XXXI

Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän muuttuu aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.

Vihdoinkin tulivat vaunut, mutta niin hiljaa ettei kuulunut pienintäkään ratinaa, sillä pyörien ympäri oli kääritty rääsyjä ja tappuroita.

Vaunuja veti kaksitoista paria aaseja, jotka olivat muuten samankokoisia, mutta karvoiltaan erivärisiä.

Muutamat olivat harmaita, toiset valkoisia, tai pilkullisia kuin pippuri ja suola ja toiset taas olivat keltaisen ja sinisen juovikkaita.

Mutta ihmeellisintä kaikista oli se, että näiden kahdentoista aasiparin tai näiden kahdenkymmenenneljän aasin kaviot eivät olleet kengitetyt niin kuin muiden kuorma- ja vetojuhtien, vaan niillä oli pienet nahkasaappaat jaloissaan.

Entä vaunujen kuski?

Kuvitelkaa mielessänne pieni mies, joka on leveämpi kuin pitkä, pehmeä ja rasvainen kuin voikimpale, jolla on tulipunaiset kasvot, aina naurava pieni suu, ohut ja hyväilevä ääni, joka muistuttaa kissannaukumista, kun se koettaa mielistellä talonsa emäntää.

Kaikki pojat heti ensi silmäyksellä rakastuivat häneen silmittömästi ja kilpailivat keskenään päästäkseen kiipeämään hänen vaunuihinsa, jotka veisivät heidät tuohon oikeaan satumaahan, jolla on kartassa houkutteleva nimi: "Leikkikalumaa".

Itseasiassa vaunut olivat jo aivan täpösen täynnä pieniä poikia, tuossa kahdeksan ja kahdentoista välillä, niin täyteen sullottuina kuin sardiinit laatikossa. Vaikka heillä oli niin epämukavaa ja ahdasta, että tuskin voivat hengittää, ei kukaan voivotellut eikä valitellut. He olivat mielissään ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että he vain muutaman tunnin päästä olisivat maassa, jossa ei ollut kirjoja, ei kouluja eikä opettajia, etteivät he tunteneet vaivaa, ei nälkää, ei janoa eikä väsymystä.

Kun vaunut pysähtyivät kääntyi pikkumies heti Kynttilän puoleen ja kysyi imelästi hymyillen ja pokkuroiden:

— Sanopas minulle, pieni kaunis poikani, etkö sinäkin tahdo seurata minua siihen onnelliseen maahan?

— Tahdon kyllä.

— Mutta minun täytyy huomauttaa, sydänkäpyseni, ettei ole enää yhtään sijaa vaunuissa. Niin kuin näet, on se täpösen täynnä.

— Mitä siitä! Kynttilä vastasi, — jos ei ole sijaa sisässä, niin tyydyn istumaan aisalla.

Ja yhdellä hyppäyksellä hän istui hajareisin toisella vaunun aisoista.

— Entä sinä, lemmikkini, pikkumies sanoi, kääntyen hyvin kohteliaasti Pinocchion puoleen, — mitä sinä aiot? Tuletko sinä mukaamme, vai jäätkö tänne?

— Minä jään tänne, Pinocchio vastasi. — Palaan kotiini. Menen kouluun ja luen ahkerasti niin kuin kaikki hyvät pojat.

— Onneksi olkoon!

— Pinocchio! Kynttilä pyysi taas. — Seuraa minun neuvoani, tule mukaan ja kyllä pidetään lystiä!

— En, en, en!

— Tule pois mukaan ja pidetään lystiä, neljä ääntä huusi vaunujen sisästä.

— Tule pois mukaan ja pidetään lystiä! huusi sata ääntä yhtaikaa.

— Jos tulen mukaanne, mitä silloin sanoo hyvä haltijattareni? marionetti sanoi, ja hänen päätöksensä alkoi horjua.

— Älä turhista välitä! Ajattele vain, että pääsemme maahan, jossa saamme vapaasti telmiä aamusta iltaan!

Pinocchio ei vastannut mitään, huokasi vain syvään, huokasi vielä pari kertaa ja sanoi sitten:

— Siirtykää vähän, minä tulen mukaan!

— Kaikki paikat ovat täynnä, pikku mies vastasi, — mutta näyttääkseni, miten tervetullut olet, saat sinä minun paikkani kuski-istuimella.

— Entä te itse?

