Lajien synty: Luonnollisen valinnan kautta

by Charles Darwin

VIII LUKU.

VAISTO.

Vaistot ovat verrattavissa tottumuksiin, mutta eri alkuperää. — Vaistojen asteittainen kehitys. — Lehtitäit ja muurahaiset. — Vaistot ovat muuntuvaisia. — Kotieläinten vaistot ja niiden alkuperä. — Käen, molothrus-linnun, strutsin ja loismehiläisten vaistot. — Orjia-pitävät muurahaiset — Mehiläinen ja sen solunrakennusvaisto. — Vaiston- ja rakenteenmuutosten ei ehdottomasti tarvitse olla samanaikuisia. — Vaikeuksia, joita oppi vaistojen luontaisesta valinnasta tuottaa. — Suvuttomat eli hedelmättömät hyönteiset. — Yleiskatsaus.

Monet vaistot ovat niin ihmeellisiä, että niiden kehittyminen voinee lukijasta tuntua vaikeudelta, joka riittää kumoamaan koko teoriani. Tahdon jo ennakolta huomauttaa, ettei tehtäväni ensinkään ole sielullisten kykyjen synnyn, enempää kuin itse elämänkään synnyn selvittäminen. Kysymyksessä ovat ainoastaan vaiston ja eläinten muiden, samaan luokkaan luettavien sielunkykyjen erilaisuudet.

En yritä antaa mitään määritelmää vaistosta. Olisi helppo osottaa, että tämä nimitys käsittää useita erilaisia sieluntoimintoja. Mutta jokainenhan ymmärtää, mitä tarkotetaan, kun sanotaan vaiston ohjaavan käkeä muuttamaan ja munimaan munansa toisten lintujen pesiin. Kun eläin, varsinkin nuori eläin, aivan ilman mitään kokemusta suorittaa jonkin teon, jonka suorittamiseen me ihmiset tarvitsisimme kokemusta, ja kun monet yksilöt suorittavat tuon teon samalla tavalla, tietämättään miksi niin tekevät, sanotaan tämän tapahtuvan vaistosta. Voisin kumminkin osottaa, ettei kumpikaan näistä tunnusmerkeistä ole yleispätevä. Mainittuihin tekoihin sisältyy näet usein, kuten Pierre Huber lausuu, jokin pieni annos järkeä ja arvostelukykyä, silloinkin kun on kysymys varsin alhaisella asteella olevista eläimistä.

Frederick Cuvier ja muutamat vanhemmat metafysikot ovat verranneet vaistoa tottumukseen. Tämä vertaus antaa kyllä kenties selvän käsityksen siitä sieluntilasta, jonka vallitessa teko suoritetaan, mutta ei välttämättä teon alkuperästä. Kuinka itsetiedottomasti suoritammekaan monet tavanmukaiset teot, vieläpä monesti aivan vastoin itsetietoista tahtoamme! Mutta kumminkin voimme hallita niitä tahtomme ja järkemme avulla. Tottumukset liittyvät helposti toisiin tottumuksiin, tiettyihin ajankohtiin ja ruumiintiloihin. Kerran synnyttyään ne usein säilyvät muuttumattomina kautta elämän. Voisin viitata moniaihin muihinkin vaistoissa ja tottumuksissa ilmeneviin yhtäläisyyksiin. Samoinkuin jotain tuttua laulua laulaessa sävel liittyy säveleen, samoin vaistoissakin eri toiminnot liittyvät toisiinsa jonkunmoisessa rytmissä. Jos jokin henkilö keskeytetään hänen laulaessaan tai lukiessaan jotakin ulkoa opittua, täytyy hänen tavallisesti palata taaksepäin saadakseen jälleen kiinni ajatustensa langasta. P. Huber havaitsi samaa eräästä toukkalajista, joka kutoo hyvin monimutkaisen verkon. Jos hän otti verkosta jonkin tällaisen toukan, joka oli suorittanut kudonta-työnsä, sanokaamme esim. kuudenteen asteeseen saakka, ja pani sen toiseen verkkoon, jossa työ oli suoritettu ainoastaan kolmanteen asteeseen saakka, niin toukka yksinkertaisesti suoritti uudelleen työn neljännen, viidennen ja kuudennen asteen. Jos toukka sitävastoin otettiin verkosta, jossa kudonta oli suoritettu esim. kolmanteen asteeseen saakka, ja pantiin toiseen, jossa työ on päätetty kuudenteen asteeseen, joten jo suuri osa työtä oli sen puolesta suoritettu, niin se ei suinkaan käyttänyt hyväkseen valmiiksi suoritettua työtä, vaan oli hyvin hämmentynyt ja sen näytti olevan pakko, lopettaakseen verkkonsa, alkaa kolmannesta asteesta, yrittäen siten uudelleen suorittaa jo valmiiksi tehdyn työn.

Jos oletamme jonkin tavanmukaisen toiminnon muuttuvan perinnölliseksi — kuten todistettavasti joskus tapahtuu — silloin on tuo toiminto, joka alkuaan oli ainoastaan tottumusta, niin lähellä vaistoa, ettei sitä saata tästä erottaa. Jos Mozart, joka kolmivuotiaana soitti pianoa hyvin vähän harjotusta saatuaan, olisi soittanut sävelen ilman vähintäkään harjotusta, voisi todellakin sanoa hänen tehneen sen vaistosta. Mutta olisi suuri erehdys luulla useimpien vaistojen saaneen alkunsa siten, että eräässä sukupolvessa syntynyt tottumus on polvesta polveen siirtynyt perinnöksi jälkeläisille. Selvästi voidaan osottaa, että kaikkein ihmeellisimmät vaistot, mitä tunnemme, nimittäin mehiläisen ja useiden muurahaislajien vaistot, eivät ole mitenkään saattaneet syntyä tottumuksesta.

Kaikki myöntänevät, että vaistot ovat jokaisen lajin menestykselle vallitsevissa elinehdoissa yhtä tärkeitä kuin ruumiilliset rakennelmat. Elinehtojen muuttuessa on ainakin mahdollista, että lievät vaistojen muuntelut saattavat olla lajille hyödyksi; ja jos voidaan osottaa, että vaistot hiukkasenkaan muuntelevat, ei minusta ole ensinkään vaikeata olettaa, että luonnollinen valinta säilyttää ja kehittämistään kehittää vaiston muunteluita, mikäli ne ovat lajille hyödyllisiä. Näin ovat luullakseni monimutkaisimmat ja ihmeellisimmät vaistot saaneet alkunsa. Samoinkuin ruumiillisten rakennelmien muunnelmat syntyvät ja kasvavat käytön eli tavan vaikutuksesta sekä kuihtuvat tai häviävät käytön puutteessa, samoin on epäilemättä ollut vaistojenkin laita. Käytön vaikutuksilla uskon kumminkin olevan vain toisarvoisen merkityksen verrattuna siihen vaikutukseen, mikä luonnollisella valinnalla on vaiston n.s. spontanisiin muunteluihin, s.o. muunteluihin, jotka ovat syntyneet samoista tuntemattomista syistä kuin ruumiinrakenteessa esiintyvät vähäiset poikkeavaisuudet.

Mikään monimutkainen vaisto ei voi syntyä luonnollisen valinnan kautta muutoin kuin monien vähäisten, mutta hyödyllisten muuntelujen hitaan, asteittaisen karttumisen kautta. Emme siis voi luonnossa tavata, yhtä vähän kuin kysymyksen ollessa ruumiinrakennelmista, niitä todellisia siirtymä-asteita, joiden kautta jokainen monimutkainen vaisto on kehittynyt — sillä nämä olisivat tavattavissa ainoastaan kunkin lajin suoraan ylenevissä esipolvissa —, mutta meidän pitäisi voida tavata joitakin todistuksia tällaisista siirtymä-asteista rinnakkaispolvissa. Ainakin meidän pitäisi voida osottaa, että jonkinlaiset astevivahtelut ovat mahdollisia; ja tämän me epäilemättä voimmekin. Olen hämmästyksellä huomannut, kuinka usein voimme tavata siirtymä-asteita, jotka johtavat mitä monimutkaisimpiin vaistoihin, huolimatta siitä että hyvin vähän huomiota on kiinnitetty muissa maanosissa kuin Europassa ja Pohjois-Amerikassa elävien eläinten vaistoihin ja ettei sukupuuttoon kuolleiden lajien vaistoja ensinkään tunneta. Vaistojen muuttumista voi toisinaan helpottaa se, että sama laji noudattaa eri vaistoja eri ikäkausinaan, eri vuodenaikoina, eri olosuhteissa j.n.e. Tässä tapauksessa luonnollinen valinta saattaa säilyttää jonkun näistä eri vaistoista. Ja tällaisia esimerkkejä samassa lajissa havaittavasta vaistojen erilaisuudesta voidaan kyllä osottaa luonnossa esiintyvän.

Samoinkuin ruumiinrakennelmat, ovat kunkin lajin vaistot — teoriani kanssa yhtäpitävästi — hyödyksi sille itselleen, eivätkä ole milloinkaan syntyneet hyödyttämään yksinomaan jotakin muuta olentoa, mikäli voimme asiata arvostella. Yksi selvimpiä tuntemiani esimerkkejä siitä, että eläin ilmeisesti suorittaa jonkin toiminnon yksinomaan toisen olennon hyväksi, on se Huberin ensinnä tekemä huomio, että lehtitäit vapaaehtoisesti antavat makeata eritettään muurahaisille. Että ne tekevät tämän vapaaehtoisesti, sen osottavat seuraavat tosiasiat: Poistin eräästä suolaruohosta, jossa oli toistakymmentä lehtitäitä yhdessä kasassa, kaikki muurahaiset ja estin ne pääsemästä siihen useiden tuntien aikana. Nyt olin varma siitä, että lehtitäillä olisi tarve ulostaa. Tarkastin niitä jonkun aikaa suurennuslasilla, mutta ei ainoakaan ulostanut; sitten kutkutin ja sivelin niitä karvalla, koettaen mikäli mahdollista tehdä tämän samalla tavalla kuin muurahaiset koskettavat niitä tuntosarvillaan, mutta tällöinkään ei ainoakaan ulostanut. Tämän jälkeen päästin erään muurahaisen niiden luokse, ja se näytti päättäen siitä innosta, millä se liikkui, heti oivallisesti käsittävän, minkä runsaan maitovaraston se oli tavannut. Se alkoi kosketella tuntosarvillaan lehtitäiden takaruumista, toisen toisensa perästä, ja jokainen näistä tunnettuaan kosketuksen heti nosti takaruumiinsa ja ulosti kirkkaan pisaran makeata nestettä, jonka muurahainen ahneesti söi. Aivan nuoretkin lehtitäit menettelivät täten, osottaen sillä, että teko oli vaistomainen, eikä mikään kokemuksen tulos. Huberin tekemät huomiot osottavat selvästi, etteivät lehtitäit tunne mitään vastenmielisyyttä muurahaisia kohtaan. Jollei jälkimäisiä ole saapuvilla, niiden täytyy lopulta heittää ulostuksensa. Mutta koska niiden ulostukset ovat tavattoman tahmeat, on lehtitäille epäilemättä mukavaa, että ulostukset tulevat poistetuiksi; ne eivät siis todennäköisesti ulosta yksinomaan muurahaisten hyväksi. Vaikkakaan ei voida todistaa, että mikään eläin suorittaisi jonkun toiminnon yksinomaan toisen lajin hyväksi, koettaa kumminkin jokainen hyötyä muiden vaistoista, samoinkuin jokainen koettaa hyötyä toisen lajin heikommasta ruumiinrakenteesta. Kaikkia vaistojakaan ei siis voi pitää ehdottomasti täydellisinä. Koska kumminkaan ei ole välttämätöntä esiintuoda yksityisseikkoja tämän ja muiden samantapaisten seikkojen valaisemiseksi, jätän ne tässä mainitsematta.

