Raamatun tutkisteluja 1: Jumalallinen aikakausien suunnitelma

by C. T. Russell

KUUDES LUKU

MEIDÄN HERRAMME TAKASINTULO JA SEN TARKOTUS: KAIKEN ENNALLEENASETTAMINEN.

Meidän Herramme toinen tuleminen on henkilökohtainen ja tapahtuu ennen tuhatvuotisaikakautta. — Sen suhde ensimäiseen tulemiseen. — Seurakunnan valitseminen ja maailman kääntäminen. — Valinta ja vapaa armo. — Toivon vangit. — Profeettain todistus ennalleenasettamisesta. — Meidän Herramme takasintulo on selvästi seurakunnan ja maailman toivo.

"Ja hän lähettäisi teitä varten määrätyn Kristuksen Jeesuksen. Hänet oli taivaan otettava vastaan ja pidettävä niihin aikoihin, jolloin kaikki ennalleenasetetaan, ja joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta." — Ap. t. 3: 20, 21.

Me luulemme, että kaikki, jotka tuntevat Raamatun, myöntävät ja uskovat meidän Herramme tarkotuksen olleen, että hänen opetuslapsensa ymmärtäisivät, että hän jotakin tarkotusta varten, jollakin tavalla ja jonakin aikana tulisi takasin. On totta, että Jeesus sanoi: "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt. 28: 20), ja henkensä ja sanansa kautta on hän aina ollut seurakunnan kanssa, johtaen, halliten, lohduttaen ja ylläpitäen pyhiään kaikissa heidän murheissaan. Mutta joskin seurakunta siunauksellisella tavalla on ollut tietoinen siitä, että Herra on tuntenut kaikki sen tiet, ja että hän on alituisesti pitänyt siitä huolta ja rakastanut sitä, niin ikävöi se kuitenkin hänen luvattua henkilökohtaista takasintulemistaan, sillä kun hän sanoi: "Ja kun minä olen mennyt pois ja valmistanut teille sijan, tulen minä takasin" (Joh. 14: 3), niin tarkotti hän varmaan sillä toista henkilökohtaista tulemista.

Toiset arvelevat, että hän tarkotti hengen vuodattamista helluntaina, toiset, että hän tarkotti Jerusalemin hävitystä j.n.e.; mutta nämä sivuuttavat nähtävästi sen seikan, että Raamatun viimeisessä kirjassa, joka kirjotettiin kuusikymmentä vuotta helluntain jälkeen ja kaksikymmentä kuusi vuotta Jerusalemin hävityksen jälkeen, puhuu hän, joka oli kuollut ja nyt elää, kysymyksessä olevasta tapauksesta vielä kuuluvana tulevaisuuteen, sanoen: "Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minulla mukanani." Ja hengen elähyttämä Johannes vastaa: "Amen, tule Herra Jeesus:" — Ilm. 22: 12, 20.

Hyvin monet arvelevat, että kun syntinen kääntyy, on se osa Kristuksen tulemista, sekä että hän tällä tavalla on jatkava tulemistaan, kunnes koko maailma on kääntynyt. Silloin, sanovat he, on hän täydelleen tullut.

He unohtavat nähtävästi Raamatun todistuksen tässä asiassa, joka sanoo aivan päinvastaista heidän odotukselleen; ettei maailma Herran toisen tulemisen aikana ole läheskään kääntynyt Jumalan puoleen, että "viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja, sillä ihmiset tulevat olemaan itserakkaita… he rakastavat nautintoa enemmän kuin Jumalaa" (2 Tim. 3: 1—4), että "pahat ihmiset ja petturit tulevat menemään yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen". (V. 13.) He unohtavat Mestarin erityisen varotuksen pienelle laumalleen: "Pitäkää vaari itsestänne, ettei… se päivä äkkiarvaamatta yllättäisi teitä; sillä se kohtaa niinkuin paula kaikkia, jotka asuvat koko maan pinnalla." (Luuk. 21: 34, 35.) Kun jälleen sanotaan: "Kaikki maan sukukunnat parkuvat", kun he näkevät hänen tulevan (Ilm. 1: 7), voimme olla vakuutetut, ettei tehdä pienintäkään viittausta syntisen kääntymisestä. Valittavatkohan kaikki syntisen kääntymistä? Päinvastoin, jos tämä paikka, kuten melkein kaikki myöntävät, tarkottaa Kristuksen läsnäoloa maan päällä, niin opettaa se, etteivät kaikki maan päällä tule rakastamaan hänen ilmestystään, jota he varmaan tekisivät, jos he kaikki olisivat kääntyneet.

Toiset odottavat todellista Herran tuloa ja läsnäoloa, mutta siirtävät tämän ajan kauvas eteenpäin väittäessään, että maailma täytyy kääntyä seurakunnan vaivannäön kautta sen nykyisessä asussa, ja sillä tavalla alkaisi tuhatvuotisaikakausi. He sanovat, että kun maailma on kääntynyt ja Saatana sidottu ja Herran tunteminen täyttää koko maan, ja kun kansat eivät enää harjaannu sotimaan, silloin on seurakunnan työ nykyisessä asussaan päättynyt, ja että silloin, kun se on täyttänyt tämän suuren ja vaikean tehtävän, tulee Herra ratkaisemaan maan tärkeät asiat, palkitsemaan uskovaiset ja tuomitsemaan syntiset kadotukseen.

Muutamat Raamatun paikat, irrotettuina yhteydestään, näyttävät puhuvan tämän otaksuman puolesta, mutta kun tarkastetaan Jumalan sanaa ja suunnitelmaa kokonaisuudessaan, niin huomataan, että kaikki nämä paikat puhuvat aivan päinvastaisen mielipiteen puolesta, nimittäin että Kristus tulee, ennenkuin maailma on kääntynyt, sekä että hänen hallituksensa tarkotus on kääntää maailma; että seurakunta nyt on asetettu koetukselle, ja että voittajain palkinto on ensin tulla kirkastetuiksi ja sitten tulla osallisiksi yhdessä Herran Jeesuksen kanssa siitä hallituksesta, joka on Jumalan määräämä välikappale, jotta maailma tulisi siunatuksi ja kaikki luodut olennot Herran tuntemisen osallisuuteen. Tämä on Herran erityinen lupaus: "Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani." (Ilm. 3: 21.) "Ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta." — Ilm. 20: 4.

On kaksi Raamatun kohtaa, joihin ne, jotka väittävät, ettei Herran tuleminen tapahdu ennenkuin tuhatvuotisen valtakunnan perästä, pääasiassa perustautuvat, ja niihin tahdomme tässä kiinnittää huomiomme. Toinen on: "Tämä valtakunnan evankeliumi saarnataan koko maailmassa todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu." (Matt. 24: 14.) Väitetään, että tämä tarkottaa maailman kääntymistä ennen evankeliumiaikakauden loppua. Mutta todistaminen maailmalle ei merkitse maailman kääntämistä. Kysymyksessä oleva Raamatun paikka ei sano millä tavalla todistus otetaan vastaan. Tämä todistaminen on jo tapahtunut. Vuonna 1861 osottivat raamattuseurain kertomukset, että evankeliumi oli julistettu kaikilla maan kielillä, joskaan maan miljoonat ihmiset eivät olleet ottaneet sitä vastaan. Ei edes puoletkaan maapallolla nykyään elävästä tuhannesta kuudestasadasta miljoonasta ole koskaan kuullut mainittavan Jeesuksen nimeä. Kuitenkin on mainitun lauseen ehto täytetty: evankeliumi on saarnattu koko maailmassa todistukseksi kaikille kansoille.

Apostoli sanoo (Ap. t. 15: 14), että evankeliumin päätarkotus tänä aikakautena on ollut "ottaa kansa" Kristuksen nimeen — voittava seurakunta, joka hänen toisessa tulemisessaan yhdistetään häneen ja saa hänen nimensä. Maailmalle todistaminen on tänä aikana sivutarkotus.

Toinen Raamatun paikka on: "Istu oikealle puolelleni, siihen asti kun minä panen vihollisesi sinun jalkaisi astuinlaudaksi." (Ps. 110: 1.) Hapuileva, epämääräinen käsitys tästä lauseesta tuntuu olevan se, että Kristus istuu jollakin aineellisella valtaistuimella jossakin taivaassa, kunnes seurakunta on tehnyt kaikki hänelle kuuliaisiksi, ja että hän sitten tulee hallitsemaan. Tämä käsitys on väärä. Tässä ajateltu Jumalan valtaistuin ei ole aineellinen, vaan tarkottaa se hänen korkeaa valtaansa ja hallitustansa, ja Herra Jeesus on korotettu olemaan osallinen tässä hallituksessa. Paavali selittää: "Jumala on hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman," Hän on antanut hänelle vallan, joka lähinnä Isän valtaa on kaikkia muita korkeampi Jos Kristus istuu aineellisella valtaistuimella, kunnes hänen vihollisensa on pantu hänen jalkainsa astuinlaudaksi (kunnes he kaikki ovat voitetut), niin ei hän voi luonnollisestikaan tulla, ennenkuin kaikki on tullut hänen valtikkansa alle. Mutta jos "oikea puoli" ei merkitse määrättyä paikkaa tai istuinta, vaan niinkuin me väitämme voimaa, valtaa, herrautta, niin seuraa siitä, että kysymyksessä oleva lause ei millään tavoin vastusta toista raamatunpaikkaa, joka opettaa, että hän sillä vallalla, jolla hän on varustettu, tulee "tekemään kaikki itsellensä alamaiseksi". (Fil. 3: 21.) Esim., kun me sanomme, että keisari Wilhelm istuu Saksan valtaistuimella, niin emme silloin ajattele kuninkaanistuinta, jolla hän itse asiassa hyvin harvoin istuu. Kun sanomme, että hän istuu valtaistuimella, niin tarkotamme, että hän hallitsee Saksaa. Oikea puoli merkitsee korkeinta arvoa, ylhäisintä asemaa tai suurinta suosiota, lähinnä korkeinta hallitusta. Siten korotettiin tai asetettiin Bismarck Saksan keisarivallan oikealle puolelle, ja Joosef oli Faaraon oikealla kädellä Egyptin valtakunnassa — ei kirjaimellisesti, vaan tavallisen lauseparren mukaan. Jeesuksen sanat Kaifaalle sopivat yhteen tämän ajatuksen kanssa: "Tästälähin saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä." (Matt. 26: 64.) Hän on oleva oikealla puolella, kun hän tulee, ja hän on pysyvä oikealla puolella tuhatvuotisen valtakunnan aikana ja myös aina.

