YHDESTOISTA LUKU.
Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee uusi Roobin poika Kruuse.
Kirkon ullakolle oli eräs pöllöperhe asettunut asumaan. Noita omituisia lintuja pidimme me, koulupojat, suuressa arvossa, Oli jotakin salaperäistä noissa yöpöllöissä, jotka olivat asettuneet kirkkopihaan asuksimaan ja ainoastaan öiseen aikaan lentää lekuttelivat sieltä ulos hakemaan ruokaa itselleen ja nälkäisille pojilleen.
Uteliaasti tirkistimme me aina ylös siihen reikään tahi oikeammin pieneen akkunaan, jonka sisäpuolella tiesimme pöllöjen olosijan olevan. Ei kumminkaan kukaan meistä uskaltanut kiivetä tarkemmin katsastamaan, mitä pöllöt oikeastaan toimittivat tuolla himmeävaloisella kirkon ullakolla.
Iso, vanttera tammi ojenti nikamaisia oksiaan aina ylös tuohon mainitsemaani reikään asti. Koulupojille, jotka olivat tottuneita kiipeämään, ei siis ollut lainkaan vaikeaa päästä sinne ylös. Kaikki olivat kuitenkin siksi pelkureita, jotta ei kukaan uskaltanut sinne ylös lähteä.
Minä ja kersantti Lundbergin poika, Viktor, arvelimme kuitenkin, että me emme ensinkään pelkäisi. Me kyllä voisimme kiivetä ylös ja muitta mutkitta ottaa pois kaikki pöllön polkaiset. Toiset pojat ivailivat meitä kerskailemisestamme ja tuumailivat, että "suuret sanat eivät suuta halkaise", mutta, jos olisi tositoimeen ryhdyttävä, niin tai rohkeutemme laita olla niin ja näin.
Semmoinen puhe tuntui meistä tietysti kovin loukkaavalta. Me emme voineet kärsiä sitä ja kysyimme sen vuoksi, uskaltaisiko kukaan lyödä vetoa siitä, että me yrittäisimme koetella sitä temppua. Pitkä Aaro, Räihälästä tarttui kiinni ehdotukseemme. Hän lupasi kymmenen puolen kopeekan nekkua palkinnoksi, jos kiipeisimme ylös ja toisimme sieltä yhdenkään pöllön, pojan kanssamme, mutta jos emme voisi sitä tehdä, pitäisi meidän kumpaisenkin antaa hänelle viisi nekkua. Eräällä vaivaistalon muorilla oli sellaisia herkkuja, joita hän itse valmisti ja piti kaupan koululapsia varten.
Päivällisluvan saatuamme, kiiruhdimme me syömään eväskoppiemme sisällystä ja sitte hyökkäsi koko joukko ulos kirkkopihaan.
Pöllön pesän ryöstäminen — kas siinä se suuri urotyö, joka oli toimitettavanamme ja luvattujen kymmenen nekun pienet paperitöttoröt kangastivat jo voittopalkintoina edessämme, paitsi sitä suurta kunniaa, jonka sellaisen sankarimaisuuden osoittaminen tuottaisi! Siitähän sitte puhuttaisiin koulussa koko lukukausi ja meitä, Viktoria ja minua, pidettäisiin oikeina sankareina.
Me rupesimme kiipeämään puuhun. Pian, joidenkuiden turhien yritysten perästä, pääsimmekin ylös oksille, sitte kävi kulku helpommasti, kuin olimme ensin päässeet kiinni tuohon paksuun runkoon, vaikka oli niin tavattoman vaivaloista saada siinä tukea käsille ja jaloille. Minä kiipesin edellä ja Viktor perässä. Minä olin päässyt jo ylös aivan reiän viereen ja Viktor seisoi alempana paksulla oksalla. Nyt ei ollut jälellä muuta, kuin ojentaa kätensä sisään ja tarttua pöllön poikiin kiinni, mutta siitä tulikin toinen meno. Suureksi kauhistuksekseni näyttäytyi näet itse koiraspöllö aukossa, siivet levällään, nokka auki ja terävät kynnet taisteluun kohotettuina. Sen isot, pyöreät silmät hehkuivat, kuin tuliset hiilet vihasta ja taistelun halusta. Oli ihan selvää, että ukko-pöllö tahtoi sanoa niin paljo kuin: minä opetan teitä, pahankuriset poikavekarat, pysymään siellä maassa, eikä häiritsemään ja kiusaamaan siivoja lintuja, jotka eivät teille ole mitään pahaa tehneet.
Arvattavasti en tarvitse mainita, miten kiire minulle tuli tekemään "kokonaista käännöstä" oksallani. Nyt sai niille kymmenelle nekulle käydä kuinka hyvänsä. Minä ajattelin ennemmin pitää, mitä minulla oli, ja säilyttää huolellisesti molemmat silmäni, jotka tuo vihastunut lintu olisi helposti voinut puhki noukkia.
Viktor seisoi, kuin kivettyneenä säikähdyksestä, mutta rauhoittui heti, kun näki ukko-pöllön vetääntyvän takaisin pimeään pesäänsä. Onnellisesti pääsimme me molemmat alas tammesta ja olimme iloiset, kun paljaalla säikähdyksellä olimme päässeet seikkailustamme.
Me olimme kuitenkin saaneet nyt sen terveellisen opetuksen, että on parasta jättää rauhaan linnut ja niiden pesät. Sen päiväsen perästä ei meille koskaan johtunut mieleen hävittää linnun pesiä, joka onkin synti ja osottaa sekä ajattelemattomuutta että perin suurta mielen raakuutta. Niin hyvin linnut, kuin muutkin eläimet ovat Jumalan luomia olennoita, joita meillä ihmisillä ei ole mitään oikeutta rääkätä tai vahingoittaa, ja jotka jo muutoinkin saavat paljo kärsiä ihmisen tähden.
Jos tämän kirjan nuoret lukijat olisivat nähneet, miten kurjilta me näytimme pöllön pesään tekemällämme ryöstöretkellä, niin epäilemättä hekin olisivat oppineet siitä, niinkuin mekin, sen, että ei pidä konsaan mennä metsään eikä kedolle hävittämään linnun pesiä ja tappamaan niiden turvattomia poikasia.
* * * * *
Eräänä päivänä kutsuttiin minut vieraaksi perheemme hyvän ystävän, rakennusmestari Ekosen luoksi. Siellä oli minulla monta hyvää ystävää ja leikkitoveria. Helena tosin oli jo iso ja piti minua pienenä nalliaisena, mutta siellähän olivat hänen sisarensa Liisa, Anna, Sikke ja pikku Inkakin. Heidän veljensä Erkki oli kuitenkin tietysti minun kaikkein paras ystäväni. Hänestä pidinkin minä erittäin paljon.
