Raamatun tutkisteluja 2: Aika on lähestynyt

by C. T. Russell

YHDEKSÄS LUKU.

SYNNIN IHMINEN — ANTIKRISTUS.

Antikristuksen täytyy kehittyä, ilmestyä ja kukistua ennen Herran päivää. — Vastakkainen mielipide tästä asiasta tarkastetaan. — Profeetallinen kuvaus. — Hänen syntymisensä. — Hänen nopea kehityksensä. — Historian kuvaus ja Raamatun esitys käyvät yhteen. — Hänen valtakuntansa on matkimista. — Hänen päänsä ja suunsa huomattavat. — Hänen suuret pöyhkeilevät rienaamisensa. — Hänen rienaavat oppinsa. — Miten hän on hävittänyt Korkeimman pyhiä. — Hänen tuhatvuotinen hallituksensa. — Antikristus lyöty hengen miekalla. — Hänen kuolinkamppailunsa ja loppunsa.

"Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi." — 2 Tess. 2: 3.

Näiden apostoli Paavalin varmojen sanojen johdosta ilmenee, että sellainen luonne, jota hän kutsuu "Synnin Ihmiseksi", on esiintyvä ennen Herran päivän tulemista, (jonka olemme osottaneet jo alkaneen koittaa), ja on siis välttämätöntä tarkastaa, onko sellaista luonnetta vielä esiintynyt. Sillä jos sellainen luonne, jota Paavali ja toiset apostolit niin huolellisesti kuvaavat, ei ole vielä tullut, ovat yllämainitut Paavalin sanat pidettävät kaikkien toisien todistuksien kieltämisenä, todistuksien, jotka koskevat Herran läsnäoloa ja hänen valtakuntansa pystyttämistä juuri nyt. Ja tämä kieltäminen pysyy järkähtämättömänä todistuskappaleena, kunnes on esiintynyt se, joka kaikissa suhteissa vastaa profeetallista kertomusta Synnin ihmisestä.

Aivan selvästi ilmotetaan, ei ainoastaan, että tämän Synnin ihmisen ensin on noustava, vaan että se on kehittyvä ja edistyvä, ennenkuin Herran päivä tulee. Ennen Kristuksen päivää ovat sen vallan edistyminen ja vaikutus täytyneet saavuttaa huippunsa ja olla vähentymässä; Herramme läsnäolon kirkkaan valon kautta hänen toisessa tulemisessansa, tuhotaan tämä Synnin ihminen täydelleen. Meidän on otettava huomioon edellämainitut asianhaarat, nähdäksemme, soveltuuko tämä varotus Paavalin aikaiselle Seurakunnalle vielä meidänkin päivinämme. Nyt, kahdeksantoista vuosisadan perästä, väitetään jälleen, että Kristuksen päivä on tullut. Siksi herää tärkeä kysymys: Lieneekö jotain, jota Paavali sanoi oikaistessansa tessalonikkalaisten eksytystä, todistamassa tätä väitettä vastaan nyt?

Apostolin kehotuksista Seurakunnalle tarkastelemaan Herran palaamista huomioonottamalla vahvaa profeetallista sanaa, ja sitä huolellisuutta, jolla hän osotti Kristuksen läsnäolemisen merkkejä, hänen tekojensa luonnetta sinä aikana j.n.e., ilmenee, hänen pitäneen yhtä tärkeänä, että Seurakunta voisi tuntea Herran läsnäolon kun hän tulisi, kuin etteivät he tulisi viekotelluiksi siihen eksytykseen, että hän oli tullut, ennenkuin aika hänen läsnäolollensa olisi käsissä. Joutua tähän jälkimäiseen eksytykseen, tämän aikakauden varhaisessa alussa, asetti heidät, jotka omaksuivat sen, alttiiksi antikristus-periaatteen petokselle, joka jo silloin vaikutti; kun taas kykenemättömyys tuntea Herran päivää ja hänen läsnäoloansa aikana, jolloin hänen läsnäolonsa aika on käsissä, asettaa ne, jotka eivät saata häntä tuntea, yhä edelleen alttiiksi Antikristuksen petoksille ja väärille opeille ja tekevät heidät sokeiksi tämän ajan suurille totuuksille ja erityisille eduille. Tästä johtuu apostolin huolenpito Seurakunnasta tämän aikakauden sekä alku- että loppupuolella ja hänen varotuksensa: — "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla". Tästä johtuu myös hänen huolellinen kuvauksensa Synnin ihmisestä, että se aikanansa tulisi tunnetuksi.

Kun kristityt tämän aikakauden lopulla ovat taipuvaiset unohtamaan lupauksetkin Herran palaamisesta, ja kun muistavat sen, ajattelevat he sitä ainoastaan pelvolla ja surullisilla aavistuksilla, niin odotti varhainen Seurakunta innokkaasti ja ilolla sitä, heidän toiveittensa toteuttajana, uskollisuutensa palkintona ja heidän murheidensa lopettajana. Siksi olivat sen ajan uskovaiset valmiit tarkasti kuuntelemaan jokaista oppia, joka sanoi, että Herran päivä olisi joko hyvin lähellä tahi tullut; ja olivat siis vaarassa tulla petetyiksi siinä kohden, jolleivät vaan hyvin huolellisesti tutkineet mitä apostolit opettivat tästä aineesta.

Tessalonikan Seurakunta, joka oli saanut vaikutuksia muutamien vääristä opetuksista, että Herra nimittäin oli palannut ja että he elivät hänen päivänänsä, uskoivat nähtävästi tämän mielipiteen olleen yhtäpitävän sen kanssa, mitä Paavali oli opettanut heille ensimäisessä kirjeessään, jossa hän oli sanonut (1 Tess. 5: 1—5), että Herran päivä oli salaa hiipivä heidän ylitsensä ja huomaamatta kuin varas yöllä, ja että, vaikkakin toiset hapuilisivat tietämättömyydessä siitä, eivät pyhät kumminkaan olisi pimeydessä tästä asiasta. Kun Paavali sai tietää heidän langenneen siihen arveluttavaan eksytykseen, että luulivat päivän Herran läsnäolemiselle jo tulleen, kirjotti hän heille toisen kirjeen, joka pääasiallisesti tarkotti tämän erehdyksen korjaamista. Hän sanoo: "Mutta mitä tulee Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä, niin me pyydämme teitä, veljet, ettette anna minkään hengen eikä sanan eikä minkään muka meidän lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin, ettekä niiden peljästyttää itseänne, ikäänkuin Herran päivä jo [enestemi] olisi käsissä. Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus [apostasi] tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi, tuo vastustelija, joka korottaa itsensä yli kaiken, jota jumalaksi [voimakkaaksi hallitsijaksi] tahi jumaloitavaksi nimitetään, niin että asetakse Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Ettekö muista, että minä, kun vielä olin luonanne, sanoin tämän teille? Ja nyt te tiedätte mikä häntä pidättää, niin että hän [Kristus] vasta [määrätyllä] ajallaan ilmestyy. Laittomuuden salaisuus [Kristusta vastaan] on näet jo vaikuttamassa; jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää; niin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava [parousiansa] läsnäolonsa ilmestyksellä." Paavali saattoi kirjottaa näin varmasti synnin ihmisen kehittymisestä ennen Herran päivää, koska hän oli lukenut Danielin ennustusta, johon Herrammekin viittasi (Matt. 24: 15); ja todennäköisesti myös, koska hän itse "näyissään ja ilmestyksissään" oli saanut nähdä sen suuren hävityksen, jonka tämä luonne aikaansaisi Seurakunnassa.

On huomattava, ettei Paavali käyttänyt sellaisia vastaväitteitä, joita nykyaikana kernaasti tuodaan esille sitä väitettä vastaan, että Herran päivä on alkanut. Hän ei sanonut: "Oi teitä mielettömiä tessalonikalaisia, ettekö te tiedä, että kun Kristus tulee ovat silmänne näkevät hänet ja korvanne ovat kuulevat Jumalan kauhistuttavan pasuunan äänen? ja että sen lisäksi todistaa tätä huojuvat hautapatsaat ja haudasta kohoutuvat pyhimykset?" Eikö ole itsestään selvää, että jos sellainen huomautus olisi ollut paikallaan, ei Paavali olisi viipynyt käyttämästä näin yksinkertaista ja helposti saatua vastaväitettä? Ja, sitäpaitsi eikö se asianlaita, ettei Paavali käyttänyt tätä todistusta, todista, ettei sellainen todistus ole, eikä voisi olla, totuuteen perustuva?

Se seikka, että Paavali koettaessaan niin tarmokkaasti oikaista heidän erhetystänsä, esitti ainoastaan tämän vastalauseen heidän väitteesensä, todistaa selvästi, että hän piti heidän käsitystänsä ylipäänsä Herran päivästä oikeana — että se saattoi alkaa monen ollessa tietämättömyydessä siitä, ja että se saattoi tulla ilman ulkonaisia tunnusmerkkejä. Mutta hänen vastalauseensa ainoa perustus oli, että ensin on lankeemus tuleva, ja tämän lankeemuksen johdosta, Synnin ihmisen kehitys — joka, mikä se sitte mahtanee olla (joko yksityinen henkilö tahi suuri antikristillinen järjestelmä, jonka hän täten oleellistuttaa) on nouseva, kukoistava ja alkava taantua — ennen Herran läsnäolon päivää. Siis, jos ei tämä ainoa vastalause, jonka Paavali esitti, enää tee estettä — jos me selvästi voimme nähdä luonteen olevan todella olemassa, jonka historia jokaisessa yksityiskohdassaan vastaa profeetallista kuvausta Synnin ihmisestä olemisensa alusta alkaen nykyiseen aikaan asti — silloin ei Paavalin tekemä ainoa vastaväite, joka oli aivan paikallaan sinä aikana, enää ole mikään tehokas todistus sen väitteen todenmukaisuutta vastaan, että me elämme Herran päivänä, Herran läsnäolon päivänä. Ja lisäksi, jos Synnin ihminen voidaan ilmeisesti huomata, jos hänen syntynsä, kehityksensä ja taantumisensa selvästi saatetaan nähdä, tulee siitä vielä yksi sitova todistus siihen, mitä edelliset luvut ovat opettaneet, nimittäin, että me elämme Herran päivänä.

Ennustuksen kuvaus hänestä.

Se, joka tutkii ennustuksia, huomaa, että pyhät kirjat kauttaaltaan selvästi esittävät Synnin ihmisen, ei ainoastaan antamalla selvää kuvausta hänen luonteestaan, vaan myös näyttämällä ajat ja paikat hänen alkamisellensa, kehittymisellensä ja taantumisellensa.

Tätä luonnetta kuvataan hyvin voimakkaasti niissä nimityksissäkin, joita henkeyttämät kirjailijat antavat sille. Paavali kutsuu sitä "laittomaksi", "synnin (laittomuuden) ihmiseksi", "laittomuuden salaisuudeksi" ja "turmeluksen" (tahi "kadotuksen") lapseksi; Johannes "Antikristukseksi"; profeetta Daniel kutsuu sitä "hävityksen kauhistukseksi" (Dan. 11: 31; 12: 11); ja meidän Herramme mainitsee samaa luonnetta "hävityksen kauhistuksena, josta oli sanottu profeetta Danielin kautta" (Matt. 24: 15) ja jälleen "pedoksi". (Hm. 13: 1—8.) Tätä samaa luonnetta esikuvattiin myös pienen sarven kautta, s.o. valtaa, joka nousi hirmuisen pedon päästä, jonka Daniel näki profeetallisessa näyssä, jolla sarvella oli silmät ja suu, joka puhui suuria asioita, ja joka edistyi ja taisteli pyhiä vastaan ja sai voiton heistä. (Dan. 7: 8, 21.) Johannes näki myös tämän luonteen ja varotti Seurakuntaa sitä vastaan, sanoen: "Te olette kuullut, että Antikristus tulee." Senjälkeen antoi hän heille neuvoja, miten heidän oli kartettava Antikristuksen vaikutusta. (1 Joh. 2: 18—27.) Ilmestyskirja sisältää myöskin suureksi osaksi seikkaperäisen esikuvauksellisen ennustuksen tästä samasta Antikristuksesta — vaikkakin me tässä ainoastaan luomme silmäyksen tähän asiaan jättämällä sen käsittelyn johonkin seuraavaan osaan.

Nämä erilaiset nimitykset ja lyhyet kuvaukset ilmasevat halpamaista, viekasta, ulkokultaista, hirmuvaltaista ja julmaa luonnetta, joka kehittyy keskellä kristittyä Seurakuntaa; ensin madellen eteenpäin ja ylös aivan vähitellen, sitten nopeasti nousten valtaan ja vaikutukseen, kunnes saavuttaa maallisen vallan, rikkauden ja kunnian huipun — sillaikaa käyttäen vaikutustansa totuutta vastaan ja pyhiä vastaan ja omaksi suurenemiseksensa, ja lopuksi vaateliaasti väittäen omistavansa erinomaisen pyhyyden ja vallan ja voiman Jumalalta.

Tässä luvussa on aikomuksemme osottaa, että tämä Synnin ihminen on järjestelmä eikä yksityinen henkilö, kuten monet näyttävät otaksuvan; että, niinkuin Kristushenkilöön kuuluu totinen Herra ja totinen Seurakunta, niin on Antikristus matkimisjärjestelmä, johon kuuluu väärä herra ja luopunut seurakunta, jonka jonkun aikaa sallitaan esittää totuutta väärässä valossa, harjottaa vilppiä ja matkia todellisen Herran ja hänen Seurakuntansa valtaa ja tulevaista hallitusta ja juovuttaa kansat väärillä väitteillä ja vaatimuksilla.

Toivomme voivamme jokaiselle tunnontarkalle lukijalle tyydyttävällä tavalla todistaa, että tuo suuri, Paavalin mainitsema apostasi, tahi luopuminen, on tullut, ja että tällä synnin ihmisellä on ollut kehityksensä, on istunut "Jumalan temppelissä" (todellisessa, eikä esikuvauksellisessa), on täyttänyt kaikki apostolien ja profeettain ennustukset hänen teoistaan, luonteestaan, y.m., on ilmestynyt ja on nyt, vuodesta 1799 alkaen häviämäisillänsä Herran suun hengen (totuuden) kautta ja tulee täydellisesti tuhottavaksi tänä Herran vihan ja ilmestymisen päivänä koston tulessa, joka jo on alkanut liekehtiä.

Ilman vähintäkään halua halventaa toisten käsitystä pidämme kumminkin tärkeänä osottaa muutamia mahdottomuuksia, jotka esiintyvät tavallisen mielipiteen yhteydessä Antikristuksesta, että tätä asiaa koskevan totuuden arvo ja järjellisyys esiintyisivät oikealla tavalla vastakohtana sille ahdasmieliselle käsitykselle, että joku yksityinen sananmukainen ihminen tulisi toteuttamaan kaiken sen, mitä Raamattu ennakolta lausuu tästä luonteesta. Tämä ihminen, sanotaan, tulee niin lumoomaan koko maailman, että hän muutamissa lyhyissä vuosissa tulee saavuttamaan kaikkien ihmisten kunnioituksen ja jumaloimisen, jotka ihmiset olisivat niin helposti petettävät, että he uskovat tämän miehen olevan Jumalan ja uudelleen rakennetussa juutalaisessa temppelissä palvelisivat häntä Kaikkivaltiaana Jehovana. Kaikki tämä tulee tapahtumaan salaman nopeudella — kolmessa ja puolessa vuodessa, sanotaan, väärin käsittäen esikuvauksellisen ajan kuin väärin tulkiten esikuvauksellisen "ihmis"-käsitteen. Satumaiset runoelmat ja hullunkurisimmat lastenmielikuvitukset eivät likimainkaan vastaa niitä liioteltuja mielipiteitä, joita muutamilla Jumalan kalliilla lapsilla on, jotka kompastuvat Paavalin sanain kirjaimelliseen tulkitsemiseen, ja tulevat sen kautta itse soaistuiksi useille kallisarvoisille totuuksille ja sokaisevat toisia, jotka eksytyksien johdosta, eivät kykene näkemään tätä valossa, jota ennakkoluulot eivät himmennä. Miten suuri myötätunto meillä onkaan heitä kohtaan, pakottaa heidän "sokea uskonsa" hymyilemään, kun he todenteolla luettelevat Ilmestyskirjan erilaisia esikuvia, joita eivät ymmärrä, sovelluttaen niitä väärällä tavalla kirjaimellisesti ihme-ihmiseensä. Tässä suurimmassa epäilysten aikakaudessa, minkä maailma on tuntenut, on hän, väittävät he, kolmen ja puolen vuoden lyhyellä ajalla, näkevä jalkainsa juuressa koko maailman, palvellen häntä Jumalana, kun roomalaisien Caesarien, Aleksanderin, Napoleonin, Muhamedin, ja muiden, oli kahlattava veressä ja käytettävä monta kertaa kolme ja puoli vuotta saavuttamatta tuhannennenkaan osan siitä, mitä tästä ihmisestä väitetään.

Ja kumminkin oli kaikilla näillä vallottajilla suuren tietämättömyyden ja taikauskoisuuden edut apunansa, meidän nykyään eläessämme olosuhteissa, jotka ovat erittäin epäedulliset sellaisen viekkauden ja petollisuuden kehittymiselle; päivänä, jolloin kaikki, mikä on salattua, ilmaistaan ennen kuulumattomalla tavalla; päivänä, jolloin kysymyksessä oleva petos on varsin eriskummallista ja naurettavaa, tullakseen huomioonotetuksi. Meidän aikamme suunnassa on itse asiassa kunnioituksen puute ihmisiä kohtaan, olkootpa sitten miten hyviä, lahjakkaita ja kelvollisia tahi olkoon heillä mitä luottamus- ja valta-paikkoja tahansa. Niin suuressa määrässä on tämä totta enemmän kuin koskaan ennen, että on tuhatta kertaa uskottavampaa, että koko maailma tulee kieltämään, että Jumalaa ollenkaan on olemassa, kuin että milloinkaan tultaisiin palvelemaan kanssa-ihmistä Kaikkivaltiaana Jumalana.

Tätä asiaa ajateltaessa on suurena esteenä se ahdas käsitys, joka tavallisesti on vallalla jumala sanan merkityksestä. He eivät huomaa, että kreikkalainen lauseparsi teos (jumala) ei aina tarkota Jehovaa. Se merkitsee voimallista henkilöä, hallitsijaa, ja etenkin uskonnollista tahi papillista hallitsijaa. Uudessa Testamentissa käytetään teos sanaa harvoin muutoin kuin Jehovasta, koska apostolit harvoin, tuskinpa ollenkaan puhuivat vääristä uskonnoista ja sentähden harvoin koskettelivat heidän pyhiä hallitsijoitaan tahi jumaliaan. Kumminkin käytetään seuraavissa raamatunpaikoissa sanaa jumala (teos) muista kuin korkeimmasta olennosta, Jehovasta — nim. Joh. 10: 34, 35; Apt. 7: 40, 43; 17: 23; 1 Kor. 8: 5.

Jos on selvillä kreikkalaisen teos sanan laajakantoisuus, näkee kohta, että apostolin lausunto Antikristuksesta — että hän tulee asettumaan Jumalan temppeliin esiintyen Jumalana — ei välttämättömästi merkitse, että Antikristus koettaisi kohottautua Jehovan yli, tahi edes asettua Jehovan paikalle. Se sisältää yksinkertaisesti sen, että hän tulee esiintymään uskonnollisena hallitsijana harjottaen valtaa toisten uskonnollisten johtajien yli, väittäen itsellänsä olevan hallitsijaoikeuden. Vieläpä kohottaa hän itsensä seurakunnassa, joka on Jumalan totinen temppeli, väittäen omistavansa vallan ja herruuden sen ensimäisenä ja valtuutettuna johtajana ja toimien sen mukaisesti. Kun kreikan kielessä teos sanaa käytetään Jehovan erisnimenä, on sillä tavallisesti määrätty artikkeli, mutta yllämainituissa raamatunpaikoissa, jotka tarkottavat toisia Jumalia, ja kysymyksessä olevassa tekstissä (2 Tess. 2: 4), joka tarkottaa Antikristusta, ei ole sellaista määräystä.

Kun näkee tämän selvästi, on suuri loukkauskivi raivattu tieltä pois, ja silloin on valmis etsimään tämän ennustuksen toteutumista oikeassa suunnassa: huomata Antikristus, mutta ei sellaista, joka väittää olevansa Jumala, vaatien itseänsä sellaisena palveltavaksi, vaan sellainen, joka väittää olevansa kirkon ensimäinen, ylin opettaja, siten riistäen kunnian Kristukselta, joka on Jumalan määräämä Pää, Herra ja Opettaja.

Hyvin omituista on myös sekin, että ne, jotka käsittävät synnin ihmisen kirjaimellisella tavalla, ylipäänsä kuuluvat niihin, jotka uskovat että hän tulee ennen tuhatvuotista valtakuntaa, ja tarkkaavat ja odottavat Herran tulemista nyt minä hetkenä tahansa. Miksi eivät kaikki saata nähdä mitä Apostoli tarkottaa, kun hän selvästi selittää, ettei Herran päivä, (hänen läsnäolonsa päivä) saata tulla eikä sitä ole odotettava ennen kun Synnin ihminen on ilmestynyt? Tarvittiin yli neljäkymmentä vuotta entisen juutalaisen temppelin rakentamista varten ja varmasti tarvittaisiin ainakin kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen rakentaakseen entistä ehompaa, uutta temppeliä Jerusalemiin, jonne he odottavat kirjaimellisen ihmisen asetettavaksi ja siellä palveltavaksi Jumalana. Miksi sitten ne, jotka uskovat näin, odottavat Herran tulevan nyt millä hetkellä tahansa? Sellainen ajatus ei pidä yhtä enemmän järjen kuin Apostolin ennustuksenkaan kanssa. Johdonmukaisuus vaatii että he joko herkeävät odottamasta Herran tuloa millä hetkellä tahansa taikka herkeävät odottamasta tulevaa Synnin ihmistä; sillä Herran läsnäolon päivä ei saata tulla ennenkuin luopumus (apostasia) on tapahtunut ja ennenkuin Synnin ihminen on kehittynyt ja ilmennyt tästä luopumuksesta.

Mutta kun saamme oikean käsityksen apostolin sanoista ja oikeat käsitykset Herramme tulemisen tavasta emme tapaa mitään epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, vaan vakuuttavan sopusoinnun ja yhtäpitäväisyyden. Ja sellaista mielipidettä lähdemme tässä nyt esittämään. Sen raamatullisuutta on lukijan itsensä koeteltava.

Ne erilaiset nimitykset, joita annetaan tälle järjestelmälle, ovat ilmeisesti esikuvauksellisia. Ne nimitykset eivät ole sellaisia, jotka tarkottavat ketään yksityistä henkilöä, vaan kuvaavat turmeltuneen uskonnollis-porvarillisen yhteiskunnan luonnetta, joka on kehittynyt nimikristillisessä seurakunnassa ja joka sen kautta, että on kavalasti vastustanut Kristusta, Päätä, ja hänen todellista Seurakuntaansa, hänen ruumistaan, hyvällä syyllä ansaitsee Antikristuksen nimen. Sellainen järjestelmä saattoi toteuttaa kaikki ennustukset Antikristuksesta tai Synnin ihmisestä, kun sitävastoin yksityinen ihminen ei olisi voinut sitä. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei antikristillinen järjestelmä ole mikään pakanallinen oppijärjestelmä, kuten muhamettilaisuus tahi bramanismi; sillä kristillinen seurakunta ei ole milloinkaan ollut sellaisen järjestelmän alaisena, eikä yksikään näistä järjestelmistä johda alkuansa Kristillisestä Seurakunnasta. Ne ovat nyt ja ovat aina olleet riippumattomia kristillisestä Seurakunnasta.

Sen järjestelmän, joka täysin vastaa annettua henkeyttämää kuvausta, täytyy olla tunnustukseltaan kristillisen ja sisältää suuren enemmistön sellaisia, jotka sanovat olevansa kristittyjä. Ja sen on oltava järjestelmä, joka johti alkunsa oikean kristillisen uskon apostasiasta eli luopumisesta — sitäpaitsi sellaisesta luopumisesta, joka oli salainen ja peitetty, kunnes asianhaarat suosivat sen vallan anastamista. Sen salainen alkaminen tapahtui jo apostolien päivinä, — muutamien opettajien halussa olla suurimmat.

Emme tarvitse etsiskellä kauvan löytääksemme luonnetta, joka täydelleen täyttää kaikki vaatimukset; luonnetta, jonka historia, sellaisena kuin maalliset aikakirjojenkirjottajat ja sen omat lumotut palvelijatkin sen esittävät, on pilkusta pilkkuun yhtäpitävä profeetallisien kuvauksien kanssa Antikristuksesta. Mutta kun me väitämme, että ainoa järjestelmä, jonka historia sopii yhteen näiden ennustuksien kanssa, on paavikunta, älköön meitä käsitettäkö väärin, niinkuin me sillä tahtoisimme sanoa, että jokainen roomalais-katolilainen tunnustaja on synnin ihminen; tahi papit, taikka edes roomalaisen kirkon paavitkaan ovat, tai ovat olleet, Antikristus. Ei kukaan yksityinen ihminen ole se Antikristus, se "Synnin ihminen", jota ennustuksessa kuvataan. Paavit, piispat ja muut, ovat korkeintaan osia eli jäseniä antikristillisessä järjestelmässä. Samoin kuin kaikki kuninkaalliset papit ovat ainoastaan jäseniä totisessa Kristushenkilössä, Jeesuksen ollessa päänä, ja samalla tavalla kuin he nykyisessä tilassaan yhdessä muodostavat vastakuvallisen Elijan, vaikkei kukaan yksityinen heistä ole Elija tahi se Kristus, joka on ennustettu. Huomaa edelleen, ettei Rooman kirkko, pelkkänä kirkollisena järjestelmänä, ole Synnin "Ihminen" eikä sitä milloinkaan ole kuvattu ihmisenä s.o. miehisenä olentona. Päinvastoin on aina nainen se kuva, jota käytetään esittämään päästään ja herrastaan eronnutta seurakuntaa tahi kirkkoa. Totisen Seurakunnan kuvana on "puhdas neitsyt", kun luopunutta Seurakuntaa, joka on poikennut alkuperäisestä puhtaudestaan ja uskollisuudestaan Herraansa kohtaan, kuvauksellisesti kutsutaan "portoksi." Samoin kuin totinen "neitsyt" Seurakunta edelleen tulee olemaan sitä aikakauden loppuun asti, jolloin hän tulee yhdistettäväksi Herransa kanssa ja ottamaan hänen nimensä — Kristus — samalla lailla ei luopunut seurakunta ollut Antikristus tahi Synnin ihminen [s.o. mies] ennenkuin hän yhtyi herransa ja päänsä, paavin kanssa, joka tekeytyi Kristuksen sijaishallitsijaksi, ja tuli uskonnolliseksi vallaksi, jota väärin on nimitetty kristikunnaksi — joka merkitsee Kristuksen valtakuntaa.

Paavikunta on tämän väärän valtakunnan nimi, ja se perustettiin väärin sovitetulle totuudelle — sille totuudelle, että Seurakunta on kutsuttu olemaan kuninkaina ja pappeina Jumalan edessä ja hallitsemaan maan päällä. Mutta hallitsemisen aika ei ollut vielä tullut: evankelinen aika ei ollut määrätty tätä tarkoitusta varten, vaan Seurakunnan valitsemista, kehittämistä, järjestämistä, nöyryyttämistä ja uhripalvelusta varten, vaeltamaan Herransa jäljissä, odottaen kärsivällisesti ja kärsien siihen aikaan asti, joka on määrätty luvatulle korottamiselle ja ihanalle hallitukselle — tuhatvuotiskautena.

Herra näki edeltäkäsin, että nimikristillisyys leviäisi koko maailmaan ja sitten, kun se tulisi yleiseksi, omistaisivat sen useat, jotka pitivät sen muodoista ilman että syventyivät sen opin henkeen. Hän näki ennakolta, että siinä määrässä kun suuri luku sellaisia yhtyisi Seurakuntaan, tulisi maailmanhenki, joka on itsensäkieltämisen ja itsensäuhraamisen hengen vastakohta, niiden mukana Seurakuntaan: että siten sinne tunkeutuva itsekkäisyys ja halu tulla suureksi ja hallita, ei tarvitsisi kauvan odottaa, ennenkuin tilaisuus siihen tarjoutuisi; että Seurakunta siten koettaisi hallita maailmaa ennen oikeaa aikaa — tahi oikeammin, että se maailmallinen aines, joka tulisi Seurakuntaan, tekisi vaikutuksensa tuntuvaksi ja totisen Seurakunnan nimessä ottaisi haltuunsa maailman maallisen vallan, jonka Jumala oli luovuttanut pakanoille, ja joka ei voi kokonaan siirtyä totisen Seurakunnan käsiin ennenkuin pakanain aikojen loputtua, vuonna 1914.

Ja niin on tosiasiassa käynyt: kun nimikirkko kasvoi luvussa, alkoi se, kunnianhimoisten miesten opetuksien ja esimerkin vaikutuksesta luopua. He katselivat yhä suopeammin sitä valtaa ja maallista vaikutusta, jota suuri joukko ja rikkaus toivat mukanaan. Vähitellen maailmallistui Seurakunnan henki, ja tämän maailman ansioita haluttiin. Kunnianhimo kuiskasi: — Jos suuri roomalainen valtakunta kaikkine valtoneen ja vaikutuksineen, sotajoukkoneen ja rikkauksineen vaan ottaisi Seurakunnan siipeinsä alle, miten kunniakasta ja ylevää olisikaan silloin olla kristitty! Miten pian eikö silloin pakanain vaino lakkaisi! Silloin olisi meidän vallassamme, ei ainoastaan herättää heissä pelkoa, vaan myös pakottaa heitä yhtymään Seurakuntaan, ristiin ja Kristuksen nimeen. He tuumailivat kai edelleen: Nähtävästi ei ole Jumalan tarkotus, että Seurakunnan aina on oltava alamainen maailmalle ja sen vainottavana; apostolin sanat: "Ettekö tiedä, että pyhät tulevat tuomitsemaan maailmaa?" eikä vähemmin Herran lupaukset, että meidän on hänen kanssaan hallittava, ja monet ennustukset, joissa puhutaan Seurakunnan hallitsemisesta, ilmasevat selvästi, että Jumala tahtoo niin. On kyllä totta, että apostoli kirjotti, että Herramme ensin palaisi ja korottaisi Seurakunnan ja neuvoi meitä "odottamaan" Herraa; mutta, (tuumivat he) monta vuosisataa on nyt kulunut, emmekä näe mitään merkkejä Herran tulemisesta. Meidän on ymmärrettävä apostolien jonkun verran erehtyneen. Meistä on selvää, että me voimme ja meidän tulee käyttää kaikkia keinoja saadaksemme maallinen hallitus käsiimme ja voittaa maailma Herralle. Aivan välttämätöntä on myös (ajattelivat he) että Seurakunta saa päämiehen — joka edustaa poissaolevaa Herraa ja edustaa Seurakuntaa maailman edessä — päämiehen, joka ottaa vastaan maailman kunnioituksen, toimii Kristuksen vallalla ja hallitsee maailmaa "rautavaltikalla" niinkuin profeetta Daniel oli ennustanut. Tällä tavoin, vähittäisen ajatustoiminnan kautta, joka kehittyi vuosisatojen kuluessa, katosi vähitellen näkyvistä toivon todellinen pohja Seurakunnan korottamiselle hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa — nimittäin Herran toinen tuleminen — ja uusi toivo anasti sen paikan — toivo menestymisestä ja suuruudesta ilman Herraa, useiden, toisiaan seuraavien, paavien ylipäällikkyydellä ja johdolla. Ja sillä tavalla, juonien ja vehkeiden kautta, ja vaihtamalla ystävyyden osotuksia maailman kanssa, muuttui Seurakunnan toivo vääräksi toivoksi, petolliseksi paulaksi, jonka kautta Saatana johti sitä toisesta vääryydestä ja eksytyksestä toiseen sekä opissa että elämässä.

