VI LUKU.
LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIASTA JOHTUVIA VAIKEUKSIA.
Polveutumis- ja toisintumisteoriasta johtuvia vaikeuksia. — Siirtymämuunnosten puuttuminen tai harvinaisuus. — Elintapojen muuttuminen. — Saman lajin moninaistuneet elintavat. — Lajeja, joiden elintavat eroavat suuresti sukulaislajien elintavoista. — Äärimäisen täydellisiä elimiä. — Siirtymätapoja. — Pulmallisia tapauksia. — "Natura non facit saltum". — Vähäpätöisiä elimiä. — Elimiä, jotka eivät joka suhteessa ole ehdottoman täydellisiä. — Tyypin yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon ehtojen lait sisältyvät luonnollisen valinnan teoriaan.
Jo aikoja ennenkuin lukija on ehtinyt tähän teokseni kohtaan, on hän varmaankin kohdannut monta vaikeutta. Jotkut näistä ovat niin vakavaa laatua, että niitä ajatellessani tuskin voin vielä tänä päivänäkään olla jonkun verran horjumatta. Mutta mikäli kykenen arvostelemaan, on suurin osa niistä kumminkin ainoastaan näennäisiä, eivätkä nekään, jotka ovat todellisia, liene tuhoisia teorialleni.
Nämä vaikeudet ja vastaväitteet ovat pääasiassa seuraavat:
Ensiksikin voipi kysyä, miksi emme kaikkialla tapaa lukemattomia välimuotoja, jos kerran lajit ovat vähitellen, askel askeleelta polveutuneet muista lajeista. Miksi ei koko luonto ole sekasorron tilassa, vaan sen sijaan havaitsemme lajien selvästi eroavan toisistaan?
Toiseksi: Onko mahdollista, että eläin, jolla on esim. sellainen rakenne kuin lepakolla, on voinut toisintumalla muodostua jostakin muusta eläimestä, jolla on ollut aivan eri elintavat ja rakenne? Onko uskottavaa, että luonnollinen valinta voi luoda toisaalta sellaisen vähäpätöisen elimen kuin giraffin hännän, jonka ainoana tehtävänä on toimia kärpäshuiskimena, toisaalta taas niin ihmeellisen elimen kuin silmän?
Kolmanneksi: Voiko luonnollinen valinta luoda ja muuntaa vaistoja? Mitä meidän on sanottava vaistosta, joka johtaa mehiläisiä kennojen rakentamisessa ja joka on käytännössä ennalta ratkaissut älykkäiden matematikkojen keksinnöt?
Neljänneksi: Kuinka on selitettävissä, että lajit ovat muiden lajien kanssa risteytyessään hedelmättömiä tai synnyttävät hedelmättömiä jälkeläisiä, kun sitävastoin eri muunnosten risteytyessä keskenään niiden hedelmällisyys pysyy heikentymättömänä?
Otamme tässä luvussa puheeksi kaksi ensinmainittua kohtaa. Seuraavassa luvussa käsittelemme moniaita erilaatuisia vastaväitteitä ja VIII:ssa ja XI:ssä luvussa vaistoa ja sekasikiöisyyttä.
SIIRTYMÄMUUNNOSTEN PUUTTUMINEN TAI HARVINAISUUS.
Koska luonnollinen valinta perustuu yksinomaan hyödyllisten toisintojen säilymiseen, pyrkii jokainen uusi muoto sellaisella alueella, jolla ennestään on täysilukuinen asujamistonsa, syrjäyttämään ja lopuksi hävittämään sukupuuttoon vähemmän kehittyneen kantamuotonsa tai muut vähemmän suotuisilla ominaisuuksilla varustetut muodot, joiden kanssa se joutuu kilpailemaan. Sukupuuttoon häviäminen ja luonnollinen valinta käyvät täten käsi kädessä. Jos siis katsomme jokaisen lajin polveutuvan jostakin tuntemattomasta kantamuodosta, on sekä kantamuodon että kaikkien välittävien siirtymämuotojen häviäminen juuri tämän uuden muodon muodostumisesta ja täydellistymisestä aiheutunut.
Mutta koska teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa lukemattomia siirtymämuotoja, miksi emme löydä maan povesta lukemattomia tällaisia, sinne hautautuneita muotoja. Lienee soveliainta ottaa tämä kysymys puheeksi vasta siinä luvussa, jossa käsittelemme geologian kertomuksen epätäydellisyyttä. Tahdon tässä ainoastaan lausua, että arvelen vastauksen ylläolevaan kysymykseen olevan sen, että geologian kertomus on verrattoman paljon epätäydellisempi kuin mitä yleensä otaksutaan. Maan kuori on suunnattoman suuri museo, mutta sen luonnonhistorialliset kokoelmat ovat vaillinaiset ja niitä on kertynyt ainoastaan pitkien väliaikojen kuluttua.
Mutta väitettänee kenties, että milloin useita läheisiä sukulaislajeja asustaa samalla alueella, meidän välttämättä pitäisi vielä nykyäänkin tavata tällä alueella lukuisia siirtymämuotoja. Olettakaamme yksinkertainen tapaus: Matkustaessamme jonkin mantereen poikki pohjoisesta etelään, tapaamme tavallisesti tuon tuostakin lähisukuisia tai toisiaan korvaavia lajeja, jotka ilmeisesti täyttävät jotakuinkin saman sijan maan luonnontaloudessa. Nämä toisiansa korvaavat lajit kohtaavat usein toisensa ja tunkeutuvat toistensa alueille, ja toisen käydessä yhä harvinaisemmaksi, käy toinen yhä yleisemmäksi, kunnes se lopulta kokonaan syrjäyttää toisen. Mutta jos vertaamme toisiinsa näiden lajien yksilöitä siellä, missä ne asustavat toistensa seassa, havaitsemme niiden yleensä olevan yhtä selvästi eroavia rakenteensa jokaisessa yksityiskohdassa kuin lajien levenemisalueiden keskuksissa asustavat yksilöt. Teoriani mukaan nämä sukulaislajit polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja kukin niistä on toisintumisprosessin kestäessä mukautunut oman asuinseutunsa elinehtoihin sekä syrjäyttänyt ja sukupuuttoon hävittänyt alkuperäisen kantamuotonsa ja kaikki tämän ja nykyisen muodon väliset siirtymämuunnokset. Sen vuoksi ei meidän tule odottaa nykyään tapaavamme lukuisia siirtymämuotoja jokaisessa seudussa, vaikkakin niitä on täytynyt siellä olla olemassa ja on kenties vieläkin maahan hautautuneina kivettyminä. Mutta miksi emme tapaa alueiden rajaseuduilla, missä vallitsevat välittävät elinehdot, toisiinsa läheisesti liittyviä välittäviä muunnoksia? Tämä pulmallinen kysymys saattoi minut pitkäksi aikaa aivan ymmälle. Mutta luullakseni se kuitenkin on suureksi osaksi selitettävissä.
