Lajien synty: Luonnollisen valinnan kautta

by Charles Darwin

SIIRTYMÄTAPOJA.

Jos voitaisiin näyttää toteen, että on olemassa jokin monimutkainen elin, joka ei mitenkään ole voinut muodostua lukuisien toisiaan seuraavien vähäisten toisintojen kautta, olisi teoriani ehdottomasti kumottu. Mutta mitään tällaista tapausta en tiedä. Epäilemättä on kyllä olemassa useita elimiä, joiden aikaisempia kehitysasteita emme tunne; näin on varsinkin hyvin eristettyjen lajien laita, joiden ympärillä sukupuuttoon-häviäminen teoriamme mukaan on ollut suuri. Jos taas on kysymyksessä elin, joka on yhteinen kokonaisen luokan kaikille jäsenille, on tämän elimen täytynyt muodostua hyvin varhaisena aikana, ennenkuin tuon luokan monet eri jäsenet ovat kehittyneet yhteisestä alkumuodosta. Saadaksemme selville varhaisimmat siirtymäasteet, joiden kautta kyseessä oleva elin on kehittynyt, meidän siis olisi tarkastettava hyvin vanhoja alkumuotoja, jotka jo aikoja sitten ovat hävinneet sukupuuttoon.

Meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme, ettei jokin elin ole voinut muodostua jonkinlaisten siirtymä-asteiden kautta. Voisin mainita lukuisia esimerkkejä alhaisemmista eläimistä, joilla sama elin toimittaa aivan eri tehtäviä. Niinpä sudenkorennon toukan ja kivennuoliaisen ruuansulatuskanava toimii sekä hengitys- että ruuansulatus- ja ulostuselimenä. Lampipolyypin (Hydra) voi kääntää nurin, niin että sisäpuoli tulee ulospäin ja tällöin sen ulkopinta alkaa sulattaa ruokaa ja vatsapuoli hengittää. Tällaisissa tapauksissa luonnollinen valinta voisi, jos siitä olisi olennolle jotakin etua, erikoistaa koko elimen tai jonkin sen osan, jolla aikaisemmin on ollut kaksi eri tehtävää, yhtä ainoata tehtävää suorittavaksi ja siten vähitellen suuresti muuttaa sen luonnetta. Tunnemme useita kasveja, jotka säännöllisesti yht'aikaa tuottavat eri tavalla rakennettuja kukkia. Jos tällaiset kasvit alkaisivat tuottaa ainoastaan yhdenlaatuisia kukkia, tapahtuisi lajin luonteessa verrattain äkkiä suuri muutos. Kumminkin nuo saman kasvin kaksi kukkamuotoa ovat todennäköisesti erilaistuneet alkuaan samasta muodosta pienin asteittaisin muunteluin, jotka eräissä tapauksissa ovat vieläkin havaittavissa.

Toisinaan taas voi samalla yksilöllä kaksi eri elintä tai sama, mutta kahdessa hyvin erilaisessa muodossa esiintyvä elin suorittaa saman tehtävän. Yhtenä esimerkkinä tästä erittäin tärkeästä siirtymä-asteesta mainittakoon, että on olemassa kiduksilla varustettuja kaloja, jotka, samalla kuin ne hengittävät kiduksillaan veteen liuennutta ilmaa, hengittävät uimarakollaan vapaata ilmaa; jälkimäinen elin on jakautunut tiheäsuonisten seinämien erottamiin lokeroihin ja varustettu ilmaputkella. Toinen esimerkki mainittakoon kasvikunnasta: Köynnöskasvit kiipeävät kolmella eri tavalla, nim. spiralinmuotoisesti köynnöstelemällä, tarttumalla tukeensa herkkätuntoisilla kärhillään tai työntämällä ilmajuuria. Ylimalkaan kullakin ryhmällä on oma kiipeämistapansa, mutta muutamissa lajeissa sama yksilö käyttää kahta jopa kaikkia kolmeakin kiipeämistapaa yht'aikaa. Kaikissa tällaisissa tapauksissa voisi toinen kahdesta elimestä helposti toisintua ja kehittyä sellaiseksi, että se suorittaisi koko työn, toisen elimen avustaessa sitä muuntelun kestäessä, ja tämä toinen elin voisi sitten joko soveltautua johonkin aivan uuteen tarkotukseen tai kokonaan hävitä.

Kalojen uimarakko osottaa meille selvästi, kuinka elin voi mukautua aivan uuteen, sen alkuperäiselle rakenteelle vieraaseen tehtävään: elin, joka alkuaan on rakennettu uimista varten, on muuttunut hengityselimeksi. Muutamilla kaloilla se taas on muodostunut kuuloelinten apuelimeksi. Kaikki fysiologit myöntävät että uimarakko ja korkeampien luurankoisten keuhkot ovat asemaltaan ja rakenteeltaan homologisia eli "aatteellisesti samankaltaisia" elimiä, jotenka ei ole mitään syytä epäillä, että uimarakko todellakin on nisäkkäillä muuttunut keuhkoiksi eli pelkäksi hengityselimeksi.

Tämän johdosta voimme olettaa kaikkien varsinaisilla keuhkolla varustettujen luurankoisten polveutuvan luonnollisen sikiämisen tietä muinaisesta tuntemattomasta alkutyypistä, joka oli varustettu jonkinlaisella uimarakolla. Tämä selittää meille — siihen johtopäätökseen olen tullut Owen'in näitä osia käsittelevää mielenkiintoista kuvausta lukiessani — sen omituisen seikan, että jokaisen nielemämme ruokapalan tai vesitilkan on kuljettava kurkunpään ohitse, jolloin aina on tarjona se vaara, että se joutuu keuhkoihin, huolimatta siitä kekseliäästä laitoksesta, joka sulkee ääniraon. Korkeammilta luurankoisilta ovat kidukset tykkänään kadonneet, mutta niiden sikiössä osottavat kaulan kummallakin sivulla olevat raot ja silmukantapaisesti kulkevat verisuonet yhä vieläkin niiden entisen sijan. Olisi kumminkin ajateltavissa, että luonnollinen valinta olisi saattanut aste asteelta muodostaa nykyään kokonaan kadonneet kidukset johonkin erikoiseen tarkotukseen: Landois on näet osottanut, että hyönteisten siivet ovat kehittyneet ilmaputkista, ja on siis varsin todennäköistä, että elimet, joiden työnä muinoin oli hengittäminen, ovat tässä suuressa luokassa todella muuttuneet lentoelimiksi.

Koska elinten siirtymistapausten ollessa kyseessä on tärkeätä pitää mielessään elinten funktion-muutosten mahdollisuus, tahdon tässä antaa vielä yhden esimerkin entisten lisäksi. Varrellisilla siimajalkaisilla on kaksi pienen pientä nahkapoimua, joita nimitän munaohjaksiksi (ovigerous frena); niiden tehtävänä on pidättää munat tahmean eritteen avulla munapussissa, kunnes ne ovat siellä auenneet. Näillä siimajalkaisilla ei ole mitään kiduksia, vaan koko ruumiin ja munapussin pinta ynnä nuo pienet ohjakset toimittavat niillä hengityselinten virkaa. Balanidit eli kiintonaiset siimajalkaiset sitävastoin ovat vailla munaohjaksia ja munat lepäävät irrallaan pussin pohjalla tarkoin suljetussa kuoressa, mutta niillä on ohjasten paikalla monipoimuiset kalvot, jotka ovat välittömässä yhteydessä munapussin ja ruumiin verenkierto-onteloiden kanssa ja joita kaikki luonnontutkijat pitävät kiduksina. Kukaan ei tahtone kieltää, että toisen heimon munaohjakset ja toisen kidukset ovat täysin homologisia elimiä; itse asiassa niiden välillä on olemassa pelkkä aste-erotus. Ei siis ole mitään epäilystä siitä, että nuo kaksi pientä nahkapoimua, jotka alkuaan toimittivat munaohjasten virkaa, mutta samalla olivat hyvin pienenä apuna hengittämisessä, ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta vähitellen muuttuneet kiduksiksi, yksinkertaisesti vain siten, että niiden koko on kasvanut ja että niissä kiinniriippuvat rauhaset ovat hävinneet. Jos kaikki varrelliset siimajalkaiset olisivat kuolleet sukupuuttoon — niiden joukossa onkin sukupuuttoon häviäminen ollut paljon suurempi kuin kiinni-istuvien siimajalkaisten — kukapa saattaisi aavistaa, että jälkimäisen heimon kidukset alkuansa olivat elimiä, joiden tarkotuksena oli estää munia ennen aikojaan huuhtoutumasta ulos niitä suojelevasta pussista.

