XXXVI
Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.
Pinocchion uidessa niin nopeasti kuin vain voi ehtiäkseen rannalle hän huomasi että isä Geppetto, istuen hänen selässään, sääret polviin asti vedessä alkoi täristä kuin kovassa kuumeessa.
Tärisikö hän kylmästä, vai pelostako? Kuka sen tietää? Ehkä vähän kummastakin. Mutta Pinocchio luullen hänen palelevan pelosta lohdutteli häntä sanoen:
— Rohkeutta, isä! Muutaman minuutin päästä olemme maalla ja pelastetut.
— Mutta missä on sitten se siunattu maa? ukko kysyi yhä levottomampana ja siristeli silmiään kuin räätäli neulansilmään lankaa pujottaessaan. — Tässä minä istun ja tarkkaillen joka taholle, mutta en näe muuta kuin vettä ja taivasta.
— Mutta minäpä näen maata, marionetti sanoi. — Katsos minulla on samanlaiset silmät kuin kissalla, näen paremmin yöllä kuin päivällä.
Pinocchio-parka koetti pysyä hyvällä tuulella, mutta hänkin oli kadottamaisillaan rohkeutensa. Voimat alkoivat loppua, hän alkoi hengittää raskaasti ja vaikeasti, toisin sanoen hän ei jaksanut edemmäs ja ranta oli vielä kaukana.
Hän ui vielä hetken, mutta kääntyi sitten isäänsä päin ja sai vaivoin sanotuksi:
— Isä kulta, auta minua, sillä minä kuolen!
Jo olivat isä ja poika hukkua, mutta silloin he kuulivat äänen kuin kielettömän kitaran kysyvän:
— Kuka kuolee?
— Minä ja minun isäparkani.
— Tuon äänen minä tunnen. Sinä olet Pinocchio.
— Niin juuri olenkin, entä sinä?
— Minä olen turska, toverisi vankeudessa haikalan vatsassa.
— Ja mitenkä sinä pääsit pakenemaan?
— Seurasin sinun esimerkkiäsi. Sinä näytit minulle tien, ja minä pakenin sinun jäljessäsi.
— Hyvä turskani, tuletpa juuri kreivin aikaan. Minä vannotan sinut turskanpoikiesi, lapsukaistesi kautta, auta meitä, sillä muuten olemme hukassa.
— Hyvin mielelläni. Riippukaa molemmat kiinni pyrstössäni ja seuratkaa mukanani! Neljässä minuutissa vien teidät maalle.
Geppetto ja Pinocchio ottivat kutsun heti vastaan, sen kyllä ymmärrätte, mutta eivät he tarttuneetkaan kiinni pystöön, vaan heistä oli paljon mukavampaa aivan yksinkertaisesti nousta istumaan turskan selkään.
— Olemmeko me liian raskaita? Pinocchio kysyi.
— Raskaitako? Ei vähääkään, tuntuu kuin olisi kaksi näkinkengän kuorta selässäni, turska vastasi, joka oli melkein yhtä iso kuin kaksivuotinen vasikka.
Rannalle saavuttuaan Pinocchio hyppäsi ensiksi maalle ja auttoi sitten sinne isänsä. Sen tehtyään hän kääntyi turskaan päin ja sanoi liikuttuneella äänellä:
— Ystäväni, sinä olet pelastanut isäni. En osaa sanoin sinua kiittää niin kuin tahtoisin. Mutta suo minun edes suudella sinua iäisen kiitollisuuteni osoitukseksi!
Turska nosti päänsä vedestä, ja Pinocchio laskeutui polvilleen rannalle ja suuteli sitä. Tällaiseen hellyyteen ja sydämellisyyteen ei turskaparka ollut tottunut, ja se tuli siitä niin liikutetuksi, että alkoi itkeä, mutta peläten että hänen kyyneleensä huomattaisiin, piilotti se nopeasti päänsä veden alle ja katosi.
Sillä aikaa oli jo päivä valjennut.
Pinocchio tarjosi käsivartensa isälleen, joka tuskin jaksoi pysyä pystyssä, ja sanoi:
— Nojaudu vain minuun, isäkultani, niin koetetaan kulkea eteenpäin. Kävellään hyvin, hyvin hitaasti, niin kuin muurahaiset ja kun väsymme istuudumme lepäämään tiepuoleen.