— Minä itse kävelen.

— Ei, se ei käy päinsä. Ennemmin nousen jonkun aasin selkään,
Pinocchio sanoi.

Sanottu ja tehty. Hän astui lähimmän oikeanpuoleisen aasin luokse ja otti vauhtia hypätäkseen sen selkään, mutta aasi kääntyikin äkkiä ja töytäisi häntä turvallaan vatsaan niin kovaa, että Pinocchio kaatui suin päin tielle.

Kyllä arvaatte, miten tämä hullu näky poikalaumaa nauratti.

Mutta pieni mies ei nauranut. Hän astui hyvin lempeän näköisenä vastahakoisen aasin luo ja oli sitä suutelevinaan, mutta itse asiassa purikin siltä pois puolet oikean puoleisesta korvasta.

Mutta sillä aikaa Pinocchio oli noussut ylös aivan raivoissaan vihasta ja yhdellä hyppäyksellä hän oli hajareisin eläinraukan selässä. Tämä hyppy oli niin loistava poikien mielestä, että he heti lakkasivat nauramasta ja sen sijaan ulvoivat: eläköön Pinocchio! ja taputtivat käsiänsä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.

Mutta samassa potkaisi aasi molemmilla takajaloillaan ja viskasi marionettiparan selästään, heittäen hänet kovalla vauhdilla maantielle kivikasaa vasten.

Uudet naururähäkät alkoivat, mutta pikkumies ei nauranut nytkään. Hän näkyi olevan niin täynnä rakkautta tuota uppiniskaista aasia kohtaan, että hän jälleen suutelemalla poisti puolet toisestakin korvasta. Sitten sanoi hän marionetille:

— Nouse vain uudelleen selkään, äläkä pelkää! Tällä aasilla oli omat tuumansa, mutta minäpä kuiskasin pari sanaa sen korvaan ja luulen sen kyllä viisastuneen.

Pinocchio kapusi paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle. Mutta aasien nelistäessä ja vaunujen pyöriessä eteenpäin pitkin maantietä, marionetti luuli kuulevansa hillityn, tuskin kuuluvan äänen sanovan:

— Tyhmeliiniparka! Sinä olet tahtonut tehdä oman mielesi mukaan, mutta sitä sinä saat katua!

Pinocchio melkein pelästyi ja alkoi katsella joka puolelle, saadakseen selville mistä nuo sanat kuuluivat, mutta ei nähnyt ketään. Aasit nelistivät, vaunut pyörivät eteenpäin, pojat vaunuissa nukkuivat, Kynttilä kuorsasi kuin porsas ja pikku mies kuskilaudalla hyräili hampaittensa välistä:

Kaikki ne nukkuvat yöllä,
Vaan minä en milloinkaan…

Kun he olivat kulkeneet vielä puolen kilometrin verran, Pinocchio kuuli saman heikon äänen sanovan:

— Panepa mieleesi, pikku tyhmeliini! Pojat, jotka jättävät lukunsa ja kääntävät selkänsä kirjoille, koululle ja opettajilleen saadakseen yksinomaan leikkiä käy lopulta huonosti! Minä tiedän sen kokemuksesta… ja voin sen sanoa sinulle. Vielä on koittava sekin päivä, jolloin sinä itket yhtä katkerasti kuin minä nyt, mutta silloin se on myöhäistä.

Kuullessaan nämä hiljaa kuiskatut sanat marionetti hyppäsi alas aasinsa selästä vielä pelästyneempänä kuin ennen ja meni koettelemaan sen turpaa.

Ja kuvitelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi että pieni aasi itki… itki aivan kuin poika.

— Hohoi, herra kuski! Pinocchio huusi vaunun omistajalle. — Oletteko kuulleet viimeistä uutista? Tämä pieni aasi itkee.

— Antaa sen itkeä! Kylläpähän vielä nauraakin.

— Mutta oletteko opettaneet sen puhumaankin?

— En, se on itsekseen opetellut mutisemaan jonkun sanan niinä kolmena vuotena, jolloin se oli muutamien opetettujen koirien mukana.

— Eläinparka!

— Eteenpäin, eteenpäin, pikkumies sanoi, ei kuluteta aikaamme aasin kyynelten katsomiseen. Nouskaa vaunuihin ja eteenpäin mars! Yö on kylmä, tie pitkä.