On olemassa toinenkin mahdollinen siirtymätapa, nim. sikiämisajan siirtyminen tavallista varhaisempaan tai tavallista myöhempään ikään. Tämän väitteen ovat äskettäin esittäneet professori Cope ja jotkut muut amerikkalaiset. On tunnettua, että jotkut eläimet ovat siitoskykyisiä hyvin varhaisessa iässä, jo ennenkuin ne ovat saaneet täysinkehittyneen ominaisuudet. Jos tämä siitoskyvyn varhaisuus tulisi jossakin lajissa yleiseksi, tuntuu todennäköiseltä, että eläimen täysinkehittynyt muoto ennemmin tai myöhemmin kokonaan häviäisi; siinä tapauksessa lajin yleinen rakenne suuresti muuttuisi ja taantuisi, etenkin jos esim. toukka paljon eroaisi täysinkehittyneestä muodosta. Monien eläinten rakenne muuttuu suuresti iän mukana; m.m. on tohtori Murie antanut sattuvia esimerkkejä hylkeistä tässä suhteessa. Kaikki tiedämme myöskin, kuinka hirvien sarvet tulevat yhä monihaaraisemmiksi ja kuinka muutamien lintujen höyhenpuku kehittyy yhä upeammaksi, kuta vanhemmiksi mainitut eläimet tulevat. Professori Cope mainitsee, että eräiden sisiliskojen hampaat muuttuvat paljon muodoltansa ikävuosien karttuessa ja Fritz Müller kertoo, että äyriäisten rakenteessa iän mukana ilmenee muutoksia, eikä ainoastaan vähäpätöisissä, vaan tärkeissäkin elimissä. Kaikissa tällaisissa tapauksissa — joita voisi mainita useita — siitoskykyisyyden viivästyminen otaksuttavasti muuttaisi lajin luonteen toisenlaiseksi ainakin täysi-ikäisyyden asteella; epätodenmukaista ei myöskään ole, että lajin aikaisemmat kehitysasteet yhä lyhenisivät ja lopulta häviäisivät. Ovatko lajit milloinkaan muuttuneet tällä verrattain nopealla tavalla, siitä en voi muodostaa mitään varmaa mielipidettä; mutta jos niin on ollut laita, on todennäköistä, että nuorten ja täysikasvuisten sekä toisaalta täysikasvuisten ja vanhojen eläinten välillä huomattavat eroavaisuudet ovat syntyneet aste asteelta kehittymällä.

LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIASTA JOHTUVIA ERIKOISIA VAIKEUKSIA.

Joskin meidän on oltava erittäin varovaisia päättäessämme, ettei jokin elin ole voinut syntyä vähäisten toisiaan seuraavien muutosten kautta, on kuitenkin kieltämättä olemassa tapauksia, joita on sangen vaikea selittää.

Erään kaikkein pulmallisimmista tapauksista muodostavat suvuttomat hyönteiset, joilla usein on erilainen rakenne kuin koiraksilla ja hedelmällisillä naarailla; tätä tapausta aion kumminkin käsitellä vasta seuraavassa luvussa. Toisen vaikean erikoistapauksen tarjoavat sähköelimillä varustetut kalat, koska on mahdotonta käsittää, millä tavoin nämä omituiset elimet ovat syntyneet. Tätä meidän ei kumminkaan tule kummastella, sillä emmehän edes tiedä sitäkään, mikä niiden tarkotuksena on. Gymnotus- ja Torpedo-kaloilla ne epäilemättä ovat tehokkaina puolustus- ja kenties myöskin saaliintavottamisneuvoina. Rauskukalan vastaavassa, pyrstössä sijaitsevassa elimessä sitävastoin, kuten Matteucci on huomauttanut, on vain vähän sähköä, silloinkin kun kalaa on kovasti ärsytetty, niin vähän, että siitä tuskin on mitään hyötyä yllämainittuihin tarkotuksiin. Sitäpaitsi rauskukalalla on, kuten tohtori R. M'Donnell on osottanut, äskenmainitun elimen ohella vielä toinenkin, lähellä päätä sijaitseva elin, joka tiettävästi ei ole sähköinen, mutta joka näyttää olevan torpedokalan sähköpatterin todellinen vastine-elin. Yleensä myönnetään, että nämä elimet ja tavallinen lihas tarkalleen vastaavat toisiaan, mitä tulee sisäiseen rakenteeseen, hermojen jakautumiseen ja siihen tapaan, jolla eri reagentit niihin vaikuttavat. On myöskin erityisesti huomattava, että lihasten supistumista seuraa sähkön purkautuminen. Tohtori Radcliffe sanookin nimenomaan: "Torpedokalan sähköelimessä näyttää levon aikana olevan aivan samanlainen sähkölataus kuin se, joka on olemassa lihaksessa ja hermossa näiden ollessa levossa, ja torpedokalassa havaittava sähkönpurkautuminen lieneekin, sen sijaan että olisi sille jotakin yksinomaista, ainoastaan sen purkautumisen erikoinen muoto, joka on seurauksena lihaksen ja liikuntohermon toiminnasta." Tämän pitemmälle emme nykyään selitysyrityksessämme pääse, mutta kun tiedämme niin vähän näiden elinten tarkotuksista ja kun emme ensinkään tunne nykyisten sähkökalojen kantavanhempien elintapoja ja rakennetta, olisi kovin rohkeata väittää, etteivät nämä elimet ole voineet asteittaisesti kehittyä minkäänlaisten välimuotojen kautta.

Mainitut elimet näyttävät ensi katsannolla tarjoovan toisenkin, vielä suuremman vaikeuden, koska ne esiintyvät noin tusinalla eri kalalajilla, joista muutamat ovat toisilleen hyvin etäistä sukua. Kun sama elin tavataan useilla saman luokan jäsenillä, varsinkin sellaisilla, joilla on hyvin erilaiset elintavat, voimme yleensä pitää sitä luokan yhteisen esi-isän jättämänä perintönä; jos elin puuttuu joiltakin luokan jäseniltä, voimme syynä tähän pitää käytännön puutetta tai luonnollista valintaa. Jos siis sähköelimet olisivat jonkin muinaisen esi-isän perintöä, odottaisimme kaikkien sähkökalojen olevan läheistä sukua toisilleen. Mutta näin ei suinkaan ole asian laita, eikä geologiakaan mitenkään johda meitä uskomaan, että useimmilla kaloilla muinoin olisi ollut sähköelimet, jotka niiden toisintuneet jälkeläiset myöhemmin olisivat kadottaneet. Asiaa lähemmin tarkastaessamme havaitsemme kuitenkin, että nämä sähköelimet sijaitsevat eri kaloilla eri ruumiinosissa, että ne eroavat sekä rakenteeltaan että levyjen asettelulta ja Pacinin mukaan myöskin siihen tapaan nähden, millä sähkönkiihotus syntyy sekä vihdoin siinä, että ne ovat varustetut hermoilla, joilla on eri lähtökohta — joka viimemainittu seikka kenties onkin kaikkein tärkein eroavaisuus. Eri kalojen sähköelimiä ei siis voida pitää homologisina, vaan ainoastaan funktioltaan samankaltaisina eliminä. Tästä seuraa, ettei ole mitään syytä olettaa niiden olevan yhteisten esivanhempien perintöä; sillä jos niin olisi laita, niin ne joka suhteessa muistuttaisivat toisiaan tarkalleen. Täten poistuu meiltä vaikeus, jonka olisi tarjonnut näköään saman elimen syntyminen useissa toisilleen etäistä sukua olevissa lajeissa; jäljelle jää ainoastaan toinen vähäisempi vaikeus, joskin suuri sekin: minkä asteittaisen kehityskulun kautta nuo elimet ovat kussakin eri kalaryhmässä syntyneet?

