KUUDES LUKU.
Babylonin kirkollinen sekaannus suuren tuomioistuimen edessä.
Totisella seurakunnalla, jonka Herra tunnustaa, ei ole mitään osaa Babylonin tuomiossa. — Kristikunnan uskonnollinen asema ei tarjoa toivotonta vastakohtaa valtiolliseen asemaan verraten. — Suuri sekaannus. — Edesvastuu puolustuksen johtamisesta tulee papistolle. — Suuren uskonpuhdistuksen henki on kuollut. — Papit ja kansa samassa asemassa. — Esitetyt syytökset. — Puolustus. — Liiton ehdottaminen. — Haluttu päämäärä. — Valitut jäsenet. — Yleinen taipumus hyljätä totuus. — Tuomio kristikunnan uskonnollisista laitoksista.
"Hän sanoi hänelle: Oman sanasi mukaan minä sinut tuomitsen, sinä paha palvelija". — Luukk. 19: 22.
Kun nyt tässä tarkastamme sitä tuomiota, joka nyt käy suuresta nimiseurakunnasta, ei meidän pidä unohtaa, että on myöskin todellinen Kristuksen seurakunta, jonka jäsenet ovat valittuja, kallisarvoisia, Jumalalle ja hänen totuudelleen vihkiytyneitä kieron ja nurjan sukukunnan keskellä. Maailma ei niitä tunne, mutta Herra tuntee ne, hän kun ei tuomitse ulkonäön mukaan vaan sydämen ajatusten ja aikomusten mukaan. Ja kuinka kaukana he ovatkaan erossa, olkoonpa, että he seisovat yksin tai yhdessä toisten kanssa "vehnä" "lusteen" keskellä, pitää Jumalan silmä aina heistä huolta. Nämä pyhitetyt, Herralle kokonaan vihkiytyneet sielut, pysyvät Kaikkivaltiaan varjossa, kun taas Herra tuomitsee nuo suuret uskonnolliset järjestelmät, jotka väärin kantavat hänen nimeään. (Ps. 91: 1, 14—16.) Näiden osaksi ei tule Babylonin tuomio, vaan heidät valaistaan edeltäpäin ja kutsutaan pois siitä. (Ilm. 18: 4.) "Herra tuntee omansa" (2 Tim. 2: 19), ja hän vie heidät viheriäisille niityille ja rauhallisille vesille. Nämä muodostavat totisen seurakunnan, jota hän pitää arvossa, Siionin, jonka Herra on valinnut (Ps. 132: 13—16), ja josta on kirjotettu: "Siion kuulee sen ja iloitsee, ja Juudan tyttäret riemuitsevat sinun tuomioistas, Herra". (Ps. 97: 8.) Mutta nämä meidän täytyy sivuuttaa, koska nyt tarkastamme nimiseurakuntaa ja panemme merkille Jumalan tuomion, joka kohtaa sitä Evankelikauden elonkorjuussa.
Jos kristikunnan porvarilliset vallat ovat hämmentyneitä ja hätä ilmenee kaikkialla kansakunnille, niin ei uskonnollinen asema varmaankaan osota rauhan ja varmuuden toivorikasta vastakohtaa, sillä nykyinen kirkkolaitos on kansojen tavoin sotkeutunut omiin lankoihinsa. Jos kansat, jotka ovat kylväneet vääryyden siementä, saavat niittää hädän pyörremyrskyn, niin saa myöskin suuri nimiseurakunta, joka on ottanut osaa kylvämiseen, jakaa tämän korjuun. Nimiseurakunta on kauvan suureksi osaksi syrjäyttänyt Jumalan sanan ainoana uskon ja elämän ojennusnuorana sekä on rohkeasti esittänyt monia ristiriitaisia ja Jumalaa häväiseviä oppeja. Se on mielihyvällä antanut Saatanan kylvää lustetta vehnän sekaan ja iloitsee nyt hänen kylvönsä tuloksesta — kukkivasta lustepellosta. Verrattain harvalukuinen "vehnä" ei ole enää minkään arvoinen kristikunnan markkinoilla, ja luulotellut ystävät halveksivat ja haavottavat uskollisia Jumalan lapsia. Ulkonäkö on vaihtunut totisen sydämen palveluksen tilalle.
