Raamatun tutkisteluja 1: Jumalallinen aikakausien suunnitelma

by C. T. Russell

SEITSEMÄS LUKU.

PAHAN SALLIMINEN JA SEN SUHDE JUMALAN SUUNNITELMAAN.

Minkätähden pahaa on sallittu. — Oikea ja väärä periaatteina. — Ihmisen oikeudentunto. — Jumala on sallinut pahan ja tulee johtamaan sen omien tarkotustensa hyväksi. — Jumala ei ole synnin alkaja. — Aadamin koetus ei ole taru. — Hänen kiusauksensa oli laadultaan vaikea. — Hänen syntinsä oli tahallinen. — Synnin rangastus ei ollut väärä eikä liian ankara. — Jumalan viisaus ja rakkaus näkyvät siinä, että kaikki tuomittiin Aadamissa. — Jumalan laki koskee kaikkea ja kaikkia.

Paha on sitä, mikä aikaansaa onnettomuutta; mikä joko suoranaisesti tai välillisesti aiheuttaa jonkinlaista kärsimistä. — Webster [Etevin englantilainen sanakirja. — K. h.]. Tämä aine ei siis käsitä ainoastaan inhimillisiä tauteja, suruja, tuskia, heikkouksia ja kuolemaa, vaan tunkeutuu syvemmälle tutkiessaan sen ensimmäistä syytä — syntiä — ja sen parannuskeinoa. Koska synti on pahan vaikutin, niin on sen poistaminen ainoa tapa pysyväisesti parantaa sairautta.

Tuskin lienee mitään vaikeutta, joka useimmin esiintyisi tutkivalle mielelle kuin nämä kysymykset: Miksi on Jumala sallinut pahan nykyisen herrauden? Miksi antoi hän Saatanan kiusata ensimäisiä vanhempiamme luotuaan heidät täydellisiksi ja oikeudenmielisiksi? Tai miksi salli hän kielletyn puun olla hyvien puiden joukossa? Kaikista yrityksistä huolimatta sivuuttaa sitä, tunkeutuu kuitenkin tuo kysymys: Eikö Jumala olisi voinut estää kaikkea ihmisen lankeamisen mahdollisuutta.

Tämä vaikeus johtuu epäilemättä siitä, ettei voida käsittää Jumalan suunnitelmaa. Jumala olisi voinut estää synnin tunkeutumisen maailmaan, mutta se seikka, ettei hän sitä tehnyt, on oleva meille riittävä todistus siitä, että sen nykyinen salliminen on aijottu sitä varten, jotta lopullisesti aikaansaataisiin jotakin parempaa. Kun Jumalan suunnitelmat nähdään kaikessa täydellisyydessään, niin todistavat ne sen tien viisauden, jonka hän on valinnut. Muutamat kysyvät: Eikö Jumala, jolle kaikki on mahdollista, olisi ajoissa voinut tarttua asiain kulkuun ehkäistäkseen Saatanan aikeiden täyttä toimeenpanoa? Epäilemättä, mutta sellainen asioihin ryhtyminen olisi estänyt hänen omien aikeittensa toteuttamista. Hänen tarkotuksensa oli päivän selvästi todistaa sekä ihmisille että enkeleille oman lakinsa täydellisen, korkean ja vanhurskaan pätevyyden sekä sen rikkomisesta johtuvat huonot seuraukset. Sitäpaitsi ovat muutamat asiat luonteeltaan Jumalalle mahdottomia, kuten Raamattu ilmottaa. Jumalalle on mahdotonta valehdella. (Hebr. 6: 18.) Hänelle ei ole mahdollista kieltää itseänsä. (2 Tim. 2: 13.) Hän ei voi tehdä väärin, ja sentähden ei hän voinut valita toista viisaampaa ja parempaa suunnitelmaa luodaksensa olentojansa maailmaan, joskin meidän lyhytnäköinen katseemme joksikin aikaa on kykenemätön näkemään äärettömän viisauden kätketyitä lähteitä.

Raamattu selittää, että kaikki luotiin Herran tahdosta (Ilm. 4: 11.) — epäilemättä tahtoi hän ilmottaa siunauksiansa ja toimia ihanan olentonsa ominaisuuksien mukaan. Ja joskin hän rakkaudesta rikkaita aikomuksiansa toimeenpannessaan sallii pahan olemassaolon ja niiden, jotka tekevät pahaa, näytellä oleellista osaa nykyisessä maailmassa, niin ei se ole pahan tähden, tai siksi, että hän olisi liitossa synnin kanssa; sillä hän selittää, ettei hän "ole se Jumala, jolle jumalatoin meno kelpaa." (Ps. 5: 5.) Joskin Jumala on kaikissa suhteissa pahan vihollinen, niin sallii hän sen (s.o. ei estä sitä) joksikin aikaa, koska hänen viisautensa näkee tavan, jolla se voi palvella hänen luotuja olentojaan antamalla heille pysyväisen ja arvokkaan opetuksen. On itsestään selvä totuus, että jokaista oikeaa periaatetta vastaa väärä periaate, kuten esimerkiksi totuus ja viekkaus, rakkaus ja viha, vanhurskaus ja vääryys. Me erotamme nämä vastakkaiset periaatteet oikeina ja väärinä niiden seurauksista, kun ne ovat voimassa. Sitä periaatetta, jonka lopputulos, kun se on voimassa, tekee hyvän vaikutuksen ja saa lopulta aikaan järjestystä, sopusointua ja onnea, me kutsumme oikeaksi periaatteeksi; ja sen vastakohtaa, joka aikaansaa epäsointuisuutta, onnettomuutta ja turmiota, me kutsumme vääräksi periaatteeksi. Näiden periaatteitten vaikutuksen tulosta me kutsumme hyväksi ja pahaksi, ja sitä järjellä varustettua olentoa, joka kykenee erottamaan oikean periaatteen väärästä ja joka vapaaehtoisesti antaa toisen tai toisen itseään johtaa, me kutsumme joko hyveelliseksi tai syntiseksi.

Tätä kykyä, ratkaista oikean ja väärän periaatteen välillä, kutsutaan oikeustietoisuudeksi tai omaksitunnoksi. Tämän oikeustietoisuuden kautta, jonka Jumala on antanut ihmiselle, me kykenemme arvostelemaan Jumalan ja ymmärtämään, että hän on hyvä. Juuri tähän oikeustietoisuuteen vetoaa Jumala aina todistaessansa vanhurskaudestansa ja oikeudestansa, ja saman oikeustietoisuuden perustuksella voi Aadam tietää, että synti tai vääryys oli jotakin pahaa, vieläpä ennenkuin hän tunsi sen seurauksiakaan. Jumalan alemmat luodut olennot eivät ole varustetut tällä oikeustietoisuudella. Koira omistaa jonkun verran järkeä, mutta ei tällaisessa määrässä, joskin se voi oppia ymmärtämään, että sen herra hyväksyy ja palkitsee toisia töitä ja paheksuu toisia. Jos se varastaisi tai tappaisi, niin ei sitä kutsuttaisi syntiseksi, ja jos se suojelesi omaisuutta tai elämää, niin ei sitä kutsuttaisi hyveelliseksi — koska se on tietämätön töittensä siveellisestä laadusta.