Loistoelimet, joita tapaamme muutamilla sangen erilaisiin heimoihin kuuluvilla hyönteisillä ja jotka sijaitsevat eri ruumiinosissa, tarjoovat meille nykyisellä tietämättömyyden kannalla ollessamme miltei aivan samanlaisen vaikeuden kuin sähköelimet. Muitakin samankaltaisia tapauksia saattaisi mainita; niinpä Orchis ja Asclepias kasveilla, jotka ovat toisilleen niin etäistä sukua kuin siemenkasvit suinkin saattavat olla, on näköään samanlainen, sangen omituinen laite: siitepölymyhky sijaitsee jalustan päässä, joka on varustettu tahmeata nestettä erittävällä rauhasella; mutta tässäkään eivät osat ole homologisia. Kaikissa niissä tapauksissa, joissa organisationi-asteikossa toisistaan etäällä olevat olennot ovat varustetut samanlaisilla erikoiselimillä, havaitsemme, että vaikka elinten yleinen ulkomuoto ja funktio olisikin sama, niissä kumminkin aina on löydettävissä joitakin peruseroavaisuuksia. Niinpä cephalopodien eli mustekalojen silmät ihmeellisesti muistuttavat luurankoisten eläinten silmiä, eikä kumminkaan mikään osa voi toisilleen näin etäisissä ryhmissä olla yhteisen esi-isän perua. Mivart on maininnut tämän seikan erikoisen vaikeana tapauksena, mutta minä en voi käsittää sillä olevan mitään todistusvoimaa, sillä täytyyhän näköelimen muodostua läpikuultavasta kudoksesta ja olla varustettuna jonkinlaisella mykiöllä, joka synnyttää kuvan pimeän kammion takaseinälle. Paitsi tätä pintapuolista yhdenkaltaisuutta on mustekalojen ja luurankoisten silmässä tuskin mitään yhteistä, kuten voimme havaita Hensenin oivallisesta mustekalojen näköelimiä käsittelevästä tutkielmasta. Minun on tässä mahdotonta mennä yksityisseikkoihin, mutta tahdon kumminkin mainita muutamia eroavaisuuskohtia. Korkeampien mustekalojen kristallimykiö on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka sijaitsevat toinen toisensa takana aivankuin kaksi eri mykiötä; molemmat eroavat perinpohjin rakenteeltaan ja kokoonpanoltaan luurankoisten mykiöstä. Verkkokalvo on täydellisesti toisenlainen, perusosaset ovat kokonaan toisin järjestyneet ja silmäkalvojen välissä on suuri hermosolmu. Lihasten keskinäiset suhteet ovat niin erilaiset kuin ajatella voi ja samoin on laita muissakin kohdin. Tämän vuoksi ei ole aivan helppoa ratkaista, voiko käyttää edes samoja nimityksiä puhuessaan mustekalojen ja luurankoisten silmistä. Jokaisen vallassa on tietysti olla uskomatta, että silmä on kummassakaan tapauksessa kehittynyt luonnollisen valinnan kautta toisiaan seuraavista vähäisistä muunteluista; mutta jos tämä olettamus hyväksytään toisessa tapauksessa, on se ilmeisesti mahdollinen toisessakin; ja molempien ryhmien näköelimissä voimmekin edellyttää tapaavamme perinpohjaisia rakenteeneroavaisuuksia, jos kerran omaksumme edellämainitun mielipiteen niiden muodostumisesta. Samoinkuin kaksi henkilöä on joskus toisistaan riippumatta tehnyt saman keksinnön, samoin näyttää luonnollinen valintakin mainituissa eri tapauksissa, työskennellessään kunkin olennon eduksi ja käyttäessään hyväkseen kaikkia suotuisia muunteluja, muodostaneen eri elollisten olentojen elimet funktioltaan samanlaisiksi, rakenteen-yhtäläisyyksien olematta millään tavoin yhteisten esivanhempien perintöä.

Tarkastaakseen tässä teoksessa esittämiäni johtopäätöksiä on Fritz Müller suurella huolellisuudella käyttänyt jotenkin samanlaista todistelujohtoa kuin minäkin. Eräisiin äyriäisheimoihin kuuluu muutamia lajeja, joilla on ilmanhengitysneuvot ja jotka ovat soveltautuneet maa-elämään. Kahdessa näistä heimoista, joita Fritz Müller tutki tarkemmin ja jotka ovat läheistä sukua toisilleen, ovat lajit peräti yhtäläisiä, mitä tulee kaikkiin tärkeihin ominaisuuksiin, kuten aistimiin, verenkiertoelimiin, monimutkaisesti rakennetussa vatsassa sijaitsevien karvatukkojen asemaan ja vettähengittävien kidusten koko rakenteeseen, jopa niihin mikroskoopillisen pieniin väkäsiinkiin, jotka puhdistavat kiduksia. Olisi siis saattanut odottaa, että myöskin yhtä tärkeät ilmanhengitysneuvot olisivat olleet samat edellämainittuihin kahteen heimoon kuuluvilla maalla-elävillä lajeilla. Sillä miksi tämä ainoa elin, jonka tehtävä molemmissa heimoissa on sama, olisi muodostunut eriäväksi, kun kaikki muutkin tärkeät elimet ovat hyvin samanlaiset tai miltei identiset?

Fritz Müller arvelee, yhtyen minun esittämääni mielipiteeseen, tämän niin monissa rakenteenkohdissa esiintyvän suuren yhtäläisyyden saavan selityksensä siitä, että se on yhteisiltä esivanhemmilta peritty. Mutta koska yllämainittuihin kahteen heimoon kuuluvien lajien suuri enemmistö, kuten äyriäiset yleensä, elää vedessä, on hyvin epätodennäköistä, että niiden yhteiset esivanhemmat olisivat soveltautuneet hengittämään ilmaa. Müller johtui tästä huolellisesti tutkimaan ilmaa-hengittävien lajien hengityselimiä ja hän huomasi niiden eroavan toisistaan useissa tärkeissä kohdissa, kuten ilma-aukkojen asemassa ja niiden avautumis- ja sulkeutumistavassa sekä muutamissa vähäisemmissä yksityisseikoissa. Tällaiset eroavaisuudet ovat ymmärrettävissä, jopa odotettavissakin, jos oletamme eri heimoihin kuuluvien lajien vähitellen yhä enemmän mukautuneen maaelämään ja ilman hengittämiseen. Sillä kuuluen eri heimoihin näiden lajien on täytynyt olla jonkun verran erilaisia, ja koska kunkin muuntelun luonteen määrää kaksi tekijää, elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laatu, eivät lajit varmaankaan ole voineet muunnella aivan samalla tavalla. Luonnollisen valinnan on siis, päästäkseen samaan funktiolliseen tulokseen, ollut muovailtava erilaisia aineksia eli muunteluja; ja näin muodostuneiden rakenteiden täytyy miltei välttämättömyyden pakosta olla toisistaan eroavia. Jos oletetaan, että kaikki olennot ovat erikseen luotuja, jää tapaus kokonaan käsittämättömäksi. Tällä todistelulla näyttää olleen niin ratkaiseva merkitys Müllerille, että se on saanut hänet omaksumaan minun tässä teoksessa esittämäni mielipiteet.

Toinenkin etevä eläintutkija, professori Claparede-vainaja, on samaa todistelua käyttäen tullut samaan tulokseen. Hän osottaa, että on olemassa eri alaheimoihin ja heimoihin kuuluvia punkkeja (Acaridae), jotka ovat varustetut jonkinlaisilla karvapihdeillä. Näiden elinten on täytynyt kehittyä erikseen eri heimossa, koska ne eivät voi olla yhteisiltä esivanhemmilta perittyjä; eri ryhmissä ne ovatkin toisintumalla muodostuneet eri elimistä — etujaloista, takajaloista, leukanivelistä tai huulista tai takaruumiin alapuolella olevista lisäkkeistä.

Edellämainituissa tapauksissa havaitsemme näöltään, joskaan ei kehitykseltään, aivan samanlaisten elinten, jotka kuuluvat toisilleen hyvin kaukaista tai ei ensinkään sukua oleville olennoille, täyttävän saman tarkotuksen ja suorittavan saman tehtävän. Toisaalta on luonnossa yleisenä sääntönä, että sama tarkotus saavutetaan mitä moninaisimmilla keinoilla, usein silloinkin, kun on kysymys toisilleen läheistä sukua olevista olennoista. Kuinka erilainen onkaan linnun sulkasiiven ja lepakon kalvonpeittämän siiven rakenne! Ja vielä paljon erilaisemmat ovat perhosen neljä siipeä, kärpäsen kaksi siipeä ja kovakuoriaisen kaksi peitinsiipien suojaamaa siipeä. Kaksikuoristen raakkujen kuoripuoliskojen ainoana tehtävänä on avautua ja sulkeutua, mutta kuinka erilainen onkaan niiden lukkolaitos rakenteeltaan, alkaen Nuculan tarkasti toisiinsa liittyvistä pitkistä hammasriveistä ja päättyen sorsasimpukan yksinkertaiseen lukkojänteeseen. Siemenet leviävät eri tavoin: tavattoman pienuutensa avulla; siten, että siemenkuori on muuttunut kevyeksi ilmapallon tapaiseksi verhoksi; että siemenet ovat peittyneinä mitä erilaatuisimmista kasvinosista muodostuneeseen lihaan, joka ollen sekä ravinnoksi kelpaavaa että silmäänpistävän väristä houkuttelee lintuja; monenlaisten koukkujen, väkästen ja karkeiden vihneiden avulla, jotka takertuvat nelijalkaisten karvoihin; siten että ovat varustetut yhtä monenmuotoisilla kuin hienorakenteisilla siivillä ja haivenilla, joten pieninkin tuulenlöyhkä niitä lennättää. Tahdon antaa vielä yhden esimerkin, sillä tämä saman tarkotuksen saavuttaminen mitä erilaisimmilla keinoilla ansaitsee näet mielestäni sitäkin suuremmalla syyllä huomiota, kun jotkut kirjailijat väittävät, että elolliset olennot muka ovat luodut erilaisiksi pelkän vaihtelevaisuuden vuoksi, ikäänkuin leikkikalut jossakin lelukaupassa. Yksineuvoiset sekä sellaiset kaksineuvoiset kasvit, joiden siitepöly ei itsestään putoa luotille, tarvitsevat apua hedelmöittyäkseen. Muutamat lajit hedelmöittyvät siten, että siitepölyhiukkaset, jotka ovat keveitä ja löyhästi toisissaan kiinni, tuulen kuljettamina aivan sattumalta joutuvat luotille. Tämä on kaikkein yksinkertaisin ajateltavissa oleva tapa. Miltei yhtä yksinkertaisesti, mutta aivan eri tavalla tapahtuu hedelmöittyminen useissa kasveissa, joissa tasamukainen kukka erittää muutamia harvoja mesipisaroita, siten houkutellen luoksensa hyönteisiä, jotka kuljettavat siitepölyä ponsista luotille.

