XXIV
Pinocchio saapuu "Ahkerien mehiläisten saarelle" ja löytää haltijattarensa.
Toivoen joutuvansa ajoissa isäparkansa avuksi Pinocchio ui tässä innossaan koko pitkän yön.
Se vasta oli kamala yö! Oli rankkasade, ukkonen jyrisi kamalasti ja salamat leimahtelivat, niin että oli valoisaa kuin päivällä.
Vihdoinkin aamun sarastaessa hän näki kaukaa pitkän maasuikaleen. Se oli saari keskellä merta.
Hän ponnisteli viimeiset voimansa saapuakseen sen rannalle: mutta turhaan. Aallot temmelsivät hurjana heitellen häntä sinne tänne, kuin lastua tai oljenkortta. Viimeinkin, hänen onnekseen, tuli suuri aalto, joka oli kaikkia muita rajumpi ja voimakkaampi ja heitti Pinocchion kauas saaren rannalle.
Sysäys oli niin raju, että hänen kaikki kylkiluunsa ja jäsenensä natisivat hänen pudotessaan maahan, mutta hän lohdutteli itseään sanoen:
— Tälläkin kertaa pääsin ehjin nahoin hädästä!
Vähitellen taivas kirkastui, aurinko paistoi koko terältään ja meri lepäsi tyynenä kuin peili.
Marionetti levitti vaatteensa kuivamaan auringon paisteeseen ja alkoi sitten katsella joka taholle, toivoen mahdollisesti jossain, tuolla kaukana äärettömällä ulapalla, näkevänsä isäukkonsa veneineen. Mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, hän ei nähnyt kuin taivasta ja merta ja jonkun purjeen, mutta hyvin, hyvin kaukaa, niin että nekin olivat kärpäsen kokoisia.
— Jospa edes tietäisin tämän saaren nimen! hän arveli. — Jospa edes tietäisin, asuuko tällä saarella kunnon ihmisiä, tarkoitan semmoisia ihmisiä, joiden ei ole tapana hirttää poikia lähimpään puun oksaan! Mutta keltäs sen nyt kysyisin? Eihän täällä ole ainoatakaan elävää olentoa.
Tuo ajatus, että hän oli yksinään, aivan yksinään suurella asumattomalla saarella, teki hänet niin surulliseksi, että hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Mutta samassa hän näki suuren kalan uivan lähellä rantaa, se ui rauhallisesti omaa uraansa, koko pää vedenkalvon yläpuolella.
Marionetti ei oikein tiennyt miksi kutsuisi kalaa, mutta huusi sitten kovalla äänellä tullakseen kuulluksi:
— Hohoi, herra kala, saanko puhua kanssanne pari sanaa?
— Vaikka montakin, jos tahdot, vastasi kala, joka olikin hyvä merisika, ettei sen parempaa ollut koko maailman merissä.
— Tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa, onko tällä saarella yhtään kylää, josta saisi ruokaa?
— Onpa kyllä! vastasi merisika. — Onpa aivan tässä lähelläkin.
— Mitenkä löydän tien sinne?
— Seuraa tuota vasemmanpuolista polkua ja kulje koko ajan siihen suuntaan, mihin nenäsi viittaa. Silloin et eksy.
— Sanopas minulle vielä toinenkin asia. Sinä, joka aina kuljeksit merellä, etkö sattumalta ole nähnyt pientä venettä ja isääni?
— Kuka sinun isäsi on?
— Minun isänikö? Hän on maailman parhain isä ja minä maailman tottelemattomin poika.
— Viime yönä olleen rajuilman aikana on vene varmaankin uponnut, merisika sanoi.
— Entä isäni?
— Luulenpa, että tuo kauhea haikala on hänet syönyt, se joka näinä päivinä on uiskennellut näillä vesillä levittäen hävitystä ja pelkoa ympärilleen.
— Onko se haikala hyvinkin suuri? Pinocchio kysyi, pelosta vapisten.