Jumala olisi voinut tehdä ihmissuvun kykenemättömäksi erottamaan oikean ja väärän välillä tai antaa sille kyvyn erottaa ja tehdä ainoastaan sitä, mikä on oikein; mutta jos ihminen olisi tehty sellaiseksi, olisi siitä tullut ainoastaan elävä kone eikä hänen luojansa kuva, mitä sielun kykyihin tulee. Tai olisi hän voinut tehdä ihmisen täydelliseksi ja varustaa hänet vapaalla tahdolla, niinkuin hän myös teki, ja sen jälkeen suojellut häntä Saatanan kiusauksilta. Siinä tapauksessa olisi hän, koska hänen kokemuksensa olisivat rajottuneet hyvään, ollut aina ulkoapäin tulevan pahan kiusauksien ja sisältäpäin tulevien halujen esineenä, jotka olisivat tehneet meidän ijäisen tulevaisuutemme epävarmaksi, ja tottelemattomuuden ja epäjärjestyksen purkaus olisi ollut aina mahdollinen. Sitäpaitsi ei hyvää olisi koskaan ilman sen vastakohtaa pahaa niin korkeaksi arvosteltu.

Jumala antoi luotujensa ensin tutustua hyvään ympäröidessään heidät Eedenin ihanuudella, ja jälestäpäin, rangastukseksi tottelemattomuudesta, antoi hän heidän vakavasti oppia tuntemaan pahan. Karkotettuina Eedenistä ja erotettuina oleskelusta siellä, antoi Jumala heidän tuntea sairautta, kipua ja kuolemaa, jotta he siten ainaisesti tuntisivat pahan ja synnin tyhmyyden ja ylenmääräisen syntisyyden.

Vertaamalla seurauksia tulivat he ymmärtämään ja riittävässä määrässä kykeneviksi arvostelemaan kumpaakin, ja Herra sanoi: "Katso ihminen on tullut niinkuin yksi meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan". (1 Moos. 3: 22.) Tämä on heidän jälkeläistensä yhteinen kokemus, joskin he oppivat tuntemaan ensin pahan eivätkä voi täysin käsittää, mitä hyvä on, ennen kuin he tuhatvuotiskautena saavat kokea sitä, joka on tulos heidän lunastuksestansa hänen kauttansa, joka silloin tulee olemaan heidän tuomarinansa ja kuninkaanansa.

Oikeustietoisuus tai kyky oikean ja väärän arvostelemiseen sekä vapaus käyttää sitä hyväkseen, jonka kaiken Aadam omisti, olivat tärkeitä piirteitä hänen yhtäläisyydestään Jumalan kanssa. Oikean ja väärän laki oli kirjotettu itse hänen olentoonsa. Se oli osa hänen luonnostaan, samoinkuin se on osa jumalallisesta luonnosta. Mutta älkäämme unhottako, että tämä kuva tai yhtäläisyys Jumalan kanssa, tämä ihmisen luonto, johon laki alkujaan oli kirjoitettu, on menettänyt paljon alkuperäisestä selvyydestään synnin hävittävän ja alentavan vaikutuksen kautta. Tietenkään ei se nyt ole sitä, mitä se oli ensimäisessä ihmisessä. Kyky rakastaa sisältää kyvyn vihata. Tästä voimme päättää, ettei luoja voinut tehdä ihmistä kuvakseen, kyvyllä rakastaa ja tehdä oikein, ilman vastaavaa kykyä vihata ja tehdä väärin. Tämä valintavapaus, jota kutsutaan toimintavapaudeksi tai vapaaksi tahdoksi, on osa ihmisen alkuperäisistä lahjoista, ja tämä yhdessä hänen täysin järjellisten ja siveellisten ominaisuuksiensa kanssa teki hänestä Luojansa kuvan. Tänä päivänä, kuudentuhannen vuoden alennuksen jälkeen, on synti niin paljon hävittänyt alkuperäisestä yhtäläisyydestä Jumalan kanssa, joten me emme ole vapaita, vaan suuremmassa tai vähemmässä määrin sidottuja synnin ja sen seurausten kautta, niin että synti langenneelle sukukunnalle tuntuu nyt helpommalle ja viehättävämmälle kuin vanhurskaus.

Emme tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, etteikö Jumala olisi voinut antaa Aadamille niin elävää vaikutusta synnin monista pahoista seurauksista, että se olisi pelottanut hänet siitä, mutta me uskomme, että Jumala näki ennakolta, että pahan todellinen kokeminen tulisi olemaan varmin ja pysyväisin opetus, josta tulisi olemaan ihmiselle ikuista hyötyä, ja tästä syystä ei Jumala estänyt vaan salli ihmisen valita ja tuntea pahan seurauksia. Ellei tilaisuutta syntiin olisi sallittu, niin ei ihminen olisi voinut sitä vastustaa; silloin ei oikean tekeminen olisi myöskään ollut hyve eikä ansio. Jumala etsii sellaisia rukoilijoita, jotka rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Hän tahtoo tietoista ja halukasta kuuliaisuutta ennemmin kuin tiedotonta, koneellista palvelusta. Hänellä oli jo toimessa elottomia koneellisia voimia, jotka tekivät hänen tahtonsa, mutta hänen aikomuksensa oli tehdä jotakin jalompaa, järjellinen olento, joka oli hänen kuvansa kaltainen, maan herra, jonka uskollisuus ja oikeamielisyys perustuisi oikeaan käsitykseen oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Oikea ja väärä ovat aina olleet periaatteina olemassa ja tulevat aina olemaan, ja kaikki täydelliset, järjellä varustetut, Jumalan kuviksi luodut olennot täytyvät omistaa vapauden valita jommankumman välillä, joskin oikean periaate on ainoa, joka aina tulee olemaan voimassa. Raamattu ilmottaa meille, että kun pahan periaate on kyllin kauvan ollut voimassa täyttääkseen Jumalan aikomuksen, tulee sen toiminta ainaisesti lakkautettavaksi, ja kaikki, jotka yhä edelleen antavat sen itsessään hallita, menettävät ainaisesti olemassaolonsa. (1 Kor. 15: 25; Hebr. 2: 14.) Ainoastaan oikean tekeminen ja ne, jotka tekevät oikein, tulevat pysymään ijankaikkisesti.