— Mutta minne me menemme? Geppetto kysyi.
— Etsimään majaa tai mökkiä, jossa joku kunnon ihminen antaisi meille palasen leipää ja hiukan olkia maataksemme.
Kuljettuaan noin sata askelta he näkivät tien veressä kaksi rumaa olentoa, almuja kerjäämässä.
Ne olivat kissa ja kettu, mutta ne olivat muuttuneet niin surkean näköisiksi, ettei Pinocchio ollut heitä tuntea. Ajatelkaapas että kissa, teeskenneltyään niin kauan olevansa sokea, lopultakin todella oli menettänyt näkönsä, ja kettukin oli kovin vanhentunut, toinen puoli oli kulunut karvattomaksi, eikä sillä ollut enää komeaa häntääkään jäljellä. Niin käy. Tämä ilkeä varas oli joutunut niin suureen kurjuuteen, että sen eräänä päivänä oli pakko myydä tuuhea häntänsä eräälle kulkukauppiaalle, joka teki siitä kärpäslätkän.
— Oi Pinocchio! kettu huudahti itkunsekaisella äänellä. — Lahjoita jokunen ropo köyhille sairasparoille!
— Sairasparoille! kissa toisti.
— Hyvästi petturit! marionetti vastasi. — Te olette pettäneet minut kerran, nyt en enää joudu ansaanne.
— Usko meitä, Pinocchio, me olemme todella köyhiä ja sairaita.
— Sairaita! kissa toisti.
— Jos olette köyhiä, niin olette sen ansainneetkin. Muistakaa sananlaskua: "Väärin hankittu, nopeasti kulutettu." Hyvästi senkin petturit!
— Sääli meitä!
— Sääli meitä!
— Hyvästi vain, te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Petoksella hankittu, surussa nautittu!"
— Älä hylkää meitä!
—. .. meitä! kissa toisti.
— Hyvästi te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Se paidatta kuolee, joka toiselta takin varastaa."
Sen sanottuaan Pinocchio jatkoi Geppetton kanssa tyynesti matkaa edelleen. Astuttuaan taas sadan askeleen verran he huomasivat erään polun päässä pienen, soman majan, joka oli rakennettu kokonaan oljista, katto vain oli liuskakivillä peitetty.
— Mennään sinne, kai siellä joku asukaskin lienee, Pinocchio arveli.
— Koputetaan ovelle.
He astuivat tuvan luo ja koputtivat ovelle.
— Kuka siellä? heikko ääni kysyi sisästäpäin.
— Isäparka poikaraukkansa kanssa, leivättä olemme ja kattoa vailla, marionetti vastasi.
— Väännä avainta niin ovi aukenee, sama heikko ääni sanoi.
Pinocchio väänsi avainta ja ovi aukesi. He astuivat sisään ja katselivat ympärilleen tähystäen joka puolelle, mutta eivät nähneet ketään.
— Missähän talon isäntä on? Pinocchio kyseli ihmeissään.
— Täällä ylhäällä minä olen!
Isä ja poika kohottivat heti katseensa kattoon ja huomasivat ylhäällä orrella puhuvan sirkan.
— Oi minun rakas sirkkasiskoseni! Pinocchio sanoi kohteliaasti tervehtien.
— Niin, kylläpä nyt kutsut minua "rakkaaksi sirkkasiskoksesi!" Mutta muistatko kun heitit vasaran varren jälkeeni ajaaksesi minut pois kodistasi?
— Oikeassa olet, sirkkaseni! Aja sinä nyt vuorostasi pois minut. Heitä vasaran varsi minun jälkeeni, mutta sääli isäraukkaani…
— Minä säälin isää ja säälin poikaakin, mutta tahdoin vain muistuttaa mieleesi ruman käytöksesi ja opettaa sinulle, että meidän on kohdeltava hyvin kaikkia täällä maailmassa, jos tahdomme että meitä onnettomuuden päivinä kohdellaan samalla tavalla.
— Kyllä olet oikeassa, pikku sirkkani, todellakin oikeassa, ja pidän muistissa opetuksesi. Mutta sanopas minulle, miten tulit ostaneeksi tämän soman tuvan?
— Tämän tuvan sain eilen lahjaksi pieneltä somalta vuohelta, jonka karvat olivat aivan kullankeltaiset.
