Lajien synty: Luonnollisen valinnan kautta

by Charles Darwin

X LUKU.

GEOLOGIAN KERTOMUKSEN EPÄTÄYDELLISYYS.

Miksi nykyään puuttuu välimuotoja. — Sukupuuttoon kuolleiden välittävien muunnosten luonne ja lukumäärä. — Kuluneen ajan pituus päättäen kulutuksen (denudationin) ja kerrostumisen nopeudesta. — Kuluneen ajan pituus vuosissa määrättynä. — Paleontologisten kokoelmiemme köyhyys. — Geologisten muodostumien katkonaisuus. — Graniittimaisten vuorilajien kulutus. — Välittävien muunnosten puuttuminen jokaisesta muodostumasta — Lajiryhmien äkillinen ilmaantuminen. — Niiden äkillinen ilmaantuminen vanhimmissa tunnetuissa kivettymiä-sisältävissä kerrostumissa. — Asuttavaksi soveltuneen maapallon ikä.

Kuudennessa luvussa olen lyhyesti maininnut ne pääasialliset vastaväitteet, joita voidaan tehdä teoksessani esitettyjä mielipiteitä vastaan. Useimpia niistä olemme jo käsitelleet. Sangen pulmallisen vaikeuden tarjoaa lajinomaisten muotojen selväpiirteisyys ja se seikka, etteivät nämä muodot liity toisiinsa lukemattomien välimuotojen välityksellä. Osotin syyt. miksei tuollaisia välimuotoja nykyään yleisesti esiinny sielläkään, missä olosuhteet näyttäisivät siihen suotuisimmilta, nimittäin laajoilla, eheillä mantereilla, joilla vallitsevat asteittaisesti vaihtelevat ulkonaiset olosuhteet. Koetin osottaa, että kunkin lajin elämä on riippuvaisempi muiden jo selväpiirteisiksi vakaantuneiden elollisten muotojen olemassa-olosta kuin ilmastosuhteista ja että todella määräävät elinehdot eivät vaihtele yhtä huomaamattomin vivahduksin kuin lämpö tai kosteus. Koetin myöskin osottaa, että koska välittävät muunnokset ovat vähälukuisempia kuin ne muodot, jotka ne liittävät toisiinsa, niin välittävät muodot yleensä tuhoutuvat ja häviävät sukupuuttoon toisintumisen ja kehityksen jatkuessa. Pääsyynä siihen, ettei lukemattomia välimuotoja nykyään esiinny kaikkialla luonnossa, on kumminkin itse luonnollinen valinta, joka aikaansaa, että uudet muodot lakkaamatta syrjäyttävät ja korvaavat kantamuotonsa. Mutta samoinkuin tämä sukupuuttoon häviäminen on ollut äärettömän runsasta, samoin on aikaisemmin eläneiden välittävien muunnosten lukumäärän täytynyt olla todella äärettömän suuri. Miksi ei sitten jokainen geologinen muodostuma ja jokainen geologinen sarja ole täynnä tuollaisia välimuotoja? Geologia ei tosiaankaan osota meille mitään tuollaista asteittaisesti toisiinsa liittyvien elollisten muotojen ketjua: ja tämä on kenties lähinnä tarjoutuva ja painavin vastaväite, joka voidaan tehdä teoriaamme vastaan. Selitys on luullakseni etsittävä geologian kertomuksen tavattomasta epätäydellisyydestä.

Ensinnäkin meidän on aina pidettävä mielessä, millaisia välimuotoja teoriamme mukaan on muinoin täytynyt olla olemassa. Katsellessani kahta sukulaislajia, mitä tahansa, on minun ollut vaikea olla kuvittelematta mielessäni muotoja, jotka ovat niiden suoranaisia välimuotoja. Tämä on kumminkin aivan väärin; meidän olisi sen sijaan aina etsittävä kunkin lajin ja yhteisen tuntemattoman kantalajin välimuotoja, ja kantalaji on tavallisesti muutamissa suhteissa eronnut kaikista toisintuneista jälkeläisistään. Mainittakoon yksi ainoa yksinkertainen esimerkki: Riikinkukkokyyhkynen ja kupukyyhkynen polveutuvat kumpikin kalliokyyhkysestä. Jos omistaisimme kaikki olemassa-olleet välimuodot, olisi meillä sarja tavattoman läheisesti toisiinsa liittyviä kummankin kyyhkysrodun ja kalliokyyhkysen välimuotoja. Mutta meillä ei olisi mitään suoranaisia välittäviä muunnoksia, jotka yhdistäisivät toisiinsa riikinkukkokyyhkysen ja kupukyyhkysen: ei esim. mitään sellaista muotoa, jossa yhtyisi hieman viuhkamaisesti levennyt pyrstö ja hieman laajennut kupu, nuo kummankin rodun luonteenomaiset tunnusmerkit. Sitäpaitsi molemmat rodut ovat niin suuresti toisintuneet, että jollei meillä olisi mitään historiallisia tai epäsuoria todistuksia niiden alkuperästä, olisi mahdotonta vertaamalla niiden rakennetta kalliokyyhkysen rakenteeseen päättää, polveutuvatko ne tästä vai jostakin muusta sukulaislajista, esim. Columba oenas lajista.

Samoin, jos luonnonlajien joukossa katselemme hyvin selvästi eroavia sukulaismuotoja, kuten esim. hevosta ja tapiiria, ei meillä ole mitään syytä olettaa, että milloinkaan on ollut olemassa suoranaisia välimuotoja, jotka yhdistivät kummankin lajin yhteiseen kantamuotoon. Yhteisen kantamuodon elimistön rakenteella on ollut paljon yleistä yhtäläisyyttä tapiirin ja hevosen kanssa. Mutta joissakin suhteissa kantamuodon rakenne on saattanut huomattavasti erota kummankin jälkeläisen rakenteesta, jopa kenties enemmän kuin nämä eroavat toisistaan. Tämän vuoksi emme kykenisi missään tällaisessa tapauksessa saamaan selville kahden tai useamman lajin kantamuotoa, vaikka tarkasti vertaisimme kantamuodon rakennetta sen toisintuneiden jälkeläisten rakenteeseen, jollei meillä ole katkeamatonta sarjaa välimuotoja.

Aivan mahdotonta ei teoriamme mukaan ole, että kahdesta elossa-olevasta muodosta toinen polveutuu toisesta, esim. hevonen tapiirista; ja tässä tapauksessa on kahden elossa-olevan muodon välillä ollut olemassa suoranaisia välimuotoja. Mutta tällainen tapaus edellyttää, että toinen muoto on hyvin pitkän ajan pysynyt muuttumattomana sillävälin kuin sen jälkeläiset ovat suuresti muuttuneet. Ja kilpailun laki, joka vallitsee eliöiden kesken ja lapsen ja vanhemman välillä, tekee tällaisen tapauksen hyvin harvinaiseksi, koska uudet, edistyneet muodot aina pyrkivät syrjäyttämään vanhat, kehittymättömät muodot.

Luonnollisen valinnan teorian mukaan kaikkia elossa olevia lajeja ovat liittäneet suvun kantalajiin välimuodot, joiden eroavaisuudet eivät ole olleet suuremmat kuin ne eroavaisuudet, joita nykyään havaitsemme saman lajin luonnossa ja kesytystilassa syntyneiden eri muunnosten välillä. Ja nämä kantalajit, jotka nykyään tavallisesti ovat sukupuuttoon hävinneet, ovat samalla tavoin vuorostaan liittyneet vanhempiin muotoihin ja niin yhä edelleen siten, että kaikkien alkuperä lopulta johtaa koko luokan yhteiseen esi-isään. Niiden väli- ja siirtymämuotojen lukumäärän, jotka ovat liittäneet toisiinsa kaikki elossa-olevat ja sukupuuttoon kuolleet lajit, on siis täytynyt olla arvaamattoman suuri. Mutta jos teoriamme pitää paikkansa, on niitä varmasti täytynyt elää maan päällä.

KULUNEEN AJAN PITUUS PÄÄTTÄEN KERROSTUMISEN JA KULUTUKSEN (DENUDATIONIN) NOPEUDESTA.

Paitsi sitä, että meiltä puuttuu kivettyneitä jäännöksiä noista äärettömän lukuisista välimuodoista, voidaan vielä väittää, ettei kulunut aika olisi riittänyt synnyttämään niin suuria organisia muutoksia, koska kaikki muutokset ovat tapahtuneet hitaasti. Minun on tuskin mahdollista osottaa lukijalle, joka ei ole varsinainen geologi, tosiasioita, jotka antaisivat heikonkaan käsityksen kuluneen ajan pituudesta. Se, joka luettuaan Sir Charles Lyell'in suurenmoisen teoksen "Principles of Geology" — jonka tulevaisuuden historioitsijat ovat tunnustavat aikaansaaneen vallankumouksen luonnontieteiden alalla — ei myönnä, että kuluneet aikakaudet ovat olleet äärettömän pitkät, sen on parasta heti sulkea tämä teokseni. En suinkaan tahdo sanoa, että riittää, jos tutkimme "Geologian perusteita" tai eri tiedemiesten kirjottamia erikoistutkimuksia, jotka käsittelevät erikoisia muodostumia ja joissa kukin kirjoittaja koettaa antaa jonkin, jos kohta vaillinaisen käsityksen eri muodostumien, vieläpä kerrostumienkin iästä. Parhaan käsityksen kuluneen ajan pituudesta saamme tarkatessamme työskenteleviä voimia ja havaitessamme, kuinka syvältä kuluttavat voimat ovat uurtaneet maanpintaa ja kuinka runsaasti sedimenttiä on sille kerrostunut. Kuten Lyell aivan oikein on huomauttanut, on kerrostuneiden muodostumiemme laajuus ja paksuus tuloksena vastaavasta kulutuksesta, jonka alaisena maankuori muualla on ollut. Meidän on siis tarkastettava toistensa päälle kasautuneiden kerrostumien muodostamia röykkiöitä, tarkastettava jokia, jotka kuljettavat mukanaan lietettä, ja aaltoja, jotka hivuttavat meren rantakallioita, saadaksemme jonkinmoisen käsityksen kuluneen ajan pituudesta, jonka muistomerkkejä näemme kaikkialla ympärillämme.

Kulkiessamme pitkin rannikkoa, jonka muodostavat kohtalaisen kovat kalliot, voimme havaita kuinka kulutus tapahtuu. Useimmiten huuhtelee nousuvesi kallioita kahdesti vuorokaudessa, silloinkin lyhyen ajan, ja aallot kuluttavat niitä vain silloin kun ne kuljettavat mukanaan hiekkaa tai pieniä kiviä, sillä on hyvin luultavaa, että puhdas vesi ei ensinkään kuluta kalliota. Vihdoin on vesi uurtanut kallion perustan, suunnattomia lohkareita sortuu mereen ja nämä lohkareet ovat atomi atomilta hivutettavat, kunnes ne ovat niin pienentyneet, että aallot voivat niitä vyörytellä, vähitellen jauhaen ne pieniksi kiviksi, hiekaksi tai mudaksi. Mutta kuinka usein näemmekään peräytyvien rantakallioiden juurella pyöreitä kallionlohkareita, joita paksulta peittävät merikasvit ja -eläimet, osottaen kuinka harvoin aallot niitä vierittävät. Sitäpaitsi, jos kuljemme muutaman engl. penikulman pitkin jotakin kalliorantaa, joka on veden hävittävän kulutuksen alaisena, havaitsemme kalliossa vain paikotellen pitkin rannikkoa tai jonkun ulkonevan kallionkärjen ympärillä merkkejä nykyään tapahtuvasta hävityksestä. Kallion pinta ja kasvusto osottavat, että vuosia on kulunut siitä kuin aallot ovat muilla paikoin huuhdelleet rantakallioiden juurta.