Koska vaistojen välttämättä täytyy luonnontilassa jonkun verran muunnella ja muuntelujen täytyy olla perinnöllisiä, jotta luonnollinen valinta voisi vaistoihin vaikuttaa, pitäisi minun oikeastaan mainita mahdollisimman paljon esimerkkejä tällaisista vaistojen muunteluista. Tilan puute kumminkin estää minua sitä tekemästä. Voin ainoastaan vakuuttaa, että vaistot varmasti muuntelevat — esim. vaellusvaisto, mitä vaellusten laajuuteen ja suuntaan tulee, vieläpä sitenkin, että se kokonaan häviää. Sama on pesänrakennusvaraston laita, sillä lintujen pesät vaihtelevat usein, riippuen pesän paikasta, seudun luonnosta ja lämpösuhteista, mutta usein myöskin meille aivan tuntemattomista syistä. Audubon on maininnut useita merkillisiä esimerkkejä siitä, että saman lintulajin pesät eroavat toisistaan Yhdysvaltojen pohjois- ja eteläosissa. On kysytty, miksi ei mehiläisille ole "suotu kykyä käyttää mitään muita aineksia kuin vahaa, kun tätä ei ole saatavissa", jos kerran vaistot ovat muuntelevaisia. Mutta mitäpä muita aineksia mehiläiset voisivat käyttää? Olen itse nähnyt niiden käyttävän valmista vahaa, jota oli kovennettu sinooperivärillä tai jota oli pehmennetty silavalla. Andrew Knight on havainnut mehiläistensä käyttävän vaivalloisesti kerättävän iskosvahan asemasta vahasta ja tärpätistä sekotettua tahdasta, jolla hän oli peittänyt puitten kuoressa olevia vikaantumia. Äskettäin on osotettu mehiläisten, sen sijaan että etsisivät siitepölyä, halukkaasti käyttävän aivan erilaista ainetta, nimittäin kaurajauhoja. Jonkun erikoisen vihollisen pelko on varmasti vaistomainen ominaisuus, kuten voi havaita pesivistä linnusta, joskin sitä kartuttaa kokemus ja saman vihollisen pelon näkeminen muissa eläimissä. Ihmisen pelko kehittyy hitaasti, kuten olen toisessa paikassa osottanut, eri eläimissä, jotka asustavat autioilla saarilla. Esimerkin samasta seikasta näemme Englannissakin, sillä ovathan suuremmat lintumme arempia kuin pikkulinnut, syystä että ihminen on niitä enemmän ahdistanut. Voimme täydellä varmuudella katsoa suurten lintujemme arkuuden johtuvan tästä syystä, sillä asumattomilla saarilla eivät suuret linnut ole sen arempia kuin pienetkään; ja harakka, joka Englannissa on niin arka, on Norjassa kesy lintu, samoinkuin varis Egyptissä.

Monia tosiseikkoja voisin mainita osotukseksi siitä, että samansukuisten, luonnontilassa syntyneidenkin, eläinten henkiset ominaisuudet ovat muuntelevaisia. Voisin myöskin mainita useita esimerkkejä kesyttömissä eläimissä ilmenneistä satunnaisista ja omituisista tavoista, jotka siinä tapauksessa, että olisivat lajille hyödyllisiä, voisivat luonnollisen valinnan kautta kehittyä uusiksi vaistoiksi. Oivallan varsin hyvin, etteivät tällaiset yleiset väitteet kykene lukijaa suurestikaan vakuuttamaan, jollei niitten tueksi mainita yksityiskohtaisia tapauksia. Kumminkin voin ainoastaan toistaa vakuutukseni, etten puhu ilman sitovia todistuksia.

TAVAN TAI VAISTON PERINNÖLLISIÄ MUUTOKSIA KOTIELÄIMISSÄ.

Jos tarkastelemme eräitä kesytetyissä eläimissä ilmeneviä tapauksia, varmistuu uskomme, että perinnölliset vaistonmuuntelut ovat luonnontilassakin mahdollisia, jopa todennäköisiäkin. Voimme niitä tarkastellessamme havaita, kuinka tottumukset ja n.s. spontanisten muuntelujen valinta ovat muuntaneet kotieläintemme henkisiä ominaisuuksia. On tunnettua, kuinka suuresti kotieläinten henkiset ominaisuudet vaihtelevat. Niinpä esim. toinen kissa on luonnostaan halukas pyytämään rottia, toinen taas hiiriä, ja tällaisten ominaisuuksien tiedetään olevan perinnöllisiä. St. John kertoo, kuinka eräs kissa kantoi kotiin metsälintuja, toinen jäniksiä ja kaniineja ja kolmas pyydysteli vesiperäisillä mailla, saaden miltei joka yö kiinni lehtokurppia tai vikloja. Voisin mainita suuren joukon omituisia, varmoista lähteistä peräisin olevia esimerkkejä siitä, että erilaiset luonteenlaadun ja maun vivahdukset ja myöskin mitä eriskummallisimmat temput, jotka liittyvät eräisiin sieluntiloihin tai ajankohtiin, menevät perinnöksi. Katsokaamme koiraroduissa esiintyviä tunnettuja tapauksia. On aivan varmaa, että nuoret pointerit (olen itse nähnyt oivallisen esimerkin siitä) toisinaan "seisovat", jopa saavat toverinsakin seisomaan heti ensi kertaa metsällä ollessaan; ammutun riistan noutaminen on varmasti johonkin määrin perinnöllinen ominaisuus riistannoutajakoirilla (retrievers) ja samoin paimenkoirat noudattavat perittyä taipumustaan kaartaessaan lauman, sen sijaan että hyökkäisivät sitä kohti. Tällaiset toiminnot, joita nuoret eläimet suorittavat ilman edelläkäypää kokemusta, kaikki yksilöt miltei samalla tavalla, ja joita kukin rotu suorittaa kiihkeällä halulla, tietämättä niiden tarkotusta — sillä esim. nuori pointeri tietää yhtävähän "seisovansa" auttaakseen isäntäänsä, kuin valkoinen kaaliperhonen tietää, miksi se laskee munansa kaalinlehtiin — tällaiset toiminnot eivät käsittääkseni oleellisesti eroa todellisista vaistoista. Jos näkisimme jonkin susilajin penikkain ilman minkäänlaista opetusta pysähtyvän liikkumattomaksi kuin kuvapatsas heti saaliin vainuttuaan ja sitten hitaasti ryömivän eteenpäin omituisin liikkein, tai jos näkisimme toisen susilajin saartavan hirvilauman, sen sijaan että hyökkäisi sen kimppuun, ja ajavan sen johonkin etäiseen paikkaan, niin varmaankin nimittäisimme näitä tekoja vaistomaisiksi. Kotieläinten vaistot eivät tosin ole läheskään niin syvään syöpyneitä kuin kesyttömien eläinten vaistot, mutta niihin ei olekaan vaikuttanut läheskään yhtä ankara valinta kuin jälkimäisiin ja ne ovat periytyneet jälkeläisiin verrattoman paljon lyhyemmän ajan kuluessa ja epävakaisemmissa olosuhteissa.

Kuinka voimakkaina kotieläinten vaistot, tavat ja luonteenlaatu periytyvät ja kuinka omituisesti ne sekottuvat toisiinsa, huomataan selvästi eri koirarotuja keskenään paritettaessa. Niinpä tiedetään, että vinttikoirien risteyttäminen härkäkoiran eli bulldoggin kanssa on antanut vinttikoirille rohkeutta ja itsepäisyyttä, ja nämä ominaisuudet ovat periytyneet moniin sukupolviin; samoin on risteytys vinttikoiran kanssa antanut kokonaiselle paimenkoirasuvulle taipumuksen jäniksen ajamiseen. Ristisiitoksen seurauksina ilmetessään kotieläinten vaistot muistuttavat kesyttömien eläinten vaistoja, jotka nekin omituisesti sekottuvat ja pitkiksi ajoiksi osottavat jälkiä jommankumman vanhemman vaistoista. Niinpä Le Roy kertoo erään koiran, jonka iso-isän isä oli susi, ilmaisseen villin sukuperänsä yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin siten, ettei se kutsuttaessa tullut suoraa suuntaa isäntänsä luokse.

Kotieläinten vaistoja käsitetään toisinaan toiminnoiksi, jotka ovat tulleet perinnöllisiksi ainoastaan pitkällisestä ja pakollisesta tottumuksesta. Mutta tämä ei ole totta. Kenenkään päähän ei olisi pistänyt eikä kukaan luultavasti olisi voinutkaan opettaa kuperkeikkakyyhkystä heittämään kuperkeikkoja — joita olen nähnyt nuorten poikasten suorittavan, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet vanhempien kyyhkysten heittävän kuperkeikkoja. On luultavaa, että aluksi jokin kyyhkynen osotti vähäistä taipumusta tähän omituiseen tapaan ja että parhaiden yksilöiden pitkällinen, polvi polvelta jatkunut valinta on tehnyt kuperkeikkakyyhkysen siksi, mikä se nyt on; lähellä Glasgow'ta on, mikäli olen Brent'iltä kuullut, kotikuperkeikkakyyhkysiä, jotka eivät voi lentää kahdeksantoista tuuman korkeuteen nakkautumatta nurinniskoin. On epäiltävää, olisiko kenenkään mieleen juolahtanut opettaa koiraa "seisomaan", jollei joku koira olisi osottanut tähän taipumusta; tämän taipumuksen tiedetään toisinaan ilmenevän puhdasrotuisessa terrierissäkin, kuten itse olen kerran nähnyt. "Seisominen" on todennäköisesti, kuten monet ovat arvelleet, ainoastaan se pysähdys, jolla eläin valmistautuu hyppäämään saaliinsa kimppuun, äärimmilleen kehittyneenä. Kun ensi taipumus seisomiseen oli ilmennyt, saattoivat määräperäinen valinta ja polvesta polveen pitkitetyn pakollisen harjotuksen perinnölliset vaikutukset piankin työn päätökseen; ja itsetiedotonta valintaa jatkuu yhä edelleen, kun jokainen, yrittämättä parantaa rotua, koettaa hankkia itselleen metsästyskoiria, jotka "seisovat" paraiten. Muutamissa tapauksissa on sitävastoin pelkkä tapa sinänsä ollut riittävä. Tuskin mitään eläintä on vaikeampi kesyttää kuin villin kaniinin poikasta ja tuskin mikään eläin on kesympi kuin kesyn kaniinin poikanen. Kotikaniinien valintaa harjotettaessa lienee tuskin useinkaan yksinomaan pidetty silmällä niiden kesyyttä. Tuo perinnöllinen kehitys äärimäisestä kesyttömyydestä äärimäiseen kesyyteen lienee siis ainakin suurimmaksi osaksi luettava tottumuksen ja pitkällisen vankeuden ansioksi.

Luontaiset vaistot häviävät usein kesytystilassa. Merkillisenä esimerkkinä tästä ovat ne siipikarjarodut, jotka hyvin harvoin tai eivät milloinkaan haudo muniaan. Ainoastaan jokapäiväinen tottumus estää meitä näkemästä, kuinka suuresti ja kuinka pysyväisesti kotieläintemme henkiset ominaisuudet ovat muuttuneet. Saattaa tuskin epäillä, että rakkaus ihmiseen on muuttunut koirassa vaistomaiseksi ominaisuudeksi. Kaikki sudet, ketut, shakaalit ja kissalajit ovat kesyinä tavattoman innokkaita ahdistamaan kanoja, lampaita ja sikoja ja sama parantumaton taipumus on huomattu olevan koirilla, joita penikkoina on tuotu sellaisista maista kuin Tulimaasta ja Australiasta, missä eivät alkuasukkaat pidä näitä kotieläimiä. Kuinka harvoin sitävastoin tarvitseekaan opettaa meidän "sivistyneitä" koiriamme olemaan hätyyttämättä kanoja, lampaita ja sikoja. Epäilemättä ne joskus sen tekevät, mutta saavat silloin selkäänsä ja jos selkäsauna ei niitä paranna, niin ne hävitetään. Täten tapa ja johonkin määrin valinta ovat todennäköisesti kumpikin perinnäisesti sivistäneet koiriamme. Tottumuksesta ovat kananpoikaset kokonaan kadottaneet pelkonsa koiraa ja kissaa kohtaan, joka epäilemättä oli niissä aluksi vaistomainen; kapteeni Hutton on näet kertonut minulle, että kotikanan kantalajin Gallus bankivan poikaset, joita Intiassa on haudotettu kotikanalla, ovat alussa tavattoman kesyttömiä. Samoin on fasaaninpoikasten laita, joita Englannissa on haudotettu kanalla. Kesyjen kanalintujen poikaset eivät suinkaan ole kadottaneet kaikkea pelkoa, vaan ainoastaan pelkonsa koiraa ja kissaa kohtaan, sillä kun emo päästää vaaraa ilmottavan kaakatuksensa, niin ne (varsinkin kalkkunanpoikaset) juoksevat esiin emon siipien alta ja piiloutuvat ympäröivään ruohoon tai pensaikkoon; tämän ne ilmeisesti tekevät siinä vaistomaisessa tarkotuksessa, että emo voisi lentää pois, kuten näemme kesyttömien maassa-elävien lintujen tekevän. Mutta tämä kananpoikasissamme säilynyt vaisto on kesytystilassa tullut tarpeettomaksi, sillä kanaemo on puuttuvan harjotuksen johdosta miltei tyyten kadottanut lentokykynsä.

Voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että kesytystilassa on syntynyt uusia vaistoja ja hävinnyt luonnonvaistoja, osaksi tottumuksesta, osaksi siten, että ihminen on polvi polvelta valinnallaan kehittänyt erikoisia sielullisia tottumuksia ja toimintoja, jotka ensi aluksi ilmaantuivat sattumalta, käyttääksemme tätä sanaa, koska emme tiedä mainita mitään muuta syytä. Muutamissa tapauksissa on pelkkä pakollinen tottumus riittänyt aikaansaamaan perinnöllisiä sielullisia muutoksia; toisissa taas pakollinen tottumus ei ole aikaansaanut mitään ja kaikki on ollut tuloksena valinnasta, jota on harjotettu sekä määräperäisesti että itsetiedottomasti. Mutta useimmissa tapauksissa ovat sekä tottumus että valinta osaltansa myötävaikuttaneet.

