XXXIV

Meren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas marionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee hänet hirveän suuri haikala.

Kun aasi oli ollut viisikymmentä minuuttia veden alla, sanoi ostaja itsekseen:

— Kyllä kai ontuva aasiparkani jo nyt on hyvin ja onnellisesti hukkunut. Vedetäänpäs se sieltä ylös ja tehdään kaunis rumpu sen nahasta!

Ja hän alkoi vetää nuoraa, joka oli sidottu aasin jalkaan kiinni, ja vedettyään pitkän aikaa, niin jo ilmestyi veden pinnalle… arvatkaa mikä? Kuolleen aasin sijasta näkyikin veden pinnalla ilmielävä marionetti, kiemurrellen sinne tänne kuin ankerias.

Kun miesparka näki marionetin hän luuli uneksivansa, jääden liikkumattomana seisomaan hyvin nolon näköisenä, suu auki ja silmät selällään.

Toinnuttuaan hiukan ensi hämmästyksestään hän sanoi itkien ja änkyttäen:

— Missä on aasi, jonka heitin mereen?

— Se aasi olen minä, vastasi marionetti nauraen.

— Sinäkö?

— Minä.

— Vai sinä veitikka! Sinä pilkkaat minua?

— Pilkkaisinko teitä? En toki, hyvä isäntäni, minä puhun täyttä totta.

— Mutta miten ihmeessä sinä, joka vasta äsken olit aasi, olisit voinut vedessä muuttua puunukeksi?

— Luultavasti merivesi sen teki. Meri se tekee väliin tämmöisiä ihmeitä.

— Varo itseäsi, marionetti! Älä koetakaan nauraa minun kustannuksellani. Voi sinua, jos kärsivällisyyteni loppuu!

— Hyvä on, isäntäni, tahdotteko tietää koko tarinani? Irrottakaa nuora jalastani ja minä kerron sen teille.

Hyväntahtoinen ostajan vetelys oli utelias tietämään tämän asian ja aukaisi sen vuoksi heti nuoran solmun, joka piti Pinocchiota kiinni, ja tämä tuntiessaan itsensä vapaaksi kuin lintu ilmassa alkoi heti kertoa:

— Tiedä siis, että minä olin kerran puumarionetti niinkuin nytkin tänään. Ja minun piti juuri muuttua pojaksi, jommoisia tässä maailmassa on niin paljon, mutta kun minulla ei ollut vähääkään halua lukemiseen niin minä kuuntelin huonojen toverien neuvoja ja pakenin kotoa, ja herätessäni eräänä kauniina aamuna huomasinkin muuttuneeni pitkäkorvaiseksi aasiksi, ja pitkä häntäkin oli minulle kasvanut. Kyllä minua hävetti kovasti! Minä toivon, rakas isäntä, että Pyhä Antonius säästää teidät sellaisesta häpeästä! Sitten minut vietiin myytäväksi aasimarkkinoille, joilta hevossirkuksen johtaja minut osti, ja hän aikoi kasvattaa minusta suuren tanssijan ja taitavan vanteen läpi hyppääjän. Mutta eräänä iltana näytännön aikana lankesin pahasti, loukkaannuin ja molemmat jalkani tulivat ontuviksi. Johtaja ei tehnyt ontuvalla aasilla mitään ja lähetti minut taas myytäväksi torille ja siellä te ostitte minut!

— Ikävä kyllä! Maksoinpa sinusta kokonaisen markan. Kuka nyt antaa minulle takaisin kaksikymmentä kuparirahaani?

— Mutta miksi ostitte minut? Te ostitte minut tehdäksenne minusta rummun! Rummun…!

— Ikävä kyllä! Mistä nyt saan uuden rumpunahan?

— Älkää siitä huolehtiko, isäntä. Aaseja on kyllä tässä maailmassa!

— Sanopas minulle nenäkäs poikani, joko kertomuksesi on lopussa?

— Ei vielä, marionetti vastasi, — vielä kaksi sanaa ja sitten lopetan. Kun te olitte ostanut minut, veitte te minut tälle paikalle tapettavaksi, mutta olitte sääliväinen ja sidoittekin kiven kaulaani ja heititte minut meren pohjaan. Tämä hienotunteisuutenne on luettava teille kunniaksi ja minä olen teille iäti kiitollinen siitä. Mutta tällä kertaa, hyvä isäntä, ette ollut muistanut haltijatarta…

— Kuka on tämä haltijatar?