Äskettäin ovat kumminkin Ramsay ja monet muut etevät tiedemiehet, Jukes, Geikie, Groll y.m., opettaneet meille, että ilman kulutus on paljon tärkeämpi voima kuin rannikkokulutus eli aaltojen voima. Koko maan pinta on alttiina ilman ja sadeveden sekä siihen liuenneen hiilihapon kemialliselle vaikutukselle ja kylmemmissä maissa sitäpaitsi pakkasen vaikutukselle.

Irtautuneet ainejoukot kuljettaa rankkasade alas loiviakin rinteitä ja tuuli lakaisee niitä mukanaan, varsinkin kuivissa seuduissa, paljon suurempia määriä kuin luulisikaan. Joet ja virrat kuljettavat niitä sitten edelleen ja jos ne ovat vuolaita, syventävät ne uomaansa ja jauhavat irtautuneet kappaleet hienoiksi. Sadepäivinä näemme sellaisessakin seudussa, jossa maanpinta on loivasti aaltoileva, sadeveden vaikutuksen niissä lietteisissä purosissa, joita virtaa alas pitkin joka rinnettä. Ramsay ja Whitaker ovat tehneet sen merkillisen huomion, etteivät Wealden'in piirissä tavattavat äyräsjonot ja samanlaiset, koko Englannin poikki ulottuvat jonot, joita ennen pidettiin vanhoina merenrannikkoina, voi olla tällaisia, koska kukin äyräsjono on samaa muodostumaa, jotavastoin rantaäyräämme ovat kaikkialla muodostuneet toisiaan leikkaavista eri muodostumista.

Koska näin on laita, täytyy meidän olettaa äyräiden syntyneen etupäässä siten, että kalliot, jotka ne muodostavat, ovat kestäneet ilman kulutuksen paremmin kuin niitä ympäröivä maanpinta, joka on vähitellen laskeutunut, kovemman vuorilajin muodostamien kallioäyrästen jäädessä paikoilleen. Mikään ei ole omansa paremmin vakuuttamaan meitä kuluneen ajan äärettömästä pituudesta — sen käsityksen mukaan mikä meillä on ajan pituudesta — kuin se havainto, että ilman ja sadeveden vaikutus, jonka voima näyttää niin vähäiseltä ja joka näyttää vaikuttavan niin hitaasti, on aikaansaanut niin suuria tuloksia.

Kun näin olemme saaneet käsityksen siitä hitaudesta, millä ilma, sadevesi ja meren aallot kuluttavat maakerroksia, on meidän, päästäksemme selville kuluneen ajan pituudesta, hyvä tarkastella toisaalta niitä kalliojoukkioita, jotka ovat mainittujen voimien vaikutuksesta murenneet ja levinneet laajoille alueille, toisaalta sedimentaristen muodostumien paksuutta. Muistan kuinka hämmästynyt olin tarkastellessani tuliperäisiä saaria, joiden rantakalliot meren aallot olivat uurtaneet tuhannen tai parintuhannen jalan korkuisiksi pystysuoriksi kivipylväiksi; sillä laavarinteet, jotka viettävät loivasti mereen, syystä että laava muinoin oli sulassa tilassa, osottivat jo ensi silmäyksellä, kuinka kauas avoimeen mereen kovat kalliokerrokset olivat ennen ulottuneet.

Samaa kertovat vieläkin selvemmin ne suuret halkeamat, joita myöten kerrostumat ovat toisella puolella kohonneet tahi toisella puolella vajonneet tuhansia jalkoja; sillä senjälkeen kun maan kuori murtui — eikä ole mitään erotusta tapahtuiko kohoaminen nopeasti tahi kuten useimmat geologit nyt otaksuvat hyvin hitaasti ja nytkähdyksittäin — on pinta niin kokonaan tasottunut, että ei näy mitään ulkonaista jälkeä tästä laajalle ulottuvasta siirroksesta. Cravenhalkeama esimerkiksi ulottuu kolmenkymmenen englannin peninkulman pituudelta ja pitkin tätä viivaa ovat kerrokset toisella puolella halkeamaa kohonneet 600:sta 3000:teen jalkaan korkeammalle. Professori Ramsay on julkaissut kertomuksen tällaisesta murtumasta Anglesean saarella, jossa siirros oli 2300 jalkaa, ja hän on ilmottanut minulle että Merionethshiressä on 1200 jalan siirros, ja kuitenkaan ei näissä tapauksissa löydy mitään maan pinnalla, joka osottaisi tällaisia äärettömiä siirroksia tapahtuneen; kalliot murtuman molemmin puolin ovat silinneet tasaisiksi.

Toiselta puolen ovat myöskin sedimentariset kerrokset kaikkialla maapallolla tavattoman paksuja. Kordiljeeri-vuorilla arvioin erään konglomeraattikerroksen noin kymmenentuhannen jalan vahvuiseksi; ja vaikka konglomeraatit ovat todennäköisesti kerrostuneet paljon nopeammin kuin hienommat sedimentit, ovat ne kumminkin, ollen muodostuneet kuluneista ja pyöristyneistä vierinkivistä, joista jokaisessa näkyy ajan hampaan jälki, omansa selvästi osottamaan, kuinka hitaasti ainejoukkioiden on täytynyt kasautua. Professori Ramsay on antanut minulle seuraavat, useimmiten todellisiin mittauksiin perustuvat tiedot toisiaan seuraavien muodostumien suurimmasta paksuudesta eri osissa Britanniaa:

Palaiozoinen sarja (lukuunottamatta tuliperäisiä
kerroksia) ………… 57,154 jalkaa
Sekundarinen sarja …. 13,190 "
Tertiarinen sarja ….. 2,140 "

— siis yhteensä 72,484 jalkaa, s.o. lähes 13 3/4 engl. penikulmaa. Jotkut muodostumista, joita Englannissa edustavat ohuet kerrokset, ovat Europan mannermaalla tuhansien jalkojen paksuisia. Sitäpaitsi useimmat geologit ovat sitä mieltä, että kunkin toistaan seuraavan muodostuman välillä on ollut äärettömän pitkiä "tyhjiä" ajanjaksoja. Britannian sedimentaristen vuorilajien korkea röykkiö antaa siis ainoastaan vaillinaisen käsityksen siitä ajasta, joka on kulunut niiden kerrostumiseen. Kun otamme huomioon nämä eri asianhaarat, herää meissä sama voimattomuuden tunne kuin turhaan yrittäessämme selvittää itsellemme ikuisuuden käsitettä.

Tämä vaikutelma on kumminkin osaksi väärä. Croll huomauttaa eräässä mielenkiintoisessa kirjotuksessa, että me emme erehdy siinä, että muodostaisimme liian suuren käsityksen geologisten aikakausien pituudesta, vaan arvioidessamme niitä vuosissa. Kun geologit tarkastelevat laajoja ja monimutkaisia ilmiöitä ja sitten niitä lukuja, jotka edustavat useita miljoonia vuosia, herättävät kummatkin mielessä aivan eri vaikutelman ja ollaan heti valmiita väittämään lukuja liian alhaisiksi. Mitä ilman ja sadeveden kulutukseen tulee, osottaa Croll laskemalla sen tunnetun lietemäärän, jonka eräät joet vuosittain kuljettavat mukanaan, suhteessaan jokialueiden suuruuteen, että 1000 jalan paksuinen kiinteä kallio vähitellen kuluisi pois tasaisesti koko alueen laajuudelta kuudessa miljoonassa vuodessa. Tulos näyttää hämmästyttävältä ja eräät seikat saavat meidät epäilemään sitä liian suureksi, mutta vaikkapa ottaisimme vain puolet tai neljännen osan, on se sittenkin hämmästyttävä. Harvat meistä kumminkaan tietävät, mitä miljoona oikeastaan merkitsee. Croll antaa seuraavan esimerkin: Ota kapea paperinliuskare, joka on 88 jalkaa 4 tuumaa pitkä, kiinnitä se suuren salin seinälle ja erota sitten merkillä liuskareen toisesta päästä kymmenesosa tuumaa. Tämä kymmenesosa tuumaa esittää sataa vuotta ja koko liuskare miljoonaa vuotta. Mutta muistakaamme, mitä jo satakin vuotta merkitsee, kun on kysymys elollisista olioista. Monet taitavat kasvattajat ovat ihmisiän kuluessa niin suuresti muuntaneet eräitä korkeammista eläimistämme, jotka lisääntyvät paljon hitaammin kuin useimmat alhaiset eläimet, että heidän jalostamiaan eläimiä voidaan syystä pitää uutena alarotuna. Harvat kasvattajat ovat tarpeellisella huolella kehittäneet rotuansa enemmän kuin puolen vuosisadan ajan, joten sata vuotta vastaa kahden kasvattajan perättäistä työtä. Ei ole otaksuttavaa, että lajit luonnontilassa milloinkaan muuttuvat niin nopeasti kuin kotieläimet määräperäisen valinnan alaisina. Joka suhteessa paremman vertauskohdan tarjoisivat ne tulokset, jotka ovat seurauksena itsetiedottomasta valinnasta, s.o. hyödyllisimpien tai kauneimpien eläinten säilyttämisestä, joka ei tarkota rodun muuntamista. Mutta tämän itsetiedottomankin valinnan vaikutuksesta ovat monet rodut huomattavasti muuttuneet parissa kolmessa vuosisadassa.

Lajit muuttuvat otaksuttavasti paljon hitaammin ja samalla alueella tapahtuu samanaikuisia muutoksia vain muutamissa lajeissa. Tämä hitaus johtuu siitä, että kaikki saman alueen asukkaat ovat jo niin hyvin mukautuneet toistensa mukaan, ettei luonnon taloudessa ilmaannu uusia sijoja ennenkuin pitkien väliaikojen jäljestä joidenkin fysillisten muutosten tai uusien muotojen maahanmuuton aiheuttamina. Sitäpaitsi ei aina heti esiinny oikeanlaatuisia muunteluja tai yksilöllisiä eroavaisuuksia, jotka voisivat paremmin sovelluttaa jotkut asukkaista uusiin sijoihin muuttuneissa olosuhteissa. Ikävä kyllä meillä ei ole mitään keinoa, millä voisimme vuosissa määrätä, kuinka pitkän ajan jonkin lajin toisintuminen vaatii; mutta tähän aikakysymykseen on meidän vielä uudelleen palattava.

PALEONTOLOGISTEN KOKOELMIEN KÖYHYYS.