Lähtien tästä yksinkertaisesta muodosta voimme aste asteelta siirtyä lukemattomiin yhä taidokkaampiin rakennelmiin, joilla kaikilla on sama tarkotus ja jotka toimivat pää-asiassa samalla tavalla, mutta aikaansaavat muutoksia kukan jokaisessa osassa. Mesi voi olla koottuna erimuotoisiin säiliöihin, samalla kuin heteet ja emit ovat monin tavoin muuttuneet, muodostaen toisinaan ansantapaisia kojeita, toisinaan taas ärtyisyytensä tai joustavuutensa vuoksi kyeten suorittamaan tarkasti määrättyjä liikkeitä. Tällaisista rakennelmista johdumme vihdoin sellaiseen harvinaiseen soveltautumistapaukseen kuin tohtori Crugerin äskettäin kuvaileman Coryanthes-kasvin kukkaan. Tämän Orchidae heimoon kuuluvan kasvin teriön alahuuli on kovertunut suureksi kehloksi, johon alituisesti tipahtelee miltei puhtaita vesipisaroita kahdesta sen yläpuolella olevasta vettä erittävästä torvesta; kun kehlo on puolillaan vettä, vuotaa vesi ulos toisessa syrjässä olevasta kourusta. Teriön alahuulen tyvipuoli on kehlon yläpuolella ja on sekin kovertunut jonkinmoiseksi kammioksi, johon johtaa kaksi sivukäytävää, ja tämän kammion sisäseinämässä on omituisia lihakkaita harjanteita. Älykkäinkään ihminen ei voisi aavistaa, mikä tarkotus näillä kukanosilla on, jollei hän ole sattunut näkemään mitä kaikkea kukassa tapahtuu. Tohtori Cruger näki suurten kimalaisparvien käyvän tämän orchis-kasvin jättiläismäisissä kukissa, ei kumminkaan mettä imemässä, vaan jyrsimässä kehlon yläpuolella olevan kammion seinämässä olevia lihaharjanteita; tällöin ne usein työnsivät toisensa kehloon, ja kun kehloon pudonneiden kimalaisten siivet kastuivat, eivät ne päässeet lentämään sieltä pois, vaan niiden täytyi ryömiä ulos kehlon laidassa olevan kourun kautta. Tohtori Cruger näki "katkeamattoman jonon" kimalaisia siten ryömivän ulos kylvystä, johon olivat tahtomattaan joutuneet. Käytävä on ahdas ja sen kattona ovat siitososat, niin että kimalainen tunkeutuessaan ulos ensiksi hieroo selkänsä tahmeaan luottiin ja sitten siitepölymyhkyjen tahmeisiin rauhasiin. Siitepölymyhkyt takertuvat näin sen kimalaisen selkään, joka ensimäisenä sattuu ryömimään äskenpuhjenneen kukan käytävästä. Tohtori Cruger lähetti minulle väkiviinaan pannun kukan ja kimalaisen, jonka hän oli tappanut ennenkuin se oli kokonaan ryöminyt ulos kukasta, ja jonka selässä vieläkin oli siihen tahmautunut siitepölymyhky. Kun kimalainen täten tahrautuneena lentää toiseen kukkaan tai uudelleen samaan kukkaan, tulee siitepölymyhky välttämättä ensin koskettamaan tahmeata luottia ja tarttuu siihen kiinni, jolloin kukka on hedelmöitetty. Vasta nyt oivallamme siis kunkin kukan osan, vettä erittävien torvien ja puolillaan vettä olevan kehlon tarkotuksen, joka estää mehiläisiä lentämästä pois ja pakottaa ne ryömimään ulos kourun kautta sekä hieromaan selkänsä sopivasti asetettuihin siitepölymyhkyihin ja tahmeaan luottiin.

Eräällä toisella Orchidae heimon kasvilla, Catasetum'illa on aivan erilainen, mutta saman tarkotuksen täyttävä kukanrakenne. Se on yhtä omituinen. Mehiläiset käyvät näissä, samoinkuin Coryanthes-kasvin kukissa, jyrsimässä teriön alahuulta. Tätä tehdessään ne eivät voi olla koskettamatta pitkää, suippenevaa, herkkätuntoista ulkonemaa eli "tuntosarvea", kuten sitä nimitän. Kun tätä tuntosarvea kosketetaan, siirtyy siitä värähtely erääseen kalvoon, joka heti puhkeaa; tällöin laukeaa eräs jänne, joka lennättää siitepölymyhkyn nuolen tavoin eteenpäin ja myhkyn tahmea pää tarttuu mehiläisen selkään. Hedekasvin siitepölymyhky — tämä Orchis-laji on nimittäin yksineuvoinen — joutuu siten mehiläisen mukana emikasvin kukkaan, jossa se joutuu kosketukseen luotin kanssa, ja tämä on siksi tahmea, että siitepölymyhkyä kiinnittävät venyvät rihmat katkeavat ja myhky jää kiinni luottiin, jolloin kukka on hedelmöittynyt.

Nyt voidaan kysyä: Kuinka meidän on edellisissä ja lukemattomissa muissa tapauksissa käsitettävä tuo aste asteelta kohoava rakenteen taidokkaisuus ja nuo moninaiset eri keinot saman tarkotuksen saavuttamiseksi? Vastaus on epäilemättä, kuten jo on huomautettu, se, että kun kaksi jo ennestänsä jossakin suhteessa lievästi eriävää muotoa muuntelee, ei muuntelevaisuus ole laadultansa aivan samanlaista, eivätkä siis ne tuloksetkaan, jotka luonnollinen valinta saavuttaa tähdätessään samaan yleiseen tarkotusperään, voi olla aivan samat. Meidän on myöskin pidettävä mielessämme, että jokainen korkealle kehittynyt elimistö on läpikäynyt monet muutokset ja että jokaisen muuntuneen rakenteen taipumuksena on mennä perinnöksi, jotenka ei mikään muuntelu helposti kokonaan häviä, vaan yhä uudelleen muuttuu. Jokaisen lajin jokaisen osan rakenne on senvuoksi, olkoonpa sen tarkotus mikä tahansa, niiden monien perittyjen muutosten summa, jotka laji on läpikäynyt alinomaa mukautuessaan muuttuneisiin elintapoihin ja elinehtoihin.

Vaikkakin siis monissa tapauksissa on sangen vaikeata lausua edes arveluakaan siitä, minkä siirtymäasteiden kautta elimet ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen, olen kumminkin, katsoen elossa olevien ja tunnettujen muotojen hävinneihin ja tuntemattomiin verraten pieneen lukumäärään, hämmästyksellä huomannut, kuinka harvoin voidaan mainita elin, johon ei tiedetä minkään siirtymä-asteen johtavan. Varmaa on, että harvoin, jos milloinkaan, tapaamme ainoallakaan olennolla uusia elimiä, jotka näyttävät vartavasten jotakin erikoista tarkotusta varten luoduilta — kuten jo tuo vanha, joskin hieman liiotteleva luonnontieteellinen sääntö "Natura non facit saltum" (luonto ei tee harppausta) osottaakin. Tämän myönnytyksen tapaamme miltei jokaisen kokeneen luonnontutkijan kirjotuksissa. Milne Edwards on oivallisesti ilmaissut sen sanoessaan, että luonto on tuhlailevainen luodessaan muunteluja, mutta saita luodessaan uutta. Kuinka on selitettävä luomisopin kannalta, että luonnossa on niin paljon vaihtelevaisuutta ja niin vähän todella uutta? Miksi monien toisistaan riippumattomien olentojen, joista muka jokainen on erikseen luotu omaan paikkaansa luonnossa, kaikki osat ja elimet yleensä liittyvät toisiinsa asteittaisesti? Miksi ei luonto tee äkillisiä harppauksia rakenteesta toiseen? Luonnollisen valinnan teorian avulla ymmärrämme, miksi ei niin ole asian laita. Luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan siten, että se käyttää hyväkseen pieniä toisiaan seuraavia muunteluja, eikä se siis milloinkaan voi tehdä suuria ja äkillisiä harppauksia, vaan sen täytyy edetä lyhyin ja varmoin, joskin hitain askelin.

VÄHÄPÄTÖISILTÄ NÄYTTÄVÄT ELIMET LUONNOLLISEN VALINNAN VAIKUTUKSEN ALAISINA.

Koska luonnollisen valinnan vaikutus perustuu elämään ja kuolemaan — kelvollisinten yksilöiden eloonjäämiseen ja vähemmän kelvollisten yksilöiden tuhoutumiseen — on minusta joskus tuntunut hyvin vaikealta käsittää, millä tavoin vähemmän tärkeät elimistön osat ovat saaneet alkunsa ja muodostuneet; tämä vaikeus on miltei yhtä suuri, joskin erilaatuinen, kuin se, jonka täydelliset ja monimutkaiset elimet tarjoovat.

