XXX
Sen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakenee Pinocchio salaa ystävänsä Kynttilän kanssa "Leikkikalumaahan".
Luonnollisesti Pinocchio pyysi päästä itse kaupungille kutsuja viemään ja haltijatar sanoi hänelle:
— Mene vain itse kutsumaan tovereitasi huomiseen kahvikestiin, mutta muista, että tulet kotiin ennen pimeän tuloa. Ymmärsitkö?
— Tunnin päästä lupaan varmasti olla kotona, marionetti vastasi.
— Varo itseäsi, Pinocchio! Pojat ovat aina valmiit lupaamaan, mutta hitaat täyttämään lupauksiansa.
— Mutta minäpä en ole muiden kaltainen, kun minä lupaan jotain, niin pidän sen myöskin.
— Sittenpä nähdään. Mutta, jos olet tottelematon, saat syyttää itseäsi.
— Miten niin?
— Katsos, pojat, jotka eivät ota vastaan heitä viisaampien neuvoja, joutuvat aina johonkin onnettomuuteen.
— Sen minä ainakin olen kokenut! Pinocchio sanoi. — Mutta nyt se ei enää tule tapahtumaan.
Tuhlaamatta sen enempää sanoja, Pinocchio nyykäytti hyvästit herttaiselle haltijattarelle, joka oli kuin äiti hänelle, ja lähti sitten laulaen ja tanssien ulos portista.
Reilun tunnin kuluttua olivat kaikki ystävät kutsutut. Toiset lupasivat mielellään tulla, toiset ensin antoivat pyytää itseään, mutta kuullessaan että voileivissä, joita kahvin kanssa tarjottiin, oli voita molemmin puolin, lupasivat hekin lopuksi tulla sanoen: — Voimmehan tulla sinun mieliksesi.
Mutta on tarpeen tietää, että Pinocchiolla ystäviensä ja toveriensa joukossa oli yksi, joka oli hänen paras ystävänsä ja lemmikkinsä, Romeo nimeltään. Mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä pilkkanimellä "Kynttilä", sen vuoksi, että hän oli laiha ja hintelä ja kalpea kuin kellertävä talikynttilä.
Kynttilä oli koulun huolimattomin ja vallattomin poika: mutta Pinocchio piti hänestä kovasti. Hän menikin tätä ensimmäiseksi kutsumaan kahvikesteihinsä, mutta ei tavannutkaan häntä kotoa. Hän palasi toisen kerran, mutta silloinkaan Kynttilä ei ollut kotona eikä vielä kolmannellakaan kerralla Pinocchio häntä tavoittanut.
Mistä hänet nyt saisi käsiinsä? Pinocchio etsi kaikkialta ja löysi hänet viimeinkin erään talonpojan talon porttikatoksen alta.
— Mitä sinä täällä teet? Pinocchio kysyi, — mennen hänen luokseen.
— Minä odotan keskiyötä ja sitten minä lähden…
— Minne lähdet?
— Kauas, kauas, kauas!
— Ja minä olen ollut etsimässä sinua kotoasi jo kolme kertaa.
— Mitä asiaa sinulla oli minulle.
— Etkö ole kuullut suurta uutista? Etkö tiedä mikä onni on tullut osakseni?
— Mikä sitten?
— Huomenna minä lakkaan olemasta marionetti ja minä muutun pojaksi niin kuin sinä ja kaikki muut.
— Olkoon onneksi!
— Huomenna odotan sinua kahvikesteille kotiini.
— Mutta olenhan sanonut sinulle, että lähden tänä iltana.
— Mihin aikaan?
— Aivan heti.
— Minne sinä lähdet?
— Minä lähden asumaan toiseen maahan, joka on maailman ihanin maa, oikea satumaa!
— Mikä sen maan nimi on?
— Sen nimi on "Leikkikalumaa". Miksi et lähde mukaan?
— Minäkö? En toki!
— Oletpa hullu, kun et tule, Pinocchio. Usko pois, kyllä kadut, jos et tule mukaan. Mistä löydät terveellisemmän maan meille pojille? Siellä ei ole kouluja, ei opettajia, eikä kirjoja. Tässä siunatussa maassa ei lueta milloinkaan. Torstaina on lupapäivä ja viikossa on vielä kuusi torstaita ja yksi sunnuntai. Ajattele vaan, että kesäloma alkaa ensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu joulukuun viimeisenä. Siinäpä oikein minun mieleiseni maa! Sellaisia jos olisivat kaikki sivistysmaat!
— Miten he viettävät päivänsä siellä "Leikkikalumaassa?"
— He leikkivät ja huvittelevat aamusta iltaan. Illalla mennään nukkumaan ja aamulla aletaan taas uudelleen alusta. Mitä sinä siitä sanot?
— Hm! hymähti Pinocchio, heiluttaen hiljakseen päätään ikään kuin sanoakseen: semmoista elämää minäkin mielelläni viettäisin.