— Suuriko! merisika jatkoi. — Saadaksesi oikean käsityksen siitä, voin sanoa sinulle, että se on suurempi viisikerroksista taloa ja sen kita on niin avara ja syvä, että siihen mahtuu kokonainen juna vetureineen päivineen.
— Voi kauhistus! Pinocchio huudahti pelästyneenä, ja puki hyvin ja kiireesti vaatteet ylleen, huutaen merisialle:
— Hyvästi, hyvästi, herra kala, anteeksi että teitä vaivasin ja tuhannen kiitosta kohteliaisuudestanne!
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän oli jo neuvotulla tiellä ja alkoi kulkea eteenpäin nopein askelin niin kiireesti, että olisi melkein luullut hänen juoksevan. Pienemmästäkin risahduksesta hän säpsähti ja kääntyi taakseen katsomaan, peläten tuon kauhean haikalan häntä ajavan takaa, suuren kuin viisikerroksinen talo ja kokonainen juna suussa.
Kuljettuaan runsaan puolen tuntia hän saapui pieneen kylään, nimeltä "Ahkerien mehiläisten kylä". Kaduilla vilisi ihmisiä kulkien edestakaisin toimissaan: kaikki olivat työssä, jokaisella oli oma tehtävänsä. Siellä ei ollut ainoatakaan laiskuria, eikä maankiertäjää, vaikka olisi lyhdyllä etsinyt.
— Kyllä ymmärrän, tuo laiska Pinocchio sanoi heti, tämä kylä ei ole minua varten. Minua ei ole luotu työtä tekemään.
Mutta nälkä alkoi häntä vaivata, sillä kahteenkymmeneenneljään tuntiin hän ei ollut syönyt mitään, ei edes maistanut peltoherneitä.
Mitä tehdä!
Hänellä oli ainoastaan kaksi keinoa, joilla nälkänsä tyydyttäisi: joko pyytää työtä, tai kerjätä viisipennistä tai leivänpalasta.
Kerjääminen häntä hävetti, sillä hänen isänsä oli aina saarnannut hänelle, että ainoastaan vanhat ja sairaat ihmiset ovat oikeutettuja pyytämään almuja. Todella köyhiä tässä maailmassa ovat ainoastaan ne, jotka vanhuutensa ja sairautensa tähden eivät enää omin käsin voi ansaita leipäänsä, he ansaitsevat sääliä ja apua. Kaikki muut ovat velvollisia tekemään työtä ja jos eivät sitä tee, vaan mieluummin näkevät nälkää, se on heidän oma syynsä.
Samassa häntä vastaan tuli mies, joka hikisenä ja ähkien veti aivan yksinään kahta hiilillä täytettyä kärryä.
Pinocchio, jonka mielestä mies oli hyväntahtoisen näköinen, lähestyi tätä silmät häpeästä maahan luotuina ja sanoi hiljaa:
— Antakaa minulle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?
— En anna sinulle ainoastaan viittä penniä, vastasi hiiltenvetäjä, — vaan annan sinulle viisi kertaa niin paljon sillä ehdolla, että autat minua vetämään kotiin nämä hiilikärryt.
— Sepä ihmettä! vastasi marionetti melkein loukkaantuneena, — en ole ikinäni ollut vetojuhtana, en ole milloinkaan vetänyt kärryjä.
— Sitä parempi sinulle! vastasi hiiltenvetäjä. — Mutta tahdonpa sanoa sinulle jotain, poikani. Jos todellakin olet kuolla nälkääsi, niin syö kaksi aimo viipaletta omaa ylpeyttäsi, mutta varo vaan, ettet saa siitä vatsannipistyksiä!
Vähän ajan kuluttua hänen ohitsensa kulki muurari kantaen hartioillaan raskasta tiilitaakkaa.
— Tahdotteko, hyvä mies, armeliaisuudesta lahjoittaa poikaparalle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?
