XXI
Viinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaa hänet olemaan kanatarhansa vahtikoirana.
Sen nyt kaikki arvaatte, että Pinocchio alkoi itkeä ja ulista ja voivotella. Mutta turhat olivat itkut ja valitukset, sillä lähellä ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa ja maantielläkään ei kulkenut yhtään elävää sielua.
Yökin oli jo käsissä.
Joko ketunrautojen tuottamasta tuskasta, tai sitten siitä pelosta että oli aivan yksin autiolla tasangolla, oli marionetti vähällä mennä tainnoksiin, mutta silloin hän samassa näki tulikärpäsen lentävän päänsä yli. Hän huusi sitä luokseen ja sanoi:
— Voi, pieni tulikärpäseni, ole minulle armollinen ja pelasta minut tästä rangaistuksesta!
— Poika parka! vastasi tulikärpänen, pysähtyen lennossaan häntä katselemaan. — Miten ihmeessä sinä olet tarttunut noihin rautoihin?
— Minä aioin poimia muutamia viinirypäleitä tuosta köynnöksestä, sitten…
— Olivathan rypäleet sinun?
— Ei…
— Kuka on opettanut sinua ottamaan toisten omaisuutta?
— Minun oli niin nälkä…
— Nälkä, poikaseni, ei ole niin pätevä syy, että sen nojalla voimme anastaa toisten omaa.
— Se on totta, se on totta! huusi Pinocchio itkien, mutta minä en enää milloinkaan tee niin.
Samassa silmänräpäyksessä keskeytyi puhelu hiljaisesta askelten kopinasta, joka läheni. Se oli viinitarhan omistaja, joka tuli hiipien varpaillaan katsomaan, oliko joku näädistä, jotka öiseen aikaan söivät hänen kanojaan, joutunut ketunrautoihin.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän takin alla kantamansa lyhdyn valossa huomasi pojan tarttuneen ansaan toivotun näädän asemasta.
— Vai sinä sen varkaanalku! huudahti talonpoika vihaisena, sinäkö se näpisteletkin minun kananpoikiani?
— En minä ole, en minä ole! huusi Pinocchio nyyhkien. — Tahdoin vain poimia muutamia rypäleitä.
— Se, joka varastaa rypäleitä, osaa myös varastaa kanoja. Odotapas vaan, kyllä saat sellaisen läksytyksen, että sen vastakin muistat.
Hän avasi ketunraudat, tarttui marionettia niskasta ja kantoi hänet sillä tavalla kotiin, niin kuin minkäkin juottovasikan.
Saavuttuaan talonsa pihamaalle, heitti hän Pinocchion nurmikolle, asetti jalkansa hänen niskalleen ja sanoi:
— On jo myöhä ja minä tahdon panna maata. Huomenna tehdään selvä asiasta. Mutta koska vahtikoirani kuoli juuri tänään, saat mennä heti hänen paikalleen. Saat nyt olla talonkoirana.
Sanottu ja tehty. Hän pani Pinocchion kaulaan messinkipiikkisen kaulapannan ja kiristi sen niin kireälle, ettei sitä voinut vetää pään yli pois. Kaulapannasta riippui pitkä seinään kiinnitetty rautaketju.
— Jos yöllä alkaa sataa, sanoi talonpoika, voit kömpiä tuohon koppiin, siellä ovat yhä vielä ne samat oljet, jotka neljän vuoden ajan olivat koiraparallani vuoteena. Jos sattuisi niin onnettomasti, että tulisi varkaita, niin älä unohda kuunnella tarkasti ja haukkua!
Tämän viimeisen varoituksen annettuaan meni talonpoika sisään, ja sulki vielä ovensa varmuusketjuilla. Sillä aikaa makasi Pinocchio-parka kokoonkyyristyneenä nurmikolla, puolikuolleena kylmästä ja pelosta. Vähän väliä hän pisti onnettomana kätensä kiristävän, kovasti puristavan kaulapannan sisään ja sanoi itkien:
— Se oli oikein minulle! Sittenkin sen ansaitsin. Olen tahtonut olla laiskottelija, maankiertäjä… olen seurannut huonojen toverien neuvoja ja sen vuoksi ei minulla ole onnea missään. Jos olisin ollut hyvä poika niin kuin muut, jos minulla olisi ollut halu lukea ja tehdä työtä, jos olisin pysynyt kotona isäni luona, niin enpä nyt olisi ulkona taivasalla, talonpojan vahtikoirana… Oi, jos saisin syntyä maailmaan uudestaan! Mutta nyt on liian myöhä katua. Kärsivällisyyttä vaan!
Tämän sanottuaan kömpi hän koirankoppiin ja nukkui.