XXIII
Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen auttaakseen isäänsä Geppettoa.
Kun Pinocchio ei enää tuntenut kaulapannan kuristavan kaulaansa, alkoi hän juosta pitkin peltoja, eikä pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli päässyt maantielle, joka johti haltijattaren talolle.
Saavuttuaan isolle maantielle, nousi hän kivelle, jolta tarkasteli näkisikö metsää, jossa hän onnettomuudekseen oli tavannut ketun ja kissan. Aivan selvästi hän sen erottikin, ja yli muitten puiden näkyi Jättiläistammi, jossa hän oli riippunut nuora kaulassa, mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, ei hän nähnyt taloa, jossa kultakutrinen tyttö asui.
Silloin hänet valtasi surullinen aavistus, ja hän alkoi juosta minkä jaksoi ja muutamassa minuutissa hän oli nurmikolla, jolla valkoinen talo ennen sijaitsi. Mutta valkoista taloa ei ollut enää. Sen sijasta oli siellä pieni marmorinen kivi, johon oli kirjoitettu seuraava surullinen hautakirjoitus:
Tässä lepää
kultakutrinen tyttö,
hän kuoli surusta
kadotettuaan pienen
rakkaan veljensä Pinocchion.
Saatte itse kuvitella mielessänne miten surulliseksi marionetti tuli murheellisena tavattuaan nuo sanat. Hän heittäytyi suulleen maahan, suuteli marmorista hautakiveä ja puhkesi valtavaan itkuun. Hän itki koko yön ja vielä seuraavan aamun. Aamun sarastaessa hän itki vielä, vaikkei silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hänen huutonsa ja valituksensa olivat niin haikeat ja sydäntä särkevät, että kaikkien lähiseudun kukkuloiden kaiku vastasi niihin.
Ja hän sanoi itkien:
— Oi haltijattareni, miksi kuolit? Miksi en minä saanut kuolla edestäsi, minä joka olen niin paha, sinä sitä vastoin aina olit hyvä? Ja missähän isäni on? Oi haltijattareni, sano minulle mistä hänet voin löytää, sillä tahdon ikiajoiksi jäädä hänen luokseen, enkä milloinkaan jätä häntä, en milloinkaan, milloinkaan! Oi haltijattareni, sano minulle ettet ole kuollut! Jos sinä todellakin pidät minusta… jos pidät pienestä veljestäsi, niin herää taas eloon… tule samaksi kuin ennen olit. Eikö sinulla ole paha mieli, nähdessäsi minut yksinäni, kaikkien hylkäämänä! Jos rosvot tulevat, ripustavat he minut taas puuhun… ja silloin minä todellakin kuolen. Mitä tahdot, että minä teen yksinäni tässä maailmassa? Kuka antaa minulle ruokaa, kun minulla ei ole isää eikä äitiä? Missä nukun yöni? Kuka minulle ompelee uuden takin? Oi, monta, monta tuhatta kertaa mieluummin minäkin kuolisin! Voi, minä tahtoisin kuolla, voi, voi, voi!
Näin valittaessaan hän alkoi repiä tukkaansa, mutta voi, tukka olikin puusta, niin ettei hän voinut edes vetäistä sormiaan sen läpi.
Samassa hän näki suuren kyyhkysen lentävän ilmassa päänsä päällä, se pysähtyi siivet levällään ja huusi hänelle korkeudestaan:
— Sano lapseni, mitä teet siellä alhaalla?
— Etkö sitä näe! Minä itken! Pinocchio vastasi ja kohotti päänsä ääntä kohti, hieroen silmiään hihaansa.
— Sano minulle, kyyhkynen jatkoi — etkö tunne sattumalta toveriesi joukossa Pinocchio nimistä marionettia?
— Pinocchio? Sanoitko Pinocchio? toisti Pinocchio nousten ylös yhdellä hyppäyksellä. — Pinocchio olen juuri minä.
Tämän vastauksen kuultuaan laskeutui kyyhkynen nopeasti alas ja istuutui maahan. Se oli kalkkunaa suurempi.
— Tunnet siis myöskin Geppetton? hän kysyi marionetilta.
— Tunnenko hänet? Isä-raukkanihan hän on. Onko hän ehkä puhunut minusta sinulle? Vietkö minut hänen luokseen? Elääkö hän vielä? Armahda minua, vastaa, onko hän vielä elossa?
— Neljä päivää sitten erosin hänestä meren rannalla.
— Mitä hän siellä teki?
— Hän rakensi itselleen pientä venettä, jolla aikoi mennä valtameren yli. Jo neljä kuukautta on ukko-parka kulkenut ympäri maailmaa etsien sinua. Mutta kun hän ei ole onnistunut sinua löytämään, on hänen päähänsä pistänyt lähteä sinua hakemaan kauempaa uuden maailman mantereelta.
— Miten pitkälti on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi hyvin huolissaan.
— Enemmän kuin tuhat kilometriä.
— Tuhat kilometriä? Oi, kyyhkys-kultani, olisipa minulla sinun siipesi!
— Jos tahdot, niin minä kannan sinut sinne.
— Miten?