Pinocchio totteli, ehtimättä miettiä sitä sen enempää. Vaunut lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä aamun koittaessa saapuivat he onnellisesti "Leikkikalumaahan".

Tämän maan kaltaista ei ollut missään muualla maailmassa. Siellä oli vain poikia asukkaina. Vanhimmat olivat neljätoista- ja nuorimmat tuskin kahdeksanvuotiaita. Kaduilla oli sellainen naurun ja leikin melu ja rähinä, että siitä oli tulla aivan hulluksi! Kaikkialla oli pojan veijareita.

Muutamat leikkivät pähkinöillä tai noppasivat pikkukivillä, toiset olivat pallosilla, yksi ajoi polkupyörällä, toinen ratsasti puuhevosella. Muutamat leikkivät sokkosta tai olivat hippasilla, toiset olivat pukeutuneet klovneiksi ja söivät palavia tappuroita, yksi lausui, toinen heitti kuperkeikkoja, kolmas taas lauloi, neljäs huvitteli kävelemällä käsillään. Tuolla yksi pyöritti tynnyrin vannetta ja toinen käveli kenraalin puvussa, paperihattu päässä ja pahvimiekka kädessä. Siellä naurettiin, ulvottiin, huudettiin, taputettiin käsiä, vihellettiin ja kaakateltiin kuin munivat kanat, sanalla sanoen, siellä oli semmoinen melu ja hälinä, niin pahuksenmoinen hyörinä, että täytyi pistää pumpulia korviinsa ettei menettäisi kuuloaan. Joka torille oli pystytetty kangastelttoja, joissa näyteltiin aamusta iltaan, yleisönä oli tietysti vain poikia ja talojen seinille oli hiilellä piirretty kauniita lauseita, sellaisia kuin: eläköön leikikalut (leikkikalut asemesta), me eme tahdo mennä kouluun (me emme tahdo mennä kouluun asemesta) alas arimetika (alas aritmetiikan asemesta) ynnä muita samanlaisia tavausvirheitä.

Pinocchio, Kynttilä ja nuo muut pojat, jotka olivat sinne matkustaneet pikkumiehen mukana, olivat tuskin ehtineet jalallansa astua kaupunkiin, kun jo olivat samassa hälinässä mukana ja muutamassa minuutissa olivat he hyviä ystäviä kaikkien kanssa. Kuka voisi olla onnellisempi ja tyytyväisempi kuin he? Huveissa ja leikeissä kuluivat tunnit, päivät ja viikot salaman nopeasti.

— Oi, ihanaa elämää! Pinocchio sanoi joka kerran tavatessaan
Kynttilän.

— Enkö ollut oikeassa, nyt sen näet! tämä sanoi. — Ja ajattelepas, ettet olisi lähtenyt mukaan! Ja sinä olit jo valmis palaamaan kotiin haltijattaresi luokse, viettämään aikasi lukemisella! Saat minua kiittää siitä, että tänään olet vapaa kirjoista ja koulun ikeistä, minun neuvojani ja sanojani, eikö ole totta? Ainoastaan tosiystävät ymmärtävät semmoisia palveluksia tehdä!

— Se on totta, Kynttilä! Se että tänään olen onneeni tyytyväinen, on kokonaan sinun ansiosi. Tiedätkö mitä sen sijaan opettajamme aina sanoi minulle, kun oli sinusta puhe? Hän sanoi aina: "Älä seurustele sen Kynttilä-lurjuksen kanssa, sillä Kynttilä on huono toveri, eikä osaa muuta kuin opettaa sinulle pahuutta…"

— Opettajaparka! toinen vastasi päätään puistaen. — Minä tiedän kyllä, ettei hän voinut kärsiä minua ja hänen ilonsa oli minua panetella, mutta minä olen siksi jalomielinen, että annan hänelle anteeksi.

— Sinä suuri sielu! Pinocchio sanoi hellästi syleillen ystäväänsä ja suuteli häntä molemmille poskille.

Viisi kuukautta oli jo tätä ihanaa satuelämää kestänyt, leikkien ja huvien vaihdellessa aamusta iltaan, ei tarvinnut ajatellakaan kirjoja eikä koulua. Sattui sitten eräänä aamuna että Pinocchio herätessään teki niin sanoaksemme epämiellyttävän huomion, josta hän tuli todella pahalle tuulelle.