XIII
"Punaisen kravun" ravintola.
He kulkivat ja kulkivat ja kulkivat ja pimeän tullessa he saapuivat viimeinkin väsymyksestä melkein puolikuolleina "Punaisen kravun" ravintolaan.
— Viivytään täällä vähän aikaa, sanoi kettu, niin kauan vaan että ehdimme syödä hiukan ja levätä pari tuntia. Keskiyön aikana voimme sitten jatkaa matkaa, niin että huomenna aamunkoitteessa olemme perillä Ihmeniityllä.
Astuttuaan ravintolaan sisään, asettuivat he kaikki kolme pöydän ympäri syömään, mutta ei kenelläkään heistä ollut ruokahalua.
Kissaparalla oli niin kovat vatsavaivat, ettei voinut syödä enempää kuin viisi särkeä tomaattikastikkeen kanssa ja neljä annosta vasikansylttyä, mutta koska syltyt eivät olleet hänen makunsa mukaan maustetut, täytyi hänen tilata vielä kolme kertaa voita ja jauhennettua juustoa.
Kettu olisi mielellään maistellut jotain hänkin, mutta lääkäri oli määrännyt hänelle mitä ankarimman ruokajärjestyksen, sen vuoksi täytyi hänen tyytyä vaan jänispaistiin hapankastikkeen kera ja helposti sulavaan väliruokaan: lihaviin nuoriin kanoihin ja kukkopoikasiin. Sen jälkeen antoi hän tuoda itselleen oivallista keittoa: kaniineista, sammakoista, sisiliskoista ja paratiisiomenista tehtyä, mutta sitten hän ei enää tahtonutkaan enempää. Hänelle oli ruoka niin vastenmielistä, sanoi kettu, ettei hän tahtonut voida pistää ruokaa ensinkään suuhunsa.
Mutta Pinocchio söi vähiten kaikista. Hän tilasi pähkinöitä ja leipää, mutta jätti kaikki koskematta lautaselle. Ajatuksensa olivat niin kokonaan Ihmeniityllä, että poika parka oli jo edeltäkäsin syönyt itsensä sairaaksi kultarahoistaan.
Kun illallinen oli syöty, sanoi kettu isännälle:
— Antakaa minulle kaksi hyvää huonetta, yksi Pinocchiolle ja toinen minulle ja toverilleni! Ennen kuin edelleen matkustamme, lepäisimme vähän aikaa. Mutta älkää unohtako herättää meitä keskiyön aikaan, että voimme jatkaa matkaamme!
— Kyllä, herrani, vastasi isäntä vilkuttaen silmää ketulle ja kissalle, ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrän viittauksen ja kaikki on selvänä…"
Heti sänkyyn päästyään nukkui Pinocchio ja alkoi uneksia. Ja unissa hän oli olevinaan keskellä suurta niittyä, jolla kasvoi paljon pieniä puita ja ne olivat terttuja täynnä ja nämä tertut olivat peitetyt kultatukaateilla, jotka keinuivat ilmassa ja lauloivat ting, tang, ting, niin kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Ken meitä haluaa, se tulkoon meitä ottamaan!" Mutta juuri kaikkein jännittävimpänä hetkenä, kun Pinocchio ojensi kätensä noukkiakseen kouransa täyteen noita kauniita rahoja ja aikoi pistää ne taskuunsa, heräsi hän äkkiä siitä, että koputettiin kolme kertaa kovasti huoneen ovelle.
Se oli isäntä, joka tuli ilmoittamaan keskiyön olevan käsissä.
— Ovatko minun toverini jo valmiit? kysyi marionetti.
— Enempi kuin valmiit, he läksivät jo kaksi tuntia sitten.
— Mutta miksi heillä oli niin kiire.
— Niin, kissa sai sanan, että hänen vanhin kissanpoikansa, jolla on patit jaloissa, makaa kuoleman kielissä.
— Maksoivatko he illallisen?
— Mitä te ajattelette? He olivat liian hyvin kasvatettuja aiheuttaakseen teille sen häpeän.
— Sepä vahinko! Se häpeä olisi ollut minulle hyvinkin mieleen! sanoi
Pinocchio kynsäisten päätänsä. Sitten hän kysyi:
— Ja missä lupasivat nämä hyvät ystävät odottaa minua?
— Ihmeniityllä huomenna aamun koittaessa.
Pinocchio maksoi tukaatin omasta ja toveriensa illallisesta ja lähti matkaan.
Mutta voisi melkein sanoa, että hän sai kulkea kopeloiden eteenpäin, sillä majatalon ulkopuolella oli pimeä kuin säkissä. Ympäristöltä ei kuulunut edes lehden kahinaa. Ainoastaan muutamia ilkeitä yökköjä lenteli edestakaisin tien poikki, pensaasta toiseen sipaisten siivillään Pinocchion nenää, niin että hän peräytyi pelästyksestä takaperin ja huusi: — Kuka siellä? ja kaiku läheisiltä kunnailta toisti: — Kuka siellä? Kuka siellä? Kuka siellä?
Mutta kuljettuaan vähän matkaa eteenpäin, huomasi hän puunrungossa pienen, pikkaraisen elukan, joka levitti ympärilleen heikkoa, vaaleaa valoa, ikään kuin se olisi johtunut läpinäkyvästä posliinisesta yölampusta.
— Kuka sinä olet? kysyi Pinocchio.
— Minä olen puhuvan sirkan haamu, vastasi pieni eläin, hyvin heikolla, hienolla äänellä, se kuului kuin toisesta maailmasta.
— Mitä minusta tahdot? kysyi marionetti.
— Tahtoisinpa antaa sinulle neuvon. Käänny takaisin kotiisi ja vie ne neljä tukaattia, jotka sinulla vielä ovat jäljellä, isäraukallesi, joka itkee epätoivoisena kun et sinä palaa kotiin.
— Huomenna on isäni hieno herra, sillä nämä neljä tukaattia muuttuvat kahdeksituhanneksi.
— Älä usko, poikaseni, niihin, jotka lupaavat sinut yhdessä yössä tehdä rikkaaksi. Semmoiset ihmiset ovat joko hulluja tai veijareita. Tee niin kuin minä sanon ja palaa kotiin!
— Minä tahdon mennä eteenpäin.
— On jo myöhä…
— Minä tahdon mennä eteenpäin.
— Yö on pimeä…
— Minä tahdon mennä eteenpäin.
— Tie on vaarallinen.
— Muista, että ne lapset, jotka tahtovat seurata omaa tahtoaan ja omia oikkujaan, ennemmin tai myöhemmin saavat sitä katua.
— Vanha, tavallinen juttu. Hyvää yötä, Sirkka.
— Hyvää yötä, Pinocchio, ja taivas suojelkoon sinua ryöväreiltä ja murhaajilta.
Tuskin oli puhuva sirkka lausunut viimeiset sanansa, niin se aivan äkkiä sammui, niin kuin kynttilään olisi puhallettu ja maantie oli vielä entistään pimeämpi.