Se kohta, jolloin luopumus kehittyi "synnin ihmiseksi" oli silloin, kun paavillinen pappisvalta korotti itsensä useiden toisiansa järjestyksessä seuraavien paavien ylipäällikkyyden alaiseksi, vaatien maailman hallitsemista ja sekaantuen siihen Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan nimessä, jonka hallituksen se uskotteli olevansa. Se oli petollinen, väärä valtakunta, miten vakavia asioita muutamat sen järjestelmistä ja tukipylväistä lienevät tarkottaneetkaan. Se oli Antikristuksen, vaikka he kuinkakin väittivät ja uskoivat sen olleen totisen, Jumalan Kristuksen kirkkaus, kunnia ja valta maan päällä. On erehdys otaksua, että omantuntonsa mukaan toimiminen aina on oikeuden mukaista toimintaa. Jokaisella eksytykselle rakennetulla järjestelmällä on epäilemättä yhtä monta lumottua, rehellisesti tunnontarkkaa seuraajaa kuin sillä on ulkokullattuja, tahi enemmänkin. Tunnontarkkuus on siveellistä suoraluontoisuutta ja on riippumaton tiedoista. Tietämättömät pakanat seuraavat omaatuntoansa, rukoillessansa ja uhratessansa epäjumalille; Saul, jolla oli väärät tiedot, toimi omantuntonsa mukaan, vainotessaan pyhiä, ja samoin on monen tietämättömän Paavilaisenkin kanssa; hyvällä omalla tunnolla he tekivät väkivaltaa ennustuksille, vainosivat totisia pyhiä ja järjestivät suuren antikristusjärjestelmän. Satoja vuosia ei paavikunta ainoastaan ole pettänyt maailman kuninkaita, oikeuksiinsa ja luuloteltuun jumalalliseen valtaansa nähden, ja hallinnut heitä, vaan Seurakuntaankin, Jumalan temppeliin, jossa Kristus yksin on tunnustettava pääksi ja opettajaksi, on se tunkeutunut ja väittänyt olevansa oikea opettaja ja lainantaja ja tässä se on pettänyt kaikki, paitsi pientä vähemmistöä, erinomaisella menestymisellään ja suurisanaisilla vaatimuksillaan. "Koko maailma ihmetteli" — hämmästyi, pettyi, hämmentyi — "kaikki ne, joiden nimet eivät olleet kirjotetut Karitsan elämänkirjaan", ja muutamat, joiden nimet olivat kirjotetut Jumalan pyhien joukkoon, hämmentyivät kovin. Ja tämä petos oli sitä vahvempi, koska sen kunnianhimosten suunnitelmien tekeminen tapahtui hitaasti, ja ne vielä hitaammin toteutettiin. Se ulottui vuosisatojen läpi ja oli kunnianhimon muodossa salaisesti vaikuttamassa jo Paavalin aikana. Se oli menettelytapa, jonka kautta lisättiin vähän eksytystä edelliseen — täydennettiin toinen kunnianhimoinen selitys toisen selityksellä, ja lisäksi jollakulla toisella kauempana ajassa. Tällä petollisella tavalla kylvi ja kasteli Saatana eksytyksen siemeniä ja kehitti suurimman ja vaikutusvaltaisimman järjestelmän, minkä maailma milloinkaan on tuntenut — Antikristuksen.

Nimellä "Antikristus" on kaksinkertainen merkitys. Se merkitsee ensiksi: Kristusta vastaan; toiseksi: Kristuksen sijasta (s.o. valheellinen jäljittely). Ensimäisessä merkityksessä on se yleinen ja voidaan käyttää jokaisesta vihollisesta, joka vastustaa Kristusta. Tässä merkityksessä olivat Saul (sittemmin Paavaliksi kutsuttu) ja jokainen juutalainen ja jokainen muhamettilainen ja kaikki roomalaisen valtakunnan pakanalliset keisarit ja asujamet antikristuksia — Kristuksen vastustajia. (Apt. 9: 4.) Mutta Raamattu ei käytä sanan tässä merkityksessä nimeä Antikristus. Se sivuuttaa kaikki sellaiset viholliset ja käyttää Antikristus nimitystä sen ylempänä mainitussa toisluokkaisessa merkityksessä, nim. Kristusta vastaan, s.o. sellaisena, joka esittää Kristuksen väärässä valossa, jäljittelee häntä, anastaen oikean Kristuksen sijan. Johannes huomauttaa siten: "Te olette kuulleet, että [se] Antikristus [Kreikan kielessä on määrätty artikkeli] tulee. Niin onkin nyt monta Antikristusta ilmaantunut." (1 Joh. 2: 18, 19.) [Kreikan kieli tekee eron sen erityisen Antikristuksen, ja useiden vähempien sellaisien välillä.] Ja Johanneksen huomautukset sen jälkeen ilmasevat, ettei hän tarkota kaikkia Kristuksen ja Seurakunnan vastustajia, vaan erityistä sellaisien luokkaa, jotka, vaikka vielä tunnustavatkin kuuluvansa Kristusruumiiseen, Seurakuntaan, olivat hylänneet totuuden periaatteet, ja siksi eivät ainoastaan asettaneet totuutta väärään valoon, vaan maailman silmissä ottivat totisen Seurakunnan sijan ja nimen — ja siten oikeastaan jäljittelivät oikeita pyhiä. Johannes sanoo näistä: "Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet"; he eivät edusta meitä vaikka onnistuisivatkin pettämään maailmaa ja itseään tässä. Samassa epistolassa selittää Johannes, että hänen mainitsemillaan monilla antikristuksilla, on [tuon erityisen] Antikristuksen henki.

Tämä on siis se, mitä meidän on odotettava ja minkä me tapaamme paavikunnassa: emme Kristuksen nimen vastustamista, vaan Kristuksen vihollisen tai vastustajan siinä, että se vääryydellä kantaa hänen nimeänsä, jäljittelee hänen valtakuntaansa ja valtaansa, asettaa hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja oppinsa väärään valoon maailman edessä —- todella mitä pahin vihollinen ja vastustaja — paljon pahempi julkista vihollista. Ja muistettakoon, että tämä on totta, vaikkakin muutamat niistä, jotka ovat tyytyneet tähän järjestelmään, ovat hyvällä omallatunnolla menneet harhaan — "eksyttäen ja itse eksyen."

Näiden viittauksien jälkeen synnin ihmisestä, mikä ja kuka se on ja ajasta ja paikasta ja asianhaaroista, joista se on etsittävä, siirrymme muutamiin historiallisiin todistuksiin, jotka toivomme mukaisesti eittämättömästi todistavat, että jokainen ennustus Antikristuksesta on tullut täytetyksi paavillisessa järjestelmässä tavalla ja siinä laajuudessa, joka, kun ajattelee tämän ajan valistusta, kuten kaikkien on tunnustettava, ei koskaan enää saattaisi uudistua. Tilan puute pakottaa meitä tässä supistamaan aineemme ainoastaan lyhyesti mainitsemaan muutamia kohtia historiallisien todistuksien suuresta joukosta. Olemme myöskin yksinomaan seuranneet tunnetusti luotettuja historioitsijoita ja useissa tapauksissa kääntyneet roomalais-katolilaisien kirjailijoiden puoleen, saadaksemme heidän todistuksensa tai myöntymisensä.

Seikat, jotka aiheuttivat synnin ihmisen alkamisen.

Suuri luopumus. — Kysymme ensin: Sanooko historia mitään Paavalin ennustuksen toteutumisesta, kun hän puhuu suuresta luopumisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta Kristillisen seurakunnan opissa ja elämässä, ja pahan, kunnianhimoisen suunnan salaisesta toiminnasta Seurakunnassa, ennen paavikunnan, Synnin ihmisen, kehitystä — s.o. ennen paavin tunnustamista kirkon pääksi?

Kyllä hyvin selvästi: Paavillisen pappisvallan olemassaolo ei alkanut ennenkuin useita vuosisatoja sen jälkeen kun Herramme ja apostolit olivat perustaneet Seurakunnan. Ja välillä olevasta ajasta me luemme. — [Fisher'in Universal History, Siv. 193.]

"Kun Seurakunta kasvoi luvussa ja rikkaudessa, rakennettiin kallisarvoisia rakennuksia palvomista varten; jumalanpalvelukset tehtiin monimutkaisemmiksi; kuvanveistoa ja maalausta käytettiin apukeinona hartauden edistämiseksi. Pyhimysten ja martyyrien jäännöksiä hoidettiin ja palveltiin pyhimpänä omaisuutena; uskonnollisia säännöksiä monistettiin; ja kristillisien keisarien aikana [neljännellä vuosisadalla] seurakunta papillisine henkilökuntineen ja vaikuttavine kirkonmenoineen, omisti paljon siitä mahtavuudesta ja loistosta, joka oli ollut sen pakanallisen järjestelmän tuntomerkkinä, jonka se oli tunkenut tieltään pois."

Toinen historioitsija sanoo [White'n Universal History, sivu 156]: "Samalla kertaa [kun kristinusko tehtiin keisarikunnan uskonnoksi neljännellä vuosisadalla] jatkui suuri ja yleinen turmelus, joka oli alkanut kaksi vuosisataa aikaisemmin. Taikausko ja tietämättömyys laski hengellisien käsiin vallan, jota he kaikin tavoin käyttivät oman valtansa suurentamiseksi."

Rapin lausuu, että "kristinusko viidennellä vuosisadalla alennettiin inhimillisten mielijohteiden paljouden kautta; yksinkertaisuus sen hallituksessa ja kurissa muuttui pappisvalta-järjestelmäksi; ja sen jumalanpalveluksessa käytettiin pakanuudesta lainattuja juhlamenoja."

Mosheim seuraa kirjassaan Kristinuskon Historia ("History of Christianity") Seurakunnan luopumusta alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan ja puhtaudestaan askel askeleelta syvään alennukseen, joka nousi korkeimmilleen "Synnin ihmisen kehityksessä." Ei voi huomata, näkikö hän Antikristuksen tahi ei, mutta hän on mestarillisella tavalla seurannut "pahuuden salaisuutta" seurauksissaan Seurakunnassa neljännen vuosisadan alkuun asti — jolloin kuolema äkkiä keskeytti hänen työnsä. Tilan puute estää meitä tässä näyttämästä otteita hänen mainiosta, laajasta teoksestaan, mutta me suosittelemme sitä kokonaisuudessaan erinomaisen opettavaisena, mitä tämän aineen käsittelyyn tulee. Lordin "Old Roman Worldista" (Vanha Roomalainen Maailma), otamme tähän lyhyen ja sattuvan kuvauksen Seurakunnan historiasta neljän ensimäisen vuosisadan aikana, joka selvästi ja varmasti esittää sen vähitellen tapahtuvaa taantumusta ja sen nopeaa laskeutumista, sen jälkeen kun apostolin mainitsema este oli tullut poistetuksi tieltä. Hän sanoo: —

"Ensimäisellä vuosisadalla ei kutsuttu monta viisasta tahi jalosukuista. Mitään suuria nimiä ei ole tullut meidän tietoomme; ei viisaustieteilijöitä tahi valtiomiehiä tahi aatelismiehiä tahi kenraaleja tahi kuvernöörejä tahi tuomareja tahi maistraattihenkilöitä. Ensimäisellä vuosisadalla ei kristityillä ollut kyllin suurta merkitystä tullakseen yleisen vainoamisen esineeksi hallituksen puolelta. Eivät olleet edes vetäneet puoleensa yleistä huomiota. Kukaan ei kirjottanut heitä vastaan, ei edes kreikkalaiset filosoofitkaan. Emme lue vastalauseista tai puolustuksista kristittyjen omalta puolelta. Heillä ei ollut riveissään suuria miehiä, oppiin tahi taitoihin tahi rikkauteen tahi yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Historiassa ei tavata niukempaa kuin Seurakunnan aikakirjat ensimäisellä vuosisadalla, mitä suuriin nimiin tulee. Kumminkin monistui tällä vuosisadalla kääntyneiden luku jokaisessa kaupungissa, ja perimätiedot kertovat, että ne, jotka olivat etevämpiä, melkein kaikki apostolit niihin luettuina, kärsivät marttyyrikuoleman.

"Toisella vuosisadalla ei esiinny muita suurempia nimiä kuin Polykarpus, Ignatius, Justinus Marttyyri, Clemens, Melito ja Apollonius, piispoja, jotka eivät pitäneet suurta ääntä, tahi pelkäämättömiä marttyyrejä, jotka puhuttelivat laumojaan yläkerran saleissa, ja joilla ei ollut mitään maallisia arvonimiä, ja jotka olivat kuuluisat luonteensa pyhyydestä tahi vaatimattomuudesta ja vilpittömyydestä ja mainitaan kärsimyksiensä ja uskonsa tähden. Me luemme marttyyreistä, joista muutamat kirjoittivat arvokkaita väitöskirjoja ja puolustuskirjotuksia; mutta heidän joukossansa emme tapaa henkilöitä arvoluokista. Oli häpeällistä olla kristitty muodin ja vallan silmissä. Varhainen kristillinen kirjallisuus on puollustavaa laatua ja sen opettavainen luonne on yksinkertainen ja käytännöllinen. Seurakunnan keskuudessa oli kynäsotaa, voimakas hengellinen elämä, vilkas toiminta, suuria hyveitä, mutta ei minkäänlaisia ulkonaisia riitoja, eikä maallista historiaa. Se ei ollut vielä hätyyttänyt hallitusta tahi valtakunnan suuria yhteiskunnallisia laitoksia. Oli pieni joukko puhtaita nuhteettomia miehiä, jotka eivät tavotelleet yhteiskunnan hallitsemista. Mutta he olivat vetäneet puoleensa hallituksen huomion ja merkitsivät siksi paljon, että heitä vainottiin. Heitä pidettiin uskonkiihkoilijoina, jotka koettivat hävittää kunnioitusta olevia yhteiskuntalaitoksia kohtaan."

Järjestely vallan tavottelemiseen.

"Tällä vuosisadalla luotiin kaikessa hiljaisuudessa seurakunnan yhteiskuntarakennus. Järjestetty toveruus vallitsi jäsenien keskuudessa; piispat olivat tulleet vaikutusvaltaisiksi, eivät yhteiskunnassa, vaan kristittyjen keskuudessa; hiippakuntia ja seurakuntia perustettiin; erotusta tehtiin kaupungin ja maalais-piispojen välillä; edustajia eri kirkoista kokoontui keskustelemaan uskonnonkysymyksistä tahi tukahuttamaan nousevaa kerettiläisyyttä; hiippakuntajärjestelmää kehitettiin ja kirkolliset vallat alkoivat yhdistyä; diakooneja alettiin laskea korkeampaan papistoon kuuluviksi; pannaan julistamisaseita taottiin; lähetystyötä harjotettiin; kirkon juhlat luotiin; useat johtavat henget omistivat gnosticismin [Kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla olemassa oleva lahko, joka sekotti Kristuksen oppeja Platon maailman viisauden kanssa]; katekeetti-kouluissa opetettiin uskoa järjestelmällisesti; kaste- ja sakramenttimuodollisuuksilla oli suuri merkitys; ja munkkilaitos tuli yleiseksi. Seurakunta laski siten perustuksen tulevalle yhteiskuntarakennuksellensa ja vallallensa.

"Kolmas vuosisata näki kirkon vielä mahtavampana laitoksena. Säännölliset kirkonkokoukset kokoontuivat valtakunnan suuriin kaupunkeihin; piispajärjestelmä tehtiin täydelliseksi; kirkon uskonnolliset tavat lueteltiin tarkasti; suuret jumaluusopilliset koulut vetivät tutkivia henkiä luokseen; opit järjestettiin [s.o. määriteltiin, rajotettiin ja muodostettiin tunnustuskirjoiksi ja uskontunnustuksiksi]. Kristinusko oli saavuttanut sellaisen laajuuden, että sitä oli joko vainottava tahi oli se laillistutettava; etevät piispat hallitsivat kasvavaa kirkkoa; kuuluisat [jumaluusopin] tohtorit tutkivat kysymyksiä [filosofiian ja vääryydellä kutsutun tieteen alalla], joiden kanssa kreikkalaiset koulut olivat työskennelleet; kirkkorakennuksia suurennettiin ja juhla-aterioita alettiin pitää marttyyrien kunniaksi. Kirkko läheni nopein askelin asemaa, joka pakotti itselleen ihmiskunnan huomion.

"Vasta neljännellä vuosisadalla — kun keisarillinen vaino oli lakannut; kun Konstantin [roomalainen keisari] oli kääntynyt, kun kirkko yhtyi valtioon; kun itse ensi ajan usko oli turmeltunut; kun taikausko ja turha tieteily olivat tunkeutuneet uskollisten riveihin; kun piispat tulivat hovimiehiksi; kun kirkot tulivat sekä rikkaiksi että loistaviksi; kun pappeinkokoukset tehtiin valtiollisen vaikutuksen alaisiksi; kun monakistit [munkit] olivat pystyttäneet väärän siveellisyysperiaatteen; kun politiikka [valtioviisaus] ja dogmatiikka [uskonsääntö-oppi] kulkivat käsi kädessä ja keisarit pakosta sovittivat kirkolliskokouksien käskyjä — alkoivat arvoluokkiin kuuluvat miehet liittyä kirkkoon. Kun kristinusko tuli hovin ja ylempien luokkien uskonnoksi, käytettiin sitä tukemaan juuri sitä pahaa, jota vastaan se alkujaan pani vastalauseen. Kirkko ei ainoastaan ollut pakanallisien eksytyksien läpitunkema, vaan omisti se paljon itämaalaisen jumalanpalveluksen juhlamenoja, jotka olivat sekä yksityiskohtaisia että suurenmoisia. Kirkot tulivat neljännellä vuosisadalla yhtä loistokkaiksi kuin epäjumalan palveluksen vanhat temppelit. Monilukuisia ja loistokkaita juhlia pidettiin. Kansa riippui kiinni niissä, koska he saivat vaihtelua ja lepoa työstä. Marttyyrien kunnioitus toi kuvia kirkkoon — joka oli lähde yleiseen epäjumalanpalvelukseen tulevaisuudessa. Kristinuskoa toitotettiin komeilla juhlamenoilla. Pyhimyksien kunnioittaminen läheni heidän jumaloimistansa, ja taikausko korotti Herramme äidin ehdottoman palveluksen esineeksi. Ehtoollispöydistä tuli komeita alttareja, jotka jäljittelivät juutalaisia uhreja. Marttyyrien jäännöksiä säilytettiin pyhinä amuletteina (salaisina suojelijoina pahaa vastaan.) Munkkielämä kypsyi myös suuremmoiseksi katumus- ja sovitusjärjestelmäksi. Joukottain munkkeja vetäytyi erilleen autioihin ja syrjäisiin paikkoihin ja antautuivat hyödyttömiin velvoituksiin, turhiin paastoihin, rukouksien luettelemiseen ja itseparannukseen. He olivat synkkiä uskonvimmaisia ihmisiä, jotka laiminlöivät elämän käytännölliset puolet.

"Kunnianhimoinen ja maallismielinen papisto etsi arvoa ja kunnianosotuksia. Vieläpä vierailivat ruhtinaiden hoveissakin ja tavottelivat maallisia kunniapaikkoja. Heitä ei enää ylläpidetty uskovaisten vapaehtoisilla antimilla, vaan säännöllisillä tuloilla, joita hallitus myönsi, tahi vanhoista [pakanallisista] temppeleistä perityllä omaisuudella. Rikkaat tekivät suuria testamenttimääräyksiä kirkolle, joita papisto hoiti. Nämä lahjotukset olivat tyhjentymättömänä rikkauden lähteenä. Kun omaisuus kasvoi ja uskottiin papiston huostaan, tulivat nämä välinpitämättömiksi kansan tarpeille — kun kansa ei enää ylläpitänyt heitä. He tulivat laiskoiksi, vaateliaiksi ja riippumattomiksi. Kansa suljettiin pois kirkon hallituksesta. Piispasta tuli mahtava henkilö, joka tarkasti ja asetti virkaan papistonsa. Kirkko oli yhtynyt valtioon ja uskonnollisia opinkappaleita pantiin käytäntöön hallituksen miekalla."

Eri-asteinen, mahtipontinen pappisvalta asetettiin, jonka keskuksena oli Rooman piispa.

"Uskonasioissa määräsi keisari, ja papisto vapautettiin valtion taakoista. Tunkeilu kirkollisiin virkoihin oli suuri, kun papisto harjotti niin suurta valtaa ja tuli niin rikkaaksi; ja henkilöitä korotettiin suuriin piispanvirkoihin, ei hurskautensa ja taitonsa perustuksella, vaan vaikutusvaltansa johdosta rikkaisiin. Seurakunnan tehtävä katosi alentuvaan yhtymiseen valtion kanssa. Kristillisyys oli komeilua, jumalanpalvelusmenoja, valtion käsivarsi, tyhjää tieteilyä, taikauskoa ja muodollisuutta."

Siten on tämä suuri luopumus uskosta, jota apostoli Paavali ennusti, toteennäytetty historiallinen tosiasia. Kaikki historian kirjottajat todistavat siitä, nekin jotka hyväksyvät vallananastamisen ja kiittävin sanoin mainitsevat yrityksen tärkeimpiä toimivia henkilöitä. Valitamme, että tilanpuute supistaa esityksemme ainoastaan muutamiin sattuvimpiin lausuntoihin. Luopumus, joka käsitti vuosisatoja kestävän ajanjakson, tapahtui niin asteettain, että niiden, jotka elivät sen kestäessä, oli paljon vaikeampi huomata sitä kuin meidän, jotka näemme sen kokonaisuudessaan. Tämä oli sitä petollisempaa, kun jokainen järjestely tehtiin, jokainen askel eteenpäin, vaikutukseen ja valtaan Seurakunnassa, ja koko maailmassa, otettiin Kristuksen nimessä ja, kuten julkisesti selitettiin, kirkastaaksensa häntä ja täyttääkseen hänen Raamattuun kirjotettuja suunnitelmiansa. Sillä tavoin kehittyi suuri Antikristus — totisen kristinuskon vaarallisin, viekkain ja uutterin vastustaja, ja tosi pyhien perkeleellisin vainooja.

Este poistettu.

Apostoli Paavali sanoi edeltäkäsin, että tämä vääryyden periaate olisi salaisessa toiminnassa jonkun aikaa, niinkauvan kun jotain oli tiellä, kunnes se, esteen poistuttua, saisi vapaasti ja nopeasti kulkea eteenpäin kehittyäkseen Antikristukseksi. Hän sanoo: "Jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää." (2 Tess. 2: 7.) Mitä historialla on näytettävä, joka toteuttaisi tämän ennustuksen? Se näyttää, että Antikristuksen nopean kehittymisen esteenä oli se, että halutulla paikalla oli jo toinen. Roomalainen valta ei ollut ainoastaan valloittanut maailmaa ja antanut sille valtiotiedettä ja lakeja, vaan, tietäen, että uskonnolliset taikauskot olivat vahvimmat siteet, joilla se saattoi pidättää ja johtaa kansaa, oli se omistanut tavan, joka johti alkunsa Baabelista, sen suuruuden ajalta maailman hallitsijattarena. Tämä tapa oli, että keisaria pidettäisiin sekä hengellisten että maallisten asioiden johtajana ja hallitsijana. Tämän tueksi väitettiin keisarin olevan puolijumalan, joka jossain suhteessa polveutui heidän pakanallisista jumalistansa. Sellaisena tuli hän jumaloimisen esineeksi ja hänen kuvapatsaitaan rukoiltiin; ja sellaisena sai hän myös nimityksen Pontifeks Maksimus — s.o. ensimäinen pappi tahi Korkein hengellinen hallitsija. Ja tämä on juuri se arvonimi, joka annetaan roomalaisen kirkkovallan paaveille ja jonka he vaativat itsellensä, sen jälkeen kun Antikristus oli saavuttanut sen "voiman, valtaistuimen ja vallan", joka oli kuulunut Rooman entisille hallitsijoille. — Ilm. 13: 2.

Mutta vanhalla pakanallisella Roomalla ja Baabelilla oli ainoastaan papillisen vallan runko verrattuna siihen monimutkaiseen ja laajaan koneistoon, säädöksineen oppiin ja elämään nähden, jonka paavillinen Rooma, heidän suunnitelmiensa voitokas jälkeläinen, oli keksinyt. Sillä on nyt, vuosisatoja kestäneen kavalan ja taitavan menettelyn jälkeen niin lujitettu valta, että se vielä tänäkin päivänä, jolloin sen ulkonainen valta on murrettu ja siltä on ryöstetty maallinen hallitus, johtaa maailmaa ja hallitsee salaisesti valtakuntia, verhon takaa, perusteellisemmin kuin roomalaiset keisarit koskaan hallitsivat heidän valtansa alla olevia kuninkaita. Roomalaisille keisareille on annettava se tunnustus, ettei yksikään heistä, ollessaan Pontifeks Maksimus eli Korkein hengellinen hallitsija, milloinkaan harjottanut sellaista hirmuvaltaa, jota muutamat heidän jälkeläisistänsä paavillisella istuimella ovat käyttäneet. Tästä sanoo Gibbon [vol. II. nid. siv. 85]: "On myönnettävä, että mestattujen protestanttien luku yhdessä ainoassa maakunnassa oli suurempi ja yhden ainoan hallituksen aikana nousi paljon korkeammalle aikasempien marttyyrien lukua kolmen vuosisadan aikana [koko] roomalaisessa valtakunnassa." Sen ajan tavan mukaan suosivat he niitä jumalia, jotka enimmin olivat kansan mieleisiä, mutta kaikkialla, minne he sotajoukkoineen kulkivat, kohdeltiin voitettujen kansojen jumalia ja jumalan palvelusta tavallisesti kunnioituksella. Niin oli esimerkiksi Palestiinassa, jossa, vaikka se oli roomalaisen vallan alla, keisarillinen Pontifeks Maksimus kunnioitti uskonnon ja omantunnon vapautta. Siten osotti hän, ollen uskonnollisena hallitsijana, sääliväisyyttä kansaa kohtaan ja myötätuntoa kansallis-jumalille.

Näemme siis, että esteenä Antikristuksen aikaisemmalle kehittymiselle oli se seikka, että hengellisen ylivallan halutulla istuimella istuivat maailman tunnetusti vahvimman vallan edustajat, ja tietoisuus siitä, että jokainen tähän suuntaan menevä uskallettu yritys julkisesti osottaa kunnianhimoaan, olisi saattanut heidät maailman herrain vihalle alttiiksi. Niinmuodoin vaikutti tämä väärä kunnianhimo aluksi salaisuudessa ja kielsi itsellänsä olevan minkäänlaisia aikomuksia koettaa voittaa valtaa tahi herruutta, kunnes suotuisa tilaisuus tarjoutui — nimikirkon tultua suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja keisarivallan mentyä pirstaleiksi valtiollisten riitaisuuksien kautta, kun se alkoi kallistua häviötänsä kohti.

Rooman valta oli nopeasti laskevassa tilassa ja sen voima ja yhteys olivat jaetut kuuden keisarillisen vallanhakijan välillä, kun Konstantin tuli keisariksi. Ja että hän hyväksyi kristinuskon ainakin osaksi, vahvistaakseen ja vakuuttaakseen valtaansa, on todenmukainen otaksuma. Tästä kohdasta sanoo historia: —

"Hyväksyikö Konstantin sen [kristinuskon] vakuutettuna sen totuudesta tahi valtiollisista syistä, on kysymyksenalainen seikka. Varmaa on, että tämä uskonto, vaikka roomalainen valtiomahti sitä hiljaisuudessa ainoastaan halveksi, tahi todellisesti vainosi, oli levinnyt kansan keskuuteen, että Konstantin hyväksymällä sen, lujitti sotamiesten mieltymyksen itseensä… Maailmallinen kunniantunto osotti tien keisarin ottamalle askeleelle, kun hän selitti olevansa kristitty, eikä Kristuksen henki, joka sanoi: Minun valtani ei ole tästä maailmasta. Konstantin teki siitä valtion uskonnon, ja sen perästä huomaamme sen vaikutuksen maallisten asioiden tahraamaksi… Mitään erityistä piispaa ei pidetty koko seurakunnan päänä, mutta keisari oli sinä itse asiassa. Siinä asemassa kutsui hän myös kokoon Nikean kirkolliskokouksen, asetuttuansa riitakysymyksessä Athanasiuksen ja Ariuksen välillä viimeksimainittua vastaan. Kirkolliskokous oli samaa mieltä keisarin kanssa." [Willard'in Universal History, Siv. 163.]

"Mitä etuja mahdettiinkaan saada hankkimalla keisarillinen proselyytti [käännynnäinen], varmaa on, että hän erosi enemmän purppuran loiston kautta kuin suuremman viisauden tai hyveiden kautta niistä monista tuhansista alamaisistansa, jotka olivat omistaneet kristinuskon opit…. Hänen hallituskautensa sama vuosi, jona hän kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen, tahrattiin hänen vanhimman poikansa mestaamisen kautta. Kirkon kiitollisuus on korottanut anteliaan suojelijan hyvät puolet ja antanut anteeksi sen heikot puolet, joka asetti kristinuskon roomalaisen maailman valtaistuimelle." [Gibbon, II nid. siv. 269.]

