XI LUKU.
ELOLLISTEN OLENTOJEN GEOLOGISESTA VUOROJÄRJESTYKSESTÄ.
Uudet lajit ilmaantuvat hitaasti ja vähitellen. — Lajien erilaisesta muuttumisnopeudesta. — Lajit, jotka kerran ovat kadonneet, eivät enää uudelleen ilmaannu. — Lajiryhmät noudattavat samoja yleisiä lakeja ilmaantumisessaan ja katoamisessaan kuin yksityiset lajit. — Sukupuuttoon häviäminen. — Samanaikuisista, kaikkialla maailmassa tapahtuneista elämänmuotojen muutoksista. — Sukupuuttoon kuolleiden lajien sukulaisuussuhteista toisiinsa ja eläviin lajeihin. — Muinaisten muotojen kehitysasteesta. — Samojen tyyppien toisiansa-seuraamisesta samoilla alueilla. — Jälkikatsaus X:een ia XI:een lukuun.
Tarkastakaamme nyt, pitävätkö ne eri tosiasiat ja lait, jotka koskevat elollisten olentojen geologista vuorojärjestystä, enemmän yhtä sen yleisesti vallitsevan mielipiteen kanssa, että lajit ovat muuttumattomia, vaiko sen mielipiteen kanssa, että lajit ovat hitaasti ja asteittaisesti toisintuneet muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta.
Uudet lajit ovat ilmaantuneet hyvin hitaasti, toinen toisensa jäljestä, sekä maalla että vedessä. Lyell on osottanut, että on miltei mahdotonta väittää sitä vastaan, mitä eri tertiari-kerrokset tässä suhteessa todistavat. Vuosi vuodelta täyttyvät eri kerrosten väliset aukkopaikat ja kadonneiden ja elossa-olevien muotojen suhde toisiinsa tulee yhä asteittaisemmaksi. Muutamissa kaikkien nuorimmissa kerrostumissa, jotka tosin epäilemättä ovat hyvin vanhoja vuosissa mitattuina, tapaamme ainoastaan pari sukupuuttoon kuollutta lajia ja ainoastaan pari uutta, vasta näissä kerrostumissa esiintyvää lajia. Sekundariajan muodostumat ovat katkonaisempia; mutta kuten Bronn huomauttaa, noiden monien kuhunkin kerrokseen hautautuneiden lajien ilmaantuminen ei ole, yhtä vähän kuin niiden katoaminenkaan, tapahtunut samaan aikaan.
Eri sukuihin ja luokkiin kuuluvat lajit eivät ole muuttuneet yhtä nopeasti eivätkä samassa määrässä. Vanhemmissa tertiarikerroksissa tavataan vielä muutamia elossa olevia kotilomuotoja monien sukupuuttoon hävinneiden muotojen joukossa. Falconer mainitsee sattuvan esimerkin samankaltaisesta tapauksesta; eräs elossa oleva krokodiililaji on tavattu monien sukupuuttoon hävinneiden imettäväisten ja matelijoiden joukosta alahimalajalaisissa kerroksissa. Siluriajan Lingula eroaa vain hiukan tämän suvun elossa olevista lajeista, jotavastoin useimmat muut siluriajan nilviäiset ja kaikki äyriäiset ovat suuresti muuttuneet. Maaeläimet näyttävät muuttuneen nopeammin kuin vesieläimet, josta Sveitsissä on havaittu eräs kuvaava esimerkki. On jonkunverran syytä arvella, että korkealla asteella olevat eliöt muuttuvat nopeammin kuin alhaiset, joskin tästä säännöstä on poikkeuksia. Kuten Pictet on huomauttanut, ei organisten muutosten määrä ole sama jokaisessa toistansa seuraavassa kerroksessa. Mutta jos vertaamme mitä tahansa toisilleen läheistä sukua olevia muodostumia, havaitsemme kaikissa lajeissa tapahtuneen jonkin muutoksen. Kun jokin laji on kerran hävinnyt maan pinnalta, ei meillä ole mitään syytä uskoa, että sama laji milloinkaan ilmaantuisi uudelleen. Tärkeimpänä näennäisenä poikkeuksena tästä ovat M. Barranden n.k. "siirtolat", jotka tunkeutuvat jonakin aikana keskelle vanhempaa kerrostumaa ja sitten päästävät entisen eläimistön jälleen ilmaantumaan. Lyell'in selitys, että tässä on kysymys toisen maantieteellisen alueen eläimistön väliaikaisesta maahansiirtymisestä, tuntuu tyydyttävältä.
Edellämainitut tosiseikat pitävät varsin hyvin yhtä teoriamme kanssa, sillä siihen ei sisälly mitään varmaa kehittymislakia, jonka mukaan jonkin alueen kaikkien asujanten täytyy muuttua äkillisesti tai samalla haavaa tai samassa määrässä. Toisintumisen täytyy tapahtua hyvin hitaasti ja se kohtaa yleensä ainoastaan muutamia harvoja lajeja samalla haavaa, sillä kunkin lajin muuntelevaisuus on riippumaton muiden muuntelevaisuudesta. Riippuu useista monimutkaisista asianhaaroista — siitä, ovatko muuntelut suotuisaa laatua, risteytymisen helppoudesta, seudun vähitellen muuttuvista fysillisistä elinehdoista, uusien siirtolaisten maahanmuutosta sekä seudun muiden asujanten laadusta, joiden kanssa muuntelevat lajit joutuvat kilpailuun — niissä määrin luonnollinen valinta kartuttaa esiintyviä muunteluita tai yksilöllisiä eroavaisuuksia, siten aiheuttaen suuremman tai pienemmän pysyväisen toisintumisen. Ei siis ole mitään merkillistä, että toinen laji säilyttää muotonsa paljon kauemmin kuin toinen tai että se muuttuessaan muuttuu vähemmän. Me havaitsemme eri seutujen nykyisten asujanten olevan samanlaisissa suhteissa toisiinsa. Niinpä Madeiran maakotilot ja kovakuoriaiset ovat tulleet hyvin eroaviksi Europan manterella elävistä läheisimmistä sukulaisistaan, jotavastoin merikotilot ja linnut ovat pysyneet muuttumattomina. Korkeammalla kehitysasteella olevien olentojen monimutkaisemmat suhteet organisiin ja epäorganisiin elinehtoihin selittänevät meille, miksi maalla-elävät ja korkeammalla asteella olevat eliöt nähtävästi ovat muuttuneet nopeammin kuin alhaisemmat meri-eliöt. Kun useat jonkin alueen asujamista ovat toisintuneet ja kehittyneet, voimme käsittää johtuvan kilpailun laista ja eliöiden olemassa-olon taistelussa mitä tärkeimmistä suhteista toisiinsa, että jokaista muotoa, joka ei ole jonkun verran toisintunut ja kehittynyt, uhkaa sukupuuttoon-häviämisen vaara. Käsitämme siis, että saman seudun kaikkien asujanten lopuksi — silmälläpitäen tarpeeksi pitkää ajanjaksoa — täytyy toisintua, koska ne muussa tapauksessa kuolevat sukupuuttoon.
Saman luokan jäsenissä lienee muutosten keskimääräinen suuruus pitkien, yhtä kauan kestävien ajanjaksojen kuluessa jotenkin sama. Mutta koska kulutusta kestäviä ja kivettymistä rikkaita maatumia voi muodostua ainoastaan sellaisina aikoina, jolloin sedimenttiä vahvalti kerrostuu laskeutuville alueille, on muodostumiemme miltei välttämättä täytynyt syntyä vain pitkien ja epäsäännöllisesti uudistuvien väliaikojen perästä. Tämän vuoksi ei niiden organisten muutosten määrä, joita maahan hautautuneet kivettymät osottavat, ole toisiansa seuraavissa kerroksissa yhtä suuri. Tältä näkökannalta yksityinen geologinen muodostuma ei siis esitä mitään uutta, täydellistä luomisnäytöstä, vaan ainoastaan satunnaisen, alinomaa hitaasti kehittyvästä draamasta miltei umpimähkään irti-temmatun kohtauksen.
Me käsitämme hyvin, miksi laji, joka kerran on kadonnut ei milloinkaan ilmaannu uudelleen, vaikkapa aivan samat organiset ja epäorganiset elinehdot jälleen palautuisivat. Sillä vaikka toisen lajin jälkeläiset voivatkin soveltautua täyttämään toisen lajin paikan luonnon taloudessa ja siten syrjäyttää sen (ja epäilemättä niin onkin lukemattomissa tapauksissa käynyt), eivät nuo kaksi muotoa, uusi ja vanha, sittenkään ole samat, koska molemmat miltei varmasti perivät erilaisia ominaisuuksia erilaisilta kantavanhemmiltaan ja koska alkuaan erilaiset elimistöt muuntelevat eri tavalla. Jos kaikki riikinkukkokyyhkyset sattuisivat häviämään maailmasta, on mahdollista, että kasvattajien onnistuisi luoda uusi rotu, jota olisi vaikea erottaa nykyisestä; mutta jos myöskin kantalaji, kalliokyyhkynen, häviäisi, — ja meillä on syytä uskoa, että kantalajit luonnossa tavallisesti väistyvät ja häviävät sukupuuttoon parantuneiden jälkeläisten tieltä — on uskomatonta, että mistään muusta kyyhkyslajista taikkapa vakaantuneesta kotikyyhkysrodusta saataisiin kasvatetuksi uusi riikinkukkokyyhkynen, joka olisi identinen nykyisen rodun kanssa. Sillä toisiaan seuraavat muuntelut olisivat miltei varmasti jonkun verran erilaisia ja uusi muunnos perisi todennäköisesti joitakin luonteenomaisia eroavaisuuksia kantamuodoltaan.
Lajiryhmät, s.o. suvut ja heimot, noudattavat samoja yleisiä sääntöjä ilmaantumisessaan ja häviämisessään kuin yksityiset lajit, muuttuen enemmän tai vähemmän nopeasti ja suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Kun jokin lajiryhmä on kerran kadonnut, ei se milloinkaan ilmaannu uudelleen s.o. sen olemassa-olo on yhdenjaksoinen, niin kauan kuin sitä kestää. Tiedän, että tästä säännöstä on näennäisiä poikkeuksia, mutta nämä poikkeukset ovat hämmästyttävän harvoja, niin harvoja, että E. Forbes, Pictet ja Woodward (jotka kaikki ovat minun kannattamieni mielipiteiden jyrkkiä vastustajia) myöntävät säännön pitävän paikkansa. Ja sääntö on täysin sopusoinnussa teoriani kanssa. Sillä kaikki saman ryhmän lajit, olkootpa olleet olemassa kuinka kauan tahansa, ovat toistensa muuntuneita jälkeläisiä ja polveutuvat samoista kantavanhemmista. Niinpä esim. kaikkien Lingula-suvun lajien, jotka ovat esiintyneet toinen toisensa jälkeen kautta aikojen, täytyy muodostaa katkeamaton sukupolvijono vanhimmasta silurisesta kerroksesta meidän päiviimme saakka.
Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka toisinaan voi näyttää siltä, kuin kokonaiset lajiryhmät olisivat äkkiä kehittyneet, ja olen yrittänyt antaa selityksen tähän seikkaan, joka olisi teorialleni tuhoisa, jos se pitäisi paikkansa. Mutta tällaiset tapaukset lienevät poikkeuksellisia; yleisenä sääntönä lienee lajien lukumäärän asteittainen kasvaminen, kunnes se on kohonnut korkeimmilleen, ja sitten, ennemmin tai myöhemmin, asteittainen väheneminen. Jos johonkin sukuun sisältyvää lajien lukumäärä tai johonkin heimoon sisältyvää sukujen lukumäärää kuvataan pystysuoralla viivalla, joka, vaihdellen paksuudeltaan, kulkee läpi niiden geologisten kerrosten, joihin lajit ovat hautautuneina, näyttää joskus väärin siltä, kuin viiva alkaisi alapäästänsä leveänä eikä teräväkärkisenä; sitten viiva vähitellen levenee ylöspäin, usein pysyen jonkun matkaa samanlevyisenä ja vihdoin ohenee ylemmissä kerroksissa, osottaen lajien vähenemistä ja lopuksi tapahtuvaa sukupuuttoon häviämistä. Tämä lajin lukumäärän asteittainen väheneminen on täysin sopusoinnussa teoriamme kanssa, sillä jonkin suvun lajit ja jonkin heimon suvut voivat vain vähitellen ja hitaasti lisääntyä, koska muuntumisen ja sukulaismuotojen syntymisen välttämättä täytyy tapahtua hitaasti ja asteittaisesti: laji synnyttää ensin kaksi tai kolme muunnosta, nämä kehittyvät vähitellen lajeiksi, jotka vuorostaan yhtä hitaasti tuottavat uusia muunnoksia ja lajeja j.n.e. kunnes on muodostunut suuri ryhmä, samoinkuin suuren puun kasvaminen tapahtuu siten, että samasta rungosta haarautuu yhä uusia oksia.
SUKUPUUTTOON KUOLEMISESTA.
Olemme tähän saakka vain ohimennen maininneet lajien ja lajiryhmien häviämisestä. Luonnollisen valinnan teorian mukaan vanhojen muotojen sammuminen ja uusien ja parantuneiden muotojen syntyminen ovat läheisessä yhteydessä. Vanhan arvelun, että aika ajoin tapahtuneet mullistukset ovat tuhonneet maan päältä kaikki asujamet, ovat hyvin yleisesti hyljänneet sellaisetkin geologit kuin Elie de Beaumont, Murchison, Barrande y.m., joiden yleinen katsantokanta muuten olisi omansa saattamaan heidät tällaiseen johtopäätökseen. Meillä on päinvastoin täysi syy uskoa, tutkittuamme tertiari-ajan muodostumia, että lajit ja lajiryhmät katoavat vähitellen, yksi erästänsä, ensin yhdeltä seudulta, sitten toiselta, ja lopuksi kaikkialta maan päältä. Vain harvoissa tapauksissa, esim. jonkin kannaksen katkettua, jolloin suuri joukko uusia asujamia äkkiä on tunkeutunut viereiseen mereen, tai jonkin saaren vajottua aaltoihin, on sukupuuttoon sammuminen voinut tapahtua nopeasti. Sekä yksityisten lajien että kokonaisten ryhmien elinaika on hyvin eripituinen. Jotkin ryhmät ovat, kuten olemme nähneet, eläneet aina niistä ajoista alkaen, jolloin tiedetään jotakin elämää olleen olemassa, nykypäiviin saakka; toiset taas ovat hävinneet ennen paleozoisen kauden loppua. Ei näytä olevan mitään varmaa lakia, joka määräisi yksityisen lajin tai suvun elinajan. On syytä uskoa, että kokonaisen ryhmän sukupuuttoon-sammuminen tapahtuu hitaammin kuin sen syntyminen. Jos siis kuvaamme ryhmän syntymistä ja häviämistä, kuten aikaisemmin, pystysuoralla viivalla, jonka paksuus vaihtelee, niin viiva ohenee hitaammin ylöspäin, osottaen ryhmän hidasta sukupuuttoon-sammumista, kuin alapäätänsä kohden, joka osottaa lajien ensi ilmaantumista ja niiden lukumäärän varhaisinta kasvamista. Muutamissa tapauksissa on kumminkin kokonaisten ryhmien sukupuuttoon-häviäminen ollut ihmeellisen nopea, kuten esim. ammoniittien häviäminen sekundarikauden lopulla.
Lajien sukupuuttoon-sammuminen on näihin saakka ollut mitä salaperäisimmän hämärän verhossa. Muutamat tiedemiehet ovat olettaneet sellaistakin, että lajien elämän pituus on määrätty samoinkuin yksilöidenkin. Kukaan ei liene ihmetellyt lajien sukupuuttoon-häviämistä enemmän kuin minä. Olin hyvin hämmästynyt löytäessäni La Platassa maahan hautautuneen hevosenhampaan Mastodonin, Megatheriumin, Toxodonin ja muiden sukupuuttoon kuolleiden hirviöiden jäännösten joukosta, eläinten jotka kaikki elivät hyvin myöhäisellä geologisella aikakaudella samaan aikaan kuin yhä vielä elävät kotilot. Sillä koska hevonen on senjälkeen kuin espanjalaiset toivat sen Etelä-Amerikaan siellä metsistynyt ja levinnyt yli koko maan tavattoman runsaslukuisena, kummastelin, mikä oli saattanut hävittää aikaisemman hevosen sukupuuttoon niin äskettäin ja nähtävästi niin suotuisissa olosuhteissa. Mutta hämmästykseni oli aiheeton. Professori Owen huomasi pian, että hammas kuului sukupuuttoon hävinneelle lajille, niin paljon kuin se muistuttikin nykyisen hevosen hammasta. Jos tämä hevoslaji olisi vielä elossa, mutta hieman harvinainen, ei kukaan luonnontutkija kummastelisi sen harvinaisuutta, sillä harvinaisia lajeja on ääretön joukko kaikissa luokissa ja kaikilla seuduilla. Kysyessämme itseltämme, miksi tämä tai tuo laji on harvinainen, vastaamme, että sen elinehdot ovat jollakin tavoin epäsuotuisat, mutta millä tavoin, sitä tuskin voimme sanoa. Jos oletamme, että tuo kivettynyt hevonen vielä eläisi harvinaisena lajina, voisimme kaikkien muiden imettäväisten, vieläpä hitaasti lisääntyvän norsunkin tarjoaman analogian ja sen nojalla, mitä tiedämme kesyn hevosen kotiutumisesta Etelä-Amerikaan, olla varmat siitä, että tuo hevonen olisi suotuisampien elinehtojen vallitessa muutamassa vuodessa kansottanut koko mantereen. Mutta me emme voisi sanoa, mitkä ne epäsuotuisat elinehdot olivat, jotka estivät sen lisääntymisen, oliko syynä yksi tai useampia asianhaaroja ja minä hevosen ikäkautena ja missä määrin kukin niistä vaikutti. Jos elinehdot olisivat vähitellen muuttuneet yhä epäsuotuisammiksi emme varmastikaan olisi tätä huomanneet, mutta hevoslaji olisi varmasti tullut yhä harvinaisemmaksi ja lopulta hävinnyt sukupuuttoon, samalla kuin jokin onnellisempi kilpailija olisi vallannut sen paikan.
On hyvin vaikeata aina pitää mielessään, että jokaisen olennon lisääntymistä alituisesti ehkäisevät näkymättömät, sille vihamieliset voimat, ja että samat näkymättömät voimat varsin hyvin riittävät tekemään sen harvinaiseksi ja lopuksi hävittämään sen sukupuuttoon. Tämä seikka on meille niin käsittämätön, että alinomaa kuulee ihmeteltävän, kuinka sellaiset suuret hirviöt kuin Mastodon ja vielä vanhemmat Dinosaurit ovat voineet hävitä maailmasta — ikäänkuin pelkkä ruumiillinen voima tuottaisi voiton elämän taistelussa. Päinvastoin suuri ruumiinkoko, kuten Owen on huomauttanut, eräissä tapauksissa aikaansaa pikaisemman sukupuuttoon-häviämisen, koska se vaatii suuren ravintomäärän. Jo ennenkuin ihminen asui Intiassa ja Afrikassa, täytyi jonkin seikan ehkäistä siellä elävän norsun jatkuvaa lisääntymistä. Eräs pätevä asiantuntija, tohtori Falconer, arvelee että norsun lisääntymistä Intiassa etupäässä ehkäisevät hyönteiset, jotka sitä alinomaa kiusaavat ja riuduttavat sen voimia, ja samaa arvelee Bruce Abessiniassa elävästä afrikalaisesta norsusta. Varmaa on myöskin, että hyönteiset ja verta-imevät lepakot vaikuttavat määräävästi eräissä Etelä-Amerikan osissa suurempien maahan kotiutuneiden nelijalkaisten olemassa-oloon.
Useissa tapauksissa havaitsemme nuoremmista tertiarimuodostumista, että harvinaisuus on sukupuuttoon-sammumisen oire; ja me tiedämme, että tapausten kulku on ollut sama niihin eläimiin nähden, jotka ihminen on hävittänyt sukupuuttoon joko paikallisesti tai kokonaan. Sallittakoon minun toistaa, mitä olen lausunut v. 1845: ken myöntää, että lajit yleensä tulevat harvinaisiksi ennen sukupuuttoon-häviämistään eikä kummastele lajien harvinaisuutta, mutta kumminkin on hyvin ihmeissään, jos jokin laji lakkaa olemasta, on yhtä epäjohdonmukainen kuin se, joka myöntää, että sairaus on yksilössä kuoleman edelläkävijä ja joka ei kummastele sairautta, mutta joka sairaan kuoltua ihmettelee kovin ja epäilee hänen saaneen väkivaltaisen lopun.
Luonnollisen valinnan teoria perustuu siihen uskoon, että jokainen uusi muunnos ja lopulta jokainen uusi laji saa alkunsa ja pysyy elossa jonkun edun vuoksi, joka sillä on muiden kilpailijainsa rinnalla ja että tästä välttämättä on seurauksena vähemmän suosittujen muotojen sukupuuttoon-häviäminen. Samoin on kotieläintemme ja viljelyskasviemme laita; kun uusi ja hieman parempi muunnos on syntynyt, syrjäyttää se aluksi vähemmän jalostuneet muunnokset lähiseudulla; kun se on kehittynyt vielä paljon paremmaksi, leviää se kauemmaksikin ja valtaa, kuten lyhytsarvinen nautakarjamme on tehnyt muiden rotujen paikan muilla seuduilla. Näin uusien muotojen ilmestyminen ja vanhojen, sekä luonnollisesti että keinotekoisesti syntyneiden, häviäminen, on yhteydessä toistensa kanssa. Kukoistavissa ryhmissä on uusien, vissin ajan kuluessa syntyneiden lajimuotojen lukumäärä todennäköisesti ollut suurempi kuin sukupuuttoon hävinneiden vanhojen lajimuotojen. Mutta me tiedämme, ettei lajien luku ole ainakaan myöhäisempinä geologisina aikakausina lisääntynyt määrättömästi, joten voimme olettaa, mitä myöhäisempiin aikoihin tulee, uusien muotojen syntymisen aikaansaaneen, että jotenkin yhtä suuri määrä vanhoja on kuollut sukupuuttoon.
