XVI
Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas puusta, laittaa hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä saadakseen tietää, onko Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.
Pinocchion riippuessa jättiläistammen oksassa näyttäen enemmän kuolleelta kuin elävältä, ilmestyi kultakutrinen tyttö taas ikkunaan. Häntä säälitti tuo onneton, joka heilui edestakaisin nuora kaulassa, tanssien polskaa pohjatuulessa ja hän taputti kolme kertaa hiljaa käsiänsä.
Samassa kuului suhinaa ilmassa ja suuri kotka lensi siivet levällään ilman halki ja asettui ikkunalaudalle istumaan.
— Mitä käskette, suloisin haltijatar? — kysyi kotka, painaen nokkansa ikkunalautaan kohteliaaksi tervehdykseksi. Katsokaas, tuo kultakutrinen tyttö olikin hyvä haltijatar, joka oli jo tuhat vuotta elänyt tämän metsän laidassa.
— Näetkö tuon marionetin, joka heiluu ja riippuu tuon Jättiläistammen oksassa?
— Kyllä näen.
— Hyvä on, lennä nopeaan sinne, ja noki vahvalla nokallasi rikki solmu, josta hän riippuu taivaan ja maan välillä, ja aseta hänet sitten varovasti nurmikolle tammen juurelle.
Kotka lensi pois ja palasi kahden minuutin kuluttua.
— Mitä käskitte, sen olen tehnyt.
— Miltä hän näytti? Kuolleeltako vai elävältä?
— Kyllä hän oli kuolleen näköinen, mutta ei hän aivan kuollut voi olla, sillä irroitettuani silmukan, joka kiristi hänen kaulaansa, hengitti hän syvään ja änkytti puoliääneen: "Nyt tuntuu paremmalta…!"
Haltijatar taputti taas kaksi kertaa käsiänsä ja heti astui sisään komea villakoira, joka käveli takajaloillaan, aivan kuin ihminen.
Koira oli puettu komeaan takkiin. Hänellä oli päässään kolmikulmainen, kultanauhoilla koristettu hattu, jonka alta kellertävän tekotukan kiharat valuivat kaulalle, ja takki oli suklaanvärinen, timanttinapeilla varustettu ja siinä oli kaksi suurta taskua, jonne hän pisti ne luupalaset, jotka hänen valtiattarensa lahjoitti hänelle päivällisen aikana, polvihousut karmosiininpunaisesta sametista, silkkisukat ja matalat kengät, takapuolella oli hänellä jonkinlainen sinisestä silkistä tehty sateenvarjon kotelo, jonne sadeilmalla sai pistää häntänsä.
— Joutuun, Medoro! sanoi haltijatar villakoiralle. — Anna heti valjastaa kauniit vaunut vaunuliiteristäni ja aja metsätietä pitkin. Kun saavut Jättiläistammen luo, löydät puolikuolleen marionetin makaavan maassa. Nosta hänet hiljaa ylös, aseta hänet hyvin varovasti vaunun tyynyille ja tuo hänet tänne! Oletko ymmärtänyt?
Villakoira heilutti neljä tai viisi kertaa sinisessä silkkikotelossa olevaa häntäänsä, osoittaaksensa, että oli ymmärtänyt käskyn ja juoksi sitten pois nopeasti kuin kilpa-ajohevonen.
Vähän sen jälkeen veti hän ulos vaunuliiteristä mitä somimmat, pienet taivaansiniset vaunut, jonka tyynyt olivat täytetyt kanarialinnun höyhenillä ja vuorattu kermavaahdolla ja muroleivoksilla. Sata pientä valkoista hiirtä veti vaunuja ja villakoira istui ajolaudalla läjähyttäen piiskaa oikealle ja vasemmalle, niin kuin kaikki kuskit tekevät pelätessään myöhästyvänsä.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo vierivät vaunut takaisin. Haltijatar oli seisonut ovella odottamassa, ja nyt otti hän marionettiparan syliinsä ja kantoi hänet pieneen huoneeseen, jonka seinät olivat helmistä ja antoi heti kutsua lähiseudun taitavimmat lääkärit.
Lääkärit saapuivat heti, toinen toisensa perästä: ensiksi korppi, sitten pöllö ja viimeksi puhuva sirkka.
— Hyvät herrat, sanoi haltijatar noille kolmelle lääkärille, jotka seisoivat Pinocchion vuoteen ympärillä, tahtoisin saada teiltä tietää, elääkö tämä onneton marionetti tai onko hän kuollut!…
Tätä kehoitusta seuraten astui korppi ensiksi vuoteen viereen ja koetti Pinocchion valtasuonta, nenää ja pikkuvarvasta ja tehtyään sen oikein perusteellisesti, lausui hän juhlallisesti seuraavat sanat:
— Minun käsitykseni mukaan on marionetti kuollut, mutta jos hän ikävä kyllä ei ole kuollut, on se varma merkki siitä, että hän yhä vielä elää!
— Ikävä kyllä, sanoi pöllö, — olen eri mieltä arvoisan virkaveljeni ja ystäväni kanssa. Minun käsitykseni mukaan marionetti vielä elää, mutta jos hän onnettomuudeksi ei enää ole elossa, niin on se varma merkki siitä, että hän todellakin on kuollut.
— Ettekö te sano mitään? kysyi haltijatar puhuvalta sirkalta.
— Minä sanon, että varovainen lääkäri tekee viisaimmasti, jos vaikenee silloin, kun ei tiedä mitä puhuu. Muuten tämä marionetti ei ole mikään uusi ilmiö minulle, me olemme vanhoja tuttuja.
Pinocchiota, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana kuin oikea puupalanen, alkoivat puistattaa kylmät väreet, niin että koko sänky alkoi täristä.
— Tämä marionetti, jatkoi puhuva sirkka, on oikea täydellinen veijari…!
Pinocchio avasi silmänsä, vaan sulki ne heti.
— Hän on oikea hutilus, laiskuri, maankiertäjä…
Pinocchio piilotti kasvonsa lakanan alle.
— Tämä marionetti on tottelematon poika, joka ennemmin tai myöhemmin musertaa isäraukkansa sydämen…
Samassa kuului huoneesta omituista ääntä, ikään kuin pidätettyä itkua tai tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Voitte arvata miten kaikki hämmästyivät, kun hiukan lakanaa kohotettaessa huomattiin, että se olikin Pinocchio, joka itki ja nyyhki.
— Kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän on paranemaan päin, sanoi korppi juhlallisesti.
— Todellakin koskee minuun, että minun täytyy vastustaa rakasta ystävääni ja virkaveljeäni, lisäsi pöllö, mutta minä puolestani uskon, että kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän vastenmielisesti kuolee.