— Se on äitini, ja hän on kaikkien hyvien äitien kaltainen, jotka kovasti rakastavat poikiaan, eivätkä milloinkaan päästäisi heitä näkyvistään, ja jotka kaikissa onnettomuuksissa heitä auttavat, silloinkin, kun nämä pojat ajattelemattomuutensa ja huonon käytöksensä takia ansaitsivat tulla hyljätyiksi ja jätetyiksi oman onnensa nojaan. Minä tahdoin sen vuoksi sanoa, että kun hyvä haltijatar näki, että olin vaarassa hukkua, niin lähetti hän heti luokseni lukemattomat määrät kaloja, jotka alkoivat syödä minua, luullen minua kuolleeksi aasiksi. Ja kyllä ne ahmivat! En olisi ikinä uskonut, että kalat ovat vieläkin ahneempia kuin pojat! Yksi söi korvani, toinen turpani, yksi kaulani ja harjani, toinen nahan jaloistani, toinen nahan selästäni… niin, olipa yksi kala niin kunnollinen, että söi minun häntäni.

— Tästä päivästä alkaen en enää syö kalaruokaa, sen vannon totisesti! kauhistunut ostaja huudahti. — Ajattele miten kamalaa, jos avatessaan paistetun ahvenen tai kampelan löytäisi sen sisästä aasinhännän.

— Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne, toisti Pinocchio nauraen. — Muuten, jos tahdotte kuulla jatkon tarinaani, niin sitten kun kalat olivat syöneet koko sen aasinkuoren, joka peitti minut päästä jalkoihin, niin silloin tietysti tuli luu vastaan tai oikeammin sanoen puu, sillä niin kuin näette olen minä tehty mitä kovimmasta puusta. Mutta puraistuaan muutaman kerran kalat huomasivat pian, ettei puu ollut soveliasta herkkua heidän hampailleen ja suuttuneina huonosti sulavaan ruokaan ne uivat matkoihinsa, kukin omalle taholleen, eivätkä edes muistaneet minua kiittääkään. Kas niin, nyt olen kertonut, mistä johtui, että vetäessänne nuorasta löysitte elävän marionetin kuolleen aasin sijasta.

— Viis minä välitän sinun jutuistasi, ostaja huusi aivan raivoissaan. — Tiedän vain, että olen antanut kokonaisen markan sinut ostaessani ja minä tahdon takaisin rahani. Tiedätkö mitä aion tehdä? Minä vien sinut taas torille ja myyn sinut painon mukaan käytettäväksi uunin sytykkeenä.

— Myy vain, ei minulla ole mitään sitä vastaan, Pinocchio sanoi.

Mutta sanoessaan sen hän otti vauhtia ja hyppäsi kauas veteen. Uiden iloisena eteenpäin, yhä kauemmaksi rannasta, hän huusi ostajaparalle:

— Hyvästi, isäntä, muistakaa minua, kun olette rumpunahan tarpeessa!

Ja nauraen hän ui yhä edemmäksi. Mutta hetken päästä kääntyi hän taas takaisin ja huusi vieläkin kovempaa:

— Hyvästi, isäntä, muistakaapas minua, kun tarvitsette sytykettä uuniinne!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo niin kaukana poissa, että häntä tuskin näkyi. Kaukana merellä huomasi vain pienen mustan pilkun, joka aina vähän päästä ojensi jalkansa vedestä ja hyppi ja keikkui kuin delfiini hyvällä tuulella ollessaan.

Uidessaan näin ilman päämäärää Pinocchio huomasi kallion keskellä merta. Se näytti olevan valkoista marmoria, ja ylhäällä kallion kukkulalla seisoi soma pieni vuohi, joka määki niin sydämen pohjasta ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli kuitenkin se, ettei vuohen villa ollut valkoista eikä mustaa, ei kirjavaakaan niin kuin vuohien tavallisesti on, vaan kullankeltaista, niin kirkkaan keltaista, että se aivan muistutti kauniin haltijattaren tukkaa.

Saatte itse mielessänne kuvitella aikoiko Pinocchion sydän sykkiä tavallista kovemmin! Kahta kertaa suuremmalla voimalla ja innolla alkoi hän uida valkoista kalliota kohti. Hän oli jo puolitiessä, kun huomasi merihirviön kamalan pään kohoavan vedestä, se lähestyi häntä suu ammollaan, josta kuulsi kolme riviä hampaita, niin kamalia, että olisi pelästynyt jo niiden kuvankin nähdessään.

Tiedättekö mikä tämä hirveä meripeto oli?

Tämä kamala peto ei ollut enempää eikä vähempää kuin se jättiläishaikala, josta jo monta kertaa on puhuttu tässä kirjassa ja jota julmuutensa ja ahneutensa vuoksi kutsuttiin "kalojen ja kalastajien Attilaksi".

Kuvitelkaa Pinocchio-paran kauhistusta nähdessään tuon pedon! Hän koetti väistää sitä uimalla toiseen suuntaan, hän koetti paeta, mutta tuo ammollaan oleva kauhea kita läheni häntä nuolen nopeudella.