Luokaamme nyt silmäys rikkaimpiin geologisiin kokoelmiimme. Kuinka mitättömän vähän nähtävyyksiä ne meille tarjoovatkaan! Että kokoelmamme ovat vaillinaiset, sen myöntää jokainen. Meidän ei koskaan tulisi unohtaa sitä, mitä etevä paleontologi Edward Forbes on lausunut: että hyvin monet kivettyneet lajit ovat meille tunnettuja ainoastaan yksityisten särkyneiden kappaleiden tai muutamien harvojen samalta paikalta kerättyjen kappaleiden perustalla. Ainoastaan pieni osa maan pintaa on geologisesti tutkittu eikä ainoatakaan osaa siitä tarpeellisella huolellisuudella, kuten jokavuotiset Europassa tehdyt tärkeät löydöt todistavat. Ei mikään kokonaan pehmeä elimistö voi säilyä. Kotilot ja luut mätänevät maatessaan merenpohjalla, jolle ei laskeudu mitään lietettä. Olemme arvattavasti aivan väärässä, jos oletamme että lietettä laskeutuu koko merenpohjalle kylliksi nopeasti, jotta se voisi haudata ja säilyttää fossiliset jäännökset. Suunnattoman laajoilla aloilla valtamerta osottaa veden sininen väri sen puhtauden. Monet tunnetut tapaukset, joissa jotakin muodostumaa tasaisesti peittää myöhempi, äärettömän pitkän väliajan kuluttua muodostunut kerros, alemman muodostuman osottamatta mitään kulutuksen merkkejä, näyttävät olevan selitettävissä ainoastaan siten, että merenpohja usein pitkät aikakaudet pysyy aivan muuttumattomana. Ne jäännökset, jotka hautautuvat hiekkaan tai soraan, liukenevat kerrosten kohottua pinnalle läpivaluvan hiilihappopitoisen sadeveden vaikutuksesta. Jotkut niistä monenlaatuisista eläimistä, jotka elävät rannikoilla nousu- ja pakoveden välimailla, näyttävät harvoin säilyvän. Niinpä eri Chthamalinoe-lajit (eräs kiinni-istuvien siimajalkaisten alaheimo) peittävät kallioita kaikkialla maailmassa lukemattomin joukoin; ne ovat kaikki rannikko-eliöitä, lukuunottamatta erästä Välimeren-lajia, joka asustaa syvässä vedessä, ja tämä on löydetty kivettyneenä Sisiliasta, jotavastoin ei mitään muuta lajia ole löydetty mistään tertiarimuodostumasta, vaikka tiedetään Chthamalus-suvun eläneen liitukaudella. Vihdoin ovat monet suuret kerrostumat, jotka ovat vaatineet äärettömän pitkän ajan kasautuakseen, aivan tyhjät kivettymistä meidän voimatta havaita syytä tähän. Omituisimpia esimerkkejä tästä on Flysch-muodostuma, joka saviliuskeesta ja hiekkakivestä kokoonpantuna ulottuu usein kuudenkin tuhannen jalan syvyisenä ja ainakin 300 engl. penikulman pituisena Wienistä Sveitsiin. Vaikka tämä laaja muodostuma on erittäin tarkoin tutkittu, ei siitä ole löydetty mitään kivettymiä, lukuunottamatta harvoja kasvijäännöksiä.

Mitä sekundari- ja palaiozoisen ajan maa-eliöihin tulee, on tarpeetonta huomauttaa todisteiden olevan äärettömän katkonaisia. Viime aikoihin saakka ei esim. ole tunnettu ainoatakaan kumpaankaan näistä äärettömän pitkistä aikakausista kuuluvaa maakotiloa, lukuunottamatta erästä lajia, jonka Sir Lyell ja toht. Dawson löysivät Pohjois-Amerikan kivihiilikerroksista; nyttemmin on kuitenkin maakotiloita löydetty lias-muodostumasta. Mitä imettäväisten jäännöksiin tulee, osottaa silmäys Lyellin käsikirjassa julkaistuun tauluun paljon paremmin kuin sivumäärät yksityiskohtaisia tietoja, kuinka satunnaista ja harvinaista niiden säilyminen on. Niiden harvinaisuus ei olekaan hämmästyttävää katsoen siihen, kuinka suuri suhteellinen määrä tertiari-ajan imettäväisten luita on löydetty joko luolista tai suolattoman veden kerrostumista ja ettei tunneta ainoatakaan sekundari- tai palaiozoisten muodostumien aikaista luolaa tai suolattoman veden kerrostumaa.

Mutta geologian kertomuksen epätäydellisyyteen on sitäpaitsi olemassa eräs paljon tärkeämpi syy kuin mikään edellisistä, nimittäin se, että eri kerrostumia erottavat toisistaan äärettömän pitkät väliajat. Tätä mielipidettä ovat pontevasti kannattaneet monet geologit ja paleontologit, jotka kuten E. Forbes eivät ensinkään usko lajien muuttumista. Kun näemme muodostumat kuvattuina tauluissa tai kun tarkastamme niitä luonnossa, on meidän vaikeata olla uskomatta, että ne välittömästi seuraavat toisiaan. Mutta me tiedämme esim. Sir R. Murchison'in suuresta Venäjää koskevasta teoksesta, mitä ammottavia aukkoja tuossa maassa on toistensa päälle kasautuneiden kerrosten välillä; sama on laita Pohjois-Amerikassa ja monissa muissa osissa maailmaa. Etevinkään geologi, jonka huomio olisi rajottunut yksinomaan jompaankumpaan näistä laajoista alueista, ei voisi ensinkään aavistaa, että aikakausina, jolloin hänen omassa maassaan ei ole muodostunut mitään kerrostumia, on muualla maailmassa kasautunut suuret määrät sedimenttiä, joka kätkee poveensa uusia ja erikoisia elämänmuotoja. Ja jos kullakin eri alueella tuskin voidaan muodostaa mitään käsitystä sen ajan pituudesta, joka on kulunut toisiaan seuraavien muodostumien kasautumisen välillä, voimme otaksua ettei aikaa missään voida varmuudella määrätä. Lukuisat ja suuret muutokset toisiaan seuraavien muodostumien mineralogisessa kokoonpanossa, jotka tavallisesti edellyttävät suuria muutoksia niitä ympäröivien seutujen maantieteellisessä muodossa, joista sedimentti on peräisin, pitävät yhtä sen otaksuman kanssa, että eri muodostumien välit edustavat suunnattoman pitkiä ajanjaksoja.

On luullakseni selitettävissä, miksi geologiset muodostumat ovat jokaisessa seudussa miltei aina katkonaisia, s.o. eivät seuraa toisiaan tarkassa järjestyksessä. Tutkiessani useiden satojen engl. penikulmien pituudelta Etelä-Amerikan rannikkoja, jotka verraten myöhäisinä aikoina ovat kohonneet satoja jalkoja, pisti ennen muuta silmääni se seikka, etten tavannut mitään myöhäisiä maatumia, jotka olisivat olleet kylliksi laajalle ulottuvia säilyäkseen edes lyhyen geologisen aikakauden. Pitkin länsirannikkoa, jolla asustaa omituinen merieläimistö, ovat tertiarimaatumat niin heikosti kehittyneitä, etteivät ne luultavasti tule kaukaiseen tulevaisuuteen säilyttämään mitään kertomusta toisiaan seuraavista erikoisista merieläimistöistä. Jos hiukan mietimme asiaa, selvenee meille, miksei Etelä-Amerikan kohoavalla länsirannikolla missään tapaa laajalle ulottuvia muodostumia, jotka kätkisivät poveensa myöhäisen tertiari-ajan jäännöksiä, vaikka sinne aikojen kuluessa on täytynyt laskeutua runsaasti lietettä, päättäen siitä, että rantakalliot ovat tavattomasti kuluneet ja mereen laskee mutaisia virtoja. Selitys on epäilemättä se, että littoraliset ja sublittoraliset kerrostumat myötäänsä kuluvat pois, niin pian kuin ne maan hitaan, vähitellen tapahtuvan nousun johdosta ovat joutuneet aallokon vaikutuksen alaisiksi.

On luultavaa, että pohjalle laskeutuvan lietteen täytyy muodostaa hyvin paksuja, kiinteitä ja laajalle ulottuvia maatumia, jotta nämä voisivat kestää aaltojen lakkaamatonta hivutusta heti maan kohottua ja myöhempinä maanpinnan laskeutumis- ja kohoamiskausina, samoinkuin myös myöhempää ilmastollista kulutusta. Sellaisia paksuja ja laajoja sedimenttikerrostumia voi syntyä kahdella tavalla. Niitä voi muodostua joko meren syvimmissä syvyyksissä, missä elämänmuodot eivät ole niin lukuisia kuin matalammassa vedessä, joten ne kohottuaan antavat ainoastaan vaillinaisen kuvan ympäristön elimistöistä kerrostumiskaudella, tai voi sedimenttiä laskeutua matalalle pohjalle kuinka paksuja ja laajoja kerrostumia tahansa, jos pohja alinomaa hitaasti laskeutuu. Jälkimäisessä tapauksessa, niinkauan kuin pohja laskeutuu jotenkin samassa suhteessa kuin sedimenttiä kasautuu, pysyy meri matalana ja siis suotuisana olinpaikkana monille ja vaihteleville muodoille, joten voi syntyä kivettymistä rikas muodostuma, joka pinnalle kohottuaan on kylliksi paksu kestääkseen suurta kulutusta.

Olen vakuutettu siitä, että miltei kaikki vanhat ja suurimmalta osaltaan kivettymistä rikkaat muodostumat ovat muodostuneet laskeutumiskausina. Sen jälkeen kuin vuonna 1845 esitin mielipiteeni tästä asiasta, olen seurannut geologian alalla tapahtunutta edistystä ja hämmästyksellä havainnut, kuinka tiedemiehet tutkiessaan jotakin erikoista muodostumaa, ovat toinen toisensa jälkeen, tulleet siihen johtopäätökseen, että kyseessä-oleva muodostuma on syntynyt laskeutumiskaudella. Lisäksi tahdon mainita, että yksi ainoa vanha tertiarimuodostuma Etelä-Amerikan länsirannikolla, joka on ollut kylliksi vahva kestääkseen tähänastisen kulutuksen, mutta joka tuskin on säilyvä kaukaiseen geologiseen tulevaisuuteen saakka, on kerrostunut merenpohjan aletessa, siten saavuttaen huomattavan paksuuden. Kaikki geologiset tosiasiat kertovat meille selvästi, että jokaisella alueella on tapahtunut lukuisia maankohoamisia ja laskeutumisia ja nämä pinnanhuojumiset ovat nähtävästi kohdanneet laajoja alueita. Kivettymistä rikkaita muodostumia, jotka ovat olleet kyllin vahvoja ja laajoja kestääkseen vastaisen kulutuksen, on siis kerrostunut laajoille aloille laskeutumiskausina, mutta ainoastaan siellä, missä sedimenttiä laskeutui siksi runsaasti, että meri pysyi matalana ja että jäännökset hautautuivat, ennenkuin ne olivat ehtineet mädätä. Jos sitävastoin meren pohja pysyi kohdallaan, ei matalille paikoille, jotka ovat eliöille suotuisimpia, voinut laskeutua paksuja, kerrostumia. Vielä vähemmin saattoi näin tapahtua maan vuorottaisen laskeutumisen ja kohoomisen aikoina; eli tarkemmin sanoen, ne kerrostumat, jotka laskeutumisen aikana kasautuivat, hävisivät tavallisesti kohottuaan pinnalle ja jouduttuaan alttiiksi rannikkoa huuhtelevien aaltojen kulutukselle.