Lähemmästä Jumalan ilmotetun suunnitelman tutkimisesta on seuraava laveampi käsitys niinhyvin ensimäisen kuin toisen tulemisen tarkotuksesta, ja meidän tulee muistaa, että molemmat tapaukset suhtautuvat toisiinsa kuten saman suunnitelman osat. Ensimäisen tulemisen erityinen tarkotus oli lunastaa ihmiset; ja toisen tulemisen erityinen tarkotus on ennalleenasettaa, siunata ja vapauttaa lunastetut. Sitten kun Vapahtajamme oli antanut elämänsä kaikkien lunastukseksi, meni hän ylös taivaaseen esittääkseen tämän uhrin Isälle, sovittaen siten ihmisen vääryyden. Hän viipyy siellä ja sallii "tämän maailman ruhtinaan" jatkaa pahan herrautta, kunnes "morsian, Karitsan emäntä" on valittu, jonka ollakseen tällaisen kunnian arvoinen täytyy voittaa nykyisen pahan maailman vaikutuksen. Silloin on se aika tullut, jolloin ihmiskunnan suuri siunaamistyö, jonka hänen uhrinsa on taannut, on alkava, ja hän on lähtevä siunaamaan maan kaikkia sukukuntia.

Tosin olisi ennalleenasettamis- ja siunaamistyö voinut alkaa heti, niin pian kun Lunastaja oli suorittanut lunastushinnan, ja olisi siinä tapauksessa Messian tuleminen tapahtunut ainoastaan kerran ja valtakunta ja siunaustyö heti alkanut, kuten apostolit ensin odottivat. (Ap. t. 1: 6.) Mutta Jumala on "meitä varten" — kristillistä seurakuntaa varten — "pitänyt huolta jostakin paremmasta" (Hebr. 11: 40). Meidän tähtemme on siis Kristus-henkilön hallitus erotettu pään kärsimisen ajasta yhdeksäntoista vuosisadan kautta.

Tämä aikakausi ensimäisen ja toisen tulemisen välillä, kaikkien lunastamisen ja kaikkien siunaamisen välillä, on aijottu seurakunnan, Kristuksen ruumiin koettelemista ja valitsemista varten; muuten olisi ainoastaan yksi tuleminen tapahtunut, ja työ, joka suoritetaan hänen toisen läsnäolonsa aikana, tuhatvuotiskautena, olisi seurannut Jeesuksen ylösnousemista. Tai sen sijaan kun me sanomme, että toisen tulemisen työ olisi välittömästi seurannut sitä, mikä ensimäisessä tulemisessa tehtiin, niin sanokaamme mieluummin, että ellei Jehova olisi päättänyt valita "pientä laumaa", "Kristuksen ruumista", ei ensimmäinen tuleminen olisi sattunut silloin, kun se tapahtui, vaan olisi tapahtunut toisen tulemisen yhteydessä, ja niin olisi ollut ainoastaan yksi tuleminen. Sillä Jumalalla on selvästi ollut tarkotuksena sallia pahan olla vallassa kuudentuhannen vuoden kuluessa ja seitsemäntenä vuosituhantena puhdistaa ja asettaa kaikki ennalleen.

Siten me näemme, että Jeesuksen tulo uhrina ja syntisten lunastuksena tapahtui juuri niin paljon ennen siunaus- ja ennalleenasettamisaikaa, kuin tarvittiin hänen "kanssaperillistensä pienen lauman" valitsemiseksi. Tämä on muutamille selvitettävä sen näennäisen viivytyksen Jumalan puolelta, ettei hän vielä anna niitä siunauksia, jotka ovat luvatut, ja jotka lunastus on valmistanut. Siunaukset tulevat määrättynä aikakautena alkuperäisen suunnitelman mukaan, joskin — ihanan tarkotuksen tähden — hinta maksettiin paljon aikasemmin kuin ihmiset olisivat voineet odottaa.

Apostoli ilmottaa, että Jeesus on ollut poissa maan päältä — taivaassa — koko sinä välillä olevana aikana, joka ulottuu hänen taivaaseenastumisestaan ennalleenasettamisajan tai tuhatvuotisajan alkuun asti: "Hänet oli taivaan otettava vastaan ja pidettävä niihin aikoihin asti, jolloin kaikki asetetaan ennalleen" j.n.e. (Ap. t, 3: 21.) Kun Raamattu siis opettaa, että Herramme toisen tulemisen tarkotus on kaiken ennalleenasettaminen, ja kun hänen esiintymisensä aikana kansat eivät läheskään ole kääntyneet, vaan vihastuvat (Ilm. 11: 18) ja tekevät vastarintaa, niin täytyy myöntää, että joko on seurakunta lähetystehtävässään epäonnistunut, ja Jumalan suunnitelma tähän nähden rauennut, tai sitten on niin, kun olemme väittäneet ja näyttäneet, että seurakunnalta ei ole vaadittu maailman kääntämistä tänä aikakautena, vaan on sen tehtävänä ollut saarnata evankeliumia koko maailmassa todistukseksi ja Jumalan johdolla valmistua suurta tulevaa tehtäväänsä varten. Jumala ei ole millään tavalla kuluttanut kykyään maailman kääntämiseksi. Päinvastoin, hän ei ole vielä yrittänytkään kääntää maailmaa.

Tämä tuntunee muutamista omituiselta väitteeltä, mutta heidän tulee ajatella, että jos Jumala olisi ryhtynyt tällaiseen työhön, niin olisi hän silminnähtävällä tavalla siinä epäonnistunut, sillä niinkuin me olemme havainneet, on olemassa ainoastaan vähäpätöinen murto-osa maan tuhansista miljoonista, joka koskaan on kuullut siitä ainoasta nimestä, jossa kunkin täytyy pelastua. Me olemme ainoastaan voimakkain sanoin esittäneet, mitä muutamat etevimmistä lahkoista — baptistit, presbyteriaanit ja monet muut — uskovat ja opettavat, että Jumala nyt määrää ja valitsee maailmasta "pienen joukon", seurakunnan. He esittävät, että Jumala ei tee mitään muuta, kun että hän valitsee tämän seurakunnan, kun me sitävastoin havaitsemme Raamatun vielä opettavan askeleen eteenpäin jumalallisessa suunnitelmassa: maailman ennalleenasettamisen, joka on tapahtuva valitun seurakunnan kautta, sitten kun tämä on tullut täysilukuiseksi ja kirkastettu. Tämä "pieni joukko" voittajia tänä evankeliumin aikakautena muodostaa ainoastaan sen "siemenen" ruumiin, jossa tai jonka kautta kaikki maan sukukunnat tulevat siunatuiksi.

Niiden, jotka väittävät, että Jehova kuudentuhannen vuoden kuluessa on koettanut kääntää maailmaa ja aina epäonnistunut, täytyy huomata miten vaikeata on sovittaa tällaisia mielipiteitä Raamatun vakuutuksen kanssa, että kaikki Jumalan aikomukset tulevat täyttymään, sekä että hänen sanansa eivät tule tyhjänä palaamaan, vaan on se menestyvä, jota varten se on lähetetty. (Jes. 55: 11.) Se, että maailma ei vielä ole kääntynyt, ja että Herran tunto ei vielä täytä maata, todistaa sen, ettei sitä vielä ole lähetetty siinä tarkotuksessa.

Tämä vie kahteen eri ajatukseen, jotka vuosisatoja ovat erottaneet kristityt toisistaan, nimittäin valintaan ja vapaaseen armoon. Ei ainoakaan raamatuntutkija kiellä, etteikö näillä näennäisesti vastakkaisilla opeilla olisi tukea Raamatussa. Tämä seikka täytyy johtaa meidät heti otaksumaan, että molemmat tavalla tai toisella täytyvät olla tosia; mutta millään muulla tavalla ei niitä voi yhdistää kuin ottamalla huomioon taivaallisen lain, järjestyksen, sekä "jakamalla oikein totuuden sanaa" tämän aineen suhteen. Tämä järjestys, sellaisena kuin se on esitetty aikakausien suunnitelmassa, on, jos se otetaan varteen, selvästi osottava, että nykyisinä ja menneinä aikajaksoina on valintaa tapahtunut, mutta tämän vastakohta on niin kutsuttu vapaa armo, Jumalan armonosotus maailmaa kohtaan ylimalkaan tuhatvuotiskautena. Jos pitää muistissa aikakausien ja hallituksien eroavat piirteet, joista me teimme esityksen eräässä edellisistä luvuista, ja kaikki ne paikat, jotka tarkottavat valtaa ja vapaata armoa, tutkitaan ja asetetaan oikeaan aikaan, niin huomataan, että kaikki ne, jotka käsittelevät valintaa, koskevat nykyisiä ja menneitä ajanjaksoja, kun sitävastoin ne, jotka opettavat vapaata armoa, täysin soveltuvat lähinnä tulevaan aikakauteen.