Tässä siis, Konstantinin hallituksen aikana vaihtui valtakunnan vastustus kristinuskoa kohtaan suosioksi, ja keisarillinen Pontifeks Maksimus tuli itsiänsä siksi tunnustavan, mutta todellisuudessa luopuneen Kristuksen Seurakunnan suojelusherraksi; hän tarttui sitä käteen ja auttoi sitä loistavaan paikkaan, jossa se nautti kansansuosiota, ja josta se sittemmin, kun keisarivalta heikkeni, saattoi asettaa oman edustajansa maailman uskonnolliselle valtaistuimelle Ensimäiseksi hengelliseksi hallitsijaksi — Pontifeks Maksimukseksi.

Mutta erehdys on, kuten useat tekevät, otaksua, että seurakunta tällä ajalla oli puhdas (neitsyeellinen) seurakunta, joka äkkiä huomasi itsensä korotetuksi sellaiseen arvoon ja valtaan, jotka tulivat hänelle paulaksi. Asianlaita onkin aivan päinvastainen. Niinkuin jo mainittiin, oli suuri luopumus tapahtunut alkuperäisestä puhtaudesta ja vaatimattomuudesta ja vapaudesta. Sen piirissä oli nyt erilaisien uskontunnustuksien kahlehtimia, kunnianhimoisia puolueita, jotka olivat pakanallisen filosofiian eksytyksien ja menojen kaltaisia, koristetut useilla totuuksilla ja vahvistetut ja yhteenliitetyt ijankaikkisen vaiva-opin kautta. Tämä oli vetänyt seurakuntaan mahdottoman joukon seuraajia joiden luku ja vaikutusvalta olivat suuriarvoisia Konstantiinille, ja joita sen mukaan kunnioitettiin ja käytettiin. Ei kukaan sellainen maailmanihminen ole milloinkaan todenteolla ajatellut ryhtyä ajamaan nöyrän, Kristus-kaltaisen "pienen lauman" — totisen vihkiytyneen Seurakunnan — asiaa, jonka jäsenien nimet ovat kirjotetut taivaassa. Se kansansuosio, jonka Konstantin saavutti sotilailtaan, josta historiankirjottajat mainitsevat, on aivan toista kun kansansuosio ristin todellisilta taistelijoilta.

Todistaaksemme tätä kerromme mitä historia sanoo hengellisen yhteiskunnan tilasta Diokletianuksen, Konstantiinin edeltäjän aikana, joka hallituksensa loppupuolella, siinä luulossa, että kristityt väijyivät hänen henkeänsä, närkästyi heihin ja vainosi heitä käskemällä hävittämään Raamatuita ja lähettämään piispoja maanpakoon ja lopulta määräämällä, että sellaiset, jotka vastustivat näitä käskyjä, tapettaisiin. Gibbon [II. nid. siv. 53 ja 57] sanoo tästä ajasta: —

"Diokletianus ja hänen kanssahallitsijansa uskoivat usein tärkeimmät virat sellaisille henkilöille, jotka julkisesti ilmaisivat inhonsa jumalien palvelukseen, mutta jotka olivat osottaneet omaavansa sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät heidät sopiviksi valtion palvelukseen. Piispat omistivat kunniakkaan aseman kukin maakunnassaan eikä ainoastaan kansa, vaan itse hallitushenkilötkin kohtelivat heitä huomaavaisuudella ja kunnioituksella. Melkein kaikissa kaupungeissa huomattiin vanhat kirkot riittämättömiksi antamaan tilaa proselyyttien (käännynnäisien) kasvavalle luvulle; ja vanhojen sijaan rakennettiin komeampia ja tilavampia rakennuksia uskovaisten julkisia jumalanpalveluksia varten. Sitä tapain ja periaatteiden turmelusta, jota Eusebius niin kovin valittaa, saattaa pitää ei ainoastaan seurauksena, vaan todistuksena siitä vapaudesta, jota kristityt nauttivat ja käyttivät väärin Diokletianuksen hallituksen aikana. Menestys oli veltostuttanut kurinpidon. Viekkautta, kateutta ja epäsopua oli jokaisessa seurakunnassa. Proselyytit tavottelivat piispanvirkaa, joka päivä päivältä tuli heille yhä enemmän halutuksi päämääräksi. Piispat, jotka kilpailivat toistensa kanssa kirkollisesta etusijasta, näyttivät esiintymisestään päättäen tavottelevan hirmuvaltaista maallista valtaa kirkon hallituksessa; ja se vilkas usko, joka vielä erotti kristityt pakanoista, osottautui paljon vähemmin heidän elämässään kuin heidän riitakirjoituksissaan.

"Kertomus Samosatan Paavalista, joka oli Piispana Antiokiassa, Itämaiden ollessa Odenatuksen ja Senobian käsissä, saakoon tässä valaista sen ajan tilaa ja luonnetta. [Vuonna 270 j.K.] Paavali piti kirkon palvelusta hyvin tuottavana virkana. Hänen kirkollinen hallituksensa oli rahanahne ja lahjanottaja; hän kiristi ahkerasti lahjoja varakkaimmilta uskovaisilta, ja käytti omiin menoihinsa melkoisen osan yleisistä tuloista. [Arvostelijat väittävät, sanoo Gibbon, että Paavali oli keisarillinen Dusenario tahi prokuraattori, kahdensadan sestertian vuosipalkalla, — joka on lähemmä 400,000 markkaa.] Hänen ylpeytensä ja ylellisyytensä teki kristinuskon vihattavaksi pakanain silmissä. Hänen neuvoshuoneensa, hänen valtaistuimensa, loistavat juhlamenot, joilla hän esiintyi julkisuudessa, anovien joukot, jotka pyysivät hänen huomiotansa, monet kirjeet ja anomukset, joihin hän saneli vastauksensa, ja alituinen kiire liikeasioissa, joihin hän oli sotkeutunut, olivat kaikki seikkoja, jotka paremmin olisivat sopineet maallisen hallitushenkilön kuin nöyrän piispan asemalle. Kun Paavali puheli kansallensa saarnastuolista, jäljitteli hän aasialaisten viisastelijoiden kuvannollista puhetapaa ja näytelmätaiteellisia liikkeitä, ylenmääräisten mieltymyksen osotuksien kaikuessa tuomiokirkossa hänen jumalallisen puhetaitonsa ylistykseksi. Niille, jotka vastustivat hänen valtaansa tahi kieltäytyivät imartelemasta hänen turhamaisuuttaan, oli Antiokian esipappi julkea, ankara ja taipumaton, mutta papistoaan kohtaan oli hänen kurinpitonsa leväperäinen ja hän tuhlasi kirkon aarteita heille."

Siten poistettiin Konstantinin hallituksen aikana kaikki esteet, ja paavikunnan järjestämä nimiseurakunta Rooman piispan ollessa ylipäänä, paavina — saatiin, niinkuin tulemme näkemään, hyvin pian aikaan.

Antikristuksen nopea kehitys.

Paavillisen pappisvallan nopea kehittyminen, Konstantinin liityttyä siihen, muodostaa hyvin merkillisen piirteen sen historiassa. 'Tämän maailman ruhtinas' piti sanansa, kun hän lupasi antaa valtaa ja voimaa vastalahjaksi, jos häntä kumartaisi ja rukoilisi. (Mat. 4: 8, 9.) Milanin julistuksen kautta antoi Konstantin lain voiman kirkon omistuksille, ja kristityt saivat takasin ennen menetetyn kiinteimistönsä. Toinen julistus, vuonna 321, myönsi oikeuden testamentin kautta lahjottaa omaisuutta kirkolle, Konstantinin itsensä näyttäessä hyvää esimerkkiä, mitä anteliaisuuteen tulee, ja tuhlaillessa omaisuutta ja kultaa avoimin käsin kristitylle papistolle. Tätä keisarin esimerkkiä seurasi tuhannet hänen alamaisistaan, joiden lahjat eläessään ja lahjotukset kuolinhetkellään valuivat kirkon aarreaittaan. White sanoo [White'n Universal History, siv. 155]:

"Rooman seurakunta osotti jo aikaseen tahtovansa hallita toisia [seurakuntia toisissa kaupungeissa ja maissa], niin hyvin monilukuisten kääntyneitten kuin rikkautensa perustuksella, kuin myös sillä perustuksella, että se sijaitsi pääkaupungissa. Monet seikat myötävaikuttivat lisäämään sikäläisen piispan vaikutusvaltaa; vaikka hänen ylivaltaansa ja kunnianhimoansa jonkun aikaa ankarasti vastustettiin. Hallituspaikan muuttaminen [Roomasta Konstantinopoliin, Konstantinin aikana, vuonna 334] enensi länsimaisen seurakunnan valtaa sen kautta, että piispasta tehtiin maistraatin pääjäsen. Tähän tulee lisäksi vielä Gratianuksen ja Valentinianuksen vahvistama tapa vedota Roomaan, sekä useat pyhiinvaellusmatkat Pietarin ja Paavalin ja toisten marttyyrien haudoille."

Konstantinin kuoleman jälkeen näytti roomalaisen keisarikunnan vaihteleva onni edistävän luopuneen kirkon nousemista ja Antikristuksen kehittymistä; sillä siihen asti ei vielä oltu saatu toimeen yhtymistä yhden pään tahi paavin alle, jota olisi pidetty Kristuksen sijaisena eli sijaishallitsijana. Konstantinin jälkeiset keisarit Teodosiukseen asti, pitivät itsiänsä edelleen Jumalan valtuuttamina kirkon ylipäällikköinä. Vaikkei yksikään valtakunnan tuhannesta kahdeksastasadasta piispasta vielä ollut valmis anomaan tunnustusta ylipappina tahi paavina, olivat monet kumminkin tähystelleet tätä palkintoa. Keisareille osotettiin, miten perusteeton heidän vaatimuksensa kantaa arvonimeä Pontifeks Maksimus oli, väittäen, että koska he palvelivat kuolleita pyhimyksiä, oli heidän annettava näiden eläville edustajille — piispoille — samanlainen kunnioitus. Siitä huolimatta puhuivat keisarit julistuksissaan valtakunnasta jumalallisena pappisvaltana ja itsestänsä jumalallisina henkilöinä. [Katso Gibbon II. nid. siv. 108.]

Aika Rooman piispan vallalle ja ylipäällikkyydelle läheni nopein askelin. Viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä kun kristinusko oli saanut laillisen vahvistuksen, oli hänen rikkautensa ja arvonsa piispana valtakunnan pääkaupungissa ja maailman suurimmassa kaupungissa, hyvin suuret. Ammianus, senaikainen historiankirjottaja, joka kirjottaa hänen rikkaudestaan ja koreilemishalustaan, sanoo: "Hän voitti Kuninkaat loistossa ja komeudessa, ajeli upeissa ajopeleissä, käytti mitä hienoimpia vaatteita ja oli kuuluisa ylellisyydestänsä ja ylpeydestänsä." Hallitusistuimen asettaminen Konstantinopoliin, se seikka, että Rooma oli altis pohjoisista tulevien raakalaisten hyökkäyksille, sotapäällikköjen ja maaherrojen alituinen muuttaminen nopeasti rappeutuvassa valtakunnassa aiheuttivat sen, että Rooman kirkon piispa tuli olemaan pysyväisin ja enimmin kunnioitettu virkamies siellä; ja hänen vähitellen kasvava kunniansa ja vaikutusvaltansa kasvoivat vielä lisäksi senkin kautta, että loistava keisarillinen hovi, hänen kilpailijansa, muutettiin Konstantinopoliin, kuin myös sen kunnioituksen kautta, joka kaikilla maailman kansoilla oli itse Rooman nimeäkin kohtaan.

Valaistaksemme tätä, mainitsemme, että kun Vandaalit vuonna 455 hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen, ja hätä ja hävitys vallitsi kaikkialla, käytti Leo, Rooman piispa, hyväkseen tilaisuutta esittääkseen kaikille, sekä raakalaisille että roomalaisille, että hän vaati hengellistä valtaa. Julmille ja taikauskoisille raakalaisille, joihin kaikki, mitä olivat ympärillänsä nähneet, oli tehnyt syvän vaikutuksen, huusi Leo, puettuna paavilliseen pukuunsa: "Varokaa itseänne! Minä olen Pyhän Pietarin seuraaja, jolle Jumala on antanut taivaan valtakunnan avaimet, ja jonka seurakuntaa eivät helvetin portitkaan saata voittaa; minä olen Jumalan vallan elävä edustaja maan päällä; minä olen Caesar, kristitty Caesar, joka hallitsee rakkaudessa, jolle kaikkien kristittyjen on osotettava uskollisuutta; minä pidän kädessäni helvetin kiroukset ja taivaan siunaukset; minä vapautan kaikki alamaiset uskollisuudesta kuninkaille; minä annan ja minä otan pois, jumalallisen valtani oikeudella, kristikunnan kaikki valta-istuimet ja ruhtinaskunnat. Varokaa, ettette saastuta sitä, jota minä olen saanut näkymättömältä kuninkaaltanne; niin taivuttakaa niskanne minun edessäni ja rukoilkaa, että Jumalan viha kääntyisi pois."

Kunnioitusta nimeä ja paikkaa kohtaan käytti Rooman paavi ahkerasti eduksensa. Ja pian tahtoi hän saada hallita kaikkia muita piispoja, maaherroja ja hallitsijoita. Kohta vaati hän ei ainoastaan koko maailman kirkollista valtaa, vaan myös maallista valtaa; oikeutta kruunaamaan ja ottamaan pois kruunua, asettaa virkaan ja panna pois viralta kaikkia vanhan roomalaisen vallan hallitsijoita, pitäen tätä sinä oikeutena ja perintönä, joka oli tullut Rooman kirkolle, jolle, kuten väitettiin, Jumala oli antanut koko maailman vallan. Näitä vaatimuksia esitettiin tuontuostakin ja vihollismieliset ja kateelliset piispat kumosivat ne jälleen, joten on mahdotonta määrätä varmaa vuosilukua niiden alkamiskohdaksi. Mitä omaan käsityskantaan tulee, väittää paavikunta tulleensa järjestetyksi apostolien päivinä ja sanoo Pietarin olleen ensimäisen paavin; mutta tämä ei ole ainoastaan todistamaton väite, vaan historia kieltää sen kokonaan. Historia näyttää, että vaikka väärä kunnianhimo vaikutti salaisesti pitkän aikaa, estettiin sitä kehittymästä Antikristukseksi ja esittämästä sellaisia julkisia vaatimuksia, kunnes roomalainen valtakunta alkoi hajota.

Tästä ajasta alkain olemme nyt tekemisissä Antikristuksen kanssa, jonka vähitellen tapahtuva kehitys ja järjestyminen salaisuudessa vaikuttavasta kunnianhimosta muodostavat sopivan alkunäytöksen siihen kauhistuttavaan luonteeseen, joka esiintyi kaikessa loistossaan senjälkeen kun tavoteltu valta oli vallotettu — vuodesta 539 vuoteen 1799, 1260 vuotta. Tästä ajanjaksosta lasketaan kolme ensimäistä vuosisataa tämän maallisen vallan nousemiseen; kolme viimeistä sen laskemiseen uskonpuhdistuksen ja sivistyksen vaikutuksesta; ja välillä oleva seitsemän vuosisadan aika käsittää paavikunnan loistokauden ja maailman keskiajan tai "pimeät aikakaudet", jotka olivat täynnä viekkautta ja petoksia Kristuksen ja totisen evankeliumin nimessä.

Eräs roomalais-katolilainen kirjailija vahvistaa täydellisesti sen, mitä lausuimme tästä asiasta, ja me esitämme tässä hänen sanansa, huolimatta niiden vahvasta värityksestä, vakuuttavana todistuksena. Hehkuvalla innostuksella kertoessansa paavikunnan kohoutumista maalliseen valtaan, jonka ohella kertoo sen olevan taivaallista alkuperää olevan kasvin, joka senvuoksi nopeasti kehittyi ja kohosi maailmassa, sanoo hän:

"Paavien maallisen vallan kohoaminen tarjoaa mielelle tavattomimman ilmiön, mitä ihmiskunnan aikakirjat esittävät ihmeteltäväksemme ja ihailtavaksemme. Myötävaikuttavien asianhaarojen ihmeellisen yhtymän kautta kasvoi uusi voima, uusi valta, hiljaa ja varmasti roomalaisen valtakunnan raunioille, joka oli ojentanut valtikkansa kaikkien kansojen yli tahi hankkinut itsellensä kunnioitusta melkein kaikilta kansakunnilta, kansoilta ja sukukunnilta, jotka elivät sen mahtavuuden ja loiston aikana. Ja tämä uusi voima, mitätöntä alkuperää, tunki juuret syvemmälle ja harjotti pian laajempaa hallitusta kuin se valta, jonka jättiläismäiset rauniot se näki pirstaleina ja lahoavan mullassa. Itse Roomassa kasvoi Pietarin seuraajan valta rinnakkain keisarin vallan kanssa ja sen suojaavassa varjossa; ja paavien kasvava vaikutusvalta oli sellainen, että korkeamman hengellisen hallitusmiehen mahtavuus todennäköisesti pian tulisi himmentämään keisarillisen purppuran loiston.

"Konstantinuksen tekemä hallitusistuimen muuttaminen länsimaista itämaille, Tiiberin historiallisilta äyräiltä Bosporin ihanille rantamille laski varman perustuksen ylivallalle, jonka todellisesti saattaa laskea alkaneen tästä vaiherikkaasta muuttamisesta. Melkeinpä siitä päivästä alkaen hylkäsivät Rooman ne, jotka olivat nähneet tämän mahtavan sukukunnan syntymän, nuoruuden, loiston ja rappeutumisen, jotka olivat kantaneet sen nimeä, kotkineen, silloisen tunnetun maailman kaukaisimpiin seutuihin, ja jotka olivat nähneet niiden vähitellen luopuvan, jotka saivat periä sen maineen. Ja sen kansa, jonka keisarit jättivät raakalaisten helppohintaiseksi saaliiksi ja hävityksille alttiiksi, kun sillä ei enää ollut uskallusta vastustaa heitä, näki Rooman piispassa holhoojansa, suojelijansa, isänsä. Vuosi vuodelta sai paavien maallinen valta varmemman muodon ja kasvoi voimassa, ilman väkivaltaa, ilman verenvuodatusta ja ilman viekkautta asianhaarojen valtavan voiman kautta, joka oli ikäänkuin Jumalan käden kautta."

Roomalais-katolilaisten tällä tavoin esittäissä paavikunnan kasvamista pakanallisen Rooman raunioille ikäänkuin kristinuskon voittokulkuna, etsivät ne, joille kristinuskon oikea henki on tuttu, turhaan tämän hengen jälkeäkään Seurakunnan häväistyksessä ja sen epäpyhässä liitossa maailman kanssa. Eikä myöskään saata se, joka on tosikristitty, niissä eduissa, jotka joutuivat sille tietämättömyyden, taikauskon, onnettomuuksien ja erilaisten ajanvaiheiden kautta, joista Rooman kirkko hyötyi, nähdä merkkiäkään jumalallisista toimenpiteistä sen hyödyksi. Yhtä vähän saattaa hän roomalaisen seurakunnan korottamisessa maalliseen valtaan ja loistoon, keksiä minkäänlaista totiselle Seurakunnalle annetun Jumalan lupauksen toteutumista korottaa hänet määrätyllä ajalla — Antikristuksen tultua ja mentyä; sillä totinen Seurakunta ei tule korotetuksi veren tahraamalle, rikoksien häpäisemälle valtaistuimelle, jommoinen paavikunnan valtaistuin alunpitäin on ollut; eikä totinen Kristus milloinkaan tarvitse määräillä maallisia kuninkaita vahvistamaan tahi puollustamaan valtaansa. Ne, jotka Raamatun kautta ovat tutustuneet todelliseen Kristukseen ja hänen ruumiiseensa, totiseen Seurakuntaan, ja myös niihin periaatteisiin, joille hänen valtakuntansa tulee perustettavaksi, ja tarkotukseen, jonka vuoksi se tulee pystytettäväksi, saattavat helposti tuntea ne merkit, jotka erottavat Kristuksen totisen seurakunnan sen väärästä jäljittelystä.

Mutta älköön kukaan ajatelko, että Kristuksen totinen seurakunta, edes näinä turmeluksen aikoina, oli sammunut, eli hävinnyt nähtävistä. "Herra tuntee omansa" kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Vehnän lailla sallittiin sen kasvaa lusteiden peittämällä pellolla; kullan lailla se oli sulatuskauhassa, koeteltiin ja puhdistettiin ja "tehtiin sopivaksi pyhien perinnöstä valossa." On totta, että tuo suuri joukko, joka nimitti itsensä kristityksi, hankki itselleen mitä huomattavimman paikan historian lehdillä; mutta epäilemätöntä on, että muutamat harvat uskolliset, vainoista huolimatta ja keskellä pahuuden salaisuuden petollisia temppuja, vaeltaen korkean kutsunsa arvoisina pantiin lepoon, ja Jumala kirjotti heidän nimensä sen katoamattoman kruunun perillisiksi, joka on heille talletettu taivaissa.

Siten osotetaan selvästi aikakausien lehdillä se tosiasia, että tämä synnin ihminen, Antikristus, oli syntynyt Roomassa; ja että hän, saaden alussa tosin vastustusta, vähitellen kohottausi voimaan; ja että hän, kuten Danielin ennustuksessa sanotaan, "pienen sarven" lailla pisti esille vanhan roomalaisen pedon, tämän "suuren ja kauhean pedon" päästä, jolle pedolle Daniel ei saattanut keksiä nimeä, jolla oli sellainen valta haavottaa ja turmella. Ja kun menemme eteenpäin, saamme nähdä, että Antikristuksen historia vastaa täydellisesti, ei ainoastaan Danielin ennustusta, vaan kaikkia ennustuksia, joita hänestä on muistiin kirjotettu.

Antikristuksen luonne, historian kertomuksen mukaan.

Sen jälkeen kun nyt olemme näyttäneet, missä Antikristus on
löydettävissä, menemme vertailemaan paavikunnan luonnetta, niiden
Raamattuun merkittyjen ennustuksien kanssa, jotka kuvaavat
Antikristuksen eli synnin ihmisen luonnetta ja tekoja.

Toiset saattanevat kysyä, onko oikein sivuuttaa Rooman keisareja, (jotka väittävät olevansa korkeimpia hengellisiä hallitsijoita) kutsumatta heidän järjestelmäänsä Antikristukseksi, käyttämällä tätä nimeä yksinomaan järjestetystä paavillisesta järjestelmästä. Me vastaamme: se on aivan oikein; ja me osotamme jälleen Antikristus sanan määrittelemiseen, jollaisena sitä Raamatussa käytetään, joka ylempänä on annettu, nim. olla jonkun paikalla, toimia jonkun asemesta. Ollakseen hengellinen valtakunta: on sen, tämän hengellisen valtansa nojalla, vaadittava maailman valtojen hallitusta; sen täytyy olla ei ainoastaan vastustajan vaan matkijan, joka esittää ja sanoo olevansa Kristuksen valtakunta ja harjottaa sellaista valtaa, jollaisen Jumalan määrätyllä ajalla tulee omaamaan oikea Kristushenkilö, kirkastettu ja täydellinen Seurakunta, ainoan todellisen pään ja Herran — oikean Pontiteks Maksimuksen alla.

Ei sillä hyvä, että paavikunta väittää olevansa se kirkastettu Kristuksen valtakunta, jonka Herra, apostolit ja profeetat ovat luvanneet, vaan se sovittaa itseensä ja järjestyksessään seuraaviin päihinsä (paaveihin), jotka, kuten se väittää, ottivat Kristuksen paikan, tämän valtakunnan pontifekseinä, päällikköinä tahi kuninkaina, kaikki ne paikat ennustuksissa, jotka kuvaavat Kristuksen tuhatvuotisvallan ihanuutta. Ja heidän "pettäessänsä [muita] ja tullessaan (itse) petetyiksi" (väärien oppiensa kautta, jotka ovat kehittyneet vähitellen, synnillisen suuruudenhalun seurauksena, vuosisatojen kuluessa) ovat paavit erä erältä keksineet kaikkien niiden arvonimet, jotka ovat kuuluneet pappisvaltaan, heidän loistavat pukunsa, valtavasti vaikuttavat juhlamenot, suurenmoiset tuomiokirkot juhlallisine, kunnioitusta herättävine jumalanpalveluksineen, mittapuun mukaan, joka mahdollisimman likipitävästi kävisi yhteen heidän tekemänsä väitteen kanssa — niin että loistavat ympäristöt ja puvut ja juhlamenot, niin paljon kuin heistä riippui, vastaisivat sitä kirkkautta ja loistoa, jota profeetat ovat kuvanneet.

Esimerkiksi, psalmissa 2: 12 kuuluu: "Antakaat suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä, sillä hänen vihansa syttyy pian." Tässä ei käsketä suutelemaan sananmukaisesti, vaan että on halukkaasti alistuttava Herran alle, ja sopii se nykyaikaan, jolloin, valmistuksena totisen Kristuksen suureen ja oikeaan tuhatvuotishallitukseen, maan kuninkaita ja suurmiehiä valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa ja kirkollisessa suhteessa koetellaan ovatko halullisia tai haluttomia taipumaan niiden vanhurskaiden lakien alle, joiden aika nyt on tullut astua voimaan. Ne, jotka vastustavat vanhurskautta, asettuvat tämän kirkkauden kuninkaan valtikkaa vastaan, ja kaikki sellaiset kukistetaan suurena hädän aikana, jolla uuden kuninkaan tuhatvuotishallitus alkaa: "jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen, tuokaa tänne, ja mestatkaa minun edessäni." Luuk. 19: 27. "Hänen vihollisensa nuolevat tomun" — tulevat voitetuiksi.

Antikristusta edustava pää, paavi, sovitti tämän ennustuksen jäljittelemäänsä valtakuntaan ja antoi valtansa suuruuden päivinä kuninkaiden ja keisarien kumartua hänen edessänsä niinkuin Kristuksen edessä ja suudella hänen suurta varvastansa — ja tätä pidettiin tuon ennustuksen täyttymisenä. On hyvin tavallista, että kirjailijat ja ne, jotka tutkivat ennustuksia, sivuuttavat tämänlaiset väitteet, omistamatta niille erityistä huomiota, mutta sen sijaan etsivät ja erityisesti välittävät sellaisista, jotka kuvaavat epäsiveellisyyttä, Antikristuksen tuntomerkkeinä; mutta tässä he suuresti erehtyvät, sillä rikoksellisia on ollut yltäkyllin jokaisessa ajassa, eivätkä ne tarvitse mitään erityistä kuvaamista ennustuksissa, sellaista kun Antikristuksesta annetaan. Jos vaikka voitaisiinkin todistaa, että ne, jotka ovat kuuluneet paavijärjestelmään, ovat olleet oikeita siveellisyyden malleja, olisi tämä siitä huolimatta yhtäpitävä sen luonteen kanssa, jonka Raamattu esittää suurena Antikristuksena — sinä jäljittelemisenä, joka anastaa itsellensä ne arvonimet, etuoikeudet, oikeudet ja sen kunnioituksen, joka kuuluu Herran Voidellulle. Jäljittelynä on se samoin väärin esittänyt Jumalan suunnitelmaa "pienen lauman" tahi Seurakunnan valitsemiseen nähden nykyisenä aikana; ja on se kokonaan työntänyt syrjään Seurakunnan todellisen toivon ja Herran toimenpiteen maailman siunaamiseksi Kristuksen tuhatvuotiskautena — jonka se esittää toteutuneen sen omassa hallituksessa.

Niitä huonoja seurauksia sellaisesta vääntelystä ja Jumalan suunnitelman väärästä esityksestä voidaan tuskin arvostellakaan. Niissä on ollut kaikkien väärien oppien suoranainen syy ja lähde, joita, toinen toisensa jälkeen, esiintyi tukemaan Antikristuksen oppia ja enentämään hänen kunniaansa ja arvoansa. Ja vaikka uskonpuhdistus, kolmesataa vuotta takaperin, johti Raamatun tutkistelemisen ja ajatusvapauden aikaan ja paljon pahan ja monen eksytyksen hylkäämiseen, oli kumminkin jäljitteleminen pantu toimeen niin taidokkaalla ja yksityiskohtaisella tavalla ja täydellisenä kaikkiin osiinsa ja valmistuksiinsa nähden ja oli niin perinpohjin pettänyt koko maailmaa, että Lutherkin ja monet muut, jotka paavikunnassa olivat nähneet suuren luopumuksen seurauksen — ennustuksen Antikristuksen — tuomitessaan paavikuntaa järjestelmänä, pitivät kiinni siitä väärästä opista, joka johti niihin eksytyksiin opissa ja elämässä, jotka olivat sille ominaisia. Aina tähän päivään asti suosii protestanttisien lahkojen suuri enemmistö Antikristuksen oppia, että Kristuksen valtakunta on pystytetty. Toiset ovat koettaneet tehdä paavikunnan tavalla — järjestämällä kirkkokuntansa jonkun henkilön ylipäällikkyyden alaiseksi — toisten korvatessa tätä päätä pappien kokouksella tahi kirkkoneuvostolla; mutta kaikki he ovat yhteisesti sen petollisen eksytyksen vankeja, joka on saanut alkunsa siitä, että Antikristuksen alotteesta on Raamatun oppeja tulkittu väärällä ja harhaan vievällä tavalla — että nimittäin Kristuksen vallan hallitus on nyt, eikä tulevaisuudessa. He kieltävät Antikristuksen lailla tulevan aikakauden ja ovat tämän järjestelmän tavalla huolimattomia pyhyyden kehityksestä uskovaisten keskuudessa ja pikemmin uutteria sen työn toimittamiseen (maailman kääntymiseen) nähden, joka kuuluu tulevalle aikakaudelle — siihen määrään asti, että useinkin ovat valmiit esittämään Jumalan sanan ja suunnitelman väärässä valossa ja keksimään oppeja säikyttääkseen ja ajaakseen maailmaa jumalisuuden ulkonaiseen tunnustamiseen; ja yhtä vähän pelkäävät he käyttää epäilyttäviä ja maallisia tapoja tehdäksensä erilaiset järjestelmänsä mitä houkuttelevimmiksi kääntymättömille, joita he Antikristuksen lailla ylpeydestä halukkaasti laskevat heille kuuluviksi, voidakseen näyttää suurta jäsenlukua.

Sellaisille on vaikeaa nähdä, että paavikunta on Antikristus. Kuinka he voisivatkaan sitä, kun ei heidän uskonsa vielä ole vapaa myrkystä, ja kun heidän järkensä vielä suureksi osaksi on itse Antikristuksen eksytyksen ytimen sokaisema. Kristuksen tuhatvuotisvaltakunnan suuruus ja välttämättömyys ja sen työ, maan sukukuntien siunaaminen, ovat nähtävät, ennenkuin saatetaan käsittää tai oikein arvostella Antikristusjäljittelyn suuruutta, tai sitä vahinkoa, minkä se totuudelle on tehnyt, ja sen tuhoavaa ja saastuttavaa vaikutusta nimiseurakunnassa eli nimikirkossa.