"Hyvää päivää, kunnon veli!" tervehti rakennusmestari minua tullessani
Minä kumarsin niin kauniisti, kuin osasin, ja kerroin terveisiä kotoa.
"Kuinkas kotona voidaan?" kysyi rouva Ekonen.
"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasin minä ja pyyhkäsin käsiselällä otsaani. Minä olin näet hiessä, sillä olin juossut koko matkan. Minulle annettiin nyt iso voileipä, jonka päälle oli pantu juustovipale, ja se maistuikin erinomaiselta. Vielä sain lasin maitoa, jonka tyhjensin muutamilla kulauksilla.
Mukanani oli minulla pari hupaista kertomusta, jotka aioin lukea Erkille ja niin hyvin hänen isänsä kuin äitinsä ja sisarensakin istahtivat niitä kuulemaan. Mutta Helena ei tahtonut niitä kuulla, sillä hän sanoi sanomalehdissä lukeneensa, että minun kertomukseni olivat paljasta lörpötystä. Minä vastustin häntä innokkaasti ja selitin lopuksi, kun ei muu auttanut, että minä ymmärsin lasten juttuja paremmin kuin hän, koska olin vaan kymmenvuotinen ja hän jo kahdenkymmenen vanha. Sitte minä jatkoin lukemistani ja ystäväni kuuntelivat sitä. Mutta miten olikaan, pelkään mä ylpeyden hengen taas saaneen minut valtoihinsa; sillä itse mielestäni luin minä erinomaisen hyvästi ja selvään, ja niin sanoi rakennusmestarikin minun lukevan. Minäkös olin mielestäni jotakin!
"Eikös Kalle tahdo tulla meidän kanssamme saliin iltaruoalle", kysyi vihdoin tuo ystävällinen emäntä?
"Kiitoksia paljo", vastasin minä ja kumarsin, niinkuin hyvästi kasvatetun pojan aina, on tehtävä, kun hänelle jotakin hyvää tarjotaan. Me menimme siis Erkin huoneesta ruokasaliin. Minä istuin Erkin ja hänen isänsä välissä. Voileipä, toisensa perästä meni menojaan siinä ja sitte annettiin minulle kuppi lämpöistä teetä, johon pantiin sokeria ja kermaakin.
Aivan puhdas liina oli pantu pöydälle ja minua pelotti, että minulta ehkä läikähtäisi joku tippanen sille. Kaikki kuitenkin kävi onnellisesti alussa, mutta sitte ojensin minä käteni pöydän yli korppukoriin, jolloin takiani sattui teelusikkaan. Sen olin jättänyt kuppiin seisomaan ja yht’äkkiä se kaatoikin kupin, jonka sisällys silmänräpäyksessä levisi tuolle puhtaalle pöytäliinalle. Minä istuin kuin kivettyneenä pidellen kuppia kädessäni. Niin, se oli tyhjä ja tee oli pöydällä muodostaen sille "ruskean kellertävän järven, jota ympäröivät valkoiset rannat, niinkuin joskus syystalvella saa nähdä, kun sataa lunta sulan veden aikana. Erkki naurahteli ja kaikki tytöt seurasivat hänen esimerkkiänsä. Se oli minusta sydämettömästi tehty, että he voivat nauraa onnettomuudelleni. Sen vuoksi poskeni sekä punastuivat että vaalenivat vuorotellen. En toki kuitenkaan ruvennut itkemäänkään, sillä eihän se olisi sopinut kaikkien noiden tyttöjen nähden.
"Mitä se on?" kysyi rouva Ekonen, joka ei ollut nähnyt minun vahinkoani, vaan näki kaikkien lastensa nauraa hykertävän.
"Voi katsokaas! miten minä olen pilannut puhtaan pöytäliinanne", puhkesin minä sanomaan itku kurkussa.
Rouva Ekonen kuitenkin hymyili vaan ystävällisesti ja lohduttaen minua sanoi, että se ei ole mitään vaarallista: "Tiedäthän, että pöytäliina voidaan pestä ja tulee yhtä puhtaaksi taas", kuuluivat nuo rohkaisevat sanat. Kyllähän hän oli minusta hyvin hyvä, kun ei torunut minua eikä käskenyt pois pöydästä, mutta kuitenkin olin minä koko lailla masennettuna.
Rakennusmestari itsekin arveli, että pilkku pöytäliinassa ei merkitse paljoa, mutta pilkku luonnonlaadussa ja syntitahra sydämessä oli hänen mielestään jotakin paljon vaarallisempaa. Rouva Ekonen olisi antanut minulle toisen kupin teetä mutta minä ilmoitin nöyrimmästi ja, ilmoitin, että en jaksanut enää juoda. Voileivät saivat myös olla nyt paikoillaan ja minä olin iloinen, kun sain lähteä kotiin. Joskin olin tullut kylään jokseenkin röyhkeänä, niin menin kotiin sitä enemmän nöyryytettynä, ja kuluipa sitte aikaa, kotveroinen ennen, kuin taas kävin ystäväni Erkin luona.
* * * * *
Oli kesäluvan aika. Koulu oli loppunut, tutkinto kunnialla kestetty ja minä olin, hyvästä käytöksestäni koulussa saanut isältäni palkinnoksi Roobin poika Kruusen, tuon ihmeellisen ja miellyttävän kirjan hänen seikkailuistaan asumattomalla saarella. Sen kirjan luin minä moneen monituiseen kertaan läpi, enkä milloinkaan väsynyt noihin jännittäviin tapahtumiin. Päiväkausiin en ajatellutkaan mitään muuta, kuin Roobin poikaa ja hänen saartansa, ja yölläkin uneksin hänestä.
Onnellinen se, joka saisi olla ja elää samanmoisissa seikkailuissa! Se oli joka hetki minun pyrintönäni ja toiveenani. Mielikuvitus-kykyni työskenteli lakkaamatta keksiäkseen keinoja tuon tarkoitusperän saavuttamiseksi. Kun sitte ajan oloon kasvaisin isoksi, niin kirjoittaisin kertomuksen seikkailuistani ja antaisin, maailman tietää, mitä loistavia urotöitä olin tehnyt. Niin, eihän se olisi yhtään mahdotonta se!
Tuolla joen toisella puolen metsässä olin minä nähnyt polun, joka monissa mutkissa kierrellen, meni eräälle pienelle, kivien ja puunjuurien välitse lirisevälle, ruskeavetiselle purolle. Oli ihan varmaa, että siellä lähistössä jossakin oli joku pieni lähde, jos kohta minä en sitä ollut koskaan nähnyt. Sen viereen oli minulla aikomus rakentaa maja varvuista ja kuusen oksista ja siinä sitte viettää oikeata Roobin pojan elämää.