Raamatun opin mukaan ei valinta kuitenkaan ole mielivaltaista pakottamista tai välttämätön kohtalo, kuten sen puolustajat tavallisesti uskovat ja opettavat, vaan tapahtuu valinta kelvollisuuteen ja sopivaisuuteen nähden Jumalan erityistä tarkotusta varten, tätä varten järjestetyn aikakauden kuluessa.

Vapaan armon oppi, jota arminiaanit puolustavat, on paljon suurempi Jumalan armon ilmaus, kuin mitä sen innokkaimmat puolustajat koskaan ovat opettaneet Jumalan armo tai suosio Kristuksessa on aina vapaa siinä merkityksessä, että se on ansaitsematon; mutta aina ihmisen syntiinlankeemisesta nykyaikaan asti ovat Jumalan armonosotukset rajottuneet määrättyihin yksityisiin henkilöihin, kansoihin ja luokkiin, kun sitävastoin tulevana aikakautena kutsutaan koko maailma osallisiksi niihin suosionosotuksiin sellaisilla ehdoilla, kun silloin kaikille tarjotaan ja ilmotetaan, ja kuka tahtoo saa silloin tulla juomaan elämän lähteestä ilmaiseksi. — Ilm. 22: 17.

Jos me luomme katsauksen taaksepäin, niin huomaamme, että Aabraham ja muutamat hänen jälkeläisistään valittiin niiksi välikappaleiksi, joiden kautta luvattu siemen, joka oli siunaava maan kaikkia sukukuntia, oli tuleva. (Gal. 3: 29.) Me huomaamme myöskin Israelin valitsemisessa kaikkien kansojen keskuudesta Jumalan tarkotuksen olleen esikuvauksellisesti osottaa, miten tuo suuri työ maailman hyväksi oli tapahtuva. Sen vapautus Egyptistä, sen Kaanaan maa, sen eri liitot, sen lait, sen uhrit syntien tähden velan poistamiseksi ja kansan puhdistamiseksi sekä sen papisto tämän kaiken toimeenpanemista varten — kaikki tämä esitti pienoiskoossa ja esikuvauksellisesti todellista papistoa ja todellisia uhreja ihmismaailman puhdistamiseksi. Jumala sanoi, puhuen kansalle: "Kaikkien sukukuntien keskuudessa maan päällä olen minä ainoastaan teistä pitänyt erityistä huolta." (Am. 3: 2.) Ainoastaan tämän kansan Jumala tunsi, kunnes Kristus tuli, niin vieläpä jälkeenkin päin, sillä hänen toimintansa rajottui heihin, eikä hän sallinut oppilaittensa mennä toisten luo — sanoen, kun hän lähetti heidät: "Älkää lähtekö pakanain luo älkääkä menkö mihinkään samarealaisten kaupunkiin." Minkätähden niin, Herra? Koska selittää hän, "minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten luo." (Matt. 10: 5, 6; 15: 24.) Heitä varten omisti hän koko aikansa aina kuolemaan asti, ja siellä teki hän ensimäisen työnsä maailman hyväksi, ensimäisen sovellutuksen vapaasta ja rajattomasta ylitsevuotavasta armosta, joka "aikanaan" on todellakin tuleva siunaukseksi kaikille.

Tätä Jumalan suuremmoisinta lahjaa ei ole rajotettu kansaan eikä luokkaan nähden. Se ei ollut ainoastaan Israelia varten, vaan koko maailmaa varten, sillä Jumalan armosta maistoi Jeesus Kristus kuoleman kaikkien puolesta. — Hebr. 2: 9.

Ja nytkin, evankeliumin aikana, tapahtuu armon valinta määrätyssä tarkotuksessa. Muutamia osia maailmaa suosii evankeliumi (joka saarnataan vapaasti kaikille, jotka kuulevat) enemmän kuin toisia. Luo silmäys maailmankarttaan ja katso, miten pientä osaa Kristuksen evankeliumi huomatummassa määrässä valaisee tai siunaa. Vertaa itseäsi etuoikeuksinesi ja tietoinesi niiden miljoonien kanssa, jotka tänä päivänä ovat pakanuuden pimeydessä, jotka eivät koskaan ole kuulleet kutsumusta eivätkä siis ole olleet kutsuttuja. Kun kutsuttu joukko (kutsuttu Jumalan lapsiksi, Jumalan perillisiksi ja Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kanssaperillisiksi, ja jotka ovat tehneet kutsumisensa ja valintansa varmaksi) on täysilukuinen, silloin on Jumalan suunnitelma maailman pelastamiseksi oleva vasta alussaan.

Vasta sitten kun se on valittu, kehitetty ja korotettu valtaan, on siemen rikkipolkeva käärmeen pään. "Ja rauhan Jumala on pian ruhjova Saatanan teidän jalkainne alle." (Room. 16: 20; 1 Moos. 3: 15.) Evankeelinen aikakausi tekee siveän neitseen, uskollisen seurakunnan valmiiksi tulevalle yljälleen. Ja aikakauden lopussa, kun hän on "valmistanut itsensä" (Ilm. 19: 7); tulee ylkä, ja ne, jotka ovat valmiit, menevät hänen kanssansa häihin — toinen Aadam ja toinen Eeva tulevat yhdeksi, ja niin alkaa ihana ennalleenasettamistyö. Tulevana hallituskautena, uudessa maassa ja uudessa taivaassa, ei seurakunta ole enään kihlattu neitsyt, vaan morsian, ja silloin "henki ja morsian sanovat: Tule! Ja joka kuulee, sanokoon: Tule! Ja joka janoo, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä." — Ilm. 22: 17.

Evankeelinen aikakausi ei läheskään lopeta seurakunnan tehtävää. Se on ainoastaan tarpeellinen valmistus suurta tulevaisuustyötä varten. Tämän luvatun ja tulevan siunauksen tähden huokaa koko luomakunta yhteisesti ja on synnytystuskissa aina tähän asti, odottaen Jumalan lasten ilmestymistä. (Room. 8: 22, 19.) Siunattu totuus on, että vapaa armo täydellisemmässä määrässä on Isämme suunnitelmassa varattu ei ainoastaan eläville, vaan myöskin niille, jotka ovat kuolleet. Tämä armo on tuo siunattu tilaisuus tulevana aikakautena.

Löytyy niitä, jotka voivat nähdä jotakin niistä siunauksista, joiden aika tulee Herran toisessa tulemisessa, ja jotka jossain määrin käsittävät sen tosiasian merkityksen, että Herra tulee, jotta hän jakaisi sen suuren siunauksen, jonka hän kuolemallaan osti, mutta eivät kuitenkaan kykene näkemään tuota viimeistä totuutta, että niillä, jotka ovat haudoissaan on yhtä paljon toiveita Messiaksen ihanan hallituksen suhteen, kuin niillä, jotka tänä aikakautena eivät ole niin täydellisessä katoavaisuuden orjuudessa — kuolemassa. Niin varmasti kuin Jeesus kuoli kaikkien puolesta, niin täytyy myös kaikkien saada ne siunaukset ja tilaisuudet, jotka hän osti omalla kalliilla verellään. Tämän tähden me odotamme, että tuhatvuotiskautena kaikki ne tulevat siunatuiksi, jotka ovat haudoissaan, samoin kuin ne, jotka eivät ole niissä; ja tähän me löydämme runsaita todistuksia, jos katsomme syvemmältä Herran todistukseen asiassa. Niitä jotka ovat haudoissa, kutsutaan "toivon vangeiksi" sen perustuksella, mitä Jumalan suunnitelmassa on heidän vapauttamisekseen.

Lasketaan, että noin sata neljäkymmentä kolmetuhatta miljoonaa ihmistä on elänyt maan päällä niinä kuutenatuhantena vuotena, jotka ovat kuluneet Aadamin luomisesta. Vapaamielisin laskelma, joka mahdollisesti voitaisiin tehdä, osottaisi, ettei näistä edes tuhatmiljoonaa olisi Jumalan pyhiä. Tämä aulis laskelma antaisi jäännökseksi tuon äärettömän suuren luvun, sata neljäkymmentä kaksituhatta miljoonaa (142,000,000,000), jotka menivät kuolemaan uskomatta ja toivomatta siihen ainoaan nimeen, joka taivaan alla tai ihmisten keskuudessa on annettu, ja jossa meidän tulee pelastua. Niin, suurin enemmistö näistä ei koskaan ole tietänyt eli kuullut Jeesuksesta, eikä he ole voineet uskoa häneen, josta eivät ole kuulleet. Me kysymme: mitä on tullut tästä äärettömän suuresta joukosta, josta numerot antavat aivan riittämättömän käsityksen? Mikä on ja mikä tulee olemaan heidän tilansa? Eikö Jumala ole järjestänyt mitään toimenpidettä heitä varten, joiden tilan ja olosuhteet hän on täytynyt ennakolta nähdä? Tai onko hän maailman perustamisesta asti tehnyt kurjan säälimättömän järjestelmän heidän toivotonta ikuista vaivaamistaan varten, kuten useat hänen lapsistaan väittävät? Tai onko hänellä suunnitelmansa korkeudessa ja syvyydessä ja pituudessa ja leveydessä vielä varattu tilaisuus, jotta kaikki tulisivat tuntemaan tuon ainoan nimen ja kuuliaisina, mukautuen ehtoihin, saisivat nauttia ikuisesti kestävää elämää?

