XI
Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka sitten puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.
Marionettitirehtööri Magniafoco (se oli hänen nimensä) oli kyllä peloittavan näköinen, en sitä suinkaan kiellä, erittäinkin kamalan vaikutuksen teki tuo musta parta, joka peitti vatsan ja jalat kuin mikäkin esiliina, mutta oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha ihminen. Siitä antoi hän nytkin todisteen. Sillä kun Pinocchio-parka tuotiin hänen eteensä, ponnistellen vastaan ja itkien: "En tahdo kuolla, en tahdo kuolla!" niin tuli hän heti tästä liikutetuksi ja sääliväiseksi. Hän taisteli ensin vastaan, mutta ei voinutkaan kauempaa pidättää itseään ja päästi aika aivastuksen.
Harlekin oli näihin asti seisonut hyvin surullisena, pää painuksissa kuin piilipuulla, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli hyvin iloisen näköiseksi, kumartui Pinocchion puoleen ja kuiskasi puoliääneen:
— Hyviä uutisia, veliseni! Marionettitirehtööri on aivastanut, se merkitsee että hän säälii sinua, ja sinä olet pelastettu.
Asia on nähkääs semmoinen, että Magniafoco ei milloinkaan itkenyt, ja ei edes ollut kyyneleitä pyyhkivinäänkään, kuten muut ihmiset sääliä tuntiessaan. Heti kun hän tuli liikutetuksi alkoi hän sen sijaan aivastella. Se oli tapa yhtä hyvä kuin muutkin, osoittaa maailmalle sydämensä tunteita.
Aivastettuaan huusi marionettitirehtööri yhä äkäisenä Pinocchiolle:
— Lakkaa itkemästä! Kuunnellessani valitusvirsiäsi olen alkanut tuntea omituista tunnetta täällä vatsanpohjassani… tuskaa, joka melkein… ats, ats! — ja hän aivasti vielä kaksi kertaa.
— Terveydeksenne olkoon! sanoi Pinocchio.
— Kiitos. Ovatko isäsi ja äitisi vielä elossa? kysyi Magniafoco.
— Isäni elää; mutta äitiäni en ole koskaan tuntenut.
— Niin, niin, kuka tietää miten suuren surun saattaisin vanhalle isällesi, jos nyt antaisin heittää sinut tuleen. Ukko raiska, minun on häntä sääli… atsi… atsi… atsi! — ja hän aivasti vielä kolme kertaa.
— Terveydeksenne olkoon! — sanoi taas Pinocchio.
— Kiitos. Muuten minä säälin sinua myöskin, sillä niin kuin näet, eivät halot riitä paistini valmistamiseen, ja sinä olisit ollut siinä hyvään tarpeeseen. Mutta koska kerran olen säälin tuulella, niin saanen koettaa pysyä kärsivällisenä. Minä heitän jonkun omista marioneteistani tuleen sinun sijastasi. Hoi, santarmit!
Samassa astui esiin kaksi puista santarmia, pitkiä ja kuivia kuin tikut, kolmikulmaiset hatut päässä ja paljastetut miekat kädessä.
Marionettitirehtööri sanoi heille karkealla äänellä:
— Ottakaa kiinni tuo Harlekin, sitokaa hänet lujasti ja heittäkää hänet sitten tuleen. Minä tahdon lammaspaistini kyllin ruskeaksi.
Ajatelkaa Harlekin parkaa! Hän pelästyi niin kovasti, että kaatui pitkälleen vatsalleen lattialle.
Nähdessään tämän sydäntäsärkevän näyn, heittäytyi Pinocchio ääneen itkien marionettitirehtöörin jalkoihin. Hän kasteli tämän parran kyynelillään ja rukoili nyyhkyttäen:
— Armoa, herra Magniafoco!
— Ei täällä ole herroja, vastasi marionettitirehtööri ankarasti.
— Armoa, herra ritari!
— Ei täällä ole ritareita!
— Armoa, herra ylipäällikkö!
— Ei täällä ole ylipäälliköltä.
— Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!
Tämä nimitys vasta oli Magniafocon mieleen, ja kuin taikaiskusta oli hän paljon lempeämpi ja armollisempi.
— No, mitä sinä tahdot?
— Minä rukoilen armoa Harlekin-raukalle.
— Täällä ei ole pysyväistä armoa. Koska säästin sinut, on hänet heitettävä tuleen, sillä minä tahdon lammaspaistini kypsäksi.
— Siinä tapauksessa, huudahti Pinocchio ylpeästi, nousten ylös ja heittäen päästään leivänkuorisen lakkinsa, — siinä tapauksessa tiedän velvollisuuteni. Eteenpäin, herrat santarmit! Sitokaa minut ja heittäkää minut tuleen! Ei, on väärin, että Harlekin-ystäväni kuolee minun tähteni.
Nämä sanat, lausuttuina kovaa ja rohkeasti, saivat kaikkien ympärillä seisovien silmät kyyneltymään. Santarmitkin itkivät kuin vastasyntyneet lampaat, ja kuitenkin olivat he molemmat puusta.
Aluksi oli Magniafoco kylmä ja tunteeton kuin jääpalanen, mutta vähitellen suli hänkin ja alkoi aivastella. Ja neljä tai viisi kertaa aivasteltuaan levitti hän hellästi käsivartensa Pinocchiolle, sanoen:
— Sinäpä vasta olet oikein reipas poika! Tule tänne ja suutele minua!
Pinocchio hyökkäsi heti esille ja kiipesi kuin orava ylös pitkin marionettitirehtöörin partaa ja mäiskäytti suutelon juuri hänen nenännipukalleen.
— Olenko siis armahdettu? kysyi Harlekin-parka tuskin kuuluvalla äänellä.
— Sinä olet armahdettu, vastasi Magniafoco, mutta puisteli sitten päätään ja sanoi huoaten:
— Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Tänä iltana saan tyytyä puolikypsään lammaspaistiin. Mutta varokoon se itseään, jonka vuoro ensiksi sattuu!
Kuullessaan armahduksesta, kiiruhtivat kaikki marionetit näyttämölle, sytyttivät siellä kynttilät ja lamput kuin suurta juhlanäytäntöä varten ja alkoivat tanssia ja hyppiä. Ja sitäpä kesti vielä aamun sarastaessa.