Meidän on kumminkin otettava huomioon, että olemme aivan liian tietämättömiä, mitä jonkin elollisen olennon koko elintoimintaan tulee, voidaksemme sanoa, mitkä lievät muuntelut ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Olen aikaisemmin antanut esimerkkejä siitä, kuinka luonnollinen valinta varmasti voi vaikuttaa hyvinkin vähäpätöisiin ominaisuuksiin, sellaisiin kuin hedelmän karvapeitteeseen ja sen lihan väriin tai nelijalkaisten eläinten nahan ja karvan väriin, koska nuo ominaisuudet ovat vuorosuhteessa elimistön rakenteen eroavaisuuksiin tai koska niistä riippuu hyönteisten hyökkäysten alaiseksi joutuminen. Giraffin häntä näyttää taidokkaasti laaditulta kärpäshuiskimelta, ja ensi katsannolla tuntuu uskomattomalta, että se olisi voinut soveltautua nykyiseen tehtäväänsä vähitellen aste asteelta toisintumalla siten, että kukin aste yhä paremmin olisi täyttänyt tarkotuksensa niin mitättömässä tehtävässä kuin kärpästen karkottaminen. Mutta tässäkään tapauksessa meidän ei ole tehtävä liian äkkipikaisia päätelmiä, sillä tiedämmehän, että Etelä-Amerikassa nautakarjan ja muiden eläinten leveneminen ja olemassa-olo riippuu yksinomaan siitä, kykenevätkö ne vastustamaan ahdistavia hyönteisiä; yksilöt, joilla on joku puolustuskeino näitä pieniä vihollisia vastaan, voivat levitä uusille laidunmaille ja siten saavuttaa suuria etuja. Suurempia nelijalkaisia eivät hyönteiset tosin suorastaan tuhoa (paitsi joissakin harvoissa tapauksissa), mutta ne ovat niille lakkaamattomana rasituksena, joka niin riuduttaa eläinten voimat, että ne tulevat alttiimmiksi taudeille ja vähemmän kykeneviksi etsimään ravintoansa kadon sattuessa tai pelastautumaan petoeläinten kynsistä.

Eräillä elimillä, jotka nykyään ovat vähäpätöisiä, on todennäköisesti muutamissa tapauksissa ollut hyvin tärkeä merkitys aikaisemmille esivanhemmille; varhaisemmalla kehityskaudellaan hitaasti täydellistyttyään ne ovat siirtyneet nykyisille lajeille miltei muuttumattomina, vaikka niiden tuottama hyöty nykyään onkin perin vähäinen; mutta jokaisen todella vahingollisen poikkeuksen niiden rakenteesta on luonnollinen valinta tietenkin ehkäissyt. Kun tiedämme, kuinka tärkeä liikuntoelin pyrstö on useimmilla vesieläimillä, voimme kenties selittää, miksi niin monilla maaeläimillä, joiden vesieläin-alkuperä ilmenee keuhkoissa eli muuntuneessa uimarakossa, on tämä elin ja miksi mainitut eläimet käyttävät sitä moniin eri tarkotuksiin. Kun vesieläimelle on muodostunut hyvin kehittynyt pyrstö, on se myöhemmin voinut mukautua kaikenmoisiin eri tehtäviin, kuten kärpäshuiskimiseksi, tarttumaelimeksi tai apukeinoksi käännöksen tekemisessä, kuten koiralla, joskin sen tuottama apu tässä suhteessa lienee hyvin pieni, koska jänis, jolla on tuskin ollenkaan häntää, voi paljon sukkelammin pyörähtää ympäri.

Huomattava on myöskin, että helposti voimme erehtyä, pitäessämme tärkeinä joitakin ominaisuuksia ja uskoessamme niiden kehittyneen luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Me emme mitenkään saa jättää huomioon ottamatta muuttuneiden elinehtojen pysyväistä vaikutusta, n.k. spontanisia eli itsestään tapahtuvia muunteluita, jotka näyttävät hyvin vähän riippuvan elinehtojen laadusta, kauan sitten kadonneiden ominaisuuksien palautumistaipumusta, monimutkaisia kasvunlakeja, kuten vuorosuhteellisuutta, kasvuntasausta, toisen osan puristumista toisen pakotuksesta j.n.e. sekä lopuksi sukupuolivalintaa, joka usein antaa toiselle sukupuolelle hyödyllisiä ominaisuuksia, jotka sitten joko täydellisemmin tai vaillinaisemmin kehittyneinä siirtyvät myöskin toiselle sukupuolelle, vaikka eivät olekaan sille miksikään hyödyksi. Tällä epäsuoralla tavalla saavutetut rakennelmat voivat kumminkin, vaikka eivät aluksi tuotakaan mitään hyötyä, myöhemmin muodostua hyödyllisiksi muuntuneille jälkeläisille, jotka ovat joutuneet uusiin olosuhteisiin ja noudattavat uusia elintapoja.

Jos olisi olemassa ainoastaan vihreitä tikkoja emmekä tietäisi mitään mustista ja kirjavista lajeista, pitäisimme varmaankin vihreätä väriä kauniina mukautumisena, jonka tarkotuksena olisi suojella tuota puissa oleskelevaa lintua sen vihollisilta. Se olisi siis meistä tärkeä, luonnollisen valinnan kautta saavutettu ominaisuus. Itse teossa lienee tämä väri kumminkin etupäässä sukupuolivalinnan aikaansaama. Eräs Itä-Intian saaristossa kasvava köynnöspalmu kiipee korkeimpienkin puiden latvoihin oivallisesti laadittujen väkästen avulla, jotka lähtevät kimpuntapaisesti oksien päistä. Nämä väkäset ovat epäilemättä kasville suureksi hyödyksi, mutta koska näemme useissa muissa puissa, jotka eivät kiipeile, miltei samanlaisia väkäsiä, joiden tarkotuksena on, kuten okakasvien leveneminen Afrikassa ja Etelä-Amerikassa tekee uskottavaksi, suojella niitä kasveja syöviltä nelijalkaisilta, lienevät tuon palmun väkäset alkuaan kehittyneet viimemainittua tarkotusta varten ja vasta myöhemmin, kasvin edelleen toisintuessa ja muuttuessa köynnöskasviksi, se lienee käyttänyt niitä hyväkseen kiipeämisessä. Korppikotkan paljasta päälakea pidetään yleensä suoranaisena mukautumisena sen elintapoihin, haaskoissa kaivelemiseen, ja niin voi ollakin, jollei päälaen paljaus kenties johdu mädännäis-aineiden suoranaisesta vaikutuksesta; mutta meidän on oltava hyvin varovaisia tällaista väittäessämme, sillä onhan puhtaalla ravinnolla elävän uroskalkkunan päälaki myöskin paljas. Nuorten imettäväisten pääkallonsaumoja on mainittu erinomaisena, synnytyksen helpottamista tarkottavana mukautumisena, ja epäilemättä ne sitä helpottavatkin, ovatpa kenties synnytykselle välttämättömätkin; mutta koska myöskin nuorten lintujen ja matelijoiden kalloissa on saumat, vaikka näiden eläinten on ainoastaan päästävä ulos särjetystä munasta, voimme päättää tämän kallonrakenteen johtuvan kasvunlaeista, joskin se sittemmin korkeammilla eläimillä on tullut avuksi synnytyksessä.

Me tunnemme peräti vähän niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet kunkin vähäisen muuntelun tai yksilöllisen eroavaisuuden; tämän havaitsemme heti, kun ajattelemme niitä eroavaisuuksia, jotka erottavat toisistansa eri maissa elävät kotieläinrotumme — etenkin vähemmän sivistyneissä maissa, missä määräperäistä valintaa on vain nimeksi harjotettu. Eläinten, joita villikansat pitävät kotieläiminä eri seuduissa, on usein taisteltava elannostansa, ja siten ne ovat johonkin määrin luonnollisen valinnan alaisia. Nautaeläinten alttius hyönteisten ahdistelulle on riippuvainen niiden väristä, samoin myöskin niiden alttius eräiden myrkyllisten kasvien vahingolliselle vaikutukselle; näin ollen värikin on luonnollisen valinnan vaikutuksen alainen. Muutamat havaintojentekijät ovat vakuutetut siitä, että kostea ilmasto edistää karvankasvua ja että karvan ja sarvien välillä on olemassa vuorosuhde. Vuoristorodut eroavat aina alankoroduista; on luultavaa, että vuoristoseudussa maanpinnan epätasaisuudella on vaikutusta eläinten takaraajoihin, koska ne saavat kestää suurempia ponnistuksia, ja mahdollisesti myöskin lantion muotoon; silloin myöskin eturaajat ja pää joutunevat vaikutuksesta osallisiksi homologisten ruumiinosien muuntelua koskevan lain mukaan. Lantion muoto saattanee myöskin puristuksellaan vaikuttaa joihinkin kohdussa olevan sikiön ruumiinosiin. Hengityksen tuottama ponnistus korkeassa vuoristoseudussa on omansa laajentamassa rintakehää, ja tässäkin tapauksessa voinee vuorosuhteellisuudella olla vaikutuksensa muihin ruumiinosiin. Vielä tärkeämpi vaikutus koko elimistöön on vähentyneellä ruumiinliikunnolla runsaan ravinnon ohella; tämä on varmasti ollut yhtenä pääsyynä siihen, että sikarodut ovat olleet niin suuren muuntelun alaisia, kuten H. von Nathusius on äskettäin oivallisessa tutkimuksessaan osottanut. Tietämättömyytemme on kumminkin aivan liian suuri voidaksemme arvioida erinäisten tunnettujen tai tuntemattomien syiden suhteellista tärkeyttä. Edellä esittämilläni huomautuksilla olen ainoastaan tahtonut osottaa, että koska emme edes kykene selittämään eri kotieläinrotujemme luonteellisia eroavaisuuksia, rotujen, joiden kumminkin yleensä myönnetään syntyneen luonnollisesti sikiämällä yhdestä tai useammasta kantarodusta, ei meidän tule liiaksi korostaa sitä seikkaa, etteivät syyt todellisissa lajeissa havaittaviin vähäisiin eroavaisuuksiin ole meille tarkasti tunnetut.