Näihin kysymyksiin, joita jokainen ajatteleva kristitty tekee itselleen, ja joille hän toivoo totuuden mukaista selitystä, joka on sopusoinnussa Jehovan luonteen kanssa, annetaan monenlaisia vastauksia.

Ateismi (se, joka kieltää Jumalan olemassaolon) vastaa: "Kuolleet ovat ijankaikkisesti kuolleet; ei löydy mitään tämän jälkeen; he eivät koskaan tule jälleen elämään."

Kalvinismi vastaa: "Heitä ei ole valittu pelastukseen. Jumala on ennakolta määrännyt heidät kadotukseen — ikuiseen helvettiin — ja siellä ovat he nyt, väännellen tuskissaan, ja sinne jäävät he ijankaikkisesti, ilman toivoa."

Arminianismi vastaa: "Me uskomme, että Jumala antaa monelle anteeksi heidän tietämättömyytensä nojalla. Ne, jotka ovat tehneet niin hyvin kuin ovat voineet, ovat varmat osuudestaan 'esikoisseurakuntaan', joskaan he eivät koskaan ole kuulleet puhuttavan Jeesuksesta."

Tähän mielipiteeseen liittyvät useimmat kristityt kaikista seurakunnista (joskin muutamien uskontunnustus on päinvastainen), koska heistä kaikki muut käsitykset tuntuvat olevan ristiriidassa Jumalan vanhurskauden kanssa. Mutta antaako Raamattu tukea tälle viimeiselle mielipiteelle? Opettaako se, että tietämättömyys on pelastuksen perustus? Ei, ainoa pelastuksen perustus, joka Raamatussa mainitaan, on usko Kristukseen Lunastajaamme ja Herraamme. "Armosta te olette pelastetut uskon kautta." (Ef. 2: 8.) Vanhurskauttaminen uskon kautta on koko kristillisen järjestelmän pohjana. Kysymykseen: Mitä tulee minun tehdä, jotta pelastuisin? vastaavat apostolit: "Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen." "Ei ole taivaan alla muuta nimeä, ihmisille annettu, jossa meidän on pelastuminen". (Ap. t. 4: 12), ja "jokainen, joka avuksi huutaa Herran nimeä, on pelastuva". — Room. 10: 13.

Mutta Paavali todistaa, että täytyy kuulla evankeliumia, ennenkuin voi uskoa, sanoen: "Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet?" — Room. 10: 14.

Muutamat väittävät, että Paavali opettaa, että tietämättömyys on pelastava ihmisiä, kun hän sanoo, että "Pakanat, joilla ei ole lakia,… ovat itselleen lakina". (Room. 2: 14.) He päättävät, että se laki jota heidän omantuntonsa vaati, riittää vanhurskauttamaan heidät. Mutta nämä käsittävät väärin Paavalin. Hän väittää vaan, että koko maailma on rikoksellinen Jumalan edessä (Room. 3: 19), että pakanat, joilla ei ollut kirjotettua lakia, tuomittiin kadotukseen, eikä tehty vanhurskaiksi omantunnon valon kautta, joka, joko se puolusti heitä tai syytti heitä, todisti, että he olivat epätäydellisiä ja arvottomia elämään, samoinkuin juutalaiset, joilla oli kirjotettu laki, sen kautta tuomittiin kadotukseen, "sillä lain kautta tulee synnin tunto" (Room. 3: 20.) Juutalaisille annettu laki ilmaisi heidän heikkoutensa ja oli aiottu näyttämään heille, että he olivat kykenemättömät vanhurskauttamaan itseänsä Jumalan edessä, sillä "ei yksikään liha voi lain töillä vanhurskautua hänen [Jumalan] edessään". Kirjotettu laki tuomitsi juutalaiset kadotukseen, ja pakanat omistivat riittävästi omantunnon valoa tuomitsemaan heidät kadotukseen; ja siten on jokaisen suu tukittu vaatimasta oikeutta elää, ja niin on koko maailma syyllinen Jumalan edessä.

Muistaen Jaakobin sanoja (2: 10), että se, joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhdessä, on vikapää kaikessa eikä voi vaatia mitään lain liitossa luvattua siunausta, me käsitämme, ettei todellakaan "ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan". (Room. 3: 10.) Ja siten sulkee Raamattu kaikki muut toivon ovet paitsi yhden, osottaessaan, ettei ainoakaan kadotukseen tuomituista kykene vakuuttamaan itselleen elämää ansiollisten töitten kautta, sekä ettei kenenkään kannata vedota tietämättömyyteen pelastuksen perustuksena. Tietämättömyys ei oikeuta ketään uskon ja kuuliaisuuden palkintoon.

Monta kristittyä, jotka eivät voi uskoa, että niin monta miljoonaa tietämätöntä lasta ja pakanaa joutuisi ijankaikkiseen kadotukseen (joka heidän oppinsa mukaan merkitsee, että heidät lähetetään ijankaikkiseen ja toivottomaan piinaamispaikkaan), väittävät ja pitävät Raamatun lausunnoista huolimatta kiinni siitä, että Jumala ei tule tuomitsemaan tietämättömiä kadotukseen. Me ihailemme heidän lämminsydämistä vapaamielisyyttään ja korkeaa ajatustaan Jumalan hyvyydestä, mutta me varotamme heitä liian pikaisesti hylkäämään tai sivuuttamaan Raamatun esityksen. Jumalalla on siunaus kaikkia varten paremmalla tavalla kuin tietämättömyyden kautta.

Mutta toimivatko nämä sopusoinnussa lausutun uskonsa kanssa? Eivät, joskin he tunnustavat uskovansa, että tietämättömät pelastetaan tietämättömyytensä perustuksella, niin jatkavat he lähetyssaarnaajain lähettämistä pakanain luokse monen arvokkaan elämän ja miljoonien markkojen kustannuksella. Jos kaikki tai edes puolet heistä pelastuisi tietämättömyyden perustuksella, niin tehdään heille eittämätöntä vahinkoa lähettämällä lähetyssaarnaajia, jotka opettavat heille Kristuksesta, sillä ainoastaan yksi tuhannesta uskoo, kun lähetyssaarnaajat tulevat hänen luoksensa. Jos tämä käsitys olisi oikea, niin olisi paljon parempi antaa heidän olla tietämättömyydessä, sillä silloin paljon suurempi osa pelastuisi. Jos me jatkamme samaa ajatusta, emmekö voi silloin tulla siihen tulokseen, että jos Jumala olisi jättänyt kaikki tietämättömyyteen, niin olisivat kaikki pelastuneet? Siinä tapauksessa olisi Kristuksen tuleminen ja kuolema ollut hyödytön, apostolien ja pyhien saarna, ja kärsiminen olisi ollut turhaa, ja niin kutsuttu evankeliumi sisältäisi hyvien uutisten asemasta hyvin huonoja uutisia. Vielä suuremmassa määrässä mahdotonta ja järjetöntä on, kun sellaiset lähettävät lähetyssaarnaajia pakanain luokse, jotka suosivat kalviinilaista tai fatalistista käsitystä armonvalitsemisen suhteen. Tämän opin mukaan on jokaisen yksityisen henkilön ikuinen kohtalo järkähtämättömästi määrätty, ennenkuin hän on syntynyt.

Mutta Raamattu, joka on täynnä lähetyshenkeä, ei opeta, että löytyy eri teitä pelastukseen — tie uskon kautta, toinen töitten kautta ja vielä jokunen tietämättömyyden kautta. Raamattu ei myöskään opeta tuota Jumalaa häpäisevää ennakolta määräämistä. Mutta kun se opettaa, että kaikki muut toivon ovet sukukunnalle ovat suletut, niin avaa se sitäkin laveammaksi yhden oven, tuon ainoan oven, ja huutaa, että jokainen, joka tahtoo, menköön sisälle elämään. Ja se näyttää, että kaikki ne, jotka nyt eivät näe eivätkä osaa arvostella tuota siunattua etua saada mennä sisälle, tulevat aikanaan saamaan täyden tiedon siitä ja kyvyn arvostella sitä. Ainoa tapa, jolla kirottu sukukunta saa ja voi tulla Jumalan luo, ei ole ansiokkaissa töissä, eikä tietämättömyydessä, vaan uskossa Jeesuksen kalliiseen vereen, joka ottaa pois maailman synnin. (1 Piet. 1: 19; Joh. 1: 29.) Tämä on evankeliumia, tuota hyvää sanomaa suuresta ilosta, joka "on tuleva kaikelle kansalle."

Olettakaamme, että me katsomme näitä asioita siten, kuin Jumala ne meille kertoo, jättäen hänen luonteensa kirkastamisen hänelle itselleen. Kysykäämme: Mitä on tullut noista sadasta neljästäkymmenestä kahdestatuhannesta miljoonasta?

Joskaan emme tietäisi mitä heistä on tullut, niin voimme olla varmat, etteivät he nyt ole missään kärsimisen tilassa. Sillä Raamattu ei opeta ainoastaan sitä, että täysi palkinto jaetaan seurakunnalle vasta Kristuksen tulemisessa, jolloin hän maksaa jokaiselle (Matt. 16: 27), vaan myös, että pahat saavat silloin rangastuksensa. Oli heidän tilansa nykyään mikä tahansa, niin ei se ainakaan voi olla heidän täydellinen kostonsa; sillä Pietari sanoo, että Herra tietää "kätkeä pahat rankasemista varten tuomiopäivään asti" (2 Piet. 2: 9); ja sen hän on myös tekevä.