Kenenkään ei tarvitse ihmetellä tämän jäljittelyn täydellisyyttä, kun ajattelemme, että se on Saatanan työtä, ja kun se on toimitettu Raamatussa esitettyjen esikuvien ja kuvauksien mukaan tulevasta ihanuudesta. Kun tuo suuri vastustaja näki, että aika Seurakunnan valitsemiselle oli tullut, ja että ne suuret totuudet, joita Herra ja apostolit olivat istuttaneet, pian voittivat alaa kaikkien pakanallisten uskontojen suhteen, etsien hiljaiset kaikkialta, koetti hän turmella Seurakunnan puhtauden ja johtaa toisille ja väärille urille sen, mitä se ei voinut tukahuttaa. Siten on Antikristuksen riemukulku, samoin kuin hänen nykyinen valtansa, todella ollut Saatanan seuraamista. Mutta tässä näemme Jumalan viisauden; sillä kun Antikristuksen menestyminen näytti ennustavan Jumalan suunnitelman tappiota, oli se oikeastaan, vaikka tietämättään, asia joka myötävaikutti hänen suunnitelmansa menestymisen lujittamiseen; sillä millään muulla tavalla eivät todellisesti vihkiytyneet olisi voineet tulla niin perusteellisesti koetelluiksi ja heidän uskollisuutensa Jumalan sanaa kohtaan niin tarkoin tutkituksi kuin sallimalla tämän suuren jäljittelemisen.

Kertomuksessaan pappisvalta-järjestelmän synnystä Seurakunnassa, osottaa Mosheim tätä jäljittelemistä hyvin selvästi, näillä sanoilla, I nid. siv. 337: —

"Niin kauvan kun oli pienintäkään todennäköisyyttä jälellä, että Jerusalem jonkun kerran jälleen nostaisi päänsä tomusta, eivät kristittyjen opettajat ottaneet itselleen mitään arvonimiä tahi erityistä arvokkuutta, eivät ainakaan muunlaisia kun aivan vaatimattomia ja yksinkertaisia; mutta kun Hadrianus [vuonna 135 j.K.] oli varmentanut tämän kaupungin kohtalon, eikä juutalaisilla enää saattanut olla kaukaisintakaan toivoa vanhan hallituksensa pystyttämisestä, alkoi näiden samojen paimenten ja seurakunnan palvelijain keskuudessa se toivomus voittaa alaa, että heidän laumansa uskoisivat heidän olevan juutalaisen papiston oikeuksien seuraajia. Piispat ottivat sentähden tehtäväksensä terottaa sitä mielipidettä, että heidän asemansa oli samanlainen kuin juutalaisten suuren ylimmäisen papin oli, ja että he siis omistivat kaikki ne oikeudet, jotka kerran olivat kuuluneet juutalaiselle pontifeksille. Tavallisen papin tehtävät väitettiin samalla tavalla, vaikka täydellisemmässä muodossa, siirtyneen kristillisen Seurakunnan vanhimmille; ja lopulta asetettiin diakoonit samalle kannalle leviittojen tahi alempien kirkonpalvelijain kanssa."

ANTIKRISTUKSEN PÄÄ JA SUU.
Hänen suuret pöyhkeilevät sanansa.

Paavi (kukin paavi vuoroonsa) on väärän seurakunnan pää, joka seurakunta on hänen ruumiinsa, samoin kuin Kristus Jeesus on totisen seurakunnan pää, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. Koska pää on ruumiin edustaja, ja sen suu puhuu ruumiin puolesta, huomaamme, niinkuin voimme odottaakin, että tämä puoli Antikristuksesta saa huomattavan sijan Raamatun kuvauksessa. Danielin 7: 8, 11, 25, ja Ilm. 13: 5, 6, kiintyy huomiomme erityisesti Antikristuksen suuhun, hänen parhaampana tuntomerkkinänsä. Daniel sanoo tällä sarvella olleen "silmät kuin ihmisen silmät" — älykkäisyyden ja pitkänäköisen politiikan kuva. Tämä "sarvi" tulisi erilaiseksi kaikkia muita valtoja; se tulisi olemaan viisaampi, taitavampi muita valtoja, jotka koettivat hallita maailmaa; sen voima tulisi ennemmin olemaan silmien (tiedon) johtamassa suussa (sanoissa) kuin ruumiillisessa voimassa. Eikä kukaan, joka tuntee paavivallan historiaa, saata kieltää, niiden kuvien, joita käytetään kuvaamaan sen valtaa ja menettelytapoja, olevan hyvin sattuvia.

"Ja sille annettiin suu puhuakseen suuria sanoja ja rienauksia, ja sille annettiin valta toimia neljäkymmentä kaksi kuukautta. Ja se avasi suunsa Jumalaa rienaamaan, rienatakseen hänen nimeään ja hänen majaansa, ja niitä, jotka taivaassa asuvat." "Hänhän puhuu sanoja korkeinta vastaan." — Tim. 13: 5, 6; Dan. 7: 8, 25.

On muistettava, että nämä ovat kuvannollisia lauseparsia, jotka kuvaavat sitä luonnetta, joka ilmeni ja niitä vaatimuksia, joita vertauskuvallisella "pedolla" (hallituksella) ja vertauskuvallisella "sarvella" (vallalla) oli, joka sarvi nousi vanhasta roomalaisesta pedosta eli vallasta. Toisissa suhteissa oli paavikunta uusi valta ("peto"), riippumaton vanhasta roomalaisesta vallasta; ja toisissa suhteissa oli se sarvi tahi valta toisien valtojen joukossa, jotka nousivat tästä valtakunnasta, jolla jonkun aikaa oli muut sarvet eli vallat yliherruutensa alla. Raamattu esittää sen vertauskuvauksellisesti molemmilta näiltä näkökannoilta katsottuna, siten varmimmin ilmastakseen missä, ja mikä se on.

Antikristuksen suuret pöyhkeilevät sanat eli rienaamiset kestävät koko hänen pitkän elämänsä ajan. Sanalla "rienata" on meidän päivinämme ainoastaan raaka merkitys, ikäänkuin sillä tarkotettaisi karkeimpia kiroilemisen ja Jumalan sanan turhaanlausumisen muotoja. Mutta oikeassa merkityksessään saattaa sanaa "rienata" käyttää jokaisesta Jumalan kunnian loukkaamisesta. Bouvier määrittelee sen näin: Rienausta, (engl. blasphemy) on sanoa Jumalasta jotain, joka sotii hänen luonnettaan vastaan eikä kuulu hänelle — ja kieltää sitä, mitä hänelle kuuluu. — Katso Webster'in Unabridged Dictionary, luvut Blasphemy ja Blasphemously. Ja todistukseksi, että Raamatussa käytetään sanaa "rienata" tässä tarkotuksessa, huomattakoon sitä tapaa, jolla Herramme ja fariseukset käyttivät sitä: "Juutalaiset vastasivat: 'Hyvän teon vuoksi emme kivitä sinua, vaan rienauksen tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi.' Jeesus vastasi heille: — — 'kuinka sanotte hänelle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: Sinä rienaat; sentähden että sanoin: Minä olen Jumalan Poika'?" — Joh. 10: 33, 34, 36. Katso myös Mark. 14: 61—64.

Kun tämä "rienata" sanan oikea käsitemääritys on saatu, miten selvää onkaan yksinkertaisellekin ymmärrykselle, että paavikunnan suuret pöyhkeilevät sanat ja tekopyhät väitteet kaikki poikkeuksetta ovat olleet rienaamisia. Jäljitellyn Jumalan valtakunnan pystyttäminen oli Jumalan hallituksen loukkaamista, karkeaa rienaamista ja hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja sanansa asettamista väärään valoon. Jumalan luonnetta s.o. hänen nimeääm, rienattiin tuhansien eriskummallisien julistuksien, käskykirjojen ja säädöksien kautta, joita hänen nimessään annettiin ulos, jota teki pitkä sarja sellaisia, jotka väittivät olevansa sijaishallitsijoita tahi "huoneenhaltioita", edustaen hänen Poikaansa; ja Jumalan majaa, totista Seurakuntaa, rienattiin sen väärän järjestelmän kautta, joka sanoi olevansa sen paikalla — joka sanoi, että sen uskolliset jäsenet muodostivat totisen ja ainoan Jumalan majan eli Seurakunnan. Mutta kuunnelkaamme mitä historialla on kerrottavaa näistä suurista pöyhkeilevistä sanoista, näistä rienaavista itsekylläisyyksistä, joita eri paavit Antikristuksen päinä ollen, lausuivat ja hyväksyivät.

Eräässä teoksessa, jonka nimi on: "Paavi, Kristuksen sijainen, kirkon pää", ja joka on kuuluisan roomalais-katolilaisen, Monsigneur Capel'in kirjottama, on luettelo, jossa on ei vähemmän kuin kuusikymmentäyhdeksän rienaavaa arvonimeä, joita on annettu paaville; ja huomattakoon, etteivät ne ole pelkästään kuolleita arvonimiä entisajoilta, sillä paavikunnan etevin nykyään elävä kirjailija on koonnut ne. Me esitämme luettelosta seuraavaa: —

"Kaikista päistä jumalallisin."
"Kaikkien isien pyhä isä."
"Kaikkien pappien korkein pontifeks."
"Kristinuskon tarkastaja."
"Ylipaimen — paimenten paimen."
"Kristus voitelun kautta."
"Aabraham patriarkan arvon perustuksella."
"Melkisedek arvonsa puolesta."
"Mooses valtansa puolesta."
"Samuel tuomarinviran puolesta."
"Ylimmäinen pappi, korkein piispa."
"Piispojen ruhtinas."
"Apostolien perillinen; Pietari voimansa puolesta."
"Taivaan valtakunnan avaimenkantaja."
"Täydellä voimalla ja vallalla varustettu pontifeks."
"Kristuksen sijainen."
"Yksinvaltias pappi."
"Kaikkien pyhien kirkkojen ylipää."
"Yleisen seurakunnan päällikkö."
"Piispojen piispa, s.o. itsevaltainen pontifeks."
"Herran huoneen johtaja."
"Apostolinen herra ja kaikkien isien isä."
"Esipappi ja opettaja."
"Sielunlääkäri."
"Kallio, jota eivät helvetin portit voita."
"Erehtymätön paavi."
"Jumalan kaikkien pyhien pappien ylin pää."

Paitsi tätä pitkää arvonimien sarjaa, joista yllämainitut ovat esimerkkejä, esittää kirjailija seuraavan otteen eräästä kirjeestä, jonka pyhä Bernhard, Klairvaux'n Apotti, kirjotti paavi Eugenius III:lle, vuonna 1150: —

"Kuka sinä olet? — Ylimmäinen pappi, korkein piispa. Sinä olet piispojen ruhtinas, sinä olet apostolien perillinen. Sinä olet Aabel hengellisen (korkeimman) valtasi puolesta, Noa hallituksesi puolesta, Aabraham patriarkka arvosi puolesta, järjestyksen puolesta Melkisedek, Aaron arvoisuuden puolesta, Mooses vallan puolesta, Samuel tuomariviran puolesta, Pietari voiman puolesta, Kristus voitelun kautta. Sinä olet se, jolle taivaan avaimet ovat annetut, jolle lampaat ovat uskotut. On tosin toisia taivaan ovenvartijoita ja toisia laumojen paimenia; mutta sinä olet niin paljon ihanampi heitä, kuin sinä sen ohella, eri tavalla, ennen muita olet perinyt molemmat nämä nimet. — — — Toisten valta on rajotettu määrättyjen rajojen sisäpuolelle: sinun valtasi ulottuu niidenkin yli, joilla on valtaa toisten yli. Etkö sinä silloin voi, kun on oikeudenmukainen syy, sulkea piispalta taivas, panna hänet pois piispan viralta ja luovuttaa hänet saatanalle? Tämä sinun oikeutesi on muuttumaton, niinhyvin avaimiin nähden, jotka ovat sinulle annetut, kuin lampaisiin nähden, jotka ovat sinun hoitoosi uskotut."

Kaikki nämä rienaavan imartelevat arvonimet ovat annetut roomalaisille paaveille ja ovat he vastaanottaneet ne mieltymyksellä ja erinomaisella mielihyvällä, aivan kuin heille oikeuden mukaan tulevina.

Paavi Bonifasius VIII:nelta on meillä seuraava käsky, joka vielä on yleisessä laissa: "Me selitämme, sanomme, määräämme, julistamme, että jokaisen inhimillisen olennon autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Paavi Gregorius VII, joka vuonna 1063 määräsi, että paavia kutsuttaisi kaikkien isien isäksi, tekee seuraavan johtopäätöksen 1 Moos. 1: 16 tueksi paavillisille vaatimuksille: "Jumala teki kaksi suurta valkeutta taivaan vahvuuteen: suuremman valkeuden päivää hallitsemaan ja vähemmän yötä hallitsemaan; molemmat suuret, mutta toinen suurempi. 'Taivaan vahvuuteen, se on yleinen kirkko, teki kaksi suurta valkeutta' hän perusti kaksi virka-arvoa, jotka ovat paavillinen valta ja kuninkaan valta, mutta se, joka hallitsee päivää, se on hengellistä, on suurempi; mutta se, joka hallitsee lihallisia kappaleita, on pienempi; sillä niinkuin aurinko on erilainen kuuta, niin eroavat paavit kuninkaista." Toiset paavit ovat hyväksyneet tämän tulkinnan, joka paljon on edistänyt uskoa paavin suurempaan etevyyteen.

Florensin arkkipiispa, pyhä Antonius, viitattuaan Ps. 8: 5—9: "Sinä teit hänen vähää vähemmäksi enkeleitä", j.n.e., ja sovitettuaan sen Kristukseen, siirtää sovituksen paaviin seuraavin sanoin: — "Ja koska hän jätti meidät ruumiillisella läsnäolollansa, jätti hän sijaisensa maan päälle, s.o. korkeimman pontifeksin, jota kutsutaan paaviksi, joka merkitsee isäin isä; niin että näitä sanoja saatetaan syyllä sovittaa paaviin. Sillä paavi on, niinkuin Hostiensis sanoo, suurempi ihmistä, pienempi enkeleitä, koska hän on kuolevainen; kumminkin on hänen valtansa ja voimansa suurempi. Sillä enkeli ei saata pyhittää Kristuksen ruumista ja verta, eikä myöskään vapauttaa tahi sitoa, jonka vallan korkein aste kuuluu paaville; eikä enkeli saata määrätä tahi myöntää synninpäästöä. Hänet on kruunattu kirkkaudella ja kunnialla; ylistyksen kunnialla, sillä häntä ei kutsuta ainoastaan autuaaksi, vaan kaikkein autuaimmaksi. Ketä epäilyttäisi kutsua sitä autuaaksi, jonka korkein kunnia on korottanut. Hän on kruunattu kunnioitusosotuksen kunnialla, jotta uskolliset suutelisivat hänen jalkojansa. Suurempaa kunnianosotusta ei saata olla. — 'Kumartakaa hänen jalkainsa astinlaudan edessä!' (Ps. 99: 5.) Hän on kruunattu vallan suuruudella, sillä hän saattaa tuomita kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei saata häntä tuomita, ellei huomata uskosta luopuneeksi [Antikristuksen uskosta tietenkin]. Sentähden on hän kruunattu kolmenkertaisella kultakruunulla ja 'asetettu käsitekojensa herraksi', hallitsemaan ja vallitsemaan kaikkia alamaisia. Hän avaa taivaan, lähettää syyllisen helvettiin, vahvistaa valtoja ja järjestää koko papiston."

Lateranin kokous antoi ensimäisessä istunnossaan paaville nimityksen "maailmankaikkisuuden ruhtinas"; toisessa istunnossaan nimitti se häntä "papiksi ja kuninkaaksi, jota kaiken kansan on kumarrettava ja joka on hyvin Jumalan kaltainen", ja viidennessä istunnossa sovitti se ennustuksia Kristuksen ihanasta hallituksesta Leo X:een seuraavin sanoin: "Älä itke sinä Siionin tytär, sillä katso, Jalopeura Juudan suvusta, Daavidin juuresta; katso Jumala on sinulle herättänyt Vapahtajan."

Ferrarin Ecclesiastical Dictionarystä (kirkollisesta sanakirjasta), joka on tunnettu arvokas roomalais-katolinen lähde, esitämme seuraavan supistetun ääriviivapiirroksen paavillisesta vallasta, sellaisena kun se on papa (paavi) sanan alla, toisessa luvussa: —

"Paavilla on sellainen arvokkaisuus ja ylevyys, ettei hän ole pelkästään ihminen, vaan Jumalan kaltainen, ja Jumalan sijainen [edustaja]… Paavi on sentähden kruunattu kolminkertaisella kruunulla, taivaan, maan ja helvetin kuninkaaksi. Niin, paavin korkeus ja valta eivät ole ainoastaan taivaallisten, maallisten ja maanalaisten kappalten yläpuolella, vaan hän on myös enkelien yläpuolella ja heitä etevämpi; jotta jos olisi mahdollista että enkelit saattaisivat eksyä uskosta tahi omistaa eriäviä mielipiteitä, saattaisi paavi tuomita ja asettaa heidät pannaan… Hänellä on sellainen arvokkaisuus ja valta, että hän istuu samalla tuomioistuimella Kristuksen kanssa; niin että mitä ikänä paavi tekee, näyttää se lähtevän Jumalan suusta… Paavi on niinkuin Jumala maan päällä, Kristuksen uskollisien ainoa ruhtinas, kaikkien kuninkaiden suuri kuningas, jolla on vallan täydellisyys; jolle maan ja taivaan valtakunnan hallitus on uskottu." Hän lisää edelleen: — "Paavilla on niin suuri valtuus ja voima, että hän saattaa muodostella, selittää ja tulkita jumalallista lakia." "Paavi saattaa joskus vastustaa jumalallista lakia supistamalla sitä, selittämällä sitä, j.n.e."

Siis Antikristus ei ainoastaan koettanut vahvistaa Seurakunnan valtaa ennen Herran aikaa, vaan oli hänellä kyllin rohkeutta koettaa "vastustaa" ja muodostaa jumalallisia lakeja sitä mukaan kun hänen tarkotuksilleen oli soveliasta. Miten selvästi hän tällä tavoin täyttikään ennustuksen, joka enemmän kuin tuhatta vuotta aikasemmin selitti: — "Hän aikoo muuttaa ajat ja lain." — Dan. 7: 25.

Eräässä käskykirjeessä eli julistuksessa, selittää Sekstus V: —

"Ijankaikkisen Kuninkaan mittaamattoman vallan antama valtuus Pyhälle Pietarille ja hänen seuraajilleen, on kaikkien maallisien kuninkaiden ja ruhtinaiden valtaa ylempänä. Se langettaa muuttumattoman tuomion heidän kaikkien yli. Ja jos hän huomaa jonkun heistä vastustavan Jumalan asetuksia, kostaa hän ankarammin heille, kukistaen heidät valtaistuimeltansa, miten mahtavia lienevätkään, ja syöksee heidät kopeilevan Lusiferin palvelijoina maan syvimpään paikkaan."

Eräs paavi Pius V:n käskykirje nimeltään: — "Englannin kuningattaren, Elisabetin, ja hänen liittolaistensa kiroustuomio ja pannaan paneminen — ynnä siihen liittyvät muut rangastukset", kuuluu seuraavasti: —- "Hän, joka korkeudessa hallitsee, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, antoi ainoan pyhän, yhteisen apostolisen kirkon ja seurakunnan (jonka ulkopuolella ei mitään pelastusta ole) Pietarin, apostolien ruhtinaan, ja Pietarin seuraajan, Rooman Piispan haltuun, että sitä hallittaisiin täydellisellä vallalla. Hänet yksin hän teki kaikkien kansojen ja valtakuntien ruhtinaaksi, repimään, särkemään, hukuttamaan, kukistamaan, istuttamaan ja rakentamaan."

Pyhä Bernhard väittää, "ettei kukaan paitsi Jumalaa, ole paavin kaltainen, ei taivaassa eikä maan päällä."

"Keisari Konstantin", sanoo paavi Nikolaus I, "lahjotti paaville nimityksen Jumala: sentähden ollen Jumala, ei häntä kukaan ihminen saata tuomita."

Paavi Innosentius III sanoi: — "Paavilla on totisen Jumalan paikka;" ja kanoninen laki nimittää reunamuistutuksessa paavia: "Meidän Herra Jumalamme."

Innosentius ja Jakobatius sanovat, että "paavi voi tehdä melkein kaikkia mitä Jumala voi tehdä", Desiuksen hyljätessä sanan melkein tarpeettomana. Jakobatius ja Durand selittävät, "ettei kukaan uskalla sanoa hänelle, yhtä vähän kuin Jumalallekaan: 'Herra mitä sinä teet'?" Ja Antonius kirjotti: —

"Hän [paavi] saa määrätä mitä yhteiseen hyvään tulee ja raivata pois tieltä mikä estää tätä tarkotusperää, niinkuin paheita, väärinkäytöksiä, jotka vierottavat ihmisen pois Jumalasta… Ja tämä Jeremian 1: 10 mukaan. [Tässä omistetaan taas Antikristukselle ennustus, joka kuuluu Kristuksen tuhatvuotisvaltakuntaan]: 'Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle, repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan', mitä paheisiin tulee; 'rakentamaan ja istuttamaan', mitä hyveisiin tulee… Mitä paavin valtaan tulee niiden yli, jotka ovat helvetissä, joita kuvataan kalojen kautta meressä (Ps. 8. —) koska, niinkuin kalat alituisesti ajautuvat sinne ja tänne meren aaltojen mukana, nekin ovat, jotka ovat kiirastulessa, rangastuksen kärsimyksien liikuttamia — on Jumala pannut paavin alle kalatkin meressä, se on, ne, jotka ovat kiirastulessa, että hän antaisi heille helpotusta synninpäästön kautta.

"Pakanatkin ovat paavin alle annetut, joka johtaa maailmaa Kristuksen sijassa. Mutta Kristuksella on täysi valta jokaisen luodun yli. Paavi on Kristuksen sijainen, eikä kukaan saata luvallisesti kieltäytyä häntä tottelemasta, niinkuin ei kukaan saata kieltäytyä tottelemasta Jumalaa…. Paavi saattaa rangasta pakanoita ja raakalais kansoja… Ja vaikka pakanoita ei saata rangasta hengellisellä pannaanjulistamisrangastuksella ja muilla sellaisilla rangastuksilla, saattaa kirkko kumminkin rangasta heitä rahallisilla rangastuksilla ja ruhtinaat saattavat rangasta heitä myös ruumiillisesti… Kirkko saattaa, välillisesti, rangasta juutalaisia hengellisillä rangastuksilla, julistamalla pannaan kristittyjä ruhtinaita, joiden alamaisia juutalaiset ovat, jos nämä laiminlyövät rangasta heitä ajallisilla rangastuksilla, kun he tekevät pahaa kristityille… Jos joidenkuiden kääntymyksiä haluttaisiin, saattaa heitä pelottamalla ja ruoskimalla pakottaa, ei tosin ottamaan vastaan uskoa, mutta olemaan vastustamatta uskoa omapäisen tahtonsa kautta. Uskottomien käännyttämisessä on Jumalan tuomiota seurattava."

Tässä on esimerkki siitä miten eksytys opissa kasvattaa vääryyttä. Ihmisiä saattaa helposti johtaa harjottamaan kaikenlaista julmuutta ja sortoa, kun vaan ensin tulevat vakuutetuksi, että he sellaisia ilkitöitä tekemällä, tulevat enemmän Jumalan kaltaisiksi — Jumalan seuraajiksi. Ihmeellistä on, että ihmiset ovat niinkin ystävällisiä ja siivoja kuin ovat, kaikkien niiden väärien ja kauheiden käsityksien vallitessa Jumalan suunnitelmasta ihmiskuntaan nähden, joilla Saatana on sokaissut ja lumonnut heidät paavillisen eksytyslähteen kautta, ja johtanut heidät tielle, josta heidän langennut luontonsa pitää. Jatkaen lisää sama kirjailija: —

"Paavin valtaa harjotetaan myös kerettiläisten ja lahkolaisten yli, joita myös kuvataan härjillä, koska he vastustavat totuutta ylpeyden sarvilla. Jumala on asettanut nämäkin paavin jalkain alle rangastaviksi nelinkertaisella tavalla, nim. pannaan julistamisen, mestaamisen, maallisen omaisuuden riistämisen ja sotilaallisen vainoamisen kautta. Kumminkin pidetään heitä ainoastaan silloin kerettiläisinä, kun he kieltäytyvät muuttamasta turmiotatuottavia oppejaan ja ovat valmiit itsepäisesti puolustamaan niitä… Paavi saattaa määrätä ja valita keisarin. Keisari on paavin palvelija (ministeri), ollessansa samalla Jumalan palvelija, jonka sijainen paavi on; sillä Jumala on määrännyt keisarin paavin palvelijaksi… Minusta aivan oikeudella sanotaan, että paavilla, Kristuksen sijaisella, on yleinen tuomiovalta hengellisissä ja maallisissa asioissa koko maailmassa elävän Jumalan sijasta."

Seuraavat lausunnot paaveista, jotka eräs huomattu englantilainen kirjailija H.G. Guinnessen on ottanut Foks'in teoksesta "Acts and Monuments" (Asiakirjoja ja muistomerkkejä), ansaitsevat huomatun paikan; ja sydämestämme saatamme yhtyä tämän kirjailijan arvosteluun tästä järjestelmästä, jonka suusta lähtee sellaisia puheita, kun hän sanoo: — "Jos 'se, joka ylentää itsensä on alennettava', mikä alennus saattaa olla tällaisen itsensä ylentämisen vertainen, kun tämä on?"

"Jonkatähden, koska sellainen valta on annettu Pietarille ja minulle Pietarissa ollen hänen seuraajansa, ken on se koko maailmassa, jonka ei ole oltava tottelevainen minun säädöksilleni, minun, jolla on sellainen valta taivaassa, helvetissä ja maan päällä, elävien ja myöskin kuolleiden seassa… Sen tuomiovallan nojalla, joka kuuluu tälle avaimelle, on minun valtani täydellisyys niin suuri, että kaikkien muiden ollessa alamaisia — niin itse keisarienkin on alistettava minulle tekojensa toimeenpanemisen — minä yksin en ole kenenkään luodun olennon alamainen, en, en edes oman itsenikään; siten on minun paavillinen majesteettini aina vähentymätön; minä seison kaikkien ihmisien yli, jota heidän kaikkien on toteltava ja seurattava, jota ei kukaan ihminen saa tuomita eikä syyttää mistään rikoksesta, kukaan muu ei saa panna minua viralta pois kun minä itse. Kukaan ei saa julistaa minua pannaan, ei edes vaikka seurustelisin pannaan julistettujen kanssa; sillä ei mikään voi sitoa minua; jolle ei kukaan saa valehdella, sillä se, joka valehtelee minulle on kerettiläinen ja pannaan julistettu henkilö. Siten osottautuu, että se pappeuden suuruus, joka alettiin Melkisedekissä, juhlallistutettiin Aaronissa, täydellistytettiin Kristuksessa, tuli edustetuksi Pietarissa, korotettiin yleiseen tuomiovaltaan ja ilmestyi paavissa. Niin että, tämän minun pappeuteni korkeamman arvon kautta, jossa minun alleni kaikki on annettu, minussa näyttää hyvin toteutuvan, mitä sanottiin Kristuksesta: 'Sinä olet pannut kaikki hänen jalkainsa alle.'

"Samoin on myös ymmärrettävä, että tämä kirkon piispa aina on hyvä ja pyhä. Niin, jos hän vaikka lankeaisi miesmurhaan taikka aviorikokseen, saattaa hän tehdä syntiä, mutta sittenkään ei häntä saateta syyttää, vaan pikemmin suotava anteeksi Simsonin murhan, hebrealaisten varkauden ja muiden laisina. Koko maa on minun hiippakuntani, ja minä olen kaikkien ihmisten hengellinen tuomari, kun minulla on kaikkien kuninkaiden Kuninkaan valta alamaisten yli. Minä olen kaikki kaikessa ja kaikkien yli, niin että Jumalalla itsellään ja minulla Jumalan sijaisella, molemmilla on sama konsistorio (piispanoikeus), ja minä kykenen tekemään melkein kaikkea, mitä Jumala voi tehdä. Kaikissa, missä minua haluttaa, on minun tahtoni pidettävä järkevänä, sillä minä saatan lain kautta vapauttaa laista ja väärästä tehdä oikean parantamalla ja muuttamalla lakeja. Miksi, jos näitä, mitä minä teen, ei sanota ihmisen tekemäksi, vaan Jumalan — miksi muuksi saatatte tehdä minut kuin Jumalaksi? Jos taas, Konstantin kutsuu ja laskee kaikki esipapit jumaloiksi, näytän minä siis, ollen ylempänä kaikkia esipappeja, tämän syyn nojalla, olevan ylempi kaikkia Jumalia. Jonka vuoksi ei ole ihme, jos minun vallassani on muutella aikaa ja aikoja, muuttaa ja kumota lakeja, päästää kaikesta, niin, vieläpä Kristuksen käskyistäkin; sillä kun Kristus käskee Pietarin pistämään miekkansa tuppeen ja varottaa opetuslapsiansa käyttämästä minkäänlaista ulkonaista väkivaltaa kostaakseen itsiänsä, kirjotan minä, paavi Nikolaus, Ranskan piispoille ja kehotan heitä vetämään ulos maalliset miekkansa… Ja koska Kristus itse oli läsnä häissä Galilean Kaanaassa, kiellän minä, paavi Martin, etevyydessäni hengellistä papistoa olemasta läsnä hääjuhlissa, tai myös menemästä naimisiin. Sen lisäksi, koska Kristus käskee meitä lainaamaan voittoa toivomatta, enkö minä, paavi Martin, päästä siitä? Miksi puhuisin murhasta; kun saatan toimia niin, ettei murha ole murha tahi miestappo, jos lyö pannaan julistetun kuoliaaksi? Samaten luonnon lakeja ja apostoleja kohtaan, niin myös apostolien asetuksiin nähden, minä saatan päästää ja päästän; sillä missä he asetuksissansa käskevät, että pappi on pantava viralta pois huorinteon vuoksi, muutan minä, Sylvesterin valtuuden nojalla, tämän käskyn ankaruuden, huomioon ottaen, että ihmisten mielet ja samoin ruumiit ovat heikommat nyt, kuin ne silloin olivat… Jos teitä haluttaa kuulla lyhyesti lueteltuina kaikki sellaiset tapaukset, jotka oikeastaan kuuluvat minun paavilliselle tuomiovallalleni, ja jotka nousevat viiteenkymmeneenyhteen kohtaan, joihin älköön kukaan muu kuin minä itse sekaantuko, tahdon luetella ne." [Sitte seuraa luettelo.]

