Lajien synty: Luonnollisen valinnan kautta

by Charles Darwin

VII LUKU.

ERILAATUISIA LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ VASTAVÄITTEITÄ.

Pitkäikäisyys. — Toisinnot eivät välttämättä ole samanaikaisia. — Toisinnot, joista näköjään ei ole mitään suoranaista hyötyä. — Edistystä osottavaa kehitystä. — Ominaisuuksia, joiden funktiollinen merkitys on vähäinen. — Luonnollisen valinnan oletettu kykenemättömyys selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita. — Syyt, jotka häiritsevät hyödyllisten rakennelmien muodostumista luonnollisen valinnan kautta. — Saman luokan jäsenillä tavattavat perin erilaiset elimet, jotka ovat kehittyneet samasta alusta. — Mistä syistä suuret ja äkilliset muutokset eivät ole uskottavia.

Tahdon tässä luvussa käsitellä moniaita erilaatuisia vastaväitteitä, joita on tehty mielipiteitäni vastaan, koska eräät edellisessä esitetyt seikat siten käyvät selvemmiksi. Olisi kumminkin hyödytöntä ottaa niitä kaikkia puheeksi, koska monet niistä ovat sellaisten kirjottajain tekemiä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää kysymyksessä olevista asioista. Niinpä eräskin etevä saksalainen luonnontutkija on väittänyt teoriani heikoimman puolen olevan sen, että pidän kaikkia elollisia olentoja epätäydellisinä. Itse asiassa olen ainoastaan lausunut, etteivät kaikki oiennet ole niin täydellisiä kuin voisivat olla suhteessaan elinehtoihinsa; tämän osottaa se, että monet kotoperäiset muodot ovat useissa maailman osissa syrjäytyneet maahan tunkeutuneiden muukalaisten tieltä. Ja vaikkapa elolliset olennot olisivatkin jolloinkin olleet täysin elinehtoihinsa soveltuneita, eivät ne ole voineet pysyä sellaisina, kun elinehdot ovat muuttuneet, jolleivät ne itsekin ole samalla muuttuneet; eikä kukaan kieltäne, että jokaisen alueen luonnonsuhteissa, samoinkuin sen asukasten lukumäärässä ja laadussa, on tapahtunut paljon muutoksia.

Eräs arvostelija on äskettäin esittänyt jonkinmoisella näennäisellä matematisella tarkkuudella perustellun väitteen, että pitkäikäisyydestä on kaikille lajeille suurta hyötyä, joten sen, joka uskoo luonnollisen valinnan, "on laadittava sukupuunsa" sillä tavoin, että kaikki jälkeläiset elävät kauemmin kuin niiden esivanhemmat. Eikö arvostelijamme käsitä, että kaksivuotinen kasvi tai jokin alhainen eläinlaji voi levitä kylmään ilmanalaan, kuolla siellä joka talvi ja kumminkin luonnollisen valinnan vaikutuksesta saavutettujen etujensa vuoksi säilyä siellä vuodesta vuoteen muniensa tai siementensä avulla? E. Ray Lankester on äskettäin käsitellyt tätä asiaa ja hän tekee sen johtopäätöksen että — mikäli asian ääretön monimutkaisuus sallii hänen siitä muodostaa mitään mielipidettä — iän pituus yleensä riippuu siitä asemasta, mikä kullakin lajilla on organisationi-asteikossa, sekä siitokseen ja yleiseen elintoimintaan käytetyn voimankulutuksen määrästä. Ja todennäköistä on, että luonnollinen valinta on suureksi osaksi määrännyt nämä ehdot.

On väitetty, että koska eivät mitkään Egyptin eläimet ja kasvit, joista jotakin tiedämme, ole muuttuneet viimeisten kolmen- tai neljäntuhannen vuoden kuluessa, eivät todennäköisesti mitkään muutkaan eläimet ja kasvit ole missään muussa maailman osassa muuttuneet. Mutta kuten E.A. Lewes on huomauttanut, tällainen johtopäätösten teko todistaa liian paljon; vanhoihin egyptiläisiin muistomerkkeihin kuvatut tai balsamoituina löydetyt kotirodut ovat tosin hyvin samanlaisia tai aivan samoja kuin nykyään elävät, mutta kumminkin kaikki luonnontutkijat myöntävät, että tällaiset rodut ovat syntyneet alkutyypin toisintumisen kautta. Paljon paremmalla syyllä olisi voitu vedota niihin moniin eläimiin, jotka ovat pysyneet muuttumattomina jääkauden alusta alkaen, sillä nämä ovat olleet suurten ilmastonmuutosten alaisina ja vaeltaneet pitkiä matkoja, kun sitävastoin Egyptin elinehdot ovat, mikäli tiedämme, viimeisten vuosituhansien kuluessa pysyneet aivan samanlaisina. Se seikka, että nämä eläimet ovat jääkauden jälkeen muuttuneet hyvin vähän tai eivät ensinkään, olisi voinut jotakin merkitä vastaväitteenä niitä vastaan, jotka uskovat, että on olemassa synnynnäinen ja välttämätön kehityslaki, mutta se on tehoton luonnollisen valinnan eli kelvollisinten eloonjäämisen oppia vastaan, jonka mukaan sattumalta syntyneet edulliset muuntelut tai yksilölliset eroavaisuudet säilyvät, kumminkin ainoastaan eräissä suotuisissa olosuhteissa.

Kuuluisa paleontologi Bronn, joka on kääntänyt teokseni saksaksi, kysyy käännökseen liittämässään loppusanasessa, kuinka jokin muunnos voi luonnollisen valinnan aatteen mukaan elää rinnan kantalajinsa kanssa. Jos molemmat ovat soveltautuneet hieman erilaisiin elintapoihin tai elinehtoihin, niin ne voivat elää toistensa rinnalla, ja jollemme ota lukuun polymorfisia lajeja, joiden muuntelevaisuus näyttää olevan erikoista laatua, emmekä pelkästään satunnaisia muunteluja, kuten ko'on muuntelua, albinismia y.m., tapaamme yleensä — mikäli minä olen huomannut — pysyväisemmät muunnokset erikoisilla, määrätyillä asuinpaikoilla, kuten ylängöillä tai alangoilla, kosteassa tai kuivassa seudussa j.n.e. Vieläpä sellaistenkin eläinten muunnokset, jotka viettävät kuljeskelevaa elämää ja risteytyvät vapaasti, näyttävät tavallisesti rajottuvan määrätyille alueille.

Bronn väittää vielä, etteivät selvät lajit milloinkaan eroa toisistaan ainoastaan yhdeltä ainoalta ominaisuudeltaan, vain useilta elimistönosiltaan, ja hän kysyy, mistä johtuu, että aina monet elimistönosat ovat samalla kertaa muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta muuttuneet? Mutta eihän ole mitenkään välttämätöntä olettaa, että jonkin olennon kaikki osat ovat muuttuneet samalla kertaa. Mitä hämmästyttävimpiä toisintoja, jotka oivallisesti soveltuvat johonkin erityiseen tarkotukseen, voi syntyä toinen toistaan seuraavien muuntelujen kautta, jos nämä ovat lieviä, ensin yhdessä ja sitten toisessa osassa; ja kun nuo kaikki muuntelut siirtyvät jälkeläisiin, näyttää meistä siltä, kuin ne olisivat samalla haavaa syntyneet. Parhaan vastauksen yllämainittuun vastaväitteeseen tarjoavat kumminkin ne kotirotumme, jotka etupäässä ihmisen harjottaman valinnan johdosta ovat toisintuneet jotakin määrättyä tarkotusta täyttämään. Katsokaamme englantilaista juoksijahevosta ja kuormahevosta, vinttikoiraa ja englantilaista pihakoiraa! Niiden koko ruumis, jopa henkisetkin ominaisuudet ovat muuntuneet. Mutta jos voisimme askel askeleelta seurata niiden muuntumishistoriaa — jonka viimeiset vaiheet ovat meille tunnetut — emme näkisi mitään suuria ja samanaikaisia muutoksia, vaan havaitsisimme ensin yhden, sitten toisen osan lievästi muuttuvan ja jalostuvan. Silloinkin kun ihminen on kohdistanut valintansa yhteen ainoaan ominaisuuteen — josta viljelyskasvimme tarjoavat parhaan esimerkin — havaitsemme aina, että samalla kuin kysymyksessä oleva kasvinosa, kukka, hedelmä tai lehdet, on suuresti muuttunut, myöskin muut osat ovat lievästi toisintuneet. Tätä voidaan osaksi pitää kasvun vuorosuhteellisuuden, osaksi n.k. spontanisen (itsestään tapahtuvan) muuntelun aiheuttamana.

Paljon painavampi on se Bronnin ja sittemmin myöskin Brocan esittämä vastaväite, että monet ominaisuudet eivät näytä olevan minkäänlaiseksi hyödyksi omistajalleen, joten luonnollinen valinta ei ole voinut niihin vaikuttaa. Bronn mainitsee esimerkkeinä eri jänis- ja hiirilajien vaihtelevan hännän ja korvien pituuden, useiden eläinten hampaissa huomattavat monimutkaisesti rakennetut hammaskiillepoimut ja monta muuta samanlaista tapausta. Samaa asiaa on Nägeli käsitellyt eräässä kasveja koskevassa etevässä tutkielmassa. Hän myöntää luonnollisen valinnan aikaansaaneen paljon, mutta väittää kasviheimojen eroavan etupäässä morfologisilta ominaisuuksiltaan, jotka näyttävät olevan aivan merkityksettömiä lajien menestymiselle. Hän uskoo senvuoksi, että on olemassa synnynnäinen pyrkimys edistymiseen ja täydellisemmäksi kehittymiseen. Nägeli mainitsee solujen järjestymisen solukossa ja lehtiasennon tapauksina, joihin luonnollinen valinta ei ole voinut vaikuttaa. Samanlaisina tapauksina olisi voinut mainita kukanosien vaihtelevan lukumäärän, siemenaiheiden aseman, siemenen muodon, mikäli se ei edistä leviämistä y.m.

Ylläolevassa väitteessä on paljon huomiota ansaitsevaa. Mutta ensinnäkin meidän on oltava sangen varovaisia, tahtoessamme ratkaista, mitkä rakennelmat ovat nykyään ja mitkä ovat aikaisemmin olleet kullekin lajille hyödyllisiä. Toiseksi meidän on aina pidettävä mielessämme, että kun jokin elimistön osa on muuntunut, niin ovat muutkin osat joistakin hämärästi havaittavista syistä muuntuneet; sellaisia syitä ovat lisääntynyt tai vähentynyt ravinnon virtaaminen johonkin elimistönosaan, keskinäinen puristus, aikaisemmin kehittyneen osan vaikutus myöhemmin kehittyneeseen j.n.e.; toiset muutosten syyt taas johtavat meidät salaperäisiin vuorosuhteellisuustapauksiin, jotka ovat meille tuiki käsittämättömiä. Kaikkia näitä vaikutuksia voimme lyhyyden vuoksi nimittää yhteisellä nimellä kasvunlaeiksi. Kolmanneksi meidän on otettava lukuun myöskin muuttuneiden elinehtojen suoranainen ja pysyväinen vaikutus sekä n.k. spontaniset muuntelut, jotka varsin vähän näyttävät riippuvan elinehtojen laadusta. Silmumuuntelut, kuten sammalruusun ilmaantuminen tavalliseen ruusupensaaseen tai nektaripersikan ilmaantuminen tavalliseen persikkapuuhun, ovat hyviä esimerkkejä spontanisesta muuntelusta. Mutta näissäkään tapauksissa emme voi olla varmat siitä, eikö jokin elinehtojen muutoksen kasvinesteessä aiheuttama paikallinen muutos ole aikaansaanut yllämainittuja muunteluita; muistakaamme että esim. pienen pieni myrkkypisara voi synnyttää monimutkaisia äkämämuodostumia. Jokaisella pienellä yksilöllisellä eroavaisuudella täytyy olla vaikuttava syynsä yhtä hyvin kuin sattumalta syntyneillä selväpiirteisemmillä muunteluillakin. Ja jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jatkuvasti, on miltei varmaa, että kaikki lajin yksilöt toisintuisivat samanlaisiksi.

Olen nyttemmin tullut siihen käsitykseen, että olen teokseni aikaisemmissa painoksissa arvioinut spontanisen muuntelevaisuuden aiheuttamien toisintojen lukumäärän ja merkityksen liian vähäiseksi. Mutta mahdotonta on pitää spontanisen muuntelevaisuuden aiheuttamina kaikkia niitä lukemattomia rakennelmia, jotka ovat niin oivallisesti soveltautuneet kunkin lajin elintapoihin. Voin yhtä vähän uskoa tätä, kuin että englantilaisen kilpahevosen tai vinttikoiran erinomaisesti tehtäväänsä soveltautunut muoto, joka niin ihmetytti vanhempia luonnontutkijoita ennenkuin luonnollisen valinnan periaate oli tunnettu, olisi täten selitettävissä.

Maksanee vaivan valaista edellä tehtyjä huomautuksia esimerkeillä. Mitä erinäisten osien oletettuun hyödyttömyyteen tulee, tarvinnee tuskin huomauttaa, että korkeammilla ja paraiten tunnetuillakin eläimillä on monia rakennelmia, jotka ovat niin korkealle kehittyneet, ettei kukaan epäile niiden tärkeyttä, mutta siitä huolimatta ei tunneta näiden rakennelmien tarkotusta tai se on vasta äskettäin tullut tunnetuksi. Koska Bronn mainitsee eri hiirilajien korvien ja hännän pituuden esimerkkeinä, joskin vähäpätöisinä, sellaisista rakenteeneroavaisuuksista, joista ei voi olla mitään erityistä hyötyä, tahdon huomauttaa, että tavallisen hiiremme ulkokorvat ovat toht. Schobl'in mukaan tavattoman runsaasti hermoilla varustetut, joten ne epäilemättä toimivat myöskin kosketuseliminä; tämän vuoksi korvien pituus tuskin lienee aivan merkityksetön seikka. Pian saamme myöskin nähdä, että häntä on hyvin hyödyllinen muutamille lajeille tarttumaelimenä, ja tässä suhteessa sen pituudella on suuri merkitys sen käyttökelpoisuuteen nähden.

Nägelin tutkielman johdosta tahdon lausua muutaman sanan kasveista. Orchis-lajien kukissa esiintyy suuri joukko omituisia rakennelmia, joita vielä muutama vuosi sitten pidettiin pelkkinä morfologisina eroavaisuuksina eikä arveltu niillä olevan mitään erikoista tehtävää. Mutta nykyään niillä tiedetään olevan mitä tärkein merkitys hyönteisten avulla tapahtuvassa hedelmöittymisessä, ja ne ovat todennäköisesti syntyneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Kukaan ei olisi joku aika sitten voinut kuvitellakaan, että dimorfisten ja trimorfisten kasvien heteiden ja emien erilaisella pituudella ja niiden asettelulla olisi jotakin merkitystä, mutta nyt tiedämme, että niin on asian laita.

Eräissä kokonaisissa kasviryhmissä siemenaiheet ovat pystysuorassa, toisissa ne taas ovat riippuvassa asennossa; muutamissa kasveissa sitävastoin toiset saman sikiäimen siemenaiheista ovat pystysuorassa, toiset riippuvassa asennossa. Nämä asennot näyttävät ensi katsannolta pelkästään morfologisilta eikä niillä näytä olevan mitään fysiologista merkitystä; kumminkin olen tohtori Hooker'ilta saanut tietää, että muutamissa tapauksissa ainoastaan saman sikiäimen ylemmät siemenaiheet, toisissa tapauksissa ainoastaan alemmat siemenaiheet hedelmöittyvät, ja hän arvelee tämän mahdollisesti riippuvan siitä, miltä taholta siitosputket tulevat sikiäimeen. Jos näin on laita, johtunee siemenaiheiden asento silloinkin kun saman sikiäimen siemenaiheista toiset ovat pystysuorassa, toiset riippuvassa asennossa, luonnollisesta valinnasta, joka on säilyttänyt kaikki hedelmöittymistä ja siementen muodostumista suosivat vähäiset asennonmuuntelut.