Mutta kysymys tulee jälleen toisessa muodossa: Eikö Jumala olisi voinut opettaa ihmistä tuntemaan pahaa muulla tavalla kuin kokemusten kautta? Löytyy neljä tapaa saada tietää jostakin, nimittäin välittömästi, havainnollisesti, kokemalla tai saamalla tiedon sellaisesta lähteestä, joka otaksutaan eittämättömästi todeksi. Välitön tieto ei tarvitse käyttää järjen päätelmiä tai todisteluita. Sellainen tieto kuuluu ainoastaan jumalalliselle Jehovalle, kaiken viisauden ja totuuden ikuiselle lähteelle, joka välttämättömästi ja itse asian luonteeseen nähden on kaikkien luotujensa yläpuolella. Sentähden ei ihmisen tieto hyvästä ja pahasta voinut olla välitön. Ihmisien tieto olisi voinut tulla havainnon kautta, mutta sitä varten olisi välttämättömästi täytynyt löytyä jokin esitys pahasta ja sen seurauksista ihmisten havaitsemista varten. Tämä olisi sisältänyt pahan sallimisen jossakin jonkinlaisten olentojen keskuudessa, ja miksikä ei yhtähyvin ihmisten keskuudessa maan päällä, kuin jossakin muualla.

Minkätähden ei juuri ihminen tulisi täksi havaintovälikappaleeksi ja saisi tietoa käytännöllisen kokemuksen kautta? Mutta niin onkin asianlaita: ihminen on juuri saamassa käytännöllistä kokemusta itseään varten ja on samalla havaintovälikappale toisia varten, olemme "tulleet näytelmäksi… enkeleitä varten." (1 Kor. 4: 9.)

Aadam tiesi jo pahasta ulkoapäin tulleen ilmotuksen kautta, mutta tämä tieto ei riittänyt pidättämään häntä tekemästä koetta. Aadam ja Eeva tunsivat Jumalan Luojanaan ja siis sellaisena, jolla oli oikeus käskeä ja johtaa heitä; ja Jumala oli sanonut kielletystä puusta: "Jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman." Heillä oli sentähden tieto pahasta, joskaan he eivät koskaan olleet havainneet tai kokeneet sen seurauksia. Luonnollisesti eivät he myöskään käsittäneet Luojansa rakkaudestarikasta holhousta ja hänen hyvää tekevää lakiansa, ei myöskään niitä vaaroja, joista hän sen kautta aikoi suojella heitä. He lankesivat sentähden siihen kiusaukseen, jonka Jumala viisaudessaan on sallinut vaikuttaa, ja jonka lopullisen hyödyn hänen viisautensa tiesi.

Harvat käsittävät sen kiusauksen vaikeata laatua, johon meidän esivanhempamme lankesivat, ja Jumalan vanhurskautta, liittäessään niin ankaran rangastuksen siihen, mikä monesta näyttää vähäpätöseltä erehdykseltä; mutta vähänenkin harkinta on selvittävä kaikki. Raamattu kertoo yksinkertaisesti miten nainen tuo heikompi olento petettiin ja niin lankesi rikokseen. Vieläpä hänen kokemuksensa ja tuntemuksensa Jumalasta oli rajotetumpi kuin Aadamin, joka luotiin ensin, ja Jumala oli suorastaan hänelle ennen vaimon luomista ilmottanut synnin rangaistuksen, kun Eeva luultavasti sai tiedon siitä Aadamin kautta. On selvää, ettei hän, syötyään hedelmästä, käsittänyt rikoksensa kantavuutta — sillä uskoihan hän Saatanan petolliseen ja väärään esitykseen — joskin hän tunsi jonkinlaisia aavistuksia ja lieviä epäilyksiä siitä, ettei kaikki ollut oikein. Mutta Paavali sanoo, että hän, petoksesta huolimatta, teki rikoksen, vaikkakaan hän ei ollut niin syyllinen, kuin jos hän olisi tehnyt rikoksen suurempaa valoa vastaan.

Aadamista sanotaan, ettei häntä kuten Eevaa petetty (1 Tim. 2: 14); tietenkin on hän rikkonut käsittäen täydellisemmin synnin ja sen rangaistuksen, tietäen että hänen täytyi kuolla. Me näemme selvästi, mikä kiusaus sai hänet täten alistumaan lausutun rangastustuomion alle. Kun me muistamme, että he olivat täydellisiä olentoja, Jumalan kuvia siveellisessä ja järjellisessä suhteessa, niin me ymmärrämme, että jumalallinen ominaisuus, rakkaus, esiintyi erittäin huomattavalla tavalla täydellisen miehen suhteessa rakastettuun "apuunsa", täydelliseen vaimoon. Käsittäen Eevan synnin ja peläten hänen kuolemaansa, ja siten omaa tappiotaan (ja sitä, ilman takaisin saamisen toivoa, sillä mitään sellaista toivoa ei ollut annettu), päätti Aadam epätoivossaan, ettei hän eläisi ilman häntä. Pitäen oman elämänsä onnettomana ja arvottomana ilman vaimon seuraa, otti hän tahallaan osaa hänen tottelemattomuuteensa saadakseen osansa siitä kuoleman tuomiosta, johon todennäköisesti vaimo oli joutunut. Molemmat olivat sentähden "rikkoneet", kuten apostoli todistaa. (Room. 5: 14; 1 Tim. 2: 14.) Mutta Aadam ja Eeva olivat yksi, eivätkä "kaksi"; sentähden tuli Eeva osalliseksi siitä tuomiosta, johon hän käytöksellänsä saattoi Aadamin joutumaan — Room. 5: 2, 17—19.