Nämä huomautukset koskevat etupäässä littoralisia ja sublittoralisia kerrostumia. Kun on kysymyksessä avara ja matala merialue, kuten suuri osa Itä-Intian saaristoa, jossa veden syvyys vaihtelee 30:stä 40:een tai 60:een syleen, on pohjankohoamisen aikana saattanut kerrostua laaja muodostuma, joka hitaasti kohotessaan ei kumminkaan ole kärsinyt suurta kulutusta. Mutta muodostuman paksuus ei voi olla suuri, sillä pohjan kohoamisen vuoksi sen täytyy olla pienempi kuin se syvyys, missä se syntyi. Kerrostuma ei myöskään voi olla taajaan pakkautunut eikä päällä olevien kerrosten peittämä, joten ilmastollinen kulutus ja meren aaltojen hivutus vastaisten pinnanhuojumisten aikana voi sen helposti hävittää. Hopkins on kumminkin arvellut, että jos joku alueen osa kohoamisen jälkeen uudelleen laskeutuisi, ennenkuin kulutus on sen hävittänyt, voisi kohoamisen aikana muodostunut ohutkin kerrostuma peityttyään uusien suojelevien kerrostumien alle säilyä pitkät ajat.

Hopkins lausuu myös sen arvelun, että sedimenttikerrokset, joiden ulottuvaisuus vaakasuoraan suuntaan on ollut melkoinen, ovat harvoin kokonaan hävinneet. Mutta kaikki geologit, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka uskovat että nykyiset liuskeemme ja plutoniset kalliomme muinoin muodostivat maapallon alkuperäisen ytimen, myöntävät että jälkimäisiä kallioita peittävät kerrokset ovat äärettömän laajoilta aloilta kuluneet pois. Sillä on tuskin mahdollista, että sellaiset kalliot olisivat tiivistyneet ja kiteytyneet, jos ne olisivat olleet peittämättömiä. Mutta jos metamorfinen vaikutus tapahtui valtamerien syvyyksissä, ei se kerros, joka muinoin suojeli kalliota, saattanut olla paksu. Jos myönnämme, että gneissin, graniitin, dioriitin y.m. muinoin täytyi olla niitä peittävän kerroksen alla, kuinka voimme selittää, että monilla kohdin maapalloa näemme laajoilla alueilla näitä vuorilajeja paljaina, jollemme oleta, että ne ovat sittemmin täydelleen paljastuneet kaikista päällä olevista kerroksista? Että on olemassa laajoja tällaisia alueita, on epäilemätöntä. Humboldtin kuvauksen mukaan on Parimen graniittialue vähintäin yhdeksäntoista kertaa Sveitsin kokoinen. Boue värittää kartassaan erään tällaisten vuorilajien muodostaman alueen Amazonvirran eteläpuolella yhtä suureksi kuin Espanjan, Ranskan, Italian, osan Saksaa ja Brittein saarten muodostama alue on yhteensä. Tätä aluetta ei ole tarkoin tutkittu, mutta matkailijain yhtäpitävistä kertomuksista päättäen graniittialue on hyvin laaja. Niinpä von Eschwege esittää näistä kallioista yksityiskohtaisen läpileikkauksen, joka ulottuu Rio Janeirosta 260 maantieteellistä penikulmaa sisämaahan suorana viivana. Minä matkustin 150 penikulmaa toiseen suuntaan enkä nähnyt mitään muuta kuin graniittimaisia vuorilajeja. Olen tarkastellut lukuisia kivinäytteitä, joita oli kerätty pitkin koko rannikkoa Rio Janeiron läheisyydestä La Platan suuhun saakka — 1,100 maantieteellisen penikulman matkalta — ja ne kuuluivat kaikki tähän ryhmään. Sisämaassa pitkin Plata-virran koko pohjoisrantaa näin myöhäisten tertiarikerrosten ohella ainoastaan pienen kappaleen lievästi metamorfista kalliota, joka olisi saattanut muodostaa osan graniittimaisia vuorilajeja peittävistä kerroksista. Kääntäkäämme katseemme meille hyvin tunnettuun seutuun, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, sellaisena kuin tuo seutu on esitetty professori H.D. Roger'in oivallisessa kartassa. Olen arvioinut eri vuorilajialueiden suuruuden leikkaamalla ne irti kartasta ja punnitsemalla paperin ja olen havainnut, että metamorfiset (lukuunottamatta "puoli-metamorfisia") ja graniittimaiset vuorilajit ovat suhteessa 19:12,5 kaikkiin uudempiin palaiozoisiin muodostumiin yhteensä. Monilla seuduilla huomattaisiin metamorfisten ja graniittimaisten vuorilajien ulottuvan paljon laajemmalle kuin miltä näyttää, jos poistettaisiin kaikki sedimentariset kerrokset, jotka epätasaisesti lepäävät niiden päällä ja jotka eivät ole voineet muodostaa osaa siitä alkuperäisestä verhosta, jonka alla ne kiteytyivät. On siis todennäköistä että muutamissa maapallon osissa kokonaiset muodostumat ovat täydelleen kuluneet pois, niin ettei niistä ole jäänyt tähteitäkään jälelle.

Eräästä seikasta on ohimennen huomautettava. Kohoamiskausina laajenee usein maan ja sen lähellä olevien vedenalaisten matalikkojen pinta-ala ja siten muodostuu usein uusia olinpaikkoja, jotka kuten aikaisemmin on selitetty, ovat suotuisia uusien muunnosten ja lajien syntymiselle; mutta sellaisina aikakausina tavallisesti syntyy aukkoja geologian kertomukseen. Laskeutumiskausina asutun alueen pinta-ala ja asukasten luku sen sijaan vähenee (paitsi mannermaan rannoilla, kun se äskettäin on pirstoutunut saaristoksi) ja sen johdosta syntyy vain harvoja uusia muunnoksia tai lajeja, vaikka sukupuuttoon kuoleminen onkin suuri. Ja juuri tällaisina laskeutumiskausina ovat kivettymistä rikkaimmat muodostumat kerrostuneet.

MIKSI EI MISSÄÄN YKSITYISESSÄ MUODOSTUMASSA TAVATA LUKUISIA SIIRTYMÄMUOTOJA.

Ottaen huomioon edellisessä esitetyt eri asianhaarat ei voi epäillä, että geologian kertomus on kokonaisuudessaan äärettömän epätäydellinen. Mutta jos rajotamme huomiomme yhteen ainoaan erikoiseen muodostumaan, käy paljon vaikeammaksi käsittää, miksi emme siitä löydä läheisesti toisiinsa liittyviä muunnoksia, jotka liittäisivät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa eläneet lajit. Tunnemme eräitä sellaisia tapauksia, joissa samasta lajista esiintyy muunnoksia muodostuman ala- ja yläosassa. Niinpä Trautschold mainitsee joukon esimerkkejä ammoniiteistä ja Hilgendorf on esittänyt erään sangen merkillisen tapauksen, kymmenen toisiinsa asteittaisesti liittyvän Planorbis multiformis lajin muunnoksen löydön Sveitsissä erään suolattoman veden muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista. Vaikka jokaisen muodostuman kerrostuminen kieltämättä on vaatinut äärettömän monia vuosia, voimme mainita eräitä syitä siihen, miksi ei kukin muodostuma tavallisesti sisällä asteittaista sarjaa välimuotoja, jotka liittäisivät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa eläneet lajit. Kuitenkaan en voi panna kovin suurta painoa seuraavassa esitettäviin asianhaaroihin.

Vaikka jokainen muodostuma voi käsittää hyvin pitkän jonon vuosia, on jokaisen muodostuman kerrostumisaika todennäköisesti lyhyt siihen aikaan verraten, jonka lajin muuttuminen toiseksi vaatii. Tiedän, että kaksi paleontologia, joiden mielipiteille on annettava suuri arvo, Bronn ja Woodward, arvelevat kunkin muodostuman keski-iän olevan kaksi tai kolme kertaa niin pitkä kuin lajinomaisten muotojen keski-ikä. Mutta minusta tuntuu siltä, että on olemassa voittamattomia vaikeuksia, jotka tekevät mahdottomaksi päättää mitään varmaa tästä asiasta. Kun näemme jonkun lajin ensi kerran esiintyvän jonkin muodostuman keskellä, emme suinkaan saa vielä tästä päättää, ettei sitä ole ennen muualla ollut olemassa. Samoin, jos havaitsemme lajin katoavan ennenkuin viimeiset kerrokset ovat kasautuneet, emme saa olettaa sen silloin kuolleen sukupuuttoon. Me unohdamme, kuinka pieni Europan pinta-ala on verrattuna muuhun maailmaan, eivätkä saman muodostuman eri kerrokset kaikkialla Europassakaan aivan tarkalleen vastaa toisiaan.

Voimme varmuudella päättää, että kaikenlaisten merieläinten joukossa on tapahtunut paljon ilmastollisten ja muiden muutosten aiheuttamia siirtymisiä uusille alueille, ja kun näemme jonkin lajin ensi kerran ilmaantuvan jossakin muodostumassa, on todennäköistä, että se on siirtynyt alueelle muualta. Niinpä on tunnettua, että eräät lajit esiintyvät jonkunverran aikaisemmin Pohjois-Amerikan kuin Europan palaiozoisissa kerroksissa, koska niiden siirtyminen Amerikan meristä Europan meriin nähtävästi on vaatinut aikaa. Tutkittaessa myöhäisempiä kerrostumia maapallon eri osissa on kaikkialla havaittu sellaista, että jotkut vielä elävät lajit ovat yleisiä jossakin kerrostumassa, mutta ovat kuolleet sukupuuttoon ympäröivästä merestä, tai päinvastoin, että jotkut lajit ovat runsaslukuisia läheisessä meressä, mutta harvinaisia tai kokonaan puuttuvat kyseessä olevasta kerrostumasta. On erittäin opettavaista tarkata Europan asukasten joukossa todettujen jääkaudella tapahtuneiden siirtymisten määrää, kaudella, joka muodostaa ainoastaan osan kokonaisesta geologisesta aikakaudesta, ottaen samalla lukuun maanpinnan muutokset, ilmaston perinpohjaisen muuttumisen ja pitkän ajan, jotka jääkausi käsittää. On kumminkin epäiltävää, tokko missään maapallon osassa kivettyneitä jäännöksiä sisältävien sedimentaristen kerrostumien kasvaminen jatkui samalla alueella koko tämän aikakauden kuluessa. Ei esim. ole luultavaa, että sedimenttiä laskeutui koko tämän aikakauden kuluessa Mississippin suistomaan seuduille sellaisiin syvyyksiin, joissa meri-eliöt parhaiten viihtyvät, sillä me tiedämme, että muissa Amerikan osissa tällä aikakaudella tapahtui suuria maantieteellisiä muutoksia. Ja geologi, joka kaukaisessa tulevaisuudessa tutkii näitä kerroksia, voi helposti johtua tekemään sen johtopäätöksen, että hautautuneiden kivettymien keskimääräinen elinaika on ollut jääkautta lyhempi, vaikka se todellisuudessa on ollut paljoa pitempi, koska se ulottuu jääkautta aikaisemmasta ajasta nykypäiviin saakka.