Useat eri lahkoihin kuuluvat kasvit tuottavat kahdenlaisia kukkia: toiset ovat avonaisia ja tavallista rakennetta, toiset suljettuja ja epätäydellisiä. Nämä kaksi kukkamuotoa eroavat usein ihmeellisesti, mutta saattaapa nähdä niiden samassakin kasvissa asteittain liittyvän toisiinsa välimuotojen välityksellä. Tavalliset avonaiset kukat voivat risteytyä; risteytymisestä johtuvat edut tulevat näin ollen turvatuiksi. Mutta suljetuilla, epätäydellisillä kukillakin on silminnähtävästi tärkeä merkityksensä, ne kun suurella varmuudella tuottavat runsaan siemensadon, käyttäen siihen ihmeen vähän siitepölyä. Kuten juuri sanoimme, ovat molemmat kukkalaadut rakenteeltaan hyvin eroavia. Epätäydellisten kukkien terälehdet ovat usein aivan surkastuneet ja siitepölyhiukkasten läpimitta on pienentynyt. Ononis columnae kasvin heteistä on joka toinen, siis viisi surkastuneita; ja muutamilla Viola-lajeilla on kolme surkastunutta hedettä, kun taas kaksi hedettä on säilyttänyt niille kuuluvan tehtävän, joskin ovat kooltaan hyvin pieniä. Erään intialaisen orvokkilajin (nimeä en tunne, koska kasvi ei tähän saakka ole tuottanut minulle mitään täydellisiä kukkia) kolmenkymmenen suljetun kukan joukossa on kuusi kukkaa, joissa verholehtien luku on vähentynyt viidestä, mikä on säännöllinen määrä, kolmeen. Eräässä Malpighiaceae-heimon ryhmässä suljetut kukat ovat A. de Jussieu'n mukaan vielä enemmän muuntuneet, sillä ne viisi hedettä, jotka ovat verholehtiä vastassa, ovat pysähtyneet kehityksessään ja ainoastaan kuudes, erästä terälehteä vastassa oleva hede on kehittynyt; tätä hedettä ei ole ensinkään näiden lajien tavallisissa kukissa; emin vartalo on kehityksessään pysähtynyt ja sikiäinten lukumäärä on vähentynyt kolmesta kahteen. Vaikkakin nyt luonnollinen valinta hyvinkin lienee kyennyt vähentämään muutamien kukkien kokoa ja siitepölyn runsautta, kun nämä ovat tulleet tarpeettomiksi kukkien sulkeutumisen vuoksi, on se tuskin kumminkaan aikaansaanut mitään edellämainituista erikoisista toisinnoista, vaan niiden on täytynyt johtua kasvunlaeista sekä siitä, että mainitut kukanosat ovat lakanneet toimimasta siitepölyn vähenemistään vähetessä ja kukkien yhä enemmän sulkeutuessa.

Koska on välttämätöntä, että annetaan täysi arvo kasvunlakien tärkeille vaikutuksille, tahdon edellisten lisäksi vielä antaa muutamia esimerkkejä toisenlaatuisista muunteluista, nim. samassa kasvissa esiintyvistä samojen osien ja elinten eroavaisuuksista, jotka johtuvat näiden osien ja elinten asemasta. Espanjalaisen kastanjan lehtien ja eräiden mäntylajien neulasten muodostaman erokulman suuruus on Schachtin lausunnon mukaan miltei vaakasuorissa oksissa erilainen kuin pystysuorissa. Tavallisen ruutukasvin ja muutamien muiden kasvien kukinnossa puhkeaa ensin yksi kukka, tavallisesti joko keskimäinen tai latvimmainen, ja tällä on viisi terä- ja verholehteä sekä viisilokeroinen sikiäin, kun sitävastoin kaikkien muiden kukkien vastaavat osat ovat nelilehtisiä. Brittiläisen Adoxan ylimäisessä kukassa on tavallisesti kaksi verholiuskaa muiden elinten ollessa nelijakoisia, kun sitävastoin ympäröisissä kukissa tavallisesti on kolme verholiuskaa ja muut elimet ovat viisijakoisia. Monien Compositae- ja Umbelliferae-lajien (sekä muutamien muiden kasvien) laitakukkien teriöt ovat paljon kehittyneemmät kuin kehräkukkien ja tämä seikka näyttää usein olevan yhteydessä siitoselinten surkastumisen kanssa. Vielä omituisempaa on, että kehrä- ja laitakukkien siemenet, kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan eroavat suuresti muodoltaan, väriltään ja muilta ominaisuuksiltaan. Carthamus-kasvilla ja muutamilla muilla Compositae-lajeilla ovat ainoastaan kehräkukkien siemenet haivenelliset, ja Hyoseris-kasvin mykerö tuottaa kolmenlaisia siemeniä. Tausch'in mukaan muutamien Umbelliferae-lajien laitakukat ovat orthospermisia ja kehräkukat coelospermisia — ominaisuus, jolle De Candolle antoi erittäin suuren systematisen merkityksen muihin lajeihin nähden. Professori Braun mainitsee erään Fumariaceae-heimoon kuuluvan suvun, jonka kukinnon alemmilla kukilla on pitkänpyöreät juomuiset ja yksisiemeniset pähkylät, ylemmillä kukilla taas suikeat, kaksilehtiset ja kaksisiemeniset kodat. Tällaisissa tapauksissa — jollei ole kysymys erittäin täydellisesti kehittyneistä laitakukista, jotka tuottavat kasville hyötyä, koska ne helposti pistävät hyönteisten silmään — ei luonnollinen valinta ole voinut olla vaikuttamassa, tai jos onkin, niin sen vaikutus on ollut aivan toisarvoista laatua. Kaikki nämä muuntelut johtuvat mainittujen osien asemasta ja niiden keskenäisestä vaikutuksesta toisiinsa, ja voi tuskin olla epäilystä siitä, että jos kaikki saman kasvin kukat ja lehdet olisivat olleet samoista ulkonaisista ja sisäisistä ehdoista riippuvaisia, kuten eräissä asemissa olevat kukat ja lehdet, ne olisivat toisintuneet aivan samanlaisiksi. Tapaamme usein muulloinkin sellaisia rakenteenmuunteluja, joita kasvitieteilijät tavallisesti pitävät hyvin tärkeinä, ainoastaan muutamissa saman kasvin yksilön kukissa tai muutamissa kasviyksilöissä useiden yksilöiden joukossa, jotka kasvavat aivan toistensa vieressä samojen elinehtojen alaisina. Koska näistä muunteluista ei näytä olevan kasveille mitään erikoista hyötyä, eivät ne voi olla luonnollisen valinnan aiheuttamia. Niiden syyt ovat meille aivan tuntemattomat; emme voi edes selittää näitä muunteluita turvautumalla johonkin lähinnä tarjoutuvaan syyhyn, kuten selitimme viimeksimainittujen tapausten johtuvan kysymyksessäolevien kasvinosien asemasta. Mainitsen vaan muutamia esimerkkejä. On niin tuiki tavallista, että samassa kasvissa tapaamme neljä-, viisi- ja useampijakoisia kukkia, ettei minun siitä tarvinne antaa mitään erityisiä esimerkkejä; mutta koska lukumäärän muuntelut silloin, kun osia on vähän, ovat verrattain harvinaisia, voinen mainita että De Candollen mukaan Papaver tracteatum'in kukilla on joko kaksilehtinen verhiö ja nelilehtinen teriö (mikä on unikoissa tavallista) tai kolmilehtinen verhiö ja kuusilehtinen teriö. Se tapa, millä terälehdet ovat laskoksilla silmussa, on useimmissa ryhmissä hyvin vakaa morfologinen ominaisuus, mutta professori Asa Gray huomauttaa, että muutamilla Mimulus-lajeilla on melkein yhtä yleisesti silmikkoasento sekä samanlainen kuin Rhinanthideae ala-heimossa että kuin Antirrhinideae ala-heimossa, johon jälkimäiseen alaheimoon suku kuuluu. Aug. Hilaire mainitsee seuraavat tapaukset: Zanthoxylon suku kuuluu erääseen Rutaceae heimon ryhmään, johon kuuluvilla kasveilla on yksi ainoa sikiäin, mutta muutamilla tämän ryhmän lajeilla voi samassa kasvissa, vieläpä samassa röyhyssä tavata sekä yhdellä että kahdella sikiäimellä varustettuja kukkia. Helianthemum kasvien kota on yksi- tai kolmilokeroinen ja Helianthemun mutabile kasvilla "on hedelmässään kapeampi tai leveämpi levy istukan ja hedelmäseinän välissä". Saponaria officinalis kasvin kukissa toht. Masters on huomannut sekä laita- että irtonaisia keski-istukoita. Vihdoin löysi St. Hilaire Comphia oleaeformis kasvin levenemisalueen etelärajalla kaksi muotoa, joiden hän ensin arveli olevan erikoisia lajeja, mutta huomasi sittemmin niiden kasvavan samassa pensaassa. Ja hän lisää: "Tässä ovat siis samassa yksilössä heteet ja emi kiinnittyneet joko samaan pystysuoraan lapakkoon tai samaan kukkapohjukseen".

Näemme siis, että monet kasveissa huomattavat morfologiset muutokset ovat johdettavissa kasvunlaeista ja osien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Mutta mitä Nägelin esittämään oppiin synnynnäisestä edistymis- ja täydellistymispyrkimyksestä tulee, niin tokkohan voimme yllämainittujen silmäänpistävien muuntelujen johdosta väittää kasvien osottavan kehitystä korkeampaa astetta kohti? Päinvastoin tahtoisin yksistään siitä syystä, että kysymyksessä olevat osat eroavat suuresti samassa kasvissa, pitää tuollaisia muunteluja hyvin merkityksettöminä kasville itselleen, mikä merkitys niillä sitten lieneekin meidän jaotuksillemme. Hyödyttömän osan liittymisen elimistöön voitanee tuskin katsoa kohottavan elimistöä korkeammalle asteelle. Ja mitä ennenmainittuihin epätäydellisiin ja suljettuihin kukkiin tulee, osottavat ne pikemmin taantumusta kuin edistystä, kuten myöskin on useiden loisina elävien ja surkastuneiden eläinten laita. Me emme tunne syytä, joka aiheuttaa edellämainitut muuntelut, mutta me voimme päättää, että jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jotakuinkin yhdenmukaisesti jonkun ajan kuluessa, olisivat tuloksetkin jotakuinkin yhdenmukaiset, ja siinä tapauksessa kaikki lajin yksilöt toisintuisivat samaan suuntaan.

Koska mainituilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä lajien menestymiselle, ei luonnollinen valinta ole voinut kartuttaa ja lisätä mitään niissä esiintyneitä lieviä muunteluita. Kun rakennelma, joka on kehittynyt kauan jatkuneen luonnollisen valinnan vaikutuksesta, lakkaa olemasta hyödyllinen lajille, niin se yleensä tulee muuntelevaiseksi — kuten havaitsemme esim. surkastuneista elimistä —, koska se samalla lakkaa olemasta luonnollisen valinnan sääntelevän vaikutuksen alaisena. Mutta kun elimistön tai elinehtojen laatu on synnyttänyt muunteluita, joilla ei ole merkitystä lajien menestykselle voivat nämä periytyä — ja ovatkin ilmeisesti periytyneet — miltei samanlaisina lukuisiin muilla tavoin muuntuneisiin jälkeläisiin. Useimmille imettäväisille, linnuille ja matelijoille ei sillä seikalla ole voinut olla suurtakaan merkitystä, onko niiden ruumis ollut karvojen, höyhenten vaiko suomujen peittämä, mutta kumminkin on karvapeite siirtynyt perinnöksi miltei kaikille imettäväisille, höyhenpeite kaikille linnuille ja suomupeite kaikille varsinaisille matelijoille. Me annamme suuren systematisen merkityksen jokaiselle rakennelmalle, olkoonpa tämä mikä tahansa, joka on yhteinen useille sukulaismuodoille, ja senvuoksi sillä usein arvellaan olevan hyvin tärkeän merkityksen lajin elämälle. Olen taipuvainen uskomaan, että morfologiset eroavaisuudet, joille me annamme niin suuren arvon, kuten lehtien asento, kukan ja sikiäimen jakautuminen, siemenaiheiden asema y.m., useinkin aluksi esiintyivät epävakaisina muunteluina, jotka ennemmin tai myöhemmin vakaantuivat elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laadun ja eri yksilöiden risteytymisen, mutta ei luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Sillä koska lajien menestys ei riipu näistä morfologisista ominaisuuksista, eivät mitkään niissä esiintyneet vähäiset poikkeavaisuudet ole voineet olla luonnollisen valinnan sääntelevän ja kartuttavan vaikutuksen alaisina. Me johdumme tästä hyvin omituiseen tulokseen, nim. siihen, että ominaisuudet, joiden elinmerkitys lajille on vähäinen, ovat systematikolle kaikkein tärkeimmät. Mutta kuten myöhemmin saamme nähdä, käsitellessämme luokittelun kehitysperiaatetta, ei tämä väite ensinkään ole niin paradoksillinen, kuin miltä se ensimmältä kenties kuulostaa.

Vaikkakaan meillä ei ole mitään varmoja todistuksia siitä, että elollisissa olennoissa on olemassa synnynnäinen taipumus progressiviseen kehitykseen, on tämä kumminkin välttämätön seuraus luonnollisen valinnan jatkuvasta vaikutuksesta, kuten teokseni neljännessä luvussa olen koettanut osottaa. Sillä paras määritelmä, mikä milloinkaan on annettu elimistön kehityksen korkeudesta, on se, että elimistö on sitä korkeammalle kehittynyt, kuta enemmän sen osat ovat erikoistuneet. Ja luonnollinen valinta pyrkii juuri tähän, mikäli osat siten tulevat kykeneviksi tehokkaammin suorittamaan tehtävänsä.

Eräs etevä eläintieteilijä, St. George Mivart, on äskettäin kerännyt yhteen kaikki sekä minun että muiden esiintuomat vastasyyt, jotka puhuvat luonnollisen valinnan oppia vastaan, sellaisena kuin Wallace ja minä sen olemme esittäneet, ja hän on valaissut niitä erinomaisella taidolla. Täten esitettyinä nuo vastaväitteet muodostavat pelottavan rintaman ja koska Mivart ei ole katsonut tehtäväänsä kuuluvan kaikkien niiden seikkojen ja syiden esittämistä, jotka vastustavat hänen johtopäätöksiään, vaaditaan lukijalta, joka tahtoo tasapuolisesti punnita sekä teorian puolesta että sitä vastaan puhuvia todisteita, suurta ajatuksen ja muistin ponnistusta. Käsitellessään erikoisia tapauksia Mivart sivuuttaa elinten lisääntyneen käytön ja käytön puutteen vaikutukset, joille minä aina olen antanut suuren merkityksen ja joita uskon käsitelleeni laajemmin kuin kukaan muu kirjailija teoksessani "Variation under Domestication". Usein hän myöskin olettaa, etten anna mitään merkitystä luonnollisesta valinnasta riippumattomalle muuntelulle, vaikka olen juuri mainittuun teokseeni koonnut suuremman joukon varmoja tosiasioita tältä alalta, kuin mitä on löydettävissä mistään minulle tunnetusta teoksesta. Kenties arvostelukykyni ei ole luotettava, mutta luettuani tarkkaavasti Mivartin kirjan ja vertailtuani jokaista sen osaa siihen, mitä itse olen sanonut samasta asiasta, tunsin olevani varmempi kuin milloinkaan ennen niiden johtopäätösten yleisestä pätevyydestä, joihin tässä teoksessani olen tullut, joskin ne yksityiskohdissaan saattavat sisältää erehdyksiä, kuten on luonnollista näin monimutkaisessa asioissa.

Kaikki Mivartin vastaväitteet tulevat puheeksi tässä teokseni painoksessa, mikäli niitä ei jo ennen ole käsitelty. Moneen lukijaan näyttää Mivartin esittämä uusi väite, että "luonnollinen valinta on kykenemätön selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita", vaikuttaneen yllättävästi. Kysymys on mitä läheisimmässä yhteydessä ominaisuuksien asteittaisen kehittymisen kanssa, jota usein seuraavat tehtävänmuutokset, kuten esim. uimarakon muuttuminen keuhkoiksi. Nämä ovat seikkoja, jotka jo ovat olleet puheena edellisessä luvussa. Siitä huolimatta tahdon tässä lähemmin tarkastaa Mivartin mainitsemia tapauksia, valitsemalla niistä ainoastaan tärkeimmät, koska tilan puute ei salli minun käsitellä kaikkia.

