XXVII
Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä. Yksi jää haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat Pinocchion.
Saavuttuaan meren rannalle Pinocchio alkoi tähystellä merelle, mutta haikalaa ei näkynyt missään. Meri oli tyyni kuin kristallipeili.
— Missä haikala sitten on? hän kysyi tovereihinsa kääntyen.
— Se on varmaankin mennyt aamiaistaan syömään, eräs heistä nauraen vastasi.
— Tai se on sängyllään unosia vetelemässä, toinen lisäsi ja nauroi vieläkin enemmin.
Näistä päättömistä vastauksista ja naurunrähähdyksistä Pinocchio ymmärsi, että hänen toverinsa olivat häijysti narranneet häntä ja kuvitelleet hänelle olemattomia. Hän suuttui ja sanoi heille vihaisella äänellä:
— Entä nyt? Mikä ilo teille oli siitä, että uskottelitte minulle haijuttunne?
— Tietysti siitä oli meille hauskuutta! pojanlurjukset vastasivat yhteen ääneen.
— Ja mitä hauskuutta?
— Saimme sinut karkaamaan koulusta ja lähtemään kanssamme. Etkö sinä häpeä päivät päästään kulkea noin säännöllisesti koulussa ja istua tarkkaavaisena tunnilla? Etkö häpeä lukea niin ahkerasti kuin aina teet?
— Mitä se teihin kuuluu jos luen tai en?
— Kuuluu paljonkin, sillä sen vuoksi me joudumme huonoihin väleihin opettajan kanssa.
— Miten niin?
— Sillä ahkerat oppilaat asettavat aina varjoon ne, joilla ei ole halua lukea, niin kuin meillä ei ole. Ja me emme tahdo joutua varjopuolelle. Meilläkin on itsetuntomme.
— Ja mitä pitäisi minun tehdä ollakseni teille mieliksi?
— Sinun pitää niin kuin meidän vihata koulua, läksyjä ja opettajia, meidän kolmea pahinta vihollistamme.
— Mutta jos edelleenkin tahdon olla ahkera?
— Sitten emme viitsi sinuun edes katsoakaan ja ensi tilassa saat maksusi.
— Totisesti minun tekisi mieleni nauraa teille, marionetti sanoi päätään keikauttaen.
— Vai niin, Pinocchio! huusi samassa suurin pojista ja ryntäsi uhkaavasti hänen kimppuunsa. — Äläpäs tulekaan tänne kehumaan. Älä tule tänne ylpeilemään! Sillä jos sinä et meitä pelkää, niin emme mekään sinua pelkää. Muista että sinä olet yksin ja meitä on seitsemän.
— Seitsemän, niin kuin seitsemän kuolemansyntiä! Pinocchio sanoi ääneen nauraen.
— Kuulitteko? Hän on pilkannut meitä kaikkia. Hän on haukkunut meitä kuolemansynneiksi!
— Pinocchio! Pyydätkö heti anteeksi haukkumisesi — tai varo itseäsi!
— Kukkuu! huusi marionetti sormi nenännipukalla heitä kiusatakseen.
— Pinocchio, tämä päättyy huonosti sinulle!
— Kukkuu!
— Saat aika selkäsaunan!
— Kukkuu!
— Odotapas, kyllä minä sinut kukutan, senkin käki! rohkein lurjuksista huusi. — Ota tämä aluksi ja säästä loput illalliseksi itsellesi.
Ja päähän isku seurasi näitä sanoja.
Mutta sana sanasta, teko toisesta, sanotaan, sillä marionetti maksoi nyrkiniskun koroilla, sen saatte uskoa. Ja siitä alkoi silmänräpäyksessä kova taistelu.
Pinocchio oli yksinään, mutta puolusti itseään kuin urho.
Hän taisteli niin rohkeasti kovilla puujaloillaan, että hän koko ajan piti vihollisen tarpeeksi kaukana. Minne vain hänen puujalkansa ulottuivat ja sattuivat, sinne jättivät ne aina mustelman muistoksi.
