XV
Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet jättiläistammen oksaan.
Nyt oli Pinocchio kadottanut rohkeutensa ja hän oli jo aikeessa heittäytyä maahan ja antautua vangiksi, kun hän samassa näki hyvin kaukaa puitten välistä hohtavan pienen lumivalkoisen talon.
— Jos vielä jaksaisin juosta tuolle talolle asti, niin ehkä olisin pelastettu! sanoi hän itsekseen.
Ja kadottamatta minuuttiakaan alkoi hän juosta kovaa kyytiä metsän halki. Ja rosvot jäljestä kuin ennenkin.
Juostuaan henkensä kaupalla kaksi tuntia hän saapui viimeinkin aivan hengästyneenä pienen talon portille ja koputti sille.
Ei vastausta.
Hän koputti vielä kerran ja kovemmin, sillä takaa-ajajien melu ja ähkyvä hengitys kuului yhä lähenevän.
Sama äänettömyys.
Huomatessaan, ettei koputus mitään auttanut, alkoi hän epätoivoisena potkia jaloillaan porttia. Silloin ilmestyi ikkunaan kultatukkainen tyttö, jonka kasvot olivat valkeat kuin vahakuvan. Hän seisoi siinä liikkumattomana, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla ja sanoi huuliaan liikuttamatta niin hiljaisella äänellä kuin olisi se tullut toisesta maailmasta:
— Tässä talossa ei ole ketään; kaikki ovat kuolleet.
— Mutta avaa sinä minulle! huusi Pinocchio itkien ja rukoillen.
— Minäkin olen kuollut.
— Kuollut? Mutta miksi seisot ikkunassa?
— Odotan paareja, joilla minut kannetaan pois.
Tuskin oli tyttö tämän sanonut, niin hän katosi ja ikkuna sulkeutui äänettömästi.
— Oi, sinä kultakiharainen tyttö, huusi Pinocchio, armahda minua ja avaa ovi! Sääli poikaparkaa, jota ros…
Mutta hän ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, sillä samassa tartuttiin hänen niskaansa ja kaksi tuttua karkeaa ääntä murisi uhkaavasti:
— Nyt et enää pakene!
Marionetti tunsi kuoleman olevan lähellä ja hän alkoi niin kovasti vapista, että jäsenet kalisivat, samaten kuin kultarahat kielensä alla.
— No? kysyivät rosvot, avaatko suusi, vai etkö? vai et vastaa?…
Odotapas, kyllä me sen auki saamme…
Ja he vetivät esille kaksi hyvin pitkää puukkoa, teräviä kuin partaveitset, ja ritsis, ratsis… he löivät häntä kaksi kertaa aikalailla selkään.
Mutta onneksi oli marionetti niin kovasta puusta, että puukonterät menivät sirpaleiksi ja rosvot jäivät seisomaan puukonkahvat kädessä, tuijottaen tylsästi toisiinsa.
— Nyt ymmärrän, sanoi viimein toinen heistä, hänet on hirtettävä.
Hirttäkäämme hänet!
— Hirttäkäämme hänet! toisti toinen.
Sanottu ja tehty. Pinocchion kädet sidottiin selän taakse, nuoran silmukka pantiin kaulan ympäri ja niin he ripustivat hänet sen puun oksaan, jota kutsuttiin Jättiläistammeksi.
Sitten he istuutuivat nurmikolle odottamaan, että marionetti tekisi viimeisen ilmahyppynsä. Mutta vaikka kolme tuntia oli kulunut, olivat hänen silmänsä yhä auki ja suunsa suljettuna ja hän potki ja sätkytteli pahemmin kuin milloinkaan ennen.
Viimein he väsyivät odottamiseen ja kääntyen Pinocchioon, sanoivat he pilkallisesti hohottaen:
— Hyvästi huomiseen. Kun aamulla palaamme, toivomme sinun olevan siksi kohteliaan, että tapaamme sinut kuolleena ja suu selällään.
Sen sanottuaan menivät he matkoihinsa.
Yöllä alkoi myrskytä ja tuulla pohjoisesta, tuuli vinkui hirveästi ja heilutteli Pinocchio-parkaa edestakaisin kuin läppää kirkonkellossa, kun sitä soitetaan pyhäpäivänä. Tästä heilumisesta hän tuli kauhean merikipeäksi, ja nuora kiristyi yhä tiukemmalle hänen kaulansa ympäri, niin että hän tuskin enää voi hengittää.
Vähitellen alkoi kaikki mustua hänen silmissään; mutta vaikka hän tunsi kuoleman lähenevän, toivoi hän yhä vielä jonkun säälivän ihmisen viime hetkessä pelastavan hänet. Hän odotti ja odotti, mutta kun ei ketään tullut, muisti hän isä raukkansa… ja kuolevan äänellä änkytti hän: — Voi isä kulta, jospa olisit täällä… Enempää hän ei saanutkaan sanotuksi. Hän sulki silmänsä, avasi suunsa ja oikaisi säärensä, ja nytkähdettyään vielä kerran, jai hän siihen kankeana riippumaan.