Mutta sellainen ajatus, että niin monet meidän kanssaihmisistämme kadotettaisiin, koska heiltä on puuttunut sitä tietoa, mikä on tarpeellinen pelastumista varten, olisi todellakin surullinen jokaiselle, jolla on kipinäkin rakkautta tai osanottoa. Sitäpaitsi on lukuisia raamatunpaikkoja, jotka näyttävät mahdottomilta sovelluttaa tämän kaiken kanssa. Katsokaamme: Jos ajattelemme, että menneenä ja nykyisenä aikana on ollut ainoa mahdollinen tilaisuus ja me sivuutamme kaiken toivon ennalleenasettamisesta tulevana aikakautena, niin kuinka ymmärrämme sellaisia sanoja kuin nämät ovat: "Jumala on rakkaus" ja "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa, jotta jokainen häneen uskova ei hukkuisi." (1 Joh. 4: 8; Joh. 3: 16.) Eikö näytä siltä, että jos Jumala rakasti maailmaa näin suuresti, niin voi hän keksiä keinoja ei ainoastaan uskovien pelastamista varten, vaan myöskin järjestää asiat niin, että kaikki voisivat kuulla, ja sillä tavoin pelastua?

Kun me jälleen luemme: "Tämä oli totinen valo, joka valistaa jokaisen ihmisen, joka tulee maailmaan" (Joh. 1: 9), niin sanoo meidän huomiomme: Ei ole niin, jokainen ihminen ei ole saanut valistusta; me emme voi nähdä, että Herra olisi valistanut muita kuin joitakuita harvoja maan tuhansista miljooneista. Eipä edes tänä valistuksen aikakautena miljoonissa pakanoissa näy jälkeäkään tällaisesta valistuksesta. Samanlaisessa asemassa kuolivat sodomalaiset ja toiset suuret joukot kuluneina aikakausina.

Me luemme, että Jeesus Kristus Jumalan armosta maistoi kuoleman "kaikkien puolesta". (Hebr. 2: 9.) Mutta jos hän kärsi kuoleman sadan neljänkymmenen kolmentuhannen miljoonan puolesta, ja jostakin syystä uhri vaikutti ainoastaan viiteentuhanteen miljoonaan, niin oli kai lunastus verrattain epäonnistunut työ? Eikö apostoli näin ollen sano liian paljon? Kun me jälleen luemme: Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle (Luuk. 2: 10), ja kun me katsoen ympärillemme huomaamme, että tämä on ollut ainoastaan "pienelle laumalle" iloinen uutinen eikä kaikelle kansalle, niin emmekö silloin ihmettelisi ja kysyisi: missähän määrin enkelit liiottelivat julistuksen hyvyyttä ja laajakantoisuutta ja arvostelivat suuremmaksi sen työn merkityksen, jonka Messias, jonka syntymisen he ilmoittivat, oli tekevä.

Toinen esitys kuuluu: "Yksi on Jumala, yksi myös välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä". (1 Tim. 2: 5, 6.) Lunastushinta kaikkienko puolesta? Jos niin on, niin minkätähden ei kaikilla olisi jotakin hyötyä Kristuksen kuolemasta? Minkätähden eivät kaikki tulisi totuuden tuntoon, jotta he voisivat uskoa?

Kuinka pimeiltä, kuinka katkonaisilta tuntuvatkaan nämä lauseet ilman avainta, mutta kun me löydämme Jumalan suunnitelman avaimen, niin selittävät nämä lauseet kauttaaltaan: "Jumala on rakkaus." Tämä avain löytyy äsken mainitun raamatunlauseen jälkimmäisessä osassa — "joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, josta todistus oikeina aikoinaan oli annettava. Jumalalla on aikansa kaikkea varten. Hän olisi voinut vakuuttaa tämän heille heidän kuluneessa elämässään; mutta se, ettei hän niin tehnyt, todistaa, että heidän aikansa täytyy olla tulevaisuudessa. Niille, jotka tulevat kuulumaan seurakuntaan, Kristuksen Morsiameen, ja jotka jakavat valtakunnan kunnian, on nykyinen aika tuo "sovelias aika", kuulemista varten, ja sillä, jolla nyt on korvat kuulla, hän kuulkoon ja ottakoon vaarin, ja hän on tuleva siunatuksi sen mukaan. Joskin Jeesus maksoi lunastushinnan meidän puolestamme, ennenkuin me synnyimme, niin meidän aikamme kuulla siitä puhuttavan tuli vasta monta vuotta sen jälkeen, ja ainoastaan sen oikea käsittäminen toi edesvastuun siinä määrin kuin meillä oli lahjoja ja käsitystä. Sama perusajatus koskee kaikkia: kun Jumalan "aika" tulee, niin vakuutetaan se kaikille, ja jokaisella on silloin oleva mahdollisuus uskoa ja tulla siunatuksi sen kautta.

Se ajatus on vallalla, että kaikki koetteleminen loppuu kuolemassa; mutta ei ainoakaan Raamatun paikka opeta tätä, ja kaikki edellä kosketellut Raamatun paikat olisivat sisällyksettömiä ja vielä pahempiakin, jos maailman tietämättömien joukkojen kaikki toivo loppuisi kuolemassa. Se Raamatun paikka, joka ensi sijassa esitetään tämän yleisesti suositun ajatuksen todistamiseksi, on "Kuhunka paikkaan puu kaatuu, siinä sen oleman pitää". (Saarn. 11: 3.) Jos tämä jotenkin tarkottaa ihmisen tulevaisuutta, niin ilmottaa se, että mikä hänen tilansa lieneekin, kun hän joutuu hautaan, niin ei mitään muutosta tapahdu ennenkuin hänet sieltä herätetään. Tätä opettavat poikkeuksetta kaikki Raamatun paikat, jotka koskettelevat tätä ainetta, kuten me edempänä tulemme osottamaan. Koska Jumalan tarkotus ei ole pelastaa ihmisiä tietämättömyyden perustuksella, vaan hän "tahtoo, että kaikki ihmiset… tulisivat totuuden tuntemaan" (1 Tim. 2: 4), ja koska ihmissuvun enemmistö on kuollut tietämättömyydessä, ja koska "haudassa… ei ole työtä, taitoa, ymmärrystä tai viisautta" (Saarn. 9: 10), niin on Jumala valmistanut kuolleille tilaisuuden nousta ylös, jotta he saisivat tiedon, uskon ja pelastuksen. Sentähden on hänen suunnitelmansa, että "niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan" — evankeelinen seurakunta, morsian, Kristuksen ruumis ensin, sitten tuhatvuotiskautena, kaikki ne, jotka tulevat hänen omikseen hänen tuhatvuotisessa läsnäolossaan (väärin käännetty tulemisessaan), Herran määräämänä aikana, jolloin kaikki, pienimmästä suurimpaan, tulevat tuntemaan hänet. — 1 Kor. 15: 22.

Niinkuin kuolema tuli ensimäisen Aadamin kautta, niin tulee elämä Kristuksen, toisen Aadamin kautta. Kaikki, mitä ihmiskunta kadotti ensimäisen Aadamin kautta, tulee ennalleenasetettavaksi toisen Aadamin kautta. Elämään herätettynä on jokaisella se etu, että hänellä on kokemusta pahasta, mikä tieto puuttui Aadamilta, ja tulevat ne, jotka kiitollisina ottavat vastaan lunastuksen Jumalan lahjana, edelleen elämään ijankaikkisesti alkuperäisen ehdon mukaan, joka on kuuliaisuus Jumalaa kohtaan. Täydellistä kuuliaisuutta vaaditaan ja täydellinen kyky annetaan Rauhanruhtinaan vanhurskaana hallituskautena.

Tästä johtuu, että me voimme käyttää toista lausetta, jonka tavallisesti kaikki muut paitsi universalistit sivuuttavat, ja joskaan emme ole universalisteja, niin pidämme kuitenkin oikeutenamme saada sitä käyttää, siihen uskoa ja iloita jokaisesta Jumalan sanan todistuksesta. Tämä on: "Me olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten vapahtaja, varsinkin uskovaisten." (1 Tim. 4: 10.) Jumala tahtoo pelastaa kaikkia ihmisiä, mutta hän ei ("täydellisesti") pelasta erityisesti muita kuin niitä, jotka tulevat hänen luoksensa Kristuksen kautta. Jumala ei pelasta ihmisiä siten, että se olisi ristiriidassa heidän vapaan valintansa kanssa tai tekisi sen tyhjäksi ja antaisi heille vastoin tahtoaan elämän: Minä olen asettanut eteesi elämän ja kuoleman… Niin valitse elämä, jotta sinä ja siemenesi eläisitte.

Simeon esitti nämä pelastuksen kaksi eri puolta sanoen: "Silmäni ovat nähneet pelastuksesi, jonka olet valmistanut… valoksi, joka on ilmestyvä pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille." [todellisille israelilaisille]. Tämä on sopusoinnussa apostolin selityksen kanssa, että se tosiasia, että Jeesus antoi itsensä lunastushinnaksi kaikkien puolesta, oli kaikille aikanaan julistettava. Tämä tulee kaikille ihmisille heidän uskostaan tai tahdostaan huolimatta. Tämä iloinen sanoma vapahtajasta tulee olemaan kaikelle kansalle (Luuk. 2: 10, 11), mutta erityinen pelastus synnistä ja kuolemasta tulee ainoastaan hänen kansalleen (Matt. 1: 21) — niille, jotka uskovat häneen — sillä me luemme, että Jumalan viha pysyy niiden päällä, jotka eivät usko. — Joh. 3: 36.

