XX
Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren talolle, mutta maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen ja tarttuu lopulta kiinni ketunrautoihin.
Kuvitelkaapas Pinocchion iloa kun hän taas tunsi olevansa vapaana! Ajattelematta sitä tai tätä lähti hän heti kaupungista ja löysikin sen tien, joka johti haltijattaren talolle.
Oli ollut sateiset ilmat ja sen vuoksi oli maantie yhtenä ainoana rapakkona, jonne vajosi melkein polviin saakka.
Mutta siitä ei marionetti välittänyt.
Hän paloi ikävästä saada nähdä isänsä ja pienen kultakutrisen sisarensa, sen vuoksi hän loikkasikin kuin vinttikoira, niin että maantien rapa räiski hänen hatulleen asti. Ja juostessaan hän ajatteli itsekseen:
— Kyllä on onnettomuus minua seurannut! Mutta sen olen ansainnutkin! sillä olen itsepäinen ja tottelematon. Kaikessa tahdon tehdä oman mieleni mukaan, kuulematta niitä, jotka minua rakastavat ja ovat tuhatkertaa viisaammat kuin minä… Mutta tästä hetkestä saakka alan elää uutta elämää ja tahdon olla tottelevainen ja hyvä poika! Olen todellakin tullut huomaamaan, että tottelemattomien poikien käy huonosti, eivätkä he koskaan onnistu missään. Voi, miten isäni on saanut minua odottaa! Onkohan hän vielä haltijattaren luona. On jo pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi näin, isäkultani, minä ihan kuolen ikävästä päästäkseni sinua hyväilemään, minä ihan tukahdutan sinut suudelmillani. Antaneekohan haltijatar anteeksi pahan mielen, jonka hänelle olen saattanut? Kun ajattelen miten paljon hyvyyttä haltijatar on minulle osoittanut! Häntä saan kiittää siitäkin, että tänään olen elossa! Onkohan koko maailmassa kiittämättömämpää ja sydämettömämpää poikaa kuin minä?
Näitä puhuessaan pysähtyi hän äkkiä kauhistuneena, peräytyen neljä askelta taaksepäin.
Mitä luulette hänen nähneen?
Hän näki suuren käärmeen makaavan poikittain tiellä, viheriänahkaisen käärmeen, jonka silmät iskivät tulta, ja jonka terävä pyrstö savusi kuin uuninpiippu.
On mahdoton kuvailla marionetin pelästystä. Ensiksi juoksi hän puolen kilometriä takaisin ja istuutui sitten kiviraunioille odottamaan siksi kunnes käärme suvaitsisi mennä matkoihinsa ja jättää tien avoimeksi.
Hän odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, mutta yhä pysyi käärme paikallaan ja hyvin, hyvin kaukaa loistivat sen punaiset tulisilmät ja savupatsas kohosi sen pyrstönpäästä.
Viimeinkin koetti Pinocchio rohkaista itseään, lähestyi käärmettä parin askeleen päähän ja sanoi äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi ja suloiseksi kuin mahdollista:
— Anteeksi, herra käärme, ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja siirtyä hiukan syrjemmäksi, vain niin paljon, että minä pääsisin ohitsenne?
Yhdentekevää olisi ollut puhua seinälle. Käärme ei liikahtanutkaan.
Pinocchio jatkoi yhtä lempeällä äänellä:
— Tietäkää, herra käärme, että minun pitäisi joutua kotiin, siellä isäni odottaa minua, enkä minä ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin… Väistykää nyt hiukan, että voin jatkaa matkaani!
Hän odotti jotain merkkiä vastaukseksi kysymykseensä, mutta turhaan. Päinvastoin käärme, joka tähän saakka oli ollut hyvin eloisan ja pirteän näköinen, nyt äkkiä oli aivan jäykkä ja kankea. Silmäluomet olivat painuneet kiinni ja pyrstö oli lakannut nytkähtelemästä.
— Olisikohan se todellakin kuollut? kysyi Pinocchio hieroen käsiään ihastuksesta, ja arvelematta sen enempää päätti hän kiivetä käärmeen yli ja jatkaa toiselta puolen matkaansa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kohottaa jalkansa, niin jo ponnahtaa käärme ylös kuin jännitetty vieteri ja kun marionetti pelästyksissään aikoi vetäytyä takaisin, kompastui hän ja kaatui suinpäin rapakkoon.
Kaiken lisäksi kävi niin hullusti, että hän jäi seisomaan päälleen rapakkoon ja jalat ilmaan ojennettuina.
Kun käärme näki marionetin seisovan päällään ja päristelevän jalkojaan ilmassa kuin tuulimylly, alkoi häntä naurattaa ja hän nauroi ja nauroi niin kauan, että lopulta joku suoni hänen rinnassaan katkesi — ja tällä kertaa hän todellakin kuoli.
Ja nyt alkoi Pinocchio taas juosta, toivoen joutuvansa ennen yötä haltijattaren talolle. Mutta kun hän ei enää jaksanut vastustaa kovaa nälkäänsä, kiipesi hän erääseen tien vieressä olevaan viinitarhaan, aikoen poimia pari rypälettä. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä!
Hän oli tuskin ehtinyt ensimmäiselle viiniköynnökselle, naksis! hän tuntee kahden terävän raudan puristavan jalkojansa, niin että hänen silmissään alkoivat kuu, aurinko ja kaikki tähdet tanssia.
Marionetti parka oli tarttunut ketunrautoihin, jotka joku talonpoika oli asettanut puutarhaansa toivoen saavansa kiinni jonkun niistä näädistä, jotka olivat kaikkien lähiseudun kanatarhojen kauhuna.