Ensinnäkin meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme jonkun mantereen nykyisestä eheydestä, että se on pitkät ajat ollut eheänä. Geologia antaa meille aihetta uskoa, että useimmat mantereet ovat olleet saariksi pirstautuneina vielä myöhemmällä tertiäriajallakin; ja sellaisilla saarilla on erikseen saattanut kehittyä toisistaan selvästi eroavia lajeja, jolloin välittävien, rajaseuduilla elävien muunnosten olemassa-olo on ollut mahdottomuus. Mantereen muodostuksessa ja ilmastossa tapahtuneiden muutosten johdosta on useiden nykyään yhtenäisten merialueiden verrattain myöhäisinä aikoina täytynyt olla paljon vähemmän yhtenäisiä ja erimuotoisia kuin nykyään. En kumminkaan tahdo koettaa tällä selityksellä päästä vaikeudesta. Uskon näet, että useita selväpiirteisiä lajeja on muodostunut aivan yhtenäisillä alueilla, joskaan en epäile, että nykyään eheiden mantereiden aikaisempi särkyneisyys on suuresti edistänyt uusien lajien muodostumista, etenkin mitä esteettömästi risteytyviin ja kuljeskelevaisiin eläimiin tulee.
Tarkastaessamme lajeja, jotka nykyään ovat levinneet laajalle alueelle, havaitsemme niiden tavallisesti olevan jotenkin lukuisasti edustettuina suurella osalla levenemisaluettansa ja sitten rajaseuduille tultaessa jotenkin äkisti käyvän yhä harvinaisemmiksi sekä lopuksi häviävän. Kahden toisiaan korvaavan lajin välillä oleva neutralinen alue on sen vuoksi tavallisesti kapea, verrattuna kummankin lajin varsinaiseen alueeseen. Saman seikan havaitsemme kiivetessämme vuorille, jolloin — kuten Alph. de Candolle on havainnut — jokin yleinen alppilaji saattaa toisinaan aivan silmiinpistävän äkkiä kadota. Saman huomion on E. Forbes tehnyt naaratessaan meren syvyyksiä pohjaharalla. Tällaisten seikkojen pitäisi herättämän kummastusta niissä, jotka pitävät ilmastoa ja ulkonaisia olosuhteita ainoina tärkeinä levenemisen määrääjinä, sillä muuttuvathan ilmasto sekä syvyys- ja korkeussuhteet vain vähä vähältä. Kun sitävastoin pidämme mielessämme, että miltei jokainen laji keskusalueellansakin lisääntyisi äärettömän lukuisaksi, jolleivät muut kilpailevat lajit tätä lisääntymistä ehkäisisi, ja että miltei kaikki olennot joko pyydystävät muita tai ovat muiden ahdistamia, sanalla sanoen, että jokaista elollista olentoa yhdistävät joko suoranaisesti tai välillisesti mitä tärkeimmät suhteet muihin elollisiin olentoihin — kun pidämme mielessämme tämän, silloin havaitsemme, ettei minkään alueen asujanten leveneminen suinkaan yksinomaan riipu vaihtuvista ulkonaisista olosuhteista, vaan suureksi osaksi suhteista muihin lajeihin, joita laji käyttää ravinnokseen, jotka sitä hävittävät tai joiden kanssa se joutuu kilpailuun. Ja koska nuo lajit ovat jo selväpiirteisiksi muodostuneita, eivätkä häivy toisiinsa huomaamattomin vivahduksin, pyrkii jokaisen lajin levenemisalue, ollen riippuvainen muiden lajien levenemisestä, olemaan jyrkästi rajotettu. Sitäpaitsi on jokainen laji levenemisalueensa rajaseuduilla, jossa se esiintyy harvalukuisempana, suuressa vaarassa kokonaan hävitä, milloin sen vihollisten tai saaliin lukumäärässä taikkapa vuodenaikojen luonteessa sattuu häiriöitä, ja täten sen maantieteellinen levenemisalue saattaa tulla vieläkin jyrkemmin rajotetuksi.