— Mielelläni, tule kantamaan kanssani tiiliskiviä, vastasi muurari, — niin annan sinulle en ainoastaan viisi penniä, vaan viisi kertaa viisi penniä.
— Mutta tiiliskivet ovat raskaat, Pinocchio sanoi, — enkä minä viitsi liiaksi itseäni vaivata.
— Vai niin, poikani, ellet tahdo vaivata itseäsi, niin ole sitten nälissäsi. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!
Noin puolen tunnin aikana kulki vielä ainakin kaksikymmentä henkeä Pinocchion ohitse ja jokaiselta hän kerjäsi pientä almua, mutta kaikki vastasivat:
— Etkö häpeä? Mene etsimään itsellesi työtä ja opi ansaitsemaan leipäsi sen sijaan että kuljeksit pitkin katuja!
Viimeksi tuli kiltti nuori vaimo kantaen kahta vesiruukkua.
— Hyvä rouva, saanko juoda pienen kulauksen vettä ruukustanne?
Pinocchio pyysi menehtymäisillään janosta.
— Juo vaan, poikaseni! hyvä vaimo sanoi ja asetti molemmat ruukut maahan.
Pinocchio joi kuin sieni ja mutisi suutaan pyyhkien:
— Nyt olen saanut janoni sammutetuksi. Kunpa vain pääsisin nälästäni!
Kun tuo pikku kiltti rouva kuuli nämä sanat, virkkoi hän heti:
— Jos autat minua ja kannat kotiini toisen näistä vesiruukuista, annan sinulle suuren palan leipää.
Pinocchio katseli ruukkua, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Ja leivän lisäksi saat aika annoksen kukkakaalia, kiltti rouva jatkoi.
Pinocchio heitti taas silmäyksen ruukkuun, mutta ei vastannut mitään.
— Ja kukkakaalin lisäksi saat oivallisen ruusuliköörillä täytetyn karamellin.
Tätä viimeistä viekottelevaa makupalaa Pinocchio ei enää voinut vastustaa, vaan teki rohkean päätöksen ja sanoi:
— Olkoon menneeksi, minä kannan ruukun kotiinne asti.
Ruukku oli niin raskas, ettei marionetti jaksanut kantaa sitä kädessään, vaan hänen täytyi nostaa se päänsä päälle.
Kun he saapuivat pienen hyvän rouvan kotiin, rouva pyysi Pinocchion istumaan pienen valmiiksi katetun pöydän ääreen, ja asetti hänen eteensä leipää, kukkakaalia ja karamellin.
Pinocchio ei syönyt ruokaa, vaan ahmi sen. Hänen vatsansa oli kuin talo, joka oli ollut autiona ja asumattomana viisi kuukautta.
Vasta sitten kun hän oli saanut vähitellen pahimman nälkänsä tyydytetyksi hän kohotti päänsä kiittääkseen hyväntekijätärtään, mutta tuskin hän oli vilkaissut tämän kasvoihin, hän jo huudahti hämmästyksestä ohhhh! Ja jäi sitten pitkäksi aikaa istumaan kuin lumottuna silmät selällään, haarukka ilmassa ja suu täynnä leipää ja kukkakaalia.
— Mitä tämä hämmästys merkitsee? kiltti rouva kysyi nauraen.
— Se merkitsee, Pinocchio vastasi änkyttäen, — se merkitsee… että… että… te muistutatte… niin, niin, niin… sama ääni… samat silmät… sama tukka… niin niin… teilläkin on kullankeltainen tukka… niin kuin hänellä! Voi minun haltijattareni… oi minun haltijattareni… sanokaa minulle, että te olette hän itse, te itse! Älkää pakottako minua enää itkemään! Oi jos tietäisitte! Olen itkenyt niin paljon, kärsinyt niin paljon…
Tämän sanottuaan Pinocchio itki ääneen ja heittäytyi lattialle syleillen pienen rouvan polvia.