ERIKOISIA VAISTOJA.

Saamme kenties parhaan käsityksen siitä, kuinka vaistot ovat luonnontilassa muuntuneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta, jos lähemmin tarkastamme muutamia erikoisia tapauksia. Otan puheeksi ainoastaan kolme tapausta: käen vaiston, joka saa sen munimaan munansa muiden lintujen pesiin, eräiden muurahaisten orjanotto-vaiston ja mehiläisen solunrakennuskyvyn. Kahta viimemainittua vaistoa ovat luonnontutkijat syystä pitäneet ihmeellisimpinä kaikista tuntemistamme vaistoista.

Käen vaistot. — Muutamat luonnontutkijat arvelevat käen vaiston välittömäksi syyksi sitä, ettei se muni muniaan päivittäin, vaan kunkin seuraavan munan parin kolmen päivän väliajan perästä. Jos se siis tekisi oman pesän ja hautoisi itse munansa, täytyisi sen joko jättää ensin munitut munat joksikin aikaa hautomatta tai olisi samassa pesässä yhtaikaa munia ja eri-ikäisiä poikasia. Jos asian laita olisi tällainen, tulisi munimis- ja munien kuorimisaika haitallisen pitkälliseksi, etenkin kun käki muuttaa hyvin varhain, ja ensin kuoritut poikaset joutuisivat todennäköisesti koiraksen yksin elätettäviksi. Juuri näin onkin amerikalaisen käen laita; se rakentaa oman pesän ja sillä on samalla aikaa munia ja poikasia, joita se kuorii munasta, sitä myöten kuin ne kehittyvät. On väitetty amerikalaisen käen joskus munivan munansa muiden lintujen pesiin, mutta on myöskin vastustettu tätä väitettä. Äskettäin kertoi minulle kumminkin tohtori Merrell, Iowasta, kerran löytäneensä Illinois'issa hohkanärhen (Garrulus cristatus) pesästä käenpoikasen yhdessä närhenpoikasen kanssa; ja koska molemmilla oli miltei täydellinen höyhenpeite, ei niiden lajista saattanut erehtyä. Voisin myöskin mainita useita esimerkkejä eri linnuista, joiden tiedetään toisinaan munivan muiden lintujen pesiin. Olettakaamme nyt, että europalaisen käen muinaisilla esivanhemmilla oli samanlaiset elintavat kuin amerikalaiselle käellä ja että se toisinaan muni muiden lintujen pesiin. Jos tämä tilapäinen tapa tuotti hyötyä vanhalle linnulle, joko sallimalla sen muuttaa aikaisemmin tai jostakin muusta syystä, tai jos toisen lajin harhaanmenneen vaiston hyväkseen-käyttäminen teki käenpoikaset voimakkaammiksi kuin miksi ne olisivat kehittyneet oman emänsä huomassa, jota tuskin saattoi olla rasittamatta se, että sillä oli samaan aikaan munia ja eri-ikäisiä poikasia — silloin joko vanhat linnut tai poikaset saavuttivat sen kautta etua. Ja analogia tekee uskottavaksi, että siten kasvatetut poikaset jälleen perinnöllisyyden vaikutuksesta saattoivat noudattaa emänsä satunnaista, hairahtunutta tapaa munia munansa muiden lintujen pesiin ja siten suuremmalla menestyksellä kasvattaa poikasensa. Tällaisesta jatkuvasta tavasta on luullakseni käkemme omituinen vaisto syntynyt. Äskettäin on sitäpaitsi Adolf Müller epäämättömän varmasti todistanut käen toisinaan munivan munansa paljaalle maalle, hautovan niitä ja ruokkivan poikasensa. Tämä harvinainen tapaus on todennäköisesti ilmaus alkuperäisen, aikoja sitten menetetyn pesänrakennusvaiston palautumisesta.

On väitetty, etten ole ottanut huomioon käen muita vaistoja ja rakenteen-mukautumisia, joiden oletetaan välttämättä olevan kysymyksessä olevan vaiston kanssa rinnakkaisia. Mutta onhan hyödytöntä lausua arveluita jostakin vaistosta, jonka tunnemme ainoastaan yhdellä ainoalla lajilla, sillä tähän saakka emme ole voineet nojautua mihinkään tosiasioihin. Aivan viime aikoihin saakka on tunnettu ainoastaan europalaisen ja amerikalaisen käen vaistot, joista jälkimäisellä ei ole europalaisen käen loistapoja; saamme kiittää Ramsayn tekemiä havaintoja siitä, että nykyään tiedämme jotakin kolmesta australialaisesta lajista, jotka myöskin munivat munansa muiden lintujen pesiin. Käen vaistoihin nähden on meidän kiinnitettävä huomiota etupäässä seuraavaan kolmeen seikkaan: Ensinnä siihen, että tavallinen käki harvoja poikkeuksia lukuunottamatta munii ainoastaan yhden munan samaan pesään, joten suuri ja ahmatti käenpoika saa runsaasti ruokaa. Toiseksi, että munat ovat peräti pieniä, leivosen munan kokoisia, vaikka käki on noin neljä kertaa leivosen kokoinen. Että munan pienuus on todellinen soveltaumistapaus, voimme päättää siitä, että oman pesänsä laativa amerikalainen käki munii kokoansa vastaavia munia. Kolmanneksi on huomattava, että käenpoikasella jo pian syntymänsä jälkeen on tarpeeksi voimaa ja tarkotukseen soveltuva nokka, voidakseen noudattaa vaistoansa ja heittää ulos kasvinveljensä, jotka sitten kuolevat viluun ja nälkään. Tätä on — rohkeasti kylläkin — kutsuttu armeliaaksi järjestykseksi, jonka tarkotus on, että nuori käki saisi riittävästi ruokaa ja että sen kasvinveljet tuhoutuisivat, ennenkuin tunto vielä on niillä suuresti kehittynyt!

Siirtykäämme nyt australialaisiin lajeihin. Vaikka nämä yleensä munivat ainoastaan yhden munan kuhunkin pesään, ei ole harvinaista, että samasta pesästä löytää kaksi, jopa kolmekin munaa. Vaskikäen munien koko vaihtelee suuresti, pituudeltaan ne ovat kahdeksasta kymmeneen linjaan. Jos nyt tällä lajilla olisi ollut jotakin etua vielä pienempien munien munimisesta, joko siten, että munien pienuus olisi voinut pettää eräitä kasvatusvanhempia tai, mikä on todennäköisempää, että hautomisaika olisi lyhennyt (väitetään näet munien suuruuden olevan suhteessa hautomisajan pituuteen), silloin ei ole ensinkään vaikeata uskoa, että olisi voinut muodostua rotu tai laji, joka olisi muninut yhä pienempiä munia, koska nämä suuremmalla varmuudella olisivat tulleet haudotuiksi ja niistä syntyneet poikaset kasvatetuiksi. Ramsay huomauttaa, että kaksi Australian käkilajeista avonaiseen pesään muniessaan ilmeisesti osottaa suosivansa sellaisten lintujen pesiä, joiden munat ovat samanvärisiä kuin niiden omat munat. Europalaisella käelläkin on jonkun verran samaa vaistoa, mutta usein se myöskin toimii vastoin tuota vaistoa, esim. muniessaan himmeän ja epäselvänvärisen munansa rautiaisen pesään, jolla on kirkkaanväriset sinivihreät munat. Jos käkemme poikkeuksetta noudattaisi mainittua vaistoa, olisi sekin varmaan luettu niihin käen vaistoihin, joiden oletetaan kaikkien täytyneen kehittyä yhtä rinnan. Australialaisen vaskikäen munat vaihtelevat Ramsayn mukaan tavattomasti väriltään, joten tässäkin suhteessa, samoinkuin kokoonkin nähden, luonnollinen valinta olisi voinut turvata ja vakaannuttaa jonkin suotuisan muuntelun.

Europalaisen käen poikanen heittää tavallisesti kolme päivää sen jälkeen kun se on päässyt munasta pesästä kasvatusvanhempiensa poikaset. Koska käki on tässä iässä vielä peräti avuton, oletti Gould aikaisemmin, että tämän pesästä-heittämisen suorittivat käen kasvatusvanhemmat. Äskettäin hän kumminkin on saanut kuulla luotettavan kertomuksen, että on todella nähty erään käenpoikasen, joka vielä oli sokea eikä kyennyt pitämään päätään pystyssä, heittävän pesästä kasvinveljensä. Tapauksen näkijä pani erään näistä takaisin pesään, ja käki heitti uudelleen sen pesästä. Jos käenpoikaselle on tärkeätä heti munasta päästyään saada niin runsaasti ravintoa kuin mahdollista, kuten asian laita todennäköisesti on, niin ei mielestäni ole ensinkään vaikeata otaksua mainitun omituisen ja ilkeän vaiston kehittyneen siten, että käki vähitellen, polvi polvelta, on saavuttanut tuohon tekoon tarvittavan sokean kiihkon, voiman ja rakenteen; sillä ne käenpoikaset, joilla tällaiset tavat ja tällainen rakenne olivat parhaiten kehittyneinä, tulivat suuremmalla varmuudella kasvatetuiksi. Ensimäisenä askeleena varsinaisen vaiston kehittymiseen on saattanut olla pelkkä tarkotukseton levottomuus, joka ilmeni käenpoikasessa, kun se oli jonkun verran varttunut iältään ja voimiltaan; myöhemmin tästä sitten kehittyi tapa, joka siirtyi varhaisempaan ikään. Mielestäni ei tässä ole sen suurempaa vaikeutta kuin siinäkään, että muiden lintujen kuorimattomat pojat ovat saaneet munansärkemisvaiston tai että käärmeenpoikasille on — kuten Owen on huomauttanut — kehittynyt yläleukaan väliaikainen, terävä hammas sitkeän munankuoren rikkipuremista varten. Sillä jos kerran jokainen elimistönosa on kaikkina ikäkausina altis yksilöllisille muunteluille ja jos muunteluiden taipumuksena on periytyä vastaavassa tai varhaisemmassa iässä — joita olettamuksia ei voida väittää vääriksi — täytyy poikasten vaistojen ja rakenteen yhtä varmasti kuin täysi-ikäisten eläintenkin voida vähitellen muuntua; molemmat tapaukset joko seisovat tai sortuvat yhdessä luonnollisen valinnan koko opin kanssa.

Eräillä Molothrus-lajeilla (selvästi muista eroava amerikalainen lintusuku, joka on sukua meidän kottaraisillemme) on samanlaisia loistapoja kuin käellä, ja eri lajit muodostavat mielenkiintoisen astesarjan, mitä näiden vaistojen kehitykseen tulee. Etevä huomioidentekijä Hudson kertoo että Molothrus badius lajin urokset ja naarakset milloin elävät sekaisin parvissa, milloin taas parittain. Ne joko rakentavat oman pesän tai anastavat sen joltakin muulta linnulta ja heittävät joskus poikaset pesästä. Ne hautovat tavallisesti itse munansa ja kasvattavat poikasensa; mutta Hudson arvelee, että niillä todennäköisesti toisinaan on loistapoja, sillä hän on nähnyt poikasten seuraavan vieraaseen lajiin kuuluvia vanhoja lintuja kirkuen ruokaa. Erään toisen Molothrus-lajin, M. bonariensis, loistavat ovat paljon pitemmälle kehittyneet kuin äskenmainitun, mutta eivät suinkaan nekään täydelliset. Mikäli tiedetään, munii tämä lintu poikkeuksetta munansa muiden lintujen pesiin; mutta, merkillistä kyllä, muutamat linnut toisinaan alkavat yhdessä rakentaa epäsäännöllistä, resuista pesää johonkin omituisen huonosti valittuun paikkaan, esim. suuren ohdakkeen lehdille. Kumminkaan ne eivät koskaan, mikäli Hudson on havainnut, rakenna pesää valmiiksi. Ne munivat usein vieraaseen pesään niin paljon munia — noin viisitoista, jopa kaksikymmentä — että ainoastaan muutamat niistä voivat tulla kuorituiksi. Sitäpaitsi niillä on omituinen tapa nokkia reikiä joko oman lajinsa tai toisten lintujen muniin, joita he tapaavat anastamassaan pesässä. Usein ne myöskin munivat paljaalle maalle, jossa munat joutuvat hukkaan. Kolmannella lajilla, M. pecoris, ovat vaistot kehittyneet yhtä täydellisiksi kuin käen, sillä se ei koskaan muni kasvatuspesään muuta kuin yhden munan, joten poikanen varmasti tulee kasvatetuksi. Hudson on kehitysopin jyrkkä vastustaja, mutta Molothrus bonariensis lajin vaillinaisesti kehittyneet vaistot näyttävät häntä niin suuresti hämmästyttäneen, että hän, lainaten minun sanani, kysyy: "Eikö meidän kenties olekaan pidettävä näitä tapoja varta vasten annettuina eli luotuina vaistoina, vaan saman yleisen lain, nimittäin muuttumisen lain, vähäisinä seurauksina?"