Koska sukulaislajit tai toisiaan korvaavat lajit ovat yhtenäisellä alueella asuessaan yleensä levinneinä siten, että kullakin on laaja alueensa ja näiden välissä on verrattain kapea neutralinen alue, jossa laji jotenkin äkkiä tulee yhä harvinaisemmaksi, on otaksuttavaa, että myöskin muunnokset ovat saman säännön alaisia, koska ne eivät oleellisesti eroa lajeista. Ja jos oletamme, että jollakin hyvin laajalla alueella asustaa jokin muunteleva laji, täytyy meidän olettaa, että kahdella tämän lajin muunnoksella on kummallakin oma laaja alueensa ja että kolmas muunnos asustaa näiden välillä olevalla kapealla vyöhykkeellä. Välivyöhykkeellä elävän muunnoksen täytyy siis, koska sen asuma-alue on kapeampi ja pienempi, olla lukumäärältään vähäisempi. Ja tämä sääntö, mikäli olen havainnut, todella pitääkin paikkansa luonnontilassa eläviin muunnoksiin nähden. Olen tavannut sattuvia esimerkkejä tästä säännöstä niissä välittävissä muunnoksissa, jotka liittävät toisiinsa Balanus-suvun selväpiirteisiä muunnoksia. Myöskin Watson'ilta, tohtori Asa Graylta ja Wollaston'ilta saamistani tiedonannoista päättäen näyttää siltä, että kun on olemassa kahden muodon välillä olevia muunnoksia, näiden yksilö-lukumäärä yleensä on paljon pienempi kuin niiden muotojen, joita mainitut muunnokset liittävät toisiinsa. Jos siis saatamme luottaa näihin tosiseikkoihin ja päätelmiin ja niiden nojalla tehdä sen johtopäätöksen, että muunnokset, jotka liittävät toisiinsa kaksi muuta muunnosta, yleensä ovat olleet lukumäärältään heikompia kuin niiden yhdistämät muodot, silloin voimme käsittää, miksi välittävät muunnokset eivät ole pitkäikäisiä ja miksi ne yleensä pikemmin häviävät sukupuuttoon ja katoavat kuin ne muodot, joita ne alkuansa liittivät toisiinsa. Sillä kuten jo ennen on huomautettu, jokaista harvalukuisempaa muotoa uhkaa suurempi sukupuuttoon-häviämisen vaara kuin lukuisampana esiintyvää muotoa; ja edellämainitussa tapauksessa on välimuoto sitäpaitsi erittäin alttiina hyökkäyksille sen kummallakin puolella asustavien lähisukuisten muotojen taholta. Mutta vielä paljon tärkeämpi seikka on, että nuo kaksi laajemmilla alueilla elävää ja sen vuoksi runsaslukuisempaa muunnosta ovat sen toisintumisprosessin jatkuessa, jonka kautta oletamme näiden muunnosten muodostuvan ja kehittyvän kahdeksi eri lajiksi, paljon edullisemmassa asemassa kuin välimuunnos, joka elää harvalukuisempana kapealla välivyöhykkeellä. Yleisillä muodoilla on näet suurempi mahdollisuus tietyn ajan kuluessa tarjota uusia suotuisia muunnoksia luonnolliselle valinnalle, kuin harvinaisilla muodoilla, joiden lukumäärä on pienempi. Runsaslukuisemmat muodot pyrkivät siis elämän taistelussa kukistamaan ja syrjäyttämään harvalukuisemmat muodot, koska nämä toisintuvat ja kehittyvät hitaammin. Uskon, että tässä on vaikuttamassa sama laki kuin se, joka selittää miksi yleisistä lajeista jokaisella alueella esiintyy keskimäärin suurempi joukko selväpiirteisiä muunnoksia kuin harvinaisemmista lajeista, kuten tämän teoksen toisessa luvussa osotimme. Tahdon valaista esimerkillä, mitä tällä tarkotan. Olettakaamme, että jossakin maassa pidetään kolmea eri lammas-muunnosta, joista yksi on soveltautunut elämään laajassa vuoristoseudussa, toinen verrattain kapeassa kukkulaseudussa ja kolmas vuoriston juurella olevilla laajoilla tasangoilla, sekä että näiden eri alueiden asukkaat koettavat kaikki yhtä suurella tarmolla ja taidolla kehittää rotuansa valintaa harjottamalla. Tällöin on vuoriston ja tasankojen suurten laumojen omistajilla paljon suuremmat menestymisen toiveet kuin välissä sijaitsevan kapean kukkulaseudun pienten laumojen omistajilla, koska edelliset voivat nopeammin kehittää rotuansa. Täten parantunut vuoristo- tai tasankorotu pian anastaa vähemmän kehittyneen kukkularodun paikan, ja nuo kaksi rotua, jotka alun pitäen olivat lukuisammat, joutuvat läheiseen kosketukseen toistensa kanssa, välillä olleen kukkularodun niitä enää toisistaan erottamatta.
Tehdäkseni siis yhteenvedon edellä sanotusta, uskon että lajit ovat jotenkin tarkkapiirteisiä, eivätkä minään elämänsä kautena tarjoa nähtäväksi muuntelevien välimuotojen selvittämätöntä kaosta. Tämän uskon seuraavista syistä:
Ensinnäkin uusia muunnoksia muodostuu hyvin hitaasti, sillä muuntelun prosessi on hyvin hidas, eikä luonnollinen valinta voi aikaansaada mitään, ennenkuin suotuisia yksilöllisiä eroavaisuuksia eli toisintoja esiintyy ja ennenkuin jonkin sijan maan luonnontaloudessa paremmin täyttää jostakin sen asukkaasta syntynyt muunnos. Tällaisia uusia sijoja syntyy hitaiden ilmastonmuutosten ja uusien asukkaiden satunnaisten maahanmuuttojen vaikutuksesta sekä kenties vielä useammin sen johdosta, että entiset asukkaat hitaasti toisintuvat ja täten syntyneet uudet muodot ja vanhat muodot molemminpuolisesti vaikuttavat toisiinsa. Tästä seuraa, että meidän kaikkialla ja kaikkina aikoina pitäisi tavata ainoastaan harvoja lajeja, jotka osottavat johonkin määrin pysyväisiä rakenteen-toisintoja. Ja näin varmasti onkin asian laita.
Toiseksi: Alueiden, jotka nykyään ovat eheitä, on täytynyt usein vielä myöhäisinäkin aikoina olla pirstautuneina eristettyihin osiin, joissa useat muodot, varsinkin sellaisiin luokkiin kuuluvat, joissa siitos aina tapahtuu siten, että eri sukupuolet pariutuvat keskenään, ja jotka viettävät kuljeskelevaa elämää, ovat voineet eriksensä kehittyä niin selvästi eroaviksi, että niitä voidaan pitää toisiaan korvaavina lajeina. Tällaisessa tapauksessa on kullakin eristetyllä maakappaleella aikaisemmin täytynyt olla olemassa välittäviä muunnoksia, jotka yhdistivät nuo toisiaan korvaavat lajit niiden yhteiseen kantamuotoon; mutta nämä välinivelet ovat sittemmin luonnollisen valinnan vaikutuksesta syrjäytyneet ja hävinneet sukupuuttoon, joten niitä ei enää tavata elossa-olevina.
Kolmanneksi: Kun aivan eheän alueen kahdessa osassa on muodostunut kaksi tai useampia muunnoksia, on alueidenvälisellä vyöhykkeellä todennäköisesti muodostunut välittäviä muunnoksia, mutta yleensä nämä ovat olleet lyhytikäisiä. Sillä ennenmainituista syistä (nim. siitä, mitä tiedämme lähisukuisten tai toisiaan korvaavien lajien sekä tunnustettujen muunnosten nykyisestä levenemisestä) ovat välivyöhykkeillä elävät välittävät muunnokset lukumäärältään heikompia kuin niiden toisiinsaliittämät muunnokset. Pelkästään tämänkin vuoksi välittävät muunnokset ovat vaarassa satunnaisista syistä hävitä sukupuuttoon; ja luonnollisen valinnan toisintamistyön jatkuessa ne miltei varmasti joutuvat tappiolle ja väistyvät niiden muotojen tieltä, joita ne liittävät toisiinsa, koska nämä muodot lukuisampina ollen yleensä tarjoavat useampia muunnoksia ja siten luonnollisen valinnan vaikutuksesta yhä kehittyvät, saavuttaen yhä uusia edullisia ominaisuuksia.