Jumala tiesi ennakolta niin hyvin sen, että ihminen, saatuaan valintavapauden, omaksuisi synnin, koska häneltä puuttui täysi käsitys synnin sisällöstä ja sen seurauksista, kuin myöskin sen, että ihminen opittuaan tuntemaan synnin vielä valitsisi sen, koska tämä tuttavuus siinä määrin heikontaisi hänen siveellistä luonnettansa, että paha alkaisi tuntua hänestä sulosemmalle ja toivottavammalle kuin hyvä. Kuitenkin päätti Jumala sallia pahan olemassaolon, koska, hän, omatessaan parannuskeinon ihmisen vapauttamiseksi sen seurauksista, näki, että lopputulos tästä kokemuksesta tulisi olemaan ihmisen saattaminen täyteen käsitykseen _"_synnin ylenmääräisestä synnillisyydestä" ja hyveen erinomaisesta kirkkaudesta sen rinnalla. Siten oppisi hän niin paljon enemmän rakastamaan ja kunnioittamaan Luojaansa, joka on kaiken hyvän alku ja lähde, sekä ainaisesti karttamaan sitä, mikä matkaansaattoi niin paljon murhetta ja kurjuutta. Siis tulee lopputulos olemaan suurempi rakkaus Jumalaan ja suurempi viha kaikkea sitä kohtaan, joka on ristiriidassa hänen tahtonsa kanssa, josta seuraa kaikkien niiden vankka lujittaminen ikuiseen vanhurskauteen, jotka käytävät hyväkseen niitä opetuksia, joita Jumala nyt antaa, salliessaan synnin ja sen sukuisten pahojen asioitten tapahtua. Kuitenkin täytyy meidän tehdä jyrkkä ero sen eittämättömän tosiasian välillä, että Jumala on sallinut synnin olemassaolon, ja sen vaarallisen harhaopin välillä, joka syyttää Jumalaa synnin alkuunpanijaksi. Tämä jälkimmäinen mielipide on sekä Jumalaa häväisevä että ristiriidassa Raamatun esittämäin tosiasiain kanssa. Tähän esitykseen joutuvat tavallisesti ne, jotka koettavat löytää toisen pelastussuunnitelman kuin sen, minkä Jumala on valmistanut Kristuksen uhrissa meidän lunastushintanamme. Jos he onnistuvat vakuuttamaan itseänsä ja toisia siitä, että Jumala on edesvastuussa kaikesta synnistä, pahuudesta ja rikollisuudesta, sekä että ihminen viattomana välikappaleena Jumalan kädessä pakotettiin syntiin, niin ovat he raivanneet tietä sille opille, ettei tarvittu mitään uhria meidän synteimme tähden eikä myöskään armoa missään muodossa, vaan ainoastaan oikeutta. Samalla laskevat he perustuksen väärän päätelmänsä toiseen puoleen, nimittäin universalismiin, väittäessään, että koska Jumala oli syypää kaikkeen siihen syntiin, pahuuteen ja rikollisuuteen, mikä löytyy kaikissa, niin on hän myös vapauttava koko ihmissukukunnan synnistä ja kuolemasta. Ja kun he päättelevät, että Jumala tahtoi ja aikaansai synnin, ja ettei häntä voinut vastustaa, niin väittävät he, että kun hän tulee tahtomaan vanhurskautta, niin tulevat kaikki samaten olemaan kykenemättömiä vastustamaan häntä. Mutta kaikissa tällaisissa päätelmissä sivuuttavat he kokonaan ihmisen jaloimman ominaisuuden: tahto- tai valinta-vapauden, joka hänessä on huomatuin yhteinen piirre Luojansa kanssa, ja täten tulisi ihminen alennetuksi ainoastaan koneeksi, joka toimii siinä määrin kuin siihen vaikutetaan. Jos niin olisi asianlaita, olisi ihminen maan herran asemasta hyönteistenkin alapuolella, sillä niillä on epäilemättä tahto tai kyky valita. Pikkuinen muurahainenkin on saanut tahtomiskyvyn, jota ihminen suuremmalla kyvyllään tosin voi vastustaa ja ehkäistä, mutta ei tehdä tyhjäksi.

Jumalalla on tosin kyky pakottaa ihmistä joko syntiin tai vanhurskauteen, mutta hänen sanansa selittää, ettei hänellä ole mitään sellaista aikomusta. Johdonmukaisesti ei hän voisi pakottaa ihmistä syntiin, samasta syystä kun hän "ei voisi kieltää itseänsä". Sellainen ei sopisi yhteen hänen vanhurskaan luonteensa kanssa ja olisi siis mahdottomuus. Ja hän etsii ainoastaan sellaisten rukousta ja rakkautta, jotka rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa. Tätä tarkotusta varten on hän antanut ihmiselle tahdonvapauden, joka on hänen omansa kaltainen, jotta ihminen valitsisi vanhurskauden. Se, että hän sallii ihmisen valita omasta puolestansa, johti tämän lankeamaan Jumalan yhteydestä, suosiosta ja siunauksista, kuolemaan. Kokemalla syntiä ja kuolemaa oppii ihminen käytännöllisesti sen, minkä Jumala olisi tietopuolisesti hänelle opettanut, ilman että hän olisi tarvinnut kokea syntiä ja sen seurauksia. Jumalan ennakoltatietämistä, mitä ihminen tulee tekemään, ei käytetä hänen puolustamisekseen, alentamaan häntä ainoastaan koneen kaltaiseksi olennoksi: päinvastoin käytetään sitä ihmisen hyödyksi, sillä Jumala, tietäessään minkä suunnan ihminen tulisi ottamaan, jos hän saisi täyden vapauden valita puolestansa, ei estänyt häntä kokemasta syntiä ja sen seurauksia; mutta Jumala alkoi heti huolehtia ihmisen ennalleenasettamisesta, vapauttaakseen, hänet ensimäisestä rikoksestaan valmistamalla lunastajan, suuren vapahtajan, joka kykenisi täydelleen pelastamaan kaikki ne, jotka hänen kauttansa kääntyisivät Jumalan puoleen. Tämäntähden — että ihmisellä olisi vapaa tahto ja kuitenkin voisi hyötyä ensimäisestä väärinkäytöksestä johtuvasta lankeemuksesta, tottelemattomuudesta Jumalan tahtoa vastaan — ei Jumala ole pitänyt ainoastaan huolta kaikkien lunastuksesta, vaan myöskin siitä, että tieto täten tarjotusta tilaisuudesta, tulla sovintoon hänen kanssansa, vakuutettaisiin aikanaan kaikille. — 1 Tim. 2: 3—6.

Rangastuksen ankaruus ei ollut Jumalan puolelta mikään vihan tai pahuuden ilmaus, vaan tarpeellinen ja välttämätön lopputulos pahasta, jonka Jumala siten antoi ihmisten nähdä ja tuntea. Jumala voi ylläpitää elämää, niin kauvan kuin hän näkee sen hyväksi, vieläpä pahan hävittävän vaikutuksen alla, mutta aivan yhtä mahdotonta olisi Jumalalle ylläpitää ikuisesti sellaista elämää, kuin että Jumala valehtelisi. Se on siveellinen mahdottomuus. Sellaisesta elämästä tulisi yhä suurempi onnettomuuden lähde sekä itselleen että toisille; sentähden on Jumala liian hyvä ylläpitääkseen niin hyödytöntä ja sekä itselleen että toisille vahingollista olemassaoloa, ja kun ylläpitävä voima otetaan pois täytyy hävityksen, pahan luonnollisen lopputuloksen, seurata. Elämä on suosionosotus, Jumalan lahja, ja tulee ijankaikkisesti olemaan ainoastaan niillä, jotka ovat tottelevaisia.

Aadamin jälkeläisille ei ole tapahtunut mitään vääryyttä siinä, ettei kutakin erikseen ole koeteltu. Jehova ei ollut millään tavoin velvollinen lahjottamaan meille olemassaoloa, ja annettuaan sen, ei minkäänlainen oikeuden tai välttämättömyyden laki velvoittanut häntä antamaan meille ijankaikkista elämää, ei edes asettamaan meitä koetukselle lupaamalla meille ijankaikkisen elämän, jos me tottelisimme. Ota tarkka vaari tästä kohdasta. Nykyinen elämä, joka kehdosta hautaan asti on ainoastaan kuolemista, on kaikesta pahasta ja pettymyksistä huolimatta, jotka siihen liittyvät, jotakin hyvää suosionosotusta, joskaan ei tämän jälkeen löytyisi mitään muuta. Suuri enemmistö on tätä mielipidettä. Poikkeukset (itsemurhaajat) ovat verrattain harvinaiset, ja tuomioistuimemme ovat lukemattomia kertoja selittäneet näiden olevan mielenvikaisia, koska he eivät olisi muuten sillä tavalla erottautuneet nykyisistä siunauksista. Sitä paitsi osottaa täydellisen miehen Aadamin käytös, mitä hänen lapsensa olisivat tehneet samanlaisissa olosuhteissa.