HYÖTY-OPPI JA MISSÄ MÄÄRIN SE PITÄÄ PAIKKANSA; LUONNOSSA ESIINTYVÄ KAUNEUS.

Se, mitä edellä olen esittänyt, antaa minulle aihetta lausua muutaman sanan eräiden luonnontutkijain viime aikoina vastustamasta hyötyopista, opista, että jokainen rakenteen-osa on muodostunut omistajansa hyödyksi. Nämä luonnontutkijat arvelevat että moni rakennelma on luotu kauneuden vuoksi, ihmisen ja Luojan iloksi (viimemainittu seikka on tosin tieteellisen keskustelun rajojen ulkopuolella), tai pelkän vaihtelevaisuuden vuoksi — mielipide, josta jo on ollut puhe. Jos tällaiset opit pitäisivät paikkansa, olisi teoriani laita varsin huonosti. Myönnän tosin täydelleen, etteivät monet rakennelmat nykyään ole omistajalleen miksikään suoranaiseksi hyödyksi eivätkä kenties milloinkaan ole olleet hyödyksi esivanhemmillekaan; mutta tämä ei todista sitä, että ne ovat muodostuneet yksistään kauneuden ja vaihtelevaisuuden vuoksi. Epäilemättä muuttuneiden olosuhteiden suoranaisella vaikutuksella ja niillä erilaisilla muutoksia aiheuttavilla syillä, joita äsken luettelimme, on ollut tehonsa, kenties suurikin, riippumatta mistään siten saavutetusta edusta. Mutta vielä paljon tärkeämpää on, että jokaisen elollisen olennon elimistö on pääosiltaan perinnöllisyyden luoma; vaikka jokainen olento epäilemättä on hyvin sovellettu paikkaansa luonnossa, eivät siis monet rakennelmat ole missään varsin läheisessä ja suoranaisessa suhteessa olennon nykyisiin elintapoihin. Niinpä emme juuri saata uskoa, että ylämaanhanhen tai fregattilinnun räpyläjalat ovat miksikään erikoiseksi hyödyksi näille linnuille; emme myöskään voi uskoa, että apinan käsivarressa, hevosen etujalassa, lepakon siivessä ja hylkeen uimuksessa olevat samanlaiset luut olisivat erikoiseksi hyödyksi näille eläimille. Me voimme varmuudella pitää näitä rakennelmia perinnöllisyyden aiheuttamina. Mutta räpyläjalat olivat epäilemättä ylämaanhanhen ja fregattilinnun esivanhemmille yhtä hyödylliset kuin ne ovat nykyajan täydellisimmille vesilinnuille. Uskottavaa on myös, ettei hylkeen esi-isällä ollut uimusta, vaan viidellä varpaalla varustettu astuma- tai tarttumajalka. Voimmepa tehdä niinkin rohkean olettamuksen, että oletamme apinan, hevosen ja lepakon raajojen luiden alkuansa kehittyneen hyötyperiaatteen mukaisesti jonkun koko luokalle yhteisen kalantapaisen esivanhemman eväluista, todennäköisesti siten, että luiden lukumäärä on supistunut. On tuskin mahdollista ratkaista, kuinka suuri merkitys on annettava sellaisille muutosten syille kuin ulkonaisten olosuhteiden suoranaiselle vaikutukselle, n.k. spontanisille eli itsestään syntyneille muunteluille ja monimutkaisille kasvunlaeille; mutta näitä tärkeitä poikkeuksia lukuunottamatta voimme sanoa jokaisen elollisen olennon rakenteen joko nykyään olevan tai aikaisemmin olleen suoranaiseksi hyödyksi omistajalleen.

Mitä siihen otaksumaan tulee, että elolliset olennot ovat luodut kauniiksi, jotta tuottaisivat ihmiselle iloa tahdon ensinnä huomauttaa, että kauneudentajumme perustuu ainoastaan ihmissielun luonteeseen eikä sitä vastaa mikään ihailulle esineelle kuuluva todellinen ominaisuus, sekä ettei kauneudentaju ole myötäsyntyinen eikä muuttumaton. Me näemme tämän esim. siitä, että eri ihmisrotujen miehillä on aivan eri käsitykset naiskauneudesta. Jos kauniit esineet olisivat luodut ainoastaan ihmisen huviksi, olisi näytettävä toteen, että maapallolla oli vähemmän kauneutta, ennenkuin ihminen oli astunut näyttämölle. Olivatko eoceni-ajan kauniit kartio- ja kierukkakotilot ja sekundäri-ajan kauniisti muovaillut ammoniitit luodut sitä varten, että ihminen saisi pitkien ajanjaksojen jälestä ihailla niiden kauneutta kokoelmissaan? Harvat esineet ovat kauniimpia kuin piikuorilevien pienen pienet piikotelot: luotiinko nämä sitä varten, että niitä tutkittaisiin ja ihailtaisiin vahvasti suurentavan mikroskoopin avulla? Kauneus perustuu tässä ja monissa muissa tapauksissa ilmeisesti kokonaan rakenteen sopusuhtaisuuteen. Kukat kuuluvat luonnon kauneimpiin luomiin, mutta nepä ovatkin saaneet vihreistä lehdistä silmiinpistävästi erottuvan ulkomuotonsa ja siis myöskin kauneutensa sen vuoksi, että hyönteiset ne helposti huomaisivat. Olen tullut tähän johtopäätökseen siitä, etten milloinkaan poikkeustapauksessakaan ole havainnut tuulen avulla hedelmöittyvillä kasveilla kirkkaanväristä teriötä. Eräät kasvit tuottavat kahdenlaisia kukkia: toiset ovat avonaisia ja värikkäitä, joten ne houkuttelevat hyönteisiä, toiset ovat suljettuja, värittömiä ja medettömiä, eikä niissä milloinkaan käy hyönteisiä. Tästä voimme päättää, että jollei maanpinnalle olisi kehittynyt hyönteisiä, eivät kasvimmekaan olisi kauniskukkaisia, vaan tuottaisivat ainoastaan sellaisia mitättömän näköisiä kukkia kuin männyn, tammen, saarnen, pähkinäpuun, heinien, spenaatin, suolaheinän ja nokkosen kukat, jotka kaikki hedelmöittyvät tuulen avulla. Sama pitää paikkansa hedelmiin nähden. Jokainen myöntänee, että kypsä mansikka tai kirsikka on yhtä viehättävä silmälle kuin sulava suussa ja että kuusaman ja rautatammen tulipunaiset marjat ovat erinomaisen kauniita. Mutta tämän kauneuden ainoana tarkotuksena on opastaa lintuja ja muita eläimiä syömään näitä hedelmiä ja siten levittämään siemeniä. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että olen poikkeuksetta havainnut siementen aina leviävän täten, ollessaan peitossa jonkinlaisen hedelmän, s.o. lihakkaan tai sosemaisen aineen sisällä, jos hedelmä on loistavanvärinen tai silmäänpistävä valkoisen tai mustan värinsä vuoksi.

Toisaalta myönnän kernaasti, että suuri joukko uroseläimiämme, kuten kaikki komeimmat lintumme, jotkut kalat, matelijat ja imettäväiset sekä lukuisat upeaväriset perhoset ovat saaneet kauneutensa itse kauneuden vuoksi. Mutta tämän on saanut aikaan sukupuolivalinta, s.o. naaraat ovat aina antaneet etusijan kauneimmille uroksille, eikä tämä kauneus suinkaan ole ihmisen iloksi luotu. Samoin on lintujen laulun laita. Kaikesta tästä voimme päättää, että suuressa osassa eläinkuntaa vallitsee miltei samanlainen mieltymys kauniisiin väreihin ja sointuviin säveliin. Kun naaras on yhtä kauniinvärinen kuin koiras, mikä ei ole niinkään harvinaista lintujen ja perhosten joukossa, on syynä nähtävästi se, että sukupuolivalinnan kautta saavutetut värit ovat siirtyneet molemmille sukupuolille, eikä yksin uroksille. Kuinka kauneudentaju yksinkertaisimmassa muodossaan — s.o. eräiden värien, muotojen ja sävelten tuottama erikoislaatuinen mielihyvän tunne — ensinnä kehittyi ihmisen ja alhaisempien eläinten sielussa, on hyvin hämärä seikka. Yhtä vaikeata on vastata kysymykseen, miksi eräät maut ja tuoksut ovat miellyttäviä ja toiset epämiellyttäviä. Kaikessa tässä näyttää tottumuksella olevan osansa, mutta jokin perussyy täytyy olla olemassa kunkin lajin hermoston laadussa.