Ja lopuksi: Jos teoriani pitää paikkansa, ei ainoastaan johonkin erityiseen, vaan kaikkiin aikoihin nähden, on varmasti täytynyt olla olemassa lukemattomia välittäviä muunnoksia, jotka ovat läheisesti liittäneet toisiinsa kaikki samaan ryhmään kuuluvat lajit. Mutta, kuten jo monasti on huomautettu, luonnollinen valinta pyrkii alinomaa hävittämään kantamuodot ja välinivelet. Tämän, vuoksi löydämme todistuksia niiden aikaisemmasta olemassa-olosta ainoastaan kivettyneinä jäännöksinä, joiden muodostama todistusaineisto, kuten eräässä myöhemmässä luvussa saamme nähdä, on äärettömän vajavainen ja katkonainen.
ERIKOISEN RAKENTEEN JA ERIKOISET ELINTAVAT OMAAVIEN ELOLLISTEN OLENTOJEN SYNNYSTÄ JA ASTEITTAISESTA MUUTTUMISESTA.
Mielipiteitteni vastustajien taholta on kysytty, kuinka esim. maalla elävä petoeläin on voinut muuttua vesieläimeksi ja kuinka tällainen eläin on siirtymä-asteella ollessaan voinut pysyä elossa. Olisi helppo osottaa, että nykyäänkin on olemassa petoeläimiä, jotka edustavat täydellisestä maa-eläimestä täydelliseksi vesieläimeksi kehittymisen eri siirtymä-asteita; ja koska jokaisen niistä on taisteltava elämästänsä, on selvää, että kukin on hyvin soveltautunut paikkaansa luonnossa. Katsokaamme Pohjois-Amerikan Mustela vison'ia, jolla on räpyläjalat ja joka karvaltaan, lyhyiltä jaloiltaan ja häntänsä muodolta muistuttaa saukkoa. Kesällä tämä eläin sukellellen pyydystelee kaloja, mutta koko pitkän talvikauden se, jättäen jäätyneet vesistöt, pyydystelee, kuten muutkin näädänsukuiset, hiiriä ja muita maaeläimiä. Jos olisi vedottu toisellaiseen tapaukseen ja kysytty, kuinka nelijalkainen hyönteissyöjä on voinut muuttua lentäväksi lepakoksi, olisi kysymykseen paljon vaikeampi vastata. Kumminkaan eivät tällaiset vaikeudet mielestäni merkitse paljoa.
Ikävä kyllä en voi tässäkään monista keräämistäni oivallisista esimerkeistä mainita kuin pari tapausta, jotka valaisevat sukulaislajeissa huomattavaa elintapojen ja rakenteen asteittaista muuttumista ja samassa lajissa huomattavaa joko pysyväistä tai tilapäistä elintapojen erilaistumista. Ja minusta näyttää siltä, että ainoastaan pitkä luettelo tällaisia tapauksia riittäisi vähentämään jonkin erikoisen tapauksen, kuten äskeisen lepakkoa koskevan, tuottamaa vaikeutta.
Katsokaamme oravan heimoa! Siinä tarjoutuu nähtäväksemme mitä hienoin siirtymä-asteikko, alkaen sellaisista eläimistä, joiden hännät ovat vain hieman litistyneet ja toisista, joilla, kuten Sir. J. Richardson on huomauttanut, on leveähkö takaruumis ja hieman laajentunut kuvepoimu, ja päättyen n.k. siipioraviin; näiden raajoja, vieläpä hännänjuurtakin liittää toisiinsa leveä nahanlaajentuma, joka toimittaa liitimen virkaa ja sallii niiden liidellä hämmästyttävän pitkiä matkoja puusta puuhun. Aivan varmaan kunkin oravamuunnoksen rakenne on sille edullinen sen omalla alueella, auttaen sitä pelastumaan petoeläinten ja petolintujen saaliiksi joutumasta, keräämään ravintonsa nopeammin ja, kuten on syytä uskoa, vähentäen satunnaisen putoamisen vaaraa. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, että jokaisen oravan rakenne on kaikissa olosuhteissa paras, mitä saattaa ajatella. Kuvitelkaamme, että ilmasto ja kasvullisuus muuttuu, että muita kilpailevia jyrsijöitä tai uusia petoeläimiä siirtyy alueelle tai että entiset toisintuvat; silloin meidän kaiken analogian nojalla täytyy uskoa, että ainakin joidenkin orava-muunnosten lukumäärä vähenee tai että jotkut häviävät sukupuuttoon, jollei niidenkin rakenteessa tapahdu vastaavaa toisintumista ja kehitystä. En voi siis nähdä mitään vaikeutta siinä, että varsinkin elinehtojen muuttuessa yhä leveämmällä kuvepoimulla varustetut yksilöt ovat polvi polvelta säilyneet, koska jokainen toisinto on ollut hyödyllinen ja jatkanut sukuaan, kunnes vihdoin luonnollisen valinnan kartuttavasta vaikutuksesta on syntynyt täydellinen n.k. siipiorava.
Tarkastakaamme nyt Galeopithacus-eläintä eli n.k. lentävää lemuria, joka ennen luettiin lepakkoihin, mutta jota nykyään pidetään hyönteissyöjiin kuuluvana. Tavattoman leveä sivukalvo ulottuu leukapielistä häntään ja liittyy raajoihin ynnä näiden pitentyneihin sormiin. Tämä sivukalvo on varustettu pingotusjänteellä. Vaikkeivät mitkään asteittaiset välimuodot, jotka olisivat soveltautuneet ilmassa liitämiseen, nykyään yhdistäkään Galeopithacus'ta muihin hyönteissyöjiin, ei kuitenkaan ole ensinkään vaikeata olettaa, että aikaisemmin on ollut olemassa tällaisia välimuotoja ja että jokainen niistä oli kehittynyt samalla tavalla kuin äsken mainitut, ei täysin liitelykykyiset oravat, s.o. siten että jokainen rakenteen-aste on ollut omistajalleen hyödyllinen. Minkään voittamattoman vaikeuden en saata huomata vastustavan sitäkään otaksumaa, että kalvon yhdistämät sormet ja kyynärvarret ovat voineet suuresti pitentyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta; ja juuri tämä seikka on muuttanut eläimen lepakoksi, mikäli pidämme silmällä lentoelimiä. Muutamilla lepakoilla, joiden siipikalvo ulottuu olkapäästä häntään ja liittyy takaraajoihin, näemme kenties jälkiä liitelyneuvoista, jotka alkuaan pikemmin soveltuivat ilmassa liukumiseen kuin lentämiseen.