Aikaisemmin olemme selittäneet ja esimerkeillä osottaneet, että kilpailun yleensä täytyy olla ankarin niiden muotojen välillä, jotka ovat kaikissa suhteissa hyvin toistensa kaltaisia.
Lajin parantuneet ja toisintuneet jälkeläiset aikaansaavat siis yleensä kantalajin häviämisen; ja jos jostakin lajista on kehittynyt useita uusia muotoja, ovat tämän lajin läheisimmät sukulaiset, s.o. saman suvun muut lajit, suurimmassa sukupuuttoon-häviämisen vaarassa. Näin siis joukko uusia lajeja, jotka polveutuvat yhdestä lajista, s.o. uusi suku, syrjäyttää vanhan, samaan heimoon kuuluvan suvun. Mutta usein on myös täytynyt tapahtua niin, että uusi laji on vallannut paikan joltakin toiseen ryhmään kuuluvalta lajilta ja aiheuttanut sen sukupuuttoon-häviämisen. Jos onnellisesta valloittajasta on kehittynyt useita sukulaismuotoja, täytyy useiden muotojen luovuttaa niille paikkansa; ja nämä ovat yleensä sukulaismuotoja joita haittaa yhteinen huonommuus. Mutta kuulukootpa ne lajit, jotka ovat luovuttaneet paikkansa toisintuneille ja parantuneille lajeille, joko samaan tai eri ryhmään, säilyy kuitenkin usein muutamia häviölle joutuneen suvun jäseniä pitkät ajat, koska ne ovat soveltuneet johonkin erikoiseen elämäntapaan tai koska ne elävät etäisellä ja eristetyllä asuinpaikalla, jossa ne pelastuvat ankarasta taistelusta. Niinpä Australian vesissä elää muutamia suuren, sekundari-ajan kerrostumissa tavattavan kotilosuvun, Trigonian, lajeja; ja meidän suolattomissa vesissämme elää vielä muutamia suuren ja miltei sukupuuttoon kuolleen ganoidisen (kiillesuomuisten) kalaryhmän jäseniä. Jonkin ryhmän täydellinen sukupuuttoon häviäminen tapahtuu siis yleensä hitaammin kuin sen syntyminen.
Mitä kokonaisten heimojen ja lahkojen näennäisesti äkilliseen häviämiseen tulee, kuten esim. Trilobiittien häviämiseen paleozoisen kauden lopulla ja ammoniittien sekundarikauden lopulla, on muistettava, että, kuten jo on mainittu, toisiaan seuraavia muodostumia todennäköisesti erottaa pitkä väliaika. Sitäpaitsi, kun äkkiä maahan siirtynyt tai nopean kehityksen kautta syntynyt monilukuinen ryhmä uusia lajeja on vallannut jonkin alueen, ovat monet vanhemmat lajit nähtävästi yhtä nopeasti hävinneet, ja ne muodot, jotka näin ovat väistyneet toisten tieltä, lienevät yleensä olleet sukulaismuotoja, joita on nähtävästi haitannut jokin yhteinen huonommuus.
Se tapa, millä yksityiset lajit ja kokonaiset lajiryhmät häviävät sukupuuttoon, näyttää siis minusta hyvin soveltuvan yhteen luonnollisen valinnan teorian kanssa. Meidän ei ole kummasteltava sukupuuttoon-kuolemista. Pikemmin meidän tulisi kummastella sitä, että itsekylläisyydessämme kuvittelemme käsittävämme niitä monimutkaisia asianhaaroja, joista kunkin lajin olemassa-olo riippuu. Jos hetkeksikään unohdamme, että jokainen laji pyrkii lisääntymään määrättömästi ja että tätä lisääntymistä aina ehkäisee jokin seikka, jonka kumminkin harvoin havaitsemme, jää koko luonnon talous meille aivan hämäräksi. Vasta kun voimme varmasti sanoa, miksi tämä laji on runsaslukuisempi kuin tuo tai miksi tämä laji, mutta ei tuo, voidaan saada kotiutumaan johonkin tiettyyn maahan — vasta silloin meillä on oikeus kummastella sitä, ettemme voi selittää jonkin erikoisen lajin tai lajiryhmän sukupuuttoon-kuolemisen syytä.
ELÄMÄNMUOTOJEN MUUTTUMINEN MILTEI SAMAAN AIKAAN KAIKKIALLA MAAILMASSA.
Tuskin mikään paleontologinen havainto on silmäänpistävämpi kuin se, että elämänmuodot muuttuvat miltei samaan aikaan kaikkialla maailmassa. Europalaisia liitumuodostumiamme tavataan monilla kaukaisilla seuduilla, missä ei voida havaita sirpalettakaan mineralista liitua, nim. Pohjois-Amerikassa, ekvatorin seuduilla Etelä-Amerikassa, Tulimaassa, Hyväntoivonniemellä ja Intian niemimaalla. Näillä etäisillä seudulla eräiden kerrostumien organiset jäännökset muistuttavat ilmeisesti liitumuodostumiamme. Ei tosin niin, että tapaisimme niissä samoja lajeja; sillä eräissä tapauksissa ei ainoakaan laji ole sama kuin europalaisten liituvuorten, mutta ne kuuluvat samoihin heimoihin, sukuihin ja alasukuihin ja toisinaan ovat sellaisetkin vähäpätöisyydet kuin pelkkä ulkonainen muovailu samanlaiset. Sitäpaitsi esiintyy noissa kaukaisissa maailman seuduissa samassa järjestyksessä toisia muotoja, joita ei tavata Europan liituvuorissa, vaan niiden ylä- tai alapuolella olevissa muodostumissa. Muutamissa perättäisissä paleozoisissa muodostumissa Venäjällä, Länsi-Europassa ja Pohjois-Amerikassa ovat eräät tiedemiehet havainneet samanlaista elämänmuotojen rinnakkaisuutta; ja samoin on Lyell'in mukaan Europan ja Pohjois-Amerikan tertiarimaatumien laita. Vaikka ei otettaisikaan ollenkaan huomioon niitä harvoja kivettymälajeja, jotka ovat yhteiset Vanhalle ja Uudelle Maailmalle, on kumminkin paleozoisissa ja tertiarikerroksissa tavattavien toisiaan seuraavien elämänmuotojen yleinen rinnakkaisuus ilmeinen ja eri kerrostumien vastaavaisuus on helposti havaittavissa.
Edellä sanottu koskee kumminkin vain meren asujamistoa. Meillä ei ole riittäviä todisteita päättääksemme, muuttuvatko maan ja suolattoman veden asukkaat eri seuduilla samalla rinnakkaisella tavalla. Voimmepa sitä epäilläkin; sillä jos Megatherium, Mylodon, Macrauchenia ja Toxodon olisivat tuodut Europaan La Platasta ilmoittamatta ensinkään, mistä geologisesta muodostumasta ne olivat löydetyt, ei kukaan olisi voinut aavistaa niiden olleen vielä nykyään eläväin merisimpukkain aikalaisia; mutta koska nämä eläinhirviöt olivat myöskin Mastodonin ja hevosen aikalaisia, voidaan ainakin otaksua niiden eläneen jollakin myöhäisemmällä tertiarikaudella.
Kun sanomme meri-eliöiden muuttuneen samoihin aikoihin kaikkialla maailmassa, ei suinkaan tule ajatella, että tarkottaisimme samaa vuotta, samaa vuosisataa taikkapa edes geologisessakaan merkityksessä aivan samaa aikaa. Sillä jos Europan nykyistä meri-eläimistöä ja maanosamme pleistoceni-kauden eläimistöä (vuosissa mitaten hyvin etäinen aika, johon sisältyy koko jääkausi) verrattaisiin Etelä-Amerikan tai Australian nykyisiin merieläimistöihin, kykenisi tuskin etevinkään luonnontutkija sanomaan, ovatko Europan nykyiset vaiko pleistoceni-kauden merenasujamet enemmän eteläisen pallonpuoliskon merenasujanten kaltaisia. Samoin useat etevät tiedemiehet väittävät Yhdysvaltojen nykyisten asujanten olevan läheisempää sukua Europan myöhäisemmän tertiari-kauden asukkaille kuin sen nykyisille asujamille; jos asian laita on tällainen, on selvää, että ne kivettymiä sisältävät kerrostumat, joita nykyään muodostuu Pohjois-Amerikan rannikoilla, voidaan helposti vastaisuudessa rinnastaa jonkun verran vanhempien europalaisten kerrostumien kanssa. Tästä huolimatta voi kaukaiseen tulevaisuuteen nähden tuskin olla epäilystä siitä, että kaikkia nuorempia merimuodostumia, nimittäin Europan, Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Australian ylempiä pliocenikerrostumia sekä pleistoceni- ynnä aivan nykyaikaisia kerrostumia tullaan vastaisuudessa oikein pitämään geologisessa merkityksessä samanaikaisina, koska ne sisältävät toisilleen johonkin määrin sukua olevia kivettymäjäännöksiä ja koska ne eivät käsitä niitä muotoja, joita tavataan ainoastaan alempana olevissa vanhemmissa kerrostumissa.
Se seikka, että elämänmuodot muuttuvat samoihin aikoihin (ennenmainitussa laajassa merkityksessä) maailman eri osissa, on suuresti hämmästyttänyt eteviä tutkijoita de Verneuil'iä ja d'Archiac'ia. Huomautettuaan paleozoisten elämänmuotojen vastaavaisuudesta Europan eri osissa, he lisäävät: "Kun hämmästyneinä tästä omituisesta järjestyksestä kiinnitämme huomiomme Pohjois-Amerikaan ja tapaamme siellä joukon analogisia ilmiöitä, näyttää selvältä, etteivät kaikki nämä lajien toisinnot, niiden sukupuuttoon-häviäminen ja uusien ilmestyminen voi johtua pelkästään merivirtojen vaihteluista tai muista enemmän tai vähemmän paikallisista ja aikakautisista syistä, vaan että ne riippuvat yleisistä, koko eläinkuntaa hallitsevista laeista." Myöskin Barrande on erityisesti huomauttanut juuri samasta seikasta. Aivan aiheetonta onkin etsiä sellaisia syitä kuin merivirtojen, ilmaston tai muiden fysillisten elinehtojen vaihteluita selitykseksi näihin kaikkialla maailmassa ja mitä erilaisimmissa ilmastoissa tapahtuneihin suuriin elämänmuotojen muutoksiin. Meidän täytyy, kuten Barrande huomauttaa, etsiä jotakin erikoista lakia. Tämän tulemme selvemmin havaitsemaan käsitellessämme elollisten olentojen nykyistä levenemistä, ja näemme silloin, kuinka vähäisessä määrässä asujanten laatu on riippuvainen alueella vallitsevista fysillisistä elinehdoista.