Kuten sanottu, munivat monet linnut toisinaan munansa muiden lintujen pesiin. Tämä tapa ei ole aivan outo kanalinnuillekaan, ja se myöskin johonkin määrin valaisee strutsin omituista vaistoa. Tässä suvussa useat naaraslinnut liittoutuvat yhteen, munien ensin muutaman munan yhteen, sitten toiseen pesään j.n.e., ja koirakset sitten hautovat munat. Tämä vaisto saa luullakseni selityksensä siitä, että naarakset munivat suuren määrän munia, mutta parin kolmen päivän väliajoilla niinkuin käki. Mutta samoinkuin Molothrus bonariensis lajin, ei amerikalaisen strutsinkaan vaisto ole vielä kehittynyt täydelliseksi; hämmästyttävän suuren määrän munia tapaa sirotettuina hajalleen tasangoille, niin että päivän kestävällä haeskeluretkellä poimin kokonaista kaksikymmentä hukkaanmennyttä munaa.

Monet mehiläiset ovat loisia ja laskevat säännöllisesti munansa muiden mehiläislajien pesiin. Tämä tapaus on vielä merkillisempi kuin käkeä koskeva, sillä eivät ainoastaan näiden mehiläisten vaistot, vaan niiden rakennekin on muuntunut niiden loistapojen mukaiseksi; niillä ei näet ole siitepölyn keräämisneuvoja, jotka olisivat niille välttämättömät, jos ne itse keräisivät ravinnon poikasilleen. Eräät Sphegidae-lajit (ampiaisen tapaisia hyönteisiä) ovat niinikään loisia; M. Fabre on äskettäin esittänyt päteviä syitä arvelulleen, että vaikkakin Tachytes nigra tavallisesti kaivaa oman kolonsa ja kerää siihen rammoiksi purtuja eläimiä toukkiensa ravinnoksi, niin se kumminkin, löydettyään johonkin Sphex-lajiin kuuluvan hyönteisen valmiiksi laaditun ja muonavaroilla täytetyn kolon, anastaa sen ja muuttuu tällöin loiseksi. Tässäkään tapauksessa, yhtä vähän kuin Molothrus-lintuun ja käkeen nähden, ei mielestäni ole ensinkään vaikeata olettaa luonnollisen valinnan tekevän tilapäisen tavan pysyväiseksi, jos siitä on lajille etua ja jolleivät ne hyönteiset, joilta pesä ja ruokavarat häikäilemättä riistetään, sen kautta häviä sukupuuttoon.

Orjainotto-vaisto. — Tämän merkillisen vaiston havaitsi ensinnä Pierre Huber, joka on vielä teräväsilmäisempi havaintojen tekijä kuin kuuluisa isänsä, Formica (Polyerges) rufescens'issa. Tämä muurahaislaji on kokonaan riippuvainen orjistaan; ilman niiden apua laji varmaankin häviäisi sukupuuttoon yhdessä vuodessa. Koirakset ja hedelmälliset naaraat eivät tee minkäänlaista työtä, eivätkä työmuurahaiset eli hedelmättömät naaraatkaan tee mitään muuta työtä kuin vangitsevat orjia, vaikka ne tässä ovatkin erittäin tarmokkaita ja rohkeita. Ne eivät kykene rakentamaan omaa pesäänsä eivätkä ruokkimaan toukkiaan. Kun vanha pesä huomataan epämukavaksi ja muurahaisten on muutettava, määräävät orjat muuton ja kuljettavat isäntänsä leukapieltensä välissä. Isännät ovat niin peräti avuttomia, että kun Huber sulki kolmekymmentä niistä erikseen, päästämättä niiden joukkoon yhtäkään orjaa, mutta panemalla niille paljon sellaista ruokaa, josta ne enin pitävät, sekä joukkoon niiden omia toukkia ja koteloita, kiihottaakseen niitä työhön, ne eivät tehneet mitään; ne eivät edes kyenneet syömään ja monet kuolivat nälkään. Huber päästi sitten niiden joukkoon yhden ainoan orjan (F. fusca) ja tämä ryhtyi heti työhön; se syötti ja pelasti vielä elossa olevat, rakensi muutamia kammioita, vaali toukkia ja järjesti kaikki kuntoon. Voiko olla mitään sen ihmeellisempää kuin nämä varmoihin todistuksiin perustuvat huomiot? Jollemme tuntisi mitään muuta orjia-pitävää muurahaislajia, olisi toivotonta mietiskellä, miten niin ihmeellinen vaisto on voinut kehittyä täydelliseksi.

P. Huber oli myöskin ensimäinen, joka havaitsi Formica sanguinean orjia-pitäväksi muurahaiseksi. Tätä lajia tavataan Englannin eteläosissa ja sen tapoja on tarkannut "British Museum'in" palveluksessa oleva F. Smith, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa sekä tätä että muita seikkoja koskevista tiedonannoista. Vaikka täysin luotinkin Huber'in ja Smith'in tiedonantoihin, koetin asettua epäilijän kannalle, koska kelle tahansa on anteeksiannettavaa, jollei hän ilman muuta usko niin eriskummallisen vaiston kuin orjainotto-vaiston olemassa-oloa. Tahdon siis mainita ne havainnot, joita tein muutamista vähäisistä yksityisseikoista. Avasin neljätoista F. sanguinean pesää ja löysin kaikista muutamia orjia. Orjalajin (F. fusca) koiraksia ja hedelmällisiä naaraita tavataan ainoastaan niiden omissa yhteiskunnissa, eikä niitä ole milloinkaan F. sanguinean pesissä. Orjat ovat mustia eivätkä puoleksikaan niin kookkaita kuin niiden punaiset isännät, joten ulkomuodon eroavaisuus on suuri. Kun pesää hiukkasen sohrii, tulevat orjat toisinaan esiin, ovat kuten niiden isännätkin hyvin kiihkoissaan ja puolustavat pesää. Kun kekoa kovasti pöyhitään, niin että toukat ja kotelot paljastuvat, työskentelevät orjat tarmokkaasti isäntiensä kanssa, kuljettaen toukkia ja koteloita pois turvalliseen paikkaan. On siis selvää, että orjat tuntevat olevansa aivan kotonaan. Kolmena vuotena peräkkäin, kesä- ja heinäkuussa, pidin Surrey'ssa ja Sussex'issa tuntikausia silmällä eräitä kekoja, enkä kertaakaan nähnyt orjan tulevan pesään tai lähtevän siitä. Koska orjien lukumäärä näinä kuukausina on hyvin pieni, arvelin niiden mahdollisesti käyttäytyvän toisin silloin kun niiden lukumäärä on suurempi; mutta Smith on ilmottanut minulle tarkanneensa eri vuorokauden aikoina touko-, kesä- ja elokuussa kekoja sekä Surrey'ssa että Hampshiressä, näkemättä milloinkaan orjien lähtevän pesästä tai tulevan pesään, vaikka niiden lukumäärä on elokuussa suuri. Hän pitää niitä senvuoksi yksinomaan kotiorjina. Sitävastoin nähdään isäntien alinomaa kantavan kekoon rakennusaineita ja kaikenlaista ruokaa. Vuonna 1860 löysin kumminkin heinäkuussa erään yhteiskunnan, jossa oli tavattoman suuri määrä orjia ja huomasin muutamien orjien lähtevän pesästä isäntiensä joukossa ja kulkevan samaa polkua kahdenkymmenenviiden yardin päässä olevan suuren männyn juurelle, jonka runkoa myöten ne yhdessä kiipesivät ylös luultavasti kirvoja tai kilpitäitä etsimään. Huber, jolla on ollut runsaasti tilaisuutta huomioiden tekemiseen, kertoo orjamuurahaisten Sveitsissä tavallisesti työskentelevän isäntiensä kanssa pesän rakentamisessa; ne yksin avaavat ja sulkevat ovet aamuin illoin, ja Huber mainitsee erityisesti niiden päätehtävänä olevan kirvojen etsimisen. Tämä kummassakin maassa huomattava isäntien ja orjien tapojen erilaisuus riippunee kenties yksinomaan siitä, että Sveitsissä muurahaiset pitävät enemmän orjia kuin Englannissa.

Eräänä päivänä onnistui minun tarkastella F. sanguinean muuttoa toisesta pesästä toiseen, ja oli hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka isännät varovaisesti kuljettivat orjia suussaan, sensijaan että nämä olisivat kuljettaneet isäntiään, kuten F. rufescens lajin orjat. Eräänä toisena päivänä kiinnitti huomiotani noin parikymmentä orjanryöstäjää, jotka liikuskelivat samalla paikalla eivätkä silminnähtävästi olleet ruo'an haussa. Ne lähestyivät erästä riippumatonta orjamuurahaisten (F. fusca) yhteiskuntaa, josta ne tuimasti torjuttiin takaisin; usein kolmekin jälkimäiseen lajiin kuuluvaa muurahaista riippui F. sanguinean jaloista. Jälkimäiset surmasivat säälimättä pienet vihollisensa ja kuljettivat niiden ruumiit ruo'aksi pesäänsä, joka oli kahdenkymmenenyhdeksän yardin päässä; orjanottajain ei kumminkaan onnistunut saada mitään koteloita, joista olisivat voineet kasvattaa orjia. Kaivoin sitten toisesta pesästä muutamia F. fuscan koteloita ja panin ne maahan eräälle paljaalle paikalle lähelle taistelutannerta; tyrannit tarttuivat niihin innokkaasti ja raahasivat ne pois, kuvitellen kenties lopuksi kumminkin voittaneensa äskeisessä taistelussaan.

Samalla kertaa panin samalle paikalle muutamia erään toisen lajin, F. flavan koteloita sekä muutaman näitä pieniä keltaisia muurahaisia, jotka vielä riippuivat kiinni pesänsä kappaleissa. Tätäkin lajia pidetään joskus, vaikka harvoin, orjana, mikäli Smith kertoo. Vaikka se on pieni laji, on se hyvin rohkea ja minä olen nähnyt sen raivokkaasti käyvän muiden muurahaisten kimppuun. Kerran löysin hämmästyksekseni riippumattoman F. flava muurahaisten yhteiskunnan orjia pitävien F. sanguinea muurahaisten keon alla olevan kiven alta; ja kun sattumalta tulin pöyhineeksi kumpaakin pesää, kävivät pikkumuurahaiset hämmästyttävällä rohkeudella suurten naapuriensa kimppuun. Nyt olin utelias näkemään, osaisiko F. sanguinea erottaa F. fuscan kotelot, joista se tavallisesti kasvattaa orjia, pienen ja raivoisan F. flavan koteloista, joita se harvoin ryöstää. Selvästi saattoi nähdä, että muurahaiset osasivat tehdä eron niiden välillä, sillä näin niiden heti innokkaasti tarttuvan F. fuscan koteloihin, kun ne sitävastoin olivat kovin säikähdyksissään kohdatessaan F. flavan koteloita taikkapa vaan maatakin niiden pesästä ja juoksivat kiireesti tiehensä; mutta neljännestunnin kuluttua, pian senjälkeen kuin kaikki keltaiset muurahaiset olivat menneet tiehensä, ne rohkaisivat mielensä ja kuljettivat pois kotelot.

Eräänä iltana kävin eräällä toisella F. sanguinean pesällä ja näin joukon muurahaisia palaavan kotiin ja menevän kekoonsa kuljettaen mukanaan F. fuscan kuolleita ruumiita (mikä osotti, ettei kysymyksessä ollut mikään muutto) ja lukuisia koteloita. Seurasin saalista kuljettavien muurahaisten pitkää jonoa taaksepäin noin neljäkymmentä yardia ja tulin hyvin tiheään kanervikkoon, josta näin viimeisen F. sanguinean tulevan ulos kuljettaen koteloa, mutta en voinut löytää hävitettyä pesää tiheästä kanervikosta. Pesän täytyi kuitenkin olla aivan lähellä, sillä pari kolme F. fusca lajiin kuuluvaa muurahaista juoksenteli sinne tänne kovin kiihdyksissään ja yksi seisoi liikkumattomana, oma kotelonsa suussaan, erään kanervanvarvun latvassa, nähtävästi aivan epätoivoissaan pesänsä hävityksestä.

Tällaisia ovat ihmeellistä orjainotto-vaistoa koskevat tosiasiat, jotka olen tahtonut tässä mainita, vaikkeivät ne kaipaakaan minun vahvistustani. Huomattakoon, mikä vastakohtaisuus ilmenee F. sanguinean ja Europan manterella tavattavan F. rufescens lajin vaistomaisissa tavoissa. Jälkimäinen ei rakenna omaa pesää, ei määrää itse pesänmuuttoa, ei kerää ruokaa itselleen eikä toukilleen, eipä edes voi itse elättää itseään: se on täydellisesti riippuvainen lukuisista orjistaan. Formica sanguinea lajilla sitävastoin on paljon vähemmän orjia, ja alkukesällä niitä on tuiki vähän. Isännät päättävät, koska ja mihin uusi pesä on rakennettava ja koska muutto on tapahtuva, ja isännät kuljettavat muutossa orjiaan. Sekä Sveitsissä että Englannissa näyttää toukkien hoitaminen olevan yksinomaan orjien tehtävänä ja isännät yksin käyvät orjainryöstöretkillä. Sveitsissä orjat ja isännät tekevät työtä yhdessä, rakentavat ja kantavat rakennustarpeita pesään; molemmat, mutta etupäässä orjat, paimentavat ja lypsävät kirvoja, ja siten molemmat keräävät ravintoa yhteiskunnalle. Englannissa tavallisesti ainoastaan isännät poistuvat pesästä keräämään rakennustarpeita ja ruokaa itselleen, orjilleen ja toukilleen. Isännillä on siis tässä maassa paljon vähemmän apua orjistaan kuin Sveitsissä.