Lintujemme joukossa on toistakymmentä lentoon kykenemätöntä sukua. Jos nämä olisivat hävinneet sukupuuttoon, niin kukapa rohkenisi olettaa, että joskus olisi ollut olemassa lintuja, jotka käyttivät siipiänsä ainoastaan räpistelemiseen, kuten paksupää sorsa (Micropterus Eytonis), evien tavoin vedessä ja eturaajoina maalla, kuten pingvini, purjeina kuten strutsi, tai jotka eivät käyttäneet niitä mihinkään tarkotukseen, kuten Apteryx? Ja kumminkin kaikkien näiden lintujen rakenne on niille hyödyllinen niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, koska jokaisen niistä on taisteltava elämästänsä; mutta silti ei sen tarvitse olla mahdollisimman paras kaikissa mahdollisissa olosuhteissa. Älköön tästä kumminkaan tehtäkö sitä johtopäätöstä, että mainittujen lintujen siipienrakenne — joka kenties on tuloksena käytön puutteesta — osottaisi niitä kehitysasteita, joiden kautta linnut ovat saavuttaneet täydellisen lentotaidon; ne osottavat vaan, kuinka monenlaiset siirtymä-asteet ovat ainakin mahdollisia.
Katsoen siihen, että eräiden vedessä-hengittävien luokkien, kuten äyriäisten ja nilviäisten, jotkut jäsenet ovat soveltautuneet maa-elämään, että on olemassa mitä monimuotoisimpia lentäviä lintuja, imettäväisiä ja hyönteisiä, ja että muinoin on ollut lentäviä matelijoita, voi ajatella sellaista mahdollisuutta, että lentokalat, jotka nykyään liitävät pitkiä matkoja ilmassa, hitaasti kohoten ylöspäin ja tehden kaarroksia räpyttelevien eviensä avulla, olisivat voineet kehittyä täydellisillä siivillä varustetuiksi eläimiksi. Jos näin olisi tapahtunut, niin kukapa voisi kuvitella, että ne muinoin aikaisimmalla siirtymä-asteellaan olivat avoimen valtameren asukkaita, jotka käyttivät alulla olevia lentoelimiänsä yksinomaan pelastuakseen muiden kalojen saaliiksi joutumasta?
Nähdessämme rakennelman, joka on kehittynyt sellaiseksi, että se erittäin täydellisesti täyttää jonkin erikoisen tarkotuksen, kuten linnun siipi, meidän tulee muistaa että eläimet, jotka ovat edustaneet varhaisinta siirtymä-astetta, harvoin ovat voineet säilyä nykypäiviin asti, koska niiden on täytynyt väistyä seuraajiensa tieltä, jotka ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta asteittaisesti kehittyneet. Lisäksi voimme päättää, että siirtymä-asteet, jotka yhdistävät toisiinsa hyvin erilaisiin elintapoihin sovellettuja rakennelmia, varhaisimmalla kehityskaudella harvoin ovat olleet runsaslukuisia ja esiintyneet monina alamuotoina. Niinpä ei ole todennäköistä — palataksemme äskeiseen lentokala-esimerkkiimme — että todella lentokykyisistä kaloista olisi kehittynyt useita alamuotoja, jotka olisivat soveltautuneet pyydystämään monenlaista eri saalista monin eri tavoin sekä maalla että vedessä, ennenkuin niiden lentoelimet olisivat saavuttaneet erittäin korkean täydellisyyden asteen, suoden niille elämän taistelussa ratkaisevan etevämmyyden muiden eläinten rinnalla. Koska siis siirtymä-asteella olevien lajien lukumäärä on ollut vähäisempi kuin sellaisten lajien, joilla on ollut täysin kehittynyt rakenne, on vähemmän toiveita niiden löytämisestä kivettyminä.
Tahdon tässä antaa pari esimerkkiä saman lajin yksilöiden moninaistuneista ja muuttuneista elintavoista. Kummassakin tapauksessa luonnollinen valinta helposti muodostaa eläimen rakenteen sen muuttuneiden elintapojen mukaiseksi tai sovelluttaa eläimen pelkästään yhteen ainoaan sen eri elintavoista. On kyllä vaikeata ratkaista — ja meille se onkin tässä yhdentekevää —, muuttuvatko yleensä elintavat ensin ja rakenne niiden mukaan, vai johtavatko lievät rakenteenmuutokset muuttuneisiin elintapoihin; todennäköisesti kumpikin muutos usein tapahtuu miltei samanaikaisesti. Mitä muuttuneisiin elintapoihin tulee, tarvitsee ainoastaan viitata moniin Ison-Britannian hyönteisiin, jotka nykyään elävät ulkomaisista kasveista tai yksinomaan keinotekoisesta ravinnosta. Moninaistuneista elintavoista voisi antaa lukemattomia esimerkkejä. Etelä-Amerikassa olen usein tarkastanut erästä paarmalintua (Saurophagus sulphuratus), joka milloin tornihaukan tavoin pysytteleikse yhdessä kohti ilmassa ja sitten siirtyy leijailemaan toisaalle, milloin taas seisoo hievahtamatta veden partaalla äkkiä syöksyäkseen veteen niinkuin kuningaskalastajalintu kalan niskaan. Englannissa näemme pakastiaisen (Parus major) kiipeilevän oksilla miltei puukiipijän tavalla; toisinaan se tappaa pikkulintuja niinkuin lepinkäinen, nokkimalla niitä päähän ja monta kertaa olen nähnyt sen nokallaan takovan marjakuusen siemeniä oksalla, särkien niitä kuten pähkinähakkeli. Pohjois-Amerikassa näki Hearne mustan karhun melkein valaan tavalla tuntikausia uiskentelevan vedessä suu auki ja sieppaavan hyönteisiä vedestä.
