XVIII
Pinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidän kanssaan
Ihmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.
Sen nyt voitte jo edeltäpäin arvata, että haltijatar antoi marionetin itkeä ja ulvoa runsaan puolen tuntia pitkän nenänsä tähden, joka ei enää mahtunut ulos ovesta. Sen hän teki antaakseen Pinocchiolle kunnon läksytyksen, niin että tämä jättäisi pahan tapansa valehdella, rumin tapa mikä lapsilla voi olla. Mutta kun hän näki miten Pinocchion kasvot olivat muuttuneet, silmät olivat melkein päästä pudota epätoivosta, silloin kävi hänen poikaparkaa sääli ja hän taputti käsiään. Tämän merkin kuullessaan lensi tuhansittain tikkoja ikkunasta sisään, ja ne asettuivat kaikki Pinocchion nenälle ja alkoivat nokkia sitä niin innokkaasti, ettei kulunut montakaan minuuttia, niin jo oli tuo muodottoman suuri nenä kutistunut luonnolliseen kokoonsa.
— Miten hyvä te olette, rakas haltijattareni, sanoi marionetti silmiään pyyhkien, voi miten rakastan teitä!
— Minäkin pidän sinusta, vastasi haltijatar, jos jäät luokseni olen minä sinun hyvä sisaresi ja sinä olet minun pieni veljeni…
— Mielelläni minä jäisin… mutta isäraukkani?
— Olen ajatellut häntäkin. Olen lähettänyt sanan isällesi ja vielä tänä iltana hän on täällä.
— Todellako? huudahti Pinocchio hyppien ilosta. — Voi, rakas haltijattareni, jos sallitte, tahtoisin mielelläni lähteä häntä vastaan. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin saan suudella ukkoraiskaa, joka on kärsinyt niin paljon minun tähteni.
— Mene vaan, mutta varo ettet eksy! Mene metsätietä, niin varmasti kohtaat hänet.
Pinocchio lähti matkaan, ja heti metsään saavuttuaan alkoi hän juosta kuin villivuohi. Mutta jouduttuaan lähelle Jättiläistammea pysähtyi hän äkkiä, sillä hän oli kuulevinaan kahinaa pensaikosta. Aivan oikein! arvatkaapas ketkä ilmestyivät tielle?… Kettu ja kissa, samat matkatoverit, joiden kanssa hän oli syönyt illallista "Punaisen kravun" majatalossa.
— Mutta hyvänen aika, tuossahan on meidän rakas Pinocchiomme! huudahti kettu, syleillen ja suudellen häntä. — Miten ihmeessä olet tänne joutunut?
— Sepä on pitkä juttu, vastasi marionetti, kerron sen teille toisen kerran. Niin paljon kuitenkin voin teille kertoa, että samana yönä, jolloin minut jätitte yksin majataloon, jouduin minä maantiellä murhaajien käsiin…
— Murhaajien käsiin?… Voi ystävä parka! Ja mitä ne sinusta tahtoivat.
— He tahtoivat varastaa kultarahani.
— Sen roistot! sanoi kettu.
— Sen roistot! toisti kissa.
— Mutta minä pakenin, jatkoi marionetti kertomistaan, ja he jäljestä, kunnes saivat minut kiinni ja ripustivat minut tämän tammen oksaan…
Ja Pinocchio osoitti jättiläistammea, joka oli kahden askeleen päässä siitä.
— Onko kuultu mokomaa? huudahti kettu. — Miten katala tämä maailma onkaan, jossa elämme! Mistä me kunnialliset ihmiset enää voimme löytää rauhallisen olinpaikan?
Heidän siinä puhellessaan huomasi Pinocchio, että kissa ontui oikealla etujalallaan, ja että koko käpälää kynsineen kaikkineen ei ollutkaan. Hän kysyi sen vuoksi:
— Mihin on käpäläsi joutunut?
Kissa aikoi vastata, mutta hämmentyi. Kettu ehätti kiireellä sanomaan:
— Minun ystäväni on niin kovin ujo, senvuoksi hän ei vastaa. Minä teen sen hänen sijastaan. Tiedä siis, että noin tunti sitten kohtasimme maantiellä vanhan suden, joka oli melkein tiedoton nälästä ja se kerjäsi meiltä almua. Mutta meillä ei ollut edes kalanruotoa antaa hänelle, mutta mitä tekikään silloin ystäväni, jolla totisesti on Caesarin sydän. Ajattele, hän puraisi omilla hampaillaan etukäpälänsä poikki ja heitti sen tuolle nälkäiselle eläinparalle.
Sanoessaan tämän pyyhki kettu kyyneleen silmästään.