Tämä tärkeä tosiasia, että elämänmuodot esiintyvät kaikkialla maailmassa vastaavassa vuorojärjestyksessä, on selitettävissä luonnollisen valinnan teorian avulla. Uusia lajeja syntyy muodoista, joilla on jokin etevämmyys vanhempien muotojen rinnalla; ja ne muodot, jotka jo ennestään ovat vallitsevia tai jotka ovat jossakin suhteessa muita alueensa muotoja etevämmät, synnyttävät suuremman määrän uusia muunnoksia eli lajinalkuja. Tämän osottaa meille selvästi se, että "valtakasvit" s.o. kasvit, jotka ovat yleisimmät ja laajimmalle levinneet, tuottavat lukuisimmin uusia muunnoksia. Luonnollista onkin että vallitsevat, muuntelevat ja laajalti levinneet lajit, jotka ovat jo johonkin määrin tunkeutuneet muiden lajien alueille, juuri ovat ne, joilla on parhaat toiveet levitä yhä laajemmalle ja synnyttää uusilla seuduilla uusia muunnoksia ja lajeja. Leveneminen lienee usein hyvin hidasta, riippuen ilmastollisista ja maantieteellisistä muutoksista, omituisista sattumista ja siitä, että uusien lajien on asteittaisesti mukauduttava niihin eri ilmastoihin, joiden kautta niiden on kuljettava, mutta aikojen kuluessa valtamuodot levenevät yhä laajemmalle ja pääsevät vihdoin voitolle muista. Eristetyillä manterilla asuvien maa-asukasten leveneminen on todennäköisesti hitaampaa kuin yhtenäisen meren asukasten. Maa-eliöiden vuorojärjestyksessä voimme sen vuoksi odottaa tapaavamme — niinkuin todella onkin laita — vähemmän tarkkaa vastaavaisuutta kuin meri-eliöiden.
Elämänmuotojen kaikkialla maailmassa vastaava ja sanan laajassa merkityksessä samanaikainen vuorojärjestys näyttää siis mielestäni hyvin soveltuvan yhteen sen ajatuksen kanssa, että uudet lajit ovat muodostuneet laajalle levinneistä ja muuntelevista valtalajeista; nämä uudet lajit tulevat nekin vallitseviksi, koska ne ovat jossakin suhteessa etevämpiä kuin niiden jo vallitsevat vanhemmat ja muut lajit, ja ne levenevät ja muuntelevat yhä, synnyttäen yhä uusia muotoja. Häviölle joutuneet vanhat muodot, jotka ovat väistyneet uusien voitokkaiden muotojen tieltä, kuuluvat yleensä samaan sukulaisryhmään, jonka jäsenet ovat perineet jonkun yhteisen huonommuuden. Kun uudet, parantuneet ryhmät leviävät kautta koko maailman, katoavat vanhat ryhmät maailmasta. Ja kaikkialla pyrkivät muodot sekä ilmaantumisessaan että katoamisessaan noudattamaan vastaavaa vuorojärjestystä.
Tämän yhteydessä on syytä huomauttaa vielä eräästä seikasta. Olen jo lausunut, miksi arvelen useimpien suurten, kivettymistä rikkaiden kerrostumiemme muodostuneen merenpohjan laskeumisen ajanjaksoina, ja että äärettömän pitkien aikojen kuluessa muodostuneet, kivettymistä tyhjät välikerrostumat ovat syntyneet sellaisina aikoina, jolloin merenpohja on joko pysynyt entisessä tasossaan tai kohonnut tai jolloin sedimenttiä on laskeutunut pohjaan niin hitaasti, ettei se ole voinut haudata ja säilyttää elollisia jäännöksiä. Otaksun jokaisen seudun asujamiston näinä pitkinä, tyhjinä väliaikoina melkoisesti toisintuneen ja melkoisen osan siitä hävinneen sukupuuttoon sekä useiden uusien muotojen muuttaneen seudulle muista maailman osista. Koska meillä on syytä otaksua samojen maanpinnanliikuntojen käsittäneen laajoja aloja, on todennäköistä, että aivan samanaikaisia muodostumia on usein kasaantunut hyvin laajoille aloille samoilla maapallon seuduilla; mutta meillä ei suinkaan ole mitään oikeutta tehdä sellaista johtopäätöstä, että näin olisi poikkeuksetta tapahtunut ja että laajat alueet ovat poikkeuksetta saaneet kokea samoja liikuntoja. Kun kahdessa seudussa on syntynyt kaksi muodostumaa lähipitäen, mutta ei aivan saman aikakauden kuluessa, täytyy meidän esitetyistä syistä tavata niissä sama yleinen elämänmuotojen vuorojärjestys; mutta lajit eivät tarkalleen vastaa toisiaan, sillä toisessa seudussa on ollut hieman enemmän aikaa lajien toisintumiseen, sukupuuttoon-sammumiseen ja maahanmuuttoon kuin toisessa.
Tämänluontoisia tapauksia esiintynee Europassa. Mr. Prestwich osoittaa oivallisessa, Englannin ja Ranskan eoceni-maatumia käsittelevässä esityksessään, että molempien maiden toisiaan seuraavissa kerrostumissa on havaittavissa suuri yleinen vastaavaisuus. Mutta vaikka hän verratessaan eräitä Englannin eocenikerrostumia vastaaviin Ranskan kerrostumiin havaitseekin omituisen yhtäpitäväisyyden samoihin sukuihin kuuluvien lajien lukumäärässä, eroavat kumminkin itse lajit tavalla, jota molempien alueiden läheisyyteen nähden on hyvin vaikea selittää — jollemme oleta, että jokin kannas on erottanut toisistaan kaksi merta, joissa on asunut erilainen, mutta samanaikainen eläimistö. Lyell on tehnyt samanlaisia havaintoja eräistä nuoremmista tertiarimuodostumista. Barrande osottaa, että myöskin Böhmin ja Skandinavian toisiaan seuraavissa siluri-maatumissa on olemassa silmäänpistävä yleinen vastaavaisuus; kumminkin hän havaitsee lajien olevan hämmästyttävän eroavia. Jos eri muodostumat eivät ole näissä seuduissa syntyneet tarkalleen samojen aikakausien kuluessa — vaan siten, että jokin toisen seudun muodostuma vastaa tyhjää väliaikaa toisessa — ja jos lajit ovat kummassakin seudussa edelleen hitaasti muuntuneet eri muodostumien kerrostuessa ja niiden välisinä pitkinä ajanjaksoina, — siinä tapauksessa kummankin maan eri muodostumat voitaisiin järjestää elämänmuotojen yleisen vastaavaisuuden mukaan samaan järjestykseen, ja tämä järjestys näyttäisi silloin väärin tarkalleen vastaavalta. Mutta siitä huolimatta eivät lajit olisi tarkalleen samat kummankin seudun näennäisesti vastaavissa kerroksissa.
SUKUPUUTTOON KUOLLEIDEN LAJIEN KESKINÄISESTÄ SUKULAISUUDESTA JA NIIDEN SUKULAISSUHTEISTA ELÄVIIN MUOTOIHIN.
Tarkastakaamme nyt sukupuuttoon kuolleiden ja elävien lajien keskinäisiä sukulaisuussuhteita. Kaikki lajit ryhmittyvät muutamiksi harvoiksi suuriksi luokiksi, mikä on helposti selitettävissä polveutumislain avulla. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se yleensä erkanee elävistä muodoista. Mutta kaikki sukupuuttoon kuolleet lajit voidaan, kuten Buckland aikoja sitten huomautti, sijottaa joko vielä nykyään eläviin ryhmiin tai niiden väliin. On varmaa, että sukupuuttoon kuolleet elämänmuodot auttavat täyttämään elossa olevien sukujen, heimojen ja lahkojen välillä olevia aukkoja. Mutta koska tämä seikka on usein jätetty huomioon ottamatta, vieläpä kiellettykin, lienee paikallaan lausua siitä muutama sana ja mainita muutamia esimerkkejä. Jos tarkastamme ainoastaan jonkun luokan elossa olevia tai ainoastaan sen sukupuuttoon kuolleita lajeja, niin kummatkin muodostavat paljon epätäydellisemmän sarjan kuin jos yhdistämme ne yhteiseksi järjestelmäksi. Professori Owen'in kirjotelmissa tapaamme alinomaa lauselman "yleistyneet muodot", käytettynä sukupuuttoon kuolleista eläimistä, ja Agassiz'in kirjotelmissa lauselman "profetiset ja syntetiset tyypit"; nämä nimitykset tarkottavat sitä, että tuollaiset muodot ovat todella välittäviä eli yhteenliittäviä renkaita. Eräs toinen etevä paleontologi, Gaudry, on erinomaisen sattuvasti osottanut, että monet hänen Attikasta löytämänsä kivettyneet imettäväiset täyttävät nykyisten sukujen välillä olevia aukkoja. Cuvier piti märehtijöitä ja paksunahkaisia jyrkästi eroavina imettäväislahkoina; mutta sittemmin on kaivettu maasta niin paljon kivettyneitä yhdysrenkaita, että Owen'in on ollut muutettava koko luokitus ja asetettava paksunahkaiset ja märehtijät samaan alalahkoon; niinpä hän esim. on voinut osottaa ne välimuodot, jotka liittävät toisiinsa kaksi näennäisesti niin etäällä toisistaan olevaa lajia kuin sian ja kameelin. Kavioeläimet jaetaan nykyään kahteen alaryhmään, parivarpaallisiin ja paritonvarpaallisiin; mutta Etelä-Amerikan Macrauchenia liittää johonkin määrin yhteen nämä kaksi suurta ryhmää. Ei kukaan kieltäne, että Hipparion on nykyisen hevosen ja eräiden vanhempien kavioeläinten välimuoto. Mikä ihmeellinen yhdysrengas imettäväisten kehityssarjassa onkaan Etelä-Amerikan Typotherium, kuten professori Gervais'in sille antama nimikin osottaa — eläin, jota ei voida sijottaa mihinkään nykyiseen imettäväislahkoon. Sireni-eläimet muodostavat hyvin selvästi eroavan imettäväisryhmän, ja nykyään elävien dugongi ja lamentin-eläinten huomattavimpia erikoisuuksia on takaraajojen täydellinen puuttuminen; niistä ei ole jäänyt jäljelle minkäänlaista surkastunutta tynkääkään. Mutta sukupuuttoon kuolleella Halitherium nimisellä lajilla oli professori Flower'in mukaan luutunut reisiluu, "joka liittyi selväpiirteiseen lantiossa olevaan nivelkuoppaan", ja siten se jonkun verran lähentää sirenieläimiä tavallisiin kavioeläimiin, joille edelliset ovat muissa suhteissa sukua. Valaat eroavat suuresti kaikista muista imettäväisistä, mutta professori Huxley pitää tertiari-ajan Zeuglodon'ia ja Squalodon'ia, jotka muutamat luonnontutkijat ovat lukeneet erikoiseksi lahkoksi, epäilyksettöminä valaina ja katsoo niiden "muodostavan yhdysrenkaan, joka liittää valaat vedessä eläviin petoeläimiin".
Onpa äskenmainittu luonnontutkija osottanut vielä senkin, että toisistaan etäällä olevia lintujen ja matelijoiden luokkia osaksi lähentävät mitä odottamattomimmalla tavalla toisaalta strutsi ja sukupuuttoon kuollut Archeopteryx ja toisaalta Dinosaureihin kuuluva Compsognathus — ryhmä, joka käsittää kaikkein jättiläismäisimmät maamatelijat. Mitä luurangottomiin eläimiin tulee, lausuu Barrande — jota pätevämpää asiantuntijaa emme voisi mainita — joka päivä saavansa sen opetuksen, että vaikka paleozoiset eläimet epäilemättä voidaankin luokittaa nykyään olemassa-oleviin ryhmiin, eivät ryhmät noina etäisinä aikoina kumminkaan olleet toisistaan niin selvästi eroavia kuin nykyään.
