XXIX
Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana päivänä lupaa muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi. Suuret kahvikekkerit tämän merkillisen tapahtuman kunniaksi.
Juuri kun kalastaja aikoi heittää Pinocchion paistinpannuun luolaan kiipesi suuri koira, jonne sen oli houkutellut voimakas ja herkullinen paistetun öljyn tuoksu.
— Menetkö matkaasi! huusi kalastaja uhaten ja yhä vielä pitäen kädessään jauhotettua marionettia.
Mutta koiraparka oli nälkäinen ainakin neljän edestä ja se ulisi ja heilutti häntäänsä kuin sanoakseen:
— Anna minulle suupalanen niin minä jätän sinut rauhaan.
— Mene matkaasi, sanon minä! kalastaja toisti, ojentaen jo jalkansa antaakseen hänelle potkun.
Mutta koira, joka todellakin oli nälissään, ei ollut halukas saamaan potkuja turvalleen, vaan kääntyi vihaisesti muristen kalastajan puoleen näyttäen hänelle hirvittäviä hampaitaan.
Samassa luolassa kuului hyvin, hyvin heikko ääni kuiskaavan:
— Pelasta minut, Alidoro! Ellet pelasta minua, joudun paistettavaksi!
Koira tunsi heti Pinocchion äänen ja huomasi suureksi ihmeekseen äänen kuuluvan tuosta jauhotusta esineestä, jota kalastaja piteli käsissään.
Mitä se nyt teki? Ottaen maasta vauhtia se oli yhdellä hyppäyksellä kalastajan luona, tarttui hampaillaan varovasti jauhottuun esineeseen ja juoksi ulos luolasta salaman nopeudella!
Kalastaja suuttui silmittömästi nähdessään kalan, jonka niin mielellään olisi syönyt tällä tavalla puikahtavan käsistään. Hän koetti saada kiinni koiraa, mutta jo ensi askeleella hän sai semmoisen yskänkohtauksen, että hänen täytyi kääntyä takaisin.
Kun Alidoro oli saapunut kylään johtavalle tielle hän pysähtyi, ja laski ystävänsä Pinocchion aivan varovaisesti maahan.
— Oi, miten kiitollinen minä olen! marionetti sanoi.
— Ei mitään syytä! koira vastasi. — Olethan sinä pelastanut minut, tämä oli vaan pieni vastapalvelus. Maailmassahan on tapana, että kaikki koetamme auttaa toisiamme.
— Mutta miten ihmeessä sinä satuit tulemaan luolaan?
— Minä makasin puolikuolleena rannalla ja sinne toi tuuli muassaan heikon paistetun öljyn hajun. Tuo haju ärsytti ruokahaluani ja minä lähdin sitä kohti. Jos olisin tullut vähän myöhemmin…
— Älä puhu siitä! Pinocchio huudahti, vapisten vieläkin pelästyksestä. — Älä puhu siitä! Jos olisit tullut minuuttiakaan myöhemmin, niin olisin näihin aikoihin sekä paistettu että syöty. Huh! minua värisyttää jo pelkkä ajatuskin.
Alidoro ojensi nauraen käpälänsä marionetille, joka pusersi sitä voimakkaasti hartaan ystävyyden osoitukseksi ja niin he erosivat.
Koira palasi kotiinsa ja Pinocchio lähti yksinään kulkemaan lähellä olevaa mökkiä kohti. Mökin oven edessä istui ukko auringon paisteessa lämmitellen. Pinocchio kysyi tältä:
— Sanopa minulle kunnon mies, tiedättekö mitään eräästä
Eugen-nimisestä poikaparasta, joka sai haavan päähänsä?
— Tiedän kyllä, saman pojan kantoivat kalastajat tupaani ja nyt…
— Nyt hän on kuollut! Pinocchio keskeytti hänet hyvin suruissaan.
— Ei, hän elää ja on jo palannut omaistensa luo.
— Todellako? Todellako? marionetti huudahti hypähtäen korkealle ilosta. — Haava ei siis ollutkaan vaarallinen?
— Se olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen, jopa kuolettavakin, ukko vastasi, — sillä he olivat heittäneet paksun, nidotun kirjan hänen päätään kohti.
— Kuka sen heitti?
— Eräs hänen koulutoverinsa, Pinocchio-niminen…
— Mikä tämä Pinocchio on? marionetti kysyi, tekeytyen tietämättömäksi.
— Sanovat hänen olevan pahankurisen, maankuljeksijan, aika heittiön.
— Se on panettelua! Paljasta panettelua!
— Tunnetko sinä sitten sen Pinocchion?
— Ulkonäöltä! Pinocchio vastasi.
— Ja mitä sinä sanot hänestä? kysyi ukko.