Me näemme siis, että yleinen pelastus, joka on tuleva jokaisen olion osaksi, on valoa totisesta valosta ja tilaisuus valita elämä. Ja kun suurin osa sukukunnasta on haudassa, niin on välttämätöntä kutsua ne sieltä pois, jotta heille voitaisiin julistaa tuo iloinen sanoma pelastuksesta. Me näemme myös, että se erityinen pelastus, jota uskovaiset nyt toivossa nauttivat (Room. 8: 24), ja jonka todellisuus myöskin tuhatvuotiskautena on ilmenevä niille, jotka "sinä päivänä… uskovat", on täydellinen vapautus synnin ja kuoleman orjuudesta Jumalan lasten ihanaan vapauteen. Mutta kaikkien näiden siunausten saavuttaminen riippuu sydämen kuuliaisuudesta Kristuksen valtakunnan laille ja nopeus, jolla täydellisyys saavutetaan, on osottava rakkauden suuruuden kuningasta ja hänen rakkaudenlakiansa kohtaan. Jos joku, jonka totuuden valo on vienyt Jumalan rakkauden tuntemiseen ja ennalleenasettanut (joko todellisuudessa tai uskossa) inhimilliseen täydellisyyteen, tulee "pelkuriksi" ja "vetäytyy pois" (Hebr. 10: 38, 39), niin tulee hänen yhdessä epäuskoisten kanssa (Ilm. 21: 8) hävitettäväksi kansasta. (Ap. t. 3: 23.) Tämä on toinen kuolema.

Täten me näemme, että kaikki tähän asti vaikeasti ratkaistut lauseet saavat selityksensä näissä sanoissa: "josta aikanaan oli todistettava". Aikanaan tulee hyviä uutisia "suuresta ilosta" "kaikelle kansalle". Ja millään muulla tavalla ei näitä Raamatun paikkoja voida oikein sovelluttaa. Room. 5: 18, 19 jatkaa Paavali erityisellä painolla tätä todistelua. Hän lausuu, että samoin kuin Aadamin lankeemuksen perustuksella kaikki ihmiset tuomittiin kuolemaan, niin on myös Kristuksen vanhurskaus ja kuuliaisuus aina kuolemaan asti tullut vanhurskauttamisen perustukseksi, ja samoin kuin kaikki menettivät elämän ensimäisessä Aadamissa, niin voivat kaikki, henkilökohtaisesta arvottomuudesta huolimatta, saada elämän vastaanottamalla toisen Aadamin.

Pietari sanoo meille, että Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut ennalleenasettamisesta kaikkien pyhien profeettainsa suun kautta. (Ap. t. 3: 19—20.) Kaikki opettavat sitä. Hesekiel sanoo laaksosta, jossa hän näki kuivaneet luut: "Nämä luut, ne ovat kaikki Israelin lapsia." Ja Jumala sanoo Israelille: "Katso, minä avaan teidän hautanne ja tahdon tuoda teidät, minun kansani, sieltä ulos, ja saattaa teidät Israelin maahan. Ja teidän pitää tietämän, että minä olen Herra, koska minä olen teidän hautanne avannut, ja teidät, minun kansani, sieltä tuonut ulos. Ja minä tahdon antaa minun henkeni teihin, että te jälleen virkoatte eloon, ja tahdon antaa teidän asua maassanne; ja teidän pitää ymmärtämän, että minä Herra, olen sen puhunut, ja minä myös sen teen, sanoo Herra." — Hes. 37: 11—14.

Tämän kanssa pitävät yhtä Paavalin sanat (Room. 11: 25, 26). — "Paatumus on osaksi Israelia kohdannut, kunnes täysi luku [pakanoista valittu joukko, Kristuksen morsian] on mennyt sisälle. Ja niin koko Israel on pelastuva", tai pääsevä takasin hyljätystä asemastaan. Sillä "ei Jumala ole hyljännyt kansaansa, jonka hän on ennen tuntenut". (V. 2.) He ovat olleet erotetut hänen suosiostaan Kristuksen morsianta valittaessa, mutta pääsevät entiseen asemaansa, kun tämä työ on valmis. (V. 28—33). Profeettain esitykset ovat täynnä vakuutuksia siitä, miten Jumala on istuttavat heidät jälleen, jolloin heitä ei enään revitä pois maastaan. "Näin sanoo Herra Israelin Jumala:… minä tahdon armollisesti katsoa heidän puoleensa, ja jälleen tuoda heidät tähän maahan. Minä tahdon rakentaa heitä enkä repiä heitä. Ja annan heille sydämen, että he tuntevat minut, että minä olen Herra, ja he tulevat olemaan minun kanssani, ja minä tulen olemaan heidän Jumalansa. Sillä he tulevat kääntymään minun puoleeni koko sydämestään." (Jer. 24: 5—7; 31: 28; 32: 40—42; 33: 6—16.) Nämä lauseet eivät voi yksinomaan tarkottaa ennalleenasettamista Babylonin, Syrian y.m. entisten vankeuksien jälkeen, sillä he ovat sen jälkeen tulleet maastansa poisrevityiksi.

Edelleen sanoo Herra: "Ei silloin enään pidä sanottaman: 'Isät ovat happamia viinirypäleitä syöneet, ja lasten hampaat ovat heltyneet.' Ei, vaan jokainen [joka kuolee] on kuoleva omain pahaintekoinsa tähden." (Jer. 31: 29, 30.) Nyt ei tapahdu niin. Ei kukaan kuole oman syntinsä tähden, vaan Aadamin synnin tähden: "kaikki kuolevat Aadamissa". Hän söi synnin happamen viinirypäleen, ja meidän isämme jatkoivat niiden syömistä, jonka kautta he jättivät lapsilleen perinnöksi vielä enemmän sairautta ja kurjuutta ja jouduttivat siten synnin rangastusta — kuolemaa. Aika jolloin "jokainen [joka kuolee] on kuoleva omain pahaintekoinsa tähden", on tuhatvuotiskausi tai ennalleenasettamisaika.

Joskin moni ennustus ja lupaus tulevista siunauksista näyttää koskevan ainoastaan Israelia, niin täytyy muistaa, että he olivat esikuvauksellinen kansa, jonka tähden ne lupaukset, jotka heille annettiin, tosin toisinaan koskivat heitä itseään, mutta soveltuvat kuitenkin tavallisesti laveammassa merkityksessä koko maailmaan, josta tämä kansa oli esikuvana. Kun Israel kansana esitti koko maailmaa, niin oli sen papisto kuva valitusta "pikku laumasta", Kristuksen päästä ja ruumiista, kuninkaallisesta papistosta. Ja ne uhrit, se puhdistus ja sovitus, joka tehtiin Israelia varten, olivat esikuvia "paremmista uhreista", täydellisemmästä puhdistuksesta ja todellisesta "koko maailman syntien" sovituksesta, johon maailmaan he kuuluvat.

Eikä siinä kyllin: Jumala mainitsee nimeltä toisia kansoja ja antaa lupauksen heidän ennalleenasettamisestaan. Voimakkaana esimerkkinä mainitsemme sodomalaiset. Jos me huomaamme, että sodomalaisten ennalleenasettaminen on Raamatun kirkas ja selvä oppi, niin voimme varmasti olla täysin vakuutetut tuon ihanan opin totuudesta, että koko ihmiskunta asetetaan paratiisin alkuperäiseen tilaan, josta ennalleenasettamisesta Jumala on puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa suun kautta. Ja minkätähden eivät sodomalaiset saisi tilaisuutta, saavuttaa täydellistä ja ijankaikkista elämää kuten Israelilla on tilaisuus tai on kellä tahansa meistä? Tosin he eivät olleet vanhurskaita, mutta ei Israel ollut sitä, emme myöskään me, jotka nyt kuulemme evankeliumia. "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan", lukuunottamatta Kristuksen uskon kautta saatua vanhurskautta, hänen, joka kuoli kaikkien puolesta. Meidän Herramme omat sanat sanovat meille, että joskin Jumala antoi sataa tulta taivaasta ja hävittää heidät kaikki heidän pahuutensa tähden, niin eivät kuitenkaan sodomalaiset olleet hänen silmissään niin suuria syntisiä kuin juutalaiset, joilla oli suurempi tieto. (1 Moos. 19: 24; Luuk. 17: 29.) Kapernaumin asukkaille sanoi hän, "Jos Sodomassa olisivat tapahtuneet ne voimateot: jotka ovat tapahtuneet sinussa, niin se seisoisi vielä tänä päivänä." — Matt. 11: 23.

Siten opettaa meidän Herramme, ettei sodomalaisilla ollut täyttä tilaisuutta, ja takaa heille sellaisen tilaisuuden, kun hän lisää (V. 24): "Mutta minä sanon teille: Sodoman maalle on tuleva tuomiopäivänä siedettävämpi olo kuin sinulle." Mitä tuomiopäivä tulee olemaan, ja mitä silloin tulee tapahtumaan, osotetaan edempänä. Me tahdomme tässä ainoastaan kiinnittää huomion siihen asiain tilaan, että silloin tulee Kapernaumilla olemaan siedettävä olo ja Sodomalla vielä siedettävämpi olo, siitä syystä, että vaikka kummallakaan ei ollut täyttä tietoa, eikä kaikkia niitä siunauksia, jotka ovat määrätyt tulemaan "siemenen" kautta, oli kuitenkin Kapernaum tehnyt syntiä suurempaa valoa vastaan.

Ja jos Kapernaumia ja koko Israelia muistetaan ja siunataan "uuden liiton" aikana, joka on lujitettu Kristuksen veren sinetillä, niin miksi ei sodomalaisia siunattaisi "kaikkien maan sukukuntien" kanssa? Varmaan he tulevat siunatuiksi. Ja älköön unohdettako, että koska Jumala antoi sataa "tulta ja tulikiveä taivaasta ja hukutti heidät kaikki" monta sataa vuotta ennen Jeesuksen aikaa, jolloin heidän ennalleenasettamisestaan puhutaan, niin sisältää tämä heidän herättämisensä, heidän ulostulemisensa haudasta.