"Koska nyt olen kyllin selittänyt valtaani maan päällä, taivaassa, kiirastulessa, miten suuri se on ja kuinka täydellinen se on, kun saa sitoa, päästää, käskeä, luvata, valita, vahvistaa, vapauttaa, tehdä tehdyn tekemättömäksi j.n.e. niin tahdon nyt vähän puhua rikkauksistani ja suurista omistusalueistani, että jokainen saisi nähdä minun varallisuuteni ja ylellisen runsauden — korkoja, kymmenyksiä, veroja; minun silkkini, minun purppuraiset piispanhiippani, kruununi, kultani, hopeani, helmeni ja jalokiveni, läänitykseni ja maatilani. Sillä minulle kuuluu ensinnäkin Rooman keisarillinen kaupunki; Lateranin palatsi, Sisilian kuningaskunnan minä omistan; Apulia ja Kapua ovat minun. Samoin Englannin ja Irlannin kuningaskunnat, eivätkö ne ole, tahi eikö niiden tulisi olla veronalaisia minulle? Näihin lisään myös, paitsi muita läänejä ja maita sekä Itä- että Länsimailla, pohjasta etelään, näiden valtojen nimet." [Tässä seuraa pitkä luettelo.] "Miksi minä tässä puhuisin jokapäiväisistä tuloistani, esikoishedelmistäni, annaateistani, piispan viitoistani, anekirjeistäni, käskykirjeistäni, rippituoleistani, vapautus- ja käskykirjeistä, testamenteista, etuoikeuksista, vero-oikeuksista, kirkollisista eläkkeistä, uskonnollisista laitoksista ja semmoisista, jotka kaikki nousevat melkosiin rahamääriin… ja vaan osaksi saatetaan arvata, mitä nämä tuottavat minun aarrearkkuihini… Mutta miksi minä Saksasta puhun, kun koko maailma on minun pitäjäni, niinkuin kirkkolain opettajat sanovat, ja jota kaikki ovat velvolliset uskomaan. Sen tähden, minä lopetan niinkuin minä alotin, käskien, selittäen, julistaen, että jokaisen ihmisolennon autuudelle on välttämätöntä olla minulle alamainen."

Monet meidän aikanamme uskovat, että tämä paavikunnan kehuskeleminen kuuluu ainoastaan kaukaiseen menneisyyteen, ja että suuri muutos on tapahtunut tässä järjestelmässä viime aikoina; mutta hiukkanenkaan ajatusta ja huomiokykyä osottavat, että nämä paavikunnan mielipiteet edelleen ovat muuttumattomat. Meidän on myös muistettava paavikunnan ainaisen väitteen olevan, että sen opit ovat muuttumattomat; että paavien ja kirkonkokouksien päätökset ovat erehtymättömät; ja että nykyinen katolinen kirkko vielä pitää pyhinä noita päätöksiä, jotka huokuvat rienausta Jumalaa kohtaan ja hänen pyhiensä vainoamista. Muutos paavikunnassa on ainoastaan vallan kadottaminen, joka aikaansaatiin sen heräämisen kautta, joka ilmeni uskonpuhdistuksessa. Tahto on vielä tallella, mutta kyky tehdä sitä on rajotettu tiedon ja vapauden lisäännyttyä, jossa Raamattu on ollut pääasiallinen tekijä, Antikristus "tehdään vähitellen voimattomaksi" totisen Kristuksen "suun hengen" — hänen Sanansa kautta. Pian tulee Immanuelin läsnäolon kirkas valo perinpohjin hävittämään tuon suurisuisen jäljittelemisen, ja täydellisesti pelastamaan maailman niistä kahleista, joissa sen petolliset väitteet ja eksytykset ovat pitäneet sitä.

Esimerkkinä nykyajan pöyhkeilemisestä huomattanee, että nykyinen paavi noustessaan paavilliselle valtaistuimelle otti arvonimen Leo XIII ja kohta sen jälkeen nimitti itsensä: "Leo de triba Juda" — s.o. "Juudan suvun jalopeura", joka on yksi todellisen pään arvonimistä. Hän ei siis ole, mitä pöyhkeileviin vaatimuksiin tulee, jälellä niistä, joilla oli sama virka pimeällä keskiajalla.

Seuraava muodollisuus nimeltä "rukouspalvelus" on vielä osa niistä menoista, jotka ovat yhdistetyt uuden paavin virkaanasettamiseen. Uusi paavi, Valkosiin puettuna, monilukuisten kimaltelevien jalokivien koristelemana, punasissa kengissä, joissa solkien asemesta on suuret, kultaiset ristit, talutetaan alttarin ääreen, jossa hän polvistuu. Sen jälkeen "nousee paavi ja hänen pitäessä paavinhiippaa päässään, nostavat kardinaalit hänet ja asettavat hänet alttarivaltaistuimelle istumaan. Eräs piispoista polvistuu, ja Te Deum'in [O Jumala me ylistämme sinua] laulaminen alkaa. Sill'aikaa suutelevat kardinaalit paavin jalkoja, käsiä ja kasvoja." Eräässä, paavillisessa rahapajassa tehdyssä rahassa, joka esittää tätä juhlamenoa, on sanat: "Sitä, jonka he loivat, rukoilevat he."

Kardinaali Manning, paavikunnan etevin edustaja Englannissa, hyväksyy seuraavan pykälän katolisessa uskossa, johon hän kiinnittää yleisön huomion: —

"Me selitämme, väitämme, määräämme ja lausumme, että jokaisen ihmisen autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Ja eräässä painetussa esitelmässä esittää hän paavin lausuvana: "Minä väitän olevani korkein tuomari ja ihmisten omientuntojen johtaja; maanviljelijän, joka kyntää peltoansa, ja ruhtinaan, joka istuu valtaistuimella; perheen, joka elää yksityiselämän varjossa, ja lakimiehen joka laatii lakia valtakunnille. Minä olen oikean ja väärän ainoa, viimenen, korkein tuomari."

Emmehän myöskään, tarkastaessamme uudenaikaisia esimerkkejä paavikunnan "pöyhkeilevistä turhuuden sanoista", saa sivuuttaa Roomassa vuonna 1870 pidetyn yleiskristikunnallisen kokouksen eli vatikaanisen kirkolliskokouksen merkillistä päätöstä paavin erehtymättömyydestä. Tosin on ennen silloin tällöin tapahtunut, että ylpeämieliset paavit ovat väittäneet olevansa erehtymättömiä; ja piispat ja ruhtinaat, jotka tahtoivat imarrella heidän ylpeyttään, olivat todella nimittäneet heitä sellaisiksi selityksessään: "Sinä olet toinen Jumala maan päällä;" mutta, paavilliselle kokoukselle tällä valistuneella yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sallittu rauhallisesti ja kylmäverisesti ilmottaa maailmalle, kuinka suuri tämä "jumala maan päällä" on — että hän on melkein yhtä täydellinen kuin toinen Jumala taivaassa; että hän yhtä vähän kuin toinenkaan, saattaa erehtyä; että paavi ex cathedra (paavillisen valtuutensa) lausunnoissa on erehtymätön — ei saata erehtyä.

Äänestys toimitettiin 13 päivänä heinäkuuta 1870, ja 18 päivänä julistettiin päätös muodollisesti, juhlamenoilla suuressa Pyhän Pietarin kirkossa Roomassa. Seuraavaa Tri J. Cummingin Lontoossa antamaa selostusta tapahtumasta luettanee mielenkiinnolla. Hän sanoo: —

"Paavi oli antanut laitattaa suurenmoisen valtaistuimen itäisen akkunan eteen Pietarinkirkossa ja koristautunut täydellisellä jalokivien kimaltelulla ja oli kirjavissa puvuissa olevien kardinaalien, patriarkkain ja piispojen ympäröimänä aikaansaadakseen loistavan näytelmän. Hän oli valinnut varhaisen aamuhetken ja itäisen akkunan — että nouseva aurinko heittäisi säteensä kokonaan hänen loistolleen ja sen kautta valo taittuisi ja heijastuisi hänen timanteistaan, rubiineistaan ja smaragdeistaan niin, että hän näyttäisi olevan, ei ihminen, vaan se, miksi päätös julisti hänet, sellainen, jolla oli kaikki Jumalan kirkkaus… Paavi asettui aikaseen paikalleen itäisen akkunan ääressä — — — mutta aurinko kieltäytyi — — paistamasta. Synkkä sarastus muuttui yhä syvemmäksi ja syvemmäksi hämäräksi. Häikäisevää virvaloistoa ei saatettu esittää. Luulotellun Jumalan vanhat silmät eivät nähneet lukea päivän valolla ja hänen oli lähetettävä noutamaan kynttilöitä. Kynttilän valo rasitti liiaksi hänen näköhermojaan, ja hänen oli jätettävä lukeminen eräälle kardinaalille. Kardinaali alkoi lukea yhä pimetessä, mutta hän ei ollut ennättänyt montakaan riviä, ennenkuin pikimustasta pilvestä iski sellainen leimaus punasta tulta ja kuului sellainen jyräys, jota ei Roomassa ennen ole kuultu. Kauhu valtasi kaikki. Lukeminen taukosi. Eräs kardinaaleista juoksi vavisten ylös tuoliltansa huutaen: 'Se on Jumalan ääni, joka puhuu Siinain jylinällä'."

Antikristuksen rienaavien vaatimuksien joukossa on muistettava useita sen opeista, erityisesti oppia messusta, josta aijomme huomauttaa eräässä myöhemmässä osassa. Me sivuutamme pyhimyksien ja Marian palvomisen ja kiinnymme muutamiin vielä surkeampiin eksytyksiin.

Kirkon erehtymättömyys oli ensimäisiä ja raivasi tietä toisille. Se esitettiin, ennenkuin paavinvalta tuli tunnustetuksi. Se on ollut mitä vakavimmanlaatuinen harhaoppi ja on sulkenut tien eksytyksien oikaisuille, kun niitä jälkeenpäin huomattiin. Se on asettanut kirkonkokouksien päätökset kaiken tutkimuksen ja vastaväitteen yläpuolelle, vaikka niitä olisi tehty järjen tahi Raamatun perustuksella ja on tehnyt inhimillisen tietämättömyyden ja väärinkäsitykset ojennusnuoraksi uskolle, Jumalan sanan — Raamatun — asemesta; sillä kun kerran oli myönnetty, että kirkolliskokous oli erehtymätön (ei voinut erehtyä), oli kaikki taivutettava yhtäpitäväksi sen kanssa. Ja jokainen kirkolliskokous piti pakollisena velvollisuutenaan, ettei tekisi mitään päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa edellisien kirkonkokouksien päätöksien kanssa; ja ne, jotka tekivät toisin, olivat vaarassa joutua hyljätyiksi. Siis ei voitu eksytystä, kun se kerran oli tullut vahvistetuksi, kieltää eikä edes jättää. Raamattua ja järkeä oli selitettävä ja väännettävä, jotta sopisivat yhteen erehtyväisten ihmisten erehtymättömien päätöksien kanssa. Eipä ihme, että huomattiin tarvittavan hyvin asiantunteva jumaluusoppinut tulkitsemaan Raamattua saadakseen sitä sopimaan yhteen erehtymättömien päätöksien kanssa. Eikä myöskään ihme, että Antikristus viisauksissaan —

Karkotti Raamatun maanpakoon. Paavikunnan historia osottaa selvästi, että samalla kertaa, kun se julkisesti tunnusti kunnioittavansa Raamattua Jumalan sanana, on se pitänyt sitä syrjässä ja pitänyt omia erehtymättömiä sanojansa etusijassa. Mutta ei sillä hyvä; vaan se on täydellisesti julistanut Jumalan Sanan pannaan, sopimattomana ja vaarallisena kansan luettavaksi, jotta heidän omilla erehtymättömillä sanoillansa olisi yksin päätösvalta. Se tiesi kyllä Raamatun olevan vaarallisen sen vallalle ja että se alituisesti tuomitsi sen rienaavia vaatimuksia.

Paavikunnan vallan päivinä kohdeltiin kansan Raamatun omistamista tai lukemista rikoksena. Kirjapainotaito ja opin yleinen henkiinherääminen, joka oli sen seuraus noin viidennellätoista vuosisadalla, vaikutti, että Raamattu nousi ylös siitä kuolleitten kielien haudasta, jossa Antikristus oli pitänyt sitä niin kauvan kätkössä, kieltäessänsä sen kääntämistä ankarien rangaistusten uhalla. Ja kun valvovan itsenäisyyden henki levitti sitä vieraille kielille kansan keskuuteen, ei Raamatun polttaminen ollut mitään tavatonta; ja pitkät ja äänekkäät olivat ne säälimättömät kiroukset, jotka lähtivät Vatikaanista niitä itsekylläisiä syntisiä kohtaan, jotka uskalsivat kääntää, antaa ulos ja lukea Jumalan sanaa.

Kun Wycliffe antoi ulos käännöksensä, lähetti paavi Gregorius Oxfordin yliopistolle Englannissa käskykirjeen tuomitsemaan kääntäjää sellaisena, joka on "langennut kammottavanlaiseen jumalattomuuteen." Tyndalen käännös tuomittiin myös; ja kun Luther julkaisi saksalaisen käännöksensä, lähetti paavi Leo X käskykirjeen häntä vastaan. Kumminkin meni työ ihanasti ja varmasti eteenpäin: Raamatulla piti olla täydellinen ylösnouseminen ja oli aijottu valaisemaan ihmisiä jokaisessa kansassa ja kielessä. Vähitellen käsitti Rooman kirkko tämän ja päätti sentähden sallia Raamatun kääntämisen uusille kielille, mutta sen tuli toimittaa katolilaiset kääntäjät katolilaisilla selityksillä. Näitä painoksia ei kumminkaan olisi jätettävä kansan käsiin, paitsi siellä missä pelättiin heidän saavan protestanttisia käännöksiä. Reimiläinen käännös selittää tämän.

Seuraava osottaa muutamien selityksien luonnetta Reimiläisessä käännöksessä — jonka kumminkin on alkanut poistaa tieltään Dowaylainen käännös, joka on hyvin edellisen kaltainen, mutta selitykset ovat vähemmän ankarat. Eräs selitys Matteuksen 3 l. kohdalla kuuluu: "Kerettiläisiä saattaa ja tulee rangasta ja polkea; ja saattaa ja tulee yleisen vallan, joko hengellisen taikka maallisen, rangasta taikka mustata häntä." Gal. 1: 8 kohdalla kuuluu: "Katolilaiset eivät saa säästää omia vanhempiaankaan, jos ne ovat kerettiläisiä." Muistutus Hebr. 5: 7 kohdalla kuuluu: "Protestanttisen Raamatun muuttajat (kääntäjät) ovat muutettavat helvetin syvyyteen." Ja selitys Ilm. 17: 6 kuuluu: "Mutta protestanttien verta ei kutsuta pyhien vereksi, enemmän kuin varkaiden, miestappajain ja muiden pahantekijöiden, jonka vuodattamisesta oikeuden käskystä, ei minkään valtakunnan tarvitse olla edesvastuussa." Seuraavat ovat muutamia rajotuksia, joita tehtiin, kun huomattiin, ettei Raamatun lukemista saatettu kokonaan estää. Index Expurgato'in neljäs sääntö sanoo:

"Jos joku oli kyllin röyhkeä lukemaan tahi omistamaan Raamattua ilman kirjallista lupaa, ei hän voi saada synninpäästöä, ennenkuin hän ensin on jättänyt sellaisen Raamatun virkaatekevälle piispalle. Kirjakauppias, joka myy kansalle kansankielisiä Raamatuita tahi jollain tavalla luovuttaa niitä sellaisille, joilla ei tällaista lupaa ole, ovat menettäneet kirjain arvon… ja on piispan saatettava hänet sellaisiin muihin rangastuksiin, joihin piispa huomaa syytä olevan, rikoksen laadun mukaan."

Tridentiinien kokous selitti istunnossaan vuonna 1546: —

"Hillitäkseen uhkarohkeita mieliä, päättää kokous että asioissa, jotka koskevat uskoa ja siveellisyyttä ja kaikessa joka kuuluu kristillisen uskon voimassa pysyttämiseen, älköön kukaan, luottaen omaan arvostelukykyynsä, uskaltako vääntää pyhiä kirouksia oman käsityskantansa mukaisiksi, ristiriitaan sen kanssa, mitä pyhä äiti, kirkko on suosinut ja vielä suosii, jonka oikeus on päättää oikeasta mielipiteestä."

Pius VII käskykirjeestä raamattuseuroja vastaan, annettu 29 päivä kesäkuuta 1816, Puolan arkkipiispalle, esitämme seuraavaa: —

"Meitä on todellakin mitä vastenmielisimmin koskettanut tuo erinomaisen viekas keksintö, jonka kautta kaivetaan maa itse uskonnon perustuksien alta; ja senjälkeen kun me, asian suureen tärkeyteen nähden, olemme neuvotelleet arvoisien veljiemme, kardinaalien ja pyhän roomalaisen kirkon kanssa, olemme me, mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella harkinneet minkälaisiin toimenpiteisiin meidän ylimmäispapillisen valtamme olisi syytä ryhtyä auttaakseen ja poistaakseen tieltä tämä rutto niin paljon kuin on mahdollista… Itsestänne olette jo osottaneet palavaa halua löytää ja tehdä tyhjäksi nämä uudistuspuuhaajien jumalattomat salajuonet; siitä huolimatta kehotamme teitä, virkamme kanssa yhtäpitävästi uudelleen ja uudelleen, että mitä ikänä te saatatte toimia vallan kautta, järjestää neuvojen kautta tahi saada aikaan valtuutenne kautta, se teidän olisi suurimmalla ahkeruudella toimitettava… Kerettiläisten painattama Raamattu on laskettava toisien kiellettyjen kirjojen joukkoon Indeksin sääntöjen mukaan."

Sama paavi antoi vuonna 1819 käskykirjeen Raamatun käyttämistä vastaan irlantilaisissa kouluissa. Siitä esitämme seuraavaa:

"Paavin pyhän neuvoskunnan korviin on tullut tieto, että vääräoppisten varoilla kannatettuja Raamattukouluja on perustettu Irlannin melkein jokaiseen osaan; joissa kokemattomat kummastakin sukupuolesta imevät turmiota tuottavien oppien kuolettavaa myrkkyä… Kaikkia mahdollisia ponnistuksia on sentähden tehtävä pitämään nuorisoa pois näistä tuhoa tuottavista kouluista… Ahkeroikaa kaikella voimalla pidättämään puhdasoppista nuorisoa saamasta tartuntaa niistä — joka päämäärä, toivoni mukaan, helposti saavutetaan perustamalla katolilaisia kouluja, kaikkialle hiippakunnassanne."

Tässä meillä on avomielinen tunnustus siitä, mikä on ollut todellinen tarkotus katolilaisten seurakuntakoulujen perustamisella Isossa Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, nim. katolilaisten aseman puolustaminen. Antikristuksen tarkotus ei ole tarjota yleiselle kansalle sivistystä. Tietämättömyys ja epäusko ovat paavikunnan linnotuksia; ja ne vuosisadat jolloin sen valta oli parhaimmillaan, käsittäen sen aikakauden, joka on tunnettu varsinaisena pimeänä keskiaikana, todistavat tämän. Pappien sivistystä "rajotuksineen" ei laiminlyöty; mutta ettei millään tavalla pidetty huolta kansan sivistämisestä ja kasvattamisesta, on se syvä tietämättömyys, joka vallitsee katolisissa maissa, todistuksena. Koulut ja Raamatut ovat aina olleet vihollisia, joita Antikristus ei ole voinut kärsiä, ja niitä ei suvaittaisi, jolleivät olisi tulleet välttämättömiksi — niihin on kuitenkin heitettävä väärä valo Antikristuksen olemassaolon säilyttämiseksi.

Leo XII käskykirjeestä roomalaiskatoliselle papistolle Irlannissa, vuonna 1825, esitämme seuraavaa:

"Ei ole mikään salaisuus teille, kunnianarvoiset veljet, että eräs seura, Raamattuseuraksi yleisesti nimitetty, rohkeasti levittäikse yli koko maailman. Ylenkatsoen pyhien isien perimätietoja ja vastustaen tridentiinisen kokouksen tunnettua päätöstä, on tämä seura koonnut kaiken voimansa ja suunnannut kaikki keinonsa yhteen ainoaan tarkotusperään: Raamatun kääntämiseen, tai oikeammin sanottuna väärentämiseen, kaikkien kansakuntien omalle kielelle."

Edellinenkin paavi Pius IX lausui sydänsurunsa niistä voitoista, joita tämä Antikristuksen suuri vihollinen, Raamattu, voitti kaikkialla. Hän sanoi: "Kirotut olkoot etenkin nämä erinomaisen viekkaat ja petolliset seurat, joita kutsutaan Raamattuseuroiksi, ja jotka heittävät Raamatun kokemattoman nuorison käsiin."

Onhan totta, että roomalaiskatolinen täysivaltainen neuvoskunta Baltimooressa vuonna 1886 päätti, että hyväksyttyä Raamattua sallittaisiin käyttää Yhdysvaltojen katolisissa kouluissa. Tämä ei kumminkaan ilmaise minkäänlaista muutosta Antikristuksen todellisessa ajatustavassa; se on vaan eräs lisäpiirre sen kaukonäköisestä valtioviisaudesta tämän maan vapaudenhenkeen nähden, joka inhoo sellaisia rajotuksia. He tiesivät vallan hyvin, ettei erityisesti haluttu Raamattua, vaan vapautta; ja tutkimus onkin osottanut, että nyt, kaksi vuotta myöhemmin, Raamattua ei ole löydettävissä katolisissa kouluissa koko ympäristöllä.

Oppi ihmisen myötäsyntyneestä, itsellään olevasta kuolemattomuudesta (että inhimillinen olemassaolo, kerran alettuaan, ei milloinkaan saata lakata) oli toinen hedelmällinen, kreikkalaisesta filosofiiasta lainattu eksytys. Ja sitten kun se oli tullut hyväksytyksi, johti se luonnollisella tavalla siihen johtopäätökseen, että jos olemassaolo aina on jatkuva, täytyy Raamatun lausunnot sellaisten hävityksestä, jotka loppuun asti pysyvät tahallisina syntisinä, toinen kuolema, y.m. selittää niin, että ne tarkottavat aivan päinvastoin kuin mitä ne sanovat, nim. ijankaikkisesti kestävää elämää jossain muodossa. Tämän jälkeen oli helppo päättää, että tämä olemassaolo pahoille täytyi olla elämää kärsimyksissä; ja tuskat maalaeltiin usein kirkon seinille väreillä ja innokkaat papit ja munkit kuvailivat niitä sanoilla. Tätä eksytystä oli sitä helpompi istuttaa kääntyneisiin, kun kreikkalaiset filosoofit (sen ajan tieteiden, taiteiden ja filosofiian etevimmät johtajat — ja joiden aatteet, kuten Josefus osottaa, olivat jollain tavoin alkaneet vaikuttaa juutalaisuuteenkin) kauvan olivat suosineet ja opettaneet rangastuksesta, joka kuolemassa tulisi pahojen osaksi. Kumminkin olkoon heidän kiitoksekseen sanottu, etteivät he koskaan alentuneet niin kauhealla tavalla rienaamaan Jumalan luonnetta ja hallitusta, kuin Antikristus oli opettanut maailmalle. Seuraava järjestyksessä oli määrätä paikka tälle vaivalle ja kutsua sitä helvetiksi ja etsiä sheolia, haadesta ja gehennaa koskevia raamatunpaikkoja, jotka kuvaavat niitä kahta asiaa, jotka ovat synnin todellinen palkka nim. ensimäinen ja toinen kuolema — ja taidolla sovittaa näitä ja Herramme vertauksia, ja ilmestyskirjan vertauskuvia lumotakseen itseään ja koko maailmaa tähän asiaan nähden, ja mitä pahimmalla tavalla mustata ja häväistä Jumalan, meidän kaikkiviisaan ja armosta rikkaan taivaallisen Isämme luonnetta ja suunnitelmaa.

Oppi kiirastulesta eli puhdistamisesta keksittiin lieventämään ja tekemään tuota kauheaa annosta siedettävämmäksi ja antamaan samalla kertaa Antikristukselle suurempaa valtaa kansan yli. Tämä väitti omistavansa taivaan ja helvetin avaimet ja saattavansa lieventää kiirastulen rangastuksia; eikä ainoastaan Aadamilaisesta synnistä ja sen kautta perityistä heikkouksista, vaan myöskin tahallisesti tehdyistä ehdollisista synnin rangastuksista. Minkälainen valta tämän kautta annettiin tietämättömän kansan yli, on helposti ajateltavissa — etenkin kun keisari ja maailman mahtavat tunnustivat ja taipuivat petturien edessä.

Sielumessuja eli messuja kuolleille seurasi sitten; ja sekä rikas että köyhä piti velvollisuutenaan maksaa, ja maksaa hyvin saadakseen näitä. Messujen vaikutuksen, kiirastulen vaivojen helpottamiseksi, väitetään olevan kaikkivaltiaan — ettei edes Jehova taikka Kristus saattaneet siihen kajota. Tästä tuli suuri tulolähde Antikristukselle; sillä papit eivät unohtaneet muistuttaa kuoleville, jos ne olivat varakkaita, miten sopivaa oli jättää runsaita lahjotuksia messuiksi heidän itsensä edestä — siinä tapauksessa, että heidän omaisuutensa perijät laiminlöisivät pitää huolta siitä. Ja tänäkin vuonna on sentapasia kehotuksia näkynyt roomalaiskatolisissa sanomalehdissä, vaatien annettavaksi vähemmin rahaa kukkasiin hautajaisissa, jotta voitaisiin käyttää enemmän messuiksi kuolleille.

Synninpäästö teki tulonsa paavikirkkoon jonkun verran ennen "ristiretkiä." Tiedämmehän miten synninpäästöä tarjottiin palkinnoksi hankkiakseen vapaehtoisia näitä "ristiretkiä" eli "pyhiä sotia" varten. Paavillisen julistuskirjan mukaisesti eivät ne, jotka ottivat osaa näihin pyhiin sotiin, ainoastaan saisi anteeksi entisiä syntejä, vaan ansaitsisivat he niin paljon enemmän, että se riittäisi peittämään tulevaisuudessakin tehtyjä syntejä; ja tällä tavoin tulisivat turvatuiksi eräitä kiirastulivaivoja vastaan. Roomalaiskatoliset sanovat meille, ettei tämä synninpäästö ole tarkotettu olemaan lupana tekemään syntejä, vaan on palkinto ansiosta, joka laskee hyväksi tahi peruuttaa jonkun määrän vaivan päiviä tai vuosia kiirastulessa; niin että jos jonkun ihmisen synnit tekisivät hänet syypääksi tuhannen vuoden kärsimyksiin, ja hän, yhdellä kertaa, tahi eri tilaisuuksissa, hankkisi itsellensä tuhannen vuoden määrän synninpäästöä, joko rahalla tahi palveluksilla paavikunnalle tahi katumusharjotuksia toimittamalla, pääsisi hän vapaaksi; jos hän voi lukea hyväksensä, s.o. jos hänen tulopuolellansa olisi yhdeksänsadan vuoden synninpäästö, olisi hänen kärsittävä sata vuotta; ja jos synninpäästö huomattiin melkoista suuremmaksi määrättyjä rangastuksia, tulisi hän todennäköisesti luettavaksi pyhimykseksi, jolla olisi erityinen vaikutusvalta taivaassa, ja jota saattoi palvella ja rukoilla. Esimerkkinä tällaisesta on Ludvig, ristiretkeilijä, Ranskan kuningas. Hänet tehtiin pyhimykseksi ja häntä palvellaan nyt ja rukoillaan Pyhän Ludvigin nimellä.

Onhan todella ero tämän käsityksen välillä synninpäästöstä ja synninteko-luvan välillä; ja kumminkin on tämä ero hyvin pieni; sillä paavikunta määräsi erilaisista tavallisista synneistä jonkun määrän kärsimyksiä; eikä ainoastaan tehtyjä syntejä saatettu tällä tavoin poistaa, vaan nekin, joilla oli syytä uskoa tulevaisuudessa tekevänsä jonkunlaisia syntejä, saattoivat tällä tavoin jo edeltäkäsin hankkia itselleen hyveitä, jotka poistivat synnit. Sitäpaitsi löytyy niin kutsuttu "plenääri [täydellinen, kokonainen] synninpäästö", ja varmaa on, että sitä pidetään kaikkia syntejä, menneitä ja tulevia, peittävänä.

Tämän tavan käyttäminen vielä nykyaikana näyttää melkein mahdottomalta. Katolilaisilla on määrättyjä rukouksia, joiden toistaminen joka kerralla oikeuttaa heille synninpäästön joksikin ajaksi; ja useamman kerran toistaminen suojelee heitä, kuten väittävät, rangastuskärsimyksiä vastaan pitkäksi aikaa. Siten myönnetään neljänkymmenen päivän synninpäästö niille, jotka sanelevat rukouksen: "Ole tervehditty pyhä kuningatar!" mutta sen sijaan kahdensadan päivän synninpäästö niille jotka lausuvat "Pyhän neitsyen litanian;" ja niille, jotka lausuvat rukouksen: "Siunattu olkoon neitsyt Marian pyhä, tahraton ja kaikkein puhtain sikiäminen", lasketaan sadan vuoden synninpäästö j.n.e., j.n.e. Minkälaiseen turmelukseen tämä rienaava oppi johti pimeänä keskiaikana, jolloin synninpäästöä uutterasti tarjottiin rahalla tahi apuna uskomattomien ja kerettiläisten vainoamisessa, saattaa helposti ymmärtää.

Rikoksille, joita rikkaat ylipäänsä tekivät, jotka saattoivat maksaa runsaasti, asetettiin äärettömät rangastukset, kun sitävastoin köyhempien luokkien keskuudessa vallalla olevat ilkeimmätkin rikokset annettiin helposti anteeksi. Niinpä maksoi avioliitto luonnollisten sisarustenlapsien välillä 25,000 Smk. kun vaimon- tai isän-murha maksoi ainoastaan 100 Smk. Spanheim sanoo: "Synninpäästö oli se rahapaja, joka löi rahaa roomalaiselle kirkolle; paavien irstaitten sisarustenlasten ja äpärälapsien kultakaivos; paavillisien sotien voima; varat velkojen maksamiseen ja paavillisen ylellisyyden ehtymätön lähde."