Giraffi on korkean ruumiinsa, pitkän kaulansa ja pitkien etujalkojensa, päänsä ja kielensä vuoksi koko rakenteeltaan erinomaisesti soveltautunut syömään lehtiä korkealta puista. Siten se voi hankkia ruokansa korkeammalta kuin muut samalla seudulla elävät kavioeläimet ja tästä on sillä nälänhädän aikoina suuri hyöty. Etelä-Amerikan niata-eläin osottaa meille, kuinka pienilläkin rakenteeneroavaisuuksilla on tällaisina aikoina ratkaiseva merkitys eläinten elossa-pysymiseen nähden. Tämä nautaeläin voi nimittäin syödä ruohoa maasta yhtä hyvin kuin muutkin sen sukulaiset, mutta esiinpistävän alaleukansa vuoksi se ei usein sattuvina kuivuuden aikoina voi syödä puiden lehviä, kaisloja y.m., joita tavallinen nautakarja ja hevoset hädän pakottamina käyttävät ravinnoksensa; tällaisina aikoina niata-eläimet siis joutuisivat perikatoon, jolleivät niiden omistajat niitä elättäisi. Ennenkuin tulemme Mivartin vastaväitteisiin, lienee paikallaan vielä kerran selittää, kuinka luonnollinen valinta tavallisissa tapauksissa vaikuttaa. Ihminen on muuttanut eräiden kotieläintensä muotoa, — kenties kiinnittämättä huomiota erikoisiin rakenteenkohtiin — ainoastaan säilyttämällä ja siitokseen käyttämällä nopeimpia yksilöitä, kun on ollut kysymys juoksijahevosista ja vinttikoirista; voitokkaimpia lintuja, kun on kysymys ollut taistelukukoista j.n.e. Samoin lienevät luonnontilassakin usein säilyneet ne syntymässä olevan giraffilajin yksilöt, jotka nälänhädän vallitessa ylettyivät syömään vaikkapa vain tuuman tai pari korkeammalta kuin muut, sillä ruokaa etsiessään niiden on täytynyt samoilla koko alue ristiin rastiin. Että saman lajin yksilöt usein lievästi eroavat toisistaan, mitä ruumiinosien suhteelliseen pituuteen tulee, sen voimme nähdä useista luonnontieteellisistä teoksista, joissa on julkaistu tarkkoja mittauksia. Nämä pienet suhde-eroavaisuudet, jotka riippuvat kasvun- ja muuntelun laeista, eivät useimmille lajeille tuota vähintäkään hyötyä eivätkä merkitse näille mitään. Mutta giraffin laita lienee ollut toisin, katsoen niihin elinehtoihin, joiden alaisena se muodostuessaan on todennäköisesti ollut; sillä yleensä lienevät ne yksilöt jääneet elämään, joiden joku tai jotkut ruumiinosat olivat tavallista pitemmät. Nämä yksilöt ovat pariutuneet ja jättäneet jälkeläisiä, jotka joko ovat perineet samat ruumiilliset omituisuudet tai taipumuksen muuntelemaan samalla tavalla, kun sitävastoin ne yksilöt, jotka ovat olleet vähemmän suotuisasti kehittyneitä mainituissa suhteissa, ovat ensi sijassa tuhoutuneet.

Tästä näemme, ettei yksityisten eläinparien eristys ole tarpeellista, kuten ihmisen määräperäisesti jalostaessa rotua. Luonnollinen valinta säilyttää ja siten eristää muista kaikki paremmat yksilöt, antaa niiden vapaasti pariutua keskenänsä, sekä hävittää kaikki huonommat yksilöt. Jos tätä kehitystä, joka tarkalleen vastaa ihmisen itsetiedotonta valintaa ja jota ruumiinosien lisääntyneen harjotuksen perinnölliset vaikutukset epäilemättä osaltaan mitä huomattavimmalla tavalla edistävät, jatkuu pitkän ajan, näyttää minusta miltei varmalta, että tavallinen kavioeläin voi täten muuttua giraffiksi.

Tätä johtopäätöstä vastaan Mivart tekee kaksi vastaväitettä. Toinen niistä on se, että lisääntynyt ruumiinkoko ilmeisesti vaatii suuremman ravintomäärän, ja hänestä näyttää "hyvin epätietoiselta, riittäisivätkö lisääntyneestä ruumiinkoosta johtuvat edut korvaamaan sen tuottamia haittoja sellaisina aikoina, jolloin ravintoa on niukalti". Mutta koska giraffi todella on hyvin yleinen Etelä-Afrikassa ja koska muutamat maailman suurimmista antilopi-lajeista, jotka ovat kookkaampia kuin härkä, ovat siellä hyvin runsaslukuisia, niin mikä estää meitä olettamasta, että siellä, mitä ruumiinkokoon tulee, aikaisemmin on ollut olemassa välimuotoja, jotka niinkuin nykyään elävät lajitkin ovat saaneet kestää ankaroita nälänhädän aikoja. Aivan varmasti on kehittyvällä giraffilla ollut jotakin etua siitä, että sillä jokaisella ruumiinkokonsa lisääntymisasteella on ollut käytettävänään ruokavarasto, jonka muut kavioeläimet ovat jättäneet koskemattomaksi. Sitäpaitsi meidän on huomattava, että lisääntynyt koko suojelee tätä eläintä miltei kaikilta muilta petoeläimiltä paitsi leijonalta; ja tätäkin petoa vastaan on giraffilla suojeluskeino, nimittäin sen pitkä kaula, joka, kuten Chauncey Wright on huomauttanut, toimittaa vartiotornin virkaa — sitä paremmin, kuta pitempi se on. Juuri tästä syystä, huomauttaa Sir S. Baker, on metsästäjän vaikeampi hiipimällä lähestyä giraffia kuin mitään muuta otusta. Pitkää kaulaansa giraffi käyttää myöskin hyökkäys- ja puolustusaseena kiivaasti heiluttamalla tylsillä sarventyngillä varustettua päätänsä. Harvoin määränneekään yksi ainoa edullinen ominaisuus jonkin lajin säilymistä, vaan riippunee se kaikista, sekä suurista että pienistä edullisista ominaisuuksista yhteensä.

Mivartin toinen vastaväite on se, että jos kerran luonnollisella valinnalla on niin tehokas vaikutus ja jos siitä, että eläin ylettyy syömään korkealta puista, on niin suurta etua, niin miksi ei mikään muu kavioeläin ole saanut pitkää kaulaa ja korkeata ruumista kuten giraffi ja vähemmässä määrässä kameeli, guanaco ja macrauchenia. Tai miksi ei mikään tämän ryhmän jäsen ole saanut pitkää kärsää? Mitä Etelä-Afrikaan tulee, jossa muinoin on elänyt lukuisia giraffilaumoja, ei vastaus ole vaikea antaa. Asia selviää paraiten esimerkin avulla. Englannissa näemme jokaisella niityllä, missä puita kasvaa, kuinka hevoset tai lehmät ovat aivan tasakorkeudelta syöneet puista alemmat oksat paljaiksi. Mitäpä etua olisi nyt esim. lampailla, jotka käyvät mainituilla niityillä, siitä että niiden kaula hiukan pitenisi? Jokaisella alueella on miltei varmasti aina joku eläinlaji, joka kykenee syömään puista korkeammalta kuin muut; ja miltei yhtä varmaa on, että ainoastaan tämän eläinlajin kaula on luonnollisen valinnan ja lisääntyneen käyttämisen vaikutuksesta voinut pitentyä mainitun tarkotuksen mukaiseksi. Etelä-Afrikassa on kilpailun siitä, mitkä eläimet kykenevät syömään korkeammalta akasioiden ja muiden siellä kasvavien puiden lehtiä, täytynyt tapahtua eri giraffiyksilöiden eikä giraffin ja muiden kaviollisten välillä.

Miksi eivät useammat tähän lahkoon kuuluvat, maailman eri osissa elävät eläimet ole saaneet joko pitkää kaulaa tai kärsää, siihen ei voi antaa varmaa vastausta; mutta vastauksen vaatiminen tällaiseen kysymykseen onkin yhtä järjetöntä kuin sen vaatiminen esim. kysymykseen, miksi ei jokin historiallinen tapaus ole tapahtunut tässä vaan tuossa maassa. Me emme tunne niitä ehtoja, jotka määräävät kunkin lajin levenemisen ja lukumäärän, emmekä me voi edes lausua arveluitakaan siitä, mitkä rakenteenmuutokset olisivat omansa edistämään sen levenemistä jollakin uudella alueella. Kumminkin voimme osapuilleen käsittää, mitkä eri syyt ovat saattaneet ehkäistä pitkän kaulan tai kärsän kehittymistä. Ylettyäkseen syömään lehtiä huomattavan korkealta (kiipeämättä, johon kavioeläinten rakenne varsin huonosti soveltuu) tarvitsee eläimellä olla hyvin suurikokoinen ruumis. Mutta me tiedämme, että eräillä alueilla, esim. Etelä-Amerikassa, luonnon rehevyydestä huolimatta on tavattoman vähän suuria nelijalkaisia, kun sitävastoin Etelä-Afrikassa on niitä verrattoman paljon runsaammin. Me emme tiedä, mikä on syynä tähän emmekä myöskään sitä, miksi myöhempi tertiäri-aika oli niille paljon edullisempi kuin nykyaika. Olkootpa syyt mitkä tahansa, sen ainakin voimme havaita, että eräät alueet ja aikakaudet ovat olleet paljon suotuisampia kuin toiset giraffin tapaisten suurten nelijalkaisten kehittymiselle.

Jotta eläimelle kehittyisi jokin erikoisesti muodostunut ja suurentunut rakenteenosa, on miltei välttämätöntä, että eräät muutkin osat muuntuvat ja soveltautuvat sen mukaisiksi. Vaikka jokainen ruumiinosa lievästi muuntelee, ei silti ole sanottu, että nuo tärkeät ruumiinosat aina muuntelevat oikeaan suuntaan ja riittävässä määrässä. Me tiedämme eri kotieläinlajiemme ruumiinosien muuntelevan eri tavalla ja eri määrässä, ja toisten lajien olevan paljon muuntelevaisempia kuin toisten. Ja jos suotuisia muunteluita syntyisikin, ei silti ole varmaa, että luonnollinen valinta voi niihin vaikuttaa, luoden rakennelman, joka ilmeisesti on lajille hyödyllinen. Jos esim. jollakin alueella elävien yksilöiden lukumäärä on etupäässä riippuvainen petoeläinten aikaansaamasta hävityksestä, ulkonaisista ja sisällisistä loiseläimistä y.m., kuten usein näyttää olevan laita, silloin luonnollinen valinta ei kykene aikaansaamaan suuria tai toimii hyvin hitaasti, muuntaessaan jotakin erikoista rakennelmaa, jonka tarkotuksena on ravinnon hankkiminen. Luonnollisen valinnan prosessi on kuin onkin hyvin hidas, ja samojen suotuisien olosuhteiden täytyy vallita kauan, jotta joitakin huomattavia vaikutuksia syntyisi. Ainoastaan tällaisia yleisiä ja epämääräisiä syitä esittämällä voimme selittää, miksi eivät kavioeläimet useammissa maapallon osissa ole saaneet pitkää kaulaa tai muuta keinoa voidakseen syödä puiden ylemmistä oksista.

Samanlaatuisia vastaväitteitä kuin edellämainitut ovat monet muutkin kirjailijat esittäneet. Kaikissa heidän mainitsemissaan tapauksissa ovat todennäköisesti, paitsi jo mainittuja syitä, erinäiset muutkin syyt ehkäisseet sellaisten rakennelmien muodostumista luonnollisen valinnan vaikutuksesta, joita olisimme valmiit pitämään lajille hyödyllisinä. Eräs kirjailija kysyy, miksi ei strutsi ole saanut lentokykyä? Mutta jos hetkisen mietimme asiaa, havaitsemme kuinka suunnattoman ravintomäärän tämä erämaanlintu tarvitsisi, jotta sillä olisi voimaa kannattaa jättiläisruumistaan ilmassa. Valtameren saarilla asustaa lepakoita ja hylkeitä, mutta ei mitään maalla eläviä imettäväisiä; koska kumminkin muutamat näistä lepakoista muodostavat erityisiä lajeja on niiden kauan täytynyt elää nykyisessä kotiseudussaan. Sir C. Lyell kysyy senvuoksi ja mainitseekin vastaukseksi muutamia syitä, miksi ei hylkeistä ja lepakoista ole noilla saarilla syntynyt maaelämään soveltautuneita muotoja. Hylkeidenhän olisi siinä tapauksessa ensin täytynyt muuttua raateleviksi, melkoisen kookkaiksi maaeläimiksi ja lepakkojen taas maalla eläviksi hyönteissyöjiksi. Edellisiltä puuttuisi siellä saalista. Lepakot käyttäisivät ravinnokseen maassa eläviä hyönteisiä, mutta näitä pyydystävät uutterasti myöskin matelijat ja linnut, joita jo ennestään runsaasti asustaa valtameren saarilla. Ainoastaan määrätyt, erikoiset ehdot ovat edullisia muuttuvalle lajille. Täydellinen maaeläin voi, aluksi satunnaisesti pyydystelemällä saalista matalassa vedessä ja sitten joissa tai järvissä, vihdoin muuttua täydelliseksi vesieläimeksi, joka ei karta avointa valtamertakaan. Mutta valtameren saarilla ei ole olemassa sellaisia suotuisia elinehtoja, jotka olisivat omansa muuttamaan hylkeet vähitellen takaisin maaeläimiksi. Lepakot ovat, kuten aikaisemmin on osotettu, todenmukaisesti saaneet siipensä siten, että ne aluksi ovat siipioravien tavalla liitäneet ilmassa puusta puuhun, joko pelastuakseen vihollistensa kynsistä tai välttyäkseen putoamasta. Mutta kun ne kerran ovat saavuttaneet oikean lentokyvyn, ei tämä kyky ole voinut, ainakaan edellämainittujen tarkotusten vuoksi, taantua takaisin epätäydellisemmälle asteelleen, ilmassa liitämiseksi. Lepakkojen siivet olisivat tosin, kuten useiden lintujen, voineet käytännön puutteessa suuresti pienentyä tai kokonaan hävitä. Mutta tässä tapauksessa lepakkojen olisi ensin täytynyt kehittyä nopeiksi, ainoastaan takaraajojaan käyttäviksi maassajuoksijoiksi, voidakseen kilpailla lintujen ja muiden maassa elävien eläinten kanssa; ja tällaiseen muutokseen näyttää lepakoilla olevan hyvin pienet edellytykset. Nämä pelkkiin olettamuksiin perustuvat huomautukset olen tehnyt ainoastaan osottaakseni, että rakenteen muutos, jonka jokaisen asteen tulee olla lajille edullinen, on hyvin monimutkainen asia ja ettei ole ensinkään ihmeteltävää, jollei jossakin erikoisessa tapauksessa ole tällaista muutosta tapahtunut.

On myöskin usein kysytty, miksi eivät toisten eläinten henkiset kyvyt ole kehittyneet yhtä korkealle kuin toisten, vaikka niiden kehittyminen olisi ollut kaikille eduksi. Miksi eivät apinat ole saavuttaneet ihmisen henkisiä kykyjä? Vastaukseksi voisi mainita useita syitä, mutta koska ne ovat ainoastaan olettamuksia ja koska niiden suhteellista todennäköisyyttä ei voi arvostella, olisi turhaa niitä esittää. Viimemainittuun kysymykseen ei toki pitäisi vaatia mitään varmaa vastausta, sillä eihän kukaan voi selittää esim. sitä, miksi toinen kahdesta metsäläisrodusta on kohonnut korkeammalle sivistysasteelle kuin toinen, mikä ilmeisesti edellyttää korkeampaa aivojen kehitystä.

