XIX
Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan senvuoksi neljän kuukauden vankeudella.
Palattuaan kaupunkiin alkoi marionetti laskea minuutteja ja kun hänestä tuntui että määräaika oli kulunut, lähti hän aika kyytiä takaisin Ihmeniitylle.
Ja kulkiessaan kiireisin askelin tykytti hänen sydämensä kovaa tik, tak, tik, tak, aivan kuin salinkello olisi tiksuttanut. Hän ajatteli hiljaa itsekseen:
— Mitäs, jos tuhannen sijaan löytäisinkin puun oksilta kaksituhatta? Jos kahdentuhannen sijasta löytäisinkin viisituhatta? ei mutta, jos viidentuhannen sijasta sieltä löytäisin satatuhatta? Kylläpä minusta silloin tulisi suuri herra! Hankkisin itselleni komean palatsin, tuhannen puuhevosta ja tuhannen leikkitallia ja kellarin, joka olisi täynnä ruusulikööriä ja kirsikkaviiniä, ja kirjaston, joka olisi täynnä makeisia, torttuja, kakkuja, mantelileivoksia ja kermahyytelöä.
Näissä mietteissään hän oli saapunut aivan Ihmeniityn reunalle. Hän pysähtyi katsomaan näkisikö sattumalta jo etempää oliko puunoksat kultarahoja täynnä, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän kulki vielä sata askelta eteenpäin — ei mitään, hän astui niitylle… meni sille paikalle asti, jonne hän oli kuopan kaivanut — ei mitään. Nyt tuli hän oikein totiseksi ja unohtaen hyvän kasvatuksen ja käytöksen, otti hän toisen kätensä taskustaan ja raappasi aikalailla päätään.
Samassa hän kuuli kovan naurunrähähdyksen ja katsoessaan ylös huomasi hän suuren papukaijan, joka istui puussa, nykien itsestään niitä muutamia höyheniä, joita vielä oli jäljellä.
— Mitä sinä naurat? kysyi Pinocchio harmissaan.
— Nyppiessäni höyheniäni satuin kutittamaan itseäni siipieni alta, se minua nauratti.
Marionetti ei vastannut. Hän meni lähteelle ja täytti kenkänsä vedellä ja kasteli vielä kerran mullan, joka peitti kultarahat.
Silloin kajahti autiolla nurmikolla uusi naurunhohotus, vielä äskeistä nenäkkäämpänä.
— Tahtoisinpa vihdoinkin tietää, huusi Pinocchio raivostuneena, mitä sinä naurat, huonosti kasvatettu papukaija.
— Minä nauran tyhmeliineille, jotka uskovat kaikkea leikkiä ja antavat viisaimpien narrata itseään.
— Ehkä tarkoitat minua?
— Niin, sinua juuri tarkoitankin, Pinocchio-parka, sinua, joka olet niin yksinkertainen, että luulet kultarahoja voitavan kylvää ja kasvattaa peltoon, niin kuin kylvetään papuja ja pumppuja. Niin uskoin minäkin kerran ja siitä saan nyt kärsiä. Nyt tiedän (vaikka liian myöhään) että täytyy tehdä työtä ja ansaita omien kättensä töillä rahoja, jos toivoo saavansa muutamankaan kolikon kokoon.
— En minä ymmärrä sinua, sanoi marionetti, joka jo alkoi pelosta vapista.
— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Minä selitän tarkemmin. Tiedä siis, että sinun ollessasi kaupungissa, palasivat kissa ja kettu tänne niitylle, ottivat haudatut kultarahat ja pakenivat kuin tuulen nopeudella. Mies se, joka heidät kiinni saa!
Pinocchio jäi seisomaan suu auki, mutta kun hän ei uskonut papukaijan sanoja toisiksi, alkoi hän käsin ja kynsin kaivaa maata siitä paikasta, jota oli kastellut. Ja hän kaivoi kaivamistaan, kaivoi kuopan niin syväksi, että olkilyhde olisi voinut siinä suorana seisoa: mutta kultarahoja ei siellä ollut.
Epätoivon valtaamana palasi hän juoksujalassa kaupunkiin ja meni suoraa päätä tuomarin luokse ilmiantamaan nuo molemmat petturit, jotka olivat häneltä varastaneet.
Tuomarina oli vanha gorillan sukuinen apina, jonka korkea ikä ja valkoinen parta teki hyvin kunnioitettavan näköiseksi, mutta ehkä siihen vaikuttivat lasittomat kultasankaiset silmälasitkin, joita hän käytti heikentyneitten silmiensä vuoksi.
Pinocchio selitti tarkasti tuomarille ilkeän petoksen, jonka uhriksi oli joutunut, hän ilmaisi pahantekijöiden etu- ja sukunimet ja erityiset tuntomerkit, lopettaen selityksensä oikeutta vaatimalla.
Tuomari kuunteli häntä hyvin ystävällisenä, seuraten tarkkaavaisena kertomusta, ja tuli lopulta oikein liikutetuksi. Kun ei marionetilla ollut muuta lisättävää, ojensi hän kätensä ja soitti kelloa.
Tämän soiton kuultuaan astui heti kaksi santarmiksi puettua verikoiraa sisään.
Tuomari viittasi Pinocchioon ja sanoi: — Tuolta lurjukselta on varastettu neljä kultarahaa, ottakaa hänet kiinni ja heittäkää hänet heti vankeuteen!
Kuullessaan tämän päättömän tuomion jäi marionetti seisomaan kuin kivettyneenä ja aikoi ruveta vastustamaan, mutta santarmit tukkivat hänen suunsa turhan ajanhukan vuoksi ja veivät hänet putkaan.
Ja siellä hän sai istua neljä pitkän pitkää kuukautta ja siellä hän istuisi vieläkin, ellei eräs onnellinen sattuma olisi häntä sieltä pelastanut. Nuori keisari, joka hallitsi tätä kaupunkia, oli saanut loistavan voiton vihollisistaan ja sen johdosta käski hän panna toimeen suuret, yleiset juhlat, ilotulitukset, kilpa-ajot, ja polkupyöräkilpailut ja vielä suuremmaksi ilon osoitukseksi avattiin kaikkien vankiloiden ovet ja vangit päästettiin vapaiksi.
— Jos kaikki muut lähtevät vankilasta, tahdon minäkin ulos, sanoi
Pinocchio vanginvartijalle.
— Ei, te ette pääse, vastasi vanginvartija, sillä te ette kuulu samaan seuraan.
— Pyydän anteeksi, sanoi Pinocchio, minä olen myöskin pahantekijä.
— Vai niin, siinä tapauksessa olette aivan oikeassa, sanoi vanginvartija kohteliaasti nostaen lakkia, avasi vankilan portit ja antoi hänen juosta matkoihinsa.