XII
Marionettitirehtööri lahjoittaa viisi kultarahaa Pinocchiolle, että hän veisi ne isälleen Geppettolle, mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan pettää itsensä ja seuraa heitä.
Seuraavana päivänä kutsui Magniafoco Pinocchion syrjemmälle ja kysyi häneltä:
— Mikä on isäsi nimi?
— Geppetto.
— Ja mikä on ammattinsa?
— Kerjäläinen.
— Miten paljon hän ansaitsee?
— Hän ansaitsee sen verran, ettei milloinkaan ole penniäkään taskussaan. Ajatelkaa nyt, että ostaakseen minulle aapiskirjan, täytyi hänen myydä ainoa takkinsa, ja sekin oli niin paikattu, että oikein oli surkean näköinen.
— Mies parka! Minun on melkein sääli häntä. Tässä saat viisi kultarahaa! Mene heti viemään ne hänelle ja sano minulta paljon terveisiä.
Sen nyt jokainen ymmärtää, että Pinocchio kiitteli marionettitirehtööriä tuhatkertaisesti. Sitten hän vuoroon syleili kutakin marionettia, santarmejakin ja tyytyväisenä alkoi astua kotiin päin.
Mutta kuljettuaan tuskin puolen kilometriä, tuli häntä vastaan ontuva kettu ja sokea kissa. Ne kulkivat hyvin, hyvin hitaasti eteenpäin, auttaen toisiaan kuin hyvät onnettomuustoverit ainakin. Ontuva kettu kulki nojaten kissaan ja sokea kissa antoi ketun kuljettaa itseään.
— Hyvää päivää, Pinocchio, sanoi kettu ja tervehti kohteliaasti.
— Mistä sinä minun nimeni tiedät? kysyi marionetti.
— Tunnen hyvin isäsi.
— Missä olet hänet nähnyt?
— Näin hänet eilen oman huoneensa ovella.
— Mitä hän teki?
— Hän seisoi paitahihasillaan ja värisi kylmästä.
— Isä raukkani! Mutta jos Jumala suo, niin tästä lähtien hän ei enää palele!
— Minkätähden ei?
— Sen vuoksi, että minusta on tullut suuri herra.
— Sinustako suuri herra? sanoi kettu ja rähähti kovaa nauramaan. Kissa nauroi myöskin, mutta ettei sitä huomattaisi, alkoi hän silitellä etukäpälillään viiksiänsä.
— Ei siinä ole mitään nauramista, huusi Pinocchio suuttuneena. Todellakin minua säälittää, että saan veden suuhunne valumaan. Tässä näette viisi kultarahaani, ymmärrättekö mitä ne ovat.
Samassa hän otti esille Magniafocolta saamansa rahat.
Kultarahojen somasti kilahtaessa ojensi kettu tahtomattaan juuri ontuvan jalkansa ja kissa aukaisi molemmat silmänsä, jotka loistivat kuin kaksi viheriää lyhtyä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ne taas sulki, ettei Pinocchio huomaisi mitään.
— Mitä aiot tehdä näillä rahoilla? kysyi kettu.
— Ensiksikin, sanoi marionetti, aion ostaa isälleni uuden, kauniin takin, hopeasta ja kullasta ja timanttinapeilla varustetun, ja sitten ostan itselleni aapiskirjan.
— Sinulleko?
— Ihan varmaan, sillä aion mennä kouluun ja ruveta todellakin lukemaan.
— Katsopas minua! sanoi kettu. Tyhmää kouluhaluani saan kiittää siitä, että menetin toisen jalkani.
— Katsopas minuakin! sanoi kissa. Tyhmää lukuhaluani saan kiittää siitä, että kadotin näköni kokonaan.
Valkea rastas, joka istui pensaaseen piiloutuneena, viserteli samassa ja sanoi:
— Pinocchio, älä kuuntele huonojen toverien neuvoja, muuten tulet katumaan sitä!
Rastas parka, sitä sen ei olisi pitänyt sanoa! Yhdellä pitkällä harppauksella otti kissa sen kiinni ja söi sen yhtenä suupalana höyhenineen kaikkineen, ettei lintunen ehtinyt ääntäkään päästää.
Mutta kissa pyyhkäisi linnun syötyään suunsa, ja sulki taas silmänsä, tekeytyen sokeaksi kuin ennenkin.
— Rastas raukka! sanoi Pinocchio. Miksi olit niin häijy hänelle?