Ristiriitaiset opit jakoivat Seurakunnan pitkän aikaa sitte lukuisiin lahkoihin, jotka vastustavat toisiansa. Ja jokainen näistä väittää olevansa totinen seurakunta, jonka Herra ja apostolit perustivat; mutta yhdessä ovat he antaneet maailmalle niin kieron esityksen taivaallisen Isämme luonteesta ja suunnitelmasta, että monet ajattelevat ihmiset kääntyvät inholla pois Luojastaan. Uskonpuhdistusliike poisti kyllä muutamia paavikunnan vääristä opeista ja johti monia pois tuosta väärästä järjestelmästä. Uskonpuhdistajat kiinnittivät huomion Jumalan sanaan ja pitivät kiinni yksityisen oikeudesta käyttää omaa arvostelukykyään sekä tunnustivat jokaisen Jumalan lapsen oikeudeksi saarnata totuutta ilman paavin ja piispojen valtuutusta, jotka väärin väittivät olevansa kahdentoista apostoliarvon jälkeläisiä. Mutta ennen pitkää voitti maailmanhenki tämän hyvän vastalauseliikkeen Rooman väärää ja antikristiliistä kirkkoa vastaan, ja pian alkoivat protestantit, niinkuin heitä kutsuttiin, perustaa uusia järjestelmiä, jotka vahvistivat ei ainoastaan saadut totuudet vaan myöskin monta vanhaa eksytystä sekä lisäsivät muutamia uusia eksytyksiä. Jokainen säilytti kumminkin vähän totuutta ja tulokseksi tuli ristiriitaisten uskontunnustusten sekasotku, jotka uskontunnustukset ovat ristiriidassa järjen kanssa, ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja ristiriidassa toistensa kanssa. Ja kun uskonpuhdistusajan tutkimisinto kuoli, kivettyivät nämä nopeasti ja ovat pysyneet sellaisina tähän päivään saakka.
Rakentaakseen ja lujittaakseen näitä harhajärjestelmiä ovat oppineet miehet kirjottaneet paksuja kirjoja, joita ihmiset on opetettu tutkimaan Jumalan sanan asemasta. Tätä tarkotusta varten on perustettu saarnaajakouluja, ja näistä ovat nuoret miehet, joita on opetettu heidän eksytyksessään, lähteneet kertomaan niitä kansalle. Ja ihmiset, joita on opetettu pitämään näitä miehiä Jumalan määrääminä palvelijoina, apostolien jälkeläisinä, ovat uskoneet heidän esityksiään tutkimatta Raamattua, niinkuin jalot berealaiset Paavalin aikana tekivät (Apt. 17: 11), nähdäkseen oliko asianlaita niin.
Mutta nyt on kaiken tämän kylvämisen korjuuaika tullut, tilinteon päivä on käsillä, ja nimiseurakunnan kaikki lahkot ovat suuresti hämillään, ja erittäinkin papisto, jolla tänä tuomiopäivänä on edesvastuu puolustuksen johdosta monen syyttäjän ja todistajan läsnäollessa, ja joka, jos mahdollista, koettaa keksiä jonkun välineen, joka voisi pelastaa täydellisestä hävityksestä heidän sinä pitämänsä totisen Seurakunnan. Nykyisessä hämmennyksessään ja toivossaan olla yhteydessä viisauteen perustuvista syistä toistensa kanssa on kumminkin jokainen heistä melkein lakannut pitämästä omaa erityistä lankoaan ainoana totisena seurakuntana, ja nyt puhuvat he toisistaan ainoan seurakunnan eri oksina, huolimatta heidän ristiriitaisista uskontunnustuksistaan, joista eivät luonnollisesti kaikki voi olla totta.
Oi, tänä kriitillisenä hetkenä on valitettava tosiasia, että suuren uskonpuhdistuksen henki on kuollut. Protestanttilaisuus ei ole enää mikään vastalause antikristuksen henkeä vastaan, ei myöskään maailmaa, lihaa tai perkelettä vastaan. Sen uskontunnustuksia, jotka ovat ristiriidassa Jumalan sanan, järjen ja toistensa kanssa sekä itsensäkin kanssa, koettavat he kätkeä julkiselta tutkimiselta. Sen paksut jumaluusopilliset teokset ovat ainoastaan polttoainetta tänä kristikunnan tuomiopäivänä. Sen etevimmät jumaluusopilliset koulut ovat epäuskon liesiä, jotka levittävät tartuntaa kaikkialle. Sen suuret miehet: piispat, teologian tohtorit ja professorit ja sen etevimmät saarnaajat suurissa kaupungeissa ovat valepukuisen epäuskon johtajia. He koettavat horjuttaa pyhän Raamatun henkeytystä ja korvata sen pelastussuunnitelman, joka siinä ilmenee, inhimillisellä kehitysopilla. He etsivät yhä lähempää yhteyttä ja kaltaisuutta Rooman kirkon kanssa, koettavat saavuttaa sen suosion, kiittävät sen tapoja, vaikenevat sen rikoksista ja tulevat sen kautta sen liittolaisiksi. He käyttäytyvät myöskin yhä enemmän maailman hengen mukaan kaikessa, jäljittelevät sen loistoa ja komeutta, jonka he väittävät kieltäneensä. Ota huomioon heidän erinomaiset kirkkorakennuksensa, koristuksensa ja sisävarustuksensa, raskaat velkataakat, jotka sen kautta ovat syntyneet, ja alituiset kerjäämiset ja suunnitelmat siihen tarvittavien varojen saamiseksi.