Järjestääkseen tätä liikettä laitettiin asteettainen rangastuslista erilaisia syntejä varten — niin ja niin monta päivää tahi vuotta kiirastulessa jokaisesta; ja vastaava hinta-taksa järjestettiin myös, jotta niiltä, jotka ostivat synninpäästön murhasta tahi varkaudesta, lapsentaposta, aviorikoksesta, väärästä valasta tahi muista synneistä, saatettiin ottaa eri hintoja taksan mukaan. Täten poistettiin katumusharjotusvelvollisuus ja väheni eli lakkasi kiirastulen tuskat riippuen Antikristuksen edustajan mielivallasta. Emme saata ihmetellä, että kansa pian alkoi saada sen käsityksen, että niin ja niin paljon rahaa maksoi niin ja niin paljon syntejä.

Niin laajalle levisi rikoksellisuus tämän synninpäästökaupan kautta, että parempien luokkien suuttumus heräsi kirkkoa vastustamaan. Ihmiset alkoivat saada silmänsä auki, ja he näkivät papiston, kirkon korkeimmista viranomaisista alkain aina alhaisimmalla arvoasteella oleviin virkailijoihin asti olevan korviaan myöten synneissä.

Samoin kuin on pimeimmillään juuri ennen rajuilman puhkeamista, niin oli sekin aika, joka oli lähinnä ennen uskonpuhdistusta, siveellisessä suhteessa pimein hetki Antikristuksen pimeässä hallituksessa. Silloin alkoi julkinen ja häpeämätön synninpäästökauppa tuntua ilettävältä ja johti Lutheria ja toisia uutteria paavilaisia asettamaan kysymyksenalaiseksi ja tutkimaan koko järjestelmää sekä siveelliseltä, että myöhemmin tieteisopilliselta kannalta. Lopulta pääsi Luther perille — että paavikunta todella oli Antikristus. Ja kun hän oli keksinyt tämän, osotti hän pelkäämättä muutamia vertauskuvia Ilmestyskirjasta, ja näytti niiden soveltumista ja osittaista täyttymistä paavillisessa pappisvallassa.

Hyvin tunnetun pappismiehen Lyman Abbottin mukaan esitämme seuraavaa tästä asiasta. Hän sanoo:

"Muiden ehtojen joukossa, joilla synninpäästöä myönnettiin enemmän kuin nyt, olivat rahalahjat kirkolle. Tämä kauppa nousi korkeimmilleen kuudennentoista vuosisadan alussa Leo X aikana, joka antoi ulos synninpäästöä kaikille, jotka rahoilla tahtoivat auttaa Pyhän Pietarin [kirkon] rakentamista Roomassa. Hänen paras asiamiehensä synninpäästökaupassa Saksassa oli eräs Juhannes Tetzel. Tetzelin kuuluisat paheet eivät estäneet hänen nimittämistänsä näiden synninpäästöjen kantajaksi puhtaimmille sieluille, eivätkä mitkään liijottelut näyttäneet hänestä liian suurilta, kunhan ne vaan tuottivat rahaa hänen arkkuunsa. Hän selitti, että sillä punasella ristillä, joka seurasi häntä minne ikinä hän meni, oli yhtä suuri voima kuin Kristuksen ristillä — ettei ollut syntiä niin suurta, ettei hän voisi antaa anteeksi sitä. 'Synninpäästö ei ainoastaan pelasta eläviä, vaan myös kuolleita. Samassa silmänräpäyksessä, kun rahat kilahtavat kirstun pohjaan, pääsee sielu kiirastulesta ja lentää vapaana taivaaseen.' Sellaisia olivat useat hänen rienaavista selityksistään. Järjestelmällinen hintaluettelo laitettiin. 'Monivaimoisuus maksoi kuusi dukaattia; kirkonryöstö ja väärä vala yhdeksän; murha kahdeksan; noituus kaksi.' Tämä julkinen ja häpeemätön kauppa johti enemmän kuin mikään muu uskonpuhdistukseen. Synninpäästöä myönnettiin yhä, ei ainoastaan hartausharjoituksista ja osanotosta jumalanpalvelukseen, vaan myös raha-avustuksista kirkolle; mutta yleinen ja julkinen synninpäästön kauppa on nyt suurimmaksi osaksi poistettu Rooman kirkosta."

Eräs toinen kirjailija kertoo Tetzelin puheista edelleen, seuraavasti: —

"Tulkaa tänne, ja minä olen antava teille asianomaisesti sinetillä vahvistetut kirjeet, joiden kautta nekin synnit, joita vast'edes haluatte tehdä, tulevat kaikki anteeksi annetuiksi teille. Ei ole mitään niin suurta syntiä, ettei synninpäästö saattaisi pyyhkiä sitä pois. Maksakaa vaan, maksakaa vahvasti, ja te saatte anteeksi. Te papit, aatelismiehet, kauppiaat, vaimot, neitoset, nuorukaiset, kuunnelkaa edesmenneitä vanhempianne ja ystäviänne, jotka huutavat teille pohjattomasta kuilusta: 'Me kärsimme kauheaa vaivaa; vähäpätöinen almu vapauttaisi meidät. Te voitte antaa, ettekö tahdo!' Kymmenellä groschenilla (noin 1 markalla) saatatte vapauttaa isänne kiirastulesta. Meidän Herra Jumalamme ei enää ole meille Jumalana — Hän on antanut kaiken vallan paaville."

Seuraava on jätetty jälkimaailmalle kopiona niistä kaavakkeista, joita Tetzel käytti — joihin ostajan nimi, hänen syntinsä j.n.e. täytettiin: —

"Herramme Jeesus Kristus armahtakoon sinua… ja päästäköön sinut kaikkein pyhimmän kärsimyksensä kautta. Minä, sen apostolisen vallan voimassa, joka on minulle uskottu, päästän sinut kaikista… ylitsekäymisistä, synneistä ja rikoksista, joita lienet tehnyt, vaikka kuinka suuret ja kauhiat ovat ja mitä laatua lienevätkään… Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita sinun olisi kärsittävä kiirastulessa… Minä asetan sinut ennalleen kasteesi viattomuuteen ja puhtauteen, että kuolemanhetkellä vaivanpaikan portit ovat sinulta suljetut ja paratiisin portit ovat avoinna sinulle. Ja jos sinä elät kauvan, jatkuu tämä armo muuttumatta loppuun asti. Isän, pojan ja pyhän Hengen nimeen. Amen. Veli, Juhana Tetzel, asiamies, on omakätisesti allekirjoittanut tämän. — — —"

Miten tällä hetkellä lienee asianlaita, emme voi sanoa, mutta me tiedämme, että muutamia vuosia takaperin, oli painettuja synninpäästökirjeitä oheenliittyvine hintoineen kaupan, pöydillä, muutamissa suurissa roomalais-katolisissa kirkoissa Meksikossa ja Kuuballa.

"Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät"
— "Hävittää Korkeimman pyhiä".

Onko totta, että paavillisella matkimisvaltakunnalla oli valtaa ja käyttikö se sitä Jumalan totisesti vihkiytyneitä lapsia kohtaan ja voitti heidät — "hävitti heidät" pitkänä sortamis- eli musertamis-aikana, johon hebrealainen teksti viittaa? Me vastaamme: Kyllä; jokainen keino, jota saatettiin ajatella, käytettiin musertamaan ja tukahduttamaan totisen kristillisyyden henkeä (Joh. 8: 36; Gal. 5: 1; 2 Kor. 3: 17) ja asettamaan sen sijaan Antikristuksen hengen, opit ja muodot. Alussa se olikin vähemmin suoraa hyökkäystä uskollisia kohtaan, kuin pitkällistä, kestävää, musertavaa sortoa, joka erityisemmin kohdistui opettajiin, jotka tekivät vastarintaa; kuluttaen loppuun monen kärsivällisyyden jopa uskonkin. Tästä kestävästä tukahduttamisesta ja kiusaamisesta on meillä selvä esimerkki rippituolilaitoksessa, jonka kautta Antikristus ei ainoastaan ottanut selvää jokaisesta sanasta ja vastalauseesta tätä järjestelmää vastaan, joka oli lausuttu ripitettävän läsnäollessa, vaan myös uhaten tulevaisia rangastuksia, pakotti hänet tunnustamaan jokaisen oman ajatuksen ja katumaan jokaista tekoa, joka oli suunnattu tätä järjestelmää vastaan. Tämä laitos sai sitäpaitsi pian sellaista tukea maallisen vallan puolelta, että jokaista kirkkoa vastaan lausuttua vastaväitettä saatettiin pitää kavalluksena maallista valtaa vastaan, jota kannatettiin paavillisen valtuuden kautta.

Paavikunnan suurvallan alkuaikoina oli kansa kokonaisuudessaan joko kirkon nimijäseniä tahi pakanoita; ja kaikilta, jotka tunnustivat Kristusta, vaadittiin, että he seuraisivat niitä tapoja ja sääntöjä, joita vähitellen kohoutuva pappisvalta oli määrännyt. Kun eksytys, joka aina on ollut yleisempi kuin totuus, kerran oli korotettu vaikutusvaltaan ja voimaan, ajoi se totuutta takaa, julisti sen pannaan ja saattoi sen huonoon maineeseen, ja samoin kaikki ne, jotka sitä suosivat. Tämä oli aika, jolloin, niinkuin Ilmestyskirjassa kuvataan, totinen Seurakunta, (vaimo) pakeni erämaahan — yksinäisyyteen, (Ilm. 12: 6) — ollen hyljätty olento uskollisuutensa tähden totuutta ja Seurakunnan totista Herraa ja Päätä kohtaan. Tänä aikana, jolloin luopiot korotettiin ruhtinaiksi, saivat totiset, uskolliset pyhät kokea, mitä Herra oli sanonut, että heillä, ja kaikilla, jotka tahtoivat elää jumalisesti (tänä nykyisenä aikana) oli odotettavana vainoa. Anoppi oli miniää vastaan, isä poikaa ja veli veljeä vastaan ja ihmisen viholliset olivat usein hänen oma huonekuntansa. Saattaako ajatellakaan jotain, joka olisi enemmän omiaan hävittämään tahi musertamaan Korkeimman pyhiä kuin sellainen vuosisatoja jatkuva menettelytapa oli.

Saadaksemme käsitystä tämän vainon julmuudesta ja säälimättömyydestä, on meidän jälleen käännyttävä historian puoleen.

Kristittyjen vainot pakanallisen Rooman aikana eivät ole verrattavissa vainoihin paavillisen Rooman aikana. Niitä ei ollut niin monta, ne olivat enemmän rajotettuja laajuudeltaan eivätkä olleet niin kovin vaikeita. Aikasempien kristittyjen puolelta kerrotaan, että useimmat niistä esivaltahenkilöistä, jotka maakunnissa toimivat keisarin tahi senaatin valtuuttamina ja joiden käsissä oli valta elämän ja kuoleman yli, käyttäytyivät sivistyneiden ja hyvin kasvatettujen miesten lailla, jotka kunnioittivat oikeuden periaatteita. He kieltäytyivät usein epämiellyttävästä vainoamisesta, he epäsivät syytöksiä kristittyjä vastaan ylenkatseella (kuten Pilatus ja Herodes koettivat tehdä Herraamme nähden — Luuk. 23: 14—16, 20, 22; Matt. 27: 24) tahi esittivät syytetyille kristityille laillisia keinoja, joilla voisivat päästä asiasta. Useimmin, jos vaan oli mahdollista, käyttivät he valtaansa auttaakseen kristityitä kuin sortaakseen heitä; ja pakanalliset tuomioistuimet olivat usein heidän varmin pakopaikkansa juutalaisia syyttäjiänsä vastaan. [Katso Gibbon II. nid. siv. 31—33] Julma vaino ilkeämielisen hirmuvaltiaan, Neron, aikana, joka antoi polttaa muutamia kristittyjä, kääntääkseen yleisön epäluuloja itsestään, on pimeimpiä lehtiä pakanallisen Rooman historiassa. Mutta hänen uhrinsa olivat verrattain harvat. Pakanallisen vainon esineinä ei ollut yhteiskuntia, vaan yksityisiä ihmisiä. Nämäkin, johtavien edustajien vainoamiset eivät johtuneet mistään varmasta, kumoamattomasta päätöksestä hallituksen puolelta vastustaa kristinuskoa, vaan olivat ennemmin seurauksia hillittömistä, taikauskon aiheuttamista levottomuuksista kansan keskuudessa, jonka äänekkäitä vaatimuksia viranomaiset pitivät välttämättömänä totella rauhan ja järjestyksen hyväksi. Useita esimerkkejä tästä tulee esille sekä apostoli Paavalin, että toisien apostolien elämän juoksussa. — Katso Apt. 19: 35—41; 25: 24—27; 26: 2, 3, 28. Laajimmatkin vainot roomalaisien keisarien aikana eivät kestäneet kauvan, paitsi Diokletianuksen aikainen, joka kesti vaihtuvalla kiivaudella kymmenen vuotta. Näiden vainojen välillä oli usein pitkät ajat rauhaa ja lepoa. Keisarien aikana ei kristinuskoa, vaikka olikin vainojen ahdistama, kokonaan hävitetty, vaan saattoi se, niinkuin olemme nähneet, iloita suuresta edistymisestä.

Miten erilaiset olivatkaan paavikunnan vainot, jotka eivät ainoastaan käyneet käsiksi etevimpiin vastustajien joukosta, vaan heihin kaikkiin, ja jonka vainot eivät kestäneet ainoastaan muutamia kuukausia, vaan taukoamatta! Se, mikä pakanallisien keisarien aikana oli ollut ohimenevän vihan tahi raivon purkausta, järjestettiin paavien aikana säännölliseksi järjestelmäksi, jota uskonvimma ja vehkeilevä kunnianhimo elähdytti — ja saatanallinen uutteruus, tarmo ja julmuus innostutti, joka ei löydä vertojaan ihmiskunnan historiassa. Luopunut seurakunta pani pois hengen miekan ja tarttui valtion käsivarteen ja käänsi sen lihalliset aseet säälimättömällä raivolla jokaista heikompaa vastustajaa kohti, joka oli sen kunnianhimon tiellä; sen liehakoidessa, imarrellessa ja pettäissä niitä, joilla oli valta, kunnes se voitti heidän suosionsa ja luottamuksensa ja anasti heidän paikkansa ja valtuutensa.

Sekä pakanuus että kerettiläisyys joutuivat silloin vainon esineiksi — etenkin viimeksi mainittu. N.k. kristillinen papisto, sanoo Edgar, "tulkitsi väärällä tavalla juutalaisen perimätiedon lakeja ja juutalaisen historian tapahtumia, herättääkseen epäkristillisellä ja halpamaisella tavalla vainon pahan hengettären kreikkalaisen ja roomalaisen (pakanallisen) taikauskon jäännöstä vastaan.

"He repivät alas monijumalisuuden vanhan rakennuksen ja käyttivät sen tulot kirkon, valtion ja sotilaskunnan hyväksi… Pakanuus karkotettiin roomalaiselta alueelta… Pakko astui ylipäänsä vakaumuksen sijaan ja kauhu evankeliumin sijaan. Oikein hävettää lukea eräästä Symnachuksesta ja Libaniuksesta, noista kahdesta pakanallisesta puhujasta, miten he kehottavat puhumaan järjelle ja käyttämään todistelua uskontoa levittäessä, kun taas eräs Teodosius ja eräs Ambrosius, kristillinen keisari ja kristillinen piispa, vaativat väkivaltaa ja pakottamista."

Kun Konstantinista tuli Rooman yksinvaltias, oli hän halukas suvaitsemaan kaikkia uskontoja, niinkuin näkyy Mediolanumin kokouksen kuuluisasta julistuskirjasta, joka myönsi uskonnonvapauden jokaiselle yksityiselle henkilölle Rooman valtakunnassa. Kristillisen Seurakunnan, joka niin kauvan oli ikävöinyt vapautta edellisien vainojen aikana, olisi luullut tervehtivän sellaista askelta ilolla, mutta niin ei ollut asianlaita. Kristinuskon oikea henki oli mennyttä, ja kirkon päämäärä oli nyt niin pian kuin mahdollista korottautua tukahuttamalla jokaisen vapauden kipinän ja saattamalla kaikki allensa. Siten, sanoo Gibbon [II. nid. siv. 236], "onnistui hänen [Konstantinin] hengellisten palvelijain pian vähentää esivaltahenkilön puolueettomuuden ja herättää proselyytin innon… ja hän sammutti rauhan ja suvaitsevaisuuden toivon sillä hetkellä kun hän kokosi kolmesataa piispaa palatsin muurien sisälle." Keisaria houkuteltiin julistamaan, että ne, jotka asettuivat tämän hengellisen kunnan mielipiteitä vastaan uskonasioissa, saisivat valmistautua kiireelliseen maanpakoon. Ja heidän päätöksillään selitettiin olevan jumalallinen valta. Suvaitsemattomuuden henki kasvoi katkeraksi ja säälimättömäksi vainoksi. Konstantin antoi ulos kaksi rangastuslakia kerettiläisyyttä vastaan, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat hänen seuraajansa — Valentinianus, Gratianus, Theodosius, Arkadius ja Honorius. Theodosius julkaisi viisitoista, Arkadius kaksitoista ja Honorius kokonaista kahdeksantoista tällaista asetusta. Nämä ovat otetut theodosianiseen ja justinianiseen lakikokoelmaan, papillisille ja keisarillisille laatijoille häpeäksi.

Se, mitä Antikristus suvaitsi kutsua kerettiläisyydeksi (jossa oli paljon totuutta ja oikeaa, joka koetti säilyttää jalansijaa) luettiin epäuskoa pahemmaksi, ja molempia vastustivat kuninkaat, keisarit ja jumaluusoppineet; ja inkvisitioni vainosi molempia, etenkin ensin mainittua. Kun noin kahdennentoista vuosisadan alussa tieteiden elpyminen alkoi, ja ihmiset alkoivat herätä "pimeiden aikojen" unesta ja rauhattomista unista, tunsivat ne, joiden mielistä totuus ei vielä kokonaan ollut häipynyt, kehotusta toimintaan, ja totuuden lippu korotettiin vastustamaan Antikristuksen karkeampia eksytyksi. Silloinpa Antikristuksen vainoamishenki heräsi raivoisaan toimintaan musertaakseen vastustuksen.

Kuninkaat ja ruhtinaat, jotka pelkäsivät valtaistuintensa turvallisuutta, jos he jollain tavalla olivat joutuneet paavin epäsuosioon, ja joiden valtakunnat saatettiin panna pelätyn pannaanjulistuksen alaisiksi, jos he taikka heidän kansansa kieltäytyivät ehdottomasti tottelemasta paavin käskyjä, saivat valalla vannoa juurineen hävittävänsä kristillisyyden ja kehotettiin heitä puhdistamaan maanäärensä kerettiläisestä väärennyksestä tiluksiensa kadottamisen uhalla; ja ne aatelismiehet, jotka laimiinlöivät antaa apuansa vainoamiseen, kadottivat sen kautta läänityksensä. Kuninkaat ja ruhtinaat eivät sentähden vitkastelleet totellessansa paavikunnan käskyjä, ja aatelismiehet ja heidän seuralaisensa olivat heidän käytettävinänsä, valmiina auttamaan hävittämistyössä.

Ennen tätä heräämistäkin, jo vuonna 630, pakotti Toledon kirkolliskokous Espanjan kuninkaan valtaistuimelle noustessaan vannomaan, ettei hän tule suvaitsemaan minkäänlaisia kerettiläisiä alamaisia Espanjan maanäärissä; ja selitti, että se hallitsija, joka rikkoisi sellaisen valan olisi "kirottu ijankaikkisen Jumalan kasvoin edessä ja tulisi polttoaineeksi ijankaikkiselle tulelle." Mutta sellaisten vaatimusten kauhea sisältö nähtiin täydellisemmin, kun herääminen alkoi, ja Antikristus oli saavuttanut valtansa huipun.

Oxfordin neuvosto jätti vuonna 1160 erään valdensisiirtolaisseurueen, joka oli matkustanut Gascognesta Englantiin, maalliselle vallalle rangastavaksi. Kuningas Henrik II antoi senjohdosta julkisesti piestä heitä, miehiä ja naisia, polttaa merkin heidän poskeensa tulikuumalla raudalla, ja ajaa heidät puoli-alastomina ulos kaupungista keskellä talvea; eikä kukaan saanut osottaa heille sääliväisyyttä tahi tehdä heille pienintäkään palvelusta.

Fredrik, Saksan keisari, tuomitsi vuonna 1224 kaikenlaisia kerettiläisiä elävinä roviolla poltettaviksi, heidän omaisuutensa menetetyksi, ja heidän jälkeentulevaisensa, jos eivät tulisi vainoojiksi, kunniattomiksi. Ludvig, Ranskan kuningas, antoi vuonna 1228 ulos lakeja kerettiläisyyden hävittämisestä, ja ne pantiin ankaruudella täytäntöön. Hän pakotti Raimondia, Toulousen kreiviä, alkamaan hävityssotaa kerettiläisiä vastaan alueellaan, eikä siinä saisi sääliä ystävää tahi aatelismiestäkään.

Sen vallan ensimäinen anastus, joka asteettain kehittyi paavikuntajärjestelmäksi, tapasi vastustusta; mutta tämä vastustus tuli ainoastaan muutamien harvojen uskollisten puolelta, joilla oli hyvin vähän vaikutusvaltaa siihen maailmallismieliseen, kaikkinielevään hyökyaaltoon nähden, joka syöksyi seurakunnan yli. Muutamat, kun he huomasivat eksytyksen, vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa luopumisesta palvellakseen Jumalaa omantuntonsa mukaisesti, vainonkin uhalla. Erityisesti huomattavat näistä olivat muutamat, joita jälestä päin nimitettiin valdenseiksi, albigenseiksi, wykliffilaisiksi ja hugenoteiksi. Näillä oli, vaikka saivat eri nimiä, niin paljon kuin voimme arvostella, yhteinen alkuperä ja yhteinen usko. "Valdensianismi", sanoo Rainerous (3: 4), huomattu inkvisiittori kolmannellatoista vuosisadalla, "on vanhin kerettiläisyys; ja on muutamien luulojen mukaan ollut olemassa aina [paavi] Sylvesterin päivistä asti, ja toisien mukaan apostolien päivistä asti." Sylvester oli paavina, kun Konstantin oli keisarina ja tunnustautui kristinuskoon; ja siten näemme, ettei totuus ole ollut ilman edustajia, aina alusta aikain; ja vaikka olivatkin halpoja ja vähäpätöisiä, asettuivat he rohkeasti vastustamaan paavikuntaa, ja paavilaisia oppeja kiirastulesta, kuvien palveluksesta, pyhimyksien rukoilemisesta, Neitsyt Marian palvelemisesta, kuolleiden edestä rukoilemisesta, transsubstantiationista (leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi), pappien naimattomuudesta, synninpäästöstä, messuista j.n.e. hyljäten pyhiinvaellukset, juhlat, pyhän savun polttamisen, hautaamisen vihittyyn maahan, vihkiveden käytön, papillisen puvun, munkkilaitoksen y.m. ja pitivät kiinni siitä, että oli omistettava pyhän Raamatun oppi roomalaisen kirkon perimätietojen ja vaatimuksien sijasta. He katsoivat paavin olevan kaikkien eksytyksien lähteen ja väittivät, että syntien anteeksiantamista saadaan ainoastaan Jeesuksen ansion kautta.

Näiden ihmisten usko ja teot olivat askel uskonpuhdistukseen päin ja eksytyksien vastustamista aikoja ennen Lutherin päiviä; ja heitä ja muita, jotka vastustivat katolilaisuutta, ajettiin takaa, vihattiin, ja paavin tiedustelijat vainosivat heitä raivolla, joka ei tietänyt minkäänlaisesta armahtavaisuudesta. Lukuisimmat protestantit, jotka vastustivat paavikuntaa, olivat valdensit ja albigensit; ja kun tieteellinen herääminen kolmannellatoista vuosisadalla tuli, loisti totuus esille pääasiallisesti näiden joukosta, vaikka se heijastui ja lausuttiin selvemmin Wykliffen, Hussin, Lutherin ja muiden kautta. Ja heidän oppinsa, joita koruttomuus, siveellisyys ja yksinkertaisuus kannattivat, loistivat sitä kirkkaammalla valolla silloista korotettua paavikunnan suurenmoista ylpeyttä ja huutavaa epäsiveellisyyttä vastaan.

Juuri silloin paavit, kirkolliskokoukset, jumaluusoppineet, kuninkaat, ristiretkeilijät ja inkvisiittorit yhdistivät perkeleellisen voimansa hävittääkseen jokaisen vastustajan ja sammuttaakseen sarastavaa valoa. Paavi Innosentius III lähetti ensin lähetyssaarnaajia niihin piireihin, joissa alhigensien opit olivat voittaneet jalansijaa, saarnaamaan roomalaista oppia, tekemään ihmetöitä j.n.e. mutta kun hän huomasi nämä ponnistukset turhiksi, julisti hän ristiretken heitä vastaan ja tarjosi kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa siihen, anteeksiannon kaikista synneistä ja matkapassin suoraan taivaaseen, tarvitsematta kulkea tietä kiirastulen kautta. Täysin uskoen, että paavilla oli valta antaa luvattuja palkintoja, kokountui puoli miljoonaa miestä Ranskasta, Saksasta ja Italiasta — ristin lipun ympärille katolisuuden puollustukseksi ja kerettiläisyyden hävittämiseksi. Nyt seurasi sotien ja piirityksien sarja, jota kesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Beziers'in kaupunki voitettiin väkirynnäköllä vuonna 1209, ja asujamet, luvultaan kuusikymmentätuhatta, tapettiin ikään tai sukupuoleen katsomatta miekalla, useiden historiankirjottajain kertomusten mukaan. Niiden veri, jotka pakenivat kirkkoihin ja jotka pyhät ristiritarit siellä murhasivat, juoksi alttarien ympärillä ja tulvi kaduilla.

Vuonna 1211 piiritettiin Lavaur. Maaherra ripustettiin hirsipuuhun, ja hänen puolisonsa heitettiin kaivoon ja ruhjottiin kivillä. Asukkaat tapettiin ilman erotusta; neljäsataa poltettiin elävinä. Languedocin kukoistava maakunta hävitettiin, sen kaupungit poltettiin ja sen asujamet laastiin pois tulella ja miekalla. Satatuhatta albigensia lasketaan kaatuneen yhtenä päivänä; ja heidän ruumiinsa pantiin kokoihin ja poltettiin.

Kaikki nämä kauheat verityöt ja häpeällisyydet toimitettiin uskonnon nimessä; Jumalan ja kirkon kunniaksi, kuten julkisesti selitettiin, mutta todellisuudessa ylläpitääkseen Antikristusta, joka istui Jumalan temppelissä [seurakunnassa] ja näytti olevansa Jumala — mahtava henkilö — joka kykeni voittamaan ja tuhoamaan vihollisensa. Papisto kiitti Jumalaa hävitystyöstä, ja kiitoslaulu Jumalalle Lavaurin ihanasta voitosta sepitettiin ja laulettiin. Beziersin kauheaa verilöylyä pidettiin taivaan näkyväisenä tuomiona albigenssilaisten kerettiläisyydestä. Ristiretken osaa-ottajat olivat aamulla jumalanpalveluksessa, ja viettivät lopun osaa päivästä Langnedocin hävittämisessä ja sen asujainten murhaamisessa.

On kumminkin muistettava, että näitä julkisia ristiretkiä albigenssejä ja valdensseja vastaan tehtiin ainoastaan koska n.k. "kerettiläisyys" oli voittanut vahvan jalansijan näiden yhdyskuntien melkoisissa osissa. Olisi suuri erehdys otaksua, että ristiretket olivat ainoat vainot; tuo äänetön, alituinen yksityisten musertaminen, jota yhteenlaskettuna saatettaisiin laskea tuhansissa, koko paavikunnan laajalla alueella, jatkui tasaisesti — hävittäen Korkeimman pyhiä.

Kaarlo V Saksan keisari ja Espanjan ja Alamaitten Kuningas, vainosi uskonpuhdistuksen ystäviä kaikkialla laajassa valtakunnassansa. Worms'in valtiopäivien tukemana julisti hän Lutherin ja hänen puoltajansa ja hänen kirjansa pannaan; ja tuomitsi kaikki, jotka auttaisivat Lutheria tahi lukisivat hänen kirjojansa, menettämään omaisuutensa, valtion pannaan ja maankavallusrangastukseen. Alankomailla olivat ne, jotka yhtyivät Lutheriin, mestattavat ja naiset elävinä haudattavat tahi, jos olivat uppiniskaisia, roviolla poltettavat. Vaikka tämä summittainen laki keskeytettiin, jatkui kumminkin kuolemantyö kaikissa kauheissa muodoissaan. Alban herttua kehui mestanneensa 18,000 protestanttia kuudessa viikossa. Paolo laskee ne, jotka Alankomailla mestattiin uskonsa tähden 50,000:ksi; ja Grotius ilmottaa belgialaisten marttyyrien luvun olleen 100,000. Kaarlo kehotti kuolinvuoteellaan ollessaan poikaansa Filip II jatkamaan ja päättämään hänen alkamaa työtänsä: kerettiläisten vainoamista ja hävittämistä — jota neuvoa Filip ei ollut hidas seuraamaan. Hän yllytti ja lietsoi raivolla vainoamishenkeä ja lähetti protestantteja erotuksetta tahi armotta liekkeihin.

Ranskan kuninkaat Frans ja Henrik seurasivat Kaarlon ja Filipin esimerkkiä innossaan katolilaisuuden hyväksi ja kerettiläisten hävittämiseksi. Verilöylyt Merindol'issa, Orange'ssa ja Parisissa ovat voimakkaita esimerkkejä heidän innostaan Antikristuksen asialle. Verilöylyn toimittaminen Merindol'issa, jonka Ranskan kuningas suunnitteli ja ranskalainen parlamentti hyväksyi — uskottiin sen presidentille, Oppeda'lle suoritettavaksi. Valtakirjansa nojalla sai presidentti tappaa kansan, polttaa kaupungit, hajottaa maahan valdensilaisten linnotuksia, joita asui suuret määrät tällä seudulla. Roomalaiskatolilaiset historiankirjottajat myöntävät, että tämän valtakirjan nojalla tuhansia, miehiä, naisia, lapsia surmattiin, kaksikymmentäneljä kaupunkia hajotettiin raunioiksi, ja maa jäi autioksi ja hävitetyksi. Miehiä, naisia ja lapsia pakeni metsiin ja vuorille löytääkseen sieltä turvaa. Heitä ajettiin takaa ja tapettiin miekalla. Monia, jotka jäivät kaupunkeihin, tapasi sama tahi vielä vaikeampi kohtalo. Viisisataa naista viskattiin erääseen latoon, joka sytytettiin, ja kun muutamat heistä hyppäsivät ulos akkuna-aukoista, otettiin heidät vastaan peitsenkärjillä. Naisia raiskattiin ja lapsia murhattiin vanhempiensa nähden, heidän voimatta mitään tehdä suojellakseen niitä. Muutamia syöstiin alas jyrkänteiltä ja toisia kuljetettiin alastomina katuja pitkin.

