XXVIII
Pinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.
Tämän toivottoman kilpajuoksun kestäessä kerran oli kamala hetki, hetki jolloin Pinocchio luuli olevansa hukassa. Sillä Alidoro (se oli verikoiran nimi) juoksi niin äärettömän nopeasti, että se oli vähällä saada hänet kiinni.
Marionetti kuuli aivan takaansa pedon ähkyvän läähätyksen ja tunsi sen kuuman hengityksen aivan niskassaan.
Mutta silloin oli onneksi ranta aivan lähellä ja meri näkyi parin askeleen päässä.
Rannalle ehdittyään, marionetti otti vauhtia ja hyppäsi kuin sammakko suoraa päätä veteen. Alidoro puolestaan aikoi pysähtyä, mutta juoksi niin kovaa, että sekin joutui veteen. Ja se raukka ei osannutkaan uida, vaan alkoi loiskia käpälillään sinne tänne pysyäkseen pinnalla. Mitä enemmän se loiski, sitä syvemmälle vajosi sen pää veden pinnan alle.
Kun koiraparan onnistui hetkeksi saada päänsä veden pinnalle, pyörivät sen silmät kauhistuneina ja se huusi kovaa haukkuen:
— Minä hukun! Minä hukun!
— Huku vaan! Pinocchio huusi kaukaa, huomatessaan olevansa vaarasta pelastunut.
— Auta minua, Pinocchio-kulta! Pelasta minut kuolemasta!
Nämä valitushuudot liikuttivat Pinocchiota, sillä hänellä oli pohjaltaan hyvin hellä sydän ja kääntyen koiraan päin hän huusi:
— Jos nyt pelastan sinut, lupaatko ettet enää tee minulle pahaa, etkä aja minua takaa?
— Kyllä, sen lupaan, sen lupaan. Armahda minua ja joudu jo, jos viivyttelet puolenkaan minuuttia olen kuoleman oma.
Pinocchio epäili ensin hiukan, mutta muisti sitten, että isä oli monta kertaa sanonut, että hyvää työtä tehdessä ei milloinkaan saata itselleen vahinkoa. Hän ui Alidoron luo, tarttui molemmin käsin sen häntään, ja veti koiran sitten kuivalle hiekkarannalle.
Koiraparka ei enää pysynyt jaloillaan. Se oli tahtomattaan nielaissut niin paljon suolavettä, että se oli paisunut isoksi kuin ilmapallo. Marionetti puolestaan ei ollenkaan luottanut häneen, vaan katsoi viisaammaksi pysyä loitommalla ja heittäytyi uudelleen mereen. Edetessään rannasta, hän huusi pelastetulle ystävälleen:
— Hyvästi Alidoro, onnea kotimatkalle ja terveisiä kotiin!
— Hyvästi Pinocchio! koira vastasi, — tuhannen kiitosta, kun pelastit minut kuoleman kynsistä! Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, ja palvelusta seuraa vastapalvelus! Jos tilaisuus sattuu, niin puhutaan siitä enemmän…
Pinocchio ui edelleen, mutta pysytteli koko ajan lähellä rantoja. Viimein luuli hän ehtineensä varmalle paikalle, ja tarkasteltuaan ympäristöä, hän huomasi jonkinlaisen rotkon, josta kohosi korkea savupatsas.
— Tuossa rotkossa on varmasti tuli. Sitä parempi! Minä kiipeän sinne sisään kuivailemaan itseäni ja lämmittelemään ja sitten… Niin tapahtukoon sitten mitä tahansa!
Aikoen toteuttaa päätöksensä hän lähestyi kalliota, mutta juuri kiivetessään sille hän tunsi vähitellen, vähitellen itseään nostettavan vedestä ylöspäin. Hän koetti heti paeta, mutta se oli jo liian myöhäistä, sillä suureksi hämmästyksekseen hän huomasi olevansa isossa verkossa, jossa vilisi kaikennäköisiä ja kokoisia kaloja, räpistellen ja heitellen itseään kuin mitkäkin pahat henget.
Samassa hän näki rotkosta astuvan kalastajan, niin ruman, että hän näytti joltain merenkummitukselta. Tukan asemasta hänellä oli tukko vihreää meriheinää, ihonväri oli vihreä, vihreät olivat hänen silmänsä, vihreä hänen pitkä partansa, joka ulottui maahan asti. Hän oli aivan takajaloilleen nousseen vihreän sammakon näköinen.
Kun kalastaja oli saanut onnellisesti verkkonsa ylös merestä, hän huudahti mielissään:
— Siunattu saalis! Saanpa tänäkin päivänä oivallisen kalakeiton!
— Onpa onni, etten ole kala! Pinocchio sanoi itsekseen ja rohkaisi mielensä.
Verkko kaikkine kaloineen vietiin luolaan, joka oli pimeä ja savustunut, sen keskellä sihisi pata öljyä täynnä ja se kärysi niin että tuskin voi henkeä vetää.