Muutamat kirjottajat ovat vastustaneet sitä mielipidettä, että sukupuuttoon hävinneet lajit tai lajiryhmät ovat kahden nykyisen lajin tai lajiryhmän välimuotoja. Jos tällä sanalla tarkotetaan sitä, että sukupuuttoon kuollut muoto on kaikilta ominaisuuksiltaan tarkalleen kahden elävän muodon tai ryhmän keskivälillä oleva muoto, niin vastaväite pitänee paikkansa. Mutta luonnollisessa järjestelmässä on elävien lajien välillä varmaankin useita kivettyneitä lajeja ja elävien sukujen, vieläpä eri heimoihinkin kuuluvien välillä on ainakin muutamia sukupuuttoon kuolleita lajeja. Varsinkin mitä hyvin jyrkästi eroaviin ryhmiin, esim. matelijoihin ja kaloihin tulee, näyttää asian laita yleensä olevan se, että kun ne nykyään eroavat toisistaan, sanokaamme vaikkapa pariltakymmeneltä rakenteen-ominaisuudeltaan, oli muinaisissa ryhmissä eroavien ominaisuuksien lukumäärä jonkun verran pienempi, joten nuo kaksi ryhmää siis olivat jonkunverran lähempänä toisiaan kuin nykyään.
Yleensä arvellaan, että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä selvemmin se joidenkuiden ominaisuuksiensa nojalla liittää toisiinsa nykyään jyrkästi eroavia ryhmiä. Tämä pitänee kumminkin paikkansa ainoastaan niihin ryhmiin nähden, joissa on geologisten aikakausien kuluessa tapahtunut paljon muutoksia; ja lienee vaikeata osottaa tämän väitteen yleisesti pitävän paikkaansa, koska tavan takaa havaitaan jonkun nykyajan eläimen, kuten esim. Lepidosiren-eläimen, olevan sukulaisuussuhteissa hyvin jyrkästi eroaviin ryhmiin. Mutta jos vertaamme vanhempia matelijoita ja sammakkoeläimiä, vanhempia kaloja, vanhempia pääjalkaisia (Cephalopoda), ja eoceni-ajan imettäväisiä samojen luokkien nuorempiin jäseniin, täytyy meidän myöntää väitteessä olevan jonkun verran perää.
Katsokaamme, missä määrin nämä tosiseikat ja päätelmät pitävät yhtä teoriamme kanssa, että olennot polveutuvat toisistaan muuntumalla. Koska asia on hieman monimutkainen, täytyy minun pyytää lukijaa uudelleen silmäilemään neljännessä luvussa olevaa kuviota. Olettakaamme että numeroiduilla vinokirjaimilla merkityt pisteet esittävät sukuja ja niistä lähtevät pisteviivat kunkin suvun lajeja. Kuvio on aivan liian yksinkertainen, koska siihen on merkitty liian vähän sukuja ja lajeja mutta tämä ei vaikuta asiaan. Vaakasuorat viivat esittäkööt toisiaan seuraavia geologisia muodostumia ja olettakaamme, että kaikki ylimmän viivan alapuolelle jäävät muodot ovat sukupuuttoon kuolleita. Kolme elossa olevaa muotoa a14, q14 ja p14 muodostavat pienen heimon; b14 ja f14 edelliselle läheistä sukua olevan heimon eli alaheimon; ja o14, e14 ja m14 kolmannen heimon. Nämä kolme heimoa muodostavat yhdessä niiden monien sukupuuttoon hävinneiden sukujen kanssa, jotka eri polveutumisviivoja myöten lähtevät yhteisestä kantamuodosta A, lahkon, sillä kaikki ovat perineet jotakin yhteistä muinaisilta esivanhemmiltaan. Tässä kuviossa aikaisemmin esitetyn lain mukaan, että olennoilla on jatkuva pyrkimys erilaistumaan rakenteeltaan, eroaa jokainen muoto yleensä sitä enemmän muinaisista esivanhemmistaan, kuta nuorempi se on. Tämä selittää meille, miksi vanhimmat kivettymät eroavat enimmin nykyisistä muodoista. Älkäämme kumminkaan olettako rakenteen erilaistumista miksikään itsessään välttämättömäksi seikaksi; se johtuu pelkästään siitä, että lajin jälkeläiset erilaistuessaan kykenevät valtaamaan monia ja erilaisia sijoja luonnon taloudessa. On sen vuoksi varsin mahdollista, kuten olemme nähneet muutamista siluri-ajan muodoista, että laji voi jatkuvasti lievästi toisintua, sitä mukaa kuin sen elinehdot lievästi muuttuvat, ja kumminkin säilyttää kautta aikojen samat perusominaisuudet. Tätä esittää kuviossamme kirjain F14.
Kaikki nuo monet muodot, sukupuuttoon kuolleet ja nykyiset, jotka polveutuvat A:sta, muodostavat, kuten mainittu, yhteisen lahkon; ja tämä lahko on sukupuuttoon häviämisen ja rakenteen erilaistumisen jatkuvasta vaikutuksesta jakautunut useihin heimoihin ja alaheimoihin, joista oletamme muutamien kuolleen eri ajanjaksoina ja muutamien säilyneen nykyaikaan saakka.
Kuviota tarkastaessamme voimme havaita, että jos niistä sukupuuttoon kuolleista muodoista, joiden oletamme olevan hautautuneina toisiaan seuraaviin kerrostumiin, löydettäisiin useita syvällä polveutumissarjan alapäässä eri kohdissa olevia muotoja, eroisivat ylimmällä viivalla olevat nykyiset heimot vähemmän jyrkästi toisistaan. Jos esim. kaivettaisiin maasta suvut a1, a5, a10, f8, m3, m8, m9, olisivat nuo kolme heimoa niin läheisesti liitetyt toisiinsa, että ne todennäköisesti olisivat yhdistettävät yhdeksi suureksi heimoksi, jotenkin samoin kuin on käynyt märehtijöiden ja eräiden paksunahkaisten. Kumminkin olisi se, joka tahtoisi väittää, etteivät nuo sukupuuttoon kuolleet suvut välimuotoina liitä toisiinsa nykyisen kolmen heimon elossa olevia sukuja, osaksi oikeassa, sillä ne eivät yhdistä niitä toisiinsa suoraan, vaan pitkää ja mutkikasta tietä monien hyvin erilaisten muotojen kautta. Jos niiden geologisten kerrosten yläpuolelta, joita keskimäiset vaakasuorat viivat esittävät, esim. viivan VI yläpuolelta, löydettäisiin useita sukupuuttoon kuolleita muotoja, mutta ei ainoatakaan tämän viivan alapuolelta, olisi ainoastaan kaksi heimoista yhdistettävä yhdeksi (a14 y.m. ja b14 y.m.); edelleen jäisi olemaan kaksi heimoa, jotka eroisivat toisistaan vähemmän jyrkästi kuin ennen kivettymien löytämistä. Jos taas oletamme että ylimmällä viivalla olevat, kahdeksan suvun (a14 — m14) muodostamat kolme heimoa eroavat toisistaan esim. puolelta tusinalta tärkeältä rakenteenominaisuudeltaan, oli varmaankin niissä heimoissa, jotka elivät viivalla VI merkittynä aikakautena, eroavien rakenteenominaisuuksien lukumäärä pienempi; sillä tuolla varhaisella polveutumisasteella ne ovat varmaankin paljon vähemmän eronneet yhteisistä esivanhemmistaan. Näin muinaiset ja sukupuuttoon kuolleet muodot ovat usein rakenteeltansa toisintuneiden jälkeläistensä tai rinnakkaissukulaistensa välimuotoja suuremmassa tai pienemmässä määrässä.
Luonnossa täytyy kehityksen olla paljon monimutkaisempi kuin kuviossamme esitetty, sillä ryhmät ovat olleet paljon lukuisampia, niiden elinajan pituus on ollut äärettömän epätasainen ja ne ovat toisintuneet eri määrässä. Koska meillä on hallussamme ainoastaan viimeinen nide geologian aikakirjoja, ja sekin hyvin katkonaisena, ei meillä ole mitään oikeutta, paitsi harvinaisissa tapauksissa, toivoa voivamme täyttää luonnon järjestelmässä olevia ammottavia aukkoja ja yhdistää toisiinsa eri heimoja ja lahkoja. Meillä on ainoastaan oikeus olettaa, että ne ryhmät, jotka ovat tunnettujen geologisten aikakausien kuluessa olleet suurten muutosten alaisina, lähenevät jonkun verran toisiaan vanhemmissa muodostumissa, joten siis vanhemmat jäsenet eroavat toisistaan muutamilta ominaisuuksiltaan vähemmän kuin samojen ryhmien nykyiset jäsenet. Ja näin onkin etevinten paleontologiemme yhtäpitävien todistusten mukaan usein asianlaita.
Polveutumisteorian avulla voimme siis tyydyttävästi pääkohdissaan selittää sukupuuttoon kuolleiden ja nykyisten muotojen keskinäiset sukulaisuussuhteet. Miltä tahansa muulta näkökannalta lähtien niitä ei voi mitenkään selittää.
Saman teorian mukaan on selvää, että eläimistö on kullakin maapallon historian suurella aikakaudella yleiseltä luonteeltaan edellisen ja jälkeentulevan aikakauden eläimistöjen välimuoto. Siten ne lajit, jotka elivät kuviossa esitetyllä kuudennella polveutumisasteella, ovat viidennellä asteella eläneiden toisintuneita jälkeläisiä ja seitsemännellä asteella eläneiden, vielä enemmän toisintuneiden lajien vanhempia; ne voivat siis tuskin olla muuta kuin lähipitäen ylempänä ja alempana olevien lajien keskivälillä olevia muotoja. Kumminkin meidän täytyy ottaa lukuun joidenkuiden aikaisempien muotojen täydellinen sukupuuttoon-sammuminen ja kussakin seudussa muista seuduista tulleiden uusien muotojen maahanmuutto sekä toisiaan seuraavien kerrostumien välisinä pitkinä ja tyhjinä väliaikoina tapahtunut suuri muuntelu. Ottaen lukuun kaiken tämän voimme epäilemättä pitää kunkin geologisen aikakauden eläimistöä edellisen ja myöhemmän eläimistön välimuotona. Minun tarvitsee vain mainita yksi ainoa esimerkki, nimittäin se, että paleontologit löydettyään devonisen kerrostuman heti havaitsivat tämän kerrostuman kivettymien olevan rakenteeltaan sen yläpuolella olevan kivihiilikerroksen ja alla olevan silurikerroksen kivettymien välimuotoja. Kumminkaan ei jokaisen eläimistön välttämättä tarvitse olla sitä aikaisemman ja myöhemmän eläimistön tarkka välimuoto, koska toisiaan seuraavien muodostumien väliset ajanjaksot ovat olleet eripituisia.