En tahdo lähteä arvailemaan, millä tavoin F. sanguinean vaisto on syntynyt. Mutta koska sellaisetkin muurahaiset, jotka eivät pidä orjia, kuljettavat pois toisen lajin koteloita, jos näitä on sirotettuina keon läheisyyteen, on mahdollista, että jotkut tällaiset kotelot, joita alkuaan on kerätty ravinnoksi, ovat päässeet kehittymään; ja täten tahtomatta kasvatetut vieraat muurahaiset seuraavat vaistojaan ja tekevät sitä työtä mitä osaavat. Jos ne ovat osottautuneet hyödyllisiksi sille lajille, joka on ne ryöstänyt — s.o. jos lajilla on ollut suurempaa etua työntekijäin ryöstämisestä kuin niiden siittämisestä — on luonnollinen valinta voinut kehittää kotelonkokoamistapaa, joka alkuaan tarkotti koteloiden ravinnoksi-käyttämistä, ja vakiinnuttaa tämän tavan, antaen sille aivan toisen tarkotuksen, orjien kasvattamisen. Kun tapa kerran oli syntynyt — vaikkakaan se ei olisi ollut edes siihen määrään kehittynyt kuin brittiläisen F. sanguinean, jolla, kuten olemme nähneet, on vähemmän apua orjistaan kuin samalla lajilla Sveitsissä — on luonnollinen valinta voinut vahvistaa ja muuntaa vaistoa — edellyttäen että jokainen muuntelu on ollut lajille hyödyllinen — kunnes vihdoin on kehittynyt muurahainen, joka on orjistaan niin surkean riippuvainen kuin Formica rufescens.

Mehiläisen solunrakennusvaisto. — En aio tässä puuttua vähäpätöisiin yksityiskohtiin, vaan ainoastaan yleispiirtein esittää ne johtopäätökset, joihin olen tullut. Tympeä on se ihminen, joka ei tarkastaessaan mehiläiskennon ihmeellistä rakennetta, joka niin oivallisesti soveltuu tarkotukseensa, tunne innokasta ihailua. Matematikot kertovat meille, että mehiläiset ovat käytännössä ratkaisseet vaikean probleman, rakentaessaan solunsa sen muotoisiksi, että niihin mahtuu mahdollisimman suuri määrä hunajaa, samalla kuin mehiläiset niiden rakentamiseen käyttävät mahdollisimman vähän kallista vahaa. On huomautettu, kuinka taitavallekin työmiehelle kävisi hyvin vaikeaksi, sopivia työaseita ja mittoja käyttäenkin, muodostaa vahasta säännöllisiä kammioita, mutta mehiläisparvi suorittaa tämän työn pimeässä pesässä. Vaikka olettaisimme niillä olevan minkälaisia vaistoja tahansa, tuntuu ensimältä aivan käsittämättömältä, kuinka ne osaavat tehdä kaikki tarpeelliset kulmat ja tasot tai kuinka ne edes voivat huomata, ovatko nämä oikein tehdyt. Mutta vaikeus ei ole läheskään niin suuri, kuin miltä se ensinnä näyttää: koko tämä ihmeellinen työ on luullakseni selitettävissä muutamien yksinkertaisten vaistojen avulla.

Johduin tutkimaan tätä asiaa sen johdosta, että Waterhouse on osottanut solun muodon olevan läheisessä suhteessa jo olemassa-oleviin viereisiin soluihin. Seuraavassa esittämääni mielipidettä voidaan kenties pitää ainoastaan Waterhousen teorian toisintona. Tarkastakaamme yleistä asteittaisuuslakia ja katsokaamme, eikö luonto meille siinä paljasta työskentelytapaansa. Lyhyen astesarjan toisessa päässä tapaamme kimalaiset, jotka käyttävät vanhoja koteloitaan hunajasäiliöinä, toisinaan jatkaen niitä lyhyillä vahaputkilla, ja jotka toisinaan myöskin rakentavat erityisiä, hyvin epäsäännöllisiä pyöreitä kammioita vahasta. Sarjan toisessa päässä taas tapaamme mehiläisen kammiot, jotka ovat kahdessa kerrassa päällekkäin. Kukin solu on, kuten tunnettua, kuusisivuinen särmiö, jonka sivut taittuvat alhaalla siten, että ne liittyvät ylösalaisin käännetyksi, kolmen vinoneliön muodostamaksi pyramidiksi. Näissä vinoneliöissä on eräitä kulmia, ja nuo kolme vinoneliötä, jotka kennon toisella puolella muodostavat yksityisen solun pyramidipohjan, ottavat kennon toisella puolella osaa kolmen toisiinsa rajottuvan solun pohjan muodostamiseen. Mehiläisen äärimäisen täydellisten ja kimalaisen yksinkertaisten solujen välimuotona ovat mexikolaisen Melipona domestican solut, jotka Pierre Huber on tarkasti selittänyt ja kuvannut. Melipona on itsekin rakenteeltaan mehiläisen ja kimalaisen välimuoto, mutta lähempää sukua jälkimäiselle. Se rakentaa miltei säännöllisen kennon sylinterinmuotoisista soluista, joissa toukat kehittyvät, ja sen lisäksi vielä muutamia suuria hunajasäiliösoluja. Jälkimäiset ovat miltei pallonmuotoisia, jotenkin samankokoisia ja liittyvät toisiinsa epäsäännölliseksi joukkioksi. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että nämä solut ovat aina rakennetut niin lähelle toisiaan, että niiden täytyisi leikata toisiaan, jos pallo olisi laadittu täydelliseksi. Näin ei kumminkaan milloinkaan tapahdu, sillä mehiläiset rakentavat niille kohdin, missä pallojen täytyisi leikata toisiaan, pallojen väliin aivan tasaisen vahaseinän. Jokaisen solun seininä ovat siis ulkopuolinen, pyöreä osa ja kaksi, kolme tai useampia tasoja, aina sen mukaan kuinka moneen viereiseen soluun se rajottuu. Solun levätessä kolmen muun solun päällä, mikä on hyvin tavallista ja välttämätöntäkin, koska pallonmuotoiset solut ovat miltei yhtä suuria, yhtyvät nuo kolme tasapintaa pyramidiksi; ja tämä pyramidi on, kuten Huber on huomauttanut, ilmeisesti kotimehiläisen solun kolmisivuisen pyramidipohjan karkea luonnos. Samoinkuin kotimehiläisen soluissa, samoin Meliponan soluissakin kolme tasapintaa aina on samalla kolmen naapurisolun seininä. On selvää että Melipona-mehiläinen tällä rakennustavallaan säästää vahaa ja, mikä tärkeämpää, työtä, sillä naapurisolujen väliset tasaiset seinät eivät ole kaksinkertaiset, vaan samanvahvuiset kuin pallonpinnan muotoiset ulkoseinät, ja kummankin jokainen tasainen seinä on samalla kahden eri solun seinänä.

Miettiessäni tätä johtui mieleeni, että jos Melipona rakentaisi pallonmuotoiset solunsa tietyn matkan päähän toisistaan, samansuuruisiksi ja järjestäisi ne kahteen säännölliseen kerrokseen, niin täten syntynyt rakennelma olisi yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen kenno. Kirjotin tämän johdosta professori Miller'ille Cambridge'een, ja tämä geometrikko on hyväntahtoisesti lukenut läpi seuraavan, hänen tiedonantojensa mukaan laaditun esityksen, ja ilmottanut minulle, että se on täysin oikea:

Jos ajatellaan joukko yhtäsuuria palloja asetetuiksi kahteen yhdensuuntaiseen kerrokseen siten, että kunkin pallon keskipiste on säde X V2 eli säde X 1,41421 pituisen (tai hieman lyhemmän) välimatkan päässä saman kerroksen kuuden ympäröivän pallon keskipisteistä ja saman välimatkan päässä toisessa yhdensuuntaisessa kerroksessa olevien viereisten pallojen keskipisteistä, ja jos kummassakin kerroksessa olevien pallojen väliin piirretään leikkaustasoja, syntyy kaksi kerrosta kuusisivuisia särmiöitä, joita yhdistävät kolmen vinoneliön muodostamat pyramidinjalustat; ja vinoneliöiden ja kuusisärmiöiden sivujen kaikki kulmat ovat aivan samat kuin tarkimmissa mittauksissa, joita on tehty mehiläisen soluista. Olen kumminkin kuullut prof. Wyman'ilta, joka on tehnyt lukuisia huolellisia mittauksia, että mehiläisen rakennustaidon tarkkuutta on paljon liioteltu, niin että, mikä solun tyypillinen muoto lieneekin, sen harvoin jos koskaan tapaa käytännössä toteutettuna.

Tästä voimme varmuudella päättää, että Meliponan vaistojen, jotka eivät itsessään ole kovin merkillisiä, tarvitsisi vain vähän muuttua, niin tämä mehiläinen rakentaisi yhtä ihmeellisen taidokkaita soluja kuin kotimehiläinen. Olettakaamme, että Meliponalla olisi kyky rakentaa solunsa todella pallonmuotoiseksi ja samankokoisiksi; tämä ei olisi ensinkään merkillistä, siihen nähden, että se jo osaksi tekee tämän ja että monet hyönteiset kaivavat aivan sylinterinmuotoisia reikiä puuhun, nähtävästi kiertäen määrättyä pistettä. Olettakaamme edelleen, että Melipona laatisi solunsa tasaisiin kerroksiin, kuten se todella rakentaakin sylinterinmuotoiset solunsa. Ja olettakaamme lopuksi — mikä on kaikkein vaikeinta — että se jollakin tavoin voisi tarkasti arvostella, kuinka pitkän matkan päässä sen olisi seisottava työtovereistaan, kun useita mehiläisiä on pallosoluja laatimassa; nytkin se kumminkin jo sikäli kykenee arvostelemaan etäisyyttä, että se aina laatii pallosolunsa niin, että ne määrätyillä kohdilla leikkaavat toisiaan, yhdistäen sitten leikkauskohdat aivan tasaisilla pinnoilla. Nämä oletetut vaistonmuuntelut eivät itsessään ole niinkään ihmeellisiä — tuskin sen ihmeellisempiä kuin ne vaistot, jotka ohjaavat lintua pesän laadinnassa — ja niiden kautta uskon kotimehiläisen luonnollisen valinnan avulla saavuttaneen verrattoman rakennustaitonsa.

Tämän teorian voimme sitäpaitsi todistaa kokeella. Seuraten Tegetmeier'in esimerkkiä erotin kaksi kennoa ja panin niiden väliin pitkän, paksun, suunnikkaanmuotoisen vahalevyn. Mehiläiset alkoivat heti kovertaa siihen pienen pieniä pyöreitä kuoppia. Ja samalla kun ne syvensivät näitä pieniä kuoppia, laajensivat ne niitä yhä, kunnes niistä oli tullut matalia kulhoja, jotka näyttivät silmälle todellisen pallon tai pallonosan muotoisilta ja joiden lävistäjä oli jotenkin samanpituinen kuin tavallisen mehiläissolun. Oli erittäin mielenkiintoista panna merkille kuinka kaikkialla, missä useita mehiläisiä oli alkanut kovertaa näitä kulhoja lähellä toisiaan, ne olivat alkaneet työnsä sellaisten välimatkojen päässä toisistaan, että silloin kun kulhot olivat saavuttaneet mainitun laajuuden (s.o. jotenkin saman laajuuden kuin mikä on tavallisella solulla) ja kun niiden syvyys oli noin kuudesosa sen pallon lävistäjästä, josta ne muodostivat osan, pallojen reunat leikkasivat toisiaan. Heti kun tämä oli tapahtunut, olivat mehiläiset lakanneet kaivertamasta ja alkaneet rakentaa tasaisia vahaseiniä kulhojen välisille leikkaustasoille, niin että jokainen kuusisärmiö oli rakennettu pyöristetyn kulhon suoraviivaisille reunoille, sen sijaan kuin ne tavallisissa soluissa ovat rakennetut ylösalaisin käännetyn kolmisivuisen pyramidin suoraviivaisille asemasivuille.