Tutkikaamme nyt Hesekielin ennustusta 16: 48—63. Lue se tarkoin. Jumala puhuu tässä Israelista ja vertaa sitä sen naapuriin, Samariaan, ja myöskin sodomalaisiin, joista hän sanoo: "Minä otin heidät pois, kun minä sen hyväksi näin." Ei Jeesus eikä profeetat anna mitään selitystä Jumalan näennäiseen puolueelliseen menettelytapaan, kun hän hukutti Sodoman ja antoi toisten, rikollisempien, kulkea rankasemattomina. Kaikki tämä selviää, kun "aikanaan" hänen suuret tarkotuksensa ilmoitetaan. Jumala viisaudessaan "näki hyväksi" tehdä niin, ja Jeesus sanoo, että tuomiopäivänä tulee heillä olemaan siedettävämpi olo, kuin niillä, jotka ovat enemmän rikkoneet. Mutta olettaen, että kaikki koetus loppuu kuolemassa, ja ettei sen jälkeen kukaan saa tilaisuutta tulla totuuden tuntoon eikä osottamaan kuuliaisuutta sitä kohtaan, niin voimme syyllä kysyä: Miksi katsoi Jumala parhaaksi ottaa pois nämä ihmiset antamatta heille minkäänlaista tilaisuutta pelastua sen ainoan nimen tuntemisen kautta, jossa he voivat tulla pelastetuiksi? Vastaus on, koska heidän aikansa ei vielä ollut tullut. Aikanaan he herätetään kuolleista ja saatetaan totuuden tuntoon ja sitten siunataan maan toisten sukujen kanssa luvatun "siemenen" kautta. Silloin heitä koetellaan ijankaikkista elämää varten.

Ainoastaan sillä tavalla eikä muuten voidaan käsittää rakkauden Jumalan menettelytapa amalekilaisia ja toisia kansoja kohtaan, joita hän ei ainoastaan sallinut vaan käski Israelin hävittämään, sanoen: "Mene siis nyt ja lyö amalekilaiset, ja hukuta kaikki, mitä heillä on, äläkä säästä heitä, mutta tapa sekä miehet että vaimot, lapset ja imeväiset, karja ja lampaat, kamelit ja aasit." (1 Sam. 15: 3.) Tämä näennäinen monen elämän huolimaton hävittäminen, näyttää mahdottomalta sovelluttaa sen rakkaudesta rikkaan luonteen kanssa, minkä me omistamme Jumalalle, ja sen kanssa mitä Jeesus opetti: "Rakastakaa vihollisianne" j.n.e., kunnes me käsitämme tarkan järjestyksen Jumalan suunnitelmassa, tuon sopivan ajan sen jokaisen osan toimeenpanemista varten, sekä sen seikan, että jokaisella ihmissuvun jäsenellä on paikkansa siinä.

Me voimme nyt nähdä, että nämä amalekilaiset, sodomalaiset ja toiset kansat olivat esimerkkejä Jumalan vanhurskaasta mielipahasta ja hänen järkähtämättömästä päätöksestään perin juurin hävittää pahantekijät, ja jotka esimerkit tulevat olemaan hyödyksi ei ainoastaan toisille, vaan myös heille itselleen, kun heidän tuomio- tai koettelemuspäivänsä tulee. Näille ihmisille oli aivan yhdentekevää, jos he kuolivat näin tai sairauden ja ruton kautta. Tämä ei ollut heille mistään merkityksestä, koska heidän tuli ainoastaan oppia tuntemaan paha, jotta he sopivaan aikaan saisivat oppia tuntemaan, mitä vanhurskaus on, ja niin kykenisivät tekemään eron pahan ja hyvän välillä, sekä valitsemaan hyvän ja perimään elämän.

Mutta jatkakaamme ennustuksen tutkimista. Verrattuaan Israelia Sodoman ja Samarian kanssa ja selitettyään Israelin olevan moitittavimman näistä kolmesta (Hes. 16: 48—52) sanoo Herra: "Kun minä käännän jälleen heidän vankeutensa, Sodoman ja hänen tyttäriensä vankeuden, ja Samarian ja hänen tyttäriensä vankeuden, silloin minä tahdon jälleen kääntää sinun vankiesi vankeuden heidän keskellänsä." Tämä kääntäminen ei voi tässä olla muuta kuin palaamista kuolemasta, sillä mainitut henkilöt olivat silloin kuolleet. Kuolemassa ovat kaikki vankeja, ja Kristus tulee avaamaan haudan ovet ja vapauttamaan vangit (Jes. 61: 1; Sak. 9: 11.) Värssyssä 55 sanotaan, että heidän "pitää tuleman, niinkuin he ovat ennen olleet" — asetettaman ennalleen.

On muutamia, jotka ovat kyllä halukkaita omaksumaan Jumalan armon Kristuksessa, kun on kysymyksessä omien rikosten ja heikkouksien anteeksi antaminen suuremman valon ja tiedon vallitessa, mutta eivät voi ymmärtää, miten uuden liiton vallitessa sama armo voisi koskea toisia, joskin he näyttävät hyväksyvän apostolin esityksen, että Jeesus Kristus Jumalan armosta maistoi kuoleman kaikkien puolesta. Muutamat näistä arvelevat, että Herra tässä ennustuksessa on puhunut ivallisesti juutalaisille, viitaten, että hän yhtä kernaasti tahtoi kutsua takasin sodomalaiset, kuin heidät, mutta ettei hänen aikomuksensa ollut asettaa ennalleen kumpaakaan. Mutta katsokaamme kuinka seuraavat lauseet sopivat yhteen tämän ajatuksen kanssa. Herra sanoo: "Ja minä tahdon muistaa minun liittoni, jonka minä kanssasi olen tehnyt sinun nuoruutesi aikana, ja tahdon tehdä ijankaikkisen liiton sinun kanssasi. Ja sinun pitää mieleesi johdattaman sinun tiesi ja häpeämän, koska olet ottava luoksesi sinun sisaresi… Ja minä tahdon tehdä minun liittoni sinun kanssasi ja sinä olet ymmärtävä, että minä olen Herra; että sinä ajattelisit ja häpeäisit, ja ettet häpeän tähden enää voisi avata suutasi, koska minä sinulle annan anteeksi kaikki, mitä olet tehnyt, sanoo Herra Jehova." Kun lupaus on täten suuren Jehovan allekirjottama, voivat kaikki ne, jotka ovat vakuutetut Jumalan totuudellisuudesta, luottamuksella iloita sen varmuudesta, erittäinkin ne jotka näkevät, että nämä uuden liiton siunaukset on Jumala varmentanut Kristuksessa, joka on taannut liiton omalla kalliilla verellään.

Tähän liittää Paavali todistuksensa, sanoen: "Ja niin koko Israel [elävät ja kuolleet] on pelastuva, [tuleva parannetuiksi heidän sokeudestaan] niinkuin on kirjotettu: 'Pelastaja on tuleva Siionista; ja hän on poistava jumalattomuuden Jaakobista. Ja tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä'… He ovat rakastettuja isien tähden. Sillä armolahjojaan ja kutsumistansa Jumala ei kadu," — Room. 11: 26—29.

Me emme ihmettele, jos juutalaiset, sodomalaiset, samarialaiset ja koko ihmiskunta tulee häpeämään, kun Jumala soveliaana aikanaan esittää armonsa rikkauden. Niin, monta niistä, jotka nyt ovat Jumalan lapsia, häpeävät ja ihmettelevät, kun he näkevät, että Jumala on niin rakastanut maailmaa, ja kuinka paljon hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa olivat korkeammat kuin heidän.

Ylimalkaan kaikki kristityt luulevat, että Jumalan siunaukset ovat ainoastaan valittua seurakuntaa varten, mutta nyt alamme nähdä, että Jumalan suunnitelma käsittää paljon enemmän kuin mitä me olemme ajatelleet, ja joskin hän on antanut seurakunnalle ylenpalttisen "kalliita ja suuria lupauksia", niin on hän runsaasti pitänyt huolta maailmasta, jota hän niin rakasti, että hän lunasti sen. Juutalaiset erehtyivät samalla tavalla, kun he arvelivat, että Jumalan lupaukset olivat ainoastaan heitä varten; mutta kun oikea aika tuli ja pakanat tulivat suosion esineeksi, saivat jälelle jääneet Israelista, ne, joiden sydämet olivat kyllin vapaita iloitsemaan tästä Jumalan armon laajemmasta ilmestyksestä, olla osallisina tästä enennetystä suosiosta, samalla kuin muut paatuivat ennakkoluulojen ja inhimillisten perimätietojen kautta. Pitäkööt ne seurakunnan jäsenet, jotka nyt huomaavat tuhatvuotiskauden koittavan valon armoetuineen koko maailmaa varten, varansa, etteivät he olisi ristiriidassa koittavan valon kanssa ja niin tulisivat joksikin aikaa soaistuiksi näkemästä sen ihanuutta ja siunauksia.

Miten erilainen onkaan tämä Jumalan ihana suunnitelma, valita nyt muutamia, jotta heidän kauttansa voisi siunata useita, tämän totuuden vääristelyn rinnalla, sellaisena kuin kaksi vastakkaista katsantokantaa — kalvinilaisuus ja arminialaisuus — sen esittävät. Edellinen kieltää Raamatun opin vapaasta armosta ja surkealla tavalla väärentää ihanan opin valitsemisesta. Jälkimmäinen kieltää opin valitsemisesta eikä kykene käsittämään Jumalan vapaan armon siunattua täydellisyyttä.