Palatkaamme Mivartin muihin vastaväitteisiin. Hyönteiset muistuttavat usein eräitä esineitä, kuten vihreitä tai lakastuneita lehtiä, kuivia oksia, jäkälänkappaleita, kukkia, kasvien okaita, lintujen ulostuksia tai muita eläviä hyönteisiä (viimemainittuun kohtaan aion myöhemmin uudelleen palata). Tämä suojeleva yhdennäköisyys on usein ihmeteltävä eikä rajotu pelkästään väriin, vaan ulottuu myöskin muotoon, jopa hyönteisten asentoihinkin. Toukat, jotka kuivien oksien tavoin liikkumattomina törröttävät pensaissa, joissa ne elävät, tarjoavat oivallisen esimerkin tällaisesta yhdennäköisyydestä. Ne tapaukset, joissa hyönteiset muistuttavat sellaisia esineitä kuin lintujen ulostuksia, ovat harvinaisia ja poikkeuksellisia. Mivart huomauttaa näiden yhdennäköisyyksien johdosta: "Koska Darwinin teorian mukaan on olemassa alituinen taipumus epämääräiseen muunteluun ja koska noiden äärettömän pienten alkumuunteluiden täytyy tapahtua kaikkiin suuntiin, täytyy niiden pyrkiä tasottamaan toisensa ja aluksi muodostamaan niin epävakaisia toisintoja, että on vaikeata jollei mahdotonta käsittää, kuinka sellaisista äärettömän pienten alkumuunteluiden epämääräisistä vivahduksista koskaan voisi kehittyä niin selvä yhdennäköisyys jonkun lehden, bamburuo'on tai muun esineen kanssa, että luonnollinen valinta voisi tarttua toimeen ja tehdä muuntelun pysyväiseksi."

Mutta kaikissa edellämainituissa tapauksissa oli epäilemättä hyönteisten ollessa alkuasteellaan jokin ylimalkainen ja satunnainen yhdennäköisyys olemassa niiden ja jonkun hyönteisten oleskelupaikalla yleisesti tavattavan esineen välillä. Tämä ei ole ensinkään epätodennäköistä, katsoen ympäröivien esineiden miltei äärettömään lukumäärään ja olemassa-olevien hyönteisten suureen erilaisuuteen, mitä väriin ja muotoon tulee. Koska jonkunmoinen ylimalkainen yhdennäköisyys on tarpeen lähtökohdaksi, voimme käsittää, miksi eivät suuremmat ja korkeammalla kannalla olevat eläimet (minun tietääkseni yhtä ainoata kalalajia lukuunottamatta) ole suojeltuja siten, että muistuttaisivat joitakin erityisiä esineitä, vaan siten, että ne muistuttavat, etupäässä väriltään, sitä ympäristöä kokonaisuudessaan, jossa ne elävät. Jos oletetaan, että hyönteinen sattui alussa jonkun verran muistuttamaan kuivaa oksaa tai kuihtunutta lehteä ja että se lievästi muunteli eri suuntiin, silloin olivat kaikki ne muuntelut omansa säilymään, jotka tekivät hyönteisen hiukankin enemmän sellaisten esineiden näköiseksi ja siten suojelivat sitä vihollisilta, jotavastoin muut muuntelut saivat jäädä oman onnensa nojaan ja lopulta hävisivät. Mivartin vastaväitteellä olisi epäilemättä merkitystä, jos tahtoisimme selittää yllämainitut yhdennäköisyydet aiheutuneiksi pelkästä epävakaisesta muuntelevaisuudesta, riippumatta luonnollisesta valinnasta. Mutta koska asian laita ei ole tällainen, ovat ne merkityksettömiä. En myöskään käsitä, mitä merkitystä olisi sillä Mivartin mainitsemalla vaikeudella, joka koskee "niitä viimeisteleviä siveltimenvetoja, jotka tekevät yhdennäköisyyden täydelliseksi". Hän tarkottaa tällä sellaisia tapauksia kuin esim. Wallacen mainitsemaa keppihyönteistä (Ceroxylus laceratus), "joka muistuttaa maassa matavan sammalen eli jungermannian peittämää keppiä". Yhdennäköisyys oli niin suuri, että eräs dyaki-alkuasukas väitti lehtimäisiä kasvannaisia oikeaksi sammaleksi. Hyönteisiä pyydystelevät linnut ja muut viholliset, joiden näkö on luultavasti tarkempi kuin meidän, ja jokainen askel suurempaa yhdennäköisyyttä kohti, joka auttoi hyönteistä välttämään vihollistensa huomiota, oli omansa edistämään sen säilymistä; ja kuta täydellisempi yhdennäköisyys oli, sitä parempi hyönteiselle. Katsoen lajien välillä havaittavien eroavaisuuksien laatuun siinä ryhmässä, johon mainittu Ceroxylus kuuluu, ei ole ensinkään epätodennäköistä, että tämän hyönteisen ihossa olevat epäsäännöllisyydet ovat muunnelleet ja että nämä ovat siten saaneet enemmän tai vähemmän vihreän värin. Sillä jokaisessa ryhmässä ovat ne ominaisuudet, jotka eroavat ryhmän eri lajeilla, kaikkein alttiimmat muuntelemaan, kun sitävastoin sukuominaisuudet eli kaikille lajeille yhteiset ominaisuudet ovat pysyväisimmät.

Grönlannin valas on maailman ihmeellisimpiä eläimiä ja sen sarveishetulat ovat sen merkillisimpiä omituisuuksia. Hetuloita on rivissä yläleuan kummallakin puolella noin 800 ja ne sijaitsevat toinen toistensa takana kohtisuorassa suun pituusviivaa vastaan. Päärivien sisäpuolella on muutamia sivurivejä.

Hetuloiden alapäät ja sisäsyrjät ovat pirstautuneet jäykiksi harjaksiksi, jotka täyttävät koko jättiläismäisen kidan ja joiden tehtävänä on siivilöidä vettä ja siten pidättää ne pienet eläimet, joista tämä suuri eläin saa ravintonsa. Grönlannin valaan pisimmät, keskimäiset hetulat ovat 10, 12, jopa 15 jalkaa pitkiä, mutta eri valaslajeilla vaihtelee hetuloiden pituus asteittaisesti. Erään lajin keskimäiset hetulat ovat Scoresbyn mukaan 4 jalkaa, erään toisen 3 jalkaa, erään kolmannen 18 tuumaa ja Baloenoptera rostratan ainoastaan noin 9 tuumaa pitkiä. Sitäpaitsi hetuloiden sarveisaine on laadultaan erilaista eri lajeilla.

Mivart huomauttaa näistä hetuloista, että "jos ne kerran olisivat saavuttaneet sellaisen ko'on ja kehityksen, että niistä olisi jotakin hyötyä, silloin luonnollinen valinta yksinänsä olisi omansa edistämään niiden säilymistä ja kohtuullista suurenemista. Mutta mikä olisi pannut alulle tämän hyödyllisen kehityksen?" Tähän voisi vastata: eikö olisi ajateltavissa, että hetulavalaan aikaisempien esivanhempien suu on ollut jotenkin samanrakenteinen kuin sorsan sarveissälöillä varustettu nokka? Sorsat hankkivat ruokansa, samoinkuin valaatkin, siivilöimällä vettä ja mutaa, ja senvuoksi on tätä heimoa joskus kutsuttukin nimellä Criblatores, siivilöitsijät. Toivoakseni ei sanojani selitetä siten, että muka olen sanonut valaiden esivanhemmilla todella olleen suussansa sarveissälöt niinkuin sorsalla. Tahdon vaan osottaa, ettei tämä ole mahdotonta ja että Grönlannin valaan suunnattomat hetulat ovat voineet kehittyä tuollaisista sälöistä vähitellen, aste asteelta, jokaisen asteen ollessa omistajalleen hyödyllinen.

Lapasorsan (Spatula clypeata) nokka on rakenteeltaan vielä ihmeellisempi ja monimutkaisempi kuin valaan suu. Kummassakin yläleukapielessä on (minun tutkimassani eksemplarissa) 188 ohuen, joustavan sälön muodostama kammantapainen rivi, jossa sälöt ovat vinosti poikkileikatut niin että päättyvät terävästi ja ovat poikittaisessa asennossa nokan pituusviivaa vastaan. Ne lähtevät kitalaesta ja niitä kiinnittää taipuisa kalvo yläleuan reunaan. Keskimäiset sälöt ovat pisimmät; ne ovat noin 1/3 tuumaa pitkät ja pistävät esiin noin 0,14 tuumaa yläleuan reunasta. Niiden juurella on lyhyt sivurivi viistoon poikittaisia sälöjä. Mainituissa suhteissa sälöt muistuttavat valaan suussa olevia hetuloita. Sitävastoin nokan kärkipuolessa olevat sälöt eroavat paljon valaan hetuloista, koska ne suuntautuvat sisäänpäin eivätkä suoraan alaspäin. Lapasorsan pään pituus on noin 1/18 osaa kohtalaisen Baloenoptera rostratan pään pituudesta, joskin jälkimäisen pää on suhteellisesti verrattoman paljon jykevämpi. Mainitun valaslajin hetulat ovat ainoastaan yhdeksän tuumaa pitkiä. Jos olettaisimme että lapasorsan pää olisi yhtä pitkä kuin Baloenopteran, olisivat sarveissälöt kuuden tuuman pituisia — siis kaksi kolmannesta mainitun valaslajin hetuloiden pituudesta. Lapasorsan alaleuka on varustettu yhtä pitkillä, mutta hienommilla sarveissälöillä kuin yläleuka; siinä suhteessa se eroaa huomattavasti valaan alaleuasta, jossa ei ole mitään hetuloita. Mutta toisaalta näiden alaleuan sälöjen päät haarautuvat harjasmaisiksi kärjiksi, joten ne omituisesti muistuttavat valaan hetuloita. Eräällä myrskylintujen heimoon kuuluvalla Prion nimisellä suvulla on ainoastaan yläleuka varustettu sälöillä, jotka ovat hyvin kehittyneet ja pistävät esiin yläleuan reunan alapuolelle, joten tämän linnun nokka siinä suhteessa muistuttaa valaan suuta.

Lapasorsan korkealle kehittyneestä nokanrakenteesta johdumme (kuten Salvin'ilta saamistani tiedonannoista ja eksemplareista olen havainnut) Merganetta armatan ja eräissä suhteissa Aix sponsan nokan välityksellä suuremmitta harppauksitta, mikäli pidämme silmällä nokan soveltuvaisuutta siivilöimiseen, tavallisen heinäsorsan nokkaan. Viimemainitun lajin sarveissälöt ovat lujasti kiinnitetyt yläleuan syrjiin; niitä on ainoastaan noin 50 kummallakin puolella eivätkä ne pistä ensinkään esiin nokanreunan alapuolelle. Niiden päät ovat nelikulmaisia ja niitä peittää läpikuultava kovanpuoleinen kudos, nähtävästi ruoan hienontumista varten. Alaleuan reunoissa on suuri joukko hienoja poikittaisia kohokkeita, jotka pistävät siitä vain hiukkasen esiin. Vaikka heinäsorsan nokka siis paljo huonommin soveltuu siivilöimiseen kuin lapasorsan, käyttää tämä lintu alinomaa nokkaansa tähän tarkotukseen, kuten on yleisesti tunnettua. Mikäli olen Salvin'ilta kuullut, on olemassa muita lajeja, joiden nokka on paljon vähemmän kehittynyt kuin heinäsorsan. En kumminkaan tiedä, käyttävätkö ne nokkaansa veden siivilöimiseen.

Käykäämme nyt tarkastamaan erästä toista saman heimon ryhmää. Egyptiläisen hanhen (Chenalopex) nokka muistuttaa hyvin paljon tavallisen heinäsorsan nokkaa, mutta sen sarveissälöt eivät ole yhtä lukuisat, ne eivät erotu yhtä selvästi toisistaan eivätkä pistä yhtä kauas sisäänpäin. Ja kumminkin tämä hanhi käyttää — kuten E. Bartlett'ilta olen saanut kuulla — nokkaansa niinkuin sorsa, pursuttaen veden ulos suupielistään. Sen pääravintona on kumminkin ruoho, jota se katkoo nokallaan niinkuin tavallinen hanhi. Jälkimäisen linnun yläleuan sälöt ovat paljon karkeammat kuin tavallisen sorsan, melkein yhteensulautuneet, niitä on noin 27 kummallakin puolella ja sälörivi päättyy nokan tyvipuolessa hammasmaisiin nystermiin. Myöskin kitalaki on kovien hammasmaisten nystermien peittämä. Alaleuan syrjät ovat varustetut paljon ulkonevammilla, karkeammilla ja terävämmillä hampailla kuin sorsan. Tavallinen hanhi ei siivilöi vettä, vaan käyttää nokkaansa yksinomaan ruohon nyhtämiseen ja katkaisemiseen, johon se soveltuu niin hyvin, että tuskin mikään muu eläin voi purra ruohon lyhyemmäksi kuin hanhi. Bartlett'ilta saamani tiedonannon mukaan on olemassa toisia hanhilajeja, joiden hammassälöt ovat vähemmän kehittyneet kuin tavallisen hanhen.

Näemme siis, että sorsan heimon jäsen, jonka nokan rakenne on samanlainen kuin tavallisen hanhen ja soveltautunut yksinomaan ruohon puremiseen tai vieläpä sellainenkin jäsen, jonka nokan sarveissälöt ovat vielä vähemmän kehittyneet kuin hanhen, voi vähäisten muutosten kautta muuttua egyptiläisen hanhen tapaiseksi, sitten tavallisen heinäsorsan tapaiseksi ja vihdoin lapasorsan tapaiseksi lajiksi, joka on varustettu miltei yksinomaan veden siivilöimiseen soveltautuneella nokalla; sillä tämä lintu voi tuskin muutoin kuin nokkansa käyrällä kärjellä siepata ja pureskella kiinteätä ruokaa. Hanhen nokka voisi myös, kuten tahdon vielä lisätä, pienten muutosten kautta muuttua sellaiseksi nokaksi, jossa on esiinpistävät taaskäänteiset hammassälöt, kuten koskelolla (eräällä tämän heimon linnulla) on, jonkalaista nokkaa käytetään aivan toisenlaiseen tarkotukseen kuin edellistä, nimittäin elävien kalojen pyydystämiseen.

Palatkaamme valaisiin. Hyperoodon bidens nimiseltä lajilta puuttuu oikeita, kunnollisia hampaita, mutta — kertoo Lacepede — sen kitalaessa on pieniä epätasaisia ja kovia sarveiskyhmyjä, jotka tekevät tämän karkeaksi. Ei ole siis ensinkään epätodennäköistä, että jokin aikaisempi valasmuoto oli varustettu tuollaisilla kitalaessa olevilla sarveiskyhmyillä, jotka kumminkin olivat säännöllisemmässä järjestyksessä ja jotka, kuten hanhen nokassa olevat nystermät, olivat sille avuksi sen siepatessa ja pureskellessa ruokaansa. Jos voidaan olettaa tällaista, silloin tuskin voitanee väittää mahdottomaksi, että nämä kyhmyt ovat muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta voineet kehittyä yhtä täydellisiksi sarveissälöiksi kuin egyptiläisen hanhen, jolloin niitä on voitu käyttää sekä ruoan sieppaamiseen että veden siivilöimiseen; että ne siitä ovat edelleen voineet kehittyä samantapaisiksi kuin heinäsorsan nokassa olevat sälöt sekä vihdoin yhtä taidokkaasti rakennetuiksi kuin lapasorsan, jolloin niiden tehtäväksi on tullut yksinomaan veden siivilöiminen. Tämä kehitysaste, jolla sarveissälöt ovat noin 2/3 Baloenoptera rostratan hetuloiden pituudesta, on alkuna kehitykselle, joka johtaa vielä nykyään elävien valaiden edustamien väliasteiden kautta Grönlannin valaan suunnattomiin hetulakiskoihin. Eikä ole vähintäkään syytä epäillä, että tämän kehitysasteikon jokainen aste on, osien tehtävien muuttuessa sitä mukaan kuin kehitys on kulkenut eteenpäin, ollut yhtä hyödyllinen eräille muinaisille valaslaeille kuin nykyisten sorsan heimoon kuuluvien lintujen nokissa huomattavat kehitysasteet ovat näille. Meidän on muistettava, että jokaisen sorsalajin on taisteltava ankaraa taistelua olemassaolostansa ja että jokaisen ruumiinosan rakenteen täytyy olla hyvin soveltautunut lajin elinehtoihin.