— Siis, tahdotko lähteä mukaani? Ei tai kyllä? Päätä heti!
— En, en, en ja vieläkin: en lähde. Olenhan juuri luvannut hyvälle haltijattarelleni tulla hyväksi pojaksi, ja tahdon pitää lupaukseni. Kas, nyt aurinko juuri laskee, minun täytyy heti lähteä ja jättää sinut. Hyvästi nyt ja onnea matkalle!
— Minne sinä juokset semmoisella kiireellä?
— Kotiin. Hyvä haltijattareni tahtoo, että olen kotona ennen pimeän tuloa.
— Odota edes kaksi minuuttia!
— Minä myöhästyn.
— Ainoastaan kaksi minuuttia.
— Mutta, jos haltijatar sitten toruu minua?
— Anna hänen torua! Kun on vähän aikaa torunut, kylläpähän tyyntyy, sanoi tuo Kynttilä-lurjus.
— Mitä aiot tehdä? Lähdetkö yksin tai seurassa?
— Yksinkö? Meitä on yli sata poikaa.
— Kuljetteko jalkaisin?
— Hetken päästä kulkevat vaunut tästä ohitse, ja ne vievät minut yli sen onnellisen maan rajojen.
— Mitä maksaisinkaan, jos vaunut kulkisivat nyt heti!
— Miten niin?
— Että saisin nähdä teidän kaikkien lähdön.
— Viivy vielä hetkinen, niin saat nähdä.
— En, en minä lähden heti kotiin.
— Odota vielä kaksi minuuttia!
— Olen jo viivytellyt liiankin kauan. Varmasti on haltijatar levoton minun tähteni.
— Haltijatar parka! Hän taitaa pelätä, että yököt syövät sinut?
— Mutta kuulehan, jatkoi Pinocchio, — sinä tiedät siis aivan varmaan, että siinä maassa ei ole yhtään koulua?
— Ei edes koulun varjoakaan.
— Eikä opettajiakaan.
— Ei ainoatakaan.
— Eikä milloinkaan pakoteta lukemaan?
— Ei, ei milloinkaan!
— Oi ihanaa maata! Pinocchio sanoi tuntien veden kohoavan suuhunsa. — Miten ihana maa! Enhän ole milloinkaan siellä ollut, vaan voin sen kuvitella…
— Miksi et tule mukaan sinäkin?
— Ei maksa vaivaa minua viekotella! Kun kerran olen haltijattarelleni luvannut tulla hyväksi pojaksi, niin tahdon pitää sanani.
— No, hyvästi sitten ja sano minulta terveisiä kaikille lyseolaisille ja muille koululaisille, jos tapaat tiellä.
— Hyvästi, Kynttilä! Onnellista matkaa, huvittele nyt oikein ja muista joskus ystäviäsi!
Tämän sanottuaan marionetti astui kaksi askelta eteenpäin, mutta pysähtyi sitten taas ja kääntyi ystäväänsä päin kysyen:
— Mutta oletko sinä aivan varma siitä, että siinä maassa kaikkina viikkoina on kuusi torstaita ja yksi pyhä?
— Aivan varma.
— Mutta tiedätkö myöskin varmasti, että kesäloma alkaa ensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu viimeisenä päivänä joulukuuta?
— Aivan varmasti.
— Mikä ihana maa! Pinocchio toisti ja hänen täytyi sylkäistä paljaasta ihastuksesta. Mutta sitten hän soimasi itseään ja sanoi hyvin kiireesti ja hätäisesti:
— Ei, hyvästi nyt totisesti ja onnea matkalle!
— Hyvästi!
— Milloin lähdette?
— Aivan pian.
— Vahinko! Jos ei viipyisi tuntia enempää lähtöönne, olisin melkein valmis odottamaan.
— Mutta entä haltijatar?
— Nyt olen jo myöhästynyt… ja on samantekevää tulenko kotiin yhtä tai kahta tuntia myöhemmin.
— Pinocchio parka! Entä jos haltijatar sinua toruu?
— Torukoon vaan! Kylläpähän tyyntyy, kunhan on aikansa torunut.
Sillä aikaa oli jo tullut yö ja oli pilkkosen pimeä. Silloin he näkivät hyvin etäällä pienen valon liikkuvan… he kuulivat kulkusten kilinää ja rummun pärinää, mutta niin heikosti ja kaukaa, että se ei kuulunut kovempaa kuin hyttysen hyrinä.
— Siinä ne ovat! Kynttilä huudahti, nousten seisomaan.
— Mitkä sitten? Pinocchio kysyi hyvin hiljaa.
— Vaunut, jotka tulevat minua hakemaan. Entä sinä, lähdetkö vai etkö?
— Onko aivan totta, marionetti kysyi, — ettei tässä maassa poikien milloinkaan tarvitse lukea?
— Ei milloinkaan, ei milloinkaan?
— Mikä ihana maa! Mikä ihana maa! Mikä ihana maa!