Verilöyly Orange'ssa vuonna 1562 oli samanlainen kuin Merindol'issa ja katolilaiset historiankirjottajat kuvaavat sitä hyvin tarkasti. Paavi Pius IV:n lähettämä italialainen sotajoukko määrättiin surmaamaan miehiä, naisia ja lapsia; ja käskyä noudatettiin kauhealla julmuudella. Aseettomat kerettiläiset tapettiin miekoilla, syöstiin alas kallioilta, heitettiin koukkujen ja tikarien terille, hirtettiin, paistettiin hiljaisella tulella, ja annettiin alttiiksi kaikenlaiselle häpeälle ja kiduttamiselle.

Pariisin verilöyly Pyhän Bartholomeuksen päivänä, elokuun 24 päivänä 1572 oli julmuudessaan samanlainen kuin Merindol'in ja Orange'n, mutta se oli suurempi ja laajempi. Tätäkin verilöylyä ovat katolilaiset historiankirjottajat kuvanneet, joista eräs, Thuanus, mainitsee sitä "rajuna julmuutena, johon ei löydy vertaa koko entisenä aikana." Myrskykellon soiminen keskiyön aikana elokuun 23 päivänä oli hävitystyön ilmotusmerkki, ja kauhistuttavat näytökset Merindol'issa ja Orange'ssa uudistettiin jälleen vihattuja hugenotteja vastaan. Seitsemän päivää kesti kuolemankarnevaali; veri tulvaili kaupungissa; surmatut pinottiin linnanpihalle, ja kuningas ja kuningatar katselivat niitä suurimmalla mielihyvällä. Amiraali Colignyn ruumista kuljetettiin pitkin katuja, ja Seine-joki oli täynnä uivia kuolleita ruumiita. Tiedonannot kuolleiden luvusta vaihtelevat 5,000:sta 10,000:teen. Hävitys ei rajottunut ainoastaan Parisiin, vaan levisi laajalle ympäri Ranskan valtiota. Päivää ennen oli erityisiä sanansaattajia lähetetty joka taholle käskemään yleisen verilöylyn toimeenpanemista hugenotteja vastaan. Samoja kohtauksia sattui siis melkein kaikissa maakunnissa, ja kuolleiden luku arvostellaan 25,000:sta 70,000:teen.

Näistä kauheista verinäytelmistä oli Antikristukselle mitä suurin tyydytys. Paavi ja hänen hovinsa olivat haltioissaan riemusta katolilaisuuden voitosta valdensilaisuudesta Merendol'issa, ja jumalaton Oppeda sai nimen "uskon puollustaja ja kristinuskon sankari." Ranskan kuningas saapui messuun ja toimitti siellä juhlallisen kiitoksen voitosta ja hugenottien mestaamisesta Pariisissa. Tämä väkivaltasurma, jonka ranskan kuningas, parlamentti ja roomalaiskatoliset alamaiset hyväksyivät, tapahtui luultavasti paavin ja paavillisen pappisvallan suoranaisesta kehotuksesta. Että he suuressa määrässä ainakin hyväksyivät sen ilmenee siitä, että uutinen otettiin vastaan suurella riemulla Paavilaisessa hovissa. Paavi Gregorius XIII meni suuressa juhlakulkueessa Pyhän Ludvigin kirkkoon kantamaan Jumalalle kiitosta ihmeellisestä voitosta. Hän julisti samassa riemuvuoden ja lähetti lähettilään Ranskan hoviin, joka paavin nimessä ylisteli "sitä urostyötä, jota kauvan oli ajateltu ja onnellisesti oli suoritettu uskonnon hyväksi." Kuningas lyötti muistorahan verilöylyn muistoksi, jossa oli kirjotus: "Pietas execitavit justitiam" — Hurskaus herätti oikeuden.

Muistoraha tapahtuman muistoksi lyötiin myös paavillisessa rahapajassa paavin käskystä. Eräs näistä on näytteillä Memorial Hall'issa Filadelfiassa. Sen toisella puolella on korkokuva paavista, ja seuraava kirjotus lyhennettynä: "Gregorius XIII, Pontifex Maximus Anno 1" — ensimäinen hänen paavinvaltansa vuosi, s.o. 1572. Toisella puolella on kuvattuna hävityksen enkeli, jonka vasemmassa kädessä on risti ja oikeassa kädessä miekka, ja sen edessä näkyy joukko maahan kaadettuja hugenotteja ja pakenevia miehiä, naisia ja lapsia, joiden kasvot ja ruumiin asennot ilmasevat kauhua ja epätoivoa. Sen alla ovat sanat "Ugonottorum Strages 1572" — jotka merkitsevät "Hugenottien surmaaminen 1572."

Pärttylinpäiväyötä kuvaava taulu ripustettiin Vatikaaniin. Sen yläpuolella oli koriste, johon latinaksi oli kirjotettu sanat, jotka merkitsivät: "Paavi hyväksyy Colignyn kohtalon." Coligny oli eräs hugenottien etevä johtaja ja ensimäisiä niistä, jotka kaatuivat. Kun hän oli surmattu, erotettiin pää ruumiista, ja lähetettiin kuningattarelle (joka antoi palsamoida sen ja lähetti sen voitonmerkkinä Roomaan), roskaväen laahatessa hänen ruumistaan pitkin Parisin katuja. Kuningasta kohtasi sen jälkeen katumuksen kauhut, joista hän ei toipunut milloinkaan. On kirjoitettu muistiin, että hän sanoi uskotulle lääkärilleen: "Minä en tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta minun sieluani ja ruumistani värisyttää ikäänkuin olisin kuumeessa. Jokainen silmänräpäys, valvoessani tai nukkuessani, olen näkevinäni silvottuja ruumiita näyttäytyvän minulle kauhistuttavilla, veren peittämillä kasvoilla." Hän kuoli kauheassa tuskassa, verisen hien peittämänä. Vuonna 1641 julisti Antikristus "uskonnollisen uskonsodan" Irlannissa ja kehotti väestöä väkivallalla surmaamaan protestantteja kaikilla, heidän vallassaan olevilla tavoilla. Hurmaantunut kansa kuunteli käskyä niinkuin Jumalan ääntä, eivätkä hidastelleet toimittaa tehtäväänsä. Protestanttista verta juoksi koko Irlannissa, taloja poltettiin poroksi, kaupunkeja ja kyliä hävitettiin melkein kokonaan. Muutamia pakotettiin murhaamaan omia sukulaisiansa ja sitte päättämään omat päivänsä, — ja viimeset sanat, jotka tulivat heidän korviinsa, olivat pappien vakuutukset, että heidän kuolinhätänsä oli ainoastaan alkua ijankaikkisiin tuskiin. Tuhansittain kuoli viluun ja nälkään koettaissaan paeta muihin maihin. Cavan'in kreivikunnassa oli tie kahdentoista eng.. peninkulman pituudelta kauttaaltaan tahrattu haavotettujen pakolaisten verisillä jäljillä; hurjasti takaa-ajetut vanhemmat jättivät paetessaan kuusikymmentä lasta, ja selitettiin, että jos joku jollain tavalla auttaisi näitä pieniä, haudattaisiin heidät niiden rinnalle. Seitsemäntoista aika-ihmistä haudattiin elävänä Fermaugh'ssa ja seitsemänkymmentäkaksi Kilkenny'ssa. Yksistään Ulsterin maakunnassa tuli 154,000 protestanttia joko surmatuksi tahi Irlannista karkotetuksi.

O'Niel, Irlannin pääpiispa, nimittää tätä "pyhäksi ja oikeudenmukaiseksi sodaksi", ja paavi (Urbanus VIII) antoi ulos erään käskykirjeen, päivätty toukokuussa vuonna 1643, jonka kautta hän takasi "täydellisen ja ehdottoman synninpäästön" kaikille niille, "jotka ritarillisesti ottivat osaa kerettiläisen tartunnan ruttotautihapatuksen hävittämisessä juuriaan myöten."

Inkvisitioni tahi "pyhä virka".

Dominikukselle, inkvisitionin johtavalle hengelle luetaan kunnia tämän helvetillisen laitoksen keksimisestä, vaikkakin Benediktus, joka haluaa antaa Pyhälle Dominikukselle sen kunnian (?) että hän oli ollut ensimäinen pää-inkvisaattori, on epävarma kummassako tämä aate ensin heräsi, itse paavi Innosentiuksessako tahi Pyhässä Dominikuksessako. Paavi Innosentius III alkoi sitä ensin toteuttaa vuonna 1204.

Pyhä Dominikus oli hirviö ilman minkäänlaista sääliväisyyden tunnetta, jonka suurimpana huvituksena näytti olevan onnettomien tuskat. Ristiretkellä albigenssejä vastaan johti ja kehotti hän risti kädessä pyhiä sotilaita murhaamaan ja hävittämään. Inkvisitioni, tahi "pyhä virka" on nykypäivänä roomalaiskatolisen kirkon oikeuslaitos, joka ottaa selvää, estää ja rankasee kerettiläisyyttä ja muita rikoksia, jotka kohdistuvat Rooman kirkkoon. [The Chair of St. Peter, Siv. 589.] Mutta Dominikuksen aikana ei sillä ollut laillista oikeuslaitosta, eivätkä kidutusaseetkaan olleet päässeet siihen täydellisyyteen, jonka ne sittemmin saavuttivat. Dominikus keksi kyllä ilman sellaisia koneitakin keinoja vääntääkseen niveliä sijoiltaan, raadellakseen hermoja ja haavottaakseen uhriensa jäseniä, sekä polttaakseen paalussa niitä, joiden vakaumusta mikään muu ei ollut järkyttänyt, ja jotka eivät tahtoneet luopua uskostaan ja vapaudestaan.

Paavi Innosentiuksen valtuuttamana rankasemaan omaisuuden takavarikkoon ottamisella, maanpaolla ja kuolemalla niitä kerettiläisiä, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan hänen evankeliumiaan, yllytti Dominikus maallisia viranomaisia ja alempaa kansaa surmaamaan kerettiläisiä valdenssejä; yhdessä ainoassa tilaisuudessa jätti hän satakahdeksankymmentä albigenssiä liekkeihin. Sellaisesta uskollisuudesta Antikristuksen palveluksessa hänet korotettiin pyhimykseksi, ja roomalaiskatolilaiset palvelevat ja rukoilevat häntä vielä tänäkin päivänä. Roomalainen breviario (eräänlainen rukouskirja) kiittelee, Dominikuksesta puhuen, "hänen ansioitaan ja oppejaan, jotka valistivat kirkkoa, hänen nerokkaisuuttaan ja hänen kunnollisuuttaan kukistaessaan toulousilaiset kerettiläiset, ja monia hänen ihmetöitään, joihin kuului kuolleidenkin herättäminen." Roomalainen missali tai messukäsikirja (joka käsittelee Herran ehtoollisen jakamiseen yhdistetyn jumalanpalveluksen) ylistelee hänen ansioitaan ja rukoilee aineellista apua hänen välityksensä kautta. Tällä tavalla Antikristus yhä vielä kunnioittaa ja pitää arvossa uskollisia urhojaan.

Olisi aivan mahdotonta lyhykäisesti antaa lähimaistakaan käsitystä inkvisitionin kauhuista tai siitä hirveästä pelosta, jota kansalla oli sitä kohtaan. Niitä, jotka eivät äänekkäästi ylistelleet Antikristusta tahi, jotka uskalsivat tehdä huomautuksen hänen tapojaan vastaan, epäiltiin kerettiläisyydestä. Sellaisia saatettiin, ilman että heille siitä mitään edeltäkäsin ilmotettiin ja ilman minkäänlaista mahdollisuutta avunsaantiin lain puolelta panna vankilaan rajattomaksi ajaksi, kunnes sopiva tilaisuus tutkimusta varten tuli — jolloin sekä syyttäjä että syytös olivat heille usein yhtä tuntemattomat. Näiden tutkimuksien käsittely tapahtui salaisesti; ja kidutusta käytettiin usein tunnustusten pakottamiseen. Ne kidutuskeinot, joita käytettiin, olivat melkein kaikki liian julmia, että niitä olisi mahdollista uskoa tosiksi tänä vapaana aikana ja tässä vapaassa maassa; kumminkin on todistuksia, jotka vahvistavat näiden todellisuuden, joita eivät edes katolilaisetkaan historiankirjottajat saata kieltää; ja kun turhaan koettavat puolustella niitä, antavat ne ainoastaan siten vahvistuksen todistuksille. Kidutuskoneet, inkvisitionin jäännökset, joita vielä on tallella, tekisivät kieltämisen turhaksi. "Pyhä virasto" käytti lääkärejäkin valvomassa kidutusta ja lakkauttamaan sen, jos näytti luultavalta, että kuolema tekisi lopun kärsimyksistä. Uhrin sallittiin osaksi toipua, että kidutusta saatettaisiin jatkaa toisen, jopa kolmannenkin kerran. Tämä kidutus ei aina ollut rangastusta kerettiläisrikoksista; sen tarkotuksena oli ylipäänsä pakottaa syytettyjä tunnustamaan, peruuttamaan tahi kietomaan muita, aina asianhaarojen mukaan.

Aina nykyiseen vuosisataan asti, sen jälkeen kun inkvisitioni oli kadottanut paljon kauhuistansa, oli se vielä hirmuinen. Napoleonin sotien kuvaaja mainitsee, kertoessansa kuinka hänen sotajoukkonsa vallottivat Toledon, ja miten silloin inkvisitionivankila avattiin sattumalta, seuraavaa:

"Haudat näyttivät avautuvan ja kalpeita haamumaisia olentoja astui esille kopeistaan joista virtasi ulos haudan haju. Tuuheat, rinnalle riippuvat parrat ja kynnet, jotka olivat kasvaneet, kunnes olivat linnun kynsien tapasia, rumensivat luurankoja, joiden rinnat ensi kerran moniin vuosiin vaivalla hengittivät raitista ilmaa. Monet heistä olivat muuttuneet raajarikkoisiksi, eteenpäin painunein päin ja käsivarret ja kädet riippuen jäykkinä ja voimattomina. He olivat olleet suljettuina luoliin, jotka olivat niin matalat, etteivät voineet seisoa suorina; ja kaikesta siitä hoidosta huolimatta, jota (kenttä-) lääkärit heille omistivat, kuolivat monet heistä samana päivänä. Seuraavana päivänä tutki kenraali Lasalle huolellisesti paikan useiden esikuntaupseeriensa seuraamana. Kidutus-aseiden luku oli saanut tappotantereesenkin tottuneet miehet kauhusta värisemään.

"Maanalaisen holvin eräässä sivusyvennyksessä, joka oli yksityisen tutkintosalin vieressä, seisoi eräs munkkien valmistama puukuva esittäen neitsyt Mariaa. Kullattu sädekehä ympäröi hänen päätään, ja oikeassa kädessä oli hänellä lippu. Ensi silmäyksellä näytti kaikista epäilyttävältä, että hänellä, silkkihameesta huolimatta, joka laskeutui hänen olkapäiltään syviin laajoihin poimuihin, oli jonkunmoinen rintahaarniska. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin, että etupuoli ruumista oli täynnä erittäin teräviä nauloja ja pieniä, kapeita veitsenteriä, molempien lajien kärjet käännettyinä katsojiin päin. Käsivarsissa ja käsissä oli niveliä, ja koneisto väliseinän takana pani kuvan liikkeeseen. Eräs inkvisitionin palvelijoista pakotettiin kenraalin käskystä panemaan koneen, niinkuin hän sitä kutsui, käymään. Kun kuva ojensi käsivartensa, ikäänkuin hellästi painaakseen jonkun sydäntään kohti, annettiin erään puolalaisen grenadöörin täyteläisen laukun palvella elävän uhrin sijasta. Kuva syleili sitä lujemmin ja lujemmin ja kun mies jälleen käskystä antoi kuvan hellittää käsivartensa ja asettua entiseen asentoonsa, oli laukku kahden tai kolmen tuuman syvyydeltä läpipistetty ja jäi riippumaan nauloihin ja veitsenteriin."

Kaikenlaatuisia "venytyslaitteita" keksittiin ja käytettiin kidutuskeinoina. Erästä yksinkertaisimpaa tapaa selitetään seuraavasti: Kun uhrilta oli riisuttu kaikki vaatteet, sidottiin käsivarret selän taakse kovalla nuoralla, josta hänet sitte nostolaitteen avulla nostettiin ylös, niin etteivät hänen jalkansa, joihin oli kiinnitetty painoja, tavanneet lattiaan. Onneton laskettiin monet kerrat alas, ja vedettiin jälleen äkillisellä nykäyksellä ylös, jonka kautta hänen käsivartensa ja jalkansa vääntyivät sijoiltaan, nuoran, jolla hän oli ripustettu, leikatessa syvälle hänen värisevään lihaansa, aina luihin asti. Eräs muisto sellaisista Kristuksen nimessä tehdyistä kauheuksista tuli äskettäin yleisön tietoon. Erään raamattuseuran painohuoneusto Roomassa alkoi tulla liian ahtaaksi, jonka vuoksi vuokrattiin suuri huone läheltä Vatikaania. Iso ja omituinen rengas katossa veti huomion puoleensa ja tutkimuksien kautta kävi ilmi, että se huone, jossa nyt painetaan Raamattua — "hengen miekkaa, joka on Jumalan Sana", jonka kautta Antikristus jo on tehty "voimattomaksi" sortamaan ja hävittämään pyhiä — on juuri sama huone, jota inkvisitioni käytti kidutushuoneena; rengasta katossa oli nähtävästi käytetty venyttämään monta suukapulalla varustettua vankiraukkaa.

Ne, joita oli havaittu kerettiläisiksi, tuomittiin usein niin kutsuttuun "uskonnonpannaan." Kirkollinen hallitus jätti tuomitun maalliselle vallalle, papiston teeskennellessä armahtavaisuutta, rukoillen maistraattia osottamaan laupeutta syytettyä kohtaan, ja ristiä kohottaen vannottivat uhria peruuttamaan ja pelastamaan nykyisen ja tulevan elämänsä. Maistraatin henkilökunta näytteli hyvin osaansa eivätkä osottaneet minkäänlaista armahtavaisuutta, paitsi sellaisia kohtaan, jotka peruuttivat; he voittivat sillä tavalla arvonimet "uskon puollustaja", "kerettiläisten hävittäjä" ja niitä seuraavat siunaukset. Tuomittu "kerettilänen" talutettiin, puettuna keltaseen nuttuun, joka oli kirjavaksi kirjaeltu koirien, käärmeiden, liekkien ja perkeleiden kuvilla, mestauspaikalle, sidottiin paaluun ja jätettiin liekeille alttiiksi. Torquemada, toinen pääinkvisiittori, oli huomattava esimerkki Antikristuksen hengestä. Roomalaiskatoliset kirjailijat myöntävät, että hän poltatti kymmenentuhatta kaksisataakaksikymmentä (10,220) henkilöä, miehiä ja naisia, elävältä. Llorente, joka kolmen vuoden aikana oli inkvisitionin pääsihteerinä, ja jonka käytettävänä siis oli asiakirjalliset todistukset, osottaa vuonna 1817 julkasemassaan selostuksessa (4 nidettä), että vuosien 1481 ja 1808 välillä, yksin tämän "pyhän viraston" käskystä, ei vähemmän kuin 31,912 henkilöä poltettiin elävältä ja lähes 300,000 kidutettiin ja tuomittiin tekemään katumusrangastuksia. Jokaisella katolisella maalla Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa oli inkvisitioninsa.

Emme tässä saata seurata Antikristuksen vainoja kaikkea sellaista kohtaan, joka näytti uskonnolliselta tai valtiolliselta vapaudelta. Lienee kylliksi sanoa, että tämä vaino ulottui kaikkiin maihin, joissa paavikunnalla oli jalansijaa — Saksaan, Hollantiin, Puolaan, Italiaan, Englantiin, Irlantiin, Skotlantiin, Ranskaan, Espanjaan, Porttukaaliin, Abyssiiniaan, Intiaan, Kuubaan, Meksikoon ja muutamiin etelä-amerikkalaisiin valtioihin. Tila ei salli meidän kertoa yksityisiä tapauksia, joista ilmenisi, että useat marttyyreista todella olivat pyhiä ja sankareja, joilla hirmuisimpien kärsimyksiensä kestäessä oli kylliksi armoa avuksensa, jotka usein saattoivat, kuollessansa tuuma tuumalta, laulaa ylistys- ja kiitoslauluja totisen Seurakunnan totiselle Päälle ja, hänen tavallaan rukoilla vihollistensa edestä, jotka, niinkuin hän ennakolta oli sanonut, vainoisivat heitä hänen tähtensä. [Niille, jotka haluavat lähempiä tietoja näistä kauheista ajoista ja kohtauksista, suosittelemme Macaulayn, History of England; Motleyn, Dutch Republic; D'Aubigné'n, History of the Reformation (löytyy ruotsinkielellä); White, Eighteen Christian Centuries; Elliot on Romanism; ja Fox'in Book of Martyrs.]

Samasta syystä emme myöskään saata ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan kaikista erilaisista julmista, ilettävistä sydäntäsärkevistä kidutuksista, joita muutamat Herran jalokivistä saivat kärsiä uskollisuudestansa vakaumustaan kohtaan. Ne, jotka nähtävästi perusteellisesti ovat tutkineet tätä ainetta, ovat laskeneet, että paavikunta viimeksi kuluneiden kolmentoista vuosisadan aikana suoraan tahi välillisesti on aiheuttanut viidenkymmenen miljoonan ihmisen kuoleman. Ja varmasti saatetaan sanoa, että inhimillistä ja saatanallista nerokkaisuutta on jännitetty aivan äärimmäisyyteen asti keksiäkseen uusia ja kauheita kidutustapoja Antikristuksen sekä valtiollisille että uskonnollisille vastustajille; viimeksi mainittuja — kerettiläisiä — vainottiin kymmenkertaisella raivolla. Paitsi tavallisimpia vainoamisen ja tappamisen muotoja, niinkuin venyttämistä, polttamista, veteen hukuttamista, miekalla hakkaamista, nälkää, nuolien ja pyssyjen kanssa ampumista, miettivät pirulliset sielut millä tavoin saattaisivat vaikuttaa ruumiin herkimpiin ja arimpiin osiin, jotka parhaimmin tuntevat tuskallisinta kipua; sulattua lyijyä kaadettiin korviin, kieli leikattiin poikki ja lyijyä kaadettiin suuhun; pyöriä, joihin oli kiinnitetty veitsenteriä, järjestettiin niin, että uhrit hitaasti hakattiin kappaleiksi; hohtimia ja pihtejä kuumennettiin ja käytettiin ruumiin arkoihin osiin; silmiä puhkaistiin; sormien kynsiä nyhdettiin pois tulikuumilla raudoilla; reikiä porattiin kantapäihin, joista uhrit sitten sidottiin; toisia pakotettiin hyppäämään alas korokkeilta alempana kiinnitettyihin rautapiikkeihin, joissa he tuskasta väristen hitaasti kuolivat. Toisien suut täytettiin ruudilla, joka sytytettynä räjähdytti heidän päänsä kappaleiksi; toisia taottiin kappaleiksi alasimilla; toisia kiinnitettiin palkeisiin ja pumputtiin heihin ilmaa kunnes halkesivat; toisia tukahdutettiin kuoliaaksi oman silvotun ruumiinsa kappaleilla; toisia virtsalla, ulostuksilla y.m., y.m.

Toiset näistä pirullisista julmuuksista olisivat aivan uskomattomia, elleivät olisi niin varmasti todettuja. Ne näyttävät, mitenkä syvälle ihmissydän saattaa vajota pahuudessa; ja kuinka sokeiksi oikealle ja jokaiselle hyvälle tunteelle ihminen saattaa tulla väärän ja jäljitellyn uskonnon vaikutuksesta. Antikristuksen henki alennutti ja teki maailman eläimelliseksi, samoinkuin totisen Kristuksen henki ja totinen Jumalan valtakunta olisi kohottanut ja jalostuttanut ihmisten sydämet ja teot; — ja niinkuin ne tulevat tekemäänkin tuhatvuotiskautena. Tämä osottautuu vähässä määrässä sivistyksen edistymisessä ja oikeuden ja ihmisyyden lisääntyessä senjälkeen kun Antikristuksen valta on alkanut vähentyä ja alettiin kuulla ja kuunnella Jumalan sanaa, vaikka vähänkin.

Emme todella saata ajatella mitään, joka olisi ollut enemmän omiaan pettämään ja sortamaan ihmiskuntaa. Jokaista turmeltunutta taipumusta ja jokaista langenneen ihmisen heikkoutta on käytetty hyväksi; jokaista alhaista intohimoa on yllytetty ja koetettu käyttää eduksi, ja näiden intohimojen tyydyttämistä on palkittu. Tällä tavoin houkutteli ja voitti paavikunta uskolliset ystävänsä paheellisten joukosta, ja ne taas, joilla oli jalompi mielenlaatu, voitettiin toisella tavalla — ulkonaisen ja tekopyhän hurskauden, itsensäkieltämisen ja kristillisen rakkauden kautta, joka ilmeni heidän luostarilaitoksissaan, mutta jotka olivat omiaan johtamaan useita heistä pois hyveiden tieltä. Ylellisyyttä rakastavat ja turhamaiset saivat runsaan tyydytyksen sen loistosta ja juhlakulkueista, sen komeilusta ja uskonnollisista menoista; toimintahaluiset sen lähetystyössä ja ristiretkissä; irstailijat sen synninpäästössä; ja julmat tekopyhät sen toimenpiteissä vastustajain sortamiseksi.

Kauhulla ja ihmettelyllä kysymme itseltämme: Miksi kuninkaat ja ruhtinaat ja keisarit ja kansa ylipäänsä sallivat sellaisia ilkeyksiä? Miksi eivät he aikaa sitten nousseet ja kukistaneet Antikristusta? Vastaus on Raamatussa. (Ilm. 18: 3): Kansat olivat juopuneet (huumaantuneet), ne olivat joutuneet pois suunniltaan juomalla sitä sekotettua viiniä (väärän ja totisen opin sekotusta), jota luopunut seurakunta heille antoi. Paavikunta petti heidät julkeilla väitteillään. Ja totta puhuen he ovat vasta osaksi heränneet tästä horroksesta, sillä vaikka kruunattujen päiden lähettiläät, polvistuessaan paavin edessä, eivät enää puhuttele häntä "Jumalan karitsana, joka ottaa pois maailman synnit", eivätkä myöskään ajattele häntä "Jumalana, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä", eivät he kumminkaan likimainkaan huomaa sitä totuutta — että paavikunta on ollut ja on Saatanan tekemä, totisen valtakunnan jäljittely.

Kuninkaiden ja sotilasten väsyessä sellaiseen petomaiseen työhön, ei pyhä (?) pappisvalta väsynyt; ja me huomaamme, että yleinen kirkolliskokous Sienassa vuonna 1423 selitti, että syy kerettiläisyyden levenemiselle maailman eri osiin oli inkvisiittorien leväperäisyydessä — Jumalan häpäisemiseksi, katolisuuden vahingoksi ja sielujen turmioksi. Ruhtinaita kehotettiin, Jumalan laupeuden nimessä, kokonaan hävittämään kerettiläisyyden, jos he tahtoisivat välttää jumalallista kostoa; ja täydellinen synninpäästö luvattiin kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa hävitystyöhön tahi hankkia aseita sitä varten. Nämä määräykset luettiin kirkoissa joka sunnuntai. Ja ne roomalais-katoliset jumaluusoppineet ja historiankirjottajat, jotka käyttävät kynäänsä tuohon epäpyhään tarkotukseen puhdistaakseen, kannustaakseen ja ylistääkseen kerettiläisyyden vainoamista, eivät ole harvat. Bellarmine, esimerkiksi selittää, että apostolit ainoastaan siitä syystä pidättäytyivät kääntymästä maallisen vallan puoleen, kun ei heidän aikanaan ollut kristityitä ruhtinaita. Tohtori Dens, kuuluisa roomalais-katolilainen jumaluusoppinut, antoi ulos jumaluusopillisen teoksen vuonna 1756, jota meidän päiviemme paavilaiset pitävät määräävänä auktoriteettina, erityisesti heidän oppikouluissaan, joissa sille annetaan samanlainen arvo kuin Blackstonelle englantilaiseen sivilioikeuteen nähden. Tämä teos huokuu vainoa läpeensä. Se tuomitsee kerettiläisyyden suosijoita menettämään omaisuutensa, maanpakolaisuuteen ja vankeuteen, joilta elämä on riistettävä ja kristillinen hautaus kiellettävä.

Eräs vahvistetuista kirouskaavakkeista, joka on painettu paavillisessa virastossa, ja jota on käytettävä protestantteja vastaan, kuuluu seuraavasti: —

"Kirotkoon Kaikkivaltias Jumala ja kaikki hänen pyhänsä heitä sillä kirouksella, jolla perkele ja hänen enkelinsä ovat kirotut. Hävitettäköön heidät elävien maasta. Tulkoon kurjin kuolema heidän ylitsensä, ja astukoot elävinä pohjattomaan kuiluun. Hävitettäköön heidän siemenensä maan päältä; hukkukoot he nälän, janon ja alastomuuden ja kaiken kurjuuden kautta. Olkoon heillä kaikki vaiva ja rutto ja kidutus. Kaikki mitä heillä on, olkoon kirottu. Olkoot he aina ja kaikkialla kirotut. Puhuen ja vaijeten olkoot he kirotut. Sisältä ja ulkoa olkoot kirotut. Kiireestä kantapäähän olkoot kirotut. Sokeutukoot heidän silmänsä, kuuroutukoot korvansa, tulkoot suunsa mykiksi, tarttukoon heidän kielensä kitalakeensa, älköön heidän kätensä toimiko, älköön heidän jalkansa astuko. Kaikki heidän ruumiinsa jäsenet olkoot kirotut. Olkoot kirotut seisoen tahi maaten, nyt ja ijankaikkisesti; ja sammukoon siten heidän valonsa Jumalan edessä tuomion päivänä. Tulkoot haudatuiksi koirien ja aasien kanssa. Nälkäiset sudet syökööt heidän ruumiinsa. Perkele ja hänen enkelinsä olkoot heidän seuralaisensa ijankaikkisesti. Amen, Amen; tapahtukoon niin, tapahtukoon niin."

Tämä on paavilaisuuden henki; ja kaikki, joilla on totisen Kristuksen henki, saattavat helposti tuntea niin kurjan jäljittelyn.