Kampelat ovat merkillisiä epäsuhteellisen ruumiinsa puolesta. Ne lepäävät toisella kyljellään, useimmat lajit vasemmalla, mutta jotkut oikealla; sattumalta tavataan täysikasvuisia yksilöitä, jotka lepäävät päinvastaisella kyljellä kuin muut lajin yksilöt. Alapuoli eli se puoli, jolla kala makaa, muistuttaa ensi katsannolla tavallisen kalan vatsapuolta. Se on väriltään valkoinen ja monessa suhteessa vähemmän kehittynyt kuin yläpuoli, ja parilliset evät ovat pienempää kokoa. Omituisimmat ovat kumminkin silmät, sillä molemmat sijaitsevat sillä puolella päätä, joka on ylöspäin kääntynyt. Aikaisimmassa nuoruudessa ovat silmät molemmin puolin päätä ja koko ruumis on silloin sopusuhtainen sekä molemmat kyljet samanväriset. Pian alkaa kumminkin alapuolelle kuuluva silmä lähestyä toista, hitaasti siirtyen otsan ylitse, eikä, kuten ennen luultiin, suoraan pään lävitse. On selvää, että jollei toinen silmä siten siirtyisi toiselle puolen päätä, ei kala voisi sitä käyttää maatessaan tavanmukaisessa asennossaan toisella kyljellään. Paitsi tätä voisi hiekkainen pohja helposti raappia alapuolella olevaa silmää. Se seikka, että useat kampelan heimon lajit ovat peräti yleisiä, osottaa että kampeloiden litteä ja epäsuhtainen rakenne on erinomaisesti soveltautunut niiden elintapoihin. Tämän rakenteen pääedut näyttävät olevan siinä, että se suojelee kaloja niiden vihollisilta ja tekee niille helpoksi ruoan hankkimisen meren pohjasta. Heimon eri jäsenissä ilmenee kumminkin, kuten Schiödte huomauttaa, pitkä sarja eri siirtymä-asteita, alkaen Hippoglossus pinguis nimisestä lajista, joka ei paljoakaan muuta muotoaan mätimunasta lähdettyään, ja päättyen maariankaloihin, jotka ovat täydellisesti kääntyneet toiselle kyljelleen.

Mivart on ottanut puheeksi edellämainitun tapauksen. Hän huomauttaa että silmien asennon äkillinen, spontaninen muuttuminen on tuskin ajateltavissa, ja siitä minä olen täysin yhtä mieltä hänen kanssansa. Hän lisää sitten: "Jos siirtyminen on tapahtunut vähitellen, ei suinkaan ole selvää, kuinka sellainen toisen silmän siirtyminen, jonka kautta silmien välimatka on lyhennyt ainoastaan pienen pieneltä murto-osaltaan, on voinut tuottaa lajille etua. Pikemmin näyttää siltä, ettei sellainen alkava muuttuminen olisi sille vahingoksi". Mivart olisi kumminkin löytänyt selityksen tähän seikkaan Malmin v. 1867 julkaisemissa oivallisissa havainnoissa. Kampelanpoikaset, joilla vielä on sopusuhtainen ruumis ja silmät molemmin puolin päätä, eivät kauan voi pysytteleidä kohtisuorassa asennossa tavattoman korkean ruumiinsa ja pienikokoisten parillisten eviensä vuoksi sekä siitä syystä, ettei niillä ole uimarakkoa. Siksi ne hyvin pian väsyvät ja kellahtavat kyljelleen pohjaan. Malm on huomannut että ne maatessaan usein kiertävät alempaa silmäänsä, nähdäkseen ylöspäin, ja sen ne tekevät niin voimakkaasti että silmä lujasti puristautuu silmäkuopan yläreunaa vastaan. Selvästi saattoi nähdä, kuinka silmien välinen otsanosa tällöin supistui. Kerran Malm näki erään kampelanpoikasen kohottavan ja alentavan silmäänsä niin paljon, että liikkeen kautta syntynyt kulmansuuruus teki noin 70°.

Meidän on muistettava, että pääkallo on tässä varhaisessa iässä rustoinen ja taipuisa, jotenka se helposti antaa perää lihasten ponnistuksille. Tunnettua on myöskin, että korkeampien eläinten kallo vielä varhaisimman nuoruusiän jälkeenkin antaa perään ja muuttuu muodoltaan, jos nahka tai lihakset sairauden tai jonkin tapaturman johdosta pysyväisesti supistuvat. Jos pitkäkorvaisten kaniinien toinen korva riippuu eteen- tai taaksepäin, venyttää sen paino pääkallon luut samaan suuntaan, kuten eräs julkaisemani kuva osottaa. Malm mainitsee että ahvenen, lohen ja eräiden muiden sopusuhtaisten kalojen poikasilla on tapana toisinaan maata pohjassa toisella kyljellään. Hän on huomannut niiden silloin usein jännittävän silmäänsä, ylöspäin nähdäkseen, ja niiden pääkallon vääntyvän silloin hieman vääräksi. Pian nämä kalat kumminkin oppivat pysytteleimään kohtisuorassa asennossa, joten kyljellään makaamisesta ei jää mitään pysyväistä vaikutusta. Kampeloiden laita on päinvastainen. Kuta vanhemmiksi ne tulevat, sitä enemmän ne alkavat maata kyljellään ruumiinsa yhä lisääntyvän litteyden vuoksi, ja tästä johtuu kestävä vaikutus, joka pyrkii muuttamaan pään muotoa ja silmien asentoa. Analogian nojalla voimme otaksua perinnöllisyydenkin edistävän tätä ruumiin vääntymistaipumusta. Schiödte arvelee — päinvastoin kuin useat muut luonnontutkijat — etteivät kampelat ole täysin sopusuhtaisia sikiöinäkään. Jos tässä arvelussa on perää, voimme kenties käsittää, miksi eräiden kampelalajien poikaset tavallisesti kellahtavat vasemmalle kyljelleen, toisten oikealle kyljelleen. Malm lisää vielä yllämainitun väitteen tueksi, että täysikasvuinen Trachypterus arcticus joka ei kuulu kampeloihin, lepää pohjassa vasemmalla kyljellään ja ui vedessä ruumis viistossa asennossa, ja että tämän kalan oikea ja vasen päänpuolisko ovat hieman erilaiset. Tohtori Günther, etevin kalojen-tuntijamme, huomauttaa, julkaistuaan otteen Malmin kirjotuksesta, että "kirjottaja selittää hyvin yksinkertaisella tavalla kampeloiden epäsäännöllisen rakenteen".

Silmän siirtymisen ensi asteet — jotka Mivartin mielestä olisivat vahingollisia — ovat siis johdettavissa tuosta kalan sekä yksilölle että lajille hyötyä tuottavasta tavasta, että se maatessaan toisella kyljellään pohjassa yrittää katsella ylöspäin molemmilla silmillään. Käytön perinnöllisiin vaikutuksiin on myöskin luettava se seikka, että eräillä kampelalajeilla on suu siirtynyt pään silmättömälle puolelle ja että leukaluut ovat tällä puolella vahvemmat ja tehtäväänsä pystyvämmät; tämä näet tekee — arvelee tohtori Traquair — kalalle helpoksi syödä pohjasta. Käytön puute taas on syynä siihen, että ruumiin koko alapuoli parillisine evineen on vähemmän kehittynyt; Yarrell arvelee kumminkin mainittujen evien pienentyneen ko'on olevan eduksi kaloille, koska "näillä evillä on paljon vähemmän liikkumistilaa kuin suuremmilla yläpuolisilla evillä". Käytön puutteesta johtuvaksi voitanee kenties selittää myöskin se, että santikka-kalalla on yläpuolisissa leukapuoliskoissaan vähempi luku hampaita, ainoastaan 4-7, alapuolisissa sitävastoin 25-30. Siitä, että useampien kalojen ja monien muiden eläinten vatsapuoli on väritön, voimme hyvällä syyllä päättää kampeloiden alapuolen — joko oikean tai vasemman — värittömyyteen olevan syynä sen, ettei tämä puoli ole saanut valoa. Kumminkaan ei ole otaksuttavaa, että valon vaikutus olisi syynä maariankalan yläpuolen omituiseen täplikkäisyyteen, joka tekee sen niin meren hiekkapohjan väriseksi, tai muutamien lajien kykyyn muuttaa värinsä ympäröivän pinnan mukaiseksi — jonka seikan Pouchet on äskettäin osottanut —, taikkapa piikkikampelan yläpuolen luunystyröihin. Luonnollinen valinta on nähtävästi ollut vaikuttamassa näihinkin seikkoihin, samoinkuin se on sovelluttanut kalan yleisen ruumiinmuodon ja monet muut erikoisuudet sen elintapoihin. Meidän on muistettava, että luonnollinen valinta — kuten jo ennenkin olen terottanut mieleen — vahvistaa elimistönosien käytön ja kenties käytön puutteenkin aikaansaamia perinnöllisiä vaikutuksia. Sillä kaikki oikeaan suuntaan tapahtuvat spontaniset muuntelut säilyvät sen vaikutuksesta, samoin myöskin ne yksilöt, jotka perivät jonkin elimistönosan lisääntyneestä, hyödyllisestä käytöstä johtuvat vaikutukset korkeimmilleen kehittyneinä. Kuinka paljon jokaisessa erikoisessa tapauksessa on laskettava käytön ja kuinka paljon luonnollisen valinnan vaikutuksen ansioksi, näyttää olevan mahdotonta sanoa.

Tahdon antaa toisenkin esimerkin rakennelmasta, joka ilmeisesti saa kiittää synnystänsä yksinomaan käyttöä eli tapaa. Muutamien amerikkalaisten apinalajien hännänpää on muuttunut ihmeteltävän täydelliseksi tarttuma-elimeksi, joka ikäänkuin toimittaa viidennen käden virkaa. Eräs kirjottaja, joka on jokaisessa yksityiskohdassa Mivartin kannalla, huomauttaa tästä elimestä: "On mahdotonta uskoa, että ensi alullaan oleva lievä taipumus käyttää elintä tarttuma-elimenä voisi säilyttää niiden yksilöiden elämän, joilla on tämä taipumus, tai antaa niille suurempia takeita jälkeläisten synnyttämisestä ja kasvattamisesta". Mutta eihän ole ensinkään välttämätöntä uskoakaan mitään tällaista. Hyvin todennäköisesti riittää tällaisen muutoksen aikaansaamaan pelkkä tapakin, joka tosin jo sinänsä edellyttää, että se tuottaa jotakin, joko suurempaa tai pienempää hyötyä. Brehm näki erään afrikalaisen apinan (Cercopithecus) poikasten riippuvan emänsä vatsan alla käsillään samalla kuin niiden hännät olivat kiertyneinä emän hännän ympärille. Professori Henslow'illa oli vankina muutamia peltohiiriä (Mus messorius), joiden häntä ei ole rakenteeltaan muodostunut tarttuma-elimeksi. Kumminkin hän huomasi usein, että hiiret kiversivät häntänsä häkkiin asetetun pensaan oksien ympäri, käyttäen häntäänsä apuna kiipeillessään. Samanlaisen tiedonannon olen saanut tohtori Güntheriltä, joka on nähnyt hiiren riippuvan hännästänsä. Jos peltohiiri olisi varsinainen puissa-elävä eläin, olisi sen häntä kenties muodostunut tarttuma-elimeksi, samoinkuin useiden tämän lahkon jäsenten. Miksi ei Cercopithecus lajin häntä ole muodostunut tarttuma-elimeksi, huolimatta sen poikasten tavoista, on vaikeata sanoa. On kumminkin mahdollista, että tämän apinan pitkä häntä tuottaa eläimelle suurempaa hyötyä pitäessään eläintä tasapainossa, sen tehdessä valtavia hyppyjään, kuin tarttuma-elimenä.

Maitorauhaset ovat kaikille imettäväisten luokan jäsenille yhteiset ja niiden olemassa-ololle välttämättömät. Niiden on senvuoksi täytynyt kehittyä äärettömän kaukaisena aikana, eikä meillä saata olla mitään varmaa tietoa niiden kehittymistavasta. Mivart kysyy: "Tokkohan on ajateltavissa, että jonkun eläimen poikanen säästyi tuhoutumasta sen vuoksi, että se sattumalta imi pisaran tuskin ravinnoksi kelpaavaa nestettä jostakin emänsä tilapäisesti ylenmäärin ravintoa saaneesta ihorauhasesta. Ja vaikkapa asian laita olisi ollutkin tällainen, niin mitä takeita on ollut sellaisen muuntelun jatkumisesta?" Asia ei kumminkaan ole tässä esitetty oikein. Useimmat luonnontutkijat myöntävät, että imettäväiset polveutuvat pussieläimistä, ja siinä tapauksessa maitorauhasten on täytynyt aluksi kehittyä pussin sisällä. Eräiden kalojen (Hippocampus) mätimunat aukeavat ja poikaset kasvavat jonkun ajan samantapaisessa pussissa; eräs amerikalainen luonnontutkija, Lockwood, arvelee sen nojalla, mitä hän on nähnyt, poikasten käyttävän ravintonaan pussin ihorauhasista erittyvää nestettä. Eikö siis ole ainakin mahdollista, että imettäväisten aikaisimmat esivanhemmat, joita vielä tuskin voidaan tällä nimellä kutsua, ovat voineet elättää poikasiaan yllämainitulla tavalla? Siinä tapauksessa ne yksilöt, jotka erittivät nestettä, joka oli johonkin määrin tai jollakin tavoin ravitsevampaa kuin muiden, ollen miltei maidon kaltaista, ovat ajan pitkään kasvattaneet suuremman joukon hyvinravittuja jälkeläisiä kuin ne, jotka erittivät huonompaa nestettä; ja tällä tavoin ihorauhaset ovat kehittyneet yhä tehokkaammin toimiviksi maitorauhasiksi. Laajakantoisen erikoistumislain kanssa on sopusoinnussa, että pussin sisäpuolella olevat rauhaset kehittyivät eräillä tienoin muita täydellisemmiksi; ne muodostivat silloin nisän, aluksi ilman nänniä, jollaisen vieläkin näemme imettäväisten luokan alimmalla asteella olevalla nokkaeläimellä. En tahdo ottaa ratkaistakseni, mikä on saanut maitorauhaset täydellisemmin erikoistumaan eräillä tienoin, onko sen osaksi aiheuttanut kasvuntasaus, käytön vaikutukset vaiko luonnollinen valinta.

Maitorauhasten kehityksestä ei olisi ollut mitään hyötyä eikä luonnollinen valinta olisi voinut siihen mitään vaikuttaa, jolleivät poikaset olisi samalla kyenneet käyttämään hyväkseen niiden erittämää nestettä. Kuinka nuoret imettäväiset ovat vaistomaisesti oppineet imemään nisää, ei ole vaikeampi käsittää kuin sitäkään, kuinka munassa olevat kananpoikaset ovat oppineet särkemään munankuoren tähän tarkotukseen erikoisesti soveltautuneella nokallaan tai kuinka ne muutama tunti sen jälkeen, kuin ovat päässeet munasta, ovat oppineet nokkimaan jyviä. Todenmukaisin ratkaisu näyttää olevan se, että tavan alkuna on ollut edistyneemmällä iällä saavutettu kokemus, ja että tapa sitten on jälkeläisiin periytyneenä siirtynyt varhaisempaan ikään. Nuoren kengurun ei kumminkaan sanota imevän, vaan ainoastaan riippuvan emänsä nisästä, koska emällä on kyky ruiskuttaa maitoa avuttoman, keskentekoisen poikasensa suuhun. Mivart huomauttaa tämän johdosta: "Jollei olisi olemassa erityistä suojalaitetta täytyisi poikasen ehdottomasti tukehtua henkitorveen tunkeutuvan maidon johdosta. Mutta sellainen suojalaite on olemassa. Kurkunpää on sillä tavoin pitentynyt, että se ulettuu nenäontelon taka-aukkoon saakka, jotenka ilmalla on vapaa tie keuhkoihin, samalla kuin maito vahinkoa tuottamatta valuu alas tämän pitentyneen henkitorven kummaltakin puolelta saapuen onnellisesti sen takana olevaan nieluun." Mivart kysyy sitten, kuinka luonnollinen valinta on hävittänyt "tämän ainakin täysin haitattoman ja vaarattoman rakennelman" täysi-ikäiseltä kengurulta (ja useimmilta muilta imettäväisiltä, olettaen että ne polveutuvat jostakin pussieläin-muodosta.) Selitykseksi voisi esittää sen otaksuman, että ääni, jolla on hyvin tärkeä merkitys useimmille eläimille, tuskin pääsisi kyllin voimakkaasti kuuluville kurkunpään päättyessä nenäonteloon. Sitäpaitsi on professori Flower lausunut minulle sen arvelun, että mainittu rakennelma olisi suureksi haitaksi eläimen niellessä kiinteässä muodossa olevaa ruokaa.