Monet ovat omaksuneet sen väärän käsityksen, että Jumala asetti sukumme koetukselle joko elämää tai ikuista vaivaa varten, joskaan ei rangastusmääräyksessä annettu edes viittauskaan mihinkään sellaiseen. Jumalan suosion tai siunauksen osotus kuuliaisia lapsiaan kohtaan on elämä — jatkuva elämä — vapaana sairaudesta, kivusta ja kaikista muista kadotuksen ja kuoleman vaikutuksista. Aadam sai tämän siunauksen täydessä määrässä, mutta häntä varotettiin ja hänelle ilmotettiin, että hän menettäisi tämän "lahjan", jos hän rikkoisi Jumalata vastaan. — "Jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman". Hän ei tiennyt mitään elämästä ikuisessa vaivassa synnin rangastuksena. Ikuista elämää ei luvata kellekään muille kuin tottelevaisille. Elämä on Jumalan lahja, ja kuolema, sen vastakohta on se rangastus, jonka hän määrää.

Ikuisesta vaivasta ei mainita mitään vanhan testamentin kirjoituksissa, ja muutamat harvat lauseet uudessa testamentissa voidaan niin väärin tulkita että ne näennäisesti antavat tukea tällaiselle opille. Nämä tavataan joko ilmestyskirjan kuvauksissa tai Jeesuksen vertauksissa ja hämärissä lausunnoissa, joita kansa, joka niitä kuuli, ei ymmärtänyt (Luuk. 8: 10), ja joita tänäkään päivänä tuskin paremmin ymmärretään. [Ne, jotka tästä asiasta tahtovat lähempää selvitystä, voivat hankkia itselleen kirjan "Mitä sanoo Raamattu helvetistä?">[ "Synnin palkka on kuolema." (Room. 6: 23.) "Se sielu, joka syntiä tekee, pitää kuoleman." — Hes. 18: 4.

Monet ovat pitäneet Jumalan tehneen väärin tuomitessaan koko ihmissuvun syylliseksi Aadamin synnin tähden, sen sijaan, että hän olisi antanut kullekin saman mahdollisuuden ikuista elämää varten, kuin Aadamilla oli. Mutta mitä sanovat nämä, kun nyt osottautuu, että maailma tulee saamaan tällaisen tilaisuuden ja koetus elämää varten tulee olemaan paljon suotuisampi, kuin Aadamin oli — ja tämä juuri sentähden, että Jumalan suunnitelman mukaan Aadamin suku luonnollisella tavalla tuli osalliseksi hänen rangastuksestaan. Me luulemme, että asianlaita on näin ja koetamme tehdä sen selväksi.

Jumala vakuuttaa meille, että samoinkuin kirous tuli kaikkien osaksi Aadamissa, niin on Jumala pitänyt huolta uudesta päästä, uudesta isästä tai suvun elonantajasta, johon kaikki siirretään uskon kautta, ja samoinkuin kaikki Aadamissa tulevat osallisiksi kuolemantuomiosta, niin tulevat myös kaikki Kristuksessa, vanhurskauduttuaan uskomalla hänen vereensä, osallisiksi elämän siunauksesta, (Room. 5: 12, 18, 19.) Siten oli Jeesuksen kuolema, hänen joka oli saastatoin ja synnitöin, Jumalan edessä täydellinen hyvitys Aadamin synnin puolesta. Koska yksi mies oli tehnyt syntiä ja kaikki hänessä tulivat osallisiksi kirouksesta, hänen rangastuksestaan, niin lunasti Jeesus, kun hän hyvitti tämän yhden syntisen rangastuksen, ei ainoastaan Aadamin, vaan kaikki hänen jälkeläisensä — kaikki ihmiset — jotka perinnön kautta tulivat osallisiksi hänen heikkoudestaan ja synnistään sekä sen seurauksesta, kuolemasta. Meidän Herramme, "ihminen Kristus Jeesus", itse nuhteeton, koeteltu ja täydellinen siemen tai suku itsessään, joka ei ollut syntynyt synnistä eikä ollut tullut siitä saastutetuksi, antoi kaiken, mikä kuului inhimilliseen elämään ja sen oikeutettuihin vaatimuksiin, täydellisenä lunastushintana Aadamin ja hänessä silloin olevan suvun tai siemenen puolesta, kun hänet tuomittiin. Täten täydelleen lunastettuaan Aadamin ja hänen sukunsa elämän, tarjoutuu Kristus siemenenään, lapsinaan, ottamaan Aadamin suvusta kaikki ne, jotka tahtovat omistaa hänen uuden liittonsa ehdot ja siten uskon kautta tulla hänen perheeseensä — Jumalan perheeseen — ja saada ijankaikkisen elämän. Siten saa Lunastaja "nähdä siemenensä [niin monta Aadamin siemenestä, kuin tahtoo tulla hänen ottolapsikseen hänen ehdoillaan] ja jatkava päiviään [ylösnouseminen inhimillistä korkeampaan tasoon, jonka taivaallinen Isä hänelle myönsi palkintona hänen kuuliaisuudestaan]", kaikki tämä mitä uskomattomimmalla tavalla — uhraamalla elämän ja jälkeläiset. (Jes. 53: 10.) Ja siten on kirjotettu: "Niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa." — 1 Kor. 15: 22.

Se vahinko, jonka me kärsimme Aadamin lankeemuksen kautta (me emme kärsineet mitään vääryyttä), tulee Jumalan armosta täydelleen parannettavaksi Kristuksen kautta; ja kaikkien täytyy ennemmin tai myöhemmin (Jumalan "oikeana aikana") saada täyden tilaisuuden voittaa sama asema, mikä Aadamilla oli, ennenkuin hän lankesi syntiin. Ne, jotka eivät saa täyttä tietoa eivätkä uskon kautta voi täysin nauttia tästä Jumalan armosta nykyisessä asiassa (ja niihin kuuluu suuri enemmistö, lapset ja pakanat siihen luettuna), tulevat varmaan saamaan sen tulevana aikakautena, "tulevassa maailmassa", sinä hallitus- tai aikakautena, joka seuraa nykyistä. Tätä tarkotusta varten "tulee hetki, jona kaikki, jotka haudoissa ovat… tulevat esiin". Ja siinä määrin, kuin jokainen tulee täyteen käsitykseen lunastushinnasta, jonka meidän Herramme Jeesus maksoi, pidetään hän jälleen asetettuna koetukselle, kuten Aadam oli, ja jälleen on tottelevaisuus aikaansaava pysyvän elämän ja tottelemattomuus pysyvän kuoleman — "toisen kuoleman." (Ilm. 20:14.) Kuitenkaan ei vaadita täydellistä kuuliaisuutta keltään, jolta puuttuu täydellistä kykyä sen tekemiseen. Evankeliumin aikakautena ovat seurakunnan jäsenet, ollen armon liitossa, saaneet laskea hyväkseen Kristuksen vanhurskauden, joka on hyvittänyt heidän lihansa heikkoudesta johtuvat puutteellisuudet, joita ei ole voitu välttää. Tuhatvuotiskautena on Jumalan armo myös vaikuttava kaikissa niissä, jotka tahtovat ottaa sen vastaan. Ehdotonta siveellistä täydellisyyttä ei voida odottaa ennenkuin ruumiillinen täydellisyys on saavutettu (joka tulee olemaan kaikkien etuoikeus ennen tuhatvuotiskauden loppua). Tämä uusi koetus, joka on lunastuksen ja uuden liiton tulos, tulee eroamaan Eedenin koetuksesta siinä, että tässä koetuksessa kunkin yksityisen teot tulevat vaikuttamaan ainoastaan hänen omaan tulevaisuuteensa.