— Minne vuohi itse meni? Pinocchio kysyi hyvin uteliaana.
— Sitä en tiedä.
— Milloin se tulee takaisin?
— Hän ei palaa enää milloinkaan. Vuohi lähti eilen pois hyvin huolissaan ja hänen määkinänsä kuului aivan siltä, kuin olisi sanonut: "Pinocchio-parka, nyt en enää milloinkaan saa sinua nähdä. Nyt on jo haikala sinut syönyt…"
— Niinkö se todellakin sanoi? Se oli siis sittenkin hän? Hän se oli! Se oli minun rakas oma haltijattareni! Ja Pinocchio alkoi ääneen nyyhkyttää ja itkeä.
Itkettyään kyllikseen hän pyyhki silmänsä kuiviksi ja laittoi oljista kuntoon hyvän vuoteen, johon auttoi vanhan Geppetton levolle. Sitten kysyi hän puhuvalta sirkalta:
— Sanopas, sirkkaseni, mistä voisin saada lasillisen maitoa isäraukalleni?
— Kolmannessa talossa tästä asuu puutarhuri Giangio, hänellä on lehmiä. Mene sinne, sieltä saat maitoa.
Pinocchio lähti juoksujalkaa puutarhuri Giangion luokse. Mutta puutarhuri kysyi:
— Miten paljon maitoa haluat?
— Yhden lasillisen.
— Lasi maitoa maksaa viisi penniä. Annapas ensiksi minulle raha.
— Ei minulla ole penniäkään, Pinocchio vastasi aivan masentuneena ja suruissaan.
— Sepä hullua, rakas marionettini, puutarhuri sanoi. — Jos ei sinulla ole penniäkään, niin ei minullakaan ole edes sormustimen täyttä maitoa.
— Minkä sille sitten voi! Pinocchio sanoi ja aikoi lähteä pois.
— Odotapas hiukan! Giangio sanoi. — Ehkäpä tässä vielä sovitaan.
Tuletko vääntämään minulle kiertomyllyä?
— Mitä kiertomyllyä?
— Minun kiertomyllyäni, jolla nostetaan vettä kaivosta vihannesten kastelemista varten.
— Minä koetan.
— Kun nostat minulle sata ämpärillistä vettä, niin annan minä sinulle siitä palkaksi lasillisen maitoa.
— Hyvä on.
Giangio vei Pinocchion keittiöpuutarhaansa ja opetti hänen käyttämään kiertomyllyä. Pinocchio ryhtyi heti työhön, mutta jo paljon ennen kuin nuo sata ämpärillistä vettä oli nostettu, oli hän hiestä märkä kiireestä kantapäähän asti. Niin raskasta työtä hän ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt.
— Minun aasini on näihin asti tätä myllyä kiertänyt, puutarhuri sanoi, — mutta nyt se on juuri kuolemaisillaan.
— Viekää minut sitä katsomaan! Pinocchio pyysi.
— Mielelläni.
Hän vei Pinocchion talliin, jossa soma, pieni aasi makasi pitkällään oljilla nälän ja rasituksen murtamana. Katseltuaan sitä tarkasti Pinocchio puheli itsekseen hyvin liikuttuneena:
— Mutta minähän tunnen tämän aasin, se on vanha tuttu minulle.
Hän kumartui alas ja kuiskasi aasin kielellä:
— Kuka sinä olet?
Kuullessaan kysymyksen aasi avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja vastasi änkyttäen:
— Minä olen Kynt… ti… lä…
Ja sitten se ummisti silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä.
— Voi sinua, Kynttilä-parka! Pinocchio sanoi hiljaa, pyyhkäisten olkitukolla pois kyyneleet, joita oli valunut hänen poskelleen.
— Kovinpa sinä liikutuit aasin vuoksi, joka ei sinulle ole maksanut mitään, puutarhuri sanoi. — Mitä sitten minun pitäisikään tehdä, joka olen sen ostanut puhtaalla rahalla?
— Tiedättekö, tuo aasi oli minun ystäväni.
— Sinun ystäväsikö?
— Minun koulutoverini.
— Mitä sinä hupsit? Giangio huudahti nauruun purskahtaen. — Mitä sinä puhut? Ovatko aasit olleet koulutovereinasi? Kylläpä sitten mahdat olla oppinut!