— Kiirehdi, Pinocchio! soma pieni vuohi huusi.

Ja Pinocchio ui epätoivoisena, ui käsin, jaloin, ui koko ruumiillaan.

— Joudu, Pinocchio, peto lähenee!

Ja Pinocchio kokosi kaikki voimansa lisätäkseen vauhtia.

— Varo Pinocchio! Peto saavuttaa sinut! Tuossa se jo on! Tuossa se on!
Kiirehdi, jos henkesi on sinulle kallis, muuten olet hukassa!

Ja Pinocchio ui nopeammin kuin milloinkaan, hän mennä viiletti kuin pyssyn luoti. Hän oli jo ehtinyt melkein kallion luokse, vuohi kumartui koko ruumiillaan merta kohti, ojentaen etujalkansa auttaakseen häntä vedestä… Mutta…

Mutta nyt se oli jo myöhäistä! Hirviö oli hänet saavuttanut. Se vetäisi henkeä yhden kerran ja nielaisi marionettiparan niin kuin juodaan munan sisältö ja nielasi niin äkkiä ja ahnaasti, että Pinocchio aivan yksinkertaisesti sujahti hain sisään ja sinne pudotessaan loukkaantui niin pahoin, että oli tajuttomana neljännestunnin ajan.

Toinnuttuaan pelästyksestään hän ei alussa ymmärtänyt missä maailmassa oli. Kaikkialla hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää, pimeys oli niin sankka ja musta, kuin hän olisi pudonnut pää edellä mustepulloon. Hän kuunteli, mutta ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan silloin tällöin tunsi ikään kuin kovan tuulenpuuskan lehahtavan kasvojaan vasten. Alussa hän ei käsittänyt mistä tuuli puhalsi, mutta sitten hän ymmärsi sen johtuvan hirviön keuhkoista. Sillä tietäkäämme, että haikalaa vaivasi kova hengenahdistus, niin että sen hengitys oli kuin pohjatuulen pauhinaa.

Pinocchio koetti alussa pysyä rohkeana, mutta vakuuttuen siitä, että todellakin oli suljettu merihirviön ruumiiseen, hän alkoi itkeä ja ulvoa ja huusi itku kurkussa:

— Auttakaa! Auttakaa! Voi minua raukkaa! Eikö kukaan tule pelastamaan?

— Kenen luulet voivan sinut pelastaa, onneton? pimeästä kuului särkynyt ääni, joka kaikui kuin kieletön kitara.

— Kuka sieltä puhuu? Pinocchio kysyi, jähmettyneenä kauhusta.

— Minä vain, mitätön turska, jonka hai nielaisi samalla kuin sinutkin.
Mutta mikä kala sinä olet?

— Kalojen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Minä olen marionetti.

— Mutta, jos et ole kala, miksi annoit hirviön nielaista itsesi?

— En minä itseäni antanut nielaista, vaan sehän se minut nielaisi.
Mutta mitä teemme tässä pimeydessä?

— Odotamme tyytyväisinä kunnes hai on sulattanut meidät molemmat…

— Mutta minä en tahdo tulla sulatetuksi! Pinocchio ulvoi ja alkoi taas itkeä.

— Enkä minäkään tahtoisi, turska jatkoi — mutta olen kylliksi filosofi voidakseni lohduttaa itseäni ajatuksella, että kun kerran on syntynyt turskaksi, on kunniallisempaa kuolla vedessä kuin öljyssä…

— Joutavia! Pinocchio huusi.

— Mutta se nyt on minun mielipiteeni, turska vastasi, — ja mielipiteitä on kunnioitettava, sanovat turskapolitikoitsijat.

— Mutta minä… minä tahdon pois täältä… minä tahdon paeta…

— Pakene, jos voit!

— Onkohan tämä hai, joka meidät nieli, hyvin iso? marionetti kysyi.

— Luulenpa että sen ruumis on enemmän kuin kilometrin pituinen, pyrstöä lukuunottamatta.

Heidän näin puhellessaan Pinocchio oli näkevinään jonkinlaista valoa hyvin, hyvin kaukaa.

— Mikähän tuo valo tuolla hyvin, hyvin kaukana on? Pinocchio kysyi.

— Se on varmaankin joku onnettomuustoverimme, joka odottaa niin kuin mekin sitä hetkeä, jolloin hänet sulatetaan.

— Menenpä häntä katsomaan. Jospa se olisikin joku vanha viisas kala, joka voisi neuvoa minulle pakotien.

— Toivon sydämestäni sen sinulle, rakas marionetti.

— Hyvästi, turska.

— Hyvästi marionetti ja onnea matkalle! Missä taas tavataan?

— Kuka sen tietää. Parempi on olla sitä ajattelematta.