Se seikka, että jotkut suvut tekevät poikkeuksen säännöstä, ei ole missään todellisessa ristiriidassa väitteemme kanssa, että jokaisen aikakauden eläimistö on kokonaisuudessaan lähipitäen edellisen ja myöhemmän eläimistön välimuoto. Niinpä tohtori Falconer on järjestänyt mastodon- ja norsulajit kahdeksi sarjaksi, ensiksi niiden keskinäisen sukulaisuuden ja toiseksi niiden suhteellisen iän mukaan, eivätkä nämä sarjat pidä yhtä. Ne lajit, jotka jyrkimmin eroavat tuntomerkeiltään eivät ole vanhempia eivätkä kaikkein nuorimpia; ja ne, jotka ovat rakenteeltaan äärimäisten välimuotoja, eivät ole niitä ikänsä puolesta. Mutta vaikka hetkeksi olettaisimmekin, että tässä ja muissa samanlaisissa tapauksissa lajien ensi ilmaantumisesta ja häviämisestä kertovat aikakirjat olisivat täydelliset — mikä ei suinkaan ole asian laita —, ei meillä ole mitään syytä olettaa, että toinen toisensa jälkeen syntyneiden muotojen elinaika olisi yhtä pitkä. Hyvin vanha muoto on toisinaan voinut elää paljon kauemmin kuin jokin muualla myöhemmin syntynyt muoto, etenkin kun on kysymys eristetyillä alueilla eläneistä maa-eliöistä. Niinpä — siirtyäksemme suurista olennoista pieniin — jos elävät ja sukupuuttoon kuolleet kotikyyhkysrodut järjestettäisiin sarjaksi rakenteenominaisuuksiensa sukulaisuuden mukaan, ei tämä sarja täydelleen pitäisi yhtä lajien syntymisajan ja vielä vähemmän niiden katoamisajan kanssa; sillä kantalaji, kalliokyyhkynen, elää yhä vielä, mutta monet kalliokyyhkysen ja kirjekyyhkysen välillä olleet muunnokset ovat hävinneet, ja kirjekyyhkynen, joka tärkeän ominaisuuden, nokan pituuden puolesta on äärimäinen muoto, on syntynyt aikaisemmin kuin lyhytnokkainen kuperkeikkakyyhkynen, jonka paikka tässä suhteessa on sarjan vastakkaisessa päässä.
Läheisessä yhteydessä sen väitteen kanssa, että keskivälillä olevien kerrosten orgaaniset jäännökset ovat luonteeltaan johonkin määrin välittäviä, on kaikkien paleontologien myöntämä tosiasia, että kahden toistansa seuraavan muodostuman kivettymät ovat paljon läheisempää sukua toisilleen kuin kahden toisistaan etäällä olevan muodostuman. Pictet mainitsee tästä hyvin tunnettuna esimerkkinä sen, että eri liitukerroksista löydettyjen organisten jäännösten yleinen yhdenkaltaisuus on silmäänpistävä huolimatta siitä, että eri kerrokset sisältävät eri lajeja. Tämä seikka yksinään näyttää yleisyytensä vuoksi horjuttaneen Pictet'in uskoa lajien muuttumattomuuteen. Ken on perehtynyt lajien nykyiseen levenemiseen maapallolla, ei yritä selittää toisiaan seuraavissa muodostumissa olevien eri lajien suurta yhdenkaltaisuutta sillä, että muinaisten alueiden fysilliset elinehdot ovat pysyneet jotakuinkin samoina. Muistettakoon että elämänmuodot, varsinkin meressä elävät, ovat muuttuneet miltei samoihin aikoihin kaikkialla maailmassa, siis mitä erilaisimmissa ilmastoissa ja elinehdoissa. Ottakaamme huomioon pleistoceniajan ilmaston suunnattomat vaihtelut, ajan, joka käsittää koko jääkauden, ja kuinka vähän ne ovat vaikuttaneet meren asujamiston lajinomaisiin muotoihin.
Polveutumisteorian mukaan on täysin ymmärrettävissä, miksi lähekkäin olevien muodostumien kivettymät ovat toisilleen läheistä sukua, vaikka ne luetaankin eri lajeiksi. Koska jokaisen muodostuman kerrostuminen on usein keskeytynyt ja koska toisiaan seuraavien muodostumien välillä on ollut pitkiä tyhjiä väliaikoja, emme saa, kuten edellisessä luvussa olen koettanut osottaa, odottaa missään muodostumassa tapaavamme kaikkia niitä välimuunnoksia, jotka liittävät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa ilmestyneet lajit. Mutta me voimme odottaa tapaavamme väliaikojen jäljestä, jotka vuosissa mitattuina ovat äärettömän pitkiä, mutta geologisessa merkityksessä ainoastaan kohtalaisen pitkiä, läheisiä sukulaismuotoja eli, kuten niitä muutamat kirjailijat ovat nimittäneet, vastaavia lajeja; ja näitä me varmasti löydämmekin. Lyhyesti sanoen, me löydämme juuri sellaisia todistuksia lajinomaisten muotojen hitaasta ja tuskin huomattavasta muuttumisesta, kuin meillä on oikeus odottaa löytävämme.
MUINAISTEN MUOTOJEN KEHITYSASTEESTA VERRATTUNA ELÄVIIN MUOTOIHIN.
Neljännessä luvussa olemme nähneet, että elollisten olentojen elimistönosien erilaistumis- ja erikoistumismäärä, sittenkun olennot ovat saavuttaneet täyden kehityksensä, on paras tähän saakka keksitty mittapuu, jolla voimme arvostella niiden kehityksen täydellisyyttä eli korkeutta. Olemme myöskin nähneet, että koska osien erilaistuminen tuottaa etua jokaiselle olennolle, niin luonnollinen valinta pyrkii kehittämään jokaisen olennon organisationin yhä erikoistuneemmaksi ja täydellisemmäksi ja tässä merkityksessä yhä korkeammaksi; kumminkin se voi jättää ennalleen monet olennot, joiden yksinkertainen ja kehittymätön rakenne soveltuu niiden yksinkertaisiin elinehtoihin voipa vielä joissakin tapauksissa taannuttaa eli yksinkertaistuttaa elimistönrakenteen, kumminkin tehden olennot uusiin elintapoihin paremmin soveltuviksi. Toisessa, yleisemmässä merkityksessä uudet lajit ovat aina edeltäjiänsä korkeammalla, nimittäin siinä, että ne voittavat olemassa-olon taistelussa kaikki ne vanhemmat muodot, joiden kanssa ne joutuvat lähinnä kilpailemaan. Voimme tästä päättää, että jos maailman eoceni-aikaiset asukkaat joutuisivat kilpailemaan nykyisten asukasten kanssa jotenkin samanlaisessa ilmastossa, niin edelliset joutuisivat tappiolle ja häviäisivät sukupuuttoon, ja että samoin kävisi sekundari-ajan muodoille taistelussa eoceni-ajan muotoja vastaan sekä paleozoisille muodoille taistelussa sekundari-ajan muotoja vastaan. Luonnollisen valinnan teorian mukaan pitäisi siis nykyisten lajien olla muinaisia korkeammalla kehitysasteella sekä elämän taistelussa osottamansa voitokkaisuuden että elimiensä erikoistumisen vuoksi. Onko näin laita? Paleontologien suuri enemmistö vastannee tähän myöntämällä, ja näyttää siltä, että tämä vastaus on myönnettävä oikeaksi, joskin sitä on vaikea todistaa.
Ei merkitse paljoa, jos tätä johtopäätöstä vastaan väitetään, että muutamat lonkerojalkaiset (Brachiopoda) ovat vain lievästi muuntuneet äärettömän kaukaisista geologisista ajoista ja että muutamat maalla ja suolattomissa vesissä elävät nilviäiset ovat pysyneet miltei samoina siitä ajasta alkaen, jolloin ne, mikäli tiedetään, ensinnä ilmestyivät. Mitään voittamatonta vaikeutta ei tuota sekään, etteivät Foraminifera-eläimet ole, kuten tohtori Carpenter väittää, edistyneet elimistön-rakenteeltaan laurentinisen kauden jäljestä; sillä muutamat yksinkertaiset eliöt voivat pysyä yksinkertaisiin elinehtoihinsa soveltautuneina, ja mitkäpä olisivat paremmin niihin soveltautuneet kuin nämä alhaiset alkueläimet? Siinä tapauksessa, että teoriaani välttämättä sisältyisi elimistön-rakenteen edistyminen, olisivat tuollaiset vastaväitteet sille tuhoisia. Samoin olisi laita, jos voitaisiin todistaa mainittujen Foraminifera-eläinten syntyneen vasta laurentinisella ajalla tai lonkerojalkaisten saaneen alkunsa kambrisella ajalla; sillä tässä tapauksessa nuo eliöt eivät olisi ehtineet kehittyä sille asteelle, millä ne silloin olivat. Mutta kun ne ovat kehittyneet jollekin tietylle asteelle, ei jatkuva kehitys ole luontaisen valinnan teorian mukaan mitenkään välttämätön, joskin niiden on kunakin toistansa seuraavana aikakautena ollut lievästi toisinnuttava, säilyttääkseen paikkansa elinehtojen lievästi muuttuessa. Edellä mainittujen vastaväitteiden oikeutus riippuu kysymyksestä, tiedämmekö todella, kuinka vanha maailma on ja koska eri elämänmuodot ovat ensinnä ilmaantuneet; ja tästä kysymyksestä voitanee kyllä kiistellä.
Onko luonnon organisationi kokonaisuudessaan edistynyt, on monessa suhteessa vaikeasti ratkaistava ongelma. Geologian aikakirjat, jotka ovat kaikilta ajoilta epätäydelliset, eivät ulotu kyllin kauas taaksepäin osottaakseen erehtymättömän selvästi, että luonnon organisationi on maapallon historian meille tunnettuna aikana suuresti edistynyt. Luonnontutkijat eivät ole yksimielisiä siitäkään, mitä nykyisten luokkien jäseniä on pidettävä luokkansa korkeimmalle kehittyneinä muotoina; jotkut esim. pitävät rustokaloja eli haikaloja korkeimpina kaloina, koska ne muutamilta tärkeiltä rakenteenosiltaan lähenevät matelijoita, toiset taas pitävät teleostisia eli luukaloja korkeimpina.
