XVII
Pinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen kuin nähdessään haudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen jälkeen hän valehtelee ja saa rangaistukseksi pitkän nenän.
Heti kun lääkärit olivat jättäneet huoneen, astui haltijatar Pinocchion luokse ja asetettuaan kätensä hänen otsalleen huomasi hän Pinocchiolla olevan kovan kuumeen.
Hän sekoitti heti valkoisen pulverin puoleen lasilliseen vettä, ojensi sen marionetille ja sanoi lempeästi:
— Juo tämä ja parin päivän kuluttua olet terve!
Pinocchio katseli lasia ja irvisteli ja kysyi sitten itku kurkussa:
— Onko se imelää vai karvasta?
— Se on karvasta, mutta se tekee sinulle hyvää.
— Jos se on karvasta, niin en minä sitä huoli.
— Tee minulle mieliksi ja juo se!
— Minä en huoli pahoista juomista.
— Juo nyt, ja juotuasi tämän kaikki, annan sinulle sokeripalasen, niin poistuu paha maku suustasi!
— Missä sokeripalanen on?
— Tässä, sanoi haltijatar, ottaen sen pienestä kultaisesta sokerirasiasta.
— Ensiksi tahdon sokeripalasen ja sitten vasta juon sen happamen sekoituksen…
— Lupaatko sen?
— Kyllä…
Haltijatar antoi Pinocchiolle sokeripalasen, jonka tämä nielaisi heti paikalla. Sitten nuoleskeli hän huulensa ja sanoi:
— Voi, jos lääke olisikin sokeria, niin ottaisinpa sitä vaikka joka päivä.
— Pidä nyt lupauksesi ja juo nämä vesipisarat, joista saat terveytesi takaisin.
Pinocchio otti vastenmielisesti lasin käteensä, haisteli sitä hiukan, vei taas suulleen, haisteli taas ja sanoi viimeinkin:
— Se on niin pahaa, niin pahaa! Minä en voi sitä juoda.
— Mitenkä voit niin sanoa, vaikka et ole maistanutkaan sitä?
— Miksen voi. Tunnenhan sen jo hajusta. Tahdon vielä yhden sokeripalan… sitten minä sen varmasti juon.
Hyvän äidin ihmeteltävällä kärsivällisyydellä pisti haltijatar vielä pienen sokeripalasen hänen suuhunsa ja ojensi sitten uudelleen lasin hänelle.
— En minä voi sitä näin juoda! — sanoi marionetti irvistellen kaikella tavalla.
— Mikset?
— Sen vuoksi, että tuo tyyny tuolla jaloillani on tiellä.
Haltijatar otti pois tyynyn.
— Ei se auta. En minä näinkään voi sitä juoda.
— Onko jotain muuta esteenä?
— Tuo ovihan on raollaan.
Haltijatar meni ja sulki oven.
— Mutta kuitenkaan minä en voi juoda tätä pahaa sekoitusta, huusi
Pinocchio ja alkoi itkeä, ihan varmaan minä en voi, en, en!
— Poikani, sitä kadut vielä…
— Se on sama minusta…
— Sinun tautisi on vaarallinen…
— Siitä en välitä.
— Kuumeesi voi parissa tunnissa siirtää sinut tästä maailmasta toiseen…
— Siitä en välitä…
— Etkö pelkää kuolemaa?
— En vähääkään. Ennemmin kuolen kuin juon tuota ilkeää lääkettä!
Samassa aukenivat ovet selkoselälleen ja neljä pikimustaa kaniinia astui sisään, kantaen hartioillaan pientä ruumispaaria.
— Mitä te minusta tahdotte? huusi Pinocchio kauhistuneena ja nousi istumaan.
— Me tulemme sinua hakemaan, vastasi suurin kaniineista.
— Minuako hakemaan? Mutta minä en ole vielä kuollut!…
— Et vielä, mutta sinä et elä enää kuin pari minuuttia, koska et ottanut lääkettä, joka olisi poistanut kuumeen!
— Oi, rakas, armas haltijattareni! alkoi marionetti itkien rukoilla. — Antakaa minulle heti lääkelasi… Joutukaa, armahtakaa minua, sillä en tahdo kuolla, en… en tahdo kuolla. —
Ja hän tarttui molemmin käsin lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
— Täytynee odottaa, sanoivat kaniinit. — Tällä kertaa teimme turhan matkan.
Ja he nostivat taas pienet paarit hartioilleen ja läksivät huoneesta, nuristen hiljaa jotain hampaittensa välitse.
Parin minuutin päästä hyppäsi jo Pinocchio pois sängystä, terveenä ja reippaana kuin ennenkin, sillä katsokaapas: puumarionetit sairastuvat hyvin harvoin ja silloinkin paranevat he uskomattoman nopeasti.
