XXV
Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja lukea ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan marionettina ja tahtoisi oikeaksi pojaksi.
Aluksi tuo pieni kiltti rouva kielsi olevansa kultakutrinen haltijatar, mutta kun hän huomasi tulleensa tunnetuksi hän ei viitsinyt enää sen enempää teeskennellä vaan sanoi lopuksi Pinocchiolle:
— Sinä pieni veitikka! Miten ihmeessä sinä sait selville, että se olin minä?
— Minun rakkauteni sen sanoi.
— Muistatko? Kun jätit minut olin minä pieni tyttö ja nyt tapaat minut täysikasvaneena naisena, niin, melkeinpä niin täysi-ikäisenä, että voisin olla sinun äitisi.
— Se minulle vasta mieleistä onkin, ja nyt sisaren sijaan kutsunkin sinua äidiksi. Minä olen aina niin hartaasti toivonut, että minullakin olisi äiti niin kuin muilla pojilla. Mutta millä ihmeen tavalla olet voinut kasvaa niin nopeasti?
— Se on minun salaisuuteni.
— Opeta se minullekin, tahtoisin niin mielelläni vähän kasvaa. Etkö näe, että olen sama pieni nappula kuin ennenkin.
— Mutta sinähän et voi kasvaa, haltijatar vastasi.
— Minkä tähden?
— Sen vuoksi, etteivät marionetit milloinkaan kasva. Ne syntyvät marionetteina, elävät marionetteina ja kuolevat marionetteina.
— Voi, olen kyllästynyt aina olemaan marionettina! Pinocchio huudahti ja koputteli kalloansa. — Olisi jo aika minunkin olla ihmisenä…
— Siksi tuletkin, jos vaan ymmärrät olla niin että sen ansaitset.
— Todellako? Ja mitä voin tehdä, että sen ansaitsisin?
— Ei kovinkaan kummia: tottua olemaan kunnon poikana.
— Enkö minä sitten jo olisi!
— Kyllä kiitoksia! Kunnon pojat ovat tottelevaisia, sinä sitä vastoin…
— Minä en tottele milloinkaan.
— Kunnon pojat mielellään lukevat ja tekevät työtä, mutta sinä…
— Minä vuodesta toiseen olen tyhjäntoimittaja ja maankiertäjä.
— Kunnon pojat puhuvat aina totta…
— Minä valehtelen aina.
— Kunnon pojat menevät mielellään kouluun…
— Minut tekee koulu sairaaksi. Mutta tästä päivästä alkaen tahdon alkaa uuden elämän.
— Lupaatko sen minulle?
— Kyllä, sen lupaan. Tahdon tulla kunnolliseksi pieneksi pojaksi ja isäni tueksi ja avuksi. Missähän isäraukkani nyt lienee?
— Sitä en tiedä.
— Saanenkohan koskaan enää iloita siitä, että saan nähdä ja syleillä häntä.
— Sen kyllä uskon, olen aivan varma siitä.
Tämän kuultuaan tuli Pinocchio niin iloiseksi, että hän tarttui haltijattaren molempiin käsiin ja peitti ne niin tulisilla suudelmilla, aivan kuin olisi hän ollut suunniltaan. Sen jälkeen hän nosti päänsä ja katsoen hellästi haltijattareen kysyi:
— Sano minulle, äiti kulta ettei ole totta, että olet kuollut?
— Ei taida siltä näyttää, haltijatar vastasi hymyillen.
— Jos tietäisit minkä surun ja tuskan tunsin rinnassani kun luin: tässä lepää…
— Sen tiedän, ja sen vuoksi annoinkin sinulle anteeksi. Syvä surusi osoitti minulle, että sinulla oli hyvä sydän, ja hyväsydämisistä pojista voi aina toivoa jotakin, vaikkakin he olisivat vähän oikullisia ja hemmoteltuja, voi toivoa, että he kuitenkin vielä palaavat oikealle tielle. Katsos, sen vuoksi olen tullut tänne asti sinua etsimään. Olen sinun äitinäsi.
— Voi miten ihanaa! Pinocchio huudahti ilosta hyppien.
— Sinun pitää totella minua ja tehdä aina minun sanani mukaan.
— Niin mielelläni, mielelläni, mielelläni!
— Huomisesta alat käydä koulussa! haltijatar jatkoi.
Pinocchion ilo laimeni heti hiukkasen.
— Sitten saat valita oman makusi mukaan oman työalasi tai ammattisi…
Pinocchio tuli totiseksi.
— Mitä sinä mutisit hampaittesi lomitse! haltijatar kysyi, hiukan loukkaantuneena.
— Sanoin vain, marionetti mumisi puoliääneen, — että minusta on liian myöhäistä enää lähteä kouluun.
— Ei herraseni. Muista, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä oppia jotakin.
— Mutta en tahdo oppia en sitä enkä tätä.
— Miksi et?
— Sen vuoksi, että minusta oppiminen on vaivaksi.
— Kuulepas, poikani, haltijatar sanoi, — ne, jotka noin puhuvat joutuvat aina lopulta joko vankilaan tai sairaalaan. Kaikki ihmiset, olkoot ne syntyneet maailmaan köyhinä tai rikkaina, ovat pakotetut tekemään jotain, ryhtymään johonkin, tekemään työtä. Voi sitä, joka heittäytyy laiskuuden orjaksi! Toimettomuus on paha tauti, joka on parannettava aikaisin, jo lapsuudessa, sillä on liian myöhäistä koettaa parantaa sitä sitten, kun on kasvanut suureksi.
Nämä sanat koskivat Pinocchion sydämeen, hän kohotti päänsä reippaasti ja sanoi haltijattarelle:
— Tahdon tehdä työtä ja lukea, tahdon tehdä kaikki mitä sinä käsket, sillä olen todellakin ikävystynyt marionettielämään ja tahtoisin oikeaksi pojaksi mistä hinnasta hyvänsä. Olethan luvannut muuttaa minut, olethan aivan varmaan.
— Olen luvannut ja nyt se riippuu sinusta itsestäsi.