Siirrymme nyt hetkiseksi eläinkunnan alhaisimpiin ryhmiin. Piikkinahkaiset (meritähdet, merisiilit y.m.) ovat varustetut omituisilla elimillä, n.k. pihtijaloilla. Nämä ovat, ollessaan hyvin kehittyneitä, kolmihaaraisia pihtejä, s.o. pihtejä, joissa on kolme sahalaitaista haaraa, joiden hampaat tarkasti liittyvät toistensa lomiin ja ovat kiinnitetyt taipuvan, lihaksien liikuttaman varren päähän. Nämä pihdit voivat tarttua lujasti mihin esineeseen tahansa. Alexander Agassiz on havainnut Echinuksen eli merisiilin nopeasti kuljettavan ulostusten kappaleita pihdistä pihtiin eräitä ruumiissaan olevia juovia myöten, jotteivät ulostukset mädättäisi sen kuorta. Kumminkaan ei ole mitään epäilystä siitä, että näillä pihdeillä on muitakin tehtäviä kuin lian poistaminen ruumiista, ja yksi näistä tehtävistä on nähtävästi niiden käyttäminen puolustusaseina.

Kuten usein ennenkin, kysyy Mivart näiden elinten johdosta: "Mitä hyötyä olisi sellaisten rakennelmien ensimäisistä aiheellisista alkeista ja kuinka sellaiset idullaan olevat elinten-alut olisivat voineet turvata ainoankaan piikkinahkaisen elämän?" Mivart lisää ettei "tarttumiskyvyn äkillinenkään kehitys olisi ollut hyödyksi ilman mainittua vapaasti liikkuvaa vartta eikä tämä olisi voinut toimia ilman sen päässä olevia pihtejä, ja mitkään vähäiset epämääräiset muutokset eivät olisi voineet samalla haavaa kehittää näitä monimutkaisella tavalla toisiinsaliittyviä rakennelmia. Tätä ei saata kieltää lausumatta hämmästyttävää paradoksia." Niin paradoksilliselta kuin se Mivartista kuuluneekin, on kumminkin monilla meritähdillä kolmihaaraiset tarttumapihdit, jotka ovat liikkumattomasti yhtyneet juurestaan, mutta silti tarttumakykyiset. Tämän saattaa käsittää, jos ne ainakin osaksi toimivat puolustusaseina. Agassiz, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen ystävällisistä tätä kysymystä koskevista tiedonannoistaan, on ilmoittanut minulle, että on olemassa toisia meritähtiä, joiden kolmesta tarttumapihdistä yksi on muodostunut molempien muiden tueksi, sekä myöskin sukuja, joilta kolmas tarttumapihti on tykkänään hävinnyt. Echinoneus-eläimen kuoressa on Perrier'in mukaan kahdenlaisia pihtijalkoja, joista toiset muistuttavat Echinuksen, toiset Spatanguksen pihtijalkoja. Tällaiset tapaukset ovat aina mielenkiintoisia, koska ne selittävät näennäisesti äkilliset siirtymiset, osottaen että toinen elimen kahdesta muodosta on kehityksessään pysähtynyt.

Mitä näiden omituisten elinten kehitykseen tulee, päättää Agassiz omien ja Müllerin tutkimusten nojalla, että sekä meritähtien että merisiilien pihtijalkoja on epäämättömästi pidettävä muuntuneina piikkeinä. Tämän voi havaita sekä niiden kehittymistavasta yksilöllä että eri lajeissa ja suvuissa esiintyvästä laajasta ja täydellisestä astesarjasta, alkaen yksinkertaisista kyhmyistä, jotka vähitellen kehittyvät tavallisiksi piikeiksi ja siitä edelleen täydellisiksi kolmihaaraisiksi pihtijaloiksi. Asteittaisuutta on olemassa myöskin siinä tavassa, millä tavalliset piikit ja pihtijalat niitä tukevine kalkkisauvasineen niveltyvät kuoreen. Eräissä meritähtisuvuissa ovat havaittavissa "juuri ne yhdistelmät, jotka ovat tarpeen sen seikan toteennäyttämiseksi, että pihtijalat ovat ainoastaan muuntuneita haarautuneita piikkejä". Niinpä on olemassa kiintonaisia piikkejä, joiden kannan lähelle on liittynyt kolme yhtä etäällä toisistaan olevaa pykäläreunaista liikkuvaa haaraa; ja ylempänä on samassa piikissä jälleen kolme liikkuvaa haaraa. Kun nyt jälkimäiset lähtevät piikin latvasta muodostavat ne itse asiassa karkean pihtijalan, ja sellaisia voi nähdä samassa piikissä samalla haavaa kolmen alemman haaran kanssa. Tässä tapauksessa ovat pihtijalan haarat ja piikin liikkuvat haarat luonteeltaan selvästi identiset. Yleensä pidetään tavallisia piikkejä puolustusaseina; jos näin on laita, ei ole mitään syytä epäillä, että myöskin sahareunaisilla ja liikkuvilla haaroilla varustetuilla pihdeillä on sama tarkotus; ja ne voivat täyttää tämän tarkotuksen sitäkin paremmin, mikäli ne yhtymällä toisiinsa toimivat tarttuma- ja sieppaamisneuvoina. Näin jokainen kehitysaste, alkaen tavallisesta kiintonaisesta piikistä ja päättyen kiintonaiseen pihtijalkaan, on eläimelle hyödyllinen.

Muutamilla meritähtilajeilla nämä elimet, sen sijaan että olisivat kiinnitetyt liikkumattomaan tukeen, ovat taipuvan ja lihaksilla varustetun, joskin lyhyen varren päässä; tällöin niillä varmaankin on jokin muukin tehtävä kuin puolustusneuvojen. Merisiileissä voi seurata askel askeleelta sitä kehitystä, jonka kautta kiintonainen piikki tulee nivelellä kuoreen liittyväksi ja siten liikkuvaksi. Toivoisin, että tila sallisi minun tässä perinpohjaisemmin selostaa Agassiz'in mielenkiintoisia huomioita pihtijalkojen kehittymisestä. Kaikki mahdolliset kehitysasteet — lisää hän vielä — ovat havaittavissa myöskin meritähtien pihtijalkojen ja käärmetähtien, erään toisen piikkinahkaisryhmän, väkästen välillä; samoin myöskin merisiilien pihtijalkojen ja samaan suureen pääjaksoon kuuluvien merimakkaroiden (Holothuriae), kalkkiankkurien välillä.

Muutamat eläinyhteiskunnat eli zoophytit, kuten niitä on kutsuttu, nimittäin sammal eläimet, ovat varustetut omituisilla elimillä, joita nimitetään avikularioiksi. Näiden elinten rakenne vaihtelee melkoisesti eri lajeilla. Täydellisimmällä asteellaan ne omituisesti muistuttavat pienoiskokoista korppikotkanpäätä nokkineen, joka on kaulan varassa ja liikkuva, kuten alaleukakin. Eräällä tarkastamallani lajilla kaikki saman haaran avikulariot usein liikkuivat yhtaikaa edestakaisin leukapielet levällään, tehden noin 90° kulman viiden sekunnin kuluessa, ja niiden liike sai koko sammaleläin-yhteiskunnan värisemään. Kun koskettaa leukoja neulalla, tarttuvat ne siihen niin lujasti, että siten voi panna koko haaran värisemään.

Mivart mainitsee tämän tapauksen osottaakseen, kuinka vaikeata muka on uskoa, että sellaiset elimet kuin sammaleläinten avikulariot ja piikkinahkaisten pihtijalat, joita hän pitää "oleellisesti samankaltaisina" olisivat voineet kehittyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta niin etäällä toisistaan olevissa eläinkunnan luokissa. Mutta mitä rakenteeseen tulee, en voi nähdä mitään samankaltaisuutta kolmihaaraisten pihtijalkojen ja avikularioiden välillä. Jälkimäiset muistuttavat jonkunverran enemmän äyriäisten saksia, ja Mivart olisi voinut yhtä hyvällä syyllä mainita tämän yhdenkaltaisuuden erikoisena vaikeutena — tai vaikkapa yhdennäköisyyden avikularioiden ja linnunpään välillä. Luonnontutkijat Busk, tohtori Smitt ja tohtori Nitsche, jotka ovat tarkoin tutkineet tätä ryhmää, arvelevat avikularioiden vastaavan yksilöitä ja niiden kammioita niissä yhteiskunnissa, joista zoophytit ovat kokoonpannut; kammion liikkuva huuli eli kansi vastaa avikularion liikkuvaa alaleukaa. Busk ei kumminkaan tunne mitään nykyään eläviä välimuotoja itse eläimille ja avikularioille. On senvuoksi mahdotonta mennä lausumaan mitään arveluja siitä, millaisten hyödyllisten väliasteiden kautta toinen olisi voinut muuttua toiseksi. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei tällaisia väliasteita ole ollut olemassa.

Koska äyriäisten pihdit jonkun verran muistuttavat sammaleläinten avikularioita — molemmat kun toimivat nipistiminä — maksanee vaivan osottaa, että edellisistä on vieläkin olemassa pitkä sarja hyödyllisiä astemuotoja. Ensimäisellä ja yksinkertaisimmalla asteella mainitun elimen viimeinen nivel sulkeutuu joko viimeistä-edellisen leveän nivelen tasapäistä kärkeä tai koko sen sivua vastaan, ollen siten kykenevä tarttumaan kiinni esineeseen, mutta elin toimii vielä samalla jalkana. Seuraavalla asteella leveän viimeistä-edellisen nivelen toinen kulma on hieman ulkoneva, toisinaan epäsäännöllisen hampaallinen, ja viimeinen nivel sulkeutuu hampaita vastaan. Tämän ulkoneman koon kasvaessa ja sen sekä viimeisen nivelen muodon lievästi toisintuessa ja kehittyessä sakset tulevat yhä täydellisemmiksi, kunnes vihdoin joudumme niin täydellisiin tarttuma-elimiin kuin ravun sakset ovat: ja tällaista asteittaista kehitystä voimmekin todellisuudessa seurata.

Avikularioiden ohella sammal-eläimillä on toisetkin omituiset elimet, n.k. vibrakelit. Nämä ovat tavallisesti pitkiä liikkuvia ja herkkätuntoisia harjaksia. Eräällä tutkimallani lajilla vibrakelit olivat hieman käyrät ja ulkosyrjältään sahalaitaiset ja kaikki saman eläinjoukon vibrakelit liikkuivat usein yht'aikaa, niin että ne pitkien airojen tavoin nopeasti pyyhkäisivät erään roskan mikroskooppini objektilasilta. Kun eräs roska pantiin vibrakelien päälle, takertui se niihin kiinni ja ne ponnistelivat voimakkaasti vapautuakseen siitä. Vibrakelien arvellaan toimivan puolustuseliminä ja niiden saattaa nähdä, huomauttaa Busk, "hitaasti ja huolellisesti pyyhkivän sammaleläinjoukon pintaa poistaen kaiken mikä saattaisi vahingoittaa kammioiden arkoja asukkaita, kun niiden lonkerot pistäytyvät ulos." Avikulariot, samoinkuin vibrakelit, toimivat nähtävästi puolustuseliminä, mutta sen ohella ne myöskin pyydystävät ja surmaavat pieniä eläimiä, joiden sitten veden virtausten mukana arvellaan kulkeutuvan yksilöeläinten lonkeroiden ulottuville. Muutamat lajit ovat varustetut sekä avikularioilla että vibrakeleilla ja toiset taas yksinomaan vibrakeleilla.

On vaikeata kuvitella kahta ulkonäöltään erilaisempaa esinettä kuin harjasmainen vibrakeli ja linnunpään muotoinen avikulario. Kumminkin nämä elimet ovat miltei varmasti homologisia ja kehittyneet samasta yhteisestä alusta, nimittäin yksilöeläimestä ja sen kammiosta. Tämä selittää, miksi nämä elimet eräissä tapauksissa välimuotojen välityksellä liittyvät toisiinsa, kuten Busk tietää kertoa; niinpä eräiden Lepralia-lajien avikulariossa liikkuva "leuka" on niin ohennut, että se muistuttaa harjasta ja ainoastaan kiinteän "yläleuan" olemassa olo osottaa sen avikularioksi. Vibrakelit ovat voineet suorastaan kehittyä kammioiden kansista käymättä avikulario-asteen lävitse; mutta todennäköisempää on, että ne ovat käyneet tämän asteen lävitse, koska muuttumisen aikaisimmilla asteilla kammion muut osat ja sisässä oleva yksilöeläin olisivat tuskin voineet heti hävitä. Usein vibrakelien juurella on syvennyksellä varustettu tuki, joka näyttää vastaavan avikularion kiinteätä "nokkaa", mutta muutamilta lajeilta tämä tuki kokonaan puuttuu. Jos tämä käsitys vibrakelien muodostuksesta on oikea, on niiden muodostus mielenkiintoinen. Sillä jos oletamme, että avikularioilla varustetut lajit olisivat hävinneet sukupuuttoon, ei vilkkainkaan mielikuvitus olisi koskaan voinut kuvitella, että vibrakelit olivat aikaisemmassa muodossaan olleet linnunpäätä tai omituista päähinettä tai laatikkoa muistuttavia elimiä. On mielenkiintoista nähdä kahden näin tavattoman erilaisen elimen kehittyneen samasta alusta; ja koska kammion liikkuvan huulen tehtävänä on suojella yksilöeläintä, ei ole ensinkään vaikeata otaksua, että kaikkien niiden kehitysasteiden, joiden kautta huuli ensin muuttuu avikularion alaleuaksi ja sitten pidentyneeksi harjakseksi, täytyi olla erilaisina suojeluskeinoina eri olosuhteissa.

Kasvikunnasta Mivart mainitsee kaksi tapausta, nimittäin orchis-kasvien kukanrakenteen ja kiipeilevien kasvien liikunnot. Edellisen johdosta hän lausuu että "yritys selittää sen syntyä on aivan epätyydyttävä ja aivan riittämätön selittämään noita äärettömän pieniä rakennelman-alkeita, jotka vasta sitten voivat tulla hyödyllisiksi, kun ne ovat melkoisesti kehittyneet." Koska olen laajasti käsitellyt tätä asiaa eräässä toisessa teoksessani, tahdon tässä esittää vain muutamia yksityiskohtia, jotka koskevat erästä orchis-kukkien silmäänpistävimmistä omituisuuksista, nim. niiden siitepölymyhkyjä. Hyvin kehittyneen siitepölymyhkyn muodostaa joukko siitepölyhiukkasia, jotka ovat joustavan varren latvassa ja tämä varsi taas on kiinnitetty hyvin tahmeasta aineesta muodostuneeseen kantaan. Nämä laitteet vaikuttavat, että hyönteiset voivat kuljettaa siitepölymyhkyjä toisesta kukasta toisen kukan luottiin. Muutamien orchis-lajien siitepölymyhkyt ovat varrettomat, ja hiukkasia yhdistävät toisiinsa ainoastaan hienot rihmat, mutta koska tällaisia on muillakin kuin orchis-kasveilla, ei meidän tarvitse tässä ottaa niitä huomioon. Mainittakoon kumminkin, että orchis-kasvien alinta kehityskantaa edustavasta Cypripedium kasvista voimme nähdä, kuinka nämä rihmat aluksi kehittyvät. Muilla orchis-lajeilla yhtyvät rihmat siitepölymyhkyn toisessa päässä, ja näin on muodostunut ensimäinen alku varren kehitykselle. Että varsi, silloinkin kun se on melkoisen pitkä ja kehittynyt, on näin saanut alkunsa, siitä antavat meille hyvän todistuksen ne kesken kehitystään pysähtyneet siitepölyhiukkaset, joita toisinaan tavataan vajonneina siitintukun kiinteisiin keskiosiin.