Vimmastuneina siitä etteivät käsikähmässä voittaneet marionettia, pojat päättivät tarttua heittoaseisiin. He aukaisivat koululaukkunsa ja alkoivat viskoa häntä aapiskirjoilla, kieliopeilla, lukukirjoilla ja muilla koulukirjoilla, mutta marionetti, joka oli tarkkasilmäinen ja vikkelä, ehti aina ajoissa väistyä syrjään, niin että kirjat lensivät kaikki hänen ohitseen mereen.
Ajatelkaapas kalojen hämmästystä! Luullen kirjojen olevan syötäväksi kelpaavaa ruokaa, uivat kalat suurissa parvissa ylös vedenpinnalle; mutta maisteltuaan jotain kirjan lehteä tai kansilehteä, ne sylkäisivät sen sukkelaan suustaan ja irvistivät pahasti niin kuin olisivat tahtoneet sanoa:
"Tämä ruoka ei ole meitä varten, parempiin herkkuihin me olemme tottuneet!"
Mutta tappelu kiihtyi kiihtymistään. Silloin sattui iso hummeri hitaasti kömpimään kalliota pitkin vedestä ylös. Ehdittyään vähän ylemmäksi rannalle se huusi äänellä, joka oli yhtä sortunut kuin särkyneen pasuunan:
— Lopettakaa jo lurjukset, sillä muuta ette ole! Tuollaiset poikien väliset tappelut loppuvat harvoin kunnialla! Aina sattuu joku onnettomuus.
Hummeriparka! Samaa olisi ollut saarnata tuulelle. Pinocchio-veitikka oli vielä epäkohtelias, että kääntyi hummeriin päin, katsoi tätä vihaisesti ja sanoi:
— Ole vaiti, tyhmä hummeri! Tekisit viisaimmin jos imisit rintakaramellia yskäsi parannukseksi. Tai mene mielummin sänkyysi ja koeta hiota!
Sillä aikaa aikaa pojat viskoneet mereen kaikki omat kirjansa ja huomattuaan Pinocchion kirjapakan, jonka hän oli laskenut maahan, he silmänräpäyksessä tarttuivat siihen.
Yksi hänen kirjoistaan oli nidottu paksuihin pahvikansiin, selkä ja kulmat olivat nahasta. Se oli Aritmetiikan oppikirja. Ymmärrätte kyllä että se oli hyvin painava.
Tämän kirjan otti yksi poikanulikoista, tähtäsi Pinocchiota päähän ja heitti sen koko käsivoimallaan häntä kohti, mutta se ei sattunutkaan marionettiin, vaan yhden hänen toverinsa ohimoon. Tämä kalpeni vaaleaksi kuin palttina ja sanoi ainoastaan:
— Äiti, auta minua… minä kuolen! ja hän kaatui pitkälleen hietikolle.
Nähdessään pienen kuolleen toverinsa alkoivat pelästyneet pojat juosta pois niin pian kuin vain jalat kantoivat ja parin minuutin kuluttua olivat he poissa näkyvistä.
Mutta Pinocchio jäi sinne ja vaikka hän itse oli melkein enemmän kuollut kuin elävä surusta ja pelästyksestä, juoksi hän kastamaan nenäliinansa meriveteen, jolla hautoi toveriparkansa ohimoita. Koko ajan hän itki lakkaamatta ja huusi epätoivoisena häntä nimeltä:
— Eugen! Eugen, ystäväparkani! Avaa silmäsi ja katso minuun! Miksi et vastaa? En minä sinulle pahaa tehnyt. Usko minua, minä en tehnyt sitä! Avaa silmäsi, Eugen! Jos pidät silmäsi ummessa kuolen minäkin… Voi Jumalani, miten nyt voin palata kotiin? Miten tohdin näyttäytyä hyvälle äidilleni? Mihin minä joudun? Minne pakenen? Minne piiloudun? Oi miten paljon parempi, tuhat kertaa parempi olisi ollut, jos olisin mennyt kouluun! Miksi kuuntelin noita tovereita, jotka ovat minulle kiroukseksi? Olihan opettaja sanonut… ja minun äitini oli toistanut: "Varo huonoja tovereita!" Mutta minä vaan olen aina itsepäinen… uhkarohkea… sanokoot muut mitä tahansa, aina minä seuraan omaa päätäni. Ja sitten saankin siitä kärsiä… Ja sen vuoksi ei minulla ole ollut neljännestuntiakaan rauhaa siitä kun tulin maailmaan. Voi Jumalani! Mikä minusta tuleekaan, mikä minusta tuleekaan?