Panin sitten pesään paksun, suunnikkaanmuotoisen levyn asemasta ohuen ja kapean, ainoastaan veitsenterän vahvuisen ja sinooperipunaisella värjätyn vahasuikaleen. Mehiläiset alkoivat heti kummaltakin puolelta kaivaa pieniä kulhoja lähelle toisiaan, samoinkuin ennenkin. Mutta vahasuikale oli niin ohut, että mehiläiset olisivat puhkaisseet sen, jos ne olisivat kaivaneet kulhonsa yhtä syviksi kuin edellisessä kokeessa. Mehiläiset eivät kumminkaan tehneet tätä, vaan lopettivat kaivertamisensa oikealla ajalla, joten kulhot jäivät tasapohjaisiksi ja mataliksi; ja nämä tasaiset, kovertamatta jätetyn, ohuen vahalevyn muodostamat pohjat sijaitsivat, mikäli silmällä saattoi erottaa, tarkalleen vahasuikaleen vastakkaisilla puolilla olevien kulhojen välisellä oletetulla leikkaustasolla. Muutamin paikoin oli vastakkaisten kulhojen väliin jäänyt ainoastaan pieniä, toisin paikoin taas suuria vinoneliönmuotoisen levyn osia; mutta työ, ollen suoritettu luonnottomissa olosuhteissa, ei ollutkaan tarkasti tehty. Mehiläisten oli täytynyt työskennellä jotenkin samalla tavalla kummallakin puolella vahasuikaletta, kaivaessaan siihen pyöreitä reikiä ja syventäessään näitä, koska ne lopettaessaan työnsä voivat jättää tasaiset levyt kulhojen väliin näiden leikkauspintojen kohdalle.

Katsoen siihen että ohut vaha on hyvin taipuisaa, ei mielestäni ole kovinkaan ihmeellistä, että mehiläiset työskennellessään kummallakin puolella vahasuikaletta huomasivat, koska ne olivat jyrsineet vahan sopivan ohueksi ja silloin lakkasivat työstänsä. Tavallisista kennoista olen luullut huomanneeni, ettei mehiläisten aina onnistu työskennellä yhtä nopeasti vastakkaisilla puolilla; olen nimittäin huomannut äskenalotetun solun pohjana puolivalmiita vinoneliöitä, jotka toiselta puolelta, jolla mehiläiset nähtävästi olivat työskennelleet liian nopeasti, olivat hiukan koveria sekä vastakkaiselta puolelta, jolla mehiläiset olivat työskennelleet hitaammin, kuperia. Kerran, kun tämä oli hyvin selvään huomattavissa, panin kennon takaisin pesään ja annoin mehiläisten jatkaa työtänsä kotvan aikaa; tarkastaessani sitten uudelleen solua havaitsin, että vinoneliölevy oli laadittu valmiiksi ja oli nyt aivan tasainen. Koska tuo pieni levy oli äärettömän ohut, oli aivan mahdotonta, että mehiläiset olisivat aikaansaaneet tämän jyrsimällä kuperaa puolta. Arvelen että mehiläiset sellaisessa tapauksessa työntävät ja taivuttavat notkeata ja lämmintä vahaa kummaltakin puolelta (olen koettanut itse tehdä tätä ja havainnut sen helposti käyvän päinsä), kunnes se on oikeassa asemassa solujen välissä.

Koe, jonka tein punaiseksi värjätyllä vahalla, osottaa että jos mehiläiset rakentaisivat itselleen ohuen vahaseinän, niin ne kykenisivät laatimaan solunsa oikean muotoisiksi työskentelemällä oikean matkan päässä toisistaan, kovertamalla vahaa samalla nopeudella ja yrittämällä kaivaa yhtäsuuria pallonmuotoisia syvennyksiä, sallimatta milloinkaan pallonkehien leikata toisiaan. Ja tarkastaessamme rakenteilla olevan kennon reunaa voimmekin selvästi havaita, kuinka mehiläiset laativat kennon ympärille karkean vahaseinän, jota ne kovertavat kummaltakin puolelta, aina liikkuen ympyrässä syventäessään kutakin solua. Ne eivät laadi milloinkaan solun kolmisivuista pyramiidinmuotoista pohjaa kerrassaan valmiiksi, vaan ainoastaan sen yhden tai kuten voi sattua, ne kaksi suunnikkaanmuotoista levyä, jotka ovat rakenteilla olevan kennon äärimäisellä reunalla. Ne eivät myöskään milloinkaan laadi valmiiksi suunnikkaanmuotoisten levyjen yläsyrjiä, ennenkuin kuusisärmiön sivut ovat alotetut. Nämä havaintoni eroavat osaksi niistä, joita syystä arvossapidetty luonnontutkija Huber vanhempi on tehnyt, mutta olen vakuutettu niiden oikeudesta. Jos tila sallisi, voisin osottaa niiden myöskin pitävän yhtä teoriani kanssa.

Huberin väite, että kaikkein ensimäinen solu koverretaan pienestä tasasivuisesta vahalevystä, ei, mikäli olen havainnut, ole täysin oikea. Tahtomatta puuttua yksityisseikkoihin mainitsen vaan, että ensimäinen solu aina alotetaan pienestä vahakupposesta. Me havaitsemme, kuinka tärkeä osa kovertamisella on solujen laadinnassa; mutta olisi suuri erehdys luulla, etteivät mehiläiset osaa rakentaa karkeata vahaseinää, joka on oikeassa asemassa, s.o. pitkin leikkaustasoa, toisiinsa liittyvien pallojen välissä. Minulla on useita kennokappaleita, jotka selvästi osottavat niiden siihen kykenevän. Voipa kennoa ympäröivässä karkeassa vahaseinässä havaita taitteita, jotka asemaltaan vastaavat tulevien solujen vinoneliönmuotoisia pohjalevyjä. Mutta karkea vahaseinä on kumminkin lopuksi kovertamalla ohennettava kummaltakin puolelta. Mehiläisten rakennustapa on omituinen. Ne laativat ensin karkean vahaseinän, joka on kymmenen tai kaksikymmentä kertaa paksumpi kuin se äärettömän ohut seinä, joka lopulta jää jäljelle. Voimme käsittää niiden työskentelytavan, jos oletamme että muurarit ensin laativat leveän sementtivallin ja sitten alkavat kummaltakin puolelta lohkoa sitä läheltä maata, kunnes jäljelle on jäänyt hyvin ohut seinä, muurarien alinomaa kasatessa poislohottua sementtiä ja lisäksi uutta sementtiä vallin harjalle. Täten syntyisi ohut, yhä ylöspäin kohoava seinä, jonka harjalla aina olisi suunnattoman leveä muurilista. Koska kaikkien solujen, sekä äskenalotettujen että valmiiksirakennettujen, yläpuolella aina on vahva muurilista, voivat mehiläiset kiipeillä ja tungeskella kennon harjalla vahingoittamatta kuusisärmiöiden ohuita seinämiä. Professori Miller on vakuuttanut minulle näiden seinien vaihtelevan suuresti paksuudeltaan. Kaksitoista mittausta, jotka tehtiin läheltä kennon reunaa, osotti niiden olevan keskimäärin 1/352 engl. tuuman paksuisia; vinoneliönmuotoiset pohjalevyt olivat sitävastoin noin kolmasosaa paksumpia, kuten osotti kahdenkymmenenyhden mittauksen keskimäärä, 1/229 engl. tuumaa. Yllämainitulla omituisella rakennustavalla mehiläiset voivat laatia kennonsa lujaksi, samalla noudattaen äärimäistä säästäväisyyttä vahan käyttämisessä.

Se tapa, millä mehiläiset rakentavat solunsa, näyttää ensi katsannolla sitäkin vaikeammalta käsittää, kun tiedämme suuren joukon mehiläisiä olevan laatimassa kutakin solua. Mehiläinen rakentaa ensin lyhyen ajan yhtä solua, siirtyen sitten toiseen, jopa niinkin — kuten Hubert mainitsee — että parikymmentä mehiläistä on rakentamassa ensimäisen solun alkuakin. Olin tilaisuudessa havaitsemaan tämän siten, että sivelin yhden kuusisärmiön syrjiin tai rakenteilla olevan kennon reunoihin äärettömän ohuelti sulatettua sinooperilla värjättyä vahaa. Huomasin näet tällöin aina, että mehiläiset olivat irrottaneet punaisen vahan ja kiinnittäneet värihiukkaset ympärillä olevien solujen reunoihin, ohentaen värin yhtä kevyesti kuin maalari olisi tehnyt sen siveltimellään. Kennon rakentaminen näyttää olevan jonkinmoista tasapainotyötä monien mehiläisten välillä, jotka kaikki vaistomaisesti työskentelevät saman suhteellisen välimatkan päässä toisistaan, kaikki koettavat muovailla yhtäläisiä palloja, sitten rakentaen tai jättäen kovertamatta pallojen välille väliseinät. Oli todella omituista havaita, kuinka mehiläiset vaikeissa tapauksissa, esim. kahden kennonkappaleen kulmittaisesti yhtyessä, hajottivat ja rakensivat uudelleen eri tavalla saman solun, usein palaten muotoon, jonka ne ensin olivat hyljänneet.

Kun nyt luonnollinen valinta vaikuttaa yksinomaan siten, että se vahvistaa lieviä rakenteen- ja vaistonmuunteluita, joista jokainen on yksilölle hyödyllinen vallitsevissa elinehdoissa, voidaan täydellä syyllä kysyä, millä tavoin nuo rakennusvaistojen muuntelut, jotka muodostavat pitkän, aste asteelta kehittyvän sarjan ja jotka kaikki tähtäävät nykyistä rakennustavan täydellisyyttä kohti, ovat voineet tuottaa etua mehiläisen esivanhemmille. Luullakseni ei vastaus ole vaikea antaa: solut, jotka ovat rakennetut siten kuin mehiläisen ja ampiaisen, tulevat lujempia ja säästävät paljon työtä ja tilaa sekä rakennusaineita. Vahanvalmistukseen nähden on huomattava, että mehiläisillä usein on kova puute medestä. Tegetmeier on ilmottanut minulle kokeilla todistetun, että mehiläispesäkunta kuluttaa noin kaksi- tai viisitoista naulaa kuivaa sokeria erittääkseen naulan vahaa. Suunnattomat määrät nestemäistä mettä on siis mehiläispesäkunnan kerättävä ja kulutettava, voidakseen erittää riittävän määrän kennojen valmistamiseen tarvittavaa vahaa. Sitäpaitsi on monien mehiläisten oltava toimettomina päiväkausia vahaa erittäessään. Suuri hunajamäärä on ehdottoman tarpeellinen, jotta suuri pesäkunta voisi elää talven yli, ja suuri mehiläismäärä on, kuten tunnettu, pesän säilymisen parhaana takeena. Sen vuoksi täytyy vahansäästöllä, joka puolestaan edellyttää hunajan ja sen keräämiseen menevän ajan säästöä, olla tärkeä merkitys jokaisen mehiläisperheen menestymiselle. Tietysti lajin menestys voi riippua myöskin vihollisten tai loisten lukumäärästä tai aivan erityisistä syistä ja siten olla aivan riippumaton siitä hunajamäärästä, minkä mehiläiset voivat kerätä. Mutta olettakaamme, että jälkimäinen asianhaara ratkaisisi, niinkuin usein lienee tapahtunutkin, saattaako jokin kimalaisillemme sukua oleva laji runsaslukuisena elää jollakin seudulla; ja olettakaamme edelleen että pesäkunta eläisi talven yli ja tarvitsi siis hunajavaraston. Silloin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, että kuvitellulle kimalaisellemme olisi suureksi eduksi, jos sen vaistot lievästi muuttuisivat, ohjaten sitä rakentamaan solunsa niin lähekkäin, että ne hieman leikkaisivat toisiaan, sillä jo yksikin seinä, joka olisi yhteinen kahdelle solulle, säästäisi hiukan työtä ja vahaa. Kimalaisillemme olisi siis edullisempaa laatia kennonsa yhä säännöllisemmiksi, yhä lähemmäksi toisiaan ja yhdistää ne tiheäksi ryhmäksi kuten Meliponan kennot; sillä tässä tapauksessa suuri osa kutakin solua rajottavasta pinnasta rajottaisi samalla viereisiä soluja ja näin säästyisi paljon työtä ja vahaa. Meliponan olisi taas samasta syystä edullista rakentaa solunsa lähemmäksi toisiaan ja kaikin tavoin säännöllisemmiksi kuin nykyään, sillä silloin pallonmuotoiset pinnat kokonaan katoisivat ja jättäisivät tilaa tasaisille pinnoille; Meliponan laatima kenno olisi siinä tapauksessa yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen. Tätä edemmäksi rakennustavan täydellisyydessä luonnollinen valinta ei voisi johtaa, sillä, mikäli ymmärrämme, kotimehiläisen kenno on ehdottoman täydellinen, mitä työn ja vahan säästöön tulee.