Mitä toiseen pääomituisuuteen, nim. tuohon tahmean aineen muodostamaan pieneen kantaan tulee, johon varren pää on kiinnitetty, voidaan mainita pitkä sarja eri kehitysasteita, joista jokainen on kasville hyödyllinen. Useimmissa muihin lahkoihin kuuluvissa kasveissa erittää luotti hiukkasen tahmeata ainetta. Muutamien orchis-lajien kukista erittyy samanlaista ainetta, mutta paljon runsaammin, ja ainoastaan yhdestä kukan kolmesta luotista; tämä luotti on hedelmätön, kenties runsaan erittymisen vaikutuksesta. Kun hyönteinen käy tällaisessa kukassa, tarttuu siihen joku määrä tuota tahmeata ainetta ja samalla se vie mukaansa muutamia siitepölyhiukkasia. Tältä yksinkertaiselta asteelta, joka ei paljoakaan eroa hyvin monien tavallisten kukkien rakenteesta, johdutaan lukemattomien siirtymämuotojen kautta lajeihin, joissa siitepölymyhky päättyy hyvin lyhyeen, vapaaseen varteen, sekä toisiin, joissa varsi on lujasti kiinnitetty tahmeaan aineeseen ja joissa itse tuo hedelmätön luotti on suuresti muuntunut. Jälkimäinen tapaus edustaa siitepölymyhkyn korkeinta kehitysastetta. Ken ottaa huolellisesti tutkiakseen orchis-lajien kukkia, ei voi kieltää mainitun kehitysasteikon olemassa-oloa. Asteikko alkaa siitepölymassasta, jonka hiukkasia ainoastaan hienot rihmaset pitävät koossa, samalla kuin luotti ainoastaan hiukan eroaa tavallisen kukan luotista, ja päättyy erittäin monimutkaiseen siitepölymyhkyyn, joka on ihmeteltävästi soveltautunut edistämään hyönteisten toimittamaa siitepölyn kuljetusta. Se, joka ottaa tarkastaakseen näitä kukkia, ei myöskään voi kieltää, että kaikki nuo eri lajeissa huomattavat kehitysasteet ovat ihmeteltävän hyvin, katsoen kunkin kukan yleiseen rakenteeseen, soveltautuneet edistämään erilaisten hyönteisten avulla tapahtuvaa hedelmöittymistä. Tässä kuten useimmissa muissakin tapauksissa voisimme ulottaa tutkimuksemme vielä kauemmaksi taaksepäin ja kysyä, kuinka tavallisen kukan luotti on tullut tahmeaksi. Mutta koska emme tunne minkään olioryhmän elämänvaiheita kokonaisuudessaan, on tällaisten kysymysten tekeminen yhtä hyödytöntä, kuin on turhaa koettaa niihin vastata.

Siirtykäämme nyt kiipeileviin kasveihin. Nämä voidaan järjestää pitkäksi sarjaksi, alkaen sellaisista kasveista, jotka yksinkertaisesti kiertyvät jonkun tuen ympärille ja päättyen lehdillään kiipeileviin sekä kärhillä varustettuihin kasveihin. Molemmilla jälkimäisillä on varsi tavallisesti, joskaan ei aina, kadottanut köynnöstymiskykynsä, mutta säilyttänyt kiertymiskykynsä, mikä kyky on myöskin kärhillä. Asteittaiset muuntelut lehdillään kiipeilevistä kasveista kärhillä varustettuihin ovat erittäin hienovivahteisia, ja eräät kasvit voidaan erotuksetta lukea kumpaan luokkaan tahansa. Mutta siirryttäessä yksinkertaisista köynnöskasveista lehdillään kiipeileviin kasveihin tulee eräs tärkeä ominaisuus lisäksi, nimittäin herkkyys kosketukselle, mikä vaikuttaa sen, että lehtien ruodit ja kukkien perät tai näiden kärhimuunnokset kosketuksen aikaansaaman kiihotuksen vaikutuksesta kiertyvät tuen ympärille. Ken ottaa lukeakseen näitä kasveja käsittelevän tutkielmani, lienee valmis myöntämään, että kaikki nuo monet yksinkertaisten köynnöskasvien ja kärhikasvien väliset tehtävän- ja rakenteenmuuntelut ovat kussakin tapauksessa lajille erittäin hyödyllisiä. Niinpä köynnöskasvin muuttuminen lehdillään kiipeilevaksi on tälle kasville ilmeiseksi hyödyksi; ja todennäköistä on, että jokainen pitkäruotinen lehdillä varustettu köynnöskasvi olisi kehittynyt lehdillään kiipeilevaksi, jos vaan sen lehtiruodit olisivat vähäisessäkään määrässä omanneet tarpeellisen herkkyyden kosketukselle.

Koska köynnöstyminen on yksinkertaisin keino kiivetä ylöspäin tukea myöten ja muodostaa sarjamme alimman asteen, nousee luonnollisesti kysymys, kuinka kasvit ensinnä saavuttivat tämän, aluksi heikon, mutta sittemmin luonnollisen valinnan vaikutuksesta kehittyneen ja lisääntyneen kyvyn. Köynnöstymiskyky riippuu ensinnäkin siitä, että kasvien runko on nuorena hyvin taipuisa (mikä ominaisuus kumminkin on myöskin useilla ei-kiipeilevillä kasveilla), ja toiseksi sen alituisesta kiertymisestä kaikkiin suuntiin, yhteen toisensa jäljestä määrätyssä järjestyksessä. Tämän liikkeen kautta kallistuu runko joka taholle ja kiertyy kiertymistään ympäri. Kun rungon alaosa koskettaa jotakin esinettä ja sen johdosta jää liikkumattomaksi, jatkaa yläosa yhä taipumistaan ja kiertymistään ja köynnöstyy siten välttämättä tuen ympärille. Kiertymisliike lakkaa kunkin vesan aikaisimman kasvukauden päätyttyä. Koska useissa toisilleen hyvin etäistä sukua olevissa heimoissa yksityisillä lajeilla ja suvuilla on kiertymiskyky, jonka kautta ne ovat tulleet köynnöskasveiksi, on niiden kunkin erikseen täytynyt saavuttaa tämä kyky, eivätkä ne ole voineet periä sitä yhteisiltä esivanhemmilta. Tämä seikka sai minut otaksumaan, ettei lievä taipumus tämäntapaiseen liikkeeseen suinkaan ole mitään harvinaista sellaisissakaan kasveissa, mitkä eivät ole kiipeileviä, ja että tämä taipumus on tarjonnut luonnolliselle valinnalle aineksia, joihin se on voinut vaikuttaa ja joita se on voinut kehittää. Tätä otaksuessani tunsin ainoastaan yhden epätäydellisen tapauksen, nim. sen, että erään Maurandian nuoret kukanperät kiertyivät hiukkasen ja epäsäännöllisesti, kuten köynnöskasvien rungot, mutta käyttämättä tätä ominaisuuttaan millään tavoin hyväkseen. Pian tämän jälkeen Fritz Müller havaitsi, että erään Alisman ja erään Linumin (kasveja, jotka eivät kiipeile ja jotka luontaisjärjestelmässä ovat hyvin etäällä toisistaan) nuoret rungot selvästi, joskin epäsäännöllisesti kiertyivät; ja Müller lisää, että on syytä luulla asianlaidan olevan saman muutamiin muihinkin kasveihin nähden. Nämä vähäiset liikunnot eivät näytä olevan kysymyksenalaisille kasveille miksikään hyödyksi. Ainakaan ei niistä ole vähintäkään hyötyä kiipeämiseen nähden — seikka, josta juuri tässä on kysymys. Siitä huolimatta nämä kasvit antavat meille aihetta olettaa, että jos niiden runko olisi ollut taipuisa ja jos niillä niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, olisi ollut hyötyä ylöspäin kasvamisesta, silloin olisi luonnollinen valinta voinut vahvistaa ja käyttää hyväkseen niiden heikkoa, epäsäännöllistä kiertymistaipumusta, kunnes ne olisivat kehittyneet täydellisiksi köynnöskasveiksi.

Lehtiruotien ja kukanperien sekä kärhenkantojen herkkätuntoisuuteen nähden pitävät paikkansa miltei samat huomautukset kuin köynnöskasvien kiertymisliikuntoihin nähden. Koska suuren suurella joukolla aivan eri ryhmiin kuuluvia kasveja on tällainen herkkätuntoisuus, voi odottaa tapaavansa sen oireita myöskin sellaisissa kasveissa, jotka eivät kiipeile. Näin onkin laita. Tein sen huomion, että mainitun Maurandian nuoret kukanperät hieman käyristyivät sille puolelle, jolta niitä kosketettiin. Morren havaitsi muutamien Oxalis-lajien lehtien ja lehtiruotien liikkuvan niitä hiljaa useita kertoja peräkkäin kosketeltaessa tai kasvia pudistettaessa, etenkin kun kasvi pantiin lämpimään auringonpaisteeseen. Uudistin samat kokeet muutamilla muilla Oxalis-lajeilla ja tulos oli sama; muutamissa lajeissa voi selvästi havaita liikkeen, mutta se oli paraiten huomattavissa nuorissa lehdissä; toisissa taas oli liike peräti vähäpätöinen. Paljon tärkeämpää on kumminkin, että etevän asiantuntijan Hofmeisterin lausunnon mukaan kaikkien kasvien nuoret vesat ja lehdet liikkuvat mainitulla tavalla, kun niitä pudistetaan. Ja kuten tunnettua, ovat kiipeilevien kasvienkin lehtiruodit ja kukanperät sekä kärhet ainoastaan varhaisimpana kasvukautenaan herkkätuntoisia.

Lienee tuskin mahdollista, että yllämainituilla kosketuksen tai pudistnmisen aikaansaamilla vähäpätöisillä liikkeillä, joita havaitsemme kasvien nuorissa, kasvavissa elimissä, olisi jotakin funktiollista merkitystä näille kasveille. Mutta kasveilla on myöskin erinäisten kiihotinten vaikutuksesta riippuva liikuntokyky, jolla on selvästi huomattava merkitys, kuten esim. kyky liikkua valoon päin tai, mikä tapahtuu harvemmin, siitä poispäin; samoin kyky liikkua painovoiman vastaiseen suuntaan tai, harvemmin, samaan suuntaan kuin painovoima. Kun jonkun elimen hermoja ja lihaksia kiihotetaan sähköllä tai strykniinillä, voidaan siten aikaansaatuja liikkeitä pitää kiihotuksen satunnaisina tuloksina, sillä hermot ja lihakset eivät ole saaneet mitään erikoista herkkyyttä juuri näille kiihottimille. Myöskin kasvien laita näyttää olevan siten, että niiden omatessa kyvyn liikkua eräiden kiihotinten vaikutuksesta, kosketus tai ravistaminen aikaansaa niissä satunnaisen kiihotuksen. Ei siis ole ensinkään vaikeata otaksua, että luonnollinen valinta on käyttänyt hyväkseen ja lisännyt tätä lehdillään kiipeilevissä ja kärhikasveissa ilmenevää taipumusta. Kumminkin on todennäköistä — syistä, jotka olen esittänyt ennenmainitussa tutkielmassani — että näin on ollut ainoastaan niiden kasvien laita, jotka jo ovat saavuttaneet kiertymiskyvyn ja siis muuttuneet köynnöskasveiksi.

Olen jo yrittänyt selittää, kuinka kasvit muuttuvat köynnöskasveiksi — nimittäin siten, että niiden taipumus suorittamaan vähäisiä epäsäännöllisiä kiertymisliikkeitä, jotka aluksi eivät tuottaneet niille mitään hyötyä, on kehittynyt voimakkaammaksi. Nämä liikunnot, samoinkuin myös kosketuksen ja ravistamisen synnyttämät, ovat satunnaisena tuloksena kasvin liikkumiskyvystä, jonka se on saavuttanut muiden sille hyödyllisten tarkotusten vuoksi. En tahdo ottaa ratkaistakseni, ovatko perinnöllisiksi muuttuneet elintapojen vaikutukset köynnöskasvien aste asteelta kehittyessä avustaneet tässä luonnollista valintaa. Kumminkin on tunnettua, että eräät säännöllisten väliaikojen päästä uudistuvat liikunnot, kuten esim. kasvien "uni", ovat tottumuksesta riippuvaisia.

Olen nyt kenties liiankin laajaperäisesti käsitellyt tapauksia, jotka muuan etevä luonnontutkija on esittänyt muka todistuksina siitä, ettei luonnollinen valinta pysty selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita, ja toivon osottaneeni, etteivät nämä tapaukset tuota mitään suuria vaikeuksia. Tällöin on minulla ollut tilaisuutta laajahkosti käsitellä rakennelmien asteittaista kehitystä, joka usein on yhteydessä muuttuneiden tehtävien kanssa — tärkeä seikka, jota ei tämän teoksen edellisissä painoksissa ole kyllin perinpohjaisesti käsitelty. Tahdon nyt aivan lyhyesti vielä palata edellä esitettyihin tapauksiin.

Mitä giraffiin tulee, on tämä merkillinen nelijalkainen helposti voinut muodostua jostakin sukupuuttoon hävinneestä, korkearuumiisesta märehtijästä siten, että ne yksilöt, joilla oli pisimmät kaulat, raajat j.n.e., ja jotka ylettyivät syömään tavallista hieman korkeammalta, polvesta polveen jäivät eloon ja että ne yksilöt, jotka eivät ylettyneet syömään yhtä korkealta, alinomaa tuhoutuivat. Mutta myöskin kaikkien näiden ruumiinosien jatkuva harjottaminen on perinnöllisyyden ohella tärkeällä tavalla edistänyt niiden rinnakkaista kehitystä. Mitä taas niihin hyönteisiin tulee, jotka muistuttavat erilaisia esineitä, ei ole ensinkään mahdotonta, että pelkästään satunnainen yhdennäköisyys jonkin tavallisen esineen kanssa on kussakin tapauksessa tarjonnut luonnolliselle valinnalle sen pohjan, jolle se on voinut perustaa työnsä, ja että sellaisten lievien muuntelujen tilapäinen säilyminen, jotka tekivät yhdennäköisyyden vieläkin suuremmaksi, on sittemmin täydellistänyt luonnollisen valinnan vaikutusta. Tätä on sitten jatkunut niin kauan kuin muuntelua on kestänyt ja kunnes yhä täydellisempi yhdennäköisyys pelasti hyönteisen joutumasta tarkkanäköisten vihollistensa saaliiksi. Eräissä valaslajeissa on olemassa taipumus pienten, epäsäännöllisten, kitalaesta pistävien sarveispiikkien muodostumiseen ja luonnollinen valinta näyttää aivan hyvin kyenneen säilyttämään kaikki suotuisat muuntelut, kunnes piikit olivat muodostuneet ensin sentapaisiksi sälömäisiksi kyhmyiksi eli hampaiksi kuin hanhen nokassa havaittavat, sitten samantapaisiksi lyhyiksi sarvessälöiksi kuin heinäsorsan, senjälkeen yhtä täydellisiksi sälöiksi kuin lapasorsan, ja vihdoin sellaisiksi jättiläismäisiksi hetuloiksi, joita Grönlannin valaalla on suussansa. Sorsan heimossa on sälöillä aluksi hammasten tehtävä, sitten niitä käytetään osaksi hampaina, osaksi siivilöimislaitteena, ja lopuksi miltei yksinomaan jälkimäisenä.

Mikäli voimme arvostella, on tavalla eli käytännöllä ollut hyvin vähän, jos mitään vaikutusta sellaisten rakennelmien kuin yllämainittujen sarveissälöjen tai hetuloiden kehitykseen, Sen sijaan on kampelan alemmanpuolisen silmän siirtyminen pään yläpuolelle ja eräiden imettäväisten hännän muodostuminen tarttumaelimeksi epäilemättä miltei yksinomaan käytännön ja sen ohella perinnöllisyyden aiheuttama. Mitä korkeampien eläinten nisiin tulee, on otaksuttavinta, että pussieläimen pussin pinta aluksi oli kokonaan ravitsevaa nestettä erittävien ihorauhasten peittämä ja että näiden rauhasten toiminta vilkastui luonnollisen valinnan vaikutuksesta, samalla kuin ne keskittyivät rajotetulle alalle, muodostaen siten nisän. Ei ole ensinkään vaikeampaa käsittää, kuinka jonkun muinaisen piikkinahkaislajin puolustusaseina käytetyt haarapiikit luonnollisen valinnan vaikutuksesta ovat kehittynet kolmihaaraisiksi pihtijaloiksi kuin että äyriäisten sakset ovat kehittyneet lievien, hyödyllisten muuntelujen kautta aluksi yksinomaan liikuntoelimenä käytetyn elimen viimeisestä ja viimeisenedellisestä nivelestä. Sammaleläinten näöltään niin erilaiset avikulariot ja vibrakelit ovat kehittyneet samasta alkumuodosta ja voimme hyvin käsittää että jälkimäisten asteittaiset muuntelut ovat olleet hyödyllisiä. Orchis-lajien siitepölymyhkyissä voimme havaita niiden rihmasten, joiden tehtävänä aluksi oli sitoa toisiinsa siitepölyhiukkaset, vähitellen yhtyvän myhkyä kannattavaksi varreksi. Samoin voimme seurata sitä asteittaista kehitystä, jonka kautta se tahmea aine, jota tavallisten kukkien luotit erittävät ja jolla vieläkin on miltei — mutta ei aivan — sama tarkotus, tuli kiinnitetyksi mainitun varren vapaaseen päähän. Kaikki tuon kehityksen asteet ovat olleet kysymyksessä-oleville kasveille hyödyllisiä. Mitä köynnöskasveihin tulee, ei minun tarvinne enää toistaa sitä, mitä juuri äsken olen sanonut.