Neljännesmiehen Fredrikillä oli vanha ratsumiehen pistooli, joka aikoinaan oli ollut rusthollin ruotumiehen omana, mutta nyt oli joutunut raakiksi ja vanhaksi. Ei ollut enää jälellä kuin puoli lukkoakaan. Sen vuoksi menin minä hänen luoksensa tiedustelemaan, enkö saisi lainaksi hänen pistooliansa ja samalla ilmoitin hänelle suuret aikeeni, ynnä vielä kysyin, eikö hän rupeaisi yhteen tuumaan ja olemaan "Perjantaina" minulle? —. Pistoolin sain lainaksi sillä ehdolla, että, koulun taas alettua, viitenä päivänä antaisin hänelle osan eväänä olevista riehtiläkakuistani, mutta muutoin ei hän tahtonut "Perjantaiksi eikä Lauantaiksi ruveta", niinkuin sanansa kuuluivat. Asia oli sillä päätetty; minä lupasin hänelle riehtiläkakkuja ja niin sain hänen pistoolinsa. Nyt oli vaan temppu siinä, miten päästä metsään niin, että ei kukaan näkisi minua. Monta kertaa minä heräsin yöllä noustakseni ylös ja rientääkseni ulos metsään, mutta oli aina vaan liian aikaista vielä. Viimein kuitenkin näkyi päivän koi taivaan rannalla. Alkoi niin päivä ruskottaa ja kirkas reunus ilmestyi itäpuolelle näköpiiriä. Minä hypähdin ylös ja hiivin ulos niin hiljaa, kuin suinkin, että en liikkuessani herättäisi ketään. Varsinkin pelotti minua se, että jos lastenhuoneen kylkeisessä nukkuva isä herää, niin kaikki minun suurisukaiset aikeeni haihtuvat silloin, kuin savu, tyhjiin. Hän ei kuitenkaan herännyt. Minä astuin sukkaisillani, saappaat kainalossa, siksi kuin pääsin ruokasaliin. Siellä varustin minä itselleni pari voileipää, otin pistoolin olalleni ja lähdin tuona varhaisena aamuhetkenä alas joelle.
Aivan oikein! Tuossahan rannalla oli ruuhi sidottuna kiinni puuhun. Minä irrotin sen, hyppäsin siihen ja keinuin kohta joen rasvatyynellä pinnalla. Ei ollut kuin muutamia syliä matkaa vastapäiselle rannalle ja siellä leveni eteeni metsä, minun "asumaton saareni", jossa toivoin saavani viettää monta rattoisata hetkeä ja olla monessa muistettavassa seikkailussa.
Oli mitä ihanin aamu. Päivän säteet kimaltelivat, joka ainoassa kastehelmessä ja kaikki hämähäkin verkot, jotka yöllä olivat luokseen vetäneet tuhannen tuhansia kastepisaroita, hehkuivat ja hohtivat, kuni kaikkein kalliimmat timanttikoristeet. Laulurastas liritteli tuuheissa puissa kilpaa ilmassa kiitelevien kiurujen kanssa, hyönteiset surisivat ja, muurahaiset olivat jo täydessä työssä. Hiljainen tuuli kulki huokaillen kuusen oksien välitse ja haapojen lehdet vapisivat niin vienon suruisesti. Loitompaa metsästä kuului käen kukunta ja kuta kauemmas kulin tuota mutkittelevaa polkua sitä selvemmin kuulin yksinäisen metsäpuron hiljaisen lorinan kivien välistä.
Minulla oli sangen hauska tuolla yksinäni. Perhoset ja päivänkorennot lentelivät ympärilläni ja kukkia kasvoi puron rannoilla. Aurinko, ilma, kukat ja hyönteisten iloinen kesä-elämä ilahduttivat mieltäni. Minä nautinkin onneani täysin siemauksin. Viimein tuli minulle kuitenkin nälkä ja minä istahdin mättäälle syömään kahta voileipääni. Hyvän ruokahalun avulla ne pian katosivatkin käsistäni. Aterian perästä piti minun ryhtyä majan hankkimispuuhiin. Minä rupesinkin kantamaan kokoon varpuja ja sammalia ja, olin täydessä toimessa laittaakseni itselleni oikein mukavan olinpaikan asumattomalla saarellani.
Mutta kotonakos vasta oli melu noussut, kun oli herätty ja nähty minun kadonneen teille tietämättömille.
Isä oli huomannut heti minulla: olleen taas jonkun uuden vehkeen mielessä. Hän oli nähnyt Roobin poika Kruusen pöydälläni ja aavisti heti minun koettavan, olla uutena Roobin poikana. "Kyllä me parannamme hänet tuosta seikkailuhalustansa. Hän on varmaan juossut johonkin neljännesmiehen poikien kanssa", oli isä tuumaillut.
Samassapa sattuikin Fredrik tulemaan meidän kartanolle.
"Fredrik, oletko sinä tänään nähnyt meidän Kallea?" oli isä kysynyt.
"En", oli Fredrik vastannut lyhyesti.
"Etkös sinä tiedä, missä hän mahtanee olla? Hän on jo aamusella varhain mennyt menojaan, emmekä tiedä, missä hän mahtanee ollakaan."
"Kyllähän minä sen hyvinkin tiedän", vastasi Fredrik nauraa virnistellen. "Hän tahtoi eilen minua matkaansa Roobin pojan saarelle, joka on metsässä, sanoi hän, ja sitte hän tahtoi minua Perjantaikseen, sanoi hän, mutta en minä rupea, sanoin minä."
No nyt tiesi isä, missä minä olin ja rauhoitti sekä äitiä että sisaria, tuumien, että minä kyllä tulisin sieltä kotiin, kun minulle tulisi nälkä. Kuitenkin hän lähetti Fredrikin etsimään minua ja ulohtaalta salaa katsomaan,, mitä minä puuhailin, ynnä samalla pitämään huolta, että minulle ei mitään vahinkoa tapahtuisi.
