XXXV

Pinocchio tapaa haikalan vatsassa… arvatkaa kenet? Lukekaa tämä luku, niin saatte sen tietää.

Sanottuaan hyvästit ystävälleen turskalle Pinocchio alkoi kompuroida eteenpäin pimeässä. Hän koetti päästä eteenpäin haikalan sisässä sitä heikkoa valoa kohti, joka silloin tällöin näkyi häämöttävän hyvin, hyvin kaukaa.

Kulkiessaan hän tunsi jalkojensa rämpivän jonkinlaisissa mutaisissa liukkaissa vesirapakoissa, joista kohosi niin voimakas paistetun kalan haju, että hänestä tuntui kuin eläisi paastoaikaa.

Mitä edemmäksi hän kulki sitä kirkkaammaksi ja selvemmäksi valo kävi. Ja vihdoin kuljettuaan kulkemistaan hän saapui perille, ja saavuttuaan perille… mitä hän löysi? Lyönpä vetoa vaikka mistä ettette arvaa. Hän näki pienen katetun pöydän, jolla paloi kynttilä. Se oli pistetty vihreään pulloon, ja pöydän ääressä istui pieni ukko, niin valkoinen kuin olisi ollut lumesta tai kermavaahdosta, syöden pieniä eläviä kaloja, niin eläviä että muutamat vielä kimmahtivat hänen suustaan, kun hän söi.

Pinocchio-parka tuli tämän nähtyään niin suunnattoman iloiseksi, että oli tulla hulluksi. Hän alkoi nauraa ja itkeä yhtaikaa, ja hän olisi tahtonut saada sanotuksi monta asiaa; mutta hän ei voinut muuta kuin vain nyyhkiä kovasti ja änkyttää katkonaisia, käsittämättömiä sanoja. Viimein hänen onnistui huutaa ilosta ja hän heittäytyi levitetyin käsivarsin pikku-ukon kaulaan ja huusi nyyhkien:

— Oi, rakas isäni! Vihdoinkin olen sinut löytänyt! Mutta nyt en jätä sinua enää milloinkaan, en milloinkaan.

— Eivätkö siis minun silmäni petä? pikku ukko huudahti, hieroen silmiään. Sinä olet siis todellakin minun rakas Pinocchioni?