Suurin osa seurakunnan jäsenistä on monessa tähän kuuluvassa asiassa ruvennut papiston halukkaiksi välikappaleiksi, ja saarnaajat ovat vuorostaan avonaisesti suosineet maailmallismielisten ja vaikutusvaltaisten jäsenten makua ja toivomuksia. Kansa on jättänyt oikeutensa ja velvollisuutensa tutkia itse Raamattua ja miettiä Jumalan lakia huomatakseen, mikä on totuus ja vanhurskaus. He ovat välinpitämättömiä, maailmallisia ja rakastavat nautintoa enemmän kuin Jumalaa. He ovat tämän maailman jumalan sokaisemia ja halukkaat hyväksymään jokaisen suunnitelman, joka suosii nykyisiä maailmallisia toivomuksia ja pyrkimyksiä, ja papisto elvyttää tätä henkeä omanvoiton tähden. Jos kaikki nämä uskonnolliset järjestelmät häviäisivät, niin täytyy myöskin itsensäkorottaneen papiston kaikkien virkojen ja palkkojen sekä arvojen hävitä niiden mukana. Sentähden ovat he nyt yhtä innokkaita lujittamaan nimikristikunnan järjestelmiä kuin farisealaiset ja kirjanoppineet ja lainviisaat olivat aina innokkaat lujittamaan juutalaisuutta, ja niin samoista syistä. (Joh. 11: 47, 48, 53; Apt. 4: 15—18.) Ja ennakkoluulojensa ja maailmallisten pyrkimystensä perustuksella ovat kristityt nyt yhtä sokeita puhkeavan uuden armotalouden valolle, kuin juutalaiset evankeliumin taloudelle, joka oli puhkeamassa Herramme ensimäisen tulemuksen aikana.
Kirkkolaitosta vastaan esitetyt syytökset.
Yht'äkkiä on n.k. kristitty seurakunta tullut murhaavan kritiikin esineeksi, ja koko maailman tutkivat katseet ovat suunnatut siihen. Tämä kritiikki on niin vallalla, ettei kukaan voi olla kuulematta sitä. Se on ilmassakin. Sen voi kuulla yksityisissä keskusteluissa, kaduilla, rautateillä, tehtaissa ja puodeissa. Se käy läpi jokapäiväisen sanomalehdistön ja on alituinen aine johtavissa lehdissä sekä maailmallisissa että uskonnollisissa. Kaikki nimiseurakunnan johtajat pitävät sitä asiana, joka ei ennusta mitään hyvää sen laitoksille, ja he pitävät välttämättömänä vastata heti ja viisaasti (oman mielipiteensä mukaan), jos tahtovat säilyttää laitoksensa siltä vaaralta, joka uhkaa niitä.
Nimikristittyä seurakuntaa syytetään 1) ristiriitaisuudesta. Maailmakin näkee sen suuren eroavaisuuden Raamatun välillä, jonka väitetään olevan opin mittapuuna, sekä samoin sen ristiriitaiset ja monessa suhteessa kohtuuttomat uskontunnustukset. Herjaavaa oppia ijankaikkisesta vaivasta nauretaan, eikä se voi enää säikyttää ihmisiä seurakuntaan. Presbyteriläiset ja muut kalvinlaiset lahkot ovat jonkun aikaa olleet kritikin myrskyn esineenä kauvan kunnioitettujen uskontunnustustensa tähden, ja niitä on kauheasti horjutettu. Papiston epätoivoiset puolustusyritykset tuntevat kaikki. Tämä tehtävä on hyvin vaikea, ja että he mieluummin välttäisivät sitä, se on hyvin selvää; mutta he eivät voi sitä ja heidän täytyy johtaa puolustusta parhaansa mukaan. Rev. T. De. Witt Talmage ilmaisi kansan tunteet sanoessaan:
"Toivoisin, että seurakunta ei olisi tullut pakotetuksi tuohon onnettomaan uskontunnustustaisteluun, mutta nyt, kun se on käymässä, sanon: Pois se ja uusi tunnustus sijaan".