Pinocchiokin liikuttui tästä ja astuen kissan luokse kuiskasi tämän korvaan:
— Jos kaikki kissat olisivat sinun kaltaisiasi, miten onnellisia olisivatkaan rotat!
— Mutta mitä sinä teet näillä mailla? kysyi kettu marionetilta.
— Minä odotan isääni, joka voi saapua minä hetkenä tahansa.
— Entä kultarahasi?
— Ne ovat yhä vielä taskussani, paitsi sitä yhtä, jolla maksoin illallisenne "Punaisen kravun" majatalossa.
— Ja ajattelepas, että sinulla huomenna voisi olla kaksituhatta kultarahaa näiden neljän sijasta. Miksi et seuraa neuvoani? Miksi et kylvä niitä Ihmeniitylle?
— Tänään en mitenkään voi mennä sinne, mutta joskus muulloin.
— Silloin se jo voi olla myöhäistä! sanoi kettu.
— Miten niin?
— Niin, sen niityn on eräs korkea-arvoinen herra ostanut ja huomisesta asti ei hän salli kenenkään kylvää sinne rahoja.
— Mitenkä pitkä on täältä Ihmeniitylle?
— Tuskin kahta kilometriä. Tuletko mukanamme? Puolessa tunnissa olet siellä, ja jos kylvät heti kultarahasi, voit muutamien minuuttien päästä saada ne kaksituhattasi ja vielä tänä iltana palaat kotiisi taskut täynnä. Tuletko mukanamme?
Pinocchio viivytteli vähän vastaustaan, sillä hän tuli ajatelleeksi haltijatarta ja vanhaa Geppettoa ja puhuvan sirkan varoituksia, mutta lopputuloksena oli kuitenkin se, että hän teki niin kuin kaikki muutkin pojat, joilla ei ole oikeudentuntoa eikä sydäntä paikallaan: hän keikautti niskaansa ja sanoi kissalle ja ketulle:
— Hyvä on, lähtekäämme, minä seuraan teitä.
Ja niin he lähtivät.
Käveltyään puolen päivää saapuivat he kaupunkiin, jonka nimi oli "Tyhmeliinien pyydys". Jo ensi silmäyksellä huomasi Pinocchio, että kaikki kadut olivat täynnä karvattomia koiria, jotka haukottelivat nälästä, hiljan kerittyjä lampaita, jotka värisivät kylmästä, heltattomia kanoja, jotka kerjäsivät maissijyvästä, suuria perhosia, jotka eivät voineet lentää, sillä he olivat myyneet kirjavat siipensä, pyrstöttömiä paratiisilintuja, jotka häpesivät näyttää itseään, ja äkäisiä fasaaneja, jotka ainiaaksi olivat kadottaneet kullalle ja hopealle kimaltelevat höyhenensä.
Tämän kerjäläisjoukon läpi ajoi aina silloin tällöin jotkut herrasvaunut, joissa istua vetelehti kettu tai ilkeä harakka tai joku petolintu.
— Mutta missä on Ihmeitten niitty? kysyi Pinocchio.
— Parin askeleen päässä täältä.
Astuttuaan ulos kaupungin portista pysähtyivät he todellakin autiolle niitylle, joka oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin niityt.
— Kas niin, nyt olemme perillä, sanoi kettu marionetille.
— Kumarru nyt alas ja kaiva pieni kuoppa maahan ja pane kultarahasi siihen!
Pinocchio totteli. Hän kaivoi kuopan, pisti sinne neljä kultarahaa, jotka hänellä vielä olivat ja täytti sitten kuopan mullalla.
— Ja nyt, sanoi kettu, haet lähimmältä lähteeltä ämpärillisen vettä, jolla kastelet maan siltä kohdalta, johon kylvit.
Pinocchio läksi lähteelle, mutta kun ei hänellä ollut ämpäriä, riisui hän toisen kenkänsä, täytti sen vedellä ja kasteli sillä kuopan päällä olevan mullan. Sitten hän kysyi:
— Onko mitään muuta tehtävä?
— Ei mitään, vastasi kettu. — Nyt voimme mennä matkaamme. Mutta palaa sinä tänne takaisin kahdenkymmenen minuutin päästä, sillä silloin on puu jo kohonnut maasta, oksat täynnä kultarahoja.
Marionettiparka ylen ihastuneena, kiitteli tuhatkertaisesti kettua ja kissaa, luvaten antaa heille komeat lahjat.
— Emme me huoli mitään lahjoja, vastasivat molemmat vekkulit. — Meidän ainoa toivomme oli opettaa sinulle miten vaivaa näkemättä voi päästä rikkaaksi ja nyt olemme tyytyväisiä.
Tämän sanottuaan ottivat he hyvästit Pinocchiolta, toivottivat hänelle runsasta saalista ja menivät sitten matkoihinsa.