— Kyllä, minä se olen! Olethan jo antanut minulle anteeksi, olethan? Oi isä kultani, miten hyvä sinä olet! Kun ajattelen millainen minä olen ollut… Voi! Mutta jos tietäisitte miten onnettomuuksia on satanut pääni yli ja miten paljon vastoinkäymisiä minulla on ollut! Ajatelkaa, että samana päivänä, jolloin te, isäparkani, myitte takkinne ostaaksenne minulle aapiskirjan, pakenin minä katsomaan marionetteja ja marionettijohtaja tahtoi heittää minut tuleen saadakseen lampaanpaistinsa ruskeaksi. Hän se oli, joka antoi minulle viisi kultarahaa, jotka minun piti viedä sinulle, mutta silloin tapasin ketun ja kissan, jotka veivät minut "Punaisen Kravun" ravintolaan, jossa ne söivät kuin sudet ja kun lähdin yksinäni pois keskellä yötä, tapasin minä rosvot, jotka alkoivat juosta perässäni, ja minä viilletin pakoon, ne jäljessäni, ja minä juoksen ja ne yhä jäljessäni, ja minä juoksin siksi kunnes ne ripustivat minut jättiläistammen oksaan, josta sitten kultakutrinen tyttö antoi hakea minut vaunuilla ja lääkärit sanoivat heti minut tutkittuaan: "Jos hän ei ole kuollut, on se merkkinä siitä että hän elää". Silloin satuin minä valehtelemaan ja minun nenäni alkoi kasvaa, niin ettei se enää mahtunut ulos ovesta ja sen vuoksi minä menin kissan ja ketun kanssa hautamaan ne neljä kultarahaani, sillä yhden olin menettänyt ravintolassa, ja papukaija alkoi nauraa ja kahdentuhannen kultarahan sijaan en löytänyt mitään, mutta kun tuomari sai tietää että minulta oli varastettu, hän antoi heittää minut vankeuteen tehdäkseen varkaille mieliksi, ja kun minä sieltä pääsin satuin näkemään kauniin viinirypäleen viinitarhassa ja sitten minä tartuin ketunrautoihin ja talonpoika oli aivan oikeassa pannessaan koiran kaulanauhan kaulaani ja minut vahtimaan kanatarhaansa, ja hän huomasi syyttömyyteni ja antoi minun mennä ja käärme, jolla oli savuava häntä, alkoi nauraa ja suoni sen rinnassa katkesi ja sitten tulin minä taas kotiin sen kauniin tytön luo, ja hän olikin kuollut, ja kun kyyhkynen näki minun itkevän se sanoi minulle: "Minä olen nähnyt isäsi rakentavan pientä venettä, jolla hän aikoo lähteä sinua etsimään", ja minä sanoin hänelle: "Oi, jospa minullakin olisi siivet!", ja hän sanoi minulle: "Tahdotko tulla isäsi luo?" ja minä sanoin hänelle: "Tietysti! Mutta kuka minut sinne kantaa?" ja hän sanoi minulle: "Minä kannan sinut sinne", ja minä sanoin hänelle: "Mitenkä?" ja hän sanoi minulle: "Nouse minun selkääni!" ja niin me lensimme koko yön, ja aamulla sanoivat kaikki kalastajat, jotka seisoivat katsellen merelle: "Tuolla on miesparka pienessä veneessä hukkumaisillaan", ja minä tunsin sinut heti jo kaukaa ja minä annoin merkin sinulle, että palaisit rantaan…

— Minäkin tunsin sinut, Geppetto sanoi, — ja minä olisin mielelläni palannut rantaan, mutta miten päästä? Meri myrskysi ja suuri aalto löi veneeni kumoon. Hirvittävä haikala oli aivan lähellä ja nähdessään minut vedessä kiiti se heti minun luokseni, pisti ulos kielensä ja nuolaisi minut aivan varovasti, hotkaisi kuin herkkuleivoksen.

— Ja miten kauan olet ollut tänne suljettuna? Pinocchio kysyi.

— Siitä päivästä on nyt tainnut kulua kaksi vuotta, kaksi vuotta, rakas Pinocchio jotka ovat minulle olleet kuin kaksi vuosisataa.

— Mutta miten olette voinut elää? Mistä olet löytänyt kynttilän? Ja mistä sait tulitikut sen sytyttääksesi?

— Kerron sinulle kaikki. Tiedä siis, että sama myrsky, joka kaatoi veneeni, kaatoi myöskin erään kauppalaivan. Kaikki merimiehet pelastuivat, mutta laiva vajosi pohjaan ja haikala, jolla sinä päivänä oli erinomainen ruokahalu, nielaisi ensiksi minut ja sitten laivan…

— Mitä? Nielaisiko se laivan yhtenä suupalana? Pinocchio kysyi ihmeissään.

— Yhtenä suupalana. Ainoastaan ison maston se sylkäsi pois, sillä se oli tarttunut kuin mikäkin kalanruoto sen hampaitten väliin. Tämä laiva oli minun onnekseni lastattu läkkilaatikoissa olevilla säilykelihoilla, laivakorpuilla, viinipulloilla, rusinoilla, juustolla, kahvilla, sokerilla, kynttilöillä ja tulitikuilla. Näiden jumalan lahjojen avulla olen kestänyt elossa nämä kaksi vuotta, mutta tänä päivänä loppuivat nekin ihanuudet. Nyt ei ole mitään muuta jäljellä kuin tämä kynttilä, jonka näet pöydälläni palavan, se on viimeinen…

— Entäs sitten?

— Sitten, rakkaani, saamme molemmat istua pimeässä.