Kun toisinaan näemme yksilöiden noudattavan elintapoja, jotka eroavat lajille ja muille sukulaislajeille ominaisista elintavoista, saattaisimme odottaa tällaisista yksilöistä joskus voivan syntyä uusia lajeja, joilla olisi poikkeavat elintavat ja joiden rakenne joko lievästi tai huomattavasti eroaisi yhteisestä tyypistä. Tällaisia tapauksia todella näemmekin luonnossa. Voiko olla mitään sattuvampaa esimerkkiä mukautumisesta kuin tikka, joka kiipeilee puissa ja sieppaa hyönteisiä puunkuoren halkeamista? Ja kumminkin on Pohjois-Amerikassa tikkoja, jotka suureksi osaksi elävät hedelmistä, ja toisia, pitkäsiipisiä tikkoja, jotka sieppaavat hyönteisiä ilmasta. La Platan tasangoilla, jossa tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, on tikkalaji (Colaptes campestris), jolla on kaksi varvasta edessä ja kaksi takana, pitkä teräväkärkinen kieli, suippopäiset pyrstösulat, jotka ovat tarpeeksi jäykät kannattamaan lintua pystysuorassa asennossa puun kyljessä, mutta eivät niin jäykät kuin tyypillisillä tikoilla, sekä suora, vahva nokka. Nokkakaan ei tosin ole yhtä suora ja vahva kuin tyypillisten tikkojen, mutta kumminkin kylliksi vahva tunkeutuakseen puuhun. Tämä Colaptes on siis kaikilta oleellisilta rakenteenosiltaan tikka. Sellaiset vähäpätöisetkin ominaisuudet kuin väritys, äänen käheä sointu ja aaltomainen lento ilmaisevat selvästi sen heimolaisuuden tavallisen tikkamme kanssa. Ja kumminkin voin sekä omien huomioitteni että huolellisen Azaran tekemien havaintojen nojalla vakuuttaa, ettei tämä lintu monilla laajoilla alueilla ollenkaan kiipeile puissa ja että se laatii pesänsä rantatörmien koloihin. Muutamilla muilla alueilla tämä sama tikka sitävastoin, mikäli Hudson kertoo, asustaa puissa ja hakkaa pesäkolonsa puunrunkoon. Toisena esimerkkinä tikan suvun muuttuneista elintavoista mainittakoon, että De Saussure kertoo erään mexikolaisen Colaptes-lajin hakkaavan reikiä terveeseen puuhun, säilyttääkseen niissä terhovarastojansa.
Myrskylinnut oleskelevat enemmän ilmassa ja ovat enemmän valtameren lintuja kuin mitkään muut linnut; kuitenkin saattaisi kuka tahansa erehdyksessä luulla erästä Tulimaan suojaisilla salmilla elävää lajia (Puffinuria berardi) joksikin ruokki- tai uikkulajiksi sen yleisten elintapojen, hämmästyttävän sukellustaidon ja uima- ja lentotavan vuoksi, kun se säikäytettäessä turvautuu siipiinsä. Tästä huolimatta se on oleellisesti myrskylintu, mutta monet sen elimistön osat ovat perinpohjin muuttuneet uusien elintapojen mukaisiksi, jota vastoin La Platan tikkalajin rakenne on vain lievästi muuttunut. Koskikaran kuollutta ruumista tarkastaessa ei tarkkasilmäisinkään havaintojen tekijä voisi sen rakenteesta aavistaa sen vedenalaisia elintapoja, ja kuitenkin tämä rastaiden heimoon kuuluva lintu hankkii ruokansa sukeltamalla, käyttäen siipiänsä veden alla ja tarttuen varpaillaan kiinni kiviin. Laajan Hymenoptera (ampiais-) lahkon kaikki jäsenet elävät maalla paitsi Proctotrupes-suku, jossa Sir John Lubbock on huomannut vesieläimen tapoja; se oleskelee usein vedessä sukellellen ja käyttäen sukeltaessaan siipiään eikä jalkojaan ja viipyy jopa neljäkin tuntia veden alla. Kuitenkaan ei sen rakenteessa esiinny mitään sen epäsäännöllisten elintapojen mukaista muutosta.
Ken uskoo, että jokainen olento on luotu semmoiseksi, millaisena sen nyt näemme, sen on täytynyt tuntea hämmästystä toisinaan kohdatessaan eläimen, jonka rakenne ja elintavat eivät ole sopusoinnussa. Mikäpä olisi sen ilmeisempää, kuin että sorsien ja hanhien räpyläjalat ovat muodostuneet uimista varten? Ja kumminkin on olemassa räpyläjalkaisia ylämaan-hanhia, jotka harvoin laskeutuvat veteen. Eikä kukaan muu kuin Audubon ole nähnyt fregattilinnun, — jonka kaikki neljä varvasta ovat räpylälliset — laskeutuvan valtameren pinnalle. Toisaalta ovat uikut ja nokikanat täydellisiä vesilintuja, vaikka niillä räpyläin asemasta on ainoastaan nahkaliuskat varvasten reunoissa. Mikä näyttää selvemmältä, kuin että kahlaajien pitkät, räpylättömät varpaat ovat muodostuneet kävelemistä varten soilla ja veden pinnalla kelluvilla lehdillä? Mutta tähän lahkoon kuuluvat myöskin liejukana ja ruisrääkkä, joista edellinen oleskelee miltei yhtä paljon vedessä kuin nokikana ja jälkimäinen miltei yhtä paljon kuivalla maalla kuin viiriäinen tai peltopyy. Tällaisissa tapauksissa — useita muitakin voisi mainita — ovat elintavat muuttuneet rakenteen muuttumatta niiden mukana. Ylämaan hanhen räpyläjalkojen voi sanoa funktioltaan, mutta ei rakenteeltaan muuttuneen aivan rudimentariksiksi. Fregattilinnun räpylät taas, jotka yhdistävät ainoastaan varpaiden tyviä, osottavat rakenteen alkaneen muuttua.