Ganoidit eli kiillesuomuiset ovat rustokalojen ja luukalojen välimuoto. Jälkimäiset ovat nykyään lukumäärältään verrattomasti voitolla, mutta muinoin oli olemassa vaan kiillesuomuisia rustokaloja. Riippuen siitä, mitä mittapuuta käytetään, voidaan siis sanoa kalojen joko edistyneen tai taantuneen elimistön-rakenteeltaan. Erilaisten perusmuotojen toisiinsa vertaaminen tuntuu aivan toivottomalta, sillä kukapa voisi sanoa, onko esim. mustekala korkeampi kuin mehiläinen — tuo hyönteinen, jolla suuren von Baer'in mielestä oli "tosiaankin korkeammalle kehittynyt elimistö kuin kalalla, joskin toista tyyppiä"? On varsin luultavaa, että äyriäiset, jotka eivät ole luokkansa korkeimmalle kehittyneitä, voisivat monimutkaisessa olemassaolo-taistelussa voittaa pääjalkaiset, korkeimmat nilviäiset; ja tällaiset äyriäiset, vaikka eivät olekaan korkealle kehittyneet, tulisivat olemaan hyvin korkealla sijalla luurangottomien eläinten asteikossa, jos niitä arvosteltaisiin ratkaisevimman perusteen, olemassaolo-taistelun lain mukaan. Paitsi asian luonnosta johtuvia vaikeuksia, jotka tekevät vaikeaksi ratkaista, mitkä muodot ovat organisationiltaan edistyneimmät, on edessämme vielä toinenkin pulma: meidän ei tulisi verrata ainoastaan jonkin luokan korkeimpia jäseniä kahdella aikakaudella — joskin nämä epäilemättä ovat ensi sijassa otettavat lukuun — vaan meidän tulisi verrata kaikkia jäseniä, sekä korkeita että alhaisia, kahdella aikakaudella. Eräällä etäisellä aikakaudella eli suunnaton joukko korkeimpia ja alhaisimpia nilviäisiä, pääjalkaisia ja lonkerojalkaisia; nykyään kummankin ryhmän lukumäärä on suuresti supistunut, jotavastoin muiden nilviäisten, jotka ovat elimistöltään näiden välimuotoja, on suuresti lisääntynyt. Tämän johdosta muutamat luonnontutkijat väittävät nilviäisten olleen muinoin korkeammalle kehittyneitä kuin nykyään. Mutta paljon pätevämmillä syillä voi väittää päinvastaista, katsoen lonkerojalkaisten lukumäärän suureen supistumiseen ja siihen, että nykyiset pääjalkaiset, vaikkakin niiden lukumäärä on vähäinen, ovat elimistöltään korkeammalle kehittyneet kuin niiden muinaiset edustajat. Meidän olisi myöskin verrattava korkeiden ja alhaisten luokkien suhdelukuja kahtena eri aikakautena: jos esim. nykyään olisi viisikymmentätuhatta luurankoislajia ja jos tietäisimme, että jonakin aikaisempana aikakautena on ollut ainoastaan kymmenentuhatta luurankoislajia, täytyisi meidän pitää tätä korkeimman luokan jäsenmäärän kasvamista, joka samalla tietäisi alhaisempien muotojen suurta vähenemistä, ehdottomana elollisen maailman organisationissa tapahtuneena edistyksenä. Näemme siis, kuinka toivottoman vaikeata on, kun huomioonotettavat asianhaarat ovat näin monimutkaiset, tehdä tarkkoja vertailuja eri aikakausien vaillinaisesti tunnettujen eläimistöjen välillä, mitä organisationin kehitykseen tulee.
Käsitämme tämän vaikeuden selvemmin, jos tarkastamme määrättyjen alueiden nykyistä eläimistöä ja kasvistoa. Siitä suunnattomasta nopeudesta, jolla europalaiset lajit ovat viime aikoina levinneet Uudessa Seelannissa, vallaten paikkoja, jotka aikaisemmin olivat kotoisten lajien hallussa, meidän täytyy päättää, että jos kaikki Ison-Britannian eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan elämään saarella, niin suuri joukko brittiläisiä muotoja kotiutuisi sinne täydellisesti, hävittäen monet kotoiset muodot sukupuuttoon. Koska sen sijaan tuskin ainoakaan eteläisellä pallonpuoliskolla elävä laji on metsistynyt missään Europan osassa, voimme epäillä, tokko siinä tapauksessa, että kaikki Uuden Seelannin eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan elämään Isossa-Britanniassa, monikaan niistä kykenisi syrjäyttämään kotoisia eläimiämme ja kasvejamme. Tältä kannalta katsoen Ison-Britannian muodot ovat paljon korkeammalla kehitysasteella kuin Uuden Seelannin. Mutta etevinkään luonnontutkija ei olisi tutkimalla molempien maiden lajeja voinut ennakolta arvata tätä tulosta.
Agassiz ja jotkut muut erittäin pätevät asiantuntijat väittävät muinaisten eläinten jonkun verran muistuttavan samoihin luokkiin kuuluvien nykyisten eläinten sikiöitä ja sukupuuttoon-kuolleiden muotojen geologisen vuorojärjestyksen miltei kulkevan rinnan nykyisten muotojen embryologisen kehityksen kanssa. Tämä käy erinomaisesti yhteen teoriamme kanssa. Edempänä koetan osottaa, että täysinkehittynyt eläin eroaa sikiöstä sen vaoksi, että muuntelut eivät ole kohdanneet eläintä varhaisimmassa iässä, vaan myöhemmin ja että ne periytyvät jälkeläisiin vastaavassa iässä. Täten sikiö pysyy miltei muuttumattomana, samalla kuin täysinkehittynyt olento polvi polvelta yhä enemmän erkanee kantamuodosta. Sikiössä on siis luonto säilyttänyt jonkinmoisen kuvan lajin aikaisemmista kehitysasteista. — Niin oikea kuin tämä käsitys lieneekin, on kumminkin mahdollista, ettei sitä voida milloinkaan sitovasti todistaa. Koska esim. vanhimmilla tunnetuilla imettäväisillä, matelijoilla ja kaloilla on selvät luokkansa tunnusmerkit, joskaan muutamat näistä vanhoista muodoista eivät eroa toisistaan aivan yhtä jyrkästi kuin samojen ryhmien tyypilliset jäsenet nykyään, olisi turhaa etsiä eläimiä joilla olisi luurankoisten sikiöissä havaittavat yhteiset ominaisuudet, jollei mahdollisesti syvältä alhaisimpien kambristen muodostumien alapuolelta löydettäisi kivettymistä rikkaita kerroksia — löytö, josta on hyvin vähän toiveita.
SAMOJEN TYYPPIEN VUOROJÄRJESTYKSESTÄ SAMALLA ALUEELLA MYÖHÄISEMPINÄ TERTIARIKAUSINA.
Clift osotti useita vuosia sitten, että Australian luolista löydetyt kivettyneet imettäväiset olivat läheistä sukua tämän manteren nykyisille pussieläimille. Etelä-Amerikassa on havaittu samantapainen sukulaisuussuhde, kun useista La Platan osista on löydetty suunnattomia haarniskakappaleita, joiden oppimattoman silmäkin heti huomaa muistuttavan vyötiäisen luukilpiä; professori Owen onkin varsin vakuuttavasti osottanut, että useimmat tässä seudussa niin lukuisat kivettyneet imettäväiset ovat sukua Etelä-Amerikan nykyisille imettäväistyypeille. Tämän sukulaisuuden havaitsee vielä selvemmin siinä oivallisessa kivettymäkokoelmassa, jonka Lund ja Clausen ovat keränneet Brasilian luolista. Kaikki nämä seikat tekivät minuun niin vakuuttavan vaikutuksen, että vv. 1839 ja 1845 pontevasti painostin tätä "tyyppien vuorojärjestyslakia" ja "saman manteren kuolleiden ja elävien muotojen sukulaisuutta." Professori Owen on sittemmin osottanut saman lain koskevan vanhan maailman imettäväisiä. Me havaitsemme tämän lain myöskin Uuden Seelannin jättiläismäisistä, sukupuuttoon kuolleista linnuista, joiden jäännökset sama tiedemies on jälleen liittänyt kokoon, ja Brasilian luolista löydetyistä linnuista. Woodward on osottanut lain sitäpaitsi pitävän paikkansa merikotiloihin nähden, mutta koska useimmat nilviäiset ovat hyvin laajalle levinneitä, ei sitä ole helppo niistä huomata. Muitakin tapauksia saattaisi vielä mainita, esim. Madeiran sukupuuttoon hävinneiden ja nykyisten maakotiloiden suhteet toisiinsa sekä Aralo-Kaspian meren murtovesien sukupuuttoon kuolleiden ja elävien vesikotiloiden välillä vallitsevat suhteet.
Mitä siis merkitsee tämä tärkeä laki, että samat tyypit seuraavat toisiansa samoilla alueilla? Liian rohkeata olisi, jos verrattuamme Australian nykyistä ilmastoa Etelä-Amerikan samalla leveysasteella olevien seutujen ilmastoon tahtoisimme selittää näiden kahden mannermaan asujanten erilaisuuden johtuvan erilaisista fysillisistä elinehdoista ja toisaalta kunkin mantereen samojen perusmuotojen yhdenmukaisuuden myöhäisempinä tertiarikausina johtuvan samanlaisista elinehdoista. Ei myöskään voida väittää miksikään muuttumattomaksi laiksi, että pussieläinten varsinainen tai yksinomainen kotiseutu on Australia tai että Edentata-lahkoon kuuluvat eläimet ja muut amerikalaiset muodot olisivat yksinomaan Etelä-Amerikan tuotteita. Sillä me tiedämme, että Europassa muinoin eli lukuisasti pussieläimiä, ja aikaisemmin mainituissa julkaisuissani olen osottanut, että maa-imettäväisten levenemissuhteet olivat muinoin Amerikassa toisenlaiset kuin nykyään. Pohjois-Amerikassa asusti muinoin suureksi osaksi samanlainen eläimistö kuin nykyisessä Etelä-Amerikassa ja eteläisen manterenpuoliskon eläimistö oli muinoin läheisempää sukua pohjoisen manterenpuoliskon eläimistölle kuin nykyään. Samoin tiedämme Falconer'in ja Cautleyn löytöjen nojalla, että pohjois-lntian imettäväiset olivat muinoin lähempänä Afrikan imettäväisiä. Samanlaisia tosiasioita voisimme mainita myöskin merieläinten levenemisestä.
Laki samojen tyyppien pitkäaikaisesta, mutta ei muuttumattomasta jatkuvaisuudesta samoilla alueilla saa ilman muuta selityksensä polveutumisteorian avulla. Sillä jokaisen maapallon seudun asukkaiden pyrkimyksenä on ilmeisesti jättää tähän seutuun lähinnä seuraavaksi ajanjaksoksi niille läheistä sukua olevia, joskin hiukan toisintuneita jälkeläisiä. Jos toisen manteren asukkaat ovat muinoin suuresti eronneet toisen manteren asukkaista, täytyy toisintuneiden jälkeläisten yhä vielä erota toisistaan jotenkin samalla tavalla ja saman verran. Mutta hyvin pitkien ajanjaksojen kuluttua ja suurten maantieteellisten muutosten jälkeen, jotka aiheuttavat suuria maahan- ja maastamuuttoja, väistyvät heikommat muodot vallitsevampien muotojen tieltä, eivätkä elollisten olentojen levenemissuhteet näin ollen koskaan ole pysyväisiä.
Joku saattaa kenties ivallisesti kysyä, oletanko Megatheriumin ja muiden sille sukua olevien suunnattoman suurten hirviöiden, jotka muinoin elivät Etelä-Amerikassa, jättäneen sellaisia huonontuneita jälkeläisiä kuin laiskiaisen, vyötiäisen ja muurahaiskarhun. Tällaista en ensinkään ole tahtonut väittää. Nuo suunnattomat eläimet ovat tykkänään hävinneet sukupuuttoon, jättämättä mitään jälkeläisiä. Mutta Brasilian luolissa on paljon sukupuuttoon kuolleita lajeja, jotka ovat kooltaan ja kaikilta muilta ominaisuuksiltaan läheistä sukua Etelä-Amerikassa vielä nykyisin eläville lajeille; ja jotkut näistä kivettymistä voivat olla nykyisten lajien todellisia esi-isiä. Älköön unohdettako, että teoriamme mukaan kaikki saman suvun lajit ovat saman lajin jälkeläisiä. Jos siis jostakin geologisesta muodostumasta löydettäisiin kuusi sukua, joissa kussakin olisi kahdeksan lajia ja jos seuraavasta muodostumasta jälleen löydettäisiin kuusi edellisille läheistä eli niitä "edustavaa" sukua, joissa kussakin olisi saman verran lajeja, voisimme päättää yleensä vain yhden lajin kustakin vanhemmasta suvusta jättäneen toisintuneita jälkeläisiä, jotka muodostaisivat uudet, useita lajeja käsittävät suvut; kunkin suvun muut seitsemän lajia olisivat kuolleet sukupuuttoon jättämättä mitään jälkeläisiä. Vielä paljon yleisempi olisi sellainen tapaus, että ainoastaan kaksi tai kolme lajia, jotka kuuluisivat kahteen tai kolmeen kuudesta vanhemmasta suvusta, olisivat uusien sukujen vanhemmat; muut lajit ja muut vanhat suvut olisivat siinä tapauksessa kokonaan kuolleet sukupuuttoon. Häviävissä lahkoissa, sellaisissa kuin Etelä-Amerikan Edentata, joissa sukujen ja lajien lukumäärä on vähenemässä, jättävät vielä harvemmat suvut ja lajit jälkeensä toisintuneita veriheimolaisia.