Uskon siis, että ihmeellisin kaikista vaistoista, kotimehiläisen solunrakennusvaisto, on selitettävissä siten, että luonnollinen valinta on käyttänyt hyväkseen yksinkertaisempien vaistojen lukuisia, toisiaan seuraavia lieviä toisintoja. Luonnollinen valinta on vähä vähältä johtanut mehiläisiä laatimaan samanlaisia pallonmuotoisia soluja määrätyn matkan päähän toisistaan kahteen kerrokseen ja rakentamaan ja kovertamaan leikkauspinnan kohdalle vahaseinän; mehiläiset eivät tietysti ole ensinkään tienneet laativansa solunsa määrätyn matkan päähän toisistaan, yhtä vähän kuin niillä on käsitystä kuusikulmaisten särmiöiden ja näiden jalustana olevien vinoneliölevyjen eri kulmista. Luonnollisen valinnan pyrkimyksenä on ollut sellaisten solujen rakentaminen, jotka olisivat kylliksi lujia ja toukille sopivan kokoisia ja muotoisia, säästäen samalla niin paljon kuin mahdollista työtä ja vahaa. Se parvi, joka rakensi parhaat solut vähimmällä työllä ja kulutti vähimmän hunajaa vahan valmistukseen, onnistui parhaiten ja jätti saavuttamansa säästämisvaiston perinnöksi uusille parville, joilla vuorostaan oli parhaat menestyksen takeet olemassaolo-taistelussa.

LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ VASTAVÄITTEITÄ, MIKÄLI SE KOSKEE VAISTOJA; SUVUTTOMAT JA HEDELMÄTTÖMÄT HYÖNTEISET.

Edellämainittua, vaistojen alkuperää koskevaa mielipidettä vastaan on väitetty, että rakenteen ja vaiston muunteluiden on täytynyt tapahtua samalla haavaa ja tarkasti toisiinsa soveltautuen, koska toisen muuttuminen ilman toisessa heti tapahtuvaa vastaavaa muutosta olisi ollut turmioksi. Tämä väite perustuu kokonaan siihen olettamukseen, että vaistojen ja rakenteen muuntelut ovat äkillisiä. Ottakaamme esimerkiksi jo aikaisemmin mainittu pakastiainen (Parus major). Tämä lintu pitää usein varpaittensa välissä oksalla marjakuusen siemeniä ja hakkaa niitä nokallaan, kunnes saa niistä sydämen esille. Mikäpä erikoisen suuri vaikeus olisi nyt siinä, että luonnollinen valinta säilyttäisi kaikki nokan muodon lievät yksilölliset muuntelut, jotka olisivat yhä paremmin soveltautuneet siementen särkemiseen, kunnes olisi muodostunut nokka, joka olisi tähän tarkotukseen yhtä soveltuva kuin pähkinähakkisen, samallakuin tapa, pakko tai spontaninen maunmuutos olisi saanut linnun muuttumaan yhä enemmän siementensyöjäksi? Tässä tapauksessa oletamme luonnollisen valinnan hitaasti muuntavan nokkaa vähitellen muuttuvien elintapojen tai maun mukaiseksi; mutta jos oletamme pakastiaisen jalkojen muuntelevan ja kasvavan suuremmiksi, joko nokan muuttumisen aiheuttaman vuorosuhteellisuuden tai jonkun muun tuntemattoman syyn vaikutuksesta, niin ei ole mahdotonta, että suuremmiksi kasvaneet jalat tekisivät linnusta yhä enemmän kiipeilijän, kunnes se olisi saavuttanut pähkinähakkelin huomattavan kiipeämisvaiston ja -kyvyn. Tässä tapauksessa taas asteittainen rakenteenmuuttuminen johtaisi vaistomaisten tapojen muuttumiseen. Vielä eräs tapaus. Harvat vaistot ovat merkillisempiä kuin se, joka saa Itä-Intian saarten tervapääskysen kokonaan laatimaan pesänsä kovettuneesta syljestä. Jotkut linnut rakentavat pesänsä mudasta, jota niiden arvellaan liottavan syljellään, ja eräs pohjoisamerikalainen tervapääskyslaji tekee pesänsä, kuten itse olen nähnyt, tikuista, liimaten ne yhteen syljellä, jota paikottain on oikein läämältä. Onko siis niin kovin epätodennäköistä, että luonnollinen valinta on pääskysyksilöistä, jotka erittivät yhä enemmän sylkeä, lopuksi luonut lajin, jonka vaistot saavat sen karttamaan kaikkea muuta rakennusainesta ja rakentamaan pesänsä yksinomaan kovettuneesta syljestä? Ja sama on useiden muiden tapausten laita. Kumminkin on myönnettävä, että monesti emme kykene sanomaan, kumpi ensin on muuntunut, vaisto vaiko rakenne.

Epäilemättä luonnollisen valinnan teoriaa voisi vastustaa mainitsemalla useita vaistoja, joita on hyvin vaikea selittää — tapauksia, joissa emme voi käsittää, millä tavoin vaisto on saanut alkunsa; tapauksia, joissa ei tunneta minkään välittävien asteiden olemassa-oloa; tapauksia, joissa vaistojen merkitys on niin vähäpätöinen, että luonnollinen valinta on tuskin voinut niihin vaikuttaa; ja vihdoin tapauksia, joissa havaitsemme miltei samoja vaistoja eläimissä, jotka ovat niin etäällä toisistaan luonnonasteikossa, ettemme voi selittää vaistojen yhtäläisyyttä yhteisten esivanhempien perinnöksi, ja meidän siis täytyy otaksua niiden syntyneen toisistaan riippumatta luonnollisen valinnan vaikutuksesta. En aio tässä puuttua kaikkiin näihin tapauksiin, vaan tyydyn mainitsemaan ainoastaan erään vaikeuden, joka minusta ensin näytti voittamattomalta ja todella teorialleni tuhoisalta. Tarkotan hyönteisyhteiskuntien suvuttomia eli hedelmättömiä hyönteisiä. Nämä suvuttomat hyönteiset eroavat nimittäin suuresti rakenteeltaan ja vaistoiltaan sekä uroksista että hedelmällisistä naaraista ja kumminkaan ne, ollen hedelmättömiä, eivät voi lisätä sukuaan.

Asia ansaitsisi laajemmankin käsittelyn, mutta tahdon tässä ottaa puheeksi yhden ainoan tapauksen, hedelmättömät eli työmuurahaiset. Kuinka työmuurahaiset ovat tulleet hedelmättömiksi, on vaikea käsittää, mutta ei kumminkaan sen vaikeampi kuin mikään muukaan hämmästyttävä rakenteenmuutos. On näet todistettu, että jotkut hyönteiset ja muut niveljalkaiset (Articulata) joskus ovat hedelmättömiä; ja jos tällaiset hyönteiset olisivat sattuneet olemaan yhteiskunnissa eläviä ja jos yhteiskunnalle olisi ollut edullista, että joka vuosi olisi syntynyt joukko työkykyisiä, mutta siitokseen kykenemättömiä yksilöitä, ei käsittääkseni se otaksuma, että luonnollinen valinta voisi aikaansaada tämän, tuota mitään erikoista vaikeutta. Mutta siirtykäämme tästä varsinaiseen ja suurempaan vaikeuteen, joka on siinä, että työmuurahaiset eroavat suuresti sekä uroksista että hedelmällisistä naaraista rakenteeltaan, rintakuoren muodolta, siinä että niiltä puuttuvat siivet ja toisinaan silmät, sekä vaistoiltaan. Mitä vaistoihin yksinään tulee, antaisi kotimehiläinen paremman esimerkin työläisten ja täydellisten naaraiden ihmeellisestä erilaisuudesta tässä suhteessa. Jos työmuurahainen tai jokin muu suvuton hyönteinen olisi tavallinen eläin, olettaisin empimättä kaikkien sen ominaisuuksien hitaasti kehittyneen luonnollisen valinnan perusteella, nimittäin siten, että syntyi suotuisaan suuntaan lievästi muuntelevia yksilöitä, jotka jättivät muutokset perinnöksi jälkeläisilleen; nämä taas muuntelivat ja joutuivat valituiksi j.n.e. Mutta työmuurahainen on hyönteinen, joka suuresti eroaa vanhemmistaan, ja kumminkin se on aivan hedelmätön, joten se ei milloinkaan voinut jättää perinnöksi jälkeläisilleen vähitellen kehittyneitä rakenteen- tai vaistonmuunteluita. Voidaan syystä kysyä, kuinka tämä tapaus ja luonnollisen valinnan teoria ovat toisiinsa sovitettavissa.

Muistakaamme ensinnäkin, että sekä kotikasvattimme että luonnontilassa elävät olennot tarjoavat meille lukemattomia esimerkkejä kaikenlaisista perinnöllisistä rakenteeneroavaisuuksista, jotka ovat suhteessa määrättyihin ikäkausiin ja jompaankumpaan sukupuoleen. On eroavaisuuksia, jotka kuuluvat toiselle sukupuolelle ainoastaan sen lyhyen ajan, jona siitoselimistö on toimivana, kuten monien lintujen hääpuku ja uroslohen koukkuinen alaleuka. Eri karjarotujen sarvissa huomaamme lieviä eroavaisuuksia, jotka ovat suhteessa urospuolen keinotekoiseen sukupuoliseen epätäydellisyyteen; sillä eräiden rotujen härillä on suhteellisesti suuremmat sarvet kuin toisten rotujen härillä rotujen sonneihin ja lehmiin verraten. Ei siis mielestäni ole vaikeata olettaa, että jokin ominaisuus on vuorosuhteessa hyönteisyhteiskuntien eräiden jäsenten hedelmättömyyteen. Vaikeampaa on käsittää, kuinka sellaiset vuorosuhteelliset rakenteentoisinnot ovat vähitellen kehittyneet luonnollisen valinnan perusteella.

Mutta tämä vaikeus, joka ensimältä näyttää voittamattomalta, vähenee, jopa luullakseni kokonaan häviää, kun muistamme että luonnollinen valinta voi yhtä hyvin kohdistua koko perheeseen kuin yksilöönkin ja siten saavuttaa päämääränsä. Karjankasvattajat haluavat, että teuraseläinten liha olisi hyvin rasvajuovaista; tuollainen eläin teurastetaan, mutta kasvattaja luottaa rotuun ja onnistuu. Valinnan tehokkaisuus on niin luotettava, että todennäköisesti voitaisiin muodostaa karjarotu, jonka härillä aina olisi tavattoman pitkät sarvet, jos tarkasti pidettäisiin silmällä, mitkä sonnit ja lehmät paritettuina tuottaisivat pitkäsarvisimpia härkiä, huolimatta siitä, ettei yksikään härkä voisi jatkaa sukuaan. Vielä parempi on seuraava esimerkki: Verlot kertoo, että muutamat yksivuotiset leukoijamuunnokset, joita on kauan ja huolellisesti valikoitu, tuottavat aina suuren määrän kerrotuilla ja aivan hedelmättömillä kukilla varustettuja taimia, mutta samalla myöskin muutamia yksinkertaisilla ja hedelmällisillä kukilla varustettuja. Jälkimäisiä, joiden yksinomaisella avulla muunnos pysyy elossa, voidaan verrata muurahaisten hedelmällisiin koiraksiin ja naaraihin, ja kerrotuilla hedelmättömillä kukilla varustettuja kasveja taas muurahaisyhteiskunnan suvuttomiin jäseniin. Samoinkuin leukoija-muunnoksissa, on yhteiskunta-hyönteisissäkin valinta kohdistunut koko perheeseen, eikä yksilöön, sitä tietä pyrkien tarkotuksensa perille. Tästä voimme päättää, että lievät rakenteen- tai vaistonmuuntelut, jotka ovat vuorosuhteessa yhteiskunnan eräiden jäsenten hedelmättömyyteen, ovat osottautuneet edullisiksi. Sen vuoksi hedelmälliset koirakset ja naaraat ovat hyvin menestyneet ja jättäneet hedelmällisille jälkeläisilleen perinnöksi taipumuksen tuottamaan samoin muuntuneita hedelmättömiä jäseniä. Tätä on täytynyt jatkua kauan aikaa, kunnes on syntynyt tuo suunnaton eroavaisuus, jonka havaitsemme monien yhteiskunnittain elävien hyönteisten hedelmällisten ja hedelmättömien naarasten välillä.

Emme kumminkaan ole vielä koskettaneet itse vaikeuden ydintä, nimittäin sitä, että eräiden muurahaislajien suvuttomat jäsenet eivät eroa ainoastaan hedelmällisistä naaraista ja koiraksista, vaan eroavat vielä keskenäänkin usein aivan uskomattomassa määrässä, jakautuen kahteen jopa kolmeen eri kastiin. Lisäksi kastit eivät yleensä liity toisiinsa asteittaisena sarjana, vaan ovat täysin selvärajaisia, eroten toisistaan yhtä paljon kuin mitkä kaksi saman suvun lajia tai pikemmin kaksi saman heimon sukua tahansa. Niinpä Eciton suvulla on työtätekeviä ja sotaa käyviä suvuttomia jäseniä, joiden leuat ja vaistot ovat tavattomasti eroavia. Cryptocerus suvun eräällä työläiskastilla on päässään ihmeellinen kilpi, jonka tarkotus on aivan tuntematon. Eräs mexikolaisen Myrmecocystus suvun työläiskasti ei milloinkaan lähde pesästä, näitä työläisiä syöttävät toiseen kastiin kuuluvat työmuurahaiset ja niillä on suunnattomasti kehittynyt takaruumis, joka erittää jonkinlaista hunajaa; tämä vastaa lehtitäiden erittämää nestettä, lehtitäiden, joita europalaiset muurahaisemme vartioivat ja vangitsevat ja joita voimme kutsua niiden kotikarjaksi.