Marionetti aivan nolostui tämän kuultuaan, eikä vastannut mitään, otti vaan lämpöisen maitolasin ja palasi majaan.
Siitä päivästä lähtien hän viiden kuukauden ajan nousi joka aamu ennen auringon nousua ja meni käyttämään kiertomyllyä tienatakseen sen maidon, joka oli niin tarpeellinen hänen isänsä heikolle terveydelle. Eikä hän tyytynyt ainoastaan siihen, vaan opetteli loma-aikoina letittämään pajuista monenlaisia koreja, ja tienaamillaan rahoilla hän sitten hankki heidän jokapäiväiset tarpeensa. Muun muassa hän valmisti aivan omin päin pienen työntötuolin, jossa hän vei isänsä ulos kauniina päivinä hengittämään raitista ilmaa.
Iltaisin hän valvoi ja opetteli kirjoittamaan ja lukemaan. Naapurikylästä hän oli ostanut muutamalla pennillä paksun kirjan, josta puuttui sekä kansilehti että sisällysluettelo ja sitä hän luki. Kynänä hänellä oli sulka, sen hän oli vuollut kynänmuotoiseksi ja musteena oli kirsikkamehua pienessä pullossa.
Ahkeruudellaan ja hyvällä taidollaan hän näin onnistui hankkimaan sairaalle isälleen hänen jokapäiväiset tarpeensa ja olipa hän vielä sen lisäksi onnistunut säästämään kaksi markkaa, joilla aikoi ostaa uuden puvun itselleen.
Eräänä aamuna hän sanoi isälleen:
— Minä menen lähimmälle torille ostamaan itselleni takin, pienen hatun ja kengät. Kun palaan kotiin, lisäsi hän nauraen, olen niin hieno, ettet minua tunnekaan.
Iloisena ja tyytyväisenä hän juoksi pois. Mutta samassa hän kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä ja kääntyessään katsomaan hän näki kauniin etanan kömpivän esiin pensaasta.
— Tunnetko sinä minut? etana kysyi.
— Tunnen enkä tunne…
— Etkö sinä muista etanaa, joka oli kultakutrisen haltijattaren kamarineitinä? Etkö muista kun minä tulin alas valoa näyttämään, ja sinä makasit jalka puristuneena oven väliin?
— Muistan kaikki, Pinocchio huusi. — Vastaa minulle heti, soma, pieni etanani, minne olet jättänyt hyvän haltijattareni? Mitä hän tekee? Onko hän antanut minulle anteeksi? Muistaako hän vielä minua? Pitääkö hän vielä minusta? Onko hän täältä hyvin kaukana? Voinko mennä häntä etsimään?
Kaikkiin näihin kysymyksiin, jotka hän lasketteli huimaavaa vauhtia, hengittämättä, etana vastasi tavallisella hitaudellaan:
— Hyvä Pinocchio! Haltijatar parka makaa sairaana sairashuoneella.
— Sairashuoneellako?
— Niin on asiat. Tuhannen onnettomuuden musertamana hän sairastui, eikä hänellä ole varaa edes leipäpalaa ostaa.
— Mitä sanot? Voi, miten suru sydämeni täyttää! Oi rakas pieni haltijattareni, rakas haltijatar-parka! Jos minulla olisi miljoonia, veisin ne hänelle heti. Mutta minulla ei ole muuta kuin neljäkymmentä kuparilanttiani. Tässä ne saat! Aikomukseni oli juuri mennä ostamaan uutta pukua itselleni. Ota ne, etana, ja vie ne heti hyvälle haltijattarelleni!
— Entä uusi pukusi?
— Mitä minä uudesta puvusta välitän! Myisin mielelläni nämä päälläni olevat repaleet, jos sillä voisin häntä auttaa. Mene, etana, mutta joudu, ja tule takaisin parin päivän päästä, silloin toivottavasti voin antaa sinulle lisää rahaa. Tähän asti olen tehnyt työtä isäni hyväksi, tästä päivästä alkaen teen työtä viisi tuntia pitempään voidakseni elättää äitinikin. Hyvästi etana, kahden päivän päästä odotan taas sinua.
Vastoin tapojaan etana alkoi juosta pois niin kuin sisilisko mätäkuussa.