— Annoin hänelle vaan pienen läksytyksen. Tästä hän oppi, ettei vastedes sekaannu toisten asioihin.
He olivat jo kulkeneet enempi kuin puolet matkasta, niin kettu pysähtyy äkkiä ja kysyy marionetilta:
— Tahdotko saada kultarahasi kasvamaan kaksinkertaiseksi?
— Millä tavalla?
— Tahdotko saada nuo vaivaiset viisi tukaattiasi kasvamaan sadaksi tai tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi?
— Tietysti. Mutta millä tavalla?
— Helpoimmalla tavalla maailmassa. Sen sijaan että menet kotiisi, seuraatkin meitä.
— Ja minne aiotte minut viedä?
— Pöllöjen maahan.
Pinocchio mietti hetkisen, mutta vastasi sitten päättävästi:
— Ei, en tule teidän kanssanne. Nyt olen lähellä kotiani ja sinne tahdon mennä, sillä siellä odottaa minua isäni. Kuka tietää miten monta kertaa ukkorukka jo on huokaillut, kun minä en eilen palannut kotiin. Minä olen todellakin ollut paha poika ja puhuva sirkka oli oikeassa sanoessaan: "Tottelemattomien lasten ei käy milloinkaan hyvin tässä maailmassa." Ja sen olen oppinut omasta kokemuksestanikin, sillä olen ollut monessa onnettomuudessa ja viimeksi eilen Magniafocon luona, olin vähällä… huh… Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään.
— Siis, sanoi kettu, tahdot todellakin mennä kotiin? Mene vaan ja vastaa itse seurauksista!
— Vastaa itse seurauksista! toisti kissa.
— Ajattele nyt tarkkaan, Pinocchio, sillä nyt annat onnen livahtaa käsistäsi.
— Käsistäsi! toisti kissa.
— Yhdessä yössä sinun viisi tukaattiasi kasvaisivat kahdeksi tuhanneksi.
— Kahdeksi tuhanneksi! toisti kissa.
— Mutta mitenkä on mahdollista, että ne voisivat niin paljon kasvaa? kysyi Pinocchio, suu auki ihmetyksestä.
— Sen selitän sinulle heti, sanoi kettu. Tiedä siis, että pöllöjen maassa on ihmeellinen niitty, jota kaikki kutsuvat Ihmeniityksi. Tähän niittyyn kaivat pienen kuopan ja siihen pistät esimerkiksi yhden kultatukaatin. Sitten peität taas kuopan mullalla, kastelet sen kahdella ämpärillisellä lähdevettä ja heität sen päälle vielä hiukan suolaa, ja sitten menet aivan rauhassa nukkumaan. Mutta yön aikana onkin kultaraha itänyt ja alkanut kukkia ja noustessasi seuraavana aamuna ja tullessasi niitylle, mitä löydätkään? Löydät kauniin puun, täynnä kultatukaatteja, niinkuin kypsässä vehnäntähkässä on jyviä leikkuuaikana.
— Siis, sanoi Pinocchio, joutuen yhä enemmän hämilleen, jos minä nyt kaivaisin niittyyn viisi kultatukaattiani, montako löytäisin sieltä seuraavana aamuna?
— Sehän on maailman helpoin laskuesimerkki, vastasi kettu, sen voit laskea sormillasikin. Ajatellaan, että jokainen tukaatti tuottaa tertun, jossa on viisisataa tukaattia, silloinhan sinun tarvitsee vaan kertoa viisisataa viidellä ja siis löydät seuraavana aamuna taskustasi kaksituhattaviisisataa kirkasta ja helisevää kultarahaa.
— Oi ihanaa! huudahti Pinocchio, alkaen ilosta tanssia. — Kun olen saanut nuo tukaatit, pidän itse kaksituhatta ja loput viisisataa lahjoitan teille molemmille.
— Lahjoittaisit meille? huudahti kettu muka loukkaantuneena ja harmissaan. — Jumala meitä siitä varjelkoon!
— Meitä siitä varjelkoon! toisti kissa.
— Me, jatkoi kettu, emme työskentele itsekkään voiton vuoksi, vaan toisia rikastuttaaksemme me työtä teemme!
— Me työtä teemme! toisti kissa.
— Miten kunnon ihmisiä, ajatteli Pinocchio itsekseen ja unohtaen kokonaan isänsä, uuden takin, aapisen ja kaikki hyvät päätöksensä, sanoi hän ketulle ja kissalle:
— Tulkaa, lähtekäämme pian, minä tulen teidän kanssanne.