Sillä välin oli minulla kylliksi työtä kantaessani kokoon varpuja ja oksia majakseni; ja voinpa vakuuttua, tehneenikin työtä koko aamupuolen päivää oikein otsani hiessä. Lähempänä puolta päivää aloin tuntea itseni nälkäiseksi ja, sehän oli, niinkuin ollakin piti. Minä otin pistoolin olalleni ja lähdin ampumaan jotakin metsän otusta. Otuksen löysinkin koht'sillään. Minä näin nimittäin oravan, joka, tavattomalla notkeudella ja ketteryydellä hyppeli puusta, toiseen. Mutta mitenkäs minä olisin saattanut sitä ampua, kun ei ampumakaluni ollut panoksissa. No mitäs siitä — minä sain etsiä sitte ravinnokseni joitakuita kookospähkinöitä, mutta ainoat hedelmät, joita löysin, olivat männyn ja kuusen käpyjä, eikä niistä ollut mitään, varsinaista, ravintoa, nälkäiselle vatsalleni. Ei — voi, eivät ne kelvanneet mihinkään!,— ja yhä kovemmaksi kävi vaan minun nälkiini. Iltapuolella päivää ei minulla enää ollut muuta neuvon, kuin ruuhella purjehtia kohden kotiani. Juuri kuin olin tehnyt sen päätöksen, pilkistivät päivän säteet puiden lomitse ja niiden valossa näin minä etäämmällä ihmisolennon. Se oli tuo kunnon Fredrik, joka, rannalla seisoen, piti minua silmällä. Juuri kuin työväkeä soitettiin pois päivän työstä, saavuin minäkin kotiin. Oi miten minua nyt hävetti, kun sekä isä että sisaret ilvehtivät minulle!
"Ohoh", virkkoi isäni, "luullakseni on se herra Roobin poika. Kuinkas siellä asumattomalla saarella nyt voidaan? Siellä kai oli runsaasti metsän riistaa, kookospähkinöitä ja kaikenlaista muuta hyvyyttä?"
Minä pyysin vehettäni anteeksi ja itkin katkerasti tilaani. Äidille uskoin vielä senkin, että muun hyvän lisäksi olin kovin nälissänikin.
Jokunen päivä sitä ennen olin sanonut, että lipeäkala ja piimämaito olivat huonointa ruokaa, mitä minä tiesin, mutta arvatkaas, mitä nyt sain nälkäni tyydyttämiseksi? Niin, ison lautasellisen hapanta piimää ja palan kovaa leipää minä sain.
Piimä maistui parhaalta kermalta ja leipä sitte — ei vasta leivotut piparikakut olleet koskaan paremmalta maistuneet. Minä söinkin itseni kylläiseksi ja tahdon vaan lisätä, että minulle ei enää milloinkaan tullut halua olla uudestaan olevinani Roobin poikana jollakin asumattomalla saarella.
Kahdestoista Luku.
Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä nurmikolla.
Isälläni oli ollut montakin koiraa, mutta Vahti oli niistä eräs nimeltään. Se oli karvaltaan ruskea ja sillä oli viisaan, näköiset silmät päässä. Se oli tavattoman hyväsävyinen ja kiltti koiraksi.
Yhtenä päivänä, minun kotona ollessani, tuli isäni luoksi eräs hevoskauppias, jolla oli kaupan nuori liinakko hevonen. Hyvin se oli laiha ja pahasti pidetty. Isä ostikin sen pää-asiallisesti säälistä sitä huonoihin käsiin joutunutta raukkaa kohtaan ja saikin sen kelihinnalla.
Jalo, joksi isä tuon uuden hevosen nimitti oli äksy ja kovasuinen. Se oli kaikille ihmisille vihainen, luimisteli korviaan ja puri ketä vaan suinkin sai. Ihmiset olivat sitä huonosti kohdelleet, sen vuoksi se ei voinutkaan heitä kärsiä.
Siihen sijaan kehkeentyi harras ystävyys Vahdin ja Jalon välille. Niin pian, kuin Jalo näki Vahdin, hirnahti se ja Vahti juoksi heti ystäväänsä vastaan, hyppeli sen edessä ja liehakoi sitä, samalla ilosta haukkua räventäen täyttä väkeänsä.
Vahti ja niinä olimme myös hyviä ystäviä ja sen näytti Jalokin ymmärtävän, koska se muuntui yhä ystävällisemmäksi minulle. Lopulta uskalsin minä mennä jo sen soimeenkin antamaan sille leipää taikka apilaspellolta nyhtämääni tuoresta ruohoa.
Muutamana päivänä sattui minulle perin ikävä seikka. Kantaen Vahtia sylissäni, menin minä keittiöön. Äiti kielsi minua kantamasta niin suurta koiraa, mutta kun minä en heti totellut, niin tuli sisar Lotta, luokseni. Hän tempasi Vahtia sen tuuheasta hännästä huutaen: "heitä se pois Kalle, kun äiti on kerran niin sanonut."
Minä päästin koiran varattomasti irti putoamaan lattialle ja pudotessaan taittoi se toisen etujalkansa ihan poikki. Voi kuinka se rupesi ulvomaan. Minä olin epätoivossa ja itkin, niinkuin kymmenenvuotinen vaan saattaa itkeä. Omaltatunnoltani en voinut kieltää, että minä kiukussa ja pikastuksesta olin heittänyt koiran lattiaan ja koira parka sai nyt kärsiä minun synnistäni. Tuolla se nyt mennä nilkutti kolmella jalalla tuskasta ulisten ja näytti niin surkealta, että minä en edes voinut katsellakaan siitä. Minäkin menin ulos. Tallin avonaisesta akkunasta pisti Jalo ystävällisesti päänsä ulos ja hirnui, niinkuin tavallisesti ainakin, minut nähdessään. Nuo hirnumiset olivat ennen minun korvissani soitannolta soineet, mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kysynyt minulta: missäs on ystävämme Vahti? Minä asetuin Jalon eteen, kädet selän takana, seisomaan ja katselin häntä. Viljavat vedet vierivät siinä silmistäni kasvojani pitkin ja minä nyyhkytin: "Jalo kulta, minä olen tehnyt hyvin pahasti. Vahdilta on taittunut jalka; ja kyllä se nyt kuolee meiltä pois."
En tiedä ymmärsikö Jalo minua, vai eikö, mutta minusta näytti siltä, kuin olisi se katsellut minua jonkinlaisella halveksimisella ja sitte se vetäsi päänsä akkunasta sisään, jättäen minut yksikseni seisomaan. Vahti kuoli todellakin heti sen perästä, sillä isäni ampui sen, säästääkseen siltä pitempiä kärsimyksiä. En huoli kertoa, kuinka minä surin Vahti-vainajata, mutta Vahti-paran muisto ja se, että olin syynä sen kuolemaan, ei ole koskaan mielestäni haihtunut. Minä olen koettanut korjata vikaani sitä vastaan olemalla ystävällinen ja sääliväinen ylimalkaan kaikkia eläimiä kohtaan. Ne ovat olleet minulle rakkaita Vahdin vuoksi, ja minä olen käyttänyt kaikkia tilaisuuksia, jollakin sanalla sekä lapsille että vanhemmille puolustaakseni elämiä, varsinkin hyödyllisiä ja kärsivällisiä kotielämiämme.