Kun haltijatar näki hänen juoksevan huoneessa ja leikkivän ja telmivän iloisena kuin pienen kukonpoikasen, sanoi hän:
— Lääke oli siis sinulle hyväksi?
— Hyväksikö? Sehän teki minut terveeksi.
— Miksi annoit minun niin monesti pyytää ennenkuin otit sen?
— Semmoisia me kaikki pojat olemme. Me pelkäämme lääkkeitä enemmän kuin tautia.
— Hyi häpeä! Poikien pitäisi tietää, että lääkkeet, otettuna ajallaan, pelastaa heidät kovista taudeista, jopa kuolemastakin…
— Voi, vastedes en anna pyytää itseäni niin monta kertaa. Muistan kyllä mustat kaniinit paareineen… ja silloin tartun lasiin ja juon heti lääkkeet…
— Tulepas nyt vähän tänne ja kerro mitenkä oikein jouduit rosvojen käsiin!
— Niin, katsokaas, marionettitirehtööri Magniafoco antoi minulle viisi kultarahaa ja sanoi: Tästä saat, vie ne isällesi! — mutta minä tapasinkin maantiellä kissan ja ketun, molemmat oikein kunnon sieluja, jotka sanoivat minulle: — Tahdotko että nämä tukaatit muuttuvat tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi? Tule kanssamme, me viemme sinut Ihmeniitylle! Ja minä sanoin, menkäämme! ja he sanoivat: — Levätään vähän aikaa "Punaisen kravun" majatalossa ja jatketaan matkaa puoliyön jälkeen. — Mutta kun minä heräsin, eivät he enää olleet siellä, vaan olivat lähteneet matkaansa. Ja minä läksin yksin kulkemaan keskellä yötä, ja oli pilkkosen pimeä. Tapasin maantiellä kaksi rosvoa, jotka olivat kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja he sanoivat minulle: — Rahat tänne! — ja minä sanoin: — Ei minulla ole mitään, — sillä kultarahat olin pistänyt kieleni alle, ja yksi rosvoista koetti pistää kätensä minun suuhuni ja silloin purin hänen kätensä poikki ja syljin sen suustani, mutta se minkä syljin ei ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä. Ja rosvot alkoivat juosta jäljestäni ja minä edellä ja kyllä minä juoksin, mutta he saivat minut kiinni ja panivat nuoran kaulaani ja ripustivat minut yhteen puuhun tuonne metsään ja sitten he sanoivat: — Huomenna me tulemme tänne, ja silloin täytyy sinun olla kuolleena ja pitää suusi auki, niin että me saamme kultarahat kielesi alta.
— Missä ne kultarahasi nyt ovat? kysyi haltijatar.
— Minä olen ne hukannut, vastasi Pinocchio, mutta hän valehteli, sillä rahat olivat hänen taskussaan.
Mutta tuskin oli hän sen sanonut, niin hänen nenänsä, joka muutenkin oli pitkä, piteni äkkiä monta senttimetriä.
— Minne sinä ne hukkasit?
— Tuonne metsään.
Tämän uuden valheen sanottuaan kasvoi nenänsä vieläkin pitemmäksi.
— Jos olet hukannut ne tänne metsään, sanoi haltijatar, niin mennään etsimään ne. Ei niitä ole vaikea löytää, sillä kaikki mitä tähän metsään hukkuu, saadaan takaisin.
— Ei, mutta jos oikein asiaa ajattelen, sanoi marionetti yhä enemmän sekaantuen, en hukannutkaan rahojani, vaan lääkkeitä ottaessani nielin ne epähuomiossa.
Tästä kolmannesta valheesta kasvoi hänen nenänsä niin kauhean pitkäksi, ettei hän enää voinut kääntyä minnekään päin. Jos hän kääntyi yhdelle päin, töykkäsi nenä sänkyyn tai ikkunaruutuihin, jos hän kääntyi toiselle päin, töykkäsi hän seiniä tai ovea kohti ja jos hän päätään nosti vähäisenkin, oli hän vähällä puhkaista haltijattarelta silmän.
Haltijatar katseli häntä ja nauroi.
— Miksi nauratte minulle? kysyi marionetti, hämillään ja levottomana, sillä hänen nenänsä kasvoi ihan näkyvästi.
— Minä nauran sille valheellesi!
— Mistä tiedätte, että minä valehtelin?
— Kyllä tiedän, poikaseni, valheet on helppo tuntea, sillä ne ovat kahta laatua: lyhytjalkaisia valheita ja pitkänenäisiä valheita ja sinun valheesi kuuluu juuri näihin pitkänenäisiin.
Pinocchio häpesi kovasti ja tahtoi piiloutua ja juosta pois huoneesta, mutta kas, sepä ei onnistunutkaan. Hänen nenänsä oli kasvanut niin pitkäksi, ettei hän mahtunut enää ulos ovesta.