Mutta eikö tämä merkitsisi muutamille suvun jäsenille toista tilaisuutta ijankaikkisen elämän voittamiseksi? Me vastaamme: ensimmäisen tilaisuuden ijankaikkisen elämän saavuttamiseksi kadotti isä Aadam ja koko hänen sukunsa, joka vielä oli hänen kupeessaan, hänen tottelemattomuutensa kautta. Tämä alkuperäinen koetus "on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi", ja Jumalan suunnitelma oli, että Aadam ja kaikki, jotka hänen lankeemuksessaan kadottivat elämän, tulisivat, maistettuaan synnin ylenmääräistä synnillisyyttä ja sen rangastuksen painoa, Kristuksen lunastusuhrin kautta saamaan soveliaan tilaisuuden tulemaan sopusointuun Jumalan kanssa uskomalla Lunastajaan. Jos joku tahtoo kutsua tätä "toiseksi tilaisuudeksi", niin voi hän tehdä sen. Tämä tulee varmaan Aadamille olemaan toinen tilaisuus, ja ainakin eräässä suhteessa on se sama koko lunastetulle suvulle; mutta tämä tulee olemaan ensimmäinen yksilöllinen tilaisuus Aadamin jälkeläisille, jotka jo syntyessään olivat kuolemaan tuomitut. Me voimme kutsua sitä miten me tahdomme, tosiasia on kuitenkin se, että kaikki tuomittiin kuolemaan Aadamin tottelemattomuuden perustuksella, ja kaikki tulevat (tuhatvuotiskautena) nauttimaan täyttä tilaisuutta ikuisen elämän voittamiseksi uuden liiton suotuisilla ehdoilla. Kuten enkeli selitti, ovat nämä ne hyvät uutiset "suuresta ilosta, joka on tuleva kaikelle kansalle". Ja kuten apostoli vakuuttaa, tulee tämä Jumalan armo — että meidän Herramme Jeesus "antoi itsensä lunastukseksi kaikkien puolesta" — ilmotettavaksi kaikille "aikanaan" (Room. 5: 17—19; 1 Tim. 2: 4—6.). Ihmiset, ei Jumala, ovat rajottaneet tämän tilaisuuden ijankaikkisen elämän voittamiseksi tähän evankeliumin aikakauteen, Jumala sitävastoin ilmottaa meille, että evankeliumin aikakausi on ainoastaan seurakunnan, kuninkaallisen pappeuden, valitsemista varten, jonka kautta kaikki seuraavana aikakautena saatetaan tarkkaan totuuden tuntemiseen saaden tilaisuuden ijankaikkisen elämän omistamiseen uuden liiton aikana.

Mutta mikä etu on tässä menettelytavassa? Miksi ei nyt heti antaa kaikille ihmisille yksilöllistä tilaisuutta elämää varten ilman tuota pitkää sarjaa: ensin koetella ja tuomita Aadam, antaa hänen jälkeläisensä tulla osallisiksi hänen kirouksestaan, lunastaa kaikki Kristuksen uhrin kautta ja uudelleen tarjota kaikille ikuista elämää uuden liiton ehdoilla. Jos pahaa on täytynyt sallia ihmisen menettelyvapauden tähden, minkätähden täytyy sen poistamisen tapahtua niin omituisen ja kiertelevän menettelytavan kautta? Minkätähden sallia niin paljon kurjuutta tulla väliin ja monen sellaisen osaksi, jotka lopulta saavat elämän lahjan Jumalan tottelevaisina lapsina?

Oi, tämän aineen mieltäkiinnittäväisyys liikkuu juuri tämän kohdan ympärillä. Ajattele nyt tarkoin asiaa: — Jos Jumala olisi toisin järjestänyt sukumme jatkumisen, niin etteivät lapset olisi tulleet osallisiksi vanhempien synneistä — henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista heikkouksista — ja jos Luoja olisi niin järjestänyt, että kaikkien olisi pitänyt joutua koetukselle paratiisin suotuisissa olosuhteissa, ja että ainoastaan rikolliset olisivat tuomittu "eristetyt", (kolasis) niin kuinkahan monet olisivat olleet arvollisia ja kuinkahan monet arvottomia elämään näissä suotuisissa olosuhteissa?

Jos ainoa tapaus, jonka me tunnemme, Aadam (ja hän oli varmaan kaikissa suhteissa miehuuden esikuva) otetaan arvostelun ohjeeksi, niin tulisi lopputulokseksi se, ettei kukaan olisi täysin tottelevainen eikä arvollinen, koska ei kellään olisi niin selvää tietoa ja kokemusta Jumalasta, joka tieto vaikuttaisi niin täyden luottamuksen Jumalan lakeihin, että se olisi hänen oman henkilökohtaisen arvostelunsa yläpuolella. Vakuutetaan, että Kristuksen tieto Isästä saattoi hänet kykeneväksi järkähtämättömästi luottamaan Isän ja tottelemaan häntä. (Jes. 53: 11.) Mutta otaksukaamme että neljäs osa voittaisi elämän, tai menkäämme vielä pitemmälle, otaksukaamme, että puolet pidettäisiin arvollisina, sekä että toinen puoli saisi kärsiä synnin palkan — kuoleman. Mitenkä sitten olisi käynyt? Toinen puoli, joka olisi ollut tottelevainen eikä olisi kokenut tai nähnyt syntiä, olisi aina tuntenut uteliaisuutta siihen, mikä oli kiellettyä, ja pidättäytynyt siitä ainoastaan pelosta Jumalaa ja rangastusta kohtaan. Heidän palveluksensa ei olisi voinut tulla niin sydämenpohjasta, kuin tuntiessaan hyvän ja pahan ja siten saaden täyden käsityksen Luojan rakkaudestarikkaista aikomuksista määrätessään ne lait, jotka johtavat niin hyvin hänen kuin hänen luotujensa menettelytapaa.

Ajatelkaamme sen jälkeen tuota toista puolta, joka siten menisi kuolemaan oman tahallisen syntinsä perustuksella. Ne olisivat ainaisesti erotetut elämästä ja ainoa toivo olisi, että Jumala rakkaudessaan ajattelisi näitä olentoja, hänen kättensä tekoa ja järjestäisi lunastuksen heitä varten. Mutta miksi tehdä niin? Ainoana perustuksena olisi se toivo, että jos he jälleen herätettäisiin ja uudelleen koeteltaisiin, niin muutamat suuremman kokemuksensa perustuksella rangastuksensa aikana mahdollisesti valitsisivat tottelevaisuuden ja saisivat elää.