* * * * *
Harmaalan talon tiluksilla, jotka olivat rajatusten meidän talomme maiden kanssa, oli muuan korkea mäki. Sitä sanottiin Jätinmäeksi, ei niin paljoa siksi, että se olisi ollut niin isohko, vaan siksi, että kansa kertoi jättiläisen olevan siihen haudattuna.
Kauniina talvisina, päivinä, hyvän rekikelin ollessa, kerääntyi kyläkunnan tytöt ja pojat sinne laskemaan mäkeä, sillä se oli parhaita kelkkamäkiä koko seurakunnassa. Joinakuina iltoina, kun kuu paistoi ja tähdet vilkkuivat taivaalla, oli siellä semmoisia ihmisparvia, että ei maassa mointa. Kelkka kelkan perästä kuin silloin hurisevalla vauhdilla alas tuon korkean mäen kupeita myöten ja pojat melusivat ja huusivat täyttä väkeänsä. Kyllä kymmenenkin hevosta olisi semmoinen melu saanut pillastumaan, jos joitakin matkustajia olisi sellaisina iltoina tielle sattunut.
Kun minä olin lukenut läksyni niin, että ne menivät puhtaasti "niinkuin vettä valaen", sain minäkin joskus luvan mennä mäen laskuun Jätinmäelle eli Jättiläisen mäelle, joka sen oikea nimi oli.
Kuitenkaan ei minulla ollut mitään semmoista komeaa kelkkaa, joita nykyaikana nähdään täytettyine istuimineen, päällyksineen ja maalineen. Minun kelkkani oli kaikista yksinkertaisinta lajia, liitelty kiinni laudan päistä, joista pari oli jalaksina, toinen pari istuimena. Minun iloni kelkastani ja huvini, kun sain sillä kiitää alas Jätinmäestä, ei varmaankaan siltä ollut vähempi kuin niidenkään, joilla nyt on omanansa paljon komeammat ja kalliimmat kelkat.
Muutamana päivänä, kun minä olin ulkona mäenlaskuretkelläni, tuli Harmaalan isännän renki, Jussi Pekka, ratsastaen selkähevosella, kun oli ollut sillä "kyytiä viemässä". Nähtyäni hänet, kysyin minä, eikö hän antaisi hevosensa vetää minua kelkkoineni mäen päälle.
"Kyllä varmaan", vastasi hän hyväntahtoisesti ja niin käski hän minun ojentamaan itsellensä kelkkani jukon. Sen minä teinkin ja kohta mentiin ylämäkeen täyttä ravia. Juuri kuin siinä parasta vauhtia mentiin, päästikin hän irti nuoranpään ja minä kelkkoineni kellahdin lumeen selälleni. Ei minuun yhtään koskenut, mutta Jussi Pekka nauroi kepposelleen niin, että hyppi hevosensa selässä. Minusta oli hän huonosti itsensä käyttänyt ja minä tekasin nopeasti kovan lumipallon, jolla aioin häntä viskata selkään, mutta ennen, kuin sain sen valmiiksi, oli Jussi-Pekka jo päässyt mäen päälle ja oli kotinsa pihamaalla. Hyvä se niin olikin, sillä ei ole koskaan oikein, niinkuin minulla oli mielessä, kostaa pahaa pahalla. Minä heitinkin lumipalloni myötämäkeen alas ja riensin heti itsekin perästä kelkkoineni.
* * * * *
Se oli selvä, kuin kirkas kesäinen päivä, että minusta, isoksi tultuani, piti tulla sotilas. Minulla oli siihen ihan luontainen taipumus. Iloiten ja ylpeänähän minä voin käytellä isäni vanhaa pyssyä, josta puuttui sekä lukko että rassi. Olinhan sitä paitsi armottomasti ja perin pohjin poukuttanut rikki hänen vanhan hattukotelonsa, kun olin sitä rumpunani käyttänyt. Sisariani komensin niinä myöskin, niinkuin mikäkin majuri joukkoansa. Minä huusin täyttä suuta: "na, praava krugom — mars", "na levo krug — om" ja "na pletshoo—o!" Siis aivan samoin, kun olin nähnyt kersantti Juusosen toisinaan karjuvan ja tekevän häissä ja kestikievarin pihamaallakin.
Sitä varten, että sisareni saisivat paremman rauhan ankaralta sotakomentajaltaan, sain minä äidiltä minua sanomattomasti miellyttävän joululahjan. Joululahjanani oli muutamia puusotamiehiä, — en tiedä tokko siihen maailman aikaan tinasotamiehiä oli olemassakaan, mutta puisia nukkeja terävine nenineen, korkeine rintoineen ja jäykkine jalkoineen oli myytävänä kaikilla markkinoilla kuudesta kopeikasta kappale. Nyt oli minulla alammaisia kokonainen komppaniia, viisi miestä ja vielä rummunlyöjä päälliseksi. Mikä komentaminen, äkseeraus ja ampuminen siitä syntyi, sitä ei voi kertoakaan! Kanuunilla ainoastaan ammuttiin! Muhkea komppaniiani asetettiin riviin lattialle ja sitte teki sisareni Lotan pallo kanuunan kuulana verityötä; ja minun oikea käteni oli tietysti kanuunani.
"Laukase — plii — plii", huusi Lotta, niinkuin olin häntä opettanut ja niin lensi tuo tuhoa tuottava kuula sotilaihini. Ohitse ammuin minä myös joskus, mutta tavallisesti pani pallo hirveän hävityksen toimeen sotamiesten seassa. Ne urhoolliset sotilaat seisovatkin rivissä ilman pienintäkään pelkoa ihan liikahtamatta. Urhoollisina sankarina kaatuivat ne jok'ikinen mies paikoillensa, mutta Lotta nosti ne heti taas pystyyn. Sitte sotilaat taas seisoivat asemillaan rivissä aivan, kuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin murhaava kanuunan kuula ei koskaan olisi heihin käynyt. Noiden tulisten taisteluiden aikana lauloimme me, sisareni ja minä, aina innolla ja isänmaan rakkaudella sellaisella, joka kyllä kelpasi: "pojat kansan urhokkaan, mi Lütsenin ja Narvan, Puolan tanterilla verta vuoti." Joskus sattui niinkin, että isä pilkisti huoneensa ovelta saliin, jossa tappelu riehui ja kysäsi oliko taloon tullut parvi vimmatuita ryövärejä? "Ollaanpas nyt hiljaa", kuiskasi Lotta ja silloin aina seurasikin lyhykäinen välirauha noin kymmeneksi minuutiksi, tahi korkeintaan neljännestunniksi, mutta pian oli sitte taas leikki täydessä käynnissä.