Kalvinialaisuus sanoo; Jumala on kaikkitietävä, hän tiesi lopun alusta alkaen; ja kun hänen aikomuksensa on menevä täytäntöön, niin ei hän koskaan ole aikonut pelastaa muuta kuin muutamia harvoja, seurakunnan. Nämä hän valitsi ja edeltäpäin määräsi ijankaikkiseen pelastukseen; kaikki toiset määrättiin edeltäpäin ja valittiin samalla tavalla ijankaikkiseen vaivaan, sillä "Jumala tietää hänen tekonsa maailman alusta alkaen."

Tällä käsityksellä on hyvät puolensa. Se tunnustaa Jumalan kaikkitietäväisyyden. Tämä olisi meidän ihanteemme suuresta Jumalasta, ellei kaksi suuruuden oleellista ominaisuutta puuttuisi, nimittäin rakkaus ja vanhurskaus. Sillä ei kumpanenkaan näistä ominaisuuksista osottaudu siinä, että Jumala antoi syntyä maailmaan sata neljäkymmentä kaksituhatta miljoonaa olentoa, jotka olivat tuomitut ikuisiin tuskiin, ennenkuin he syntyivät, ja joita juhlallinen vakuutus hänen rakkaudestaan ivaa. Koska Jumala on rakkaus ja koska vanhurskaus on hänen hallituksensa perustus, niin ei hänen luonteensa voi olla edellisen esityksen kaltainen.

Arminialaisuus sanoo: — Niin, Jumala on rakkaus; ja kun hän antoi ihmiskunnan syntyä maailmaan, niin ei hän tahtonut heille mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Mutta Saatana onnistui yrityksessään, kun hän kiusasi ensimäistä pariskuntaa, ja niin tuli synti maailmaan ja synnin kautta kuolema. Ja sen jälkeen on Jumala tehnyt kaiken, mitä hän on voinut vapauttaakseen ihmisen hänen vihollisestaan, niin vieläpä on hän mennyt niin pitkälle, että antoi oman poikansa. Ja vaikkakin evankeliumi nyt, kuusituhatta vuotta myöhemmin, on raivannut itselleen tien hyvin pieneen osaan ihmiskuntaa, niin me toivomme ja uskomme varmasti, että toisen kuudentuhannen vuoden perästä Jumala on seurakunnan innokkaisuuden ja uhrautuvaisuuden kautta niin paljastanut Saatanan mukanaan tuoman pahuuden, että kaikki, jotka silloin elävät, voivat saada tilaisuuden tietää hänen rakkaudestaan sekä tilaisuuden uskoa ja pelastua.

Samalla kuin tämä käsitys esittää Jumalan olentona, joka on täynnä rakkaudesta rikkaita ja ystävällisiä suunnitelmia luotuja olentojaan kohtaan, sisältää se sen, että häneltä puuttuu riittävää kykyä ja ennakkotietoa suunnitelmiensa toteuttamiseksi: että häneltä puuttuu viisautta ja valtaa. Tästä mielipiteestä johtuisi, että kun Jumala järjesti ja suunnitteli asioita äsken luotujen lastensa parhaaksi, niin tuhosi Saatana yhdellä mestari-iskulla siinä määrin kaikki Jumalan suunnitelmat, että Jumala, vaikkakin käyttää kaiken voimansa, tarvitsee kaksitoista tuhatta vuotta asettaakseen ennalleen vanhurskauden, joskin ainoastaan siinä määrin, että sukukunnan vielä elävä jäännös on oleva tilaisuudessa valitsemaan hyvän yhtä helposti kuin pahan. Mutta kuluneen kuudentuhannen vuoden sata neljäkymmentä kaksi tuhatta miljoonaa ja yhtä monta tulevan kuudentuhannen vuoden aikana ovat, tämän käsityksen mukaan, ikuisesti kadotetut, huolimatta Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan, koska Saatana tunkeutui hänen suunnitelmiinsa. Siten saisi Saatana tuhansia ikuiseen vaivaan yhtä vastaan, jonka Jumala pelastaisi kirkkauteen.

Tämän mielipiteen täytyy antaa ihmisille korkean käsityksen Saatanan viisaudesta ja voimasta ja alhaisen käsityksen Jumalan vastaavista ominaisuuksista, joista psalmin kirjoittaja päinvastoin selittää: "Hän sanoi ja tapahtui niin; hän määräsi ja se pysyi lujana." Mutta ei: Vastustaja ei hämmästyttänyt eikä yllättänyt Jumalaa, eikä Saatana ole pienimmässäkään määrin ehkäissyt Jumalan suunnitelmia. Jumala on ja on aina ollut aseman täydellinen valtias, ja viimein saadaan nähdä, että kaikki on vaikuttanut hänen aikomuksiensa toteuttamiseksi.

Kun oppeja valinnasta ja vapaasta armosta, sellaisina kuin kalvinilaiset ja arminilaiset esittävät, ei koskaan voi sovittaa toistensa kanssa, eikä järjen eikä Raamatun kanssa, niin ovat kuitenkin nämä kaksi Raamatun oppia täysin sopusointuiset ja ihanat, kun niitä katsotaan aikakausien suunnitelman valossa.

Kun nähtävästi niin monta suurta ja ihanaa piirrettä Jumalan suunnitelmassa ihmisten pelastamiseksi synnistä ja kuolemasta kuuluu tulevaisuuteen, ja kun meidän Herramme Jeesuksen toinen tuleminen on aijottu ensimäinen askel näiden niin kauan luvattujen ja odotettujen siunausten toteuttamisessa, emmekö me silloin vielä innokkaammin ikävöisi hänen toista tulemistaan, kuin juutalaiset, joilla oli vähemmän valistusta, odottivat ja ikävöivät hänen ensimäistä tulemistaan. Kun pahan, vääryyden ja kuoleman aika lopetetaan sen voiman herrauden kautta, jolla hän tulee hallitsemaan, ja kun vanhurskaus, totuus ja rauha tulevat käsittämään koko maailman, niin kenpä ei silloin iloitsisi nähdessään hänen päiväänsä? Ja kenpä, joka nyt kärsii Kristuksen kanssa, ja jota elähyttää tuo kallis lupaus, että jos me kärsimme hänen kanssansa, tulemme myöskin hallitsemaan hänen kanssansa, ei nostaisi päätänsä ja iloitsisi jokaisesta Mestarinsa saapumisen merkistä, tietäen siitä, että meidän lunastuksemme ja kirkastumisemme lähenee hänen kanssansa? Varmaankin tulevat kaikki, joita elähyttää hänen siunauslähetyksensä ja hänen rakkauden henkensä, tervehtimään jokaista hänen tulemisensa merkkiä enteenä tuosta suuresta ilosta, joka on tuleva kaikelle kansalle.

* * * * *

Nyt pääsi nosta matkamiesi
ja kuivaa kyynel silmästäs'.
Jo kohta hän, ken kuolon kärsi
on tuhatvuoden valtias.
Nuo tuhat vuotta! Onnen kauden
saa aamutähti koittamaan.
Nyt Siion huomaa riemuvuoden.
Käy ennustukset täyttymään.

Nyt maailmalle tieto saata:
On kohta taisto tauonnut,
ja nääntyville voidaan taata:
on riemuvuosi koittanut.
Nuo tuhat vuotta! Onnen kauden
saa aamutähti koittamaan.
Nyt Siion huomaa riemuvuoden.
Käy ennustukset täyttymään.

Jos kohta taivaan pilvet peittää,
kun aamurusko kultaa maan,
ne päivä kirkas kauvas heittää,
mi aikaa kohta paistamaan.
Nuo tuhatvuotta! Onnen kauden
saa aamutähti koittamaan.
Nyt Siion huomaa riemuvuoden.
Käy ennustukset täyttymään.

Jo joudu valtakunta kerran,
mi Kristuksemme kirkastaa!
Oi jospa saisin kanssa Herran
mä kansat onneen nostattaa!
Nuo tuhatvuotta! Onnen kauden
saa aamutähti koittamaan.
Nyt Siion huomaa riemuvuoden.
Käy ennustukset täyttymään.

* * * * *

Monta nukkuu, mutt' ei aina.
Kirkas aamu sarastaa,
jolloin heidät Jeesus kutsuu,
haudoistansa herättää.
Silloin kaikki ilmi saapi,
Korvet kolkot, kiviset,
vuoret, laaksot aukeaapi,
kooten kaikki ihmiset.
Niin he nukkuu, mutt' ei aina.
Säteet aamun koittavat,
jolloin taatot, äidit, lapset
toinen toisens' kohtaavat.

Kun me näemme kalliin helmen,
rakkaimpamme päällä maan,
temmattavan irti meistä,
täyttää syömen kaiho vaan,
Surren peittyy synkkä hauta.
Poies käymme allapäin.
Eipä kenkään vältä tuota.
Kaikkillehan käypi näin.
Niin he nukkuu, mutt' ei aina.
Säteet aamun koittavat,
jolloin taatot, äidit, lapset
toinen toisens' kohtaavat.

Niin he nukkuu; mutt' ei aina,
mustan mullan kätkössä.
Jeesus maksoi kuolon hinnan.
Ovat Herran hallussa.
Kun siis aamu alkaa koittaa,
Herran äänen kuulla saa,
päivä lämpö tuskan haavat,
kaiken murheen poistattaa.
Niin he nukkuu, mutt' ei aina.
Säteet aamun koittavat,
jolloin taatot, äidit, lapset
toinen toisens' kohtaavat.