Jotta olisi syntynyt täydellinen astesarja saman muodostuman ylä- ja alakerroksiin hautautuneiden muotojen välille, olisi kerrostuman täytynyt yhtämittaisesti kasvaa pitkän aikakauden kuluessa, riittävän pitkän, vastatakseen hidasta muuntumista. Kerrostuman täytyisi siis olla hyvin paksu ja muuttuvien lajien olisi täytynyt elää samassa seudussa koko ajan. Mutta olemme jo nähneet, että paksu, kauttaaltaan kivettymiä-sisältävä muodostuma voi kerrostua ainoastaan laskeutumiskautena; ja jotta syvyys pysyisi jokseenkin samana, mikä on välttämätöntä, jotta samat merilajit voisivat elää samalla alueella, täytyisi laskeutuneen sedimenttimäärän jotenkin vastata pohjan laskeutumista. Mutta maan laskeutuessa saattaa se alue, josta sedimentti on peräisin, helposti vaipua ja siten voi sedimentin määrä vähentyä, pohjan laskeutumisen edelleen jatkuessa. Itse asiassa lienee hyvin harvinainen sattuma, että sedimenttimäärä jotenkin vastaa pohjanlaskeutumista, sillä useampi kuin yksi paleontologi on tehnyt sen havainnon, että hyvin paksut kerrostumat ovat tavallisesti köyhät organisista jäännöksistä, paitsi ylä- tai alarajoillaan.

Näyttää siltä, ettei mikään yksityinen muodostuma, yhtä vähän kuin jossakin maassa tavattava koko muodostumasarjakaan, ole yhtäjaksoisesti kerrostunut. Kun näemme, kuten usein on laita, jonkun muodostuman, jonka kerrokset ovat hyvin erilaista mineralogista kokoonpanoa, voimme täydellä syyllä otaksua, että kerrostuminen on ollut enemmän tai vähemmän katkonaista. Eikä jonkun muodostuman tarkinkaan tutkiminen anna meille mitään käsitystä siitä, kuinka pitkä aika sen kerrostumiseen on kulunut. Voisimme mainita useita esimerkkejä vain muutaman jalan paksuisista kerroksista, joita muualla vastaavat tuhansien aikojen paksuiset muodostumat, joiden kasautumiseen on täytynyt mennä äärettömän pitkä aika. Eikä kukaan, jolle tämä seikka olisi tuntematon, voisi aavistaa kuinka pitkää aikakautta tuo ohuempi muodostuma edustaa. Voisimme myös mainita monia tapauksia, joissa jonkin muodostuman alakerrokset ovat kohonneet, kuluneet ja vajonneet ja sitten uudelleen joutuneet saman muodostuman ylempien kerrosten peittoon — tapauksia, jotka osottavat kuinka pitkiä, mutta kumminkin helposti huomaamatta jääviä väliaikoja sen kerrostumisessa on ollut. Toisissa tapauksissa todistavat suuret kivettyneet puut, jotka vielä seisovat pystyssä kasvuasennossaan, meille selvää selvemmin monista pitkistä väliajoista ja kerrostumisen kestäessä tapahtuneista pinnanmuutoksista, joita ei olisi voinut aavistaa, jolleivät puut olisi säilyneet. Niinpä Sir C. Lyell ja toht. Dawson löysivät Uudessa Skotlannissa 1400 jalan syvyisiä kivihiilikerroksia, joissa vanhat puiden juuria sisältävät kerrokset olivat kuudellakymmenelläkahdeksalla eri korkeudella. Kun samaa lajia tavataan muodostuman ala-, keski- ja yläosissa, on siis todennäköistä, ettei se ole elänyt samalla paikalla koko kerrostumiskautta, vaan kadonnut ja uudelleen ilmaantunut, kenties useita kertoja, saman geologisen aikakauden kuluessa. Jos siis laji suuresti muuttuisi jonkin geologisen muodostuman kerrostuessa, ei kukin kerros sisältäisi kaikkia niitä hienovivahteisia välimuotoja, joiden teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa, vaan äkillisiä, joskin lieviä muodonmuutoksia.

On tärkeätä muistaa, ettei luonnontutkijalla ole mitään kultaista sääntöä, jonka avulla hän voisi erottaa lajit muunnoksista. Luonnontutkijat myöntävät että jokainen laji on hieman muuntelevainen, mutta kun he huomaavat kahden muodon välillä suurempaa eroavaisuutta, pitävät he molempia lajeina, jolleivät he voi liittää niitä toisiinsa mitä hienoimpien asteittaisten välimuotojen välityksellä. Ja tällaisia välimuotoja voimme harvoin toivoa tapaavamme jossakin geologisessa kerroksessa. Olettakaamme kaksi lajia B ja C ja kolmas muoto A, joka tavataan vanhemmassa alla olevassa kerroksessa. Vaikka A olisikin B:n ja C:n täydellinen välimuoto, pidettäisiin sitä yksinkertaisesti kolmantena erikoisena lajina, jollei sitä voitaisi liittää jompaankumpaan tai kumpaankin lajiin läheisesti toisiinsa liittyvien välimuotojen välityksellä. Älkäämme myöskään unohtako että A, kuten on aikaisemmin selitetty, saattaa olla B:n ja C:n todellinen kantamuoto, mutta ettei sen siltä välttämättä tarvitse joka suhteessa olla niiden tarkka välimuoto. Me saattaisimme siis löytää kantalajin ja sen toisintuneita jälkeläisiä saman muodostuman ala- ja yläkerroksista, mutta jollemme löytäisi lukuisia siirtymä-asteita, emme voisi huomata niiden veriheimolaisuutta ja pitäisimme niitä sen vuoksi eri lajeina.

On yleisesti tiettyä, kuinka tavattoman pieniin eroavaisuuksiin monet paleontologit ovat perustaneet lajijaotuksensa. Ja he ovat tähän sitä kärkkäämpiä, jos yksilöt ovat peräisin saman muodostuman eri kerroksesta. Jotkut kokeneet kotiloiden tutkijat alentavat nyt muunnosten arvoon monet muodot, joita D'Orbigny y.m. ovat pitäneet aito lajeina. Ja tämäkin antaa meille jonkimmoisen todistuksen muutoksista, joita meidän teoriamme mukaan pitäisi löytää. Myöhäisemmät tertiarikerrostumat kätkevät monia kotiloita, joita luonnontutkijain enemmistö pitää samoina kuin nykyiset lajit; mutta jotkut etevät luonnontutkijat, kuten Agassiz ja Pictet, väittävät kaikkien näiden tertiarilajien olevan nykyisistä eroavia lajeja, joskin he myöntävät erotuksen hyvin vähäiseksi. Jollemme siis usko, että mielikuvitus on johtanut nämä etevät luonnontutkijat harhaan ja että nämä myöhäiset tertiarilajit eivät todella osota minkäänlaisia eroavaisuuksia vastaavista elävistä lajeista, tai jollemme vastoin useimpien luonnontutkijain arvelua oleta, että kaikki nämä tertiarilajit todella selvästi eroavat nykyisistä, on meillä tässä todistus edellyttämiemme lievien muunteluiden yleisyydestä. Jos luomme katseemme pitempiin ajanjaksoihin, saman suuren muodostuman toisiaan seuraaviin eri kerroksiin, havaitsemme että niihin hautautuneet kivettymät, vaikka niitä yleensä pidetään eri lajeina, kumminkin ovat paljon läheisempää sukua toisilleen kuin ne lajit, jotka ovat löydetyt toisistaan etäämpänä olevista muodostumista. Tässäkin meillä siis on varma todistus muutoksista teoriamme edellyttämään suuntaan. Viimemainittuun seikkaan palaan kumminkin uudelleen seuraavassa luvussa.

Mitä sellaisiin eläimiin ja kasveihin tulee, jotka lisääntyvät nopeasti eivätkä paljoa vaeltele, on syytä otaksua, kuten aikaisemmin olemme nähneet, että niiden muunnokset aluksi ovat paikallisia ja etteivät sellaiset paikalliset muunnokset leviä laajalle eivätkä syrjäytä kantamuotojaan, ennenkuin ne ovat jossakin suhteessa melkoisesti muuntuneet ja täydellistyneet. Tämän johdosta on vähän toiveita siitä, että jossakin seudussa olevasta muodostumasta löytyisivät joidenkin kahden muodon kaikki aikaisimmat siirtymä-asteet, sillä oletammehan toisiaan seuraavien muunteluiden olleen paikallisia ja rajottuneen tietylle alalle. Useimmat merieläimet ovat levinneet laajalle; ja kasveista olemme nähneet, että ne lajit, joiden levenemisalue on laajin, osottavat useimmin muunnoksia. On siis todennäköistä, että kotiloiden ja muiden merieliöiden joukossa ne, joiden levenemisalue on ollut laajin, ulottuen paljon laajemmalle kuin Europan tunnetut geologiset muodostumat, ovat useimmin synnyttäneet aluksi paikallisia muunnoksia ja vihdoin uusia lajeja. Ja tämäkin seikka on omansa vähentämään sitä mahdollisuutta, että voisimme seurata siirtymä-asteita jossakin geologisessa muodostumassa.

Tämä on tärkeämpi havainto, joka johtaa samaan tulokseen kuin toht. Falconer'in äskettäin esittämä väite, että aikakausi, jonka kuluessa kukin laji oli muuntelun alaisena, on, vaikka se vuosissa laskien onkin pitkä, luultavasti kuitenkin lyhyt verrattuna siihen, jonka kuluessa laji pysyi aivan muuttumattomana.

Ei tule unohtaa, että vielä tänä päivänäkin voidaan harvoin, vaikka tutkijalla olisikin käytettävänään täydellisiä yksilöitä, yhdistää toisiinsa kaksi muotoa välimuotojen avulla ja siten osottaa ne samaksi lajiksi, jollei ole kerätty useita yksilöitä useilta paikoilta. Ja kivettyneihin lajeihin nähden tämä on harvoin mahdollista. Voimme kenties parhaiten käsittää, kuinka vähän luultavaa on, että voisimme liittää toisiinsa lajeja lukuisien, hienovivahteisten kivettyneiden välimuotojen välityksellä, jos kysymme, voivatko geologit joskus kaukaisessa tulevaisuudessa todistaa, että meidän eri karja-, lammas-, hevos- ja koirarotumme polveutuvat yhdestä ainoasta vaiko useista eri kantaroduista; tai voivatko he osottaa, ovatko eräät Pohjois-Amerikan rannikoilla elävät merikotilot, joita toiset kotiloiden tutkijat pitävät eri lajeina kuin niiden europalaisia edustajia, toiset taas ainoastaan muunnoksina, todella muunnoksia vai ovatko ne, kuten sanotaan, lajinomaisesti eroavia. Tämän voisi tulevaisuuden geologi ratkaista ainoastaan siinä tapauksessa, että hän löytäisi lukuisia asteittaisia kivettyneitä välimuotoja. Ja tällainen onnellinen sattuma olisi sangen epätodennäköinen.