Toisessa tilaisuudessa sanoi sama mies: "Selitän kerta kaikkiaan kaikille, että koko tämä taistelu koko kristikunnassa johtuu Saatanasta. Tehdään mitä perkeleellisimpiä yrityksiä seurakunnan hajottamiseksi… Mikä kanta meidän on otettava näihin taisteluihin nähden? Älä ryhdy niihin. Kun tämä uskonnollinen melu on laajalti käymässä, pysy kotona ja hoida asioita! Sillä kuinka voit odottaa, että mies, joka on ainoastaan viisi tai kuusi jalkaa pitkä, voisi kahlata tuhat jalkaa syvän valtameren yli?… Ne kysymykset, joita tohtorit koettavat ratkaista, eivät saane vastaustaan ennenkuin tuomiopäivän jälkeisenä päivänä".
Hyvin totta, tuomiopäivän jälkeisenä päivänä ovat kaikki nämä hämmentävät kysymykset ratkaistut ja totuus ja vanhurskaus on voimassa maan päällä.
Nimiseurakuntaa syytetään 2) sen hurskauden ja jumalisuuden ilmeisestä puutteesta, jonka se tunnustaa omaavansa, vaikka myönnetään, että muutamia harvoja tosihurskaita sieluja löytyy siellä ja täällä huomaamatta jääneiden keskuudessa. Häpeä ja teeskentely esiintyvät tosiaankin, ja rikkaudesta ja röyhkeydestä käy hyvin selville, etteivät köyhät ole tervetulleita maallisiin temppeleihin, joita on rakennettu Kristuksen nimessä. Kansanjoukko on huomannut tämän, ja he ovat katsoneet Raamattuihinsa nähdäkseen, jos Seurakunnan suuren perustajan henki oli sellainen. He ovat oppineet, että hänen messiallisuutensa todistus oli, että "köyhille julistetaan evankeliumia", että hän sanoi seuraajilleen: "Ainahan teillä on köyhät keskuudessanne", ja ettei heidän pitäisi antaa mitään etusijaa sille, jolla on kultasormus tai kauniit vaatteet j.n.e. He ovat myöskin löytäneet kultaisen säännön ja ovat sovittaneet sen seurakunnan käyttäytymiseen, sekä seurakuntaan kokonaisuudessaan että yksityisiin. Raamatun valossa tulevat he nopeasti siihen johtopäätökseen, että nimiseurakunta on langennut pois armosta. Ja niin selvä on tämä johtopäätös, että sen puolustajat huomaavat itsensä hämmentyneiksi.
Nimiseurakuntaa syytetään 3) sen tehtävän laiminlyömisestä, jonka se väittää saaneensa, nimittäin maailman kääntämisen. On selittämätöntä, kuinka maailma on huomannut, että on tullut aika, jolloin seurakunnan työn pitäisi osottaa täyttymisen merkkejä. Mutta aivan niinkuin kaikki ihmiset juutalaiskauden lopussa odottivat, että joku suuri muutos tapahtuisi (Luukk. 3: 15), niin myöskin nyt Evankelikauden lopussa ovat kaikki ihmiset samanlaisessa odotteessa. He ymmärtävät, että elämme vaihekaudessa, ja kahdennenkymmenennen vuosisadan alkua odotetaan suurien vallankumousmuutosten aavistuksella.
Seurakunnan on niinmuodoin mahdotonta kieltää, että aikakauden loppu, tilinteon päivä on tullut, sillä olkoonpa, että se huomaa ajan ennustuksen valossa tai ei, niin tuomion todellisuus on sille pakollinen, ja asia on ratkaistu ennen tämän elonkorjuun loppua.
Kirkkolaitos määrää kantansa ja tekee tilinsä epäsuorasti.
Nimiseurakunta huomaa, että koko maailman silmät ovat suunnatut siihen, että maailma jollakin tavalla on huomannut sen ajan tulleen, jolloin sen maailmankäännyttämistyön pitäisi olla melkein jos ei kokonaan suoritettu, jos se todellisuudessa on ollut sen tehtävä, ja että se ainoastaan tunnustuksessa eroaa maailmasta.
Väärän käsityksensä perusteella nykyisestä tehtävästään on se kadottanut näkyvistä Evankelikauden varsinaisen tarkotuksen, nimittäin saarnata valtakunnan evankeliumia todistukseksi kaikille kansoille ja auttaa "pienen lauman" kutsumisessa ja valmistamisessa, joka Herran kanssa muodostaa tuhatvuotiskauden hallituksen, joka siunaa kaikki maan sukukunnat. (Matt. 24: 14; Apt. 15: 14—17.) Sillä on nyt edessään se tosiasia, että se kahdeksantoista vuosisadan perästä on kauvempana asettamastaan päämäärästä kuin se oli ensimäisen vuosisadan lopussa. Puolustukset, uusi tilien tarkastus, tosiasiain vahvistus ja ylen suuret ennustukset suurista yrityksistä lähimmässä tulevaisuudessa kuuluvat sentähden päiväjärjestykseen, kun se, ajan ristikuulustelun siihen pakottamana, nyt koettaa puhua puolustuksekseen monien syyttäjäinsä edessä.