Moni kenties arvelee, että liiaksi luotan luonnollisen valinnan lakiin, kun en myönnä tällaisten ihmeellisten ja varmojen tosiseikkojen kerrassaan kumoavan teoriaani. Kun on kyseessä yksinkertaisempi tapaus, suvuttomat hyönteiset, jotka kuuluvat kaikki samaan kastiin, ja joiden uskon luonnollisen valinnan vaikutuksesta tulleen hedelmällisistä koiraksista ja naaraista eroaviksi, voimme tavallisten muuntelujen tarjoaman analogian nojalla päättää, etteivät nuo toisiaan seuraavat lievät ja edulliset muuntelut aluksi esiintyneet kaikissa saman pesän suvuttomissa jäsenissä, vaan ainoastaan muutamissa; ja samoin voimme päättää, että niiden yhteiskuntien eloonjäämisen johdosta, joiden naaraat synnyttivät lukuisimpia mainitulla edullisella tavalla muuntuneita suvuttomia hyönteisiä, kaikki suvuttomat hyönteiset lopuksi tulivat tällaisiksi. Tästä päättäen meidän pitäisi toisinaan samasta pesästä löytää suvuttomia hyönteisiä, joiden rakenne osottaisi asteittaista vaihtelua; ja tällaisia todella tapaammekin, vieläpä varsin usein, katsoen siihen, että hyvin harvoja Europan ulkopuolella eläviä suvuttomia hyönteisiä on huolellisesti tutkittu. F. Smith on osottanut useiden Ison-Britannian muurahaisten suvuttomien jäsenten eroavan toisistaan hämmästyttävässä määrässä kooltaan ja joskus väriltään ja äärimäisten muotojen olevan yhdistettävissä toisiinsa samasta pesästä otetuilla yksilöillä. Olen itsekin vertaillut toisiinsa tämänlaatuisia täydellisiä astesarjoja. Toisinaan sattuu niin, että suuremmat tai pienemmät työhyönteiset ovat lukuisimmat, toisinaan taas sekä suuret että pienet ovat lukuisia, keskikokoisten ollessa harvinaisia. Formica flavalla on suuria ja pieniä työmuurahaisia ja joitakuita harvoja keskikokoisia. Tämän lajin suurilla työmuurahaisilla on F. Smith havainnut olevan pikkusilmät (ocelli), jotka, vaikkakin ovat pienet, ovat selvästi erotettavissa, jotavastoin pienten työmuurahaisten pikkusilmät ovat surkastuneet. Tarkasti leikeltyäni useita yksilöitä voin vahvistaa, että näiden pienten työmuurahaisten pikkusilmät ovat paljon surkastuneemmat, kuin mitä pelkästään niiden pienen koon nojalla voisi päättää; ja uskon täydelleen, joskaan en rohkene sitä nimenomaan väittää, että keskikokoisten työmuurahaisten silmät ovat keskilaatua. Samassa pesässä on siis kaksi työmuurahaiskuntaa, joiden hedelmättömät jäsenet eivät eroa ainoastaan kooltaan, vaan näköelimiltäänkin, ja joita liittävät toisiinsa muutamat välimuotoa olevat jäsenet. Tahtoisin vielä lisätä, että jos nuo pienet työmuurahaiset olisivat olleet yhteiskunnalle hyödyllisimmät ja jos ne koirakset ja naaraat aina olisivat tulleet valituiksi, jotka synnyttivät yhä enemmän pieniä työmuurahaisia, kunnes kaikki työmuurahaiset olivat muuttuneet tällaisiksi, olisi meillä silloin muurahaislaji, jonka suvuttomat jäsenet olisivat miltei samanlaisia kuin Myrmican suvuttomat jäsenet. Sillä Myrmican suvuttomilla jäsenillä ei ole pikkusilmä-aiheitakaan, vaikka tämän suvun koiraksilla ja naarailla on hyvinkehittyneet pikkusilmät.

Mainitsen vielä erään tapauksen: Koska olin varma siitä, että saman lajin suvuttomien kastien välillä toisinaan olisi tavattavissa asteittaisia välimuotoja, olin erittäin iloinen kun F. Smith tarjoutui lähettämään minulle suuren joukon samasta pesästä otettuja länsiafrikalaisen Anomma muurahaisen kappaleita. Lukija oivaltaa kenties parhaiten näiden työmuurahaisten suuren eroavaisuuden, jollen mainitse mitään mittoja, vaan esitän asian tarkasti paikkansapitävällä vertauksella: Eroavaisuus on sama, kuin jos näkisimme joukon työmiehiä taloa rakentamassa, joista monet olisivat viiden jalan ja neljän tuuman mittaisia, monet taas kuusitoista jalkaa pitkiä; kuvitelkaamme lisäksi, että suurilla työmiehillä olisi, ei kolme, vaan neljä kertaa niin suuri pää kuin pikku miehillä ja lähes viisi kertaa niin suuret leuat. Sitäpaitsi erikokoisten työmuurahaisten leuat olivat muodoltaan sekä hammasten muodolta ja luvulta tavattoman eroavia. Tärkeintä on kumminkin, että vaikka työmuurahaiset voidaan ryhmittää erikokoisiin kasteihin, ne kumminkin välimuotojen välityksellä liittyvät huomaamattomasti toisiinsa, vieläpä mitä niiden suuresti eroavaan leuanrakenteeseen tulee. Jälkimäisestä seikasta voin puhua täydellä varmuudella, koska Sir J. Lubbock on camera lucidan avulla kuvannut erikokoisilta työmuurahaisilta irrottamani leukapielet. Bates on mielenkiintoisessa kirjassaan "Naturalist on the Amazons" kuvannut samanlaisia tapauksia.

Nämä tosiasiat silmäini edessä uskon että luonnollinen valinta voi vaikuttamalla siitoskykyisiin muurahaisiin eli vanhempiin muodostaa lajin, joka säännöllisesti synnyttää suvuttomia jäseniä, jotka kaikki ovat suurikokoisia ja joilla on samanmuotoiset leukapielet tai jotka kaikki ovat pienikokoisia ja joiden leukapielet ovat hyvin erilaiset; tai vihdoin — ja tämä on suurin vaikeus — työmuurahaisjoukon, jonka jäsenet ovat samankokoisia ja -rakenteisia ja samalla toisen joukon, jonka jäsenet eroavat kooltaan ja rakenteeltaan. Ensin on muodostunut asteittainen sarja, kuten näemme Anomma muurahaisesta, ja sitten on äärimäisiä muotoja syntynyt yhä runsaammin niiden vanhempien eloonjäämisen johdosta, jotka ovat niitä synnyttäneet, kunnes välimuotoja ei enää ole syntynyt ollenkaan.

Wallace on selittänyt samoin erään toisen yhtä vaikean tapauksen, nimittäin sen, että eräät Tyynenmeren saariston perhoset säännöllisesti esiintyvät kahtena, jopa kolmenakin naarasmuotona. Ja Fritz Müller selittää samoin eräiden brasilialaisten äyriäisten esiintymisen kahtena hyvin erilaisena koirasmuotona. Näihin seikkoihin meidän ei kumminkaan tässä tarvitse puuttua.

Olen nyt selittänyt, mistä arvelen johtuvan sen ihmeellisen seikan, että samassa pesässä elää kaksi selväpiirteistä hedelmättömien työläisten muodostamaa kastia, jotka kumpikin suuresti eroavat toisistaan ja vanhemmistaan. Me käsitämme, että niiden syntymisen on täytynyt olla muurahaisyhteiskunnalle hyödyksi, samoinkuin työnjaon periaate on hyödyllinen kultuuri-ihmiselle. Muurahaiset työskentelevät tosin perinnäisten vaistojensa kehotuksesta ja niiden työaseina ovat perityt elimet, jotavastoin ihminen työskentelee hankkimiensa tietojen ja tehtaissa valmistettujen työaseiden avulla. Mutta minun täytyy tunnustaa, että huolimatta luottamuksestani luonnolliseen valintaan en olisi milloinkaan aavistanut tämän lain olevan niin peräti voimakkaan, elleivät mainitut suvuttomat hyönteiset olisi tehneet sitä minulle selväksi. Olen sen vuoksi käsitellyt tätä seikkaa hieman laajahkosti, joskaan en sittenkään kyllin laajasti, osottaakseni luonnollisen valinnan tehon, ja vielä siitäkin syystä, että tämä on kaikkein pahin erikoinen vaikeus, joka teoriaani on kohdannut. Tapaus on sitäpaitsi toisessakin suhteessa hyvin mielenkiintoinen: se osottaa että lukuisien pienten spontanisten ja jollakin tavoin edullisten muuntelujen kokoutuminen voi yhtä hyvin eläimissä kuin kasveissakin aikaansaada kuinka suuria muunteluita tahansa, käytännön ja elintapojen ensinkään asiaan vaikuttamatta. Sillä mitkään erikoiset, ainoastaan työläisille eli hedelmättömille naaraille kuuluvat elintavat eivät olisi voineet, vaikka niitä olisi noudatettu kuinka kauan tahansa, vaikuttaa koiraksiin ja hedelmällisiin naaraihin, jotka yksin jättävät jälkeläisiä. Kumma kyllä ei kukaan ole tähän saakka käyttänyt tätä suvuttomien hyönteisten tarjoamaa oivallista tapausta todistaakseen vääräksi Lamarckin tunnetun opin perityistä elintavoista.

JÄLKIKATSAUS.

Olen koettanut tässä luvussa lyhyesti osottaa, että kotieläintemme henkiset ominaisuudet muuntelevat ja että muuntelut ovat perinnöllisiä. Vielä lyhyemmin olen yrittänyt osottaa, että vaistot lievästi muuntelevat luonnontilassa. Ei kukaan kieltäne, että vaistoilla on jokaiselle eläimelle mitä tärkein merkitys. Ei ole senvuoksi olemassa mitään todellista vaikeutta, joka estäisi luonnollista valintaa elinehtojen muuttuessa kartuttamasta lieviä vaistonmuutoksia, jotka ovat jollakin tavoin hyödyllisiä, kuinka suuriksi tahansa. Monessa tapauksessa ovat elintavat tai käytäntö ja käytännön puute todennäköisesti olleet myötävaikuttamassa. En väitä, että tässä luvussa esitetyt tosiseikat suuresti vahvistaisivat teoriaani; mutta mikäli kykenen arvostelemaan, ei mikään puheena olleista vaikeuksista voine sitä kumotakaan. Sitävastoin se seikka, etteivät vaistot aina ole ehdottoman täydellisiä ja helposti hairahtuvat; että ei voida osottaa mitään vaistoa, joka olisi syntynyt muiden eläinten hyväksi, joskin eläimet käyttävät hyväkseen toistensa vaistoja; että luonnonhistorian sääntö "Natura non facit saltum" soveltuu yhtä hyvin vaistoihin kuin ruumiinrakenteeseen ja on helposti selitettävissä edellä esitettyjen mielipiteiden avulla, mutta muuten jää selitystä vaille — kaikki tämä on omansa tukemaan luonnollisen valinnan oppia.

Tätä oppia tukevat myöskin muutamat muut seikat, jotka koskevat vaistoja, esim. se yleinen tapaus, että läheiset, mutta selvästi eroavat sukulaislajit, jotka elävät maapallon eri osissa ja jotenkin erilaisten elinehtojen alaisina, usein kumminkin säilyttävät samat vaistot. Perinnöllisyyden lain avulla voimme käsittää, miksi esim. tropillisen Etelä-Amerikan rastas vuoraa pesänsä savella aivan samalla erikoisella tavalla kuin brittiläinen rastaamme. Samoin sen, miksi Afrikan ja Intian savilinnuilla on sama omituinen vaisto: ne sulkevat emälinnun puun koloon, jonka suun ne muuraavat kiinni, jättäen ainoastaan pienen reiän, josta ne ruokkivat hautovaa emää ja poikasia.

Samoin myös sen, miksi Pohjois-Amerikan peukaloisten (Troglodytes) urokset laativat "kukonpesiä" ja oleksivat niissä, samoinkuin meikäläisen lajin urokset — tapa, jota ei ole millään muilla tunnetuilla linnuilla. Ja lopuksi — olkoonpa niinkin, ettei tämä ole mikään logillinen todistusperuste — tyydyttää mielikuvitustani paljon enemmän pitää sellaisia vaistoja kuin käenpoikasen, joka heittää kasvatussisarensa pesästä, orjia pitävien muurahaisten tai ichneumonidien, jotka saavat ravintonsa elävien toukkien ruumiista — ei erityisesti annettuina eli luotuina vaistoina, vaan yhden ainoan yleisen lain vähäisinä seurauksina, lain, joka johtaa kaikkien elollisten olentojen edistymiseen: moninaistumisen ja muuntelun lain, joka määrää voimakkaimmat elämään ja heikoimmat sortumaan.