Tiedemiehet, jotka uskovat lajien olevan muuttumattomia, ovat tavan takaa väittäneet, ettei geologia tarjoa meille mitään yhdistäviä renkaita. Tämä väite on aivan varmaan väärä, kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä. Sir J. Lubbock on huomauttanut, että "jokainen laji on yhdistävä rengas muiden sukulaislajien välillä." Jos otamme suvun, jossa on parikymmentä lajia, nykyisiä ja sukupuuttoon kuolleita, ja hävitämme neljä viidennestä niistä, ei kukaan epäile, että jäljellä olevat lajit ovat paljon etäämpänä toisistaan. Jos suvun äärimäiset lajit sattuvat näin häviämään, joutuu sukukin etäämmäksi muista läheisistä suvuista. Geologinen tutkimus ei ole paljastanut äärettömän lukuisien asteiden olemassa-oloa, asteiden, jotka olisivat yhtä hienovivahteisia kuin olemassa-olevat muunnokset ja liittäisivät toisiinsa miltei kaikki nykyään elävät ja sukupuuttoon kuolleet lajit. Mutta tätä me emme voi odottaakaan. Ja kumminkin on tämä seikka alinomaa tuotu esiin painavimpana vastaväitteenä mielipiteitäni vastaan.

Maksanee vaivan vielä lyhyesti valaista edellä tehtyjä, geologian kertomuksen epätäydellisyyttä koskevia huomautuksia eräällä esimerkillä. Itä-Intian saaristo on jotenkin samankokoinen kuin Europa Nordkapista Välimereen ja Isosta-Britanniasta Venäjään ja vetää siis laajuudeltaan vertoja kaikille niille geologisille muodostumille, joita on tutkittu jonkinmoisella tarkkuudella, lukuunottamatta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa tavattavia. Olen täysin yhtä mieltä Godwin-Austen'in kanssa siitä, että Itä-Intian saaristo, sellaisena kuin se nykyään on lukuisine suurine saarineen, joita erottavat laajat ja matalat merenselät, luultavasti vastaa Europan muinaista tilaa, jolloin useimmat muodostumamme kerrostuivat. Itä-Intian saaristo on elollisista olennoista rikkaimpia seutuja, mutta jos koottaisiin kaikki lajit, jotka siellä ovat eläneet, niin kuinka vaillinaisesti ne sittenkin edustaisivat maapallon luonnonhistoriaa!

Mutta meillä on täysi syy uskoa, että saariston maa-eliöt säilyvät hyvin epätäydellisesti niissä muodostumissa, joita siellä kerrostuu. Kerroksiin ei hautaudu monia varsinaisia rannikkoeläimiä tai alastomilla vedenalaisilla kallioilla eläviä eläimiä, ja soraan tai hiekkaan hautautuneet eivät säily kaukaisiin aikoihin. Siellä, missä sedimenttiä ei laskeutunut meren pohjalle tai missä sitä ei laskeutunut kyllin nopeasti estääkseen elimistöjä mätänemästä, ei ole voinut säilyä mitään jäännöksiä.

Monenlaisista kivettymistä rikkaita muodostumia, jotka ovat kyllin paksuja kestääkseen yhtä kauas tulevaisuuteen, kuin sekundari-ajan muodostumat ovat meistä menneisyydessä, muodostuu saaristossa yleensä ainoastaan laskeutumiskausina. Näitä laskeutumiskausia erottavat toisistaan äärettömän pitkät väliajat, joiden kuluessa alue on joko pysynyt kohdallaan tai kohonnut. Sen kohotessa ovat rannikkoa huuhtelevat aallot hävittäneet jyrkemmiltä rannoilta kivettymiä sisältävät muodostumat miltei heti niiden kerrostuttua, kuten nykyään näemme tapahtuvan Etelä-Amerikan rannikoilla. Ja myöskin saariston sisällä olevien laajojen ja matalien vesien pohjalle lienee tuskin voinut kohoamiskausina kerrostua kovinkaan paksuja sedimenttikerroksia ja nämä voineet peittyä myöhemmillä suojaavilla kerroksilla, niin että olisi ollut riittäviä takeita niiden säilymisestä hyvin kaukaiseen tulevaisuuteen. Laskeutumiskausina on elämänmuotojen sukupuuttoon häviäminen todennäköisesti ollut suuri; kohoamiskausina on ollut paljon muuntelua, mutta geologiset muistomerkit näiltä kausilta ovat vähemmän täydelliset.

On epäiltävää, tokko mikään pitkä laskeutumiskausi, joka käsittää koko saariston tai jonkun osan siitä, ja samanaikainen sedimentin kerrostuminen kestää pitemmän ajan kuin samat lajimuodot keskimäärin; ja nämä ehdot ovat välttämättä täytettävät, jotta kaikki siirtymä-asteet kahden tai useampien lajien välillä säilyisivät. Jolleivät kaikki sellaiset siirtymä-asteet täydelleen säily, esiintyvät siirtymämuunnokset ainoastaan yhtä monina uusina, joskin lähisukuisina lajeina. On myös todennäköistä, että jokaista suurta laskeutumiskautta ovat keskeyttäneet pinnanhuojumiset ja että lieviä ilmastonmuutoksia on sattunut noina pitkinä aikakausina; tällaisissa tapauksissa saariston asukkaat ovat siirtyneet asuinpaikoiltaan eikä missään muodostumassa ole voinut säilyä aivan yhdenjaksoista kertomusta niiden toisintumisesta.

Hyvin monet saariston meriasukkaista ovat nyt levinneinä tuhansia penikulmia ulommaksi sen rajoja; ja analogian nojalla meidän täytyy uskoa, että etupäässä juuri nämä laajalle levinneet lajit, joskin ainoastaan muutamat niistä, ovat useimmin tuottaneet uusia muunnoksia. Muunnokset ovat aluksi paikallisia, mutta jos niillä on jokin ratkaiseva etevämmyys tai jos ne edelleen toisintuvat ja kehittyvät, leviävät ne vähitellen ja syrjäyttävät kantamuotonsa. Jos sellaiset muunnokset ovat palanneet vanhaan kotiseutuunsa, niin koska ne eroavat entisestä muodostaan miltei yhdenmukaisella, joskin kenties aivan lievällä tavalla ja koska ne ovat löydetyt saman muodostuman eri kerroksista, ovat ne monien paleontologien mielestä luettavat uusiksi, erikoisiksi lajeiksi.

Jos nämä huomautukset sisältävät jonkunverran totta, ei meillä ole mitään oikeutta odottaa löytävämme geologisista muodostumistamme ääretöntä määrää noita hienovivahteisia siirtymämuotoja, jotka teoriamme mukaan ovat yhdistäneet kaikki saman ryhmän entiset ja nykyiset lajit pitkäksi ja haarautuvaksi elämänketjuksi. Meidän on ainoastaan etsittävä muutamia renkaita, ja sellaisia me varmaan löydämmekin — jotkut niistä toisilleen läheisempää, jotkut etäisempää sukua. Ja näitä renkaita, olkootpa vaikka kuinka tarkasti toisiinsa liittyviä, pitävät monet paleontologit eri lajeina, jos ne ovat löydetyt saman muodostuman eri kerroksista. Mutta minä en olisi milloinkaan voinut edes aavistaakaan, kuinka köyhä paraiten säilyneidenkin geologisten kerrosten antama kertomus on, jollei lukemattomien siirtymämuotojen puuttuminen lajien väliltä, jotka elivät kunkin muodostuman alku- ja loppukaudella, olisi pannut teoriaani niin kovalle koetukselle.

KOKONAISTEN LAJIRYHMIEN ÄKILLISESTÄ ESIINTYMISESTÄ.

Se äkillisyys, millä kokonaiset lajiryhmät esiintyvät eräissä muodostumissa, on useiden paleontologien — esim. Agassiz'in, Pictet'in ja Sedgwick'in — mielestä vaarallinen vastaväite lajien muuttumisoppia vastaan. Jos lukuisat lajit, jotka kuuluvat samoihin sukuihin ja heimoihin, todellakin olisivat yhtäkkiä ilmestyneet maailmaan, olisi tämä seikka hyvin onneton teorialle luonnollisen valinnan kautta tapahtuvasta kehityksestä. Sillä muotoryhmän, jonka kaikki muodot, polveutuen samasta esi-isästä, ovat täten kehittyneet, on täytynyt kehittyä äärettömän hitaasti; ja esi-isien on täytynyt elää kauan ennen muuntuneita jälkeläistään. Mutta me arvioimme aina geologian kertomuksen täydellisyyden liian suureksi ja teemme sen väärän johtopäätöksen, että koska eräitä sukuja ja heimoja ei ole löydetty erään kerroksen alapuolelta, ne eivät ole olleet olemassa ennen tuota kerrosta. Kaikissa tapauksissa voidaan ehdottomasti luottaa positivisiin geologisiin todistuksiin; mutta negativiset todistukset ovat arvottomia, kuten kokemus usein on näyttänyt. Me unohdamme alinomaa, kuinka avara maailma on verrattuna siihen pinta-alaan, jonka geologiset muodostumat ovat huolellisesti tutkitut; me unohdamme, että lajiryhmät ovat kauan voineet olla olemassa muualla ja ovat hitaasti kasvaneet, ennenkuin ne siirtyivät Europan ja Yhdysvaltojen muinaisiin saaristoihin. Me emme ota kylliksi lukuun niitä väliaikoja, jotka ovat kuluneet toisiaan seuraavien muodostumiemme kerrostumisen välillä — aikoja, jotka kenties ovat monessa tapauksessa olleet pitemmät kuin kunkin muodostuman kerrostumiseen vaadittu aika. Näinä väliaikoina ovat eri lajit ehtineet kehittyä eri suuntiin yhteisestä kantamuodosta; ja seuraavassa muodostumassa sellaiset lajiryhmät näyttävät ikäänkuin äkkiä luoduilta.

Tahdon tässä toistaa erään ennen tekemäni huomautuksen: että elimistön mukautuminen johonkin uuteen ja erikoiseen elämäntapaan, esim. ilmassa lentämiseen, vaatinee pitkän aikakausijakson ja että siirtymämuodot sen vuoksi usein kauan pysyvät rajotettuina määrätylle alueelle; mutta kun tämä mukautuminen kerran on tapahtunut ja jotkut lajit siten saavuttaneet suuren etevämmyyden muiden eliöiden rinnalla, verrattain lyhyt aika on riittävä luomaan useita erilaistuneita muotoja, jotka leviävät nopeasti ja laajalle kautta maailman. Professori Pictet lausuu erinomaisessa tätä teostani koskevassa katsauksessaan, tehdessään huomautuksia aikaisimpia siirtymämuotoja koskevaan esitykseeni ja ottaen esimerkiksi linnut, ettei hän voi käsittää, kuinka oletetun alkumuodon eturaajojen toisiaan seuraavat muuntelut ovat voineet tuottaa mitään etua. Mutta katsokaamme Etelämeren pingvinejä. Eivätkö näiden lintujen eturaajat juuri ole siinä välitilassa, etteivät ne ole "oikeita käsivarsia, eivätkä oikeita siipiä"? Kumminkin nämä linnut puolustavat voitokkaasti paikkaansa elämän taistelussa, sillä niiden lukumäärä on ääretön ja niitä on monenlaisia. En oleta, että pingvineissä näkisimme ne todelliset kehitysasteet, jotka lintujen siivet ovat läpikäyneet. Mutta miksikä olisi niin erikoisen vaikeata uskoa, että pingvinein toisintuneille jälkeläisille olisi hyödyllistä, jos ne ensin oppisivat räpistelemään pitkin meren pintaa kuten paksupää sorsa ja vihdoin kohoamaan sen pinnalta ja liitämään halki ilman?