— Minusta hän näyttää olevan oikein hyvä poika, lukuhaluinen, tottelevainen, kiintynyt isäänsä ja kaikkiin omaisiinsa…
Marionetin lasketellessa näitä valheita, hän tunsi miten hänen nenänsä alkoi kasvaa, niin että se kohta oli pidentynyt korttelin verran. Pelästyksissään hän alkoi huutaa:
— Älkää uskoko, hyvä mies, siihen mitä puhuin äsken. Minä tunnen Pinocchion hyvin ja voin omasta puolestani vakuuttaa teille, että hän on todellakin pahankurinen, tottelematon ja kunnoton poika, joka sen sijaan että menisi kouluun, kulkee toveriensa kanssa vallattomuuksia harjoittamassa.
Tuskin hän oli tämän saanut sanotuksi, kun hän jo tunsi nenänsä kutistuvan entiseen luonnolliseen kokoonsa.
— Mutta mistä olet tullut noin valkoiseksi, kiireestä kantapäähän? ukko kysyi äkkiä.
— Sen kyllä sanon… huomaamattani nojauduin vasta maalattuun seinään, marionetti vastasi häveten kertoa, että hänet oli jauhotettu kuin kala pannussa paistettavaksi.
— Ja minne on joutunut takkisi, housusi ja lakkisi?
— Tapasin rosvoja, jotka ryöstivät ne minulta. Sanokaa, hyvä ukkoseni, eikö teillä sattumalta olisi antaa minulle vanhoja vaatteita, sen verran, että pääsen kotiin?
— Poikaseni, minulla ei ole muuta kuin pieni säkin pahanen, jossa säilytän sipulini. Jos sen tahdot, niin ota pois! Se on tässä.
Pinocchio ei antanut tätä sanoa toista kertaa, hän otti tyhjän sipulisäkin, leikkasi saksilla pienen reiän pohjaan ja kaksi kumpaankin sivuun ja pujotti sen sitten päälleen kuin paidan. Ja tässä kepeässä puvussa hän sitten lähti kylään. Mutta kulkiessaan hän alkoi tulla levottomaksi, sen jo huomasi siitäkin että hän aina astuttuaan askeleen eteenpäin, heti otti toisen taaksepäin puhellen itsekseen:
— Miten tohdin näyttäytyä hyvälle haltijattarelleni? Mitä hän sanookaan minut nähdessään? Voiko hän antaa anteeksi tämänkin tottelemattomuuteni? Lyönpä vetoa, ettei hän tällä kertaa anna anteeksi! Voi, totisesti hän ei anna anteeksi! Ja se on oikein minulle, sillä minä olen pojan vetelys, joka aina lupaan parantaa itseni, mutta en milloinkaan pidä sanaani.
Saapuessaan kylään oli jo pimeä yö; mutta kun ilma oli ruma ja sade valui virtanaan hän meni suoraa päätä haltijattaren asunnolle, päättäen varmasti koputtaa porttia, siksi kunnes se avattaisiin.
Mutta sinne tullessaan, hän tunsi kadottaneensa rohkeutensa ja sen sijaan että olisi koputtanut hän kääntyi ja juoksi ainakin kaksikymmentä askelta takaisinpäin. Hän palasi taas takaisin portille, mutta ei tohtinut koputtaa, hän lähestyi kolmannen kerran — ei koputusta, vasta neljännellä kerralla hän tarttui vapisevin käsin portin rautaiseen kolkuttimeen ja naputti aivan hiljaa sillä.
Hän odotti odottamistaan. Puolen tunnin kuluttua vihdoinkin yläkerran ikkuna avautui (talo oli nelikerroksinen) ja Pinocchio näki lihavan etananeitosen katselevan sieltä ulos palava kynttilä pään päällä. Etana kysyi:
— Kuka siellä tähän aikaan!
— Onko haltijatar kotona? marionetti kysyi.
— Haltijatar nukkuu, eikä tahdo tulla herätetyksi, mutta kuka sinä olet?
— Minä olen minä!
— Mikä minä?
— Pinocchio.
— Mikä Pinocchio?
— Marionetti, joka asuu haltijattaren luona.
— Aha, jo ymmärrän, etana vastasi, — odota siellä, minä tulen heti avaamaan portin sinulle.
— Joudu hyvä etana, olen paleltua kuoliaaksi.
— Poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.
Kului tunti ja kaksikin, mutta porttia ei aukaistu. Pinocchio, joka värisi kylmästä ja pelosta ja oli läpimärkä sateesta, rohkaisi vihdoinkin mielensä ja koputti vielä kerran, mutta entistä kovemmin.
Tällä toisella koputuksella ikkuna avautui kolmannessa kerroksessa ja sama etana tirkisti ulos.
— Hyvä, kaunis etanaiseni, huusi Pinocchio alhaalta kadulta, — nyt olen jo odottanut kaksi tuntia. Ja kaksi tuntia tämmöisenä rajuilman yönä on pitempää, kuin kaksi vuotta. Joudu, armahda minua!
