jo on ehtinyt!
STRÖMBERG. Kuka?
BRIITA. Minne?
STENFORS. Mitä tämä?
PETTERSSON. Voivoi! Nyt hän on jo merellä, tuolla, näettekö! — Voi hyväinen aika!
STRÖMBERG. Oletteko hullu? Hehe.
PETTERSSON. Olen, olen — niin, nyt hän on jo aivan laivan kupeella!
STRÖMBERG. Mies hoi, ken on merellä
BRIITA. Ken on laivan kupeella?
PETTERSSON. "Ken, ken!" Ken muu kuin Risto — Risto-sihteeri! Tuo vanki, rosvo, varas, — no! Voivoi!
STRÖMBERG. Mitä saakelia! Kuinka tuo voi olla Risto-sihteeri — hänhän on meidän kellarissa. Hehe.
PETTERSSON. Eipä — me olemme erehtyneet.
STRÖMBERG. Mitä?! Mutta entäs se toinen vanki?
PETTERSSON. Venkka-Jussi — otettiin kiini eilen Raisiossa.
STRÖMBERG. No, Herran tulukset! Nuo kellariherrat ovat siis vallan viattomat? Hehe.
PETTERSSON. Sitä minäkin pahoin pelkään. —
STRÖMBERG. Mistä veli sen tietää?
PETTERSSON. Risto-sihteeri oli täällä,
STRÖMBERG. Tässä huoneessa?
BRIITA. Miks'et ottanut häntä kiini?!
PETTERSSON. No, kun hän pötki tiehensä. Se oli juuri sama mies, joka toi kirjeen maisteri Sairiolta. — Kunpahan nyt vain saisin päähäni, mistä hän sen kirjeen sai.
BRIITA. Mistä sai, — kirjoitti ilse tietysti.
PETTERSSON (ankarasti mietiskellen). Kirjoitti itse — — —. Hm, eikös ole merkillistä, kuinka nyky-ajan roistot ovat riivatun viisaita!
STRÖMBERG. Tämä on meille ääretön häpeä. Kuinka te saatatte noin antaa vetää itseänne nokasta?! Hehe.
BRIITA. Rosvo on miehellä kynsissä ja — miks'et huutanut minua apuun?
PETTERSSON. "Huutanut", — huusinhan minä, mutta rosvo oli jo silloin tiessään.
STRÖMBERG. Mitä me nyt teemme noille nuorille herroille, joita olemme kohdelleet kuni hunsvotteja.
BRIITA. Kyllä minä menen ottamaan pönkän pois kellarin ovelta.
(Menee).
STRÖMBERG. Laura on aina pitänyt niiden puolta; ehkä hän saapi heidät leppymään. Meneppäs puhumaan niille vähän hyvääkaunista.
LAUEA. Sen teen sydämestäni mielelläni. Kyllä minä heidät leppymään saan.
(Pois).
Kymmenes kohtaus.
Sievä. Strömberg. Pettersson. (Sitten) Briita. Stenfors.
STENFORS. Väntta holl! Kukas minun lompakkoni varasti?
PETTERSSON. Risto-sihteeri. Hän toi sen rahoineen päivineen takaisin jälleen.
(Antaa lompakon Stenforsille).
STENFORS. Mahdotonta! (Avaa sen). No, mutta nyt on rehellisyys kasvanut liian suureksi, — nyt tulee maailman loppu!
PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, — — kuulkaas, herra Strömberg, saanko puhua sanasen — — (puhelevat hiljaa).
SIEVÄ. Herra Stenfors, täss' on kirje. Se on sama, jonka te eilen lupasitte antaa minun lukea, jos sen käsiini saisin.
STENFORS. Niin — mutta te ette tietysti ole tehnyt sitä?
SIEVÄ. En — min'en lukenut muuta kuin — päälle ja allekirjoituksen, ja minä olinkin arvannut oikein!
STENFORS. Luuletteko niin; — mutta ettehän toki ole sanonut kellekkään mitään.
SIEVÄ. Enhän toki! — En kellenkkään muulle kuin — Lauralle!
STENFOES. Vai niin! Kiitoksia vaivastanne.
SIEVÄ. Ei kestä kiittää!
STENFORS (itseks.) Vai on asiat sillä kurin? Hm! (Ään.). Saanko sanoa sanasen, herra Strömberg?