Joskin tämä suunnitelma osottaisi yhtä hyviä tuloksia kuin se, minkä Jumala on valinnut, niin voitaisiin kuitenkin vakavia vastaväitteitä tehdä sitä vastaan. (1.) Jumala menettelisi puolueellisesti luotuja olentojaan kohtaan tekemällä enemmän tottelemattomien kuin tottelevaisten puolesta. (2.) Tämä asettaisi synnille palkinnon, ja syntinen tuntisi voivansa rankasematta tehdä syntiä ja luottaa lunastukseen, toiseen tilaisuuteen. (3.) Ja ne, jotka aluksi eivät rikkoisi, tuntisivat aina olevansa esteettömät ainakin kerran tekemään syntiä luottaen Luojansa puolueettomuuteen tehdä yhtä paljon heidän puolestaan kuin toistenkin puolesta, jos he joskus päättäisivät asettaa hänen hyvyytensä koetukselle. (4.) Tämä olisi tehnyt Jumalallisen hallituksen epävarmaksi koko ijankaikkisuudessa ja syntiä ei olisi voinut poistaa mahdollisuuden rajojen ulkopuolelle vähemmällä kuin, että suvun viimeinenkin jäsen olisi kokenut syntiä ja sen palkkaa.

Miten paljon enemmän Jumalan viisauden kaltaista onkaan se, että hän on rajottanut synnin suunnitelmansa mukaisesti. Jo meidän rajotettu ymmärryksemmekin voi huomata, miten paljon parempi on yksi ainoa täydellinen ja puolueeton laki joka selittää julkisen synnin palkaksi kuoleman — hävityksen elämästä erottamisen. Siten rajottaa Jumala sallimansa pahan, järjestämällä asiat niin, että Kristuksen tuhatvuotinen hallitus on täydelleen poistava pahan samoinkuin ne, jotka tahallaan tekevät pahaa, ja toimeenpaneva ikuisen vanhurskauden, jonka perustuksena on täydellisten olentojen täydellinen tieto ja täydellinen, vapaaehtoinen kuuliaisuus.

Mutta voidaan tehdä kaksi muuta vastaväitettä sen esitetyn suunnitelman suhteen, että alusta pitäen olisi kutakin yksityistä olentoa erikseen koeteltu. Yksi lunastaja riitti täysin sen suunnitelman mukaan, jonka Jumala valitsi, koska ainoastaan yksi oli tehnyt syntiä ja ainoastaan yksi oli tuomittu kadotukseen. (Toiset tulivat osallisiksi hänen tuomiostaan.) Mutta jos ensimäinen koetus olisi ollut yksilöllinen, ja jos puolet suvusta olisi tehnyt syntiä ja jokainen kohdastaan tuomittu kadotukseen, niin olisi kutakin tuomittua yksilöä kohti tarvittu erityinen lunastaja. Yksi täydellinen elämä voi lunastaa yhden kadotetun elämän, mutta ei useampia. Yksi täydellinen ihminen, "ihminen Kristus Jeesus", joka lunasti langenneen Aadamin (ja kaiken sen minkä me hänessä ja hänen kauttansa menetimme), ei olisi voinut olla "lunastus [vastaava hinta] kaikkien puolesta", missään muussa tapauksessa, kuin Jumalan valitsemassa suunnitelmassa.

Jos me otaksuisimme, että kaikki ihmiset, jotka Aadamista aikain ovat olleet olemassa, tekisivät yhteenlaskettuina satatuhatta miljoonaa henkeä, sekä että ainoastaan puolet heistä olisivat tehneet syntiä, niin olisi tarpeellista, että kaikki nämä viisikymmentä tuhatta miljoonaa kuuliaista ja täydellistä ihmistä kuolisivat maksaakseen lunastuksen (vastaavan hinnan) kaikkien näiden viiden kymmenen tuhannen miljoonan rikkojan puolesta. Siten tulisi myöskin tämän suunnitelman mukaan kuolema kaikkien osaksi, ja aikaansaisi sellainen yhtäpaljon kärsimystä kuin nykyinenkin.

Toinen vastaväite tällaisen suunnitelman suhteen on se, että se huolestuttavalla tavalla häiritsisi Jumalan suunnitelmaa valita ja korottaa Jumalalliseen luontoon "pienen lauman", Kristuksen ruumiin, pienen joukon, jonka päänä ja Herrana on Jeesus. Jumala ei voinut oikeudenmukaisesti määrätä, että nämä viisikymmentä tuhatta miljoonaa kuuliaista lasta luopuisivat oikeuksistaan, etuisuuksistaan ja elämästään syntisten lunastukseksi, sillä hänen oman lakinsa mukaan olisi heidän kuuliaisuutensa hankkinut heille oikeuden pysyväiseen elämään. Jos siis näitä täydellisiä ihmisiä olisi pyydetty rupeamaan langenneitten lunastajiksi, niin olisi Jumala, samoinkuin hän teki meidän Herramme Jeesuksen kanssa, asettanut erityisen palkinnon heidän toivonsa esineeksi, niin että he siitä ilosta, joka oli heidän saavutettavissaan, voisivat kärsiä veljiensä puolesta. Ja jos sama palkinto olisi luvattu heille, kuin meidän Herralle Jeesukselle, nimittäin osallisuus uuteen luontoon, tuohon jumalalliseen, sekä korotus paljon yli enkelien ja herrauksien ja valtojen ja kaiken sen, mitä voidaan mainita — lähinnä Jehovaa (Ef. 1: 20, 21) — silloin olisi tullut ääretön joukko jumalalliseen tasoon, jota Jumalan viisaus nähtävästi ei hyväksynyt. Sitäpaitsi olisivat kaikki nämä viisikymmentä tuhatta miljoonaa sellaisissa olosuhteissa olleet tasa-arvoiset eikä yksikään etevin tai päämies heidän joukossaan, kun sitävastoin se suunnitelma, jonka Jumala on nähnyt hyväksi valita, tarvitsi ainoastaan yhden lunastajan, yhden, joka oli korotettu jumalalliseen luontoon, ja sitten "pienen lauman" niistä, jotka hän lunasti, ja jotka "vaeltavat hänen jäljissään" kärsien ja uhraten itsensä tullakseen osallisiksi hänen nimestään, hänen kunniastaan, hänen kirkkaudestaan ja hänen luonnostaan, samalla tavalla kuin vaimo tulee osalliseksi miehensä ominaisuuksista ja kunniasta. Ne, jotka voivat nähdä ja ymmärtää tämän puolen Jumalan suunnitelmasta, joka tuomitsemalla kaikki kadotukseen yhden edustajan kautta avasi tien kaikkien lunastamiseen ja ennalleenasettamiseen yhden lunastajan kautta, tulevat tämän kautta löytämään ratkaisun moneen vaikeaan kysymykseen. He näkevät, että kaikkien tuomitseminen yhden kautta ei ollut mitenkään vahingoksi, vaan suuri suosionosotus kaikkia kohtaan, kun tämä tarkastetaan Jumalan suunnitelman yhteydessä vanhurskauttaa kaikki erään toisen uhrin kautta. Paha tulee ainaisesti poistettavaksi, kun Jumalan aikomus sen sallimisen suhteen on saavutettu, ja kun se hyvä, joka seuraa lunastuksesta, on saanut saman kantavuuden kuin synnin rangastus. Kuitenkin on mahdotonta oikein nähdä ja käsittää tätä puolta Jumalan suunnitelmasta ilman täyttä käsitystä synnin synnillisyydestä, sen rangastuksen luonteesta, kuolemasta, sen lunastuksen tärkeydestä ja arvosta, jonka Herra Jeesus maksoi, ja yksilön suoranaista ja täydellistä ennalleenasettamista suotuisiin olosuhteisiin — olosuhteisiin, joissa hän asetetaan täydellisimpään koetukseen, ennenkuin hänet tuomitaan saamaan ansaitsemansa palkinnon (pysyvän elämän) tai rangastuksen (pysyvän kuoleman).