— Rakas isäni, Pinocchio sanoi, — sitten meillä ei ole aikaa viivytellä. Meidän täytyy heti paeta.

— Paetako? Ja miten?

— Me pujahdamme ulos hain suusta, heittäydymme mereen ja uimme pois.

— Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä rakas Pinocchio, minä en osaa uida.

— Mitä siitä? Sinä asetut poikkireisin minun selkääni, sillä minä olen taitava uimari ja kannan sinut kunnialla rannalle asti.

— Lapsellisuuksia, poikani! Geppetto vastasi, päätään puistaen ja surumielisesti hymyillen. — Luuletko sitä mahdolliseksi, että tuskin metrin korkuisella marionetilla olisi voimia niin paljon, että se uiden jaksaisi kantaa minut selässään?

— Kunhan koetat, niin saat nähdä! Ja, jos on tähtiin kirjoitettu että meidän täytyy kuolla, niin onhan se meille lohdutus kuolla toistemme sylissä.

Ja sen enempää sanomatta Pinocchio otti kynttilän käteensä ja kulki edeltä valaisten ja sanoi isälleen:

— Tule aivan minun jäljessäni, äläkä pelkää.

Sillä tavoin he kulkivat pitkän matkan kävellen koko haikalan vatsan läpi. Mutta jouduttuaan siihen kohtaan josta haikalan nielu alkoi he pitivät viisaampana pysähtyä ja katsella ympärilleen ja odottaa sopivampaa hetkeä paetakseen.

Mutta nyt teidän on tiedettävä, että haikala, ollen hyvin vanha, kärsi kovaa hengenahdistusta ja sydämentykytystä ja sen täytyi nukkua suu auki, minkä vuoksi Pinocchio astuessaan nielun suuhun ja katsoessaan ylöspäin näki ison palan tähtitaivasta ja kauniin kuutamon tämän hirveän, ammottavan kidan ulkopuolella.

— Nyt on sopiva hetki paeta, hän kuiskasi kääntyen isäänsä. — Hai nukkuu sikeästi, meri on tyyni, ja ulkona on valoisaa kuin päivällä. Seuraa sen vuoksi, isä kulta, aivan jäljessäni ja me olemme pian pelastetut.

Sanottu ja tehty. He kiipesivät ylöspäin pitkin merihirviön nielua ja kulkivat hirvittävän suun läpi, kävellen varpaisillaan pitkin kieltä, joka oli pitkä kuin puutarhan käytävä. He olivat juuri aikeissa hypätä mereen, kun haikala samassa silmänräpäyksessä aivasti niin rajusti, että Geppetto ja Pinocchio sujahtivat takaisin hirviön vatsaan.

Vedosta johtuen kynttiläkin sammui ja isä ja poika jäivät seisomaan pilkkosen pimeään.

— Entä nyt? Pinocchio kysyi hyvin totisena.

— Nyt, poikani, olemme hukassa.

— Minkä vuoksi hukassa? Ojenna kätesi, isä-kulta ja varo liukastumasta!

— Minne viet minut?

— Meidän täytyy tehdä uusi pakoyritys. Seuraa minua, äläkä pelkää!

Tämän sanoessaan Pinocchio tarttui isänsä käteen ja he kulkivat vielä kerran varpaillaan ylös hirviön nielua pitkin, alas pitkin kieltä ja sitten he kiipesivät kolmen hammasrivin ylitse. Mutta ennen kuin he tekivät rohkean hyppäyksensä, marionetti sanoi isälleen:

— Asetu hajareisin selkääni ja pidä oikein, oikein lujasti kiinni!
Minä pidän huolen muusta.

Kun Geppetto oli istuutunut mukavasti poikansa hartioille Pinocchio heittäytyi veteen varmana asiastaan ja alkoi uida. Meri oli rasvatyyni, kuu paistoi kirkkaasti ja haikala nukkui niin raskaasti, ettei edes kanuunanlaukaus olisi voinut sitä herättää.