On se omituista, että niin kauhistava asia, kuin sota on, saattaa tulla lapsien leikin esineeksi. Sehän selvästi osottaa, että me luonnostamme emme olekaan niin lempeitä ja viattomia, kuin moni tahtoo meille uskotella ja kuin me itsekin joskus uskomme. On olemassa ainoastaan yksi taistelu, yksi sota, joka on kyllin arvokas sodittavaksi ihmisille, suurille, niinkuin pienillekin; ja se on taistelu pahaa vastaan, sekä meissä itsessämme asuvaa että ulkona meistä olevaa pahaa vastaan. Sitä sotaa on meidän käytävä pelkäämättä ja miehekkäästi lannistamattomalla uljuudella. Siihen sijaan on meidän vastustettava kaikkea sotaa ja veren vuodatusta ihmisten kesken ja rukoiltava Jumalaa armossansa auttamaan ja pelastamaan meitä kaikesta semmoisesta. Siitä asevarustuksesta, johon meidän on pukeutuminen taitaaksemme kestää hengellisessä sodassa, saamme me lukea Apostoli Paavalin Efeesiläiskirjeen 6:ssa luvussa.
* * * * *
Isälläni oli eräs "keski-suomalainen", pieni ja harvinaisen mukava hevonen, jota kutsuttiin Palkuksi. Se oli perin siivo, jonka tähden sekä minä, että veljeni, pikku Joonas, oikein iloitsimme siitä hevosesta. Sille me syötimme toisenkin leipä- ja sokeripalasen kädestämme. Kiitokseksi nuoleksi se ystävällisesti käsiämme. Ihmeen hauskaa ja hupaista oli sekin, kuin toisinaan sai ratsastaa leveäselkäisellä Palkullamme.
Olipa niin kerran lämmin ja helteinen kesäaamu. Kärpäset ja hyttyset surisivat ja pörisivät ilmassa. Ahkerat mehiläiset lensivät ulos pesistään ja keräilivät mettä tuhansista kauniista kukkaisista niityllä ja leivoset livertelivät korkealla, tuolla pilvien lähellä.
Joonas ja minä päätimme, mennä ulos tervehtimään Palkkua. Me päätimme koettaa ratsastaa sillä tuolla kaukana vihannalla nurmikkoniityllä. Minä pistin muutamia leipäpalasia takkini taskuun ja niin suoriuduimme tielle.
Palkku tunsikin meidät jo pitkän matkan päästä ja tuli meitä vastaan. - Se tiesi kyllä meillä olevan jotakin hyvää sille muassamme ja hirnui hyvin leppeästi. Me talutimme sen korkean kiven viereen. Joonas kiipesi ensin kivelle, ja siitä Palkun selkään. Siinä istui hän nyt ylpeänä ja onnellisena, kuin jokin prinssi ja piteli kiinni Palkun tuuheasta harjasta.
Kaikki maallinen ilo on kuitenkin sangen lyhytikäistä. Moni seikka yhdessä vaikuttaa sen, että useinkin tuollainen ilo saa katalan lopun. Sillä kertaa oli se vaan pieni, nenäkäs paarma, joka keskeytti meidän huvimme.
Paarma varmaan hyvinkin tunsi sekä Palkun itsensä, että sen tuuhean hännän, jonka pitkät jouhet olivat usein sitä jo pois hätistelleet, mutta Joonasta, tuota pientä ratsumiestä, ei se tuntenutkaan. Nähtävästi aikoi se lähemmin tutustua häneenkin. Sen tähden se lenteli lentelemistään ympäri Joonaan päätä, surisi ja pörisi, niinkuin verenhimoisilla paarmoilla on tapana kuumina kesäpäivinä.
"Surrurrur, surrurrur", sanoi paarma. Se varmaan oli merkitsevinään; "hyvää huomenta, nuori herra! Teidän pienet, kukoistavat kasvonne näyttävät varsin viehättäviltä! Minä toivon, että ei teillä ole mitään sitä vastaan, jos minä purasen pienen reiän niihin ja sillä tavoin hankin itselleni maukkaan aamiaisen." Paarma tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta Joonaalla ei ollut yhtään halua antaa nuorta vertansa paarman eineherkuksi. Sen takia heitti hän kätensä irti Palkun harjasta ja lyödä hosasi kädellänsä paarmaa.
"Surrurur", lauleli paarma iloisesti, kun ei lyönti osunut siihen, mutta Palkku pelästyi ja luuli tuon kohotetun käden tarkoittavan häntä. Se alkoi täydessä nelisessä laukata pitkin niittyä ja Joonas — keikahti alas ja putosi niitylle. Onneksi pudota tupsahti hän pehmeään ruohokkoon, eikä loukannut yhtään itseään, vaan pääsi asiasta paljaalla säikähdyksellä. Olisi siinä kuitenkin voinut käydä pahastikin, sillä olisihan hän voinut pudota päälleenkin ja taittaa niskansa. Nyt me kumpikin kiitimme Jumalata, joka niin armollisesti oli varjellut meidät siitä onnettomuudesta. Kuitenkin kului sitte kauan aikaa, ennenkuin Joonas uskalsi nousta Palkun selkään. Jos Palkku milloin oli ulkona niityllä nenäkästen paarmojen ympäröimänä, niin ei Joonas tehnyt sitä koskaan.
Kolmastoista Luku.
Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.
Vihdoinkin viimein koitti se onnen päivä, jona sain lähteä äidin kanssa kaupunkiin.
Oi, kuinka olin sitä hetkeä ikävöinyt! Minä en ollut milloinkaan nähnyt sen suurempia vesiä, kuin muutamia lampia, puron ja joen tuolla kotona, enkä koskaan suurempia aluksia, kuin meidän vanhan ruuhemme, venheemme ja vanhan lossivenheen joen rannalla, jolla se, maalle vedettynä, oli jo ollut vuosikausia ja jossa meillä lapsilla oli tapana leikkiä. Nyt saisin minä nähdä itse sen ison järven, jolla kulki höyryvenhe ja paljo laivoja muitakin.