Ja Pinocchio alkoi itkeä ja ulvoa ja lyödä päätänsä nyrkeillään ja huutaa Eugenia nimeltä. Samassa hän kuuli kumeaa askelten töminää, jotka lähenivät häntä.
Hän kääntyi ja näki kaksi poliisia.
— Miksi siinä makaat pitkälläsi maassa? kysyivät he Pinocchiolta.
— Minä autan koulutoveriani.
— Onko hän sairas?
— Siltä näyttää.
— Tämä on jo muuta kuin sairautta! toinen poliiseista sanoi, ja kumartui lähemmin tarkastamaan Eugenia. — Tällä pojalla on haava toisessa ohimossa, kuka sen on tehnyt?
— En minä! marionetti änkytti, uskaltaen tuskin hengittää.
— Jos et sinä sitä ole tehnyt, kuka sitten on häntä haavoittanut?
— Minä en ole ainakaan! Pinocchio toisti.
— Millä esineellä häntä on haavoitettu?
— Tällä kirjalla.
Ja marionetti otti maasta pahviin ja nahkaan nidotun Aritmetiikan
Oppikirjansa ja näytti sitä poliiseille.
— Kenen tämä kirja on?
— Se on minun.
— Kyllä riittää, ei tarvita muuta. Nouse heti ylös ja seuraa meitä.
— Mutta minä…
— Seuraa meitä!
— Mutta minä olen syytön…
— Seuraa meitä!
Mutta ennen kuin he poistuivat, poliisit huusivat muutamille kalastajille, jotka juuri soutivat lähelle rantaa veneillään:
— Jätämme teidän huostaanne tämän pienen pojan, joka on saanut haavan päähänsä. Viekää hänet kotiinne ja auttakaa häntä! Huomenna palaamme häntä katsomaan.
Sitten he kääntyivät Pinocchion puoleen, ottivat hänet keskeensä ja komensivat:
— Eteenpäin ja nopeaan, muuten saat maistaa toista ruokaa!
Antamatta uudistaa käskyä, marionetti alkoi kulkea eteenpäin sitä tietä, joka johti kylään. Poikaparka ei enää oikein tiennyt missä maailmassa eli! Hän luuli uneksivansa pahaa unta! Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän näki kaikki kaksinkertaisena, hänen jalkansa vapisivat, kielensä oli kuivanut kiinni kitalakeen, niin ettei hän saanut sanaa sanotuksi. Niin sekava ja tylsistynyt kuin olikin, oli kuitenkin yksi aisa, joka terävän orjantappurapiikin tavoin pisti häntä sydämeen ja se oli pelko siitä, että hänen täytyisi kulkea hyvän haltijattaren ikkunan alitse kahden poliisin keskellä. Ennemmin hän olisi kuollut.
He olivat jo perillä ja aikoivat juuri astua kylään, kun tuulenpuska samassa kiskaisi Pinocchiolta hatun päästä, lennättäen sen jonkun kymmenen askeleen päähän.
— Saanko juosta hakemaan hattuni? marionetti kysyi poliiseilta.
— Juokse vaan, mutta tee se joutuun!
Marionetti juoksi ja sai kiinni hattunsa, mutta sen sijaan että olisi pannut sen päähänsä, pisti hän sen hampaittensa väliin ja alkoi juosta täyttä laukkaa meren rantaa kohti. Hän mennä viiletti kuin pyssynluoti.
Poliisit huomasivat, että häntä oli vaikea saada kiinni ja usuttivat sen vuoksi hänen päälleen suuren verikoiran, joka oli saanut ensimmäisen palkinnon kaikissa koirakilpajuoksuissa. Pinocchio juoksi, mutta koira juoksi nopeammin ja kaikki ihmiset asettuivat ikkunoihin ja kerääntyivät keskelle katua, uteliaina katsomaan miten kilpailu päättyisi. Mutta sitä huvia ei heille sallittukaan, sillä verikoira ja Pinocchio pölyyttivät semmoisen tomupilven juostessaan, että muutaman minuutin kuluttua heitä ei erottanut ollenkaan.