Kiinnittämällä katseemme suureen lunastussuunnitelmaan ja siitä johtuvaan "kaiken ennalleenasettamiseen" Kristuksen kautta, voimme nähdä, että pahan sallimisesta koituu siunauksia, joita luultavasti toisella tavalla ei niin täydellisesti olisi voitti toteuttaa.

Ihmisillä ei ainoastaan ole hyötyä koko ijankaikkisuutta varten saavutetuista kokemuksista ja enkeleillä tekemällä havaintoja ihmisten kokemuksista, vaan kaikki rikastuvat edelleen tuosta täydellisemmästä tuttavuudesta Jumalan luonteen kanssa, sellaisena kuin se hänen suunnitelmassaan esiintyy. Kun hänen suunnitelmansa on täysin päättynyt, tulevat kaikki selvästi näkemään hänen viisautensa, rakkautensa, vanhurskautensa ja valtansa. He tulevat näkemään sen vanhurskauden, joka ei voinut rikkoa jumalallista järjestystä vastaan tai pelastaa oikealla tavalla kadotukseen tuomittua sukua ilman täyttä rangastuksen lakkauttamista vapaaehtoisen lunastajan kautta. He tulevat näkemään sen rakkauden, joka valmisti tämän jalon uhrin, ja joka korotti Lunastajan Jumalan oikealle puolelle, antaen hänelle vallan ja oikeuden ennalleenasettaa elämään kaikki ne, jotka hän lunasti kalliilla verellään. He tulevat myöskin näkemään sen voiman ja viisauden, jotka kykenivät aikaansaamaan niin ihanan tulevaisuuden hänen luoduilleen ja niin johtamaan kaikki ristiriitaiset vaikutukset, että niistä tulee välikappaleita, joko tahtoivat tai eivät, edistämään ja lopullisesti täyttämään hänen suuremmoiset suunnitelmansa. Ellei pahaa olisi sallittu ja jumalallinen ennakoltatietäminen sitä niin ohjannut, emme voi nähdä, miten tällaisia tuloksia olisi voitu saavuttaa. Pahan salliminen joksikin aikaa ihmisten keskuudessa osottaa siten kaukonäköistä viisautta, joka käsitti siitä johtuvat olosuhteet, keksi parannuskeinot ja johti sen lopullisen suorituksen voimallaan ja armollaan.

Evankeliumin armohallituksen aikana on synti ja sen yhteydessä oleva paha saanut edelleen palvella seurakuntaa kasvattaen ja valmistaen sitä. Ellei syntiä olisi sallittu, olisi Herramme Jeesuksen ja hänen seurakuntansa uhri, jonka palkintona on jumalallinen luonto, ollut mahdoton.

On selvää, että oleellisesti sama Jumalan laki, joka nyt koskee ihmiskuntaa, jonka totteleminen tuo elämän palkinnon ja tottelemattomuus kuoleman koston, on lopullisesti hallitseva kaikkia Jumalan luotuja, järjellä varustettuja, olentoja; ja tämä laki, sellaisena kuin meidän Herramme sen määritteli, sisältää lyhyesti yhden ainoan sanan: rakkaus. "Rakasta Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielullasi ja koko voimallasi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi." (Luuk. 10: 27). Kun Jumalan aikomukset ovat toteutuneet, tulee lopullisesti jumalallisen luonteen ihanuus ilmenemään kaikille järjellä varustetuille olennoille, ja kaikki tulevat näkemään, että pahan hetkellinen salliminen oli viisas kohta jumalallisessa suunnitelmassa. Nyt voi sen nähdä ainoastaan uskon silmä, joka Jumalan sanan kautta katsoo siihen, mistä kaikkien pyhän profeettain suun kautta on aina maailman alusta asti puhuttu — kaiken ennalleenasettamiseen.

TUTKI AIN'!

Kuinka onkaan Luojan rakkaus merta suurta taajempi! Vanhurskaasti hallitseepi hän, ken Poikans' lahjotti. Raamatulta tutki ain'. Siell' on Herran viisaus vain.

Kenpä tuntee ihmismurheet,
niinkuin Herra taivahan.
Eipä löydy toista paikkaa,
miss' niin lempeest' tuomitaan.
Raamatuita tutki ain'.
Siell' on Herran armo vain.

Suuremp' ompi Herran rakkaus,
kuin mit' joukot tunteekaan.
Kuinka taivaan Taaton sydän
lempee yli vuotakaan.
Raamatuita tutki ain'.
Siell' on Herran rakkaus vain.

Paljon täällä rajottavat
ihmislapset armoaan.
Innokkaasti, liioitellen
toitottavat kostoaan.
Raamatuita tutki ain',
vanhurskautta Herran vain.

Jos vaan puhtaan, pyhän uskon pohja sanassansa on, aurinkonsa tiemme kultaa, ei oo matka valoton. Tutki sanaa Raamatun. Se vie Herran riemuhun.

MAAN RIEMUVUOSI.

Synnin yö on kohta mennyt,
Herran päivä läsnä on.
Aamuruskon ruskottaissa
joutuu päivä loputon.

Päivän ensi juovat kultaa
taivaan rannan loistavan.
Kohta kirkkahasti koittaa
yli kaiken maailman.

Epäuskon usvat haihtuu
sydämistä ihmisten.
Herran äänen kaikuessa
vedet tyyntyy vaieten.

Kohta suuri hallitsija
tarttuu valtikkaansa vaan.
Vanhurskaasti tuomitseepi
saattaa kaikki taipumaan.

Kansat, valtakunnat horjuu.
Säilyy Herran valta ain'.
Sillä se, mi ompi totta
kautta aikain kestää vain.

Katso, riemuvuosi koittaa!
Nouse Herraa kiittämään!
Katso, miten Herra saapi
kaikki parhaaks' kääntymään!

Riemun kellot nyt jo kaikuu.
Autuas, ken kuulee nuo.
Riemuvuosi kaikkialle
onnenkauden myötään tuo.