Olikin ihana ilma matkapäivänämme. Päivä paistoi niin kirkkaasti ja lämpimästi taivaalta. Paarmat surisivat taas Palkun ympärillä, joka juoksi ja hikoili. Tomu tuprusi tiellä meidän ympärillä: ajaessamme niin, että minä pian näytin pieneltä mylläriltä; mutta mitäpäs se teki? Mitäs vaivoja ei kymmenvuotinen poika jaksaisi kärsiä, kun hän saa kulkea jotakin merkillistä katselemaan? Palkku kyllä juosta helkytteli niin kovasti, kuin semmoisessa helteessä saattoi, mutta minusta se nyt juoksi "hirmuisen" hitaasti. Vihdoinkin viimein pääsimme ulos metsästä ja kaukaa tuolta häämötti jo kaupunkikin korkeine, terävine kirkonkastarineen ja vanhoine linnoineen, jota alempana nähtiin järven välkkyvä pinta laineineen. Kovasti sykähteli silloin sydän rinnassani, sillä minähän saisin nähdä järven, laivat ja höyryvenheet! Nyt oli selvillä se, että minusta piti tullakin merimies. Vesi ja meri! — ne vetivät nyt minua puoleensa vastustamattomalla voimalla ja minä siksi kerraksi, kokonaan unhotin kiihkoni päästä rumpariksi. Nyt vierähtivät ja tärisivät jo rattaamme mukulakivillä lasketulla kadulla. Niin olimme siis ihan täydellä todella kaupungissa! En milloinkaan ollut osannut uneksiakaan mitään niin muhkeata. Talot olivat talojen, kartanot kartanoiden vieressä pitkissä rivissä kaksin, kolmin kertaisina ja vastapäätä, kadun toisella puolen aivan samalla tavalla! Ja sittekös oli siellä kauppapuoteja, ja rihkamata kaikenlaista asetettuna puotien akkunoihin ilmoitus-merkiksi! Siihen aikaan ei kuitenkaan osattu ilmoittaa niin hyvin, kuin nyky-aikana. Kauppapaikkojen akkunoissa riippui vaan tavallisesti rivi paksumpia ja hienompia talikynttilöitä, niitä paitsi pari kirjavaa saippuatankoa, koukku — ja lehtihakasia, lakkeja, tulitikkuja, tupakkatokkia, pitkiä villaisia kaulaliinoja, nuppineulapapereja ja kivitauluja.
Oudolta tuntui katsella tuota kaikkea ja kummalliselta kuului korviin pyörien kolina kivitetyllä kadulla. Minä olin kuin hiukan pyöräpäisenä. Sittekuin olimme vieneet hevosemme kauppias Rosenström'in taloon, menimme, äitini ja minä, enoni luoksi, joka oli apteekkarina kaupungissa. Siellä minun piti tavata kumpaakin serkkuani, Klaaraa ja Hilmaa, joita olin ainoastaan kerran ennen nähnyt, silloin kuin he kävivät meitä tervehtimässä kotonamme maalla.
Eno pyysi meitä päivälliselle luokseen, mutta sitä ennen piti minun mennä ulos katsomaan laivoja ja höyryaluksia. Satamassapas se vasta elämä ja liike olikin!
Merimiehet vipusivat tavararuumista ylös suolaa, kalkkia ja jauhomattoja samalla, kuin laulaa hoilottelivat yksitoikkoisia laulujansa; kantomiehet kantoivat laivanpartailta, kaikenlaisia säkkejä maalle; toiset vierittivät tynnyrejä ja kääröjä niihin laivoihin, joita lastattiin parhaillaan.
Äiti uskoi minut erään vanhan, laivan kirvesmiehen huostaan, joka oli hänen kotipuoleltaan kotoisin, ja se lupasi katsoa, jotta minä en ryhtyisi mihinkään keppoisiin sillä aikaa, kuin äiti toimitteli joitakin asioitaan kaupungilla. Äiti varoitteli vielä minua olemaan hyvin varovaisena, eikä, kulkemaan niin, että putoaisin järveen tahi joutuisin johonkuhun muuhun vaaraan. Luonnollisesti lupasin minä totella ja katsoa tarkoin eteeni.
Kuitenkin väsyin minä heti sekä merimiesten lauluun, että heidän tynnyriensä ja kääröjensä vierittelemiseen ja keksin muutaman vanhan, puoliksi katetun purjepurren. Se oli sidottu kiinni erääsen sataman kaide-puun paaluun. Minä kysyin kirvesmieheltä, saisinko mennä siihen katselemaan sekä sitä että laivoja sieltä käsin. Minustahan piti tulla merimies, jonka vuoksi oli luonnollista, että minä tahdoin nähdä, miltä laiva sisältäpäin näyttää. Minä sainkin suostumuksen pyyntööni ja heti notkeana, kuin orava, hyppäsin sukkelasti purren kannelle. Keulan puolella, aivan kannen keskellä, huomasin minä sitte pienen, pyöreän aukon ja minussa syntyi halu kurkistaa siitä sisään kajuuttaan, nähdäkseni miltä se oikeastaan näyttää tuommoinen ihmisasunto.
Sitä varten laskeuduin polvilleni, otin päästäni pois uuden hattuni ja panin sen purren kannelle. Oli onni, että silloin ei sattunut tuulemaan, sillä niin ollen, olisi uusi hattuni varmaankin pudonnut järveen. Niin tirkistelin minä siinä alas aukosta, mutta siellä alhaalla oli ihan pimeä, joten en nähnyt mitään. Silloin päätin tehdä rohkean teon ja työnsin pääni kokonansa aukosta läpi. Minä ajattelin: nyt varmaankin saan nähdä jotakin merkillistä olevan alhaalla tuolla pimeässä kajuutassa — jotakin perin merkillistä.
Kyllä kaikkiakin! Siellä oli pimeä, kuin säkissä, mutta nyt ilmestyi pahin puoli asiassa. Kun minun piti vetää pääni taas ulos aukosta, huomasin, että se ei lähtenytkään pois. Minä kiertelin kaulaani ja kääntelin päätäni jos jonnekin päin, mutta varsin mahdottomalta tuntui saada päätä pois vankeudesta, Tietysti olisi se helposti onnistunut, jos olisin pysynyt tyynenä, mutta hämmästyksissäni en tiennyt mitä tein. Minulle tuli hätä käteen ja hätäni muuntui pian epätoivon tuskaksi, kun ajattelin, että kentiesi täytyi minulta katkasta koko pää ennen, kuin minut irti saadaan.
Siinä vietin muutamia pelottavan tuskallisia silmänräpäyksiä ja aloin huutaa — huutaa mi saatua väkeä. Kirvesmies oli äsken minulle sanonut purren olevan kotoisin jostakin Kalmoniemestä ja tuon nimen merkityksen sovitin minä ajatuksissani yhteen tuhoni ja kuolemani kanssa.
"Kirvesmies, kirvesmies! Tulkaa auttamaan minua", huusin minä yhä kiivaammin. Purren kannen hämmentämä ääneni kuului vihdoinkin viimein kirvesmiehen korviin ja hän tuli juoksujalassa minua pelastamaan pulastani. Kääntämällä ruumiini oikeaan asentoon niin että pääni tuli oikeaan suuntaan tuon hieman soikulaisen aukon kanssa, sai hän minut viimeinkin irti tukalasta ja omituisesta vankeudestani. Ette voi arvata, kuinka minä seisoin alakuloisena, kuni siiville lyötynä siinä ja katsoa noljotin eteeni. Mieltymys merielämäänkin oli kerralla kadonnut, kuin poispuhallettu ja kadonnut ainiaaksi. Siihen sijaan olin oikein iloinen, kuin sain taas palata kotiseutuni järkkymättömälle manterelle.