— Katsotaanpas nyt mitä kaloja on saatu! sanoi vihreä kalastaja pistäen verkkoon mahdottoman suuren kätensä, ison kuin leipälapion ja nosti sieltä kourallisen ahvenia.
— Nepä oivallisia ahvenia! ukko sanoi, nuuskien ja katsellen niitä mielihyvällä. Nuuskittuaan niitä tarpeeksi asti hän heitti ne tyhjään saviastiaan.
Tämä temppu toistettiin useampia kertoja, ja ottaessaan muut kalat verkosta, vesi nousi hänelle suuhun ja hän huudahti riemuissaan:
— Miten mainioita haukia!
— Erinomaisia mateita!
— Herkullisia kampeloita!
— Herkullisia mutta ei ruodottomia hailia!
Niin kuin arvaatte, joutuivat kaikki ahvenet, hauet, mateet ja kampelat sekaisin saviastiaan.
Lopulta oli Pinocchio yksin jäljellä verkossa.
Mutta kun kalastaja oli noukkinut hänetkin sieltä, pyöristyivät hänen silmänsä suuriksi hämmästyksestä ja hän huusi melkein pelästyneenä:
— Mikä kala tämä on! En muista ennen syöneeni tämän näköistä kalaa.
Kalastaja tarkasteli Pinocchiota kerran vielä hyvin tarkkaan, käänteli ja katseli joka puolelta ja sanoi viimein:
— Nytpä ymmärränkin, tämä on varmasti merihummeri.
Pinocchio huomatessaan, että häntä luultiin merihummeriksi, joutui aivan epätoivoon ja huusi harmistuneena:
— Hummeri en ole, enkä hummeriksi tule! Miten pahasti minua kääntelette! Minä olen marionetti, tietäkää se.
— Marionettiko? kalastaja kysyi. — Totta sanoakseni, marionettikala on minulle aivan uutuus. Sitä parempi! Syönpä sinut sitä mieluummin.
— Syötte minut? Mutta ettekö jo ymmärrä, etten minä ole mikään kala?
Ettekö huomaa, että minä puhun ja ajattelen kuin tekin?
— Totta totisesti! kalastaja vastasi. — Koska siis olet kala, joka osaa puhua ja ajatella kuten minäkin, niin menettelen myöskin kanssasi tarpeellisella kunnioituksella.
— Minkälainen on tämä kunnioitus?
— Erityisen ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi annan sinun valita tekotavan, jolla tahdot että sinut valmistan ruuakseni. Tahdotko tulla pannussa paistetuksi, tai tahdotko tulla keitetyksi tomaattikastikkeessa.
— Jos itse saan valita, vastasi Pinocchio, — niin mieluummin tahdon vapauteni päästäkseni palaamaan kotiini.
— Sinä lasket leikkiä! Luuletko, että minä jättäisin näin harvinaisen kalan syömättä ja päästäisin tämmöisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan? Marionettikaloja ei satukaan joka päivä uimaan meidän vesillämme. Usko pois, kyllä minä paistan sinut pannussa muiden kalojen kanssa, ja siihen sinä kyllä tyydyt. On aina hauskempaa paistua hyvässä seurassa.
Nämä tulevaisuuden toiveet eivät tuntuneet Pinocchiosta juuri lupaavilta ja hän alkoi itkeä ja ulvoa ja rukoili nyyhkyttäen: — Miksi olin niin hullu, etten mennyt kouluun! Miksi annoin toverieni viekotella itseäni, nyt saan sen maksaa. Voi, voi, voi!
Hän väänteli itseään kuin ankerias ja teki aivan uskomattomia ponnistuksia päästäkseen livahtamaan vihreän kalastajan kynsistä, mutta tämä otti sitkeän kalan ja sidottuaan marionetin jalat ja kädet kuin makkaran, viskasi hän hänet saviastiaan muiden joukkoon.
Sitten hän otti esille suuren jauhoja täynnä olevan puutarjottimen ja alkoi jauhota kaloja ja sen mukaan kun hän oli ne jauhoissa pyöritellyt hän viskasi ne pannuun paistumaan.
Ahvenparat saivat alkaa tanssiaiset kiehuvassa öljyssä; sitten tuli haukien vuoro, sitten mateitten, kampeloiden ja viimein oli Pinocchion vuoro. Mutta tämä huomatessaan olevansa näin lähellä kuolemaa (ja miten julmaa kuolemaa) pelästyi ja alkoi vapista niin kovasti, ettei saanut ääntäkään suustaan ja tahtoi pyytää armoa.
Poikaparka rukoili ainoastaan silmillään. Mutta vihreä kalastaja ei ollut sitä huomaavinaankaan, pyöritteli vaan häntä viisi, kuusi kertaa jauhoissa ja jauhosi hänet niin perusteellisesti päästä jalkoihin, että Pinocchio oli viimein aivan kipsimarionetin näköinen.
Sitten tarttui hän Pinocchiota päähän ja…