JÄLKIKATSAUS X:EEN JA XI:EEN LUKUUN.
Olen koettanut osottaa, että geologian aikakirjat ovat äärettömän vaillinaiset; että ainoastaan vähäinen osa maapalloa on tarkoin geologisesti tutkittu; että ainoastaan määrätyt luokat elollisia olentoja ovat säilyneet kivettyminä; että museoissamme säilytettyjen yksilöjen ja lajien lukumäärä ei ole kerrassaan mitään verrattuna niiden sukupolvien lukumäärään, joiden on täytynyt seurata toinen toistaan yhden ainoan kerrostuman muodostuessa; että, koska tuskin muulloin kuin merenpohjan laskeutumiskausina on voinut muodostua kivettyneistä lajeista rikkaita maatumia, jotka ovat olleet kyllin paksuja kestääkseen vastaisuudessa vaikuttavia kuluttavia voimia, on useimpien toisiaan seuraavien kerrostumien välillä täytynyt kulua pitkiä väliaikoja; että sukupuuttoon-häviäminen on todennäköisesti ollut suurempi laskeutumiskausina ja että muuntelu on ollut vilkkaampaa kohoamiskausina, joista geologia antaa meille vaillinaisempia tietoja; ettei kunkin yksityisen kerroksen muodostuminen ole tapahtunut keskeytymättä; että se aika, jonka kuluessa kukin kerrostuma on syntynyt, on kenties lyhyt verrattuna lajinomaisten muotojen elinaikaan; että maahanmuutoilla on ollut tärkeä osansa uusien lajien ensi ilmaantumisessa joissakin seuduissa ja muodostumissa; että laajalle levinneet lajit ovat muunnelleet enin ja ovat useimmin synnyttäneet uusia lajeja; että muunnokset ovat alussa olleet paikallisia; ja vihdoin, että, vaikka jokaisen lajin on täytynyt kulkea monien siirtymäasteiden lävitse, ne aikakaudet, joina se on ollut muuntelun alaisena, ovat todennäköisesti — joskin vuosissa mitattuina pitkät — olleet lyhyet verrattuina niihin aikakausiin, joina laji on pysynyt muuttumattomana. Kaikki nämä syyt yhdessä lienevät omansa suureksi osaksi selittämään, miksi emme, — joskin tapaamme useita välirenkaita — tapaa äärettömän paljon muunnoksia, jotka liittäisivät toisiinsa kaikki sukupuuttoon kuolleet ja elävät muodot äärettömän hienoin astevivahduksin. Sitäpaitsi meidän tulee aina pitää mielessämme, että jokaista kahden muodon liiterengasta, joka mahdollisesti löydetään, pidetään uutena erikoisena lajina, jollei kenties koko ketjua voida täydellisesti uudelleen liittää kokoon; sillä eihän ole olemassa mitään varmaa tunnusta, jonka avulla voisimme erottaa toisistaan lajit ja muunnokset.
Ken ei myönnä oikeaksi mielipidettämme geologian kertomuksen vaillinaisuudesta, voi täydellä syyllä hyljätä koko teoriamme. Sillä hänen täytyy turhaan kysyä itseltään, missä ne lukemattomat siirtymämuodot ovat, jotka muinoin liittivät toisiinsa saman suuren muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista löydetyt läheiset sukulaismuodot eli vastaavat lajit. Hän ei usko, että toisiaan seuraavia muodostumia erottavat äärettömän pitkät ajanjaksot; hän saattaa jättää huomioonottamatta, kuinka tärkeä osa maahanmuutolla on ollut, kun on kysymyksessä jonkin suuren alueen, kuten esim. Europan muodostumat. Hän voi vedota kokonaisten lajiryhmien äkilliseen — mutta usein ainoastaan näennäisesti äkilliseen — esiintymiseen. Hän voi kysyä, missä niiden äärettömän lukuisien eliöiden jäännökset ovat, joiden on täytynyt olla olemassa kauan ennen kambrisen muodostuman syntymistä. Me tiedämme nykyään, että tuohon aikaan oli olemassa ainakin yksi eläin. Mutta viimeiseen kysymykseen voin vastata ainoastaan lausumalla olettamuksen, että valtameremme ovat tosin äärettömän pitkät ajat aaltoilleet siellä, missä ne nykyäänkin aaltoilevat ja että kohoavat ja laskeutuvat manteremme ovat jo kambrisen ajan alusta sijainneet siellä, missä ne nykyään sijaitsevat, mutta että maailma kauan ennen tuota aikakautta näytti aivan toisenlaiselta, ja että vanhemmat manteret, jotka olivat muodostuneet vanhemmista kerroksista kuin mitkään meille tunnetut, ovat enää olemassa ainoastaan toisenmuotoisiksi muuttuneina jäännöksinä tai ovat hautautuneet valtamerien alle.
Jos jätämme sikseen nämä vaikeudet, pitää paleontologia muuten pääpiirteissään oivallisesti yhtä teoriamme kanssa, jonka mukaan lajit polveutuvat toisista lajeista muuntelun ja luontaisen valinnan vaikutuksesta toisintuen. Tämä teoria selittää meille, miksi uudet lajit ilmaantuvat vähitellen ja yksi erältään, miksi ei eri luokkiin kuuluvien lajien välttämättä tarvitse muuttua samanaikaisesti eikä yhtä nopeasti ja yhtä suuressa määrässä, vaikkakin ne kaikki ajan pitkään jonkunverran toisintuvat. Vanhojen muotojen sukupuuttoon häviäminen on miltei välttämätön seuraus uusien syntymisestä. Me voimme käsittää, miksi jokin laji kerran kadottuaan ei milloinkaan ilmaannu uudelleen. Lajiryhmien lukumäärä lisääntyy hitaasti ja niiden elinaika on eripituinen, sillä toisintuminen tapahtuu välttämättömyyden pakosta hitaasti ja riippuu useista monimutkaisista asianhaaroista. Laajoihin ja vallitseviin luokkiin kuuluvien valtalajien pyrkimyksenä on jättää paljon toisintuneita jälkeläisiä, jotka muodostavat uusia alaryhmiä ja ryhmiä. Näiden muodostuessa lajit, jotka kuuluvat vähemmän elinvoimaisiin ryhmiin, ovat yhteisiltä esivanhemmilta perityn huonommuutensa vuoksi taipuvaisia kuolemaan sukupuuttoon, jättämättä mitään toisintuneita jälkeläisiä. Mutta kokonaisen lajiryhmän täydellinen sukupuuttoon häviäminen on usein tapahtunut hyvin hitaasti, koska muutamat jälkeläiset ovat kauan pysyneet elossa suojatuilla ja eristetyillä asuinpaikoilla. Kun jokin ryhmä on kerran tykkänään hävinnyt, ei se milloinkaan ilmaannu uudelleen, koska polveutumisketju silloin on katkennut.
Me voimme käsittää, miksi vallitsevat muodot, jotka ovat laajalle levinneitä ja tuottavat runsaimman määrän muunnoksia, pyrkivät kansottamaan maailman samansukuisilla, mutta toisintuneilla jälkeläisillään; ja näiden onnistuu yleensä työntää tieltänsä ryhmät, jotka ovat niitä heikommat olemassaolo-taistelussa. Tämän vuoksi näyttää pitkien ajanjaksojen kuluttua siltä, kuin maapallon asujamet olisivat muuttuneet samanaikuisesti.
Me voimme käsittää, miksi kaikki elämänmuodot, sekä entiset että nykyiset, muodostavat vain muutamia harvoja suuria luokkia. Voimme käsittää ominaisuuksien jatkuvasta erilaistumispyrkimyksestä johtuvan, että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se yleensä eroaa nykyään elävistä muodoista. Samoin myös sen, miksi muinaiset sukupuuttoon hävinneet muodot usein täyttävät nykyisten lajien välillä olevia aukkoja, joskus sulattaen yhdeksi kaksi ryhmää, jotka ennen on erotettu toisistaan, mutta useimmiten niitä vain hieman toisiinsa lähentäen. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä useammin se johonkin määrin on nykyään eroavien ryhmien välittäjänä, sillä kuta vanhempi se on, sitä lähempänä se on ja sitä enemmän se siis muistuttaa noiden sittemmin niin jyrkästi erilleen, kehittyneiden ryhmien yhteistä kanta-isää. Sukupuuttoon hävinneet muodot ovat harvoin nykyisten muotojen suoranaisia välimuotoja; ne ovat niiden välittäjinä ainoastaan pitkää ja mutkallista tietä muiden sukupuuttoon hävinneiden ja eroavien muotojen kautta. Me käsitämme selvästi, miksi lähekkäin olevien muodostumien organiset jäännökset ovat toisilleen läheistä sukua, sillä onhan niillä yhteinen sukujohto. Ja samoin voimme käsittää, miksi väli muodostuman jäännöksillä on välimuotoluonne.
Maan asukkaat ovat sen historian jokaisena aikakautena voittaneet elämän taistelussa edeltäjänsä ja ovat siis sikäli näitä korkeammalla kehitysasteella, jotapaitsi niiden rakenne on yleensä enemmän erikoistunut; tämä selittänee, miksi paleontologit yleensä arvelevat luonnon organisation kokonaisuudessaan edistyneen. Sukupuuttoon hävinneet muinaiset eläimet muistuttavat jonkun verran samaan luokkaan kuuluvien myöhäisempien eläinlajien sikiöitä, ja tähän ihmeelliseen tosiasiaan antaa teoriamme yksinkertaisen selityksen. Samojen rakenteen-perusmuotojen toisiansa-seuraaminen samoilla alueilla myöhäisempinä geologisina aikakausina menettää salaperäisyytensä ja tulee ymmärrettäväksi perinnöllisyyslain avulla.
Jos geologian aikakirjat todellakin ovat niin epätäydelliset, kuin monet arvelevat — ja varmaa on, ettei ainakaan voida osottaa niiden olevan paljoa täydellisempää — menettävät luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehdyt tärkeimmät vastaväitteet merkityksensä suureksi osaksi tai kokonaan. Sitävastoin kaikki paleontologian peruslait osottavat mielestäni selvästi lajien saaneen alkunsa tavallisen polveutumisen kautta: vanhat muodot ovat syrjäytyneet uusien, parantuneiden elämänmuotojen tieltä, jotka muuntelu ja kelvollisinten eloon-jäämisen laki on luonut.