— Poikaseni, vastasi tämä rauhallinen ja hidas elukka ylhäältä ikkunasta, — poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.
Ja ikkuna sulkeutui taas.
Vähän ajan päästä kello löi kaksitoista yöllä: sitten löi se yksi, se löi kaksi, mutta portti yhä vaan pysyi suljettuna. Silloin loppui Pinocchion kärsivällisyys. Vihapäissään hän tarttui portin kolkuttimeen koputtaakseen niin kovaa, että koko talo siitä kajahtaisi, mutta siinä samassa muuttui kolkutin eläväksi ankeriaaksi, joka luiskahti hänen käsistään ja katosi vesiojaan, joka virtasi pitkin katua.
— Vai niin! Pinocchio huusi, yhä enempi vihansa sokaisemana. — Jos portinkolkutin häviää, niin voihan koputtaa jalkavoimalla.
Hän astui askeleen taaksepäin ja suuntasi aika potkun porttia vasten. Hän teki sen niin kiivaasti, että puoli jalkaterää upposi puun sisään ja turhaa oli koettaa saada sitä pois. Jalka oli sinne sisään painunut kuin kiinni taottu naula.
Ajatelkaa Pinocchio parkaa! Hänen täytyi siinä viettää yönsä, toinen jalkansa maassa ja toinen ilmassa.
Aamulla päivän koittaessa avautui portti vihdoinkin. Tämä erinomainen etanaelukka oli tarvinnut ainoastaan yhdeksän tuntia kulkeakseen neljännestä kerroksesta alas kadulle. Todellakin se oli nopeaa kulkua!
— Miksi makaat siinä toinen jalka oveen likistettynä? hän kysyi nauraen marionetilta.
— Minulle on tapahtunut onnettomuus. Koetapas, pieni soma etanani, jos onnistuisit saamaan jalkani irti.
— Poikaseni, siihen tarvitaan nikkarin apua, minä en ole milloinkaan ollut nikkarin opissa.
— Puhukaa haltijattarelle minun puolestani!
— Haltijatar nukkuu, eikä häntä saa häiritä.
— Mutta miten minä jaksan tässä olla koko päivän porttiin naulittuna?
— Huvittele itseäsi laskemalla muurahaisia, jotka kulkevat tiellä!
— Hanki minulle edes jotain syötävää, minä aivan menehdyn!
— Heti! etana vastasi.
Ja kolmen ja puolen tunnin kuluttua se viimeinkin palasi, hopeainen tarjotin pään päällä. Tarjottimella oli leipä, paistettu kananpoika ja neljä kypsää aprikoosia.
— Tässä on aamiainen, jonka haltijatar lähetti teille! etana sanoi.
Nähdessään nämä kaikki Jumalan lahjat marionetti tunsi itsensä aivan tyytyväiseksi. Mutta kyllä hän pettyi surkeasti, sillä ruvetessaan syömään hän huomasi, että leipä oli kipsiä, kananpojat pahvia ja nuo neljä aprikoosia alabasteria, mutta kaikki niin maalatut, että näyttivät luonnollisilta.
Hän tahtoi itkeä, tahtoi heittäytyä epätoivonsa valtaan, hän aikoi viskata tarjottimen herkkuineen menemään, mutta sen sijaan kaatuikin pyörtyneenä maahan, liekö syynä siihen ollut syvä suru vai typösen tyhjä vatsa.
Kun hän heräsi, hän makasi mukavasti sohvalla ja haltijatar istui hänen vieressään.
— Vielä tälläkin kertaa annan sinulle anteeksi, haltijatar sanoi, mutta voi sinua, jos vielä kerran olet tottelematon!
Pinocchio lupasi ja vakuutti lukevansa ahkerasti ja käyttäytyvänsä kiltisti. Ja hän pitikin sanansa vuoden loppuun saakka. Ja vuositutkinnossa hänellä oli kunnia olla luokan ensimmäinen ja muutenkin arvosteltiin hänen käytöstään niin kiitettäväksi ja hyväksi, että haltijatar oli oikein tyytyväinen ja sanoi:
— Huomenna täytetään viimeinkin sinun toiveesi.
— Mikä toiveeni?
— Huomenna lakkaat olemasta marionetti ja muutut oikeaksi pojaksi.
Se, joka ei itse ollut näkemässä Pinocchion iloa hänen kuullessaan tämän toivotun uutisen, ei voi myöskään sitä kuvailla. Kaikki hänen koulutoverinsa ja ystävänsä olivat kutsutut seuraavana päivänä kahvikekkereihin haltijattaren kotiin viettämään suurta tapahtumaa. Haltijatar oli tilannut kaksisataa kuppia kahvia ja oli antanut valmistaa neljäsataa vehnäsvoileipää, joissa oli voita molemmin puolin. Päivästä tulisi oikein ilon ja riemun juhla, mutta…
Onnettomuudeksi marionettien elämässä on aina eräs mutta, joka pilaa kaikki asiat.