Se on suuressa pulassa, kun sen pitää vastata syytöksiin siitä, että sen opit eivät ole sopusoinnussa Raamatun kanssa, sillä se ei voi kieltää, että sen uskontunnustukset ovat ristiriidassa Raamatun ja myöskin toistensa kanssa. Se tarttuu eri verukkeihin, ja ajattelevat ihmiset eivät ole hitaita huomaamaan tätä sen suuren hämmennyksen todistukseksi. Jokainen lahko pitää innokkaasti kiinni vanhoista uskontunnustuksista, koska juuri nämä ovat sitoneet yksityiset yhteen, ja uskontunnustusten äkkinäinen hävittäminen merkitsisi sentähden järjestelmäin lakkauttamista. Kumminkin puhuu erittäinkin papisto siitä niin vähän kuin mahdollista, sillä he oikein häpeävät niitä, kun nyt tämän tuomiopäivän läpitunkeva valo lankeaa niiden päälle. Muutamat ovat niin häpeissään niistä, että he unohtavat maailmallisen viisautensa ja tahtovat hyljätä ne kaikki. Toiset pitävät viisaana antaa niiden vähitellen mennä ja parantaa niitä tai korvata ne uusilla j.n.e.
Hurskauden puutteen ja jumalattoman elämän syytökseen vastataan kerskumalla "monista voimateoista", joka usein muistuttaa Herran nuhtelevista sanoista Matt. 7: 22, 23. Mutta tämä kerskuminen hyödyttää kovin vähän Babylonin etuja, koska Jumalan rakkaudenlain hengen puute on liian selvästi ilmeinen. Tämä tekee sentähden langenneen kirkon surullisen tilan ainoastaan paljon selvemmäksi. Jos nuo suuret järjestelmät todellakin olisivat Jumalan totinen seurakunta, kuinka ilmeisesti olisikaan silloin Jumalan suunnitelma kansan valitsemisesta hänen nimelleen epäonnistunut!
Mutta kirkon johtajat ymmärtävät varsin hyvin, että sen puolustukset, lupaukset ja kerskumiset eivät voi kauvan suojella sitä sen nykyisessä rikkoutuneessa tilassa, vaan että sen kukistuminen seuraa pian, jos ei sen lahkoja voida yhdistää, niin että se voi paremmin terottaa arvokkaisuuttaan maailmalle. Sentähden puhutaan paljon kaikkein kristittyjen yhteenliittämisestä, ja jokainen askel tähän suuntaan esitetään todistukseksi rakkauden kasvamisesta ja kristillisestä yhteydestä. Liike ei ole kumminkaan syntynyt lisääntyneestä rakkaudesta ja kristillisestä yhteydestä, vaan sen vihan myrskyn pelosta, jonka he näkevät nopeasti lähestyvän, ja eri lahkot epäilevät vakavasti kykyään voida seisoa silloin yksin. Kaikki lahkot suosivat sentähden yhteenliittymistä: mutta vaikeasti ratkaistavana tehtävänä on se, kuinka tämä voidaan toteuttaa, kun uskontunnustukset ovat niin ristiriidassa toistensa kanssa. Eri tapoja ehdotetaan. Yhden mukaan tulisi ensin yhdistää ne lahkot, joilla on samansuuntainen oppi, esim. eri presbyteriläisten, baptistein, metodistein, katolilaisten j.n.e. oksat, ja siitä koetettaisiin edelleen jatkaa yhdistämistä. Toisen mukaan olisi levitettävä kansan keskuudessa ajatusta yhteenliittymisestä, olisi esitettävä, että oppi on jätettävä huomioonottamatta ja olisi ulotettava hyväntahtoinen yhteys kaikkiin siveellisiin ihmisiin sekä etsittävä heidän myötävaikutustaan heidän kutsumassaan kristillisessä työssä.