Tahdon nyt antaa muutamia esimerkkejä valaistakseni edellä olevia huomautuksia ja osottaakseni kuinka helposti voimme erehtyä olettaessamme, että kokonaiset lajiryhmät ovat äkkiä syntyneet. Niinkin lyhyen ajan kuluttua kuin sen, mikä on vierähtänyt Pictet'in suurenmoisen Paleontologian ensimäisen ja toisen painoksen julkaisemisen välillä — julkaistut vuosina 1844-46 ja 1853-57 — ovat mielipiteet eri eläinryhmien ensi ilmaantumisesta ja häviämisestä melkoisesti muuttuneet; ja kolmas painos vaatisi vielä suurempia muutoksia. Tahdon palauttaa mieleen sen tunnetun tosiseikan, että vielä joku vuosi sitten ilmestyneissä geologisissa tutkimuksissa oletettiin imettäväisten ilmaantuneen äkkiä tertiariajan alussa. Nyt tiedämme, että yksi rikkaimmista kivettyneitä imettäväisiä sisältävistä kerrostumista kuuluu sekundariajan keskivaiheille; ja todellisia imettäväisiä on löydetty "uudesta punaisesta hietakivestä" melkein sekundariajan alkukaudelta. Cuvier väitti, ettei tertiarimuodostumassa tavata mitään apinoita; mutta nyt on Intiassa, Etelä-Amerikassa ja Europassa löydetty sukupuuttoon hävinneitä lajeja jo mioceniajalta. Jollei Yhdysvalloissa olisi "uudessa punaisessa hietakivessä" harvinaisen sattuman kautta säilynyt jalanjälkiä, niin kukapa olisi uskaltanut olettaa, että ainakin kolmekymmentä erilaista linnuntapaista eläintä, joista jotkut olivat äärettömän kookkaita, eli tällä aikakaudella? Ei luunsiruakaan ole löydetty näistä kerrostumista. Ei ole kauan siitä, kun luonnontutkijat väittivät, että koko lintujen luokka ilmestyi äkkiä eoceni-ajalla; mutta nyt on professori Owen varmasti toteennäyttänyt, että eräs lintu varmasti eli ylemmän vihreän hiekan kerrostumiskaudella. Ja vielä myöhemmin on Solenhofenin ooliitti-liuskeista löydetty tuo omituinen Archeopteryx-lintu, jolla on pitkä sisiliskontapainen pyrstö, jonka kukin nikama on varustettu parillisilla sulilla, ja kahdella vapaalla kynnellä varustetut siivet. Tuskin mikään myöhäinen löytö osottaa sitovammin kuin tämä, kuinka vähän me vielä nykyään tiedämme maapallon muinaisista asukkaista.

Tahdon vielä mainita toisenkin esimerkin, joka on minua suuresti hämmästyttänyt. Eräässä kirjotelmassani, joka koski kivettyneitä kiinni-istuvia siimajalkaisia, lausuin että jos kiinni-istuvia siimajalkaisia olisi ollut sekundariajalla, olisi niitä varmasti säilynyt ja löydetty. Tämän päätin nykyisten ja tertiariajan sukupuuttoon hävinneiden lajien suuresta lukumäärästä; useiden lajien tavattoman suuresta yksilöluvusta kaikkialla maapallolla arktisista seuduista päiväntasaajalle saakka, lajien, jotka elävät eri syvyyksissä, nousuveden ylärajoilla aina 50 sylen syvyyteen saakka; siitä, että lajit ovat niin täydellisesti säilyneet vanhemmissa tertiarikerroksissa sekä siitä, että siimajalkaisten kuorten kappaleetkin ovat niin helposti tunnettavia. Ja koska sekundariajan kerroksista ei oltu löydetty ainoatakaan lajia, päätin tämän suuren ryhmän äkkiä kehittyneen tertiariajan alussa.

Tämä oli minusta paha pulma, koska arvelin sen olevan yhtenä lisäesimerkkinä suurten lajiryhmien äkillisestä ilmestymisestä. Mutta teokseni oli tuskin päässyt julkisuuteen, kun etevä paleontologi Bosquet lähetti minulle piirustuksen, esittävän täydellisenä säilynyttä epäilyksettömän kiinni-istuvan siimajalkaisen kappaletta, jonka hän itse oli kaivanut esiin Belgian liitukerroksista. Ja asia kävi vielä merkillisemmäksi sen johdosta, että tämä laji kuului Chthamalus sukuun, joka on hyvin laaja ja kaikkialle levinnyt suku, jonka ainoatakaan lajia ei vielä oltu löydetty edes tertiarikerroksistakaan. Vielä myöhemmin on Woodward löytänyt ylemmistä liitukerroksista erään Pyrgoma suvun lajin, suvun, joka on erään selväpiirteisen kiinni-istuvien siimajalkaisten alaheimon jäsen. Meillä on siis aivan kylliksi todisteita tämän ryhmän olemassaolosta sekundariajalla.

Eräs seikka, jonka paleontologit hyvin usein ovat vetäneet esiin todistuksena kokonaisten lajiryhmien äkillisestä esiintymisestä, on luukalojen ilmestyminen — Agassizin mukaan — liitukauden alussa. Tämä ryhmä käsittää nykyisten kalalajien suuren enemmistön. Mutta nyt myönnetään yleisesti, että eräät jura- ja triaskauden muodot ovat luukaloihin luettavat, jopa on eräs pätevä asiantuntija lukenut tähän ryhmään joitakuita palaiozoisen ajankin muotoja. Jos luukalat todellakin olisivat äkkiä ilmestyneet pohjoiselle pallonpuoliskolle liitukauden alussa, olisi asia hyvin huomiota-ansaitseva, mutta se ei tuottaisi meille mitään voittamatonta vaikeutta, jollei samalla olisi voitu osottaa, että lajit kehittyivät samalla aikakaudella äkkiä ja yhtaikaa myöskin muissa maapallon osissa. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että eteläpuolella päiväntasaajaa tunnetaan tuskin ainoatakaan kivettynyttä kalaa ja Pictet'in Paleontologiaa silmäillessä havaitsee, että tunnetaan hyvin harvoja lajeja Europan monista eri muodostumista. Muutamilla nykyisillä kalaheimoilla on rajotettu levenemisalue. Luukaloilla on aikaisemmin saattanut niilläkin olla rajotettu levenemisalue ja ne ovat, kehityttyään suuresti jossakin meressä, sittemmin saattaneet levitä laajalle. Eikä meillä ole mitään oikeutta olettaa, että valtameret ovat muinoin aina olleet avoimina pohjoisesta etelään, niinkuin ne nykyään ovat. Jos Itä-Intian saaristo olisi manterena, muodostaisivat Intian valtameren troopilliset seudut vielä tänä päivänäkin suuren täydellisesti suljetun sisämeren, jossa mikä suuri merieläinryhmä tahansa voisi kasvaa luvultaan, rajottuneena tähän mereen, kunnes jotkut lajit olisivat mukautuneet kylmempään ilmastoon ja voisivat kulkien Afrikan ja Australian eteläkärkien ympäri siirtyä muihin etäisiin meriin.

Katsoen edellä esitettyihin seikkoihin ja tietämättömyyteemme Europan ja Yhdysvaltojen ulkopuolella olevien maiden geologiasta sekä siihen paleontologia-tieteen alalla tapahtuneeseen vallankumoukseen, jonka viimeisten kahdentoista vuoden löydöt ovat aiheuttaneet, on mielestäni ennenaikaista dogmatisella varmuudella lausua mielipiteitä maailman elollisten olentojen vuorojärjestyksestä. Se on samaa kuin jos luonnontutkija, joka on laskenut maihin jollekin hedelmättömälle paikalle Australian rannalla viideksi minuutiksi, käsittelisi tämän maanosan eliöiden lukumäärää ja levenemistä.

SUKULAISLAJIRYHMIEN ÄKILLISESTÄ ILMESTYMISESTÄ ALIMMISSA TUNNETUISSA KIVETTYMÄPITOISISSA KERROKSISSA.

On olemassa toinenkin samantapainen vaikeus, joka on paljon vakavampaa laatua. Tarkotan sitä tapaa, millä erinäisiin eläinkunnan pääjaksoihin kuuluvat lajit äkkiä esiintyvät alimmissa tunnetuissa kivettymäpitoisissa vuorilajeissa. Useimmat todisteet, jotka ovat vakuuttaneet minut siitä, että kaikki saman ryhmän nykyään elävät lajit polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta, koskevat yhtä hyvin vanhimpia tunnettuja lajeja. Ei esim. saata epäillä, että kaikki kambrisen ja silurisen aikakauden trilobiitit polveutuvat jostakin äyriäisestä, jonka on täytynyt elää kauan ennen kambrista aikakautta ja joka luultavasti erosi suuresti kaikista tunnetuista eläimistä. Jotkut kaikkein vanhimmista eläimistä kuten Nautilus, Lingula y.m. eivät paljoa eroa nykyään elävistä lajeista; eikä teoriamme mukaan voida olettaa, että nämä vanhat lajit olivat kaikkien samoihin ryhmiin kuuluvien, myöhemmin ilmestyneiden lajien kantamuotoja, sillä ne eivät vähimmässäkään määrässä ole rakenteeltaan mainittujen lajien välimuotoja.

Jos teoriamme pitää paikkansa, on siis välttämättä ennen kambrisen muodostuman kerrostumista täytynyt kulua pitkiä ajanjaksoja, yhtä pitkiä tai todennäköisesti paljon pitempiä kuin kambrisesta aikakaudesta nykypäiviin, joina ajanjaksoina maailma on kuhissut eläviä olentoja. Tässä meitä kohtaa vaikea pulma, sillä näyttää epäiltävältä, tokko maapallo on ollut näin kauan sellaisessa tilassa, että se on soveltunut elollisten olentojen asuinpaikaksi. Sir W. Thompson arvelee, että maankuoren jähmettyminen on tuskin saattanut tapahtua myöhemmin kuin 20 tai varemmin kuin 400 miljoonaa vuotta sitten, mutta hän arvelee sen todennäköisesti tapahtuneen vähintäin 98 tai enintäin 200 miljoonaa vuotta sitten. Nämä sangen häilyvät rajat osottavat, kuinka epävarmoja ajanmäärät ovat, ja tämän lisäksi tulee muita seikkoja, jotka vaikeuttavat asian ratkaisemista. Croll laskee, että noin 60 miljoonaa vuotta on kulunut kambrisesta aikakaudesta, mutta päättäen siitä, että elolliset olennot ovat niin vähän muuttuneet jääkauden alusta, näyttää tämä aika hyvin lyhyeltä niihin moniin ja suuriin elämänmuotojen muutoksiin katsoen, joita varmasti on tapahtunut kambrisen aikakauden jäljestä; ja ne 140 miljoonaa vuotta, jotka olisivat kuluneet ennen tätä aikakautta, olisivat tuskin riittäneet niiden vaihtelevien elämänmuotojen kehittymiseen, jotka jo olivat olemassa kambrisella aikakaudella. Kumminkin on maapallo todennäköisesti, kuten Sir William Thompson väittää, varhaisimpina aikakausina ollut nopeampien ja rajumpien luonnonmullistusten alaisena kuin nykyään. Ja sellaiset muutokset ovat olleet omansa aikaansaamaan yhtä nopeita muutoksia senaikuisissa eliöissä.