Kun Pinocchio palasi kotiin hänen isänsä kysyi:
— Entä uusi pukusi?
— En löytänyt oikein sopivaa. Tyydyn odottamaan ja ostan sen toisella kertaa.
Sinä iltana Pinocchio ei valvonut kymmeneen niin kuin tavallista, vaan kahteentoista asti ja kahdeksan pajukorin sijasta hän valmisti kuusitoista.
Sitten hän paneutui levolle ja nukkui. Ja unissaan hän oli näkevinään haltijattaren kauniina ja hymyilevänä, joka suudeltuaan häntä sanoi:
— Oikein Pinocchio! Hyvän sydämesi tähden annan sinulle anteeksi kaikki tähänastiset koirankujeesi. Ne pojat, jotka rakkaudella auttavat vanhempiansa heidän ollessaan köyhiä ja sairaita, ansaitsevat kiitosta ja hellyyttä, vaikkeivät olisikaan tottelevaisuuden ja hyvyyden esikuviksi sopivia. Viisastu yhä edelleenkin ja sinä tulet onnelliseksi.
Uni loppui tähän ja Pinocchio heräsi ja avasi silmänsä.
Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, kun hän herätessään huomasi, ettei hän enää ollutkaan puumarionetti, vaan oli muuttunut oikeaksi pojaksi. Hän silmäili ympärilleen huoneessa, ja tuvan olkiseinien sijasta hän näki pienen soman yksinkertaisen somasti sisustetun huoneen. Hypätessään pois sängystään hän löysi tuolilta uuden soman puvun, uuden hatun ja pienet saappaat, jotka sopivat hänelle aivan mainiosti.
Puettuaan vaatteet päälleen, hän laittoi tietysti kädet taskuihinsa ja löysi sieltä pienen norsunluisen kukkaron, johon oli kirjoitettu: "Kultatukkainen haltijatar lähettää rakkaalle Pinocchiolleen hänen neljäkymmentä viidenpennin lanttiaan kiittäen häntä hänen hyväsydämisyydestään." Mutta avatessaan kukkaron loisti sieltä neljänkymmenen kuparilantin sijaan yhtä monta uuden uutukaista kultatukaattia.
Sitten meni hän katsomaan itseään peilistä ja hän luuli näkevänsä siellä aivan toisen henkilön. Hän ei enää nähnytkään siellä puumarionettia, vaan pienen vilkkaan pojan, jolla oli ruskea tukka, siniset silmät ja mitä ilosimmat ja onnellisimmat kasvot.
Tämä kaikki oli niin ihmeellistä ja uskomatonta, ettei Pinocchio tiennyt oliko hän oikein valveilla vai uneksiko hän vielä silmät auki.
— Ja missä isäni on? hän huusi äkkiä, mutta astuessaan viereiseen huoneeseen vanha Geppetto istui siellä terveenä ja reippaana ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän oli taas alkanut tehdä nikkaritöitä ja istui juuri piirtämässä mallia pieniin somiin taulunkehyksiin, joissa koristeina oli kukkia, lehtiä ja eläinten päitä.
— Hyvä isäni, selittäkää minulle tämä ihmeellinen ja äkkinäinen muutos! Pinocchio huudahti, heittäytyen isänsä kaulaan ja suudellen häntä.
— Tämä äkkinäinen muutos kodissamme on kokonaan sinun ansiotasi,
Geppetto sanoi.
— Minunko ansiotani?
— Niin katsos, kun pahat pojat muuttuvat hyviksi on heillä ihmeellinen kyky saada koko kotinsa näyttämään viihtyiseltä.
— Mutta minne vanha puinen Pinocchio on joutunut?
— Tuossahan se on! Geppetto sanoi osoittaen suurta marionettinukkea, joka nojasi tuoliin, pää kallellaan, käsivarret rentoina ja jalat koukussa taaksepäin taipuneina, niin että oli oikein ihme, että se pysyi pystyssä.
Pinocchio kääntyi sitä katsomaan, ja katseltuaan vähän aikaa, hän sanoi hyvin tyytyväisenä:
— Olinpa sentään hyvin hullunkurisen näköinen silloin, kun olin marionetti! Olen nyt onnellinen, kun olen muuttunut oikeaksi pojaksi!