Koska opin eksytykset ovat kaikkien näiden elämän eksytyksien perustuksena, on epäilemätöntä, jos vaan asianhaarat taasen olisivat suotuisat, ja koska opit ovat muuttumattomat, että niiden paha henki ja pahat hedelmät saattaisivat uudelleen piankin esiintyä samanlaisissa vääryyden, sorron, taikauskon, tietämättömyyden ja vainon ilmenemismuodoissa; ja kaikkia ajateltavissa olevia keinoja käytettäisiin tuon jäljitellyn Jumalan valtakunnan ennalleenasettamiseksi, säilyttämiseksi ja laajentamiseksi. Todistaaksemme tätä esitämme muutamia tapahtumia, jotka äskettäin sattuivat tulemaan tietoomme: —

Ahuehuetitlanissa, Guerrorossa, Meksikossa murhasivat alkuasukkaat kylmäverisesti erään maassasyntyneen protestanttisen lähetyssaarnaajan, nimeltä Aabraham Gomezin ja kaksi apulaista elokuun 7:nä päivänä vuonna 1887 erään roomalaisen papin, isä Vergaran alotteesta, jonka kerrotaan edellisenä päivänä messujumalanpalveluksessa kehottaneen kansaansa antamaan varottavan esimerkin tuon Saatanan palvelijan suhteen, joka oli tullut heidän keskuuteensa; lisäten että he aivan turvallisesti saattaisivat "tappaa hänet" ja luottaa saavansa suojelusta poliisipäälliköltä samoin kuin papiltakin. Papin sana oli laki tuolle tietämättömyyteen ja pimeyteen vajonneelle kansalle ja maallisille viranomaisille. Lähetyssaarnaajaraukan silvottua ruumista laahattiin läpiammuttuna ja rikkihakattuna pitkin katuja, kaikenlaisen ilkeämielisyyden esineenä, varotukseksi muille. Mitään hyvitystä ei tästä voitu saada.

New-Yorkilainen lehti Independent kiinnitti huomion tähän veriseen murhanäytelmään, johon Freeman, eräs vaikutusvaltainen roomalaiskatolinen lehti New-Yorkissa antoi seuraavan vastauksen: — "He [protestanttiset lähetyssaarnaajat] näkevät kunniallisten ihmisten polvistuvan Angeluksen soidessa ilmestyksen ja ihmiseksitulemisen kunniaksi. Raamattu, sanovat he, tulee pian poistamaan sellaisen 'taikauskon.' Kynttilä palaa Jumalan äidin kuvan edessä. 'Haa! huutaa lähetyssaarnaaja, me tulemme kohta opettamaan pimitettyä kansaa, hävittämään tämän vertauskuvan (symboolin)!' ja niin edespäin. Jos muutamien harvojen tämänlaisten lähetyssaarnaajien murhaaminen pitäisi toisia hänen kaltaisiaan kotonansa, olisimme melkein — me paavilaiset olemme niin pahoja! — valmiit sanomaan: 'Jatkakaa tanssimista; olkoon ilo ylimmillään'!"

Eräs pappi nimeltään G.G. Moule kertoo ikävän tapahtuman, joka on kierrellyt sanomalehdistössä, vainoista Madeirassa, jossa Robert Kelley ja ne, jotka hänen työnsä kautta olivat kääntyneet, jotka yhdessä lapsiensa kanssa, yhteensä lähemmä tuhatta henkeä, saivat kärsiä maanpakolaisuutta rangastukseksi, että olivat ottaneet vastaan hivenen totuutta.

Niin kutsutussa protestanttisessa Preussissa on pastori Thummel tullut vangituksi "roomalaiskatolisen kirkon loukkaamisesta." Hän oli antanut ulos lentokirjasen, jossa hän arvosteli paavikuntaa, ja eräs "loukkaavista" huomautuksista siinä oli, että paavikunta on luopumus, "rakennettu taikauskolle ja epäjumalanpalvelukselle."

Karoliinin-saaret olivat äskettäin riitakapulana Preussin ja Espanjan välillä, ja paavi antoi nimittää itsensä riidanratkaisijaksi, sovittamaan kiistaa. (Tässä on paljon, joka muistuttaa hänen entistä valtaansa riidanratkaisijana tahi kansojen korkeimpana tuomarina.) Paavi päätti asian Espanjan hyväksi. Sotalaiva, viisikymmentä sotilasta ja kuusi pappia lähetettiin samassa Espanjasta. Perille tultua otettiin Mr Doane, amerikkalainen lähetyssaarnaaja vangiksi, ja erotettiin kokonaan kääntyneistä ainoastaan siitä syystä, että hän kielsi jättämästä lähetystyötään ja omaisuuttaan papeille; ja sentähden, että saaret nyt kuuluivat Espanjalle ja Espanja kuului paaville, eikä muuta kuin paavin uskontoa saatettu suvaita.

Eräs herrasmies, entinen roomalais-katolinen, ja tekijän ystävä, kertoo, että äskettäin matkustaessaan Etelä-Amerikassa, ryhdyttiin häntä viskaamaan kivillä, ja hänen täytyi paeta, henkeään peläten, koska hän ei tahtonut paljastaa päätänsä eikä polvistua, roomalaisten pappien kulkiessa kaduilla kantaen ristiä ja rippileipää. Ja eräs samanlainen tapaus, jolloin papit löivät, kansa rääkkäsi kolmea amerikkalaista ja poliisit vangitsivat heidät Madridissa Espanjassa samanlaisesta rikoksesta, on epäilemättä usealla, jotka lukevat päivälehtiä, tuoreessa muistissa.

The Converted Catholic ("kääntynyt katolilainen") ottaa eräästä roomalais-katolisesta lehdestä The Watchman (Vartija) St Louisissa, Missourissa, seuraavaa:

"Protestanttilaisuuden! Sen haluaisimme mestata ja neljäksi jaotella. Haluaisimme seivästää sen ja ripustaa se variksenpesiksi. Haluaisimme repiä sen rikki pihdeillä ja polttaa sitä kuumilla raudoilla. Haluaisimme täyttää sen sulatetulla lyijyllä ja upottaa sen helvetin tuleen sadan sylen syvyyteen."

Menneisyyden valossa katsottuna, on hyvin luultavaa, että sellaisessa hengessä The Watchmanin toimittaja, jos hänellä vaan olisi valtaa, pian ulottaisi uhkauksensa "protestanttilaisuudesta" protestanttisiin henkilöihin.

Barcelonassa Espanjassa poltettiin äskettäin hallituksen käskystä suuri luku Raamatuita — luonnollisesti roomalaisen kirkon alotteesta. Seuraava, joka on käännetty Katolilaisesta lipusta, paavilaisuuden sikäläisestä äänenkannattajasta, osottaa, että teko hyväksyttiin. Lehti sanoo: —

"Jumalalle kiitos, että me vihdoin alamme palata niihin aikoihin, jolloin niitä, jotka levittivät kerettiläisiä oppeja rangastiin varotukseksi muille. — Pyhän inkvisitionin oikeusistuin on pian pystytettävä. Sen hallitus tulee olemaan ihanampi ja tulee saavuttamaan runsaampia tuloksia kuin menneisyydessä. Katolilainen sydämemme tulvii uskoa ja innostusta; ja ääretöntä iloa, jota tunnemme, kun alamme korjata hedelmiä nykyisestä taistelustamme, on mahdotonta kuvailla. Mikä ilopäivä onkaan meille, kun näemme kirkon vastustajain kieriskelevän inkvisitioonin liekeissä!"

Kehottaakseen uuteen sotaretkeen kerettiläisyyttä vastaan, sanoo sama lehti: —

Uskomme olevan paikoillaan julaista niiden pyhien miesten nimet, joiden käsien alla niin monet syntiset kärsivät, jotta hyvät katolilaiset kunnioittaisivat heidän muistoansa: —

Torquemada'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 10,220
Poltettuja in effigie………………………. 6,840
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 97,371
Diego Deza'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 2,592
Poltettuja in effigie………………………. 829
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 32,952
Kardinaali Jeminez de Gisneros'in kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia,………… 3,564
Poltettuja in effigie………………………. 2,232
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 48,059
Adrian de Elorencia'n kautta —
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia…………. 1,620
Poltettuja in effigie………………………. 560
Muihin rangastuksiin tuomituita……………… 21,835
— — —
Elävältä poltettujen miesten ja naisten
yhteenlaskettu luku 45 pääinkvisiittorin
aikana……………………………………. 35,534
Yhteenlaskettu luku poltettuja in effigie……. 18,637
Muihin rangastuksiin tuomittujen yhteenlaskettu
luku…………………………………….. 293,533
________
Kokonaissumma 347,704

Paavillinen tuhatvuotiskausi.

Samoinkuin totisen Kristuksen totinen valtakunta tulee kestämään tuhatta vuotta, saattaa paavillinen jäljittely laskea tuhatta vuotta suurimman kukoistuksensa ajaksi, joka alkoi vuonna 800 ja päättyi tämän [yhdeksännentoista] vuosisadan sarastaessa, toteuttaakseen Ilm. 20 ennustetun tuhatvuotisen hallituskauden. Ja tämän jälkeistä aikaa, jolloin paavikunta vähitellen on kadottanut kaiken maallisen valtansa, jolloin se on ollut monen häväistyksen esineenä niiden valtojen puolelta, jotka ennen olivat sen tukipylväitä, ja jolloin siltä melkoisesti on riistetty alusmaita, tuloja ja vapauksia, joita se kauvan on pitänyt ominaan ja joita se kauvan on omistanut, pitävät katolilaiset Ilm. 20: 3, 7, 8 kertomana "vähänä aikana", tuhatvuotiskauden lopulla, jolloin Saatana tulee päästettäväksi irti.

Ja ne vuosiluvut, jotka ilmasevat paavikunnan tietämättömyyden, taikauskon ja petoksien tuhatvuotiskauden, ovat selvästi merkityt historiassa. Eräs roomalais-katolinen kirjailija [The Chair of St. Peter] lausuu tämän uskonnollisen vallan alkamisesta: "Pyhä roomalainen valta alkoi oikeastaan silloin kun paavi Leo vuonna 800 kruunasi Kaarlo suuren länsimaiden kuninkaaksi." ["Pyhä roomalainen valtakunta" oli keskiajan suuren valtiollisen laitoksen nimenä. Sen alkuunpanijana oli Kaarlo suuri. Fisherin Universal History, Siv. 262 kertoo siitä seuraavasti: "Teoriassa oli se maailman vallan ja maailman kirkon yhdistelmä — jakamaton yhdyskunta, keisarin ja paavin ollessa taivaan määräämät (?) maalliset ja hengelliset ylimmäiset päät. Ja koska paavit, ollen Kristuksen sijaisina, voitelivat keisarit, seuraa, että he olivat sen oikeat päät.">[

Vaikka paavikunta oli järjestetty uskonnolliseksi järjestelmäksi aikoja ennen ja oli "pystytetty" maalliseenkin valtaan vuonna 539, oli Kaarlo Suuri kumminkin se, joka todellisuudessa antoi paaville maallisen vallan ja muodollisesti tunnusti sen. Samoinkuin Kaarlo Suuri oli "pyhän roomalaisen valtakunnan" ensimäinen keisari, vuonna 800, niin oli Frans II viimeinen, ja hän luopui vapaaehtoisesti siitä arvonimestä vuonna 1806. [Marengon tappelun kautta 1800, ja Austerlitzin, 1815, oli Saksa kaksi kertaa Napoleonin jalkain juuressa. Päätulos viimeksimainitusta tappiosta oli Reininliiton perustaminen ranskalaisen hallitsijan turvissa. Tämä tapaus teki lopun vanhasta saksalaisesta tai [pyhästä] roomalaisesta valtakunnasta, joka oli ollut olemassa tuhatta vuotta yhtä mittaa. — White'n Universal History, Siv. 508.] Samoinkuin paavikunta ennen vuotta 800 kohosi roomalaisen "pedon" (kansan) ja sen sarvien (valtojen) tukemana, on se vuodesta 1800 ollut syösty maallisesta vallasta kuninkaiden ja valtojen yli, ja ne, jotka sitä ennen tukivat sitä, ovat haavottaneet ja ryöstäneet sitä. (Ilm. 17: 16, 17.) Nykyhetkellä, vaikka se vielä on kunnioituksen ja suosionosotuksien esineenä ja vielä laajalti hallitsee kansojen omiatuntoja, suree paavikunta kaiken sen kadottamista, joka vähänkin vivahtaa maalliselle vallalle.

Tämän aineen huolellinen tutkija saattaa erottaa neljä enemmän tai vähemmän silmiinpistävää vaihetta Antikristuksen kehityksessä ja kohoamisessa ja luvultaan yhtä monta vaihetta, jotka selvästi ilmasevat sen kukistumista. Nuo neljä kehitysjaksoa ovat:

1. Väärän kunnianhimon salaisen toiminnan alkaminen Paavalin aikana, noin vuonna 50, oli lähtökohtana.

2. Paavikunta "synnin ihminen" järjestettiin pappisvallaksi, vähitellen noin vuodesta 300 vuoteen 494; s.o. seurakunnan tila muutettiin järjestetyksi, ja paavit tunnustettiin olevan Kristusta edustava Pää, joka hallitsi seurakunnassa ja kansoja.

[Paavikunta taisteli kauvan voittaakseen yliherruutta kirkon päänä ja sai vähitellen tunnustusta ja valtaa; ja että tämä valta yleisesti tunnustettiin jo vuonna 494 ilmenee selvästi katolilaisen kirjailijan teoksesta The Chair of St. Peter, siv. 728. Yksityiskohtaisesti kerrottuansa eri kirkolliskokouksien, piispojen, keisarien, y.m. lausuntoja roomalaisesta piispasta korkeimpana ylimmäisenä pappina, yhdistää hän lausuntonsa seuraavasti:]

["Nämä sanat kirjotettiin niin kaukana taaksepäin ajassa kuin Herramme vuonna 494… Ylipäänsä on siis selvää, että Pyhän Pietarin istuimen [Rooman hiippakunnan] esipiispa viidennellä vuosisadalla oli ennättänyt kehityksessä niin pitkälle, että paavia kaikkialla pidettiin kristillisen yhteyden keskipisteenä — Jumalan seurakunnan korkeimpana hallitsijana ja opettajana, piispojen ruhtinaana, lopullisena riidan ratkaisijana, jonka puoleen vedottiin kirkollisissa asioissa kaikilta maailman haaroilta, ja oli hän kaikkien yleisien kirkolliskokouksien tuomari ja Välittäjä, joissa hän oli puheenjohtaja lähettiläittensä kautta.">[

3. Aika, jolloin paavit alkoivat harjottaa maallista hallitusta ja valtaa, oli, kuten myöhemmin tulee osotettavaksi, vuonna 539. (Katso III Osa, 3 luku.)

4. Kohoamisen aika, vuonna 800, jolloin, niinkuin jo näytettiin, "pyhä roomalainen valtakunta" perustettiin, ja paavi itse, kruunatessaan Kaarlo Suuren keisariksi, tunnustettiin kuningasten kuninkaaksi, keisarien keisariksi, "toiseksi Jumalaksi maan päällä."

Paavikunnan vaikutusvallan vähentymisen neljä vaihetta ovat: —

1:ksi. Uskonpuhdistuksen aikakausi, jonka saattaa sanoa alkaneen noin vuonna 1400 Wykliffen kirjotuksilla — joita Huss, Luther ja muut seurasivat.

2:ksi. Napoleonin menestymisen aika, paavien alennus ja Frans II lopullinen luopuminen arvonimestä: "pyhän roomalaisen valtakunnan keisari". v. 1800—1806.

3:ksi. Vuosi 1870, jolloin paavin alamaiset ja Italian kuningas lopullisesti erottivat paavin Rooman ja n.k. kirkkovallan hallituksesta, jonka kautta Antikristus on jätetty kaikkea maallista hallitusta vaille.

4. Tämän jäljitellyn pappisvallan lopullinen tuhoaminen lähellä sen "vihan" ja tuomion "päivän" loppua, joka jo on alkanut — ja joka tulee päättymään, niinkuin ilmenee "pakanain ajoista" vuoden 1914 loppuessa.

Saattaako epäillä.

Olemme seuranneet Antikristuksen syntyä apostasiasta, eli "luopumuksesta" alkaen kristillisessä Seurakunnassa; olemme kuulleet hänen rienaavat väitteensä, että hän on Kristuksen valtakunta ja hänen paavinsa on Kristuksen sijaishallitsija — "toinen Jumala maan päällä." Olemme kuulleet hänen pöyhkeilevät rienaamisensa, kuinka hän on omistanut arvonimiä ja oikeuksia, jotka kuuluvat totiselle Herrain herralle ja Kuninkaiden kuninkaille; olemme nähneet kuinka julmalla tavalla hän täytti ennustuksen: "Hän hävittää pyhiä"; olemme nähneet, että totuus, tukahdutettu ja väärennetty, olisi kokonaan tullut haudatuksi eksytyksien, epäuskon ja pappisjuonien alle, jos ei Herra oikealla ajalla olisi tullut väliin, herättämällä uskonpuhdistajia ja siten auttanut pyhiänsä — niinkuin on kirjotettu: "Ja ymmärtäväiset kansassa neuvovat monta; mutta he kaatuvat miekkaan ja tuleen, vankeuteen ja ryöstöön kauvan aikaa. Mutta kaatuessansa saavat he vähä apua." — Dan. 11: 33, 34.

Saattaako, nähdessään kaikki nämä todistukset, epäillä, etteivätkö apostolit ja profeetat, pyhän Hengen opettamina, olisi puhuneet paavikunnasta, kertoen seikkaperäisesti, kuten tekevät, sen silmiinpistävistä luonteenominaisuuksista? Me ajattelemme, ettei kenenkään puolueettoman mieleen saata jäädä mitään epäilystä siitä, etteikö paavikunta olisi Antikristus, synnin ihminen; ja ettei kukaan yksityinen ihminen voisi kyetä täyttämään ennustusta. Paavikunnan kuulumaton menestys jäljitettynä Kristuksena, joka on pettänyt koko maailmaa, on täysin määrin toteuttanut Mestarimme ennustuksen, kun, kosketeltuansa omaa hylkäämistänsä sanoi: "Jos tulee toinen [pöyhkeillen] omassa nimessään, niin hänet te otatte vastaan." — Joh. 5: 43.

Monet lienevät epäilemättä huomanneet, että me ainettamme käsitellessä ylipäänsä olemme karttaneet kosketella paavien ja toisien viranomaisten konnamaisuuksia ja karkeampia siveellisyysrikoksia kuin myös niitä mustia tekoja, joita jesuitat ja muut salaiset seurat ovat tehneet "tarkotuksen" saavuttamiseksi toimiessaan kaikenlaisissa salapoliisin toimissa paavikunnan hyväksi. Olemme tahallamme jättäneet sellaiset pois, ei sentähden, ettei se olisi totta, sillä roomalais-katolilaisetkin kirjailijat tunnustavat paljon siitä; vaan sentähden, ettei todistelumme kaipaa näitä asianhaaroja. Olemme osottaneet, että paavillinen pappisvalta (vaikkakin siihen kuuluisivat siveellisesti puhtaimmat ja oikeudenmukaisimmat ihmisten joukosta — joita he kumminkaan eivät olleet, kuten historia todistaa) on synnin ihminen, Antikristus, se jäljittely, joka väärällä tavalla on esittänyt Kristuksen tuhatvuotista valtakuntaa, ollen taitavasti järjestetty jäljittely pettämistä varten.

Macaulay'n, englantilaisen historiankirjottajan sanat, ovat omiaan osottamaan, että on sellaisia, jotka ilman erityistä profeetallista valoa, saattavat nähdä tahallisen petollisuuden paavikunnan ihmeellisessä järjestelmässä; järjestelmistä ihmeellisimmän jäljittelyn Jumalan valtakunnasta, joka valtakunta on pian tuleva.

Hän sanoo: — "On mahdotonta kieltää roomalaisen kirkon järjestysmuodon olevan inhimillisen [me sanoisimme saatanallisen] viisauden todellisen mestarinäytteen. Todella, ei mikään muu kuin sellainen järjestysmuoto saattanut ylläpitää sellaisia oppeja, sellaisia hyökkäyksiä vastaan. Kahdentoista vuosisadan monivaiheisen vuoden kokemus, neljänkymmenen sukupolven valtiomiesten älykkäisyys ja uuttera huolenpito ovat saattaneet tämän järjestysmuodon sellaiseen täydellisyyteen, että kaikista laitoksista, joita on keksitty ihmiskunnan pettämiseksi ja sortamiseksi, tällä järjestysmuodolla on etusija."

Antikristuksen lopullinen tuho.

Me olemme seuranneet paavikuntaa nykyaikaan, Herran päivään — Immanuelin läsnäolemisen aikaan asti. Tämä synnin ihminen on kehittynyt, on suorittanut kauhistuttavan tekonsa ja Hengen miekka — Jumalan Sana on kaatanut sen. Kristuksen suun henki on tehnyt hänet voimattomaksi julkisesti ja yleisesti vainoamaan pyhiä, kuinka suuri halu hänellä olisikin; ja nyt kysymme: Mikä on lähinnä järjestyksessä? Mitä sanoo apostoli Antikristuksen lopusta?

2 Tess. 2: 8—12 selittää apostoli Paavali Antikristuksesta: — "Jonka Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava tulemuksensa [parousiansa, läsnäolonsa] ilmestyksellä." Totuuden valo tulee tunkemaan kaiken läpi. Saattamalla päivän valoon oikean ja väärän, tulee se aiheuttamaan tuon suuren taistelun näiden periaatteiden ja niiden inhimillisten edustajain välillä — joka tulee olemaan syynä tuohon suureen hädän ja vihan aikaan. Tässä taistelussa tulee vääryys ja paha kaatumaan, ja oikeus ja totuus voittamaan. Kaiken muun pahan kanssa, joka kerran kaikkiaan tulee täydellisesti tuhottavaksi, hävitetään Antikristus, johon melkein kaikki, mikä on pahaa opissa ja käytännössä, on yhdistetty. Juuri tämä kirkas valo, tämä Herran läsnäolon auringon valo, tulee aiheuttamaan 'hädän päivän', jonka kautta ja jonka aikana Antikristus, kaikkien muiden pahojen järjestelmien kanssa tulee tuhottavaksi. "Jonka läsnäolo [aika, jolloin hän on olemassa] tapahtuu Saatanan vaikutuksesta [tarmosta ja toimellisuudesta] kaikella valheen voimalla ja tunnustuksin ja ihmein ja kaikella vääryyden viettelyksillä niille turmioksi, jotka joutuvat kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, jotta olisivat pelastuneet. Ja sentähden Jumala on lähettävä heille voimallisen eksytyksen, niin että uskovat valheeseen, jotta kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuuteen, vaan mielistyneet vääryyteen", arvottomiksi tulemaan osallisiksi Tuhatvuotiskauden hallituksesta Kristuksen kanssaperillisinä.

Meidän mielestämme nämä sanat sisältävät, että Herramme läsnäolon aikana (nykyaikana — vuodesta 1874) tulee perkele, niin hyvin tämän antikristillisen järjestelmän (joka on Saatanan parhaimpia aseita pettääkseen maailmaa ja hallitakseen sitä) kuin myös kaikkien muiden keinojensa kautta, koettamaan vimmatulla tavalla vastustaa asiain uutta järjestystä, joka tulee nyt pystytettäväksi. Hän tulee käyttämään hyväkseen pienintäkin seikkaa ja ihmiskunnan kaikkia perittyjä heikkouksia ja kaikkea sen itsekkäisyyttä voittaakseen heidän sydämensä ja kätensä ja kynänsä tässä lopullisessa taistelussa vapautta vastaan ja totuuden täydellistä kirkastumista vastaan. Ennakkoluuloja tullaan herättämään siellä, jossa, jos totuus nähtäisiin selvästi, ei ennakkoluuloja voisi olla; ja intohimoista harrastusta tulee sytytettäväksi ja puolueyhdistyksiä tulee perustettaviksi, jotka tulevat pettämään ja eksyttämään useita. Ja tämä tulee tapahtumaan ei sentähden, ettei Jumala olisi tehnyt totuutta kyllin selväksi johtamaan täysin vihkiytyneitä, vaan koska heillä, jotka tulevat petetyiksi, ei ollut täyttä vakavuutta mielessä etsiessään ja käyttäessään sitä totuutta, joka oli valmistettu heille "ruuaksi ajallansa." Ja tällä tavoin tulee ilmenemään, että se luokka, joka tuli harhaan johdetuksi, ei ottanut vastaan totuutta rakkaudesta itse totuuteen, vaan pikemmin tavan tai muodon vuoksi tai pelosta. Ja apostoli näyttää vakuuttavan, että tässä Antikristuksen lopullisessa kuolemantaistelussa tulee, vaikkakin hän näyttää voittavan lisättyä valtaa maailmassa uusien sotajuonien, petoksien ja yhdistelmien kautta, kumminkin maailman oikea Herra, kaikkien kuninkaiden Kuningas läsnäolonsa aikana saamaan voiton; ja että hän vihdoin, suuren hädän aikana, perinpohjin tuhoaa Antikristuksen ja ainaiseksi tekee lopun hänen petoksistansa.

Minkälaiseksi saatamme odottaa tämän lopputaistelun muodostuvan, siitä voimme antaa ainoastaan viittauksia, suurimmaksi osaksi perustuen vertauskuvauksellisiin esityksiin samasta asiasta Ilmestyskirjassa. Me odotamme, että koko maailmassa vähitellen tulee muodostumaan kaksi suurta puoluetta — joista molemmista uskolliset, voittavat pyhät tulevat pysymään erossa. Näissä kahdessa suuressa leirissä, tulee toisella puolella olemaan sosialisteja, vapaa-ajattelijoita, uskottomia, tyytymättömiä ja totisia vapauden ystäviä, jotka alkavat saada silmänsä auki näkemään asianhaaroja, jotka koskevat valtiollista ja uskonnollista kehnoa hallitusta ja itsevaltiutta; toiselta puolen yhdistyvät vähitellen inhimillisen vapauden ja yhdenvertaisuuden viholliset — keisarit, kuninkaat, aateliset; ja sisimmässä sopusoinnussa näiden kanssa tulee olemaan Jumalan valtakunnan jäljittely, Antikristus, joka tukee näitä ja jota maan maalliset itsevaltiaat tukevat. Me odotamme myös, että Antikristuksen valtioviisaus tulee jossain määrin muodosteltavaksi ja lievennettäväksi voittaakseen takasin sopusointuun ja käytännölliseen yhteistyöhön (ei oikeaan yhteyteen) äärimmäiset kaikista protestanttisista liitoista, jotka nyt jo ikävöivät nimi-yhdistymistä toisiensa ja Rooman kanssa, unohtaen, että ainoa totinen yhdistys on totuuden jatkuvasti kehittämä, eikä uskontunnustuksien, kirkolliskokouksien ja kirkkolakien muodostama. Niin mahdottomalta kuin tämä yhteistoiminta protestanttien ja katolilaisten välillä toisten mielestä tuntuukin, näemme selviä merkkejä sen nopeasta lähestymisestä. Sitä joudutetaan paavikunnan salaisen yllytyksen kautta kansansa keskuudessa, jonka kautta sellaisia valtiomiehiä, jotka ovat halukkaita yhteistoimintaan paavikunnan kanssa, autetaan korkeisiin virkoihin hallitustoimissa.

Kohta voidaan odottaa lakeja, joiden kautta vähitellen henkilöllinen vapaus tulee rajotettavaksi pakottavia asianhaaroja syyttäen ja yleistä hyvää silmällä pitäen; kunnes erä erältä, lopultakin tulee välttämättömäksi muodostaa jonkunlainen "yksinkertainen uskonnonlaki"; ja sillä tavoin saattavat kirkko ja valtio tulla jossain suhteessa yhdistetyksi Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen hallitukseen nähden. Näillä laeilla, niin yksinkertaisiksi kuin tulevatkin sopiakseen kaikille "puhdasoppisille" (s.o. yleisille) uskonnollisille katsantokannoille, tulee olemaan sellainen sisällys, että ne tulevat tukahduttamaan ja estämään enempää kasvamista armossa ja siinä tiedossa, joka nyt on "ruokaa aikanansa." Tekosyynä tähän toimenpiteeseen tulee luultavasti olemaan alempien ja itsenäisten luokkien puolelta uhkaavan sosialismin, epäuskon ja valtiollisten rauhattomuuksien vastustaminen.

Nähtävästi tulee lähimmässä tulevaisuudessa, osana sen vaivasta, vieläpä ennen kun suuri hätä tänä "vihan päivänä" on puhjennut maailmassa ja kukistanut maan koko yhteiskuntarakennuksen (valmistuksena uudelle ja paremmalle järjestykselle, joka on luvattu totisen Kristuksen hallitessa) — olemaan vaikea tutkimisen ja koettelemuksen hetki tosi-vihkiytyneelle Seurakunnalle, monessa asiassa niin kuin oli paavikunnan voittopäivinä; vainoamistavat tulevat ainoastaan olemaan hienontuneemmat, ja paremmin sopimaan nykyajan sivistyneimpien menettelytapojen kanssa. Piikeillä ja pihdeillä ja piinapenkeillä tulee olemaan pilkan ja suuren ylenkatsomisen, vapauksien rajottamisen ja yhteiskunnallisen, taloudellisen ja valtiollisen boikottaamisen muoto. Mutta tästä ja niistä uusista yhdistelmistä, joita Antikristus tulee muodostamaan tässä lopullisessa taistelussa oikean Tuhatvuotisvaltakunnan pystyttämistä vastaan, on meillä enemmän sanomista toisessa tilaisuudessa.

Tätä lukua lopettaissa tahdomme uudelleen kiinnittää lukijan huomion siihen, että paavikunta on Antikristus, ei siveellisen kehnoutensa perustuksella, vaan koska se on totisen Kristuksen ja totisen Valtakunnan jäljittely. Koska eivät kykene huomaamaan tätä, tulevat useat protestantit vietellyiksi yhteistoimintaan paavikunnan kanssa sen vastustaessa totista Kirkkauden Kuningasta.

* * * * *

Herran johdossa.

Hän johdattaa. Oi turvaisaa
On tietää: Herra johdattaa!
Jos missä oon, tie jyrkkenee,
Hän voimallansa auttelee.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa,
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!

Jos kuljen kautta korpien
Tai riemun kukkatarhojen,
Kautt' myrskyjen tai tyynien,
Niin kuljen Herraan turvaten.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa,
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!

Kun tartun kouraas' auttajain,
Sun teitäs kuljen rohkeest' ain';
Oon onnellinen matkallain,
Kun Herra johtaa taluttain.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa!
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!

Kun sitten loppuu tehtäväin,
— Sun voimas auttoi päivittäin —
En pelkää kuolon virtaakaan,
Kun sieltäin autat nousemaan.
Hän johdattaa, hän johdattaa!
Hän kädellänsä johdattaa!
Oi että häntä seuraisin,
Jok' ystäväin on rakkahin!