Puolen päivän jälkeen istuin taas enoni luona yhdessä serkkujeni kanssa ja herkuttelin itseäni rusinoilla, manteleilla ja espanjalaisilla pähkinöillä. Silloin kysyi eno, joka kirvesmieheltä oli saanut kuulla aamupäiväisistä toimistani, millä tavoin oli huvitteleutunut alhaalla laivarannassa. Minä kävin sangen hämilleni tuosta tukalasta kysymyksestä ja veri kohosi nopeasti kasvoilleni niin, että minä tulin punaiseksi, kuin kypsynyt puolukka. Enhän minä miten voinut ruveta enoani petkuttamaan, sillä sen tiesin synniksi ja kovin tuntui taas vaikealta, tyttöjen, kuullen, kertoa asia semmoisenaankin, kuin se oli. Minä koetin päästä siitä pälkähästä juttelemalla katselleeni, miten laivoja oli lastattu ja lastia niistä purettu, ynnä muuta semmoista.
"No, eikös sinulla itselläsi ollut mitään sen kummempaa sattumaa siellä alhaalla pursien luona?" kysyi eno ja katsoi minuun ivallinen hymy, huulilla.
Nyt täytyi tietysti totuuden tulla ilmi ja niinä kerroin juurta jaksaen, kuinka minulle oli käynyt. Serkkuni nauroivat tavattomasti kertomukselleni, joka heistä oli hauskinta, mitä pitkiin aikoihin olivat kuulleet.
Vaikka enonkin suu vetääntyi nauruun, muuntui hän kuitenkin kohta vakavaksi ja avatessaan erästä pähkinää, sanoi hän että minun seikkailuni voisi olla kokonaisen saarnan aineena.
Kuinka se olisi mahdollista ja kävisi laatuun, — sitä en minä voinut käsittää, vaan pyysin enon sanomaan, mitä hän sillä tarkotti.
"Sitä hyvä Kalle, että sinun tilasi oli monen ihmisen hengellisen aseman kalttainen, vaikka he eivät itse usko sitä. Kentiesi olet sinä lukenut sen, mitä on kirjoitettu jossakin paikassa Uudessa Testamentissa: silmä on ruumin valkeus; jos siis sinun silmäs on yksinkertainen (s. o. turmeltumaton,, luonnollinen, terve), niin koko sinun ruumiis on valaistu; vaan jos sinun silmäs on paha, niin koko sinun ruumiis on pimeä. Jos siis se valkeus, joka sinussa on, on pimeys, kuinka suuri on itse pimeys? Samoin kuin sinä kumarsit pääsi, katsoit purren pimeään kajuuttaan ja sillä tavoin, keskellä kirkasta päivää, jouduit hirmuiseen pimeyteen, etkä tainnut edes itseäsi nähdä, aivan samoin moni poika ja tyttö katsoo synnin synkeään pimeyteen ja tekee semmoista, että varmaan punastuisi, jos joku näkisi hänet silloin. Tuo synnin tekeminen sokaisee kuitenkin heidän silmänsä niin, että he eivät enämpää, kuin sinäkään voi nousta ja vapauttaa itseänsä siitä. Vapaiksi he eivät pääse muulla keinoin, kuin huutamalla Herraa avuksi, joka silloin, tuleekin ja pelastaa heidät vankeudesta."
"Aivan, niinkuin kirvesmies kuuli minun huutoni ja riensi avukseni", huudahdin minä.
"Juuri niin, poikaseni", jatkoi eno puhettansa, "mutta nyt on sinun asiasi ottaa tuo seikkailusi opiksesi ja rukoilla Jumalaa varjelemaan sinua vasta edes kaikesta pahasta."
Minun täytyy tunnustaa, että en ymmärtänyt paljoa enoni puheesta, mutta jälkeen päin olen sangen monasti saanut tuntea ja kokea, miten oikein ja totta hän silloin puhui.
- Äitini kävi oikein levottomaksi saadessaan kuulla, kuinka minä olin tarttunut purteen päästäni kiinni, mutta samalla tuli hän iloiseksi siitä, että olin päässyt tuosta pulastani pelkällä säikähdyksellä.
Kotimatkalla puhui hän sitte vielä omalla tavallansa siitä, miten minun pitäisi tuosta vastenmielisestä vankeudestani oppia hillitsemään uteliaisuuttani. Hän sanoi, että minun ei pitäisi aina tahtoa nähdä kaikkea sitä ja tätä, sillä semmoiset pojat, jotka sillä tavoin tahtovat luoda silmänsä kaikkialle, ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, joutuvat viimein pimeyden pauloihin. "Toimellinen mies laittaa hänensä viisaasti, vaan tyhmä heittelee silmiänsä sinne ja tänne."
Kotiin tultuani oli minulla paljo kertomista Lotalle, Elsalle ja Joonaalle, joille lopuksi mainitsin minulle sattuneesta, kommelluksestanikin. Minä koetin saada sen jutun niin merkilliseksi, kuin suinkin, ja saatuani sisareni oikein onealle mielialle, selitin minä heille niitä opetuksia seikkailustani koetin saada, myöntäen kuitenkin, että se viisaus ei ollut minun viisauteni, vaan eno Johanneksen ja äitini päästä lähtenyttä.
Kaupunkimatkallani oli kumminkin se hyvä puoli, että minussa ei enää milloinkaan herännyt mitään halua merelle, vaan toistaiseksi pysyin vakaasti tuumassani ruveta rummun lyöjäksi.
* * * * *
Tähän lopetan nyt täällä kertaa lapsuuteni muistelmat, lausuen samalla sen toiveen, että niistä niiden nuorille lukijoille olisi edes jotakin iloa, ehkäpä vielä hiukan hyötyäkin. — Jos niin kävisi, että Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmat saavuttaisivat ystäviä lasten seassa, niin ei ole aivan mahdotonta, että niille vasta edes ilmestyisi jatkoa, jos Jumala sen suo ja me elämme.
Sydämellisesti toivottaen kaikille lapsille hupaista ja siunauksesta runsasta joulua lasten parhaalta ystävältä, häneltä, joka meidän tähtemme lepäsi olilla ja heinillä Betlehemin seimessä, pysyn minä kaikkien nuorten kirjani lukijain vanhana ystävänä. Hauskaa joulua siis kaikille!
Kalle Sarkkinen.