STRÖMBERG. Ja mitä te tahdotte? Hehe.
STENFORS. Minä rakastan teidän tytärtänne.
STRÖMBERG. Rakastakaa vain — hehe — mitä se minua liikuttaa?
STENFORS. Minä luulen hänenkin rakastavan minua.
STRÖMBERG. Menkää hiiteen! Nyt ei meillä ole siihen aikaa.
STENFORS. Nyt juuri onkin otollisin aika, sillä herra Salmelalla on samat tuumat.
STRÖMBERG. Vai niin! Se on toinen asia. Hehe.
BRIITA (tulee). Nyt pääsivät nuoret herrat kellarista!
STRÖMBERG. Ja nyt he saavat vaatia minkä hyvityksen tahansa.
STENFORS. Ettehän vain tytärtänne uhrannekkaan?
STRÖMBERG. Ja miks'en, koska herra Salmela on kelpo mies, antaisin minä hälle vaikka kymmenen tytärtä. Hehe.
STENFORS. Parantamaton vahinko vain, ett'ei teill' ole kymmentä tytärtä, herra Römpeli!
STRÖMBERG. Mitä tuo? Hehe.
STENFORS. Eikös suomalaisenne kutsu teitä Römpeliksi?
STRÖMBERG (tuimistuu). Ja — ja vaikka mullä olisi sata tytärtä — teille min'en antaisi ainoatakaan. Te olette lammasnahkainen susi, tiedättekö sen!
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Laura. Salmela. Heiliö.
STRÖMBERG. Hehe! Hyvät herrat! Minä toivon että jo olette antaneet meille anteeksi hävyttömän käytöksemme — — hehe — —
SALMELA. Me olemme jo saaneet selvityksen Laura-neidiltä.
HEILIÖ. Koko juttu on niin hullunkurinen, että kernaasti unohtaa sen totiset paikat. Hahaha! Kaikki olkoon unohdettu.
SALMELA. Kaikkityyni.
STRÖMBEBG. Minä kiitän sydämestäni! Hehe. Ja sitte vedämme suuren mustan ristin halki koko jutun. Hehe.
BRIITA. Kummallista, että minäkin voin niin suuresti erhettyä!
SALMELA. Jääkää siis hyvästi!
STRÖMBERG. Ai'otteko lähteä? "Topp!" Siit'ei tule mitään.
SALMELA. Min'en millään ehdolla kauvemmin.
SIEVÄ. Ettekö millään ehdolla?! — Teidän täytyy. (Veitikkam.). Kyllä minä saan hänet jäämään.
(Puhelee hänen kanssaan hiljaa; kerran salaa viitaten Lauraan).
PETTERSSON. Kas, kun olin vähällä unohtaa! Viinamarjoista emme vielä — —
BRIITA. Suus' kiini, höperö!
PETTERSSON. No, no, koska niin on tahtos!
SIEVÄ. Herra Salmela jääpi!
SALMELA. Niin, nyt minä olen voitettu.
STRÖMBERG. No, sepä suloista! — Ja vaatikaa nyt mikä hyvitys tahansa — minä annan teille mitä suinkin voin.
SALMELA. Kiitoksia! Ehkä vast'edes — — (hiljaa) Mitäs te arvelette,
Laura?
LATJEA (antaa hälle kätensä).
HEILIÖ (veitikkamaisesti). Saanko minäkin hyvitystä?
STRÖMBERG. Onko teilläkin jotain tekeillä? Hehehe.
HEILIÖ. Tosin se vielä on salaisuus, vaan — — —
SIEVÄ (vilkkaasti). Älkää sanoko!
STRÖMBERG (iloisesti). Hehe! "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo." Jokainen saa työstään palkkansa. Hehe. Nyt otan minä tehdäkseni salliman virkaa ja myönnyn noiden kunnon nuorukaisten toivotuksiin — —
BRIITA. Ja nyt kai minäkin saan tuon puntaripäisen pässini kotiini vihdoinkin.
STRÖMBERG. Ja nimismies sai — — —
STENFORS. Pitkän nenän!
PETTEBSSON. Min'en saa sitä päähäni — mutta — —
STRÖMBERG (leikillisesti, katsellen rakastuneita). Rosmoja tääll' ovat kaikkityyni! Hehehe.
End of Project Gutenberg's Maantien varrella, by Jens Christian Hostrup