Erittäinkin kristikunnan nuoremmat ainekset ovat innostuneita tähän yhteenliittymiseen. He eivät nimittäin ole olleet mukana muinaisissa taisteluissa valitsemisesta, vapaasta armosta j.n.e. eivätkä ne ole heitä hämmentäneet. Mutta heillä on vielä jäljellä lapsuuden opetuksesta (joka on perujaan Roomasta ja pimeiltä vuosisadoilta) turmiollinen oppi ijankaikkisesta vaivasta kaikille niille, jotka eivät kuule ja ota vastaan evankeliumia tänä aikana, sekä myöskin se oppi, että evankeliumin tehtävänä on maailman kääntäminen nykyaikana ja sen pelastaminen siten vaivasta. Esimerkkinä tästä mainitsemme "kristilliset nuorten miesten yhdistykset", "kristilliset nuorten naisten yhdistykset", kristilliset endeavor yhdistykset, epwortliitot ja pelastusarmeijan. Monet näistä tosiaankin "kiivailevat Jumalan puolesta, mutta taitamattomasti".
Epäraamatullisten käsitystensä perustuksella pyrkivät nämä nyt nostamaan maailmaa. Tämä on hyvä tarkotus. Mutta heidän erehdyksensä on siinä, että he seuraavat omia suunnitelmiaan, jotka, kuinka viisaita ja hyviä ne ovatkin ihmisten silmissä, välttämättömästi ovat huonompia Jumalan viisautta ja suunnitelmaa, joka yksin voi menestyä. Kaikkien muiden täytyy epäonnistua. Olisi suureksi siunaukseksi totisille kristityille heidän keskuudessaan, jos he näkisivät Jumalan suunnitelman, nimittäin vihkiytyneen "pienen lauman" valitsemisen nyt ja senjälkeen maailman nostamisen tämän pienen lauman kautta, kun se on tullut täysilukuiseksi ja korkealle korotetuksi hallitsemaan Kristuksen kanssa hänen kanssaperillisinään tuhatvuotista valtakuntaa. Jos he näkisivät tämän, seuraisi siitä, että kaikki totiset heidän keskuudessaan vihkiytyisivät. Tämä olisi kumminkin pieni vähemmistö, sillä useimmat, jotka liittyvät sellaisiin yhdistyksiin, tekevät sen nähtävästi muista syistä kuin siitä, että vihkiytyvät täydellisesti Jumalalle ja hänen palvelukseensa kuolemaan asti.
Nämä nuoret ihmiset, jotka eivät tunne kirkkohistoriaa ja eri oppeja, innostuvat helposti yhdistysajatukseen. He arvelevat: Opit aiheuttivat menneisyydessä rikkoumisia. Perustakaamme nyt yhdistys ja jättäkäämme opit huomioonottamatta! Kaikki kristityt menneisyydessä olivat kyllä yhtä halukkaita yhdistymään kuin kristityt nyt ovat, mutta he unohtavat, että ensimäiset kristityt tahtoivat yhteyttä totuuden perustuksella tai muuten ei mitään yhdistymistä. Heidän käyttäytymisensä sääntönä oli: "Taistele sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu", ja "älköön teillä olko mitään osallisuutta pimeyden hedelmättömiin tekoihin, vaan pikemminkin nuhdelkaa niistä". (Juud. 3; Ef. 5: 11.) Monet meidän aikanamme eivät voi huomata, että muutamat opit ovat aivan välttämättömiä todellisten kristittyjen tosi yhdistymiselle — yhdistymiselle, joka on Jumalalle mieluinen — ja että menneisyyden virhe oli se, että kristityt olivat liian ennakkoluuloisia koetellakseen ja oikaistakseen kaikki opit Jumalan sanan mukaan.
Sellainen yhdistyminen, joka sivuuttaa Raamatun opin, mutta pitää kiinni ihmisten opeista: Ijankaikkisesta vaivasta, synnynnäisestä kuolemattomuudesta j.n.e., ja riippuu ainoastaan inhimillisestä arvostelukyvystä tarkotuksiin ja tapoihin nähden, on sentähden mitä vaarallisin asia, joka voisi tapahtua. Se vie varmuudella äärimäiseen eksytykseen, koska se hylkää Kristuksen opit ja viisauden ylhäältä ja riippuu sensijaan omien viisaiden miesten viisaudesta, joka on tyhmyyttä, ollessaan ristiriidassa Jumalan neuvon ja tavan kanssa. "Ymmärtäväisten ymmärrys kätkeentyy". — Jes. 29: 14.
Sitäpaitsi on monia ajatuksia joita etevät (?) papit ja muut ovat esittäneet seurakunnan tehtävästä ja työstä lähimmässä tulevaisuudessa. Nämä tahtovat saattaa sen vielä lähemmäksi maailman näkökantaa. Heidän työkseen näyttää tulevan uudestisyntymättömän maailman vetäminen puoleensa ja vakuuttautuminen vapaaehtoisesta raha-avustuksesta, ja tätä tarkotusta varten täytyy järjestää huveja ja huvituksia. Kuka tosikristitty ei ole huomannut näitä pyrkimyksiä sekä kotioloissaan että muualla?