— Selässäni tietysti. Oletko hyvin painava?
— Painavako? Vielä mitä! Olen kepeä kuin höyhen.
Pitemmittä puheitta Pinocchio hyppäsi kyyhkysen selkään, asettui siihen hajareisin istumaan ja huusi hyvin tyytyväisenä: "Hop, hei, hevoseni, nyt on kiire matkalle!"
Kyyhkynen otti vauhtia ja muutamassa minuutissa he olivat korkealla ilmassa, melkein pilvien tasalla. Marionetti oli utelias katsomaan, miltä maailma näin korkealta näyttäisi, ja hän kurotti hiukan päätään, mutta häntä alkoi heti niin pelottaa ja pyörryttää, että peläten putoavansa hän kietoi molemmat käsivartensa hyvin, hyvin lujasti höyhenisen hevosensa kaulan ympäri.
He lensivät koko päivän. Illan tullessa kyyhkynen sanoi:
— Minua janottaa niin kovin!
— Ja minun on kovin nälkä, lisäsi Pinocchio.
— Viivytään vähän aikaa tuossa kyyhkyslakassa ja sitten taas pian lähdetään edelleen, niin että huomenna aamun sarastaessa olemme meren rannalla.
He astuivat sisään asumattomaan kyyhkyslakkaan, jossa ei ollut muuta kuin pesuvadillinen vettä ja korillinen peltoherneitä.
Koko ikänsä oli marionetti inhonnut peltoherneitä, hän väitti että ne oksennuttivat häntä ja pilasivat hänen vatsansa, mutta tänä iltana hän söi niitä niin paljon että oli ihan haljeta, ja syötyään melkein kaikki hän kääntyi kyyhkysen puoleen sanoen:
— En olisi ikinä uskonut peltoherneitten maistuvan niin hyviltä!
— Täytyy oppia, poikani, vastasi kyyhkynen, — että peltoherneetkin maistuvat hyviltä, kun vain on nälkä, eikä ole muuta syömistä. Nälkä ei välitä oikuista eikä makeisista!
Syötyään tämän pienen välipalan lähtivät he taas matkaan, ja voi sitä kyytiä! Seuraavana aamuna he jo olivat meren rannalla.
Kyyhkynen laski Pinocchion maahan ja levittäen heti siipensä lensi se pois ja katosi, huolimatta edes kuulla Pinocchion kiitoksia.
Rannalle oli kokoontunut paljon väkeä, jotka huusivat ja huitoivat käsillään, katsellen merelle päin.
— Mitä on tapahtunut? Pinocchio kysyi eräältä vanhalta muijalta.
— Niin katsos, eräs isä-raukka, joka on kadottanut poikansa, aikoo pienellä veneellä lähteä häntä etsimään toiselta puolelta merta, mutta tänään on myrsky merellä ja vene on vajoamaisillaan veden alle…
— Missä vene on?
— Tuolla, jonne sormellani viittaan, sanoi muija ja osoitti pientä venettä, joka näin kaukaa katsottuna näytti pähkinänkuorelta, sisässään pieni ukko.
Pinocchio suuntasi katseensa sanottuun suuntaan, ja katseltuaan vähän aikaa hyvin tarkkaavasti, hän huudahti kimakasti:
— Se on minun isäni! Minun isäni!
Sillä heitteli aikaa tuuli venettä äkäisesti aallolta toiselle; väliin se kokonaan katosi jättiläisaaltoihin, väliin taas kohosi niiden harjanteelle. Pinocchio seisoi korkealla kalliolla ja huusi lakkaamatta isänsä nimeä, tehden hänelle merkkiä käsillään ja nenäliinallaan ja viimein myös hatullaan.
Ja vaikka Geppetto oli hyvin kaukana rannasta, näytti siltä kuin olisi hän tuntenut poikansa, sillä hän nosti vuorostaan lakkinsa tervehdykseksi ja koetti kaikenlaisilla liikkeillä osoittaa, että hän mielellään olisi palannut, mutta ei voinut myrskyltä soutaa maalle.
Samassa tuli hirvittävän suuri aalto vyöryen ja vene katosi. Odotettiin veneen taas nousevan veden pinnalle, mutta sitä ei näkynyt enää.
— Miesparka! rannalle kokoontuneet kalastajat sanoivat, mutisten hiljaa rukouksen, ja kääntyivät palatakseen koteihinsa.
Ilmassa kajahti samassa epätoivon huudahdus ja kääntyessään katsomaan, he näkivät Pinocchion syöksyvän mereen ja huutavan:
— Minä tahdon pelastaa isäni!
Pinocchio, joka oli puusta aina kiireestä kantapäähän, pysyi veden pinnalla ja ui kepeästi kuin kala. Joskus raivoisat aallot hänet nielaisivat ja hän katosi vedenpinnan alle, joskus näkyi vain hänen käsivartensa tai jalkansa sukeltavan esiin. Viimein hänkin kokonaan katosi näkyvistä.
— Poikaparka! sanoivat rannalle kokoontuneet kalastajat, lukivat hiljaa rukouksen ja palasivat koteihinsa.