Ken uskoo, että kaikki lukemattomat lajit ovat erikoisten luomistöiden tuloksia, sanonee kenties, että sellaisissa tapauksissa kuin äskenmainituissa Luoja on nähnyt hyväksi antaa toista rakennetta olevan olennon astua toisenrakenteisen olennon paikalle; mutta tämä on mielestäni ainoastaan saman tosiasian ilmaisemista juhlallisemmin sanoin. Ken uskoo olemassa-olon taistelun ja luonnollisen valinnan lain, sen täytyy myöntää jokaisen elollisen olennon pyrkivän yhäti lisääntymään lukumäärältään, ja jos olento hiukankin muuntelee elintavoiltaan tai rakenteeltaan, siten saavuttaen jonkin etevämmyyden jonkin muun saman seudun asukkaan rinnalla, anastavan tämän asukkaan sijan, olkoon tämä sija kuinka erilainen tahansa kuin olennon entinen asuinpaikka. Ken tämän uskoo, häntä ei hämmästytä se, että on räpyläjalkaisia hanhia, jotka elävät kuivalla maalla ja räpyläjalkaisia fregattilintuja, jotka harvoin laskeutuvat veteen; että on pitkävarpaisia ruisrääkkiä, jotka asustavat vainioilla, sen sijaan että eläisivät soilla; että tikkoja elää sellaisissa seuduissa, missä tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, ja että on olemassa sukeltavia rastaita ja ampiaisia sekä myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.
ÄÄRIMÄISEN TÄYDELLISET JA MONIMUTKAISET ELIMET.
Olettamus, että silmä kaikkine jäljittelemättömine laitteineen, joiden tarkotuksena on sovittaa polttopiste eri etäisyyksille, päästää sisään erisuuruisia valomääriä ja oikaista sferillisiä ja kromatisia erehdyksiä, on muodostunut luonnollisen valinnan vaikutuksesta, tuntuu, tunnustan sen kernaasti, peräti järjenvastaiselta. Kun ensi kerran lausuttiin, että aurinko seisoo alallaan ja että maa pyörii, julisti yleinen mielipide tämän opin vääräksi. Mutta jokainen tiedemies tietää, kuinka vähän vanhaan sananlaskuun vox popali, vox dei (kansan ääni on Jumalan ääni) on luottamista. Järki sanoo minulle, että jos voidaan osottaa olevan olemassa lukuisia eri kehitysasteita, alkaen yksinkertaisesta ja epätäydellisestä näköelimestä ja päättyen monimutkaiseen ja täydelliseen elimeen, asteita, joista jokainen on omistajalleen hyödyllinen, kuten varmasti on laita; jos edelleen voidaan osottaa silmän yhä vielä muuntelevan ja muunnosten olevan perinnäisiä, kuten niinikään varmasti on laita; ja jos tällaiset muunnokset ovat hyödyllisiä eläimelle muuttuneissa olosuhteissa — silloin ei, niin mahdottomalta kuin meistä tuntuukin uskoa täydellisen ja monimutkaisesti rakennetun silmän voineen muodostua luonnollisen valinnan vaikutuksesta, tämän vaikeuden voida katsoa kumoavan teoriaani. Kuinka jokin hermo on tullut valonherkäksi, on kysymys, joka tuskin koskee meitä tässä sen enempää kuin sekään, kuinka itse elämä on saanut alkunsa. Tahdon kumminkin huomauttaa, että koska jotkut kaikkein alhaisimmat elimistöt, joissa ei voi huomata mitään hermoja, ovat herkkiä valon vaikutuksille, ei näytä mahdottomalta, että jotkut niiden alkulimassa olevat herkkätuntoiset ainekset keräytyvät yhteen ja kehittyvät hermoiksi, joilla on tämä erikoinen herkkyys.
Etsiessämme niitä kehitysasteita, joiden kautta jollekin lajille kuuluva elin on kehittynyt täydellisyyttä kohti, tulisi meidän oikeastaan yksinomaan kiinnittää katseemme niihin esivanhempiin, joista laji suoraan polveutuu. Mutta tämä on tuskin milloinkaan mahdollista, joten meidän on pakko tarkastaa muita samaan ryhmään kuuluvia lajeja ja sukuja, s.o. saman kantamuodon kollateralisia (sivu-) jälkeläisiä, nähdäksemme, mitkä kehitysasteet ovat mahdollisia ja ovatko kenties jotkin kehitysasteet periytyneet jälkeläisiin muuttumattomina tai lievästi muuttuneina. Toisinaan saattaa mainitun elimen kehityskanta eri luokissakin valaista niitä askelmia, joita myöten se on kehittynyt täydellisyyteensä.
Yksinkertaisin elin, jota voidaan silmäksi kutsua, on pigmenttisolujen ympäröimä ja läpikuultavan nahan peittämä näköhermo, jolla ei ole mitään linssiä tai muuta säteiden-taittajaa. Voimme kuitenkin Jourdain'in keralla astua askelen vieläkin alemmas ja tapaamme silloin pigmenttisolu-yhtymiä, jotka ilmeisesti toimittavat näköelinten virkaa, vaikka eivät ole varustetut millään hermolla ja lepäävät pelkästään alkuliman päällä. Yllämainitun tapaisten yksinkertaisten silmien näkövoima on heikko ja ne kykenevät ainoastaan erottamaan valon pimeydestä. Muutamilla meritähdillä on hermoa ympäröivässä pigmenttikerroksessa pieniä syvennyksiä, jotka äskenmainitun kirjailijan kuvauksen mukaan ovat täynnä läpikuultavaa, hyytelömäistä ainetta, joka ulkonee kuperapintaisena, samoinkuin korkeampien eläinten sarveiskalvo. Jourdain arvelee, ettei tämän aineen tarkotuksena ole kuvan muodostaminen, vaan ainoastaan valonsäteiden keskittäminen ja niiden havaitsemisen helpottaminen tämän kautta. Tämä valonsäteiden keskittäminen on ensimäinen ja samalla kaikkein tärkein askel oikean, kuviamuodostavan silmän muodostumista kohti; sillä meidän on ainoastaan asetettava valohermon paljaana oleva pää, joka muutamilla alemmilla eläimillä on syvälle ruumiiseen vajonneena, toisilla taas lähellä sen pintaa, sopivan välimatkan päähän säteiden-keskittäjästä, jotta hermonpäähän muodostuisi kuva.
Suuressa Articulata-luokassa voimme lähteä pigmentin verhoomasta näköhermosta; pigmentti muodostaa toisinaan jonkinmoisen silmäterän, mutta mitään linssiä tai muuta optillista kojetta ei ole olemassa. Mitä hyönteisiin tulee, tiedetään nykyään, että niiden suurten, yhdistyneiden silmien sarveiskalvoissa olevat lukuisat särmät ovat todellisia linssejä ja että kartiot sulkevat sisäänsä omituisesti muuntuneita hermosäikeitä. Mutta nämä Articulata-luokassa tavattavat elimet ovat kehittyneet niin monenmuotoisiksi, että Müller aikaisemmin muodosti niiden nojalla kolme pääluokkaa seitsemine alajaostoilleen, ja niiden lisäksi neljännen luokan, johon kuuluvat yhtyneet yksinkertaiset silmät.