Luonnollinen valinta ei voi muuntaa lajia siten, että muuntelu tulisi pelkästään hyödyttämään jotakin toista lajia, vaikka kaikkialla luonnossa lajit lakkaamatta käyttävät hyväkseen ja hyötyvät muiden lajien rakenteesta. Mutta luonnollinen valinta voi luoda ja usein luokin rakennelmia, jotka ovat suoranaiseksi vahingoksi muille eläimille, kuten kyykäärmeen myrkkyhammas tai ichneumon-hyönteisen munanlaskin, jolla se laskee munansa muiden hyönteisten eläviin ruumiisiin. Jos voitaisiin näyttää toteen, että jonkin lajin jokin rakenteenosa on muodostunut toisen lajin yksinomaista hyötyä tarkottavaksi, kumoisi tämä teoriani, sillä sellaista ei luonnollinen valinta voisi aikaansaada.

Vaikka luonnonhistoriallisista teoksista voidaan löytääkin useita tämäntapaisia väitteitä, ei niitten joukossa mielestäni ole ainoatakaan, johon voitaisiin panna jotakin painoa. Kaikki myöntävät, että kalkkarokäärmeellä on myrkkyhammas puolustaakseen itseään ja surmatakseen muita eläimiä saaliikseen; jotkut väittävät kumminkin, että se samalla on omaksi vahingokseen varustettu kalistimella, jotta tämä varottaisi sen pyydystämiä eläimiä. Minä puolestani olisin miltei yhtä valmis uskomaan, että kissa valmistuessaan hyökkäämään hiiren kimppuun kivertää hännänpäänsä varottaakseen kuolemaan tuomittua hiirtä. Kun kalkkarokäärme käyttää kalistintaan, kun lasisilmäkäärme pöyhistää kaularöyhelöänsä ja eräs toinen käärmelaji äänekkäästi ja käheästi sihisten paisuttaa ruumistaan, on paljon todennäköisempää, että ne tekevät tämän pelottaakseen niitä monia lintuja ja muita eläimiä, joiden tiedetään ahdistavan kaikkein myrkyllisimpiäkin käärmelajeja. Käärmeet noudattavat samaa vaistoa kuin kana, joka pöyhistää höyheniänsä ja levittää siipensä, kun koira lähestyy sen poikasia. Tila ei kumminkaan salli minun laveammalti puhua niistä monista keinoista, joilla eläimet koettavat säikyttää luotaan vihollisiansa.

Luonnollinen valinta ei milloinkaan tuota rakennelmaa, joka on olennolle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä luonnollisen valinnan vaikutus perustuu juuri sen kullekin yksilölle tuottamaan hyötyyn. Kuten Paley on huomauttanut, ei mikään elin ole voinut muodostua sen vuoksi, että se tuottaisi tuskaa tai vahinkoa omistajalleen. Jos tarkasti punnitaan kunkin elimistönosan tuottama hyvä ja paha, huomataan että jokainen osa on kokonaisuudessaan hyödyllinen. Jos jokin osa aikojen kuluessa ja elinehtojen vaihtuessa tulee vahingolliseksi, niin se toisintuu, tai jollei niin tapahdu, häviää olento sukupuuttoon, kuten jo myriadit olennot ovat aikojen kuluessa hävinneet.

Luonnollisen valinnan ainoana pyrkimyksenä on tehdä jokainen elollinen olento yhtä täydelliseksi tai hiukan täydellisemmäksi kuin muut saman alueen asukkaat, joiden kanssa se joutuu kilpailemaan. Tämän havaitsemme olevan sen täydellisyyden asteen, joka on luonnontilassa saavutettavissa. Esim. Uuden Seelannin kotoperäiset lajit ovat toisiinsa verrattuina täydellisiä, mutta nykyään ne ovat nopeasti väistymässä Europasta tulleiden kasvi- ja eläinlegioiden tieltä. Luonnollinen valinta ei siis pyri saavuttamaan ehdotonta täydellisyyttä; ja mikäli kykenemme arvostelemaan, emme luonnossa aina tapaakaan näin korkeata täydellisyyden astetta. Kuten Müller huomauttaa, ei täydellisinkään elin, ihmissilmä, täysin oikaise valonsäteiden taittumisen synnyttämää kuvanhämmennystä. Ylisteltyään ihmissilmän ihmeellisiä kykyjä, Helmholz, jonka arvostelun pätevyyttä ei kukaan tahtone kieltää, lisää seuraavat huomattavat sanat: "Se epätarkkuus ja epätäydellisyys, jota olemme havainneet silmän optillisessa koneessa ja hermokalvon kuvassa, ei ole mitään verrattuna niihin epätarkkuuksiin, joita äsken havaitsimme aistimusten alalla. Tekisi mieli sanoa, että luonto on huviksensa kasaillut ristiriitoja, riistääkseen kaiken perustuksen siltä teorialta, jonka mukaan näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä on olemassa ennaltavallitseva sopusointu." Samalla kuin ihastuneina tarkastelemme luonnossa tapaamiamme monen monituisia jäljittelemättömiä rakennelmia, sanoo järkemme meille — joskin helposti voimme erehtyä niin toisessa kuin toisessakin suhteessa — että jotkut rakennelmat ovat vähemmän täydellisiä. Sillä voimmeko pitää täydellisenä esim. mehiläisen pistintä, jota tämä hyönteinen ei voi vetää ulos vastakkaisten väkästen vuoksi käyttäessään sitä aseena eräänlaatuisia vihollisia vastaan, ja joka siten välttämättä aikaansaa hyönteisen kuoleman raastamalla siltä sisälmykset ulos?

Jos oletamme, että mehiläisten kaukaiset esivanhemmat käyttivät pistintään jonkinlaisena kaivaus- tai sahauskoneena, kuten niin monet saman suuren lahkon jäsenet, ja että se sittemmin toisintui, joskaan ei täydellisesti nykyistä tarkotustaan vastaavaksi, samalla kuin myrkky, jolla alkuansa oli jokin muu tarkotus, esim. äkämien synnyttäminen, sittemmin väkevöityi — silloin kenties käsitämme, miksi pistimen käyttäminen usein aikaansaa hyönteisen kuoleman. Sillä jos pistämiskyky on hyödyllinen mehiläisyhteiskunnalle kokonaisuudessaan, niin se täyttää kaikki luonnollisen valinnan vaatimukset, vaikka se tuottaakin muutamille jäsenille kuoleman. Ihaillessamme sitä todella ihmeellistä vainua, jonka avulla monien hyönteislajien urokset löytävät naaraansa, voimme tuskin ihailla sitä, että pelkästään tätä siitostarkotusta varten syntyy tuhansittain kuhnureita, jotka ovat aivan hyödyttömiä yhteiskunnalle kaikissa muissa suhteissa ja jotka lopulta joutuvat uutterien hedelmättömien sisartensa teurastettaviksi. Niin vaikeata kuin se lieneekin, pitäisi meidän ihailla mehiläiskuningattaren julmaa vaistomaista vihaa, joka pakottaa sen tuhoamaan nuoret kuningattaret, omat tyttärensä, heti näiden synnyttyä tai itse saamaan surmansa taistelussa; sillä epäilemättä tämä tapahtuu yhteiskunnan hyödyksi, eikä luonnollisen valinnan järkkymätön laki tee mitään eroa äidinrakkauden ja äidinvihan välillä, joskin jälkimäinen onneksi on luonnossa peräti harvinainen. Jos taas ihailemme niitä nerokkaita kojeita, jotka auttavat Orchis-lajien ja monien muiden kasvien hedelmöittymistä hyönteisten välityksellä, niin voimmeko pitää yhtä tarkotuksenmukaisena sitä, että havupuittemme on pakko tuottaa sakeita siitepölypilviä, jotta jotkut harvat hiukkaset sattumalta osuisivat lentämään siemenaiheelle?

JÄLKIKATSAUS: TYYPIN YHDENMUKAISUUDEN JA ELINEHTOJEN LAIT LUONNOLLISEEN VALINTAAN SISÄLTYVINÄ.