On usein kysytty, mikseivät eräät lajit, jos luonnollinen valinta kerran on niin tehokas, ole saaneet tätä tai tuota rakennelmaa, joka olisi ollut niille silminnähtävän hyödyllinen. Mutta onhan järjetöntä vaatia varmaa vastausta tällaisiin kysymyksiin, sillä emmehän tunne minkään lajin entisiä vaiheita emmekä niitäkään ehtoja, jotka nykyisin määräävät niiden luvun ja levenemisen. Useimmissa tapauksissa voimme esittää ainoastaan yleisiä syitä, ja vain muutamissa harvoissa tapauksissa myöskin erikoisia syitä. Niinpä ovat useat rinnakkaiset muuntelut miltei välttämättömiä, jotta laji voisi mukautua uusiin elinehtoihinsa, ja usein kysymyksessä olevat elimistönosat eivät kenties ole muunnelleet oikeaan suuntaan tai tarpeellisessa määrässä. Useiden lajien lisääntymistä ovat varmaankin saattaneet ehkäistä hävittävät vaikutukset, joilla ei ole ollut mitään tekemistä niiden rakennelmien kanssa, jotka mielestämme olisivat olleet lajille hyödyllisiä ja joiden sen vuoksi olisi pitänyt olla saavutettavissa luonnollisen valinnan kautta. Tässä tapauksessa ei luonnollinen valinta ole voinut aikaansaada noita rakennelmia, koska ne eivät olisi voineet mitään vaikuttaa olemassaolo-taistelussa. Monesti joku rakennelma tarvitsee kehittyäkseen monimutkaisia ja kauan vallitsevia, useinkin aivan erikoisenlaatuisia elinehtoja, ja harvoin lienee sattunut niin, että elinehdot ovat joka suhteessa olleet suotuisia. Se luulo, että jonkin rakennelman, jota me — usein tässä erehtyen — pitäisimme lajille hyödyllisenä, olisi pitänyt kaikissa olosuhteissa syntyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta, on ristiriidassa sen tavan kanssa, millä luonnollinen valinta käsityksemme mukaan vaikuttaa. Mivart ei kiellä, että luonnollinen valinta on aikaansaanut jotakin, mutta hänestä se on "todistettavasti riittämätön" selittämään niitä ilmiöitä, jotka minä selitän sen aiheuttamiksi. Olemme nyt tarkastaneet hänen päätodisteitaan ja muut otamme myöhemmin puheeksi. Niiden todistusvoima on mielestäni vähäinen niihin todisteihin verrattuina, joita voidaan esittää luonnollisen valinnan puolesta, ottaen huomioon muut sitä edistävät, usein mainitut vaikuttimet.

Minun on lisättävä, että muutamat tässä esittämistäni tosiasioista ja todisteista ovat samassa tarkotuksessa esitetyt eräässä "Medico-Chirurgical Review'issa" äskettäin julkaistussa kirjotuksessa.

Nykyään miltei kaikki luonnontutkijat myöntävät kehityksen jossakin muodossa. Mivart arvelee lajien muuttuvan "sisäisestä pakosta tai taipumuksesta", josta emme muka mitään tiedä. Että lajeilla on kyky muuttua, sen myöntävät kaikki kehitysopin kannattajat; mutta mielestäni on tarpeetonta puhua mistään muusta sisäisestä pakosta tai taipumuksesta kuin siitä tavallisesta muuntelutaipumuksesta, joka ihmisen toimittaman valinnan avulla on luonut monet hyvinsoveltautuneet kotirodut ja joka luonnollisen valinnan avulla on yhtä hyvin kyennyt asteittaisesti kehittämään luonnonrodut eli lajit. Lopullisena tuloksena on yleensä, kuten jo on selitetty, ollut organisationissa tapahtunut edistys, joissakin harvoissa tapauksissa kumminkin taantumus.

Mivart on myöskin taipuvainen uskomaan — ja monet luonnontutkijat ovat hänen kanssaan yhtä mieltä — että uusia lajeja ilmestyy "äkkiä ja kerta kaikkiaan tapahtuvan muuntelun kautta". Hän arvelee esim., että sukupuuttoon kuolleen kolmivarpaisen Hipparionin ja hevosen väliset eroavaisuudet syntyivät yht'äkkiä. Hänestä on vaikeata uskoa, että "linnun siipi on kehittynyt millään muulla tavalla kuin verrattain äkillisen, laadultaan selväpiirteisen ja huomattavan muuntelun kautta"; ja arvatenkin hänellä on sama ajatus myöskin lepakkojen ja pterodaktylien siivistä. Tämä otaksuma, jonka mukaan elimistöjaksoissa olisi suuria aukkoja ja paljon katkonaisuutta, tuntuu minusta tuiki epätodenmukaiselta.

Jokainen, joka uskoo kehityksen tapahtuneen hitaasti ja asteittaisesti, on tietysti valmis myöntämään, että on saattanut tapahtua lajinmuutoksia, jotka ovat olleet yhtä jyrkkiä ja suuria kuin mikä tahansa yksityinen muutos, jonka tapaamme luonnossa ja vieläpä kesytystilassakin. Mutta koska lajit ovat muuntelevaisempia kesytettyinä tai viljeltyinä kuin luonnollisen elinehtojensa alaisina, ei ole todennäköistä, että luonnossa on usein tapahtunut sellaisia suuria ja jyrkkiä muutoksia, jollaisia tiedetään toisinaan syntyvän kesytetyissä ja viljellyissä lajeissa. Jälkimäisistä muunteluista voidaan useita pitää reversioni- eli palautumistapauksina; ja ne ominaisuudet, jotka tällöin palautuvat, ovat todennäköisesti useinkin saavutetut aluksi aste asteelta. Vielä useampia täytyy pitää epämuodostumina, kuten esim. kuusisormisia tai harjasihoisia ihmisiä, Ancona-lampaita, Niata-karjaa y.m.; ja koska ne ominaisuuksiltaan suuresti eroavat luonnonlajeista, eivät ne paljoakaan valaise kyseessäolevaa asiaa. Jollemme ota lukuun tämänlaatuisia muuntelutapauksia, lienee olemassa ainoastaan harvoja äkillisiä muunteluita ja kun niitä luonnossa tavataan, voidaan niitä korkeintaan pitää epävarmoina lajeina, jotka ovat läheistä sukua kantamuodolleen.

Ne syyt, joiden vuoksi epäilen luonnonlajien muuttuneen yhtä jyrkästi kuin toisinaan kotirodut, ja joiden vuoksi en ensinkään usko niiden muuttuneen Mivartin otaksumalla ihmeellisellä tavalla, ovat seuraavat: Kokemuksemme mukaan kotiroduissamme esiintyy jyrkkiä ja selväpiirteisiä muutoksia vain yksitellen ja jotenkin pitkien väliaikojen päästä. Jos sellaisia esiintyisi luonnossa, häviävät ne helposti satunnaisten, tuhoavien voimien tai myöhemmän ristisiitoksen vaikutuksesta; ja samoin tiedämme käyvän kesytystilassakin, ellei ihminen omista erikoista huolenpitoa tällaisille muunteluille ja eristä niitä muiden joukosta. Jos siis oletamme jonkin uuden lajin äkkiä syntyvän Mivartin otaksumalla tavalla, täytyy meidän myöskin vastoin kaikkea analogiaa olettaa, että samalle alueelle yht'äkkiä ilmestyy useita omituisesti muuttuneita yksilöitä. Tämän pulman vältämme — samoinkuin kysymyksen ollessa ihmisen toimittamasta itsetiedottomasta valinnasta — omaksumalla opin asteittaisesta kehityksestä, joka perustuu siihen, että suuri joukko suotuisaan suuntaan enemmän tai vähemmän muuntelevia yksilöitä säilyy ja että suuri joukko päinvastaiseen suuntaan muuntelevia tuhoutuu.

Voi tuskin olla epäilystä siitä, että monet lajit ovat kehittyneet peräti asteittaisella tavalla. Monien luonnontilassa elävien laajojen heimojen lajit jopa suvutkin liittyvät niin läheisesti toisiinsa, että niitä useinkin on vaikea erottaa toisistaan. Jokaisella mantereella tapaamme, kulkiessamme pohjoisesta etelään, alankoseuduilta ylänköseuduille j.n.e., runsaasti läheissukuisia eli toisiaan vastaavia lajeja, samoin tapaamme niitä eräillä toisistaan erotetuilla mantereilla, joiden on täytynyt olettaa aikaisemmin olleen yhteydessä keskenään. Tehdessäni nämä ynnä alempana seuraavat huomautukset, minun on pakko viitata seikkoihin, jotka tulevat vasta myöhemmin käsiteltäviksi. Jos luomme katseemme jotakin mannermaata ympäröiviin monilukuisiin saariin, havaitsemme että hyvin monet niiden asujamista voidaan lukea ainoastaan epävarmojen lajien joukkoon. Samoin on laita, jos luomme katseemme menneisiin aikoihin ja vertaamme äskettäin elävien ilmoilta poistuneita lajeja nykyisiin; tai jos vertaamme saman geologisen muodostuman eri kerroksiin hautautuneita kivettyneitä lajeja. On aivan ilmeistä, että monen monituiset lajit ovat mitä läheisimmässä sukulaisuussuhteessa muihin vielä eläviin tai vielä hiljan elossa olleisiin lajeihin; ja sellaisten lajien voitanee tuskin väittää kehittyneen jyrkällä ja äkillisellä tavalla. Meidän ei myöskään pidä unohtaa, että tarkastaessamme eri lajien sijasta samansukuisten lajien erikoisia osia voimme havaita lukuisien ja ihmeen hienovivahteisten välimuotojen liittävän toisiinsa hyvin erilaisia rakennelmia.

Monet laajat tosiseikkaryhmät ovat käsitettävissä ainoastaan siltä näkökannalta, että lajit ovat kehittyneet hyvin hitain askelin. Niinpä se seikka, että laajempiin sukuihin kuuluvat lajit ovat toisilleen läheisempää sukua ja osottavat suuremman joukon muunnoksia kuin pienempiin sukuihin kuuluvat lajit. Edelliset ryhmittyvät sitäpaitsi pieniin sikermiin, samoinkuin muunnokset lajien ympärille, ja ovat muissakin suhteissa verrattavissa muunnoksiin, kuten teoksemme toisessa luvussa on osotettu. Samalta näkökannalta voimme käsittää, mistä syystä lajiominaisuudet ja sellaiset elimistön osat, jotka ovat poikkeavalla tavalla tai tavattoman voimakkaasti kehittyneet, ovat muuntelevaisempia kuin muut osat. Voisin mainita edellisten lisäksi useita muitakin samankaltaisia tosiseikkoja, jotka kaikki viittaavat samaan suuntaan.

Vaikka on miltei varmaa, että hyvin monet lajit ovat kehittyneet askelin, jotka eivät ole olleet suurempia kuin ne, jotka erottavat toisistaan lieviä muunnoksia, voidaan tietysti kumminkin väittää, että jotkut lajit ovat kehittyneet muista eroavalla, äkillisellä tavalla. Mutta tällaisen otaksuman tueksi olisi esitettävä painavia todistuksia. Tuskin mitään huomiota ansaitsevat ne epämääräiset ja eräissä suhteissa väärät verrantotapaukset, joita on esitetty tämän mielipiteen tueksi ja joiden paikkansa-pitämättömyyden Chauncey Wright on osottanut, kuten esim. vertailut epäorganisten aineiden äkilliseen kiteytymiseen tai soikkopallon (steroidin) keikahtamiseen asennosta toiseen. Ensi katsannolla näyttää kyllä eräs seikka, nimittäin geologisissa kerrostumissa huomattava uusien ja selvästi eroavien lajien äkillinen ilmestyminen, antavan tukea sille arvelulle, että lajit ovat kehittyneet äkkiä. Mutta tämän todistuksen arvo riippuu kokonaan siitä, kuinka täydellinen se kertomus on, jonka geologia antaa meille noista maapallon historian etäisistä ajoista. Jos tuo kertomus todellakin on niin katkonainen kuin monet geologit väittävät, ei ole ensinkään kumma, jos näyttää siltä kuin uudet elämänmuodot olisivat äkkiä kehittyneet.

Ellemme myönnä mahdollisiksi sellaisia suunnattomia muutoksia, joita Mivart väittää tapahtuneen, kuten esim. lintujen tai lepakkojen siipien äkillistä kehittymistä tai Hipparionin äkillistä muuttumista hevoseksi, voi äkillisten muutosten usko tuskin millään tavoin valaista yhdistävien nivelten puuttumista geologisissa kerrostumissa. Sen sijaan embryologia (sikiö-oppi) vastustaa jyrkästi tällaisten äkillisten muutosten mahdollisuutta. On tunnettua, ettei lintujen ja lepakkojen siivissä ja hevosen jaloissa voi huomata mitään erotusta varhaisella sikiö-asteella ja että eroavaisuudet ilmaantuvat vasta myöhemmin pienen pienin astein. Kaikenlaiset sikiössä huomattavat yhtäläisyydet saavat, kuten myöhemmin tulemme näkemään, selityksensä siitä, että nykyisten lajiemme esipolvet ovat muuntuneet yksilöiden aikaisimman nuoruuskauden jälkeisenä aikana ja jättäneet saavuttamansa uudet ominaisuudet jälkeläisilleen perinnöksi vastaavassa iässä. Muutoksella ei tämän vuoksi ole ollut juuri mitään vaikutusta sikiöön, ja tämä on jäänyt lajin muinaisen tilan todistuskappaleeksi. Siitä johtuu, että nykyään elävät lajit aikaisemmilla kehitysasteillaan niin yleisesti ovat samankaltaisia kuin vanhat sukupuuttoon kuolleet samaan luokkaan kuuluvat muodot. Jos omaksumme tämän kannan sikiöyhtäläisyyksien merkityksestä, on uskomatonta, että mikään eläin olisi ollut sellaisten äkillisten ja jyrkkien muutosten alaisena, kuin mistä äsken on ollut puhe, osottamatta jälkeäkään mistään äkillisestä muuntelusta sikiö-asteella, jolla sen rakenteen jokainen osa on kehittynyt huomaamattoman pienin askelin.

Ken uskoo jonkun vanhan muodon sisäisestä pakosta tai taipumuksesta äkkiä kehittyneen esim. siivelliseksi, hänen on myöskin miltei välttämättä vastoin kaikkea analogiaa oletettava useiden yksilöiden muunnelleen samalla haavaa. Mutta tällaiset jyrkät ja suuret rakenteenmuutokset ovat kieltämättä jotakin aivan toista kuin ne muuntelut, joiden alaisina useimmat lajit ilmeisesti ovat olleet. Hänen on edelleen pakko uskoa että äkkiä on syntynyt useita olennon muiden elimistönosien ja ympäröivien elinehtojen mukaan oivallisesti mukautuneita rakennelmia; eikä hänellä ole esitettävänään selityksen varjoakaan, joka tekisi tällaisen monimutkaisen ja ihmeellisen keskinäisen mukautumisen käsitettäväksi. Hänen on pakko myöntää, etteivät nuo suuret äkilliset muutokset ole jättäneet mitään jälkiä sikiöön. Kaiken tällaisen olettaminen merkitsee mielestäni poistumista tieteen pohjalta ja astumista ihmeiden valtakuntaan.