XXII
Pinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaan pääsee vapaaksi.
Nukuttuaan makeasti ainakin kaksi tuntia heräsi hän puoliyön aikaan siihen, että kuuli pihalta hiljaista kuiskutusta, tissutusta ja tassutusta. Hän pisti nenännipukkansa ulos koirankopin suusta ja näki pihalla neljä mustaa kissannäköistä eläintä, kokoontuneena neuvotteluun. Mutta kissoja ne eivät olleet, vaan näätiä, pieniä petoeläimiä, jotka ovat hyvin ahneita munille ja nuorille kananpojille. Yksi näistä näädistä erosi tovereistaan, astui koirankopin suulle, ja sanoi hiljaa:
— Hyvää iltaa, Melampo.
— Ei minun nimeni ole Melampo, vastasi marionetti.
— Kuka sinä olet?
— Minä olen Pinocchio.
— Ja mitä sinä täällä teet?
— Olen täällä talonvahtina.
— Missä Melampo on, minne vanha talonkoira on joutunut, joka asui tässä kopissa?
— Hän kuoli aamulla.
— Kuoliko? Koira parka! Hän oli hyvin hyvä! Mutta kasvoistasi päättäen näytät sinäkin olevan kunnon koira!
— Pyydän anteeksi, mutta en minä ole koira!
— Mikä sitten olet?
— Minä olen marionetti.
— Mutta olet täällä talonvahtikoirana?
— Ikävää kyllä, syntieni tähden…
— Hyvä on, minä ehdotan sinulle saman sopimuksen, joka meillä oli autuaan Melampo-vainaan kanssa, siihen sinä kyllä tyydyt.
— Mitkä ovat ehdot?
— Me käymme niin kuin ennenkin kerran viikossa kanakopissa ja viemme sieltä kahdeksan kanaa. Näistä kanoista me itse syömme seitsemän, ja yhden me annamme sinulle, mutta sillä ehdolla tietysti, että sinä olet nukkuvinasi etkä hauku vähääkään, etkä herätä isäntääsi.
— Niinkö Melampokin teki? kysyi Pinocchio.
— Aivan varmaan, ja me tulimme aina hänen kanssaan hyvin toimeen. Nuku siis hyvässä rauhassa ja ole varma siitä, että ennen kuin lähdemme täältä, jätämme koppisi eteen valmiiksi nypityn kanan, siitä saat huomiseksi aamiaisen. Olemmeko ymmärtäneet toisemme.
— Liiankin hyvin! vastasi Pinocchio pudistaen päätänsä uhkaavasti, niin kuin olisi tahtonut sanoa: — Odottakaa vaan, kyllä tästä vielä puhutaan!
Kun siis näädät uskoivat olevansa varmoja asiastaan, menivät he suoraa päätä kanahuoneeseen, joka olikin aivan koirankopin vieressä. Hampaillaan ja kynsillään he saivat suljetun puuoven aukaistuksi ja pujahtivat sisään, toinen toisensa perästä. Mutta tuskin he olivat päässeet sisään, niin lyötiin ovi aika paukauksella kiinni.
Pinocchio sen sulki. Mutta hän ei ollut vielä siihenkään tyytyväinen, vaan vieritti varmuuden vuoksi vielä suuren kiven oven eteen.
Ja sitten hän alkoi haukkua aivan kuin vahtikoira: hau, hau, hau.
Tämän äänen kuullessaan karkasi talonpoika ylös sängystään, otti pyssyn käteensä, astui ikkunan luo ja kysyi:
— Mitä on tapahtunut?
— Täällä on varkaita! vastasi Pinocchio.
— Missä ne ovat?
— Kanahuoneessa.
— Minä tulen paikalla.
Ja heti olikin jo talonpoika alhaalla. Hän kiiruhti juoksujalassa kanahuoneelle, otti kiinni kaikki neljä näätää, pisti ne säkkiin ja sanoi sitten hyvin tyytyväisenä:
— Sainpa teidät viimeinkin käsiini! Voisinpa nyt rangaista teitä, mutta niin pitkävihainen en ole. Tyydyn siihen, että vien teidät naapurikylän ravintolan isännälle, hän nylkee teidät ja valmistaa teistä sitten jänispaistin hapankastikkeen kanssa. Se on kunnia, jota ette ole ansainneet, mutta jalomieliset ihmiset eivät välitä pikkuasioista…
Sen jälkeen meni hän Pinocchion luo ja oikein hyväili häntä, sitten hän kysyi muun muassa:
— Mitenkä sinä sait vihiä näiden pikku veijarien liitosta? Ja kun ajattelen, että Melampo, minun uskollinen vahtini, ei milloinkaan huomannut mitään!
Nyt olisi marionetti voinut puhua mitä tiesi, tai toisin sanoen, hän olisi voinut ilmaista koiran ja näätien häpeällisen sopimuksen, mutta hän muisti että koira oli kuollut ja ajatteli sen vuoksi näin:
— Mitä hyödyttää syyttää kuolleita? Kuollut on kuollut, ja paras on jättää heidät rauhaan.
— Olitko valveilla vai nukuitko, kun näädät tulivat pihalle? kyseli talonpoika edelleen.
— Minä nukuin, vastasi Pinocchio, mutta näätien kuiskailemisesta heräsin ja yksi niistä tuli minun luokseni kopille ja sanoi: "Jos lupaat ettet hauku etkä herätä herraasi, annamme sinulle valmiiksi nypityn kananpojan." Ajatelkaapa! Olivat niin hävyttömiä, että tekivät minulle sellaisen ehdotuksen! Tietäkää, että niin marionetti kuin olenkin, ja vaikka minussa on kaiken maailman pahat tavat, niin en kuitenkaan milloinkaan antaisi apuani epärehellisille ihmisille.
— Hyvin sanottu, poikani! huudahti talonpoika, taputtaen häntä olkapäälle. — Se on sinulle kunniaksi, ja mielisuosioni osoitteeksi vapautan sinut heti ja saat palata kotiisi.
Ja hän irroitti kaulanauhan.