Miettiessämme näitä tosiseikkoja, jotka tässä ovat esitetyt liian lyhyesti katsoen alhaisempien eläinten silmänkehitysasteikon laajuuteen ja monimuotoisuuteen, ja muistaessamme, kuinka elossa olevien muotojen lukumäärän täytyy olla pieni verrattuna sukupuuttoon hävinneisiin, ei meidän enää ole niin suunnattoman vaikeata uskoa, että luonnollinen valinta on voinut kehittää pigmentin verhoamasta ja läpikuultavan kalvon peittämästä näköhermosta niin täydellisen optillisen koneen, kuin eräiden Articulata-luokan jäsenten silmän.
Ken on valmis myöntämään tämän, hänen ei pitäisi epäröidä astumasta askelta vieläkin edemmäksi, kun hän luettuaan loppuun tämän teoksen on tullut huomaamaan, että monen monet tosiseikat, jotka muutoin olisivat selittämättömiä, ovat selitettävissä luonnollisen valinnan teorian avulla; hänen tulisi myöntää, että niinkin täydellinen rakennelma kuin kotkan silmä on voinut täten muodostua, joskaan hän tässä tapauksessa ei tunne siirtymä-asteita. On väitetty, että olisi täytynyt samalla haavaa tapahtua useita muutoksia, jotta silmä olisi voinut toisintaa ja kumminkin säilyä täydellisenä optillisena koneena, sekä ettei luonnollinen valinta olisi voinut aikaansaada näitä muutoksia. Mutta kuten kotieläinten muuntelua käsittelevässä teoksessani olen koettanut osottaa, ei ole välttämätöntä olettaa kaikkia muunnoksia samanaikaisiksi, jos ne ovat olleet äärettömän vähäisiä ja asteittaisia. Erilaiset toisintumiset voinevat myöskin palvella samaa yleistä tarkotusta; niinpä Wallace on huomauttanut, että jos linssin polttopiste on liian lyhyt tai pitkä, on vika korjattavissa muuttamalla joko linssin kuperuutta tai sen vahvuutta; jos kuperuus on epäsäännöllinen, eivätkä säteet yhdy yhteen pisteeseen, on hiukankin suurempi säännöllisyys omansa parantamaan säännöttömyyttä. Iriksen supistumisella ja silmän lihasliikkeillä ei ole mitään oleellista merkitystä näölle, vaan ne ovat ainoastaan parannuksia, jotka voivat tulla lisäksi ja täydellistyä millä tämän koneen kehitysasteella tahansa. Eläinkunnan korkeimmassa osastossa, luurankoisten pääjaksossa, voimme lähteä niin yksinkertaisesta näköelimestä kuin suikulaisen (Amphioxus) silmästä, joka on pieni, läpikuultavasta nahasta muodostunut, hermolla varustettu ja pigmentin reunustama pussi, vailla mitään muuta kojetta. Kalojen ja matelijain luokissa on, kuten Owen on huomauttanut, diopteristen rakenteiden kehitysasteikko hyvin laaja. Merkillepantava seikka on, että ihmisenkin kaunis kristallilinssi pätevän asiantuntijan Virchow'in mukaan muodostuu sikiössä pussintapaisessa nahkapoimussa lepäävistä kasautuneista orvaskesisoluista; lasiainen taas muodostuu sikiön nahanalaisista kudoksista. Mutta tullaksemme oikeisiin johtopäätöksiin siitä, kuinka silmä kaikkine ihmeellisine, joskaan ei täydellisine ominaisuuksineen on muodostunut, tulee meidän jättää kaikki kuvittelut sikseen ja turvautua vain järkeemme. Tunnustan, että vaikeudet ovat minustakin tuntuneet niin suurilta, etten ensinkään ihmettele, jos muita epäilyttää ulottaa luonnollisen valinnan lakia näin hämmästyttävän pitkälle.
Silmää tulee miltei tahtomattaankin verranneeksi kaukoputkeen. Kuten tiedämme, on tämä kone ihmisneron jatkuvien ponnistusten kautta tullut yhä täydellisemmäksi ja tämän nojalla päätämme, että silmän kehitys on ollut johonkin määrin samansuuntainen. Mutta onko tämä johtopäätös oikeutettu? Onko meillä mitään oikeutta olettaa, että Luoja työskentelee samoilla älyllisillä voimilla kuin ihminen? Jos tahdomme verrata silmää optilliseen koneeseen, on meidän kuviteltava mielessämme paksu kerros läpikuultavaa kudosta, jossa on nesteen täyttämiä tiloja ja tämän alla valonherkkiä hermoja, sekä oletettava, että tämän kerroksen jokaisen osan tiheys vähitellen muuttuu, niin että vähitellen muodostuu eritiheitä ja eripaksuisia kerroksia, jotka ovat eripituisten välimatkojen päässä toisistaan ja joiden pinnat vähitellen muuttuvat muodoltaan. Edelleen meidän on oletettava, että on olemassa voima — luonnollinen valinta eli kelvollisinten eloonjääminen — joka alinomaa tarkkaa pienimpiäkin noissa läpikuultavissa kerroksissa tapahtuvia muutoksia ja huolellisesti säilyttää jokaisen muuntelun, joka muuttuneissa olosuhteissa on omansa luomaan jollakin tavoin tai johonkin määrin selvemmän kuvan. Meidän on oletettava tämän koneen jokaisen uuden kehitysmuodon monistuvan miljoonittain ja jokaisen näistä säilyvän, kunnes taas on syntynyt uusi parempi muoto, joka syrjäyttää kaikki entiset. Kaikki nuo vähäiset muutokset saa elävissä ruumiissa aikaan muuntelu, sikiäminen monistaa ne miltei äärettömiin ja luonnollinen valinta poimii joukosta erehtymättömällä varmuudella jokaisen parannuksen. Jos kuvittelemme, että tätä jatkuu miljoonia vuosia ja että joka vuosi miljoonat erilaatuiset yksilöt joutuvat tällaisen vaikutuksen alaisiksi, emmeköhän silloin saata uskoa, että täten voi syntyä elävä optillinen kone, joka on lasista tehtyä konetta yhtä paljon täydellisempi, kuin Luojan työt ovat täydellisemmät ihmisen työtä?