Olemme tässä luvussa käsitelleet muutamia niistä vaikeuksista, joiden perusteella teoriaamme voidaan vastustaa. Monet niistä ovat vakavaa laatua, mutta luullakseni esityksemme on luonut valoa eräisiin tosiasioihin, jotka luomisopin kannalta, jonka mukaan olennot ovat erikseen luotuja, jäisivät perin hämäriksi. Olemme nähneet, etteivät lajit ole minään aikakautena rajattoman muuntelevaisia ja etteivät niitä liitä toisiinsa kovin lukuisat välimuodot; tähän on osaksi syynä se, että luonnollisen valinnan prosessi aina on hyvin hidas ja vaikuttaa kunakin aikana ainoastaan harvoihin muotoihin, osaksi se, että tuohon samaan prosessiin juuri sisältyy aikaisempien ja välittäväin muotojen yhäti jatkuva syrjäytyminen ja sukupuuttoon häviäminen. Läheiset sukulaislajit, jotka nykyään elävät yhtenäisellä alueella, ovat useinkin muodostuneet aikana, jolloin alue ei vielä ollut yhtenäinen ja jolloin alueen eri osissa vallitsevat elinehdot eivät vielä huomattavitta erotuksitta häipyneet toisiinsa. Kun yhtenäisen alueen kahdessa osassa muodostuu kaksi muunnosta, muodostuu usein alueiden rajaseudulle kolmas välittävä muunnos, joka on soveltautunut elämään tuolla seudulla; mutta syistä, jotka ennen olemme maininneet, on välittävä muunnos usein vähälukuisempi kuin nuo kaksi muuta muotoa, joiden yhdyssiteenä se on, ja sen vuoksi nuo kaksi lukuisampaa muotoa ovat muuntelun edelleen jatkuessa paljon edullisemmassa asemassa kuin vähälukuisempi välittävä muunnos, joten niiden tavallisesti onnistuu syrjäyttää ja sukupuuttoon hävittää kilpailijansa.

Olemme nähneet tässä luvussa, kuinka meidän on varottava päättämästä, etteivät mitkään siirtymäasteet ole olleet mahdollisia, olkoonpa että kysymyksessä ovat mitä erilaisimmat elintavat, ettei esim. lepakko ole voinut luonnollisen valinnan perusteella muodostua eläimestä, joka aluksi ainoastaan liiti ilman halki.

Olemme myöskin nähneet, kuinka laji voi uusiin elinehtoihin jouduttuaan muuttaa elintapansa tai kuinka sen elintavat saattavat moninaistua siten, että jotkut niistä suuresti erkanevat sen lähimpien sukulaisten elintavoista. Näin ollen voimme käsittää — kun samalla pidämme mielessämme, että jokainen elollinen olento pyrkii elämään kaikkialla missä se suinkin voi — minkä vuoksi on olemassa räpyläjaloilla varustettuja ylämaanhanhia, maassa eläviä tikkoja, sukeltavia rastaita ja myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.

Vaikkakin olettamus, että niin monimutkainen elin kuin silmä on muodostunut luonnollisen valinnan kautta, on omansa panemaan kenen tahansa epäröimään, ei meistä kuitenkaan ole mikään logillinen mahdottomuus, että mikä elin tahansa, josta tunnemme pitkän sarjan toistaan monimutkaisemmin kehittyneitä asteita, voi luonnollisen valinnan vaikutuksesta saavuttaa kuinka korkean täydellisyyden asteen tahansa. Sellaisissa tapauksissa taas, joissa emme tunne mitään välittäviä eli siirtymäasteita, meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme, ettei mitään välimuotoja ole voinut olla olemassa, sillä useiden elinten metamorfosit osottavat, että ihmeelliset funktionmuutokset ainakin ovat mahdollisia. Niinpä uimarakko on ilmeisesti muuttunut ilmaa-hengittäviksi keuhkoiksi. Usein on siirtymistä suuresti helpottanut se, että sama elin on samalla haavaa suorittanut useampia hyvin erilaisia tehtäviä ja että sittemmin jokin elimen osa tai elin kokonaisuudessaan on erikoistanut toista tehtävää varten, tai myöskin se seikka, että kaksi eri elintä on samalla haavaa suorittanut saman tehtävän, jolloin toinen on toisen avustamana voinut mukautua uuteen tehtäväänsä.

Olemme nähneet, että kahdelle olennolle, jotka ovat hyvin etäällä toisistaan luonnon asteikossa, saattaa kummallekin erikseen muodostua samaa tarkotusta täyttäviä ja ulkonäöltäänkin hyvin samanlaisia elimiä; mutta kun huolellisesti tutkii tällaisia elimiä, havaitsee miltei aina oleellisia eroavaisuuksia niiden rakenteessa, mikä seikka aivan luonnollisesti johtuu luonnollisen valinnan aatteesta. Toisaalta on yleisenä sääntönä kaikkialla luonnossa, että saman tarkotuksen saavuttamiseksi on olemassa äärettömän monenkaltaisia rakennelmia, ja tämäkin seuraa luonnollisesti samasta yleisestä laista.

Useissa tapauksissa olemme aivan liian tietämättömiä voidaksemme väittää jollakin osalla tai elimellä olevan niin vähän merkitystä lajin menestykselle, ettei sen rakenne ole voinut vähitellen muuttua luonnollisen valinnan kartuttavan vaikutuksen johdosta. Joskus taas toisinnot ovat todennäköisesti muuntelun tai kasvunlakien suoranaisia tuloksia, riippumatta siitä, onko niillä saavutettu mitään etua. Mutta voimme olla varmat siitä, että luonnollinen valinta on käyttänyt hyväkseen ja edelleen muuntanut tällaisiakin rakennelmia, muodostaen ne lajille edullisiksi uusissa olosuhteissa. Luultavaa on myöskin, että moni elin, joka aikaisemmin on ollut suurimerkityksellinen, usein on säilynyt, vaikkakin sen merkitys on supistunut niin vähäiseksi, ettei elin nykyisessä muodossaan mitenkään olisi voinut kehittyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta — kuten esim. vesieläinten pyrstö, jonka useat maalla elävät jälkeläiset ovat perineet. Luonnollinen valinta ei voi muuntaa lajia siten, että muuntelu koituisi toisen lajin yksinomaiseksi hyödyksi tai vahingoksi, vaikkakin se voi luoda osia, elimiä ja eritteitä, jotka saattavat olla sangen hyödyllisiä jopa välttämättömiäkin tai myös sangen vahingollisia toiselle lajille, mutta jotka joka tapauksessa samalla ovat hyödyllisiä omistajalleen. Jokaisella taajaan-asutulla seudulla luonnollinen valinta vaikuttaa asukasten kilpailun kautta ja johtaa menestykseen olemassa-olon taistelussa ainoastaan mikäli tällä alueella vallitsevat erikoiset olosuhteet tulevat kysymykseen. Tämän vuoksi täytyy usein toisen, tavallisesti pienemmän, alueen asukasten väistyä toisen, tavallisesti suuremman, alueen asukasten tieltä. Sillä suuremmalla alueella on yksilöiden lukumäärän ja muotojen moninaisuuden täytynyt olla suurempi sekä kilpailun ankarampi, joten asukkaat siellä ovat kehittyneet korkeammalle asteelle. Luonnollinen valinta ei siis välttämättä johda ehdottomaan täydellisyyteen; ja mikäli rajotettu kykymme sallii meidän asiaa arvostella, emme voi väittää kaikkialla luonnossa tapaavammekaan ehdotonta täydellisyyttä.

Luonnollisen valinnan teorian avulla voimme hyvin käsittää vanhan luonnonhistoriallisen säännön: "Natura non facit saltum" (luonto ei tee harppauksia). Tämä sääntö ei ole täysin paikkansapitävä, jos tarkastamme ainoastaan nykyisen maailman asukkaita; mutta jos otamme lukuun myöskin kaikki entisinä aikoina eläneet olennot, sekä tunnetut että tuntemattomat, täytyy säännön teoriamme mukaan täysin pitää paikkansa.

Yleensä myönnetään että kaikkien elollisten olentojen muodon on määrännyt kaksi suurta lakia, tyypin yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon ehtojen lait. Tyypin yhdenmukaisuudella ymmärretään sitä pääasiallista rakenteen yhtäpitäväisyyttä, jonka havaitsemme samaan luokkaan kuuluvissa elollisissa olennoissa ja joka on aivan riippumaton elinehdoista. Teoriani mukaan selittää alkuperän yhteisyys tyypin yhdenmukaisuuden. Kuuluisan Cuvier'n usein käyttämä lausetapa "olemassaolon ehdot", sisältyy täydelleen luonnollisen valinnan teoriaan. Sillä luonnollinen valinta joko sovelluttaa nykyään kunkin elollisen olennon sen organisiin ja epäorganisiin elinehtoihin tai on jo entisinä aikoina sovelluttanut sen niihin. Soveltautumista edistää usein elinten lisääntynyt käyttö tai niiden käytön puute; usein siihen vaikuttavat elinehdot suoranaisella tavalla, ja se on jokaisessa tapauksessa erinäisten muuntelun ja kasvunlakien alainen. Siksipä olemassa-olon ehtojen laki itse asiassa on korkeampi laki, koska siihen sisältyy aikaisempien muuntelujen ja soveltautumisten aiheuttama tyypin yhdenmukaisuus.