Kysymykseen, miksi emme löydä rikkaita kivettymäpitoisia kerrostumia, jotka kuuluisivat noihin varhaisimpiin, kambrista aikakautta vanhempiin aikakausiin, en voi antaa mitään tyydyttävää vastausta. Jotkut etevät geologit, Sir R. Murchison etupäässä, ovat viime aikoihin saakka olleet vakuutettuja siitä, että alimmissa siluri-kerroksissa tapaamme varhaisimmat elämänmuodot. Toiset pätevät tiedemiehet, kuten Lyell ja E. Forbes, ovat tätä johtopäätöstä vastustaneet. Älkäämme unohtako, että ainoastaan pieni osa maapalloa on tarkoin tunnettu. Ei ole kauan siitä, kun Barrande löysi uuden, uusista ja omituisista lajeista rikkaan kerroksen silloin tunnetun silurisen muodostuman alta. Ja nyt on Hicks Etelä-Walesissa löytänyt vielä alempaa, alemmasta kambrisesta muodostumasta kerroksia, jotka ovat rikkaita trilobiiteistä ja sisältävät erilaisia nilviäisiä ja annelidejä. Muutamissa alimmissakin azoisissa (kivettymiä sisältämättömissä) vuorilajeissa tavattavat fosfatiset kimpaleet ja maapihka todistavat kenties tähän aikaan vallinneesta elämästä; ja yleisesti myönnetään Eozoonin olemassaolo Kanadan Lorens-muodostumassa. Kanadassa on silurisen muodostuman alla kolme suurta kerrostumaa, joiden alhaisimmista kerroksista Eozoon on löydetty. Sir W. Logan lausuu näistä kerrostumista, että niiden "yhteenlaskettu paksuus on kenties paljon suurempi kuin kaikkien myöhempien vuorilajien palaiozoisen sarjan alusta alkaen". Joudumme siis taaksepäin niin etäiseen aikaan, että Barranden "alkueläimistön ilmestyminen voinee joistakin tuntua verrattain myöhäiseltä tapahtumalta". Eozoon kuuluu yhteen kaikkein alhaiselimistöisimmistä eläinluokista, mutta edustaa omassa luokassaan korkealle kehittynyttä elimistöä. Sen lukumäärä oli ääretön ja kuten toht. Dawson on huomauttanut, se varmaankin pyydysteli muita pienoisia elollisia olentoja, joita täytyi olla lukuisasti olemassa. Siis se, mitä kirjoitin vuonna 1859 elollisten olentojen olemassaolosta ennen kambrista aikakautta, ja minkä Sir W. Logan sittemmin on lausunut miltei samoilla sanoilla, on osottautunut todeksi. Kumminkin on varsin vaikeata esittää mitään hyväksyttävää syytä siihen, miksi emme kambrisen muodostuman alla tapaa paksuja kivettymistä rikkaita kerrostumia. Ei näytä luultavalta, että vanhimmat kerrokset ovat kulutuksen vaikutuksesta kokonaan hävinneet tai että metamorfinen vaikutus on tykkänään tuhonnut niissä olleet kivettymät, sillä siinä tapauksessa löytäisimme ainoastaan vähäisiä jätteitä lähinnä seuraavista muodostumista ja nämä olisivat aina osaksi metamorfisessa tilassa. Mutta kuvaukset Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa äärettömän laajoilla aloilla tavattavista silurisista muodostumista eivät suinkaan tue sitä mielipidettä, että kuta vanhempi jokin muodostuma on, sitä varmemmin se on ollut tavattoman kulutuksen ja muutosten alaisena.

Asiaan emme nykyään voi keksiä mitään selitystä ja tätä seikkaa voidaan todellakin käyttää painavana todisteena tässä esittämiäni mielipiteitä vastaan. Osottaakseni, että se kenties vast'edes on jotenkin selitettävissä, tahdon esittää seuraavan hypotesin. Päättäen Europan ja Pobjois-Amerikan Yhdysvaltojen eri muodostumissa tavattavien elollisten jäännösten laadusta, jotka eivät näytä asustaneen syvissä meren syvyyksissä, ja päättäen siitä sedimenttimäärästä, josta nuo useiden engl. penikulmien paksuiset muodostumat ovat rakentuneet, voimme otaksua, että nykyisten Europan ja Pohjois-Amerikan mannerten tienoilla koko tuona aikana oli suuria saaria tai maa-alueita, joista sedimentti oli peräisin. Saman mielipiteen ovat sittemmin esittäneet Agassiz y.m. Mutta me emme tiedä, millainen tila vallitsi toisiaan seuraavien eri muodostumien väliaikoina, olivatko Europa ja Yhdysvaltojen alue näinä väliaikoina kuivana maana tai lähellä maata olevana merenpohjana, jolle sedimenttiä ei kerrostunut, vaiko avoimen ja pohjattoman meren uomana.

Katsellessamme nykyisiä valtameriä, jotka käsittävät kolme kertaa niin suuren alan kuin maa, näemme niihin sirotettuina paljon saaria. Mutta tähän saakka tunnemme tuskin ainoatakaan todellista valtamerensaarta (lukuunottamatta Uutta Seelantia, jos tätä voidaan sellaiseksi kutsua), joka tarjoisi nähtäväksemme tähteitäkään jostakin palaiozoisesta ja sekundarisestä muodostumasta. Tästä voimme kenties päättää, että palaiozoisella ja sekundari-ajalla ei ollut olemassa mitään mannermaita eikä mannermaa-saaria niillä tienoin, missä valtameret nykyään leviävät; sillä jos niitä olisi ollut, olisi kaiken todennäköisyyden mukaan palaiozoisia ja sekundari-muodostumia kerrostunut niistä liuenneestä sedimentistä; ja nämä sedimenttikerrokset olisivat ainakin osaksi nousseet päivän valoon pinnankohoamisten johdosta, joita noina äärettömän pitkinä ajanjaksoina on täytynyt sattua. Jos siis yleensä voimme tehdä joitakin johtopäätöksiä näistä tosiasioista, voimme päättää että niillä tienoin, missä valtameremme nykyään leviävät, ovat valtameret aaltoilleet kaukaisimmasta ajoista saakka, joista meillä on jotakin tietoa; ja että toisaalta niillä tienoin, missä nykyään on mantereita, on ollut laajoja maa-alueita, jotka kambrisesta aikakaudesta saakka ovat epäilemättä olleet suurten kohoamisten ja vaipumisten alaisina. Värillinen kartta, joka liittyi koralliriuttoja käsittelevään teokseeni, johti minut olettamaan, että suuret valtameret ovat yhä vieläkin etupäässä vaipumisalueita, suuret saaristot yhä vielä huojumisalueita ja mantereet kohoamisalueita. Mutta meillä ei ole mitään syytä olettaa, että sama tila on vallinnut maailman alusta saakka. Manteremme näyttävät muodostuneen monien huojumisten kestäessä vallitsevana olevan kohoamisvoiman vaikutuksesta. Mutta eivätkö vallitsevan liikunnon alaiset alueet ole saattaneet aikojen kuluessa muuttua? Kauan ennen kambrista aikakautta on niillä tienoin, missä nykyään valtameret aaltoilevat, saattanut olla mantereita, ja avoimia valtameriä on saattanut olla nykyisten mannerten paikoilla. Meillä ei myöskään ole oikeutta olettaa, että jos esim. Tyynen Valtameren pohja muuttuisi mantereksi, sieltä löytäisimme sedimentarisia muodostuksia, jotka olisivat sellaisessa tilassa, että voisimme havaita ne kambrisia kerroksia vanhemmiksi, olettaen että sellaisia olisi kerrostunut. Sillä olisihan hyvin mahdollista että kerrostumat, jotka olivat vaipuneet muutamia engl. penikulmia lähemmäksi maan keskipistettä ja joita yläpuolella olevan veden ääretön paino oli puristanut, olivat paljon suuremman metamorfisen vaikutuksen alaisena kuin kerrostumat, jotka aina ovat olleet lähempänä veden pintaa. Muutamissa maapallon osissa, esim. Etelä-Amerikassa tavattavat suunnattomat alueet alastomia metamorfisia vuorilajeja, joiden on täytynyt kuumentua suuren paineen vaikutuksesta, ovat mielestäni aina näyttäneet vaativan erikoisen selityksen; ja me näemme kenties näissä laajoissa alueissa kambrisen aikakauden edellisiä muodostumia täydelleen muuttuneessa ja kuluneessa tilassa.

Tässä luvussa käsitellyt erinäiset vaikeudet: se, että vaikka löydämmekin geologisista muodostumistamme useita välimuotoja, jotka liittävät toisiinsa nykyisiä ja entisiä lajeja, emme löydä niistä äärettömän lukuisia hienovivahteisia siirtymämuotoja, jotka liittäisivät ne kaikki toisiinsa; se äkillinen tapa, millä erinäiset lajiryhmät esiintyvät europalaisissa muodostumissamme; kivettymistä rikkaiden muodostumien miltei täydellinen puuttuminen kambristen kerrostumien alapuolelta — kaikki nämä vaikeudet ovat varsin vakavaa laatua. Havaitsemme tämän siitäkin, että etevimmät paleontologit, kuten Cuvier, Agassiz, Barrande, Pictet, Falconer, E. Forbes y.m. ja kaikki suurimmat geologimme, kuten Lyell, Murchison, Sedgwick y.m. ovat yksimielisesti, useinpa kiivaastikin, pitäneet kiinni lajien muuttumattomuudesta. Mutta Sir Charles Lyell on nyt suurella auktoriteetillään siirtynyt puoltamaan vastakkaista kantaa ja useimpien geologien ja paleontologien tähänastinen kanta on alkanut ankarasti horjua. Ne, jotka uskovat, että geologian kertomus on johonkin määrinkään täydellinen, hylännevät heti teoriani. Omasta puolestani pidän geologian kertomusta — seuratakseni Lyell'in vertausta — epätäydellisenä historiana, joka on kirjotettu muuttuvalla murteella; ja tästä historiasta meillä on ainoastaan viimeinen nide, joka käsittelee ainoastaan paria kolmea maata. Tästäkin niteestä on ainoastaan siellä täällä säilynyt jokin lyhyt luku ja kustakin sivusta ainoastaan siellä täällä muutamia rivejä. Teoksessa käytetty kieli muuttuu vähitellen enemmän tai vähemmän luku luvulta, ja sen jokaista sanaa voimme verrata elämänmuotoihin, jotka ovat hautautuneina toisiaan seuraaviin muodostumiin ja jotka meistä väärin näyttävät äkkiä ilmestyneen. Jos asetumme tällaiselle kannalle, vähenevät vaikeudet suuressa määrin tai häviävät kokonaan.