Totuus annetaan alttiiksi.
Mistä voimme saada lujemman todistuksen kristikunnan lankeemiselle kuin siitä asianhaarasta, että protestanttilaiset kristityt kutsuivat kokoon sen suuren maailman uskonto-kongressin, joka pidettiin Chicagossa. Se pidettiin kristityssä maassa ja oli protestanttilaisten kristittyjen johdossa. Protestanttilaisia voidaan sentähden pitää vastuunalaisina kaikista sen toimista. Tämä kongressi oli valmis antamaan alttiiksi Kristuksen ja hänen evankeliuminsa saadakseen antikristuksen ja pakanain ystävyyden. Kunnia sekä kongressin avaamisesta että lopettamisesta annettiin paavikunnan edustajille. Seitsemänäkymmenenä päivänä istuivat kaikkien lahkojen edustajakristityt yhdessä neuvottelemassa kaikkien pakanauskontojen edustajain kanssa, ja on huomattava, että kun eri pakanakansojen uskoa esittivät huolellisesti heidän edustajansa, ei kristinuskosta pidetty yhtään järjestelmällistä esitystä, vaikka kristityt käsittelivät eri aineita. Kuinka kummalliselta näyttääkään se, että sellainen kokous löisi laimin sellaisen tilaisuuden saarnata Kristuksen evankeliumia vaikutusvaltaisille pakanoille. Häpesivätkö Kristuksen evankeliumin edustajat Kristuksen evankeliumia? (Room. 1: 16.) Mutta ei kyllin siinä, vaan siellä oli sellaisia, jotka tunnustautuivat Kristin-uskoon, mutta jotka innokkaasti toimivat sen perusoppien alasrepimisen hyväksi, ja jotka ilmottivat pakanain edustajille epäilyksensä Raamatun erehtymättömyydestä. Siellä oli sellaisia, jotka tunnustivat olevansa ortodoksisia eli puhdasoppisia kristittyjä, mutta jotka hylkäsivät opin lunnaista, joka on ainoan totisen uskon perustus. Toiset kielsivät ihmisen lankeemisen ja julistivat kehitysoppia, s.o. ettei häntä koskaan luotu täydelliseksi, ettei hän koskaan langennut, ja ettei hän niin ollen myöskään tarvinnut lunastajaa, että hän, sitte kun hänet luotiin hyvin alhaisessa tilassa, kaukana "Jumalan kuvasta", vähitellen on kohoutunut ja on yhä vielä kehittymistoiminnan alaisena, jonka laki aikaansaa parhaiden valinnan. Ja tämä, joka on juuri Raamatun lunastus- ja ennalleenasettamisopin vastakohta, oli pidetyin käsitys.
Esitämme muutamia lyhyitä lainauksia, jotka täydelleen vahvistavat lausuntomme totuuden. Rev. Theodore Munger New Haven'ista sanoi: "Kristus on vähän enemmän kuin se juutalainen, joka mestattiin Golgatalla. Kristus on ihmiskunta sellaisena kuin se kehitetään Jumalan voimasta ja armosta, ja jokainen kirja, jota henkeyttää tämä tosiasia (ei että Jeesus oli Jumalan voideltu Poika, vaan että ihmiskunta kokonaisuudessaan muodostaa Kristuksen, voidellun) kuuluu kristilliseen kirjallisuuteen." Hän panee siis Kristuksen pois valtaistuimelta ja antaa ihmiskuntaraukan ottaa hänen paikkansa. Rev. t:ri Rexford Bostonista (universalisti) sanoi: "Toivoisin, että kaikki tunnustaisimme, että rehellinen rukous, joka tapahtuu missähyvänsä koko maailmassa, on tosi rukous… Kirjottamaton, mutta tänä hetkenä vallitseva uskontunnustus, otaksun, on se, että kenellä hyvänsä rukoilijalla koko maailmassa, joka taipuu parhaimman edessä, tuntien ja ollen uskollinen puhtaimmalle valolle, joka hänelle loistaa, on pääsy taivaan korkeimpiin siunauksiin".
Hän lausui tosiaankin nykyään vallitsevan uskonnollisen tunteen perussäveleen, mutta puhuiko apostoli Paavali sillä tavalla Ateenassa tuntemattoman "jumalan" palvelijoille, tai puolustiko Elija tällä tavalla Baalin pappeja? Paavali selitti, että ainoastaan uskon kautta Kristuksen uhriin meidän synteimme edestä on pääsy Jumalan tykö, ja Pietari sanoi: "Ei ole taivaan alla muuta nimeä, ihmisille annettua, jossa meidän on pelastuminen." — Apt. 4: 12; 17: 23—31; 1 Kun. 18: 21, 22.
Rev. Lyman Abbot, pastori Plymouth'in kongregationali kirkossa, Brooklynissä, N.Y. selitti jumalallisesta ilmestyksestä: "Emme usko, että Jumala on puhunut ainoastaan Palestinassa ja niille harvoille, jotka olivat tuossa pienessä maakunnassa. Emme usko, että hän on puhunut kristikunnassa ja ollut mykkä muualla. Ei, me uskomme, että hän on Jumala, joka on puhunut kaikkina aikoina ja kaikkina aikakausina".
Mutta kuinka puhui hän sitten Baalin profetoille? Hän ei ole ilmottanut itseään paitsi valitulle kansalleen, luonnolliselle Israelille Juutalaiskautena ja hengelliselle Israelille Evankelikautena. "Teidät vaan minä tunsin kaikista maan sukukunnista." — Aamos. 3: 2; 1 Kor. 2: 6—10.
Oppia sijaissovituksesta mainittiin harvoin, ja monet hylkäsivät sen aivan avonaisesti vanhana muinaisuuden jätteenä ja arvottomana tälle valistuneelle ajalle. Ainoastaan muutama ääni kohotettiin sen puolustukseksi, ja nämä eivät olleet ainoastaan hyvin harvalukuisia kongressissa, vaan heidän käsityksiänsä halveksittiin myöskin hyvin selvästi.
* * * * *
Sellaisessa onnettomassa tilassa on nyt tuo suuri järjestelmä, joka asetetaan tuomiolle kokoontuneen maailman edessä, tuo järjestelmä, joka ylpeästi kutsuu itseään kristikunnaksi (Kristuksen valtakunnaksi), mutta jonka Kristus hylkää ja jota hän sopivasti nimittää "Babyloniksi". Kuinka ilmeisen kohtuutonta onkaan sovittaa nimikristikunta tämän maailman valtakuntiin! Ovatko profetat esittäneet jonkun sellaisen kuvan Jumalan ihanasta valtakunnasta? Käykö suuri Rauhanruhtinas ympäri ja pyytääkö hän kansoja tunnustamaan herrautensa ja valtansa? Pyytääkö hän almua mitä köyhimmältä talonpojalta tai tavotteleeko hän rikasten suosiota? Pakottaako hän alamaisiaan tarjoamaan viimeiset voimansa hänen horjuvan valtaistuimensa tukemiseksi? Oi ei! Arvokkaisuudella ja voimalla ottaa hän, kun määrätty aika tulee, suuren voimansa ja alkaa ihanan hallituksensa ja kuka voi sulkea häneltä tien?
Siten on tapahtumassa kaikkien sekä kirkollisten että porvarillisten mahtien yleinen yhdistyminen, sillä ne riippuvat molemmin puolisesti toisistaan. Ja näiden kanssa ovat kaikkien rikkaiden, suurien ja. mahtavien edut erottamattomasti yhdistetyt. Kirkolliset mahdit, joihin Raamattu viittaa taivaan voimina (nimeksi hengelliset voimat), lähenevät nyt myöskin toisiaan. "Taivas kääreetyy kuin kirja." — Jes. 34: 4; Nah. 1: 10.
* * * * *
Emme tarkota, että kaikki kristityt kuuluvat Babyloniin. Päinvastoin! Niinkuin Herra tunnustaa kaikki Babylonissa, jotka ovat hänelle uskollisia, ja nyt sanoo heille: "Lähtekää siitä ulos, te minun kansani", niin teemme mekin ja olemme iloisia uskoessamme, että löytyy tuhansia, jotka eivät ole taivuttaneet polviaan aikamme Baalille: mammonalle, ylpeydelle ja kunnianhimolle. Muutamat ovat jo selvästi lähteneet ulos siitä, ja muita koetellaan nyt tähän kohtaan nähden, ennenkuin vitsaukset vuodatetaan Babylonin yli. Ne, jotka rakastavat minäänsä, kansan suosiota, maailmallista edistymistä ja ihmisten kiitosta enemmän kuin Herraa, ne jotka kunnioittavat inhimillisiä oppeja ja järjestelmiä enemmän kuin Herran sanaa, eivät lähde ulos, ennenkuin Babylon lankee ja he tulevat "suuresta ahdistuksesta". (Ilm. 7: 9, 14.) Mutta sellaisia ei lasketa arvollisiksi valtakunnan osallisuudesta. Vertaa Ilm. 2: 26; 3: 21; Matt, 10: 